Part 3

Päivä paistaa, vaahteroiden lehvät välkkyy, uruissa kuin ilosävel vyörii, unilukkarin jo haavi kilkkaa, ukot silmiin saavat ilmeen vilkkaan, syksytalkoissa jo miesten mielet hyörii.

Mikä Herran päivä, mikä kaunis päivä! Kuinka riemuin soivat kirkonkellot, ulos suvi-ilmaan tulvii virsi, loistaa joka mökin otsahirsi, kuultaa kultaloimin kaikki maat ja pellot.

Mäell' yhtyy kyläläiset, sukulaiset, vanha kersantti ja ruotuvaari muistellessa monta ilon juhlaa; haudan kukat tuoksujansa tuhlaa, päilyy taivaankannen väljä sinikaari.

Mikä Herran päivä, kuinka heljään soivat kirkon räystäspääskyin viserrykset! Alttar' loistaa valkeudessansa, Simson päätä nyökkää nurkastansa, sädekehäss' seisoo pyhimykset.

Jotulportti.

Nuori Blässum astui alla Tanumartin linnan, kaipas kodin joulua, ja murhe täytti rinnan.

"Kunhan kotiin pääsisin, kun nyt on joulu-ilta!" huokas Blässum, "kirkonkellot soi nyt tunturilta."

Tuli Jotul jättiläinen: "jollet Blässum pelkää, istu Blässum Vaagelainen Jotul'ukon selkään!

Vaan jos katsot taaksesi, en matkaas voi ma taata!" Blässum lentää ilmassa ja kysyy: "näen maata?"

"Siellä Norjan selkä notkuu pilvenkantomailla, siell' on valta jotuleill', ei Tanun kuninkailla!"

"Kuules Jotul, mikä kaukaa tunturilta hohtaa?" "Siellä sisko Glitretind mun hirviäni johtaa."

"Mikäs tuolta yli virran kirkon takaa suikkii?" "Siellä vuorikammiostain kultalamput tuikkii."

Blässum lensi, Blässum seisoi kotitalon alla, vuori räiskyi säkenöiden, aukes pauhinalla.

Blässum katsoi taaksensa, kun Jotul vuoreen kääntyi, valo häikäs Blässumin ja silmät viistoon vääntyi.

Siksi aina Blässumeilla kieron silmän kohtaa, Jotulportti vielä nytkin kuutamossa hohtaa.

Norjassa 1900.

Itämainen unelma.

(Valfrid Hedmanille omistettu).

Sinne Sindhun maille ma ikävöin luo pyhien virtojen partain, missä korkein on päivä Himalain, yö suurin, hellin ja hartain.

Missä bulbul lemmestä laulelee, ja tiikeri kiertävi naaraan, miss' suurin onni on sammua ja vaipua virranhaaraan.

Missä Buddhan henki heimoissa käy, ikitotuuden, autuuden uksiin tiet jyrkät vie sekä Nirvânan suurunelmiin, unhoituksiin.

Missä maailman kehtolaulusta vielä viimeiset soinnut helää, missä sielun täytyy vaeltaa ja itse kuoleman elää.

Siellä asunnoilla autuain pois tähdille tarinoisin mun eloni synkän tarinan ja uudestasyntyä voisin.

Ma nousisin pyhälle vuorelle, kun aurinko matkansa alkaa, ma tahtoisin katsoa kaikesta pois, mikä toukkaa etsijän jalkaa.

Ja laaksohon kun minä kulkisin, ois maailma kaunihimpi, Malavika vastaani astua sais yötumma tanssijaimpi.

Efialtes.

Efialtes! Nimes kaikuu kammoin, mies sokeen, kurjan vietin johdattama, vaikk' kunniatta kuopattu oot ammoin, sä kautta aikain elät vielä, viel' oot sama.

Mist' imit kateuden myrkyn vereen, mi henkes saastuttanut on? Thessaliass' synnyit kauniin taivaan alla, miss' asui onni, asui jumalat, ja läpi Templilaakson virtaa mereen ihana Salamvria lähteilt' Olympon.

Äidinkö rinnoilt' imit orjan uskon, kun nuorta sydäntänsä rikos syytti, hiipikö salavuoteellensa yöllä kavala koiranaama, raaka skyytti?

Efialtes! Kurja Efialtesl Nimeäs mainitessa hyytyy huulet. Käyt valeliitoin ystäväsi luo, sun oppis kansan sieluun myrkyn tuo, kuuletko hätähuudon, vait oot, — kuulet.

Efialtes, sinä elät, viel' oot sama, sä tunnet vanhastaan sen oikoladun. Ajanko hengen olet johdattama, kasvatti korpilain tai laitakadun?

Petturin maine eikö rauhaa suone? Sun sielusi on niinkuin huorain huone, sen vuoksi käyttänyt et koskaan luutaa, se huone mädän löyhkää levittää, sen kävijään yön merkki ijäks jää, sen monet uhrit hulluina nyt huutaa.

