Part 2

Vieras istui keittiön penkillä ja pyöritteli neuvottomana hattuaan.

— Onhan se... tahtoo olla harrastuksen puutetta... näissä paremmissa ihmisissä.

— Niin kuuluu. Viinoja kuulutaan keitettävän muutamien talojen karjakeittiöissäkin, sanoi Kerttu, tarjotessaan kahvia vieraalle. — Mitä se teidän seura on saanut oikein aikaan, kun tämä kylä on niin kuuluisa viinoistaan?

Vieras nolostui yhä enemmän: Tämäpä uusi emäntä oli kovin ankara. Minkäpä niille, viinankeittäjille ja keitättäjille.

Kerttu tiesi ne raittiusseurojen puuhat ja saavutukset. Kotikylällään oli hän ollut jäsenenä jonkun aikaa ja käynyt kokouksissa, mutta sitten kyllästynyt. Kokouksissa jauhettiin turhia juttuja ja kinasteltiin. Kaikki olivat jäykkiä ja virallisia ja takanapäin syyteltiin toisiaan milloin mistäkin.

— Taitaa olla teillä samanlainen seura kuin meilläkin, ettei saatu mitään aikaan, sanoi Kerttu Heinälän isännälle. — Viime lopulta jo pelkäsivät kokouksia ja iltamiakin.

— Niin ne tekevät täälläkin. Valittavat, että kaikki on liian vakavata. Kun olisi väliin tanssia ohjelmissa, niin kyllä silloin riennettäisiin iltamiin ja kokouksiin.

Markkukin tuli kahville ja kuulosti juttua.

— Onko teistä sitten tanssi niin kovin synnillistä? kysyi Kerttu vieraalta.

— Eipä suinkaan. Tanssinhan minä itsekin, mutta kun se on raittiusseurojen ohjelmissa kiellettyä, niin...

— Siinäpä se on, naureksi Markku. — Parantajat koettavat tehdä heti sairaansa terveiksi, toisin sanoen, tavalliset ihmiset hyviksi ja siitä ei tule mitään. Olin minäkin jo kerran seuran jäsen, mutta kun siellä olivat kaikki niin hyviä ja pyhiä, ei tällainen tavallinen kuolevainen siellä oikein viihtynyt.

Naapuri nousi lähteäkseen.

— Ei sitten emäntä taida tulla meitä auttamaan?

— Ei tällaisesta ole puhujaksi ainakaan. Voisimmehan ehkä muuten tulla.

Kerttu katsoi kysyvästi Markkuun.

— Pitäkää joku kokous meillä, pyysi Markku

— Silloinhan saamme olla mukana.

Markun pyyntö näytti vierasta ihmetyttävän. Vielä äskettäin oli nähty Markun kuljettavan viljoja viinankeittäjälle.

— Pitääpä sanoa. Mielellään kai tulevatkin.

— Ja koetetaan siksi saada kaikki mukaan, lupasi Kerttu.

— Se nyt lienee vähän vaikeata, arveli Heinämäen isäntä. — Mutta saahan koettaa.

Vieras poistui.

Markku hymähteli.

— Mitä sinä siinä naureksit? kysyi Kerttu.

— Sitä vain, että et taitanut tietää, että tämä nuori isäntämies on huono raittiustyön tekijä. Maistaa itse, kun sattuu, ja puuhissaan on kova puoluemies. Raittiusseuran kokouksiin saa tulla vain talollisten pojat ja tyttäret.

— Yhyy, vai siten... no eipä sitten ihme, jos viinasaksat liehaavat. Koetappa luvata minulle, mitä pyydän.

— Kernaasti.

— Että koetetaan yhdessä tehdä jotakin tämän kyläkunnan hyväksi.

Markku seisoi mietteissään ovella.

Minulla on kyllä työtä omassa itsessäni, mutta jos jotakin voin... virkkoi hän.

Kyllä sinä vielä voit paljonkin, kunhan ensin jaksat tehdä selvän tilin itsesi kanssa.

Siinäpä se onkin. Sinä et taida muistaa, että isäni ja isänisä ovat menettäneet henkensä viinoihin.

Markku näytti kovin synkältä sen sanoessaan.

Vanha Leena oli tullut keittiöön ja katsoi kysyvästi molempiin. Eihän Markku liene taaskin maistanut?

— Kyllä minä sen tiedän, mutta — onhan sinussa miehuutta.