Efialtes! Kurja Efialtes! Ei mitään maata sulla, mitään Luojaa, ei mikään kansa sua koskaan lemmi, ei mikään maa suo sulle mullass' suojaa, ei mikään aika voi sun tahraas pestä, ikuiset kirot huutaa syvyydestä!

Metsätäbtöset.

1.

Ne pienet metsätähtöset, ne metsän valkeet tähtipäät, ne herää päivää tervehtäin, kun keväällä on luonnon häät.

Kun peippoin soittokunta soi, ja helkkyy vihreet sammal haat, ne hymyy valkovaatteissaan kuin lapset viisivuotiaat.

On hopeekruunut kulmillaan ja silmiss' aamun kaste on, se helohelmin välkkyilee ens sätehissä auringon.

Ne lie vain metsänkeijuja niin valkeita kuin edelweiss, kuin kättä tarjoin toisilleen ne kesäyössä lauleleis:

2.

Maan tähtiä me olemme, me taivaan näämme hetken vaan, me oomme tähtein kuvia, niit' emme näe milloinkaan.

Vain hetkeks päivään heräämme, taas vaivumme maan multahan, on meillä yö ja pimeys, kun puhkee tähdet taivahan.

Me mullan alta kalpaamme, mut emme koskaan nähdä saa, kun taivas loistaa soihduillaan, ja välkkyy lumivalkee maa.

Mut metsä meille tarinoi: "te saitte taivaan valkeen vyön, te hiutaleina lensitte maan poveen aikaan jouluyön.

Kuin kirkkaat joulukynttelit te metsän yössä loistaen niin saitte talven kukkimaan yön yhden tuoksuen.

Siks teillä tähden tuike on, se taivahasta muistuttaa, kun katselemme multaan vain, ja aatoksemme mustaa maa.

Kuin kynttelit te loistatte, te saitte valkeen vaatevyön, kun pyhä paimen kulkeissaan loi kylvön aikaan joulu-yön.

Siks teidät kerran nähdessään myös ihmissilmä iloitsee, hän taivaan tarhaan katsahtaa ja puhtauteen kaipailee."

Tietäjän poika.

Legenda.

_Tietäjän poika_.

Isä! Kerro kaunis taru kerran vielä!

Tietäjä itäiseltä maalta.

Näimme kummallisen, kirkkaan tähden tiellä. — Ennustettu oli: kun se taivaall' loistaa, syntyy ruhtinas, mi maailmantuskan poistaa... — Missä tähti seisoo, kirkkahimmin hohtaa, siellä syntyy Suurin, sinne kaikki johtaa....

Tietäjän poika.

Silloin...?

Tietäjä itäiseltä maalta.

Silloin jätin vaimon, kauniin maani, kultaa, mirrhamia kantoi karavaani, palmut kukkiin heräs kesken talven untaan, päällä päämme kaartui pyhä ikuisuus, eellä kulki tähti ihana ja uus' Betlehemiin, Juudan valtakuntaan.

Tietäjän poika.

Ihmelinnan näit? Tien varteen nään sun jäävän.

Tietäjä itäiseltä maalta.

Tähti seisahtuil Me näimme pienen läävän.

Tietäjän poika.

Läävän, johon yöpyy kurjat kerjäläiset?

Tietäjä itäiseltä maalta.

Näimme vaimon, — lapsen kasvot säihkyväiset.

Tietäjän poika.

Entä tähti —?

Tietäjä itäiseltä maalta.

Juhlavaatteet ylle puimme, mirrhamia suitsuttain me kumarruimme lasta ylistäin, min valo yöhön hohti.

Tietäjän poika.

Minne hukkui tähti, joka seimeen johti?

Tietäjä itäiseltä maalta.

Miksi kysyt?

Tietäjän poika.

Mistä kumma aatos lähti —? Liikkuessa uskoitte: nyt liikkuu tähti! Seisoessa uskoitte: nyt seisoo tähti! Isä, ehkä heljä tähti, jonka näitte tiellä, yli elon erämaiden liikkuu vielä!?

Tietäjä itäiseltä maalta.

Jahve varjelkoon sua! Kautta pyhän tähden!

Tietäjän poika.

Tähden etsintään nyt erämaihin lähden.

Hymni.

Kaunis on taivas ja kaunis on maa, kaunis on tähtiyö, joka hohtaa. Kaunis on sankarin kuolo ja kaipuu, kotinsa eestä kun veriin hän vaipuu. Kaunis on impi, mi antaa saa ensi lemmen, kun armaan hän kohtaa. Kauniimpi, kauniimpi kaikkea varmaan, suurempi kuin on rakkaus armaan, korkeempi kuin on tähtiyö on äidin rakkaus pyhä. — Ah, ei se ota, se antaa kaikkensa sille, min rintansa alla sai lemmessä kantaa; luopuen kodista, armaastaan uhmaa se taivasta, uhraa se maan, kaikki se jakaa. Haudankin vaisujen varjojen takaa loistaa ja kohoo, kasvaa ja elää se yhä!