Markku meni iloisena työhönsä. Tuntui hyvältä kuulla, että Kerttu kuitenkin luotti häneen.

4.

Harmaalassa oltiin aterialla. Joku huomasi ikkunasta Riitun Villen tulla vihlovan peltotietä taloon. Oli päissään niinkuin tavallisesti ennenkin taloon tullessaan.

Ville kolisi porstuassa ja aikoi mennä tupaan, mutta huomattuaan perheen aterialla keittiössä, tuli sinne.

— Hyvää päivää taloon.

Ville oli kuullut tästä Harmaalan uudesta emännästä ja tuli nyt katsomaan. Ka, niinhän tämä kuin muutkin ihmiset. Korea vain oli ja lihavanpuoleinen, niinkuin sitä pitääkin olla ison talon emännän.

Se oli sitä Villen viisautta ja Markku katsoi uteliaasti, mitä siitä Kerttu pitäisi.

Viite otti pullon taskustaan ja kulautti. Kävi sitten penkin nenälle istumaan ja seivästi pienet silmänsä emäntään.

Tokko tämä pakana sanoikaan hänelle viinoista mitään?

Kerttu ei osannut pitää miestä muuna kuin hieman rohkeanlaatuisena ilveilijänä.

— Tota noin, sitä nyt on rikkautta tässäkin talossa, että ilettää, turisi Ville. — Ja sitten kun tehdään tästä isännästä raitis, niin kohta ei kulkijoita kumarrella.

— Älä viitsi tuolle pahukselle sanoa mitään, sanoi Markku Kertulle.

— Minä käsken sen riiviön tukkimaan suunsa ruoalla, sanoi Kerttu ja käski Villen syömään.

Mies katseli pöllämystyneenä emäntää. Sieltäkö päin tuuli kävikin.

— No, kun kerran tarjotaan, niin kiitetään. Ei sitä ole tässä talossa ennen tarjottukaan.

Miehet naureksivat. Markun silmistä loisti sisäinen riemu. Kerttu oli toisenlainen kuin muut ihmiset. Osasi voittaa vastustajansa.

Villen piikittelyhalu ei vielä kuitenkaan loppunut.

— Sinun rukiisi näkyy hurjasti sakovan, hän sanoi Markulle, suu täynnä ruokaa. — Tulee siitä viinoiksikin.

Kerttu nauroi.

— Vai siihen Ville rukiit panisi.

Toi Villelle täyden vellivadin ja lisää voita lautaselle.

— Eiköhän Ville rupeaisi vähän minua auttamaan? kysyi sitten, istuen Villen vastapäätä penkille.

— Ka, mitä tuota... tällainen osannee.

Katsoi kysyvästi emäntään punaisilla silmäräpylöillään.

— Että mentäisiin hävittämään tämän kylän viinakeittiöitä, sanoi Kerttu.

— Hö, hö, hö, vai sitä... ei sinne uskalla... lyövät puukolla.

— Senkö takia poliisitkin jättävät ne rauhaan, kun pelkäävät?

— Eivätköhän vain. Ne Turakat ja Purakat ovat sellaista väkeä, etteivät välitä ihmisen hengestä, tiesi Ville.

— Kylläpä miehet ovat arkoja. Minä vain uskaltaisin, kun löytäisin.

Ville röyhtäisi täyteläisenä ja pyyhki tyytyväisen näköisenä partaansa.

— Kyllähän ne taas löydetään, jos niiksi tulee. En minä heitä suojusta, niinkuin talolliset. Tuota noin... enkä minä osta, kyllähän sen emäntäkin tietää, niinkuin nämä toisetkin, että kanneksin viinoja metsästä isäntien taakse ja jauhoja tehtaalle. Tuota noin... kun ei ole näistä muistakaan töistä.

Vähän salavihkaa emännältä pisti Ville viinapullonsa takin ulkotaskusta povitaskuun. Ei sitä enää näytellyt.

Miehet lähtivät töihin. Kerttu kutsui Markun kamariin.

— Eikö sinulla olisi mitään työtä tuolle miehelle? Minua niin haluttaisi kokeilla, eikö hänestäkin vielä tulisi ihminen.

Markku näytti hämmästyvän Kertun ehdotuksesta.

— Tuskinpa hänestä tulee mitään. Kuljettelee vielä viinoja miehille.

— Mutta jos koettaisi kuitenkin.

Markku mietti.

— Ja ihmisetkin sanoisivat, että otti Riitun Villen viinoja haalaamaan.

Markku katsahti voitonvarmana vaimoonsa.

—Höh, ihmisten puheista vähät. Jos kerran ei tee mitään sellaista, jota tarvitsee hävetä, niin antaa kuulua. Panisit miehen vaikka ojan kaivuun.

— Saman tekevä. Saadaanpa nähdä, montako päivää mies tekee työtä, kun lähtee livistämään.

Markku esitti Villelle työmaan. Isolla suolla olisi ojansiivousta ja saisi tehdä vaikka koko kesän. Talosta saisi ruoan ja työkalut. Palkasta kyllä sovittaisiin.

— Hö, hö, hö, vai ojalle... sitäpä ei oltu tarjottu, tuota noin, työtä hänelle pitkiin aikoihin. Tätä tyhjää puijaamista vain. Lähdehän neuvomaan.

Emäntä tuli keittiöön.

— Ville kai antaa sen putelinsa tänne minun talteen! Mitäpä siellä työmaalla sillä tekee.

Ukkeli kaivoi putelin taskustaan.

— Tuota noin, passaa tästä ottaa, jos sattuu mahaa kouristamaan.

Aikoi maistaa, mutta silmättyään emäntään, painoi korkin lujempaan ja antoi pullon emännälle...

— Ei siitä, tuota noin, puhuta, jos emäntä niinkuin sattuu mahatautiinsa...

— Jopahan siitä nyt... puhumaan.

Kertun iloinen nauru kajahti keittiössä.

Vanha Leena joutui hätäisenä selittämään Kertulle, kun jo miehet olivat menneet:

— Kun nyt otti sen Ville-räähkän muka työhön, ojankaivuun pätö elukan. Tokko se siitä puhui sinulle mitään?

— Voi, täti kulta, kun minä sitä tahdoinkin. Tuli vain sellainen piuka, että jos siitäkin poloisesta tulisi vielä ihminen.

Leena katsoi ällistyneenä Kerttuun.

— Vai sinä se... no, piuka se kyllä oli. Enpä usko siitä mitään tulevan.

Näytti kuitenkin miettivän.

— Kyllä siitä kylällä syntyy korea juttu, syntyy vainenkin.

Leena nyökytteli harmaata päätään.

Kerttu meni jo pihamaalla ja nauroi mennessään. Eikö liene hänelle nauranut.

Leena jo naurahti itsekin.

Soma tämä nuorikko, kun kerää taloon semmoisia ihmisiä ja passituttaa tielle Iikan Akselit ja Pertun Eemelit. No, heistä nyt ei ollutkaan muuta kuin vaivaista vastusta. Kiroilivatkin aina niinkuin mielettömät.

Kerttu penkoi pihamaan laidassa lavojaan. Vanhan Leenan piti mennä vielä puhumaan siitä Riitun Villestä.

— ... että kyllä ne nyt siitä sanovat kylällä vaikka mitä.

— Mitäpä me täti siitä... tietäväthän ne sen piankin, mitä vasten se on otettu. En ole tottunut pelkäämään kyläläisten puheita.

— Noo, mitäs nyt sinä, kun olet sellainen hyvä ihminen.

Leena lähti hissuttelemaan kartanolle.

Päivä paistoi ja eteläinen huojutteli täyteläistä ruispeltoa, jossa näkyi jo muutamia tähkiä pihamaan laidassa. Leena kutsui Kertun niitä katsomaan.

— Minusta ne ovat niin kauniita, ensimmäiset tähkäpäät. Niissä on kuin salainen siunaus työlle ja ihmiselle.

— Niin, ja koko tämä luonto. Katso täti, miten väkevän sinisenä väreilee järven selkä.

Pienet keltakukat ja sinikellot koettivat nyökkäillä rehevällä nurmella, eikö heitäkin huomattaisi.

Leenan silmiä huikaisi päivä ja niillä piti siristellen katsella. Niillä näki kuitenkin vielä tarkkaan. Harmaalan kartanolla oli nyt siistiä ja kaikki hyvässä järjestyksessä. Työmiehet eivät saaneet jättää työaseitaan kartanolle huiskinhaiskin. Niillä oli määrätty paikkansa vajassa ja Leena ei saattanut olla ihmettelemättä tätä muutosta, joka Harmaalassa oli tapahtunut.

Tietysti se oli uuden emännän ansiota. Hänen sanoistaan ei enää välitetty, ei Markkukaan, mutta tulipas toki hyvä hengetär taloon, joka valvoi kaikkea.