Elämän impien laulu.

(Hemmo Kalliolle omistettu.)

Soi, soi elämän kannel, soi! Veri vallaton käy karkelohon, kun riemujen ruusut puhkee! Lemmi, nauti ja juo, kylvä, siitä ja luo, kun luonto on vehmas ja uhkee, ja täytä maa, jonka nuorena näät, nyt ei surra saa, nyt on elämän häät, nyt on uuden luomisen suuri yö! Veri vallaton lyö, nyt karkeloi, soi elämän ihana kannel, soi!

Tuonen impien laulu.

Soi Tuonelan luikuri, soi, keveenä jalka karkeloi, vaikken ma koskaan rauhaa saa! Varjona katoo kaunis maa, kelmeä salama rintaani lyö, tule jo, tule jo tumma yö; saisimpa armaani kättä pitää, kun minä vaivun varjojen taa! Kaunis on, kaunis on elämän maa soi, soi Tuonelan luikuri soi, koskaan ei nouse päivän koi, koskaan en varjosta nousta voi, soi, soi sittenkin luikuri, soi, kauniisti jalka karkeloi, soi, soi, Tuonelan luikuri soi!

Myrskylaulu.

Kuule, kuule myrsky nousee, palotorvet yössä ammuu, vainoliekit vaeltaa, aron tyynet tulet sammuu, kuule mykkää mutinaa!

"Taisteluhun, taisteluhun, lyökää maahan, laaskaa, laaskaa!" Shakaalit jo ulisee vielä äskein kiertäin haaskaa, nyt ne yöhön pakenee.

Kahleistansa kädet kimpoo, kaivoksista rammat ryntää, kuokat soihtuun vaihdetaan, verivaoin myrsky kyntää yli köyhän, kurjan maan.

Sortajien suonet tyrtyy, vapisevi valtain muuri, tekohurskaat rintaan lyö. Ihana ja nuori, suuri vapauden, tilin yö!

Kuule, kuinka sadat äänet huutaa hurjaa ihmishätää, piikit välkkyy, säilät soi, kaikki, mik on tyhmää, mätää, myrskyn alla vaikeroi.

Myrsky suistaa sairaan ilman, liasta se orjat nostaa iloon, itsetuntohon, vuosisatain valeet kostaa, vapaus sen tunnus on.

Kädet nousee taivahille, raskaat kengät tallaa multaa, sinkuu käyrät salamat, hurjain silmäin tummaa tulta sammuta ei kanuunat.

Miljoonien myrsky nousee, heitä kaihon kanteleesi, patarummullasi lyö, huomena soi marseljeesi, nyt on tullut tilin yö!

Tuonelan tuvilla.

(Otto Närhin muistolle.)

Hiljainen, hiipuva hämärä yllä viileän virran vyön, ikuinen ikävä siellä. — — Äyräillä tuvat ja akkunat tummat tuikkaa kuin pöllöjen katseet kummat pohjasta äärettömyyden ja yön, aarnivalkeat tanssivat tiellä.

Liejuisten laineiden partailla sudenkorennot hyrisee, ilta kun pirtaansa lykkää. Ulpujen tuoksuss' on tauti ja turma, siitinpölyssä hullun hurma. — Kalvolla joutsen soutelee hautoen elämänlaulua mykkää. —

Päivä on poissa, ei paista kuu, huokauksia tuuli tuo, aalto kun nukkuu santaan. Kaukainen vuori kiiltää kuin vaski, ijäksi sinne päivä jo laski; itkujen räme ja surujen suo kajastaa elämän raukeaan rantaan.

Hämärä iankaikkisuus, tyhjä, tähdetön kalmanmaa, poissa, kaikki on poissa! Vaimot valkeissa vaatteissansa, taatat tapparat kupeellansa avoimin silmin uinuaa ahtaissa kivikammioissa.

Tuonen poika, kalsu mies seisoo vuorella, katsoo pois yöhön ja yhteen kohtaan, ylitse rämeen ja rahkasoiden elämän arvoja aprikoiden niinkuin ei loppuun katsoa vois; elämän kaupungit kaukaa hohtaa.

Tummuu kankaalla kalman puu, kurppa lentävi etelään ylitse rumien rimpein. — Helskää laulu kuin itku yöstä, niinkuin helmi, mi putoo vyöstä, riutuen iltaiseen ikävään, laulu on Tuonelan tummien impein.

Ken sen kuuli, hän seisahtuu elonrantoja kulkeissaan, katsoo vaan kalmantarhaan. — Laulu kutsuu, ja syvyys helää, kuolla tahtois hän, tahtois elää, ei voi onneton kumpaakaan, huutaa — houreissa sitten harhaa.

Kulkijavanbus.

(Ballaadi.)

Mä olin nuori, iloinen, kun läksin maailmaan — kylmät on veräjät vieraat. — ja omaa sydänonneain ma sieltä etsin vaan. — lämmin on kotoinen kynnys. —

Mä kuljin minne mieli vei ja missä soiteltiin — kylmät on veräjät vieraat.— mun nuoret kansan naurajat vei Riemun kaupunkiin. — lämmin on kotoinen kynnys. —

Näin tulet huvihuoneiden, siell' iloleikin löin, ja nuoret kassankantajat ne kulki helovöin.

Ne kutsui lemmen kisoihin ja illan ilveisiin, niin kunnes yksin tuijotin ma tummaan pikariin.

Ja tuli aamu, lähteessä ma katsoin kasvojain, kuin unesta ma heräsin ja olin suruissain.

Hei, kuule, säkkipillit soi, oot outo matkamies, tien varsill' loistaa nuotiot, ja pitkä on sun ties.

Ma otin sauvan nurmelta, taas kuljin eteenpäin, ma häistä häihin vaelsin ja monen onnen näin.

Ja päivä paistoi, soitto soi ja nuori oli maa, vaan omaa, omaa onnea en voinut rakentaa.

Ma kauvas katsoin taakseni ja vuosiani luin, ja ajan virran vilinää ma kovin oudoksuin.

"Piu — pau" — niin sielukellot soi — "sun äitis kuollut on, ja kotikynnys itkevi, kun oot niin huoleton!“

En ehdi, ehdi kuulla nyt, ma tunnen kyllä tien, ja seitsenlasivaunuilla ma kullan kotiin vien!

— Ja tuli yö, syysmyrsky soi ja kaatoi syksyn puut, ma kuulin kuinka metsästä mua ilkkui naisten suut

"Hahhaa käy pois, oi, hekumaa, jo pääsi harmaantuu, sun elämäsi kuluu pois, vaikk' kasvaa tiedonpuu!"

Ma tielle käänsin sauvani, taas kotikunnaat näin, kuin armas suven lehahdus ois soinut lähelläin.

Oi, miss' on lehto lapsuuden ja maja matala, ja miss' on kasvinkumppani, mun impein ihana?

— Ma kuljin äidin haudalle, siell' itki ystäväin, — kylmät on veräjät vieraat. — ja oman, oman onneni ma silmissänsä näin. — lämmin on kotoinen kynnys. —

Heräävä Paan.

(Jean Sibelius'elle omistettu.)

Synkän, syvän metsälukon reunalla lepää ikuinen Paan partaalla raskaan, rämeisen kuilun.

Lävitse metsän kuin punaisen seulan päivä kultavi paimenhuilun, kultaa jokaisen männynneulan, kultaa mättään, millä hän makaa.

Kaukaa kuuluu hieno helinä korkeiden aarniometsien takaa.

Paan on vanha, Paan on harmaa, raskaasti huokaa karvainen rinta, ammoin jo kuoli kauneus, kaikkeus, kaikki, mit' toivoi hän ihaninta luonnon sielussa kaikkialla maan ja vetten ja taivaiden alla, soinnuissa suven, kukissa kedon, sovussa inehmon sekä pedon. Kaikki on raskasta, raukeaa, kuin vain haudaksi kelpaisi maa.

Silloin kuuluu kumma soitto, suuren luonnon soitimen taika, luonto on uudestasyntynyt, noussut, tullut on tekojen, ilojen aika, kuuluu kuin tuhansien jalkojen töminä, tuntuu kuin lähestyis itse elämä, seppele päässä kukkien kuussa, terttujen kukkiess' omenapuussa, soipi kuin metsän tyttäret naurais avoimin rinnoin heittyen heiniin, kuuluu kuin jyskäisi jättiläiset heittäin paasia kirkkojen seiniin, tulee tuulen ja kaijun lapset ääniä toistaen, hajalla hapset, tulee keväisen kelveät keijut sipsuen, huiskien harsoillaan kuunnellen, herääkö, herääkö Paan; ohitse uinuvasilmäisen lammen, ohitse tuuhean, hämyisen tammen hiipii menninkäiset ja peikot, pirttien tontut ja vuoriveikot uudessa aamussa karkelemaan! Alta pehkon, korren ja juuren hyörii hyttyset, perhoiskunta, metsä on tuonut viestin suuren: Paan ei kuollut, Paan näki unta! Metsä on aivan kuin balteissaan oottaen taikakäskyä vaan. Silloin herää suuri Paan, ilosta kirkaisten syöksyy hän pystyyn, koskee huilua huulillaan, katsoo ylitse suurten saloin, kirmassa karvaista ruumista puistaa, polkee maahan sorkkaisin jaloin, silmihin syttyy kuin ijäisyys, luomisen kevätaamun hän muistaa, kun hän istui partaalla lähteen katsellen kalvolla välkkyvään tähteen, näki hän siinä silmää kaksi metsätyttären, tummaa ja syvää, verensä syöksähti kuumemmaksi, rinnassa teki niin ihmeen hyvää, kun hän nousi ja kohti kulki rintoja—paljäitä hellän hentoja, mättäälle kantoi ja syliin sulki. —