Pellotkin näyttivät paremmin kynnetyiltä kuin muina keväinä. Markku oli teettänyt uusia sahroja ja korjauttanut auroja.

Ja käskenyt miestensä painamaan niitä syvemmälle maahan.

Suvitouon oras ja juurikasvien taimet sitä kiittelivät kilvan. Oikein hyvää teki katsella reheviä lantun ja turnipsin taimi rivejä.

Leena siristeli silmiään ja käpsehti pihatoilla.

Niin, niin. Luoja antoi sadetta ja aurinkoa. Ihmisen oli vain muistettava täyttää velvollisuutensa.

Leena oli hissutellut aittamäelle, johon näkyi osa kylän taloista, kapeahkon salmen takaa.

Niin, se kylä siellä oli huonossa maineessa. Tähän asti oli Harmaala ollut jakamassa sitä mainetta, mutta nyt näytti muutos tapahtuvan.

Miten tuolla kylässä? Ei kuulunut vielä ainakaan hyvää. Kirous painoi siellä maata ja ihmisiä, oikeastaan ihmisten kautta maata. Rappiolla oli jokainen talo, yksi enemmän, toinen vähemmän. Viina-savut tissusivat salolla ja juotiin ja mäiskettiin. Emännät ja tyttäret valittelivat ja kävivät kirkossa ja olivat pönäköitä, varsinkin vanhemmat, vanhurskaudessaan. No, tyttäret niissä raittiusseuroissa, mutta emännät toimettomina. Jos heille uskalsi huomauttaa paheesta, niin pää pystyyn ja: »mitäpä se kannattaa syytellä, onko sinun poikasi parempi.»

Hyvä isä siunatkoon sitä ylpeyttä!

Se ylpeys ja sitten sen lisänä tekohurskaus eivät kantaneet hyvää hedelmää, ei totisesti.

Eikähän tässä oltu kehuttu omaakaan kohtaa, valiteltu vain ja odoteltu apua jostakin tulevaksi.

Harmaalaan se oli tullut, sen näki nyt kaikesta. Nuoren, hyvän naisen mukana tuli siunaus ja sitä riitti joka paikkaan.

Kun saisi sen ulottumaan koko kylään asti. Kun Kertun kädet ulottuisivat ja riittäisi voimia. Niin, niin, saisi naapurien emännät mukaan.

Sillä naisilla siinä kuitenkin oli suurin tehtävä, jos vain osaisivat tarttua siihen oikealla otteella, lempeästi, hyvin sydämin, niinkuin tämäkin Kerttu.

Niin, niin.

Leena vain tassutteli mietteissään. Eteläinen huojutteli rehevää laihoa ja sinikelloja, jotka nyökkäilivät ystävällisinä hänelle.

5.

Harmaalaan tuli vieraita.

Naapurien emännät olivat lähteneet oikein joukolla katsomaan, miten nyt Harmaalassa, kun oli uusi emäntäkin.

Hauskaapa oli, että muistettiin.

Emännät, Niemen Rustaava, Aholan Laara, Ylisen Sohvi ja Kaitereen Amalia, katselivat Harmaalan pihamaalla ympärilleen.

Kovin olikin siloista joka paikassa. Ei näkynyt rekiä eikä rattaita, eikä muitakaan romuja, joita aina nähtiin talojen pihavierillä.

Lavoja ja kukkapenkereitä joka puolella. Kovinpa se tämä uusi emäntä täisikin olla herrasverinen, kun noin laitteli.

Harmaalassa oli jo iltalypsy suoritettu ja maito laskettu. Karja makaili tyytyväisenä tarhassa.

Sitä ihmeteltiin, kun tulivat näin aikaseen. Siellä toisten talojen karjatytöt huhuilivat salolla karjojaan kokoon. Olivat semmoisia kupeloita, etteivät saaneet karjaa kotiin ennen kuin siinä puolen yön tienoilla.

— Tietäähän ne nämä nykyiset palvelijat.

Aholan lihava Laara nyökytteli päätään.

— No, kun poikien jälissä juostaan, suhahti Niemen Rustaava. — Yöt aitoissa ja päivät metsissä.

— Niin, niin.

Kaitereen Amaliakin huokasi raskaasti sitä synnin viettelystä.

Kerttu pyyteli vieraitaan sisään.

Vanha Leena meni jo laittamaan pannua kuumaksi.