Paan hän soittaa muistojaan, muistaa lempensä kirmaavan ehtoon, muistaa hempeän heräävän aamun, jolloin hän nukahti lemmen lehtoon, muistaa auringon alttari-sauhut, muistaa välkkyvät vetten vyöt, rämeet ja keskellä uinuvat saaret, mutta hän muistaa myös hirmujen yöt, onnensa sammuvan kauniit kaaret, pettymykset ja kalman kauhut, julmat, jäytävät kaipaukset, jolloin luonto surusta sykkää, yllä taivas tähdetön, kylmä hautoo arvoitusta mykkää. Niin hän kulki aina harhaan miehuutensa ajan parhaan yli kuilujen, kautta metsien, toivotonta määrää etsien, yöt hän itki, soti ja suuttui, yhdessä yössä suortuvat muuttui, yhden yön hän hairahti vain, kun rikkoi luonnonlain.

Nyt on kevät! Nyt on kevät! Sävelet ne sykkäilevät, lempehen ne liehtoilevat, kutsuvat ja kiehtoilevat, sammuvat ja taasen soivat, kirmaavat ja karkeloivat.

Ken unohti lemmen, hän syttyköhön taas, hän kirkkauteen nouskoon, jos talvi, tauti kaas, sillä ikuinen on luonto, mi umpeen luopi haavat, ja sammuneetkin sydämmet ne uuden uskon saavat!

Ken rikoksen on tehnyt, ei sitä muistaa saa, niin pahan niinkuin hyvän maan voima sovittaa, kuin tuhansia vuosia sitten luo päivä lämmön yhä, luo kuolemasta elämää maaemo hyvä, pyhä.

* * *

Paan on saanut uuden säveleen, silmäänsä on saanut kyynelveen, ihana on nähdä hän, ikihenki elämän vasten tuskan tummaa pohjaa, hän, mi kaikki iloon ohjaa, hän, mi käskee elonlähtehestä juomaan, sielut soinnuttavi uuteen sävelluomaan.

* * *

Ja hän soittaa kuin ei soittanut milloinkaan, hän unohtaa taivaan ja unohtaa maan, sen turhat pyyteet, sen kirjavat viirit, hän unohtaa ajan ja avaruuspiirit, sillä Paan on ääretön, Paan on nuori, hän ijäisyysmeressä seisoo kuin vuori, hän ei ole missään, hän on tuolla, hän on täällä, hänen soittonsa henki käy vetten päällä, se täyttää, se hurmaa, se palaa alkuvoimaan, se kasvaa, se kantaa, saa kaiken kuolleen soimaan, mut kiihkoton nyt soitto on, se nostaa, rauhoittaa, kuin silloin, jolloin tyhjyydestä luotiin tämä maa, kun Luoja löysi itsensä ja otti taltan käteen, ja yli synkän syvyyden loi päivän ensi säteen.

Paan vain soittaa, vaipuu harmaa pää, päivä sammuu, metsä hämärtää.

Kompia y.m

Qvasi Mefisto.

On sulia hiukan pirun naamaa, en tiedä, mistä se on saamaa, mut tiedän tään: et nero oo, et ehkä tyhmeliinikään, mut piru seurassas' ois häpeissään.

Arvostelija.

Sä pienen luontees mukaan muita mittailet, ja pikkusormellasi taiteen vaaka viippuu, ma tunnen arvostelus häilyheitot, vain vatsas oikuista ne usein riippuu.

Syntipukari.

(Eräälle runosepolle).

Sä kuvaat syntiä ja hiukan syntiäkin teet, ja runoilusi viihtyy siinä ainoastaan, ma anteeks annan kaikki pikkusyntisi, en suurta syntiäsi runoutta vastaan.

Eräälle Thalian taiturille.

Sinuss' on aina ollut jotain tyhjän liikaa, turhuuden tarulla sen huusit aina julki. Itseäs suurempana mainees kulki, kun kuljit taiteellisen toimetonna... Sä suuren ruumiis pienen sielun kätket luupanssariin kuin raskas kilpikonna.

Itkupaju.

Sä oot kuin vilunarka itkupaju, se joka vuosi määräaikaan lehtii, ja lehdet lihoo peittäin koko puun, niin että tuskin kukkia se ehtii.

Kapakkanero.

Män estetikko on, niin aateveljet väittää, ja omaa "herkullisen", hienostuneen aistin. En koskaan ole kuullut hänen aatelmistaan, mut tiedän, paremmin hän tutkii ruokalistaa kuin Brandes, vaikk' ei aina tiedä mitä söisi, ja vihdoin, niinkuin runokirjaa repelöisi, hän tilattuaan leikkaa nerokkaasti paistin.

Viekas mies.

Hän viekas on, myös viisas mielestänsä, hän sepusti jo kolmet näytelmänsä, ei niillä maassa muka ole vertaa, lie viekas, koska yleisömme toiveetkin tuo peijakas jo petti kolme kertaa.

Runoa pyytävälle.

Sä pyysit mun itsestäs laatimaan runokompaa, sa maitokuono, jos tekisin niinkuin pyydetään, tulis kommasta pitkä ja huono.

Runoräätälit.

Ne pienet runoräätälit, ne helyriimein räätälöi ja pikku neulanpistoillaan ne narrin paitaa nästäröi.

Ne matkii hetken muotia, on uudet muka aattehet, on aatteet nurinkäännetyt kuin juutalaisten vaattehet.

Ja turhuuksien turulla ne huutaa, myö ja elämöi, taas runonarriverstaissaan ne riimilöi ja räätälöi.

Uni.

Näin unta, että ma suutelin sua ja ma silmin kerjäsin lisää, kun koputukseen ma heräsin: sun miehesi astui sisään.

"Ylös, hoi!", mies huudahti iloissaan, "et myöhemmin herätä voisi!" Ma sanoin: "jos tietäisit uneni syyn, näin myöhään et herättänyt oisi."

Sotainen mies.

Hänen murha-aseensa kupeella soi, ja kannus katuun kaikaa, ei rauhan aikana tappaa hän voi, siks tappaa hän aikaa.

Papinsälli.

"Miksi, Aapo, asut aina viimeisessä kerroksessa?"

Aapo kädet ristiin sulki, huokasi ja lausui julki: "palkan saan ma vaivastani, lähell' oon näin taivastani!"

Eräälle tuomarille.

Huonosti käräjiä kävit kaikkein kanssa, huonoimmin sentään oman itses kanssa.

Lystikäs leipuri.

Hän joi niinkuin vain leipuri voi, hän leipänsä joi.

Punaiset nuijat.

Vuos'sata sitten sanskulottein nuijat löi vanhan uskon, jumal'kuvat särki, jumala virastansa eroitettiin ja sijaan nostettihin ihmisjärki.

Nyt uudet nuijat halkoo ajan ilmaa, on tämä kummaa alennuksen aikaa. "Hoi, alas järki!" (eläköön siis tyhmyys!) käheistä kurkuista nyt kadut kaikaa.

Ajatelma.

Ei vapauden suurin vihamies oo Nero, jonka tähden kansa hyytyy, vaan nöyrä orja, joka kaulass' ies ja täysin vatsoin kaikkeen tyytyy.

Nukkuva kaupunki.

Ma lasna kauvan katsoin vuorias, niin suurilta myös ihmiseskin näytti, nyt miesnä vuorelta sua hetken katsoin, näin kääpiös — ne tuskin tuuman täytti.

Veli Markkus.

Oi, veli Markkus Markkanen, miks on sun muotos murheinen? Sä moitit uutta kuosia ja luet vain virkavuosia, sun aivos kuluu, vuodet jää, on vatsas täysi, tyhjä pää, kun sull' on vihdoin paljon lampaita ja oma pappila, — ei sull' oo hampaita.

Tuhlari.

Joppi, sä tuhlari oot, sinä tuhlasit pois monet markat, kun kera ystävien kävi kiertäen kuohuvat sarkat. Joppi, sä tuhlari oot, myös sanoja tuhlasit illoin, yhtä et tuhlannut vain: järkeä, järkeä, oi, sitä sulla ei ollut milloin.

Khodjà.

Khodjà, sadun salskea poika näki kerran kaivossa kuun, sinne köyden hän laski ja kiskoi, niin unhoitti kaiken muun.

Khodjà lens seljällensä, tuli outoon hän ratkaisuun, kuun taivaalla huomas ja huusi: "minä taivaalle lennätin kuun!"

Vänrikki.

(Kuva entisiltä ajoilta.)

Hän kulkee niinkuin kuningas ja korkojansa katuun lyö, ja miekka heiluu kupeellaan pois torinlaitaa kulkeissaan, ja viiksiään hän syö.

Ja rakas, suuri isänmaa on unelmainsa juhlatie, sen eestä komensi hän vain, siks viiksiään hän väänsi ain, ne viikset kalliit lie.

Kas, tähdet silmiin kimmeltää, ne lentää yli kirkon pois, mut rintaan nuoren vänrikin ne lentää aina harvemmin, miks ei ne lentää vois!

Hän käy kuin käy vain kuningas, on arka arvo kasvoillaan, ei kuule hän, ei mitään nää, ja olallansa kimmeltää yks pieni tähti vaan.

1899.

Hauturin valitus.

Ei enään kuolinkellot soi, nyt ihmiset syntyy ja nai vaan, oli hauska kun tääll' oli koleera, tuli rahaa kun yöt sain kaivaa.