— Eihän tässä nyt toki sisään, kun näin kaunis ilmakin. Näitä uuden emännän laitoksia tässä pitää katsoa.

Ylisen Sohvi, vieraista nuorin, koetti tavoitella ystävällistä sävyä ääneensä. Kiepsahti jo Kertun käsikynkkäänkin.

Kerttu hymyili.

Tämäkö se nyt oli sitä tämän kylän jumaliseksi tekeytyvää, synnistä ja kurjuudesta huutavaa joukkoa, joka ei kyennyt kuitenkaan hillitsemään viinojen lakkaamatonta virtaa kylässään. Eikä sallinut siitä puhuttavankaan, niinkuin hän oli kuullut.

— Eihän näissä mitään katseltavaa...

Kerttu seisoi lavojensa ja kukkapenkkiensä vieressä avokaulaisessa kotikutoisessa puvussaan, joka sai varsinkin ankaran Niemen Rustaavan paheksuvia katseita.

Hihatkin oli siinä uuden emännän puserossa liian lyhyet. Kun käsivarret olivat paljaina ihan lähelle olkapäitä!

Mitä se nyt semmoinen näytteleminen.

Jo takertui niihin Ylisen Laarakin.

— On laittanut noin lyhyet hihat.

— Niin, ne ovat mukavat kasvimaalla ja astioita pestessä, sanoi Kerttu.

Kaitereen Amalia katsoi Kertun hametta tutkivasta Se oli liian lyhyt. Kun ei ulottunut kuin puolipohkeeseen ja sitten niin kovin leveä. Tuuli sitä siinä parhaillaan pelmuutteli ja nosteli.

Amalia supisti suutaan. Mikähän itämä Kerttu oikein olikaan, heilakka. Olisi pitänyt Markun naida omalta kylältä, niin olisi saanut pitempihameisia, varmasti säädyllisiä.

Mentiinhän sitä toki sisään, koskapa sieltä tuntui nenään kahvin ihana lemu ja oli tietysti katsottava tämän tulokkaan laitoksia siellä sisälläkin.

Kerttu kattoi kahvipöydän ruokailukamariin, joka oli kyökin viereinen huone. Kantoi kaakut ja leivokset.

Leena toi pannun ja istui joukkoon.

Silmistä loisti voitonriemua: Tällainen miniä se nyt on Harmaalassa. Mitäs sanotte?

Kerttu tarjoili ystävällisenä ja odotti tilaisuutta, miten saisi käännetyksi keskustelun kylän yhteiseen paheeseen, viinoihin.

— Joko emäntä on käynyt täältäkäsin kirkossa, kysyi Niemen Kustaava Kertulta. — Siellä oli viime pyhänä niin mainio pappi. Puhui tästä nykyisen ajan turmeluksesta ja sen parannuspuuhista. Pahemmaksi sanoi vain niistä kaiken tulevan.

Kerttu pakoitti hymyn huulilleen.

Parasta oli, kun hillitsi itseään ja kuunteli. Vastaan väittämällä voisi heistä menettää kokonaan auttajat asiassaan, jota aikoi ajaa.

— Jää vähän aikaa kirkossa käyntiin, selitti Kerttu.

— Niin, ja jos ei kerran ole halua, virkkoi kuivasti Kustaava. — Monetkopa sitä enää nykyään kirkossa käyvätkään.

— Niin, niin. Kyllähän sitä oikeastaan saa palvella jumalaansa täällä kotonaankin, sanoi Leena.

Hänen oli toki puolustettava Kerttua, kun aikoivat noin häikäilemättömästi käydä syyttelemään. Ja sitäpaitsi hän tyytyi kotoiseen jumalanpalvelukseen.

— Jaa, jaa, ei se sitä ole, tokaisi Kustaava, ja häntä säesti Laara:

— Ja eikä ole täällä pappia.

— Niin, ja kirkonpenkissä istuminen on niin mukavaa, jatkoi Sohvi.

Kertun piti rientää tupaan hieman nauramaan.

Markkukin tuli työmaalta ja näki Kertun nauravat kasvot ja iloisuutta säteilevät silmät.

— Mitäs nyt?

— No kun täällä on vieraita, kaikki naapurien emännät ja... arvaathan sinä, mitä ne puhuvat.

-— Jos minäkin tulisin kuuntelemaan?

— Et saa vielä ainakaan, että kuulen lisää, viittailuja sinusta ja muusta — tulen sitten hakemaan.

Kerttu riensi sisään.