Ei kuole nyt kirkon rottakaan vaikk' on palkkana ilot taivaan, miks rikkaat ei muista kuollakaan, niin saisin ma kunnian kaivaa.

Nyt laihtuu itse Viikatemies, sillä puoskarit tieltä sen raivaa, ja hauturi heiluu kuin varjo yön, rovon viimeisen taskusta kaivaa.

Tuo viinaa, krouvari, kuokkani myyn, hiis vieköön, jos enään kaivan! Veli Viikatemiehen maljan ma juon, me oltiin kuin ystävät aivan.

Hän saa mun kotiini taluttaa, hih, ei ole huolta, ei vaivaa, mulle suo hän viimeisen palvelustyön, maaherran kun viereen mun kaivaa.

Laiskurin laulu.

Mun äitiparkani haukotti, kun tänne vaivaan ma synnyin kerran, ja isä torkkui sen kuullessaan, heilt' ehkä perin ma hiukan verran.

Ma venyn vuoteella päivin öin tai katson veltosti tätä maata, näin oikein käytän ma lahjojain: en uness' syntiä tehdä saata.

Ja uni onkin mun morsioin, en naista itseeni jaksa liittää, niin laiska oon, etten erheinkään ees kunnon nahjusta saata siittää.

Tuomiopäivään jos nukkuisin, en tahtois herätä tähtein puolla, kun kalma ovelle koputtaa, niin luulen, etten ma viitsis kuolla.

Integer vitae.

(Uni.)

Vait! Hautauskellot soivat! — niin näin minä kerran unta, — mun hevosluuskalla toivat, ja arkkuni hautahan laskettiin, ja arkulle satoi lunta.

Mua naisten itkut viilsi ja ystävät kähein kuoroin, ja hännystakit ne kiilsi, mut lukkari hurskaasti veisasi ja nenäänsä niisti vuoroin.

"Hän oli vain tunnetta, tulta..." niin pauhasi kirkkoherra, "nyt kylmä kuin routamulta, täss' ystävät häntä ympäröi, sit tibi levis terra!"

Kun tulvansa päätti pappi, ma kirkasin: "pappi hiiteen, mun vieläkin kiehuu sappi!" Mut ystävät kylmässä värjöttäin taas lauloi: integer vitae.

Ma koputin arkun laitaan: "hoi, en ole vielä vainaa, nyt elämä alkaa taitaa, näin monta kun mulla on ystävää, niin pyytäisin pientä lainaa!

Saan, ystävät, veisusta kiittää, myös pappia, joka mun kasti, tää kunnia mulle jo riittää, siis menkäämme kaikki kapakkaan ja juokaamme aamuun asti!"

Hämäläinen hyräily.

(Parodia.)

On Suomi vielä sumuinen vaan Häme sentään sumuisin, sen yö on vielä pimeää, on huuhkan huuto kimeää, mi Hämeen metsiss' soi.

Sen pirtit peittyy hämärään, sen korkeet lantatornit nään kohoovan piha-akkunaan, miss' sirkat unilaulujaan raossa raijuttaa.

Oi, kuinka Hämeen sydän lyö, sen honkain juurta sahat syö, sen rikkaat tukkiruhtinaat lyö, raiskaa lehdot, kuorii maat, oi, Hämeen kallis maa!

Jos miestä missä tarvitaan, kun käräjillä kimpoillaan, niin uljaita on uroja; on seipäitä, on nuijia, kun toraan tarvitaan.

Oi, aatelisten vanha maa, sun joissas kravut kimmaltaa, sun rattaas, puukkos, pellavas, sun vois on maiden maineikas, oi, rekilaulun maa!

Sun juorurukkis hyräjää, sun vellikellos pämpättää, ja pappeis vanhat virret soi, rusthollarit sua ruhtinoi, lainkuuliainen maa!

Kun veros maksat, päivätyös, ja lisääntymään käytät yös, ja jyväsäkkis myllyyn viet ja tunnet myöskin kirkon tiet, saat unta makeaa.

Sun aittas, laaris täydet on, ja korskuu orhit kartanon, mut kuuta koirat kahleissaan öin haukkuu; siks' ei ratojaan kuu muuta kuitenkaan.

Tuo vanha, laiska, lörppä kuu viel' aikaa vanhaa uneksuu. Ja patarutivanhoillaan, niin pulleana pankollaan myös uinuu jäämein maa.

Naamarin takaa.

Bagatelli,

Henkilöt:

Suomen näyttämön hengetär. Ilveniekka.

Paikka.

Tyhjä näyttämö. Hengetär valkeassa puvussa, koturnit jaloissa, puinen miekka kädessä. Ilveniekka nojaa pilaria vasten, pipolakki tiukuineen, kasvoilla naamari.

Hengetär.

Iloitse huone, taiteen esitarha, jo Suomen taide ensi sadon niittää, aamu on tullut, sumut soista nousee, ja suuret sillat meidät muihin liittää.

Ilveniekka.

On päästy ehkä ensi pälkähästä, "Virkistysmatkaan" "Silmänkääntäjästä." Tuusulan nummet kaikuu oivaa kieltä, mut Sysmässä kai ollaan eri mieltä, pieni on taide, suuri itseluulo, ja Seinen soittoon huono korvakuulo.

Hengetär.

Myös taiteen täytyy olla kansan juurta, vain siitä kasvaa kansallista, suurta.

Ilveniekka.

Suurelta taiteen temppelimme näyttää, kun vain ois jotain, mikä tyhjän täyttää, suurina meillä sanat holviin hukkuu, mut suuri taide, hm, se vielä nukkuu ullakon hämärässä seitin peittoon, ei vielä ponnahdellut heljään heittoon.

Hengetär.

Me emme sovi kaikkeen uuden uuteen, luonteemme jylhyys tähtää klassisuuteen, Kalevan kannel, suuri Väinön soitto, siinä on alku, nousu, huippu, voitto.

Ilveniekka.

Lyriikkaloihtu, patalakkitaide, miksei se kulje yli merten, maiden?

Hengetär.

— Te nauratte! On häijyt muistutukset... Spreen rannoilta ma kuulin taputukset niin raikkaat, — sydämmestähän ne lähti, kun siellä loisti meidän suurin tähti.

Ilveniekka.

Nuo olvinaamat taisi hiukan haistaa, ettei oo kaikki eskimooalaista, mi tulee voin ja ihransyöjäin maasta.

Hengetär.

Kun toiste tuntevat, ei niin ne haasta.

Ilveniekka.

Niin, voimme tunnettu on ulkomailla, mut Kivi viel' on tunnustusta vailla.

Hengetär.

On tunnussana: suomalainen henki!

Ilveniekka.

Käy meillä markiisi kuin tallirenki, niin näyttelijä tempoo, niskaa heittää, ja suurin liikkein tyhjyytensä peittää, tuo iltaperho imee maineen mettä, ei verta suonissa vaan vaahtovettä.

Hengetär.

Nyt liiaks' moititte ja suotta syyttä.

Ilveniekka.

Enemmän vakavuutta, henkevyyttä! Sisältä ulos henki tiensä raivaa, peilatkoon sielu helvetin ja taivaan, yöt, ristiriidat, ilveet, kuolinpaaret, elämän ilon kaikki värikaaret, ei sitä, mitä kärsii nurkkakunta, vaan ihmisessä koko ihmiskunta!

Hengetär.

On teillä mustat nenälasit päässä, ma myönnän, istumme kai hiukan jäässä, enemmän syvennystä, tulta, voimaa.

Ilveniekka.

Sensualismia siis ette soimaa!?

Hengetär.

Luonteemme jäykkyys, siin on varma takuu, ma luotan yleisömme hyvään makuun.

Ilveniekka.

En koskaan vanno enkä mitään takaa. Yleisö nojatuoleissansa makaa, ylempää tarkotusta tuskin urkkii, se nyppii, näykkii, huokaa väsyneesti, mut kulissien taakse salaa kurkkii.

Hengetär.

Sen terve aisti pohtii kypsyneesti.

Ilveniekka.

Mon Dieu! Oo, anteeks', armas, että en käyttänyt ma meidän perkelettä. Yleisö nenää nyrppää uuteloille, Ibsenin, Maeterlinkin maailmoille, niin siinä heiluu, häilyy herkkä vaaka, on Holberg vanha, Kivi hiukan raaka, kultuurihedelmät ei vielä maista, ja sentään revitään myös kotimaista, on kaikki mätää Vilde heittiössä, — niin kaunosielut juoruu lämpiössä.

Hengetär.

Niin, saattaahan tuo kaikki jotkut huoliin, mut te vain sukellatte varjopuoliin.

Ilveniekka,

On muotiseikka riistää sekä raastaa, ei uskalleta nousta ilmaan maasta, kun kirkkaat intohimot vöistään luopuu, ja elon kyllyydestä sydän juopuu. Ei, meillä täytyy käyttää pikku-uhmaa, ettei vaan luultais, että puhuu tuhmaa, luonteensa mukaista ne käyttää ruoskaa: hoi, rutto tarttuu, kylänmiehet, juoskaa!

Hengetär.

Ei meidän maassa idä kaikki jyvät, Jumalan kiitos, kansan rivit syvät, pois perkaa rikkaruohon kansan kunto!

Ilveniekka.

Siunaus maalle! Hyvä omatunto. Niin pappi pöntöstänsä pauhaa, ain teatterin turmelusta jauhaa, on näyttelijä niinkuin hunningolla ja arvo ilveilijän markkinoilla, mökeissä sentään loistaa rumat taulut, sekaisin postillat ja arkkilaulut.

Hengetär.

Nyt itse ruoskitte ja miksi, miksi? Kai teiss' on itu uudeks Lutheriksi, taiteemme uusijaksi, rättäriksi.

Ilveniekka.