Leena oli jo kaatamassa toisia kuppeja.

Kerttu tarjoili leipää.

— Ei toki enää, esteli Amalia, mutta latoi kuitenkin teevatinsa täyteen leipää. — Mitä ne nämä ovat nimeltään, joissa on reikä keskellä?

Ylisen Sohvi purskahti nauramaan ja sai kahvin henkeensä. Sitä meni pöytäliinalle ja pönäkän Rustaavan silmille.

Laara ja Sohvi latelivat omiaan. Kustaava ja Amalia nauraa hekottivat mukana.

Kerttu näytti harmistuneelta.

Pianpa unohtui kirkko ja pappien saarnat. Eipä ollut ihmekään, jos näissä naisissa ei ollut seutukuntansa kohottajaa.

Rustaavalla oli mielessä tärkeä asia. Riitun Villen ottaminen taloon. Siitä ei mitenkään voinut olla kysymättä tältä uudelta koreilevalta emännältä.

— Kun kertoivat, että Riitun Ville on teillä muka työmiehinä, aloitti. — Kai se on valepuhetta?

— Eikä ole. Pyysin Markun ottamaan hänet työhön, että lopettaisi huonon ammattinsa, viinojen haalaamisen ja viljojen kantamisen viinatehtaille, sanoi Kerttu ja katsoi, mitä se vaikutti pöytäkuntaan.

Rustaava keikautti hieman päätään ja Laara suipisti suunsa suppuralle. Amalia veti suunsa salaperäiseen hymyyn ja Sohvi ei mitenkään malttanut olla iskemättä silmää Amalialle.

Vai mukamas työmiehiksi tämä Ville. No, kyllä ne Villen työt tiedettiin. Kaipa se Markku tarvitsi niitä Villen töitä niinkuin muutkin. Viinoja kantamaan ja...

— Tulleeko siitä Villen työnteosta mitään? Tekeehän se sitä, mitä on tottunut tekemään, sanoi Rustaava.

— Meillä se ei ainakaan kanneksi viljoja metsiin eikä viinoja, tokaisi Kerttu. — Markku sitä ei olisi ottanutkaan töihinsä, mutta minä pyysin koettamaan, jos miehestä tulisi vielä ihminen.

Laara nyökytteli päätään.

Saahan sitä Markkua puolustaa. Kyllä se sen on ottanut omiin tarkoituksiinsa. No, joutaa kai se heidän puolestaan. Ei vain pitäisi näytellä itseään parempana kuin on.

— Vai ihminen, jahkaili Amaliakin. — Ei niistä toki semmoisista...

— Ei sanota nyt vielä ainakaan. Mies ei ole näinä päivinä maistanut viinoja ja työssä on malttanut pysyä. Voihan se himo vietellä häntäkin, mutta sopivalla hoidolla...

— Mitenkä sitä sellaista hoidetaan? kysäisi Sohvi pisteliäästi.

— Ystävällisyydellä ja hyvyydellä, kohtelemalla ihmisenä niinkuin muitakin, sanoi. Kerttu. — Minun mielestäni pitäisi jokaisen koettaa sitä samaa sairaisiinsa.

Se näytti vähän sattuvan.

Ettäkö tämä Harmaalan uusi emäntä huomauttelemaan heille miesten paheista, kun kerran oli omassa kohdassaankin samaa, ellei pahempaa.

Niin, onhan niitä sairaita itsekullakin, ilman Riitun Villettä ja muitta semmoisitta, sanoi Laara ja kiristi huivinsa solmua.

Ja katsoi merkitsevästi Kerttuun, vaikka olisi ollut kuinka avokaulainen ja lyhythameinen tahansa.

Kerttu hymähti.

— Niin, juoppouspaheen orjanahan se on ollut Markkukin, vaan uskon hänestä tulevan vielä aivan raittiin. Miehiä on vain kohdeltava, lankeemuksistaan huolimatta, ystävällisesti, mutta ei annettava perään vaatimuksistaan.

Voi, miten mielellään olisi hän nyt, aivan tällä hetkellä, pyytänyt näitä kylän emäntiä kanssaan poistamaan kylän häpeää, juopottelua ja viinanvalmistusta, mutta ei vielä voinut käydä suorasukaisesti asiaan.

Vai voisiko?

Ei, ei vielä. Se pahentaisi vain asiaa.

Hänen täytyisi käydä jokaisen luona erikseen puhumassa. Näin joukossa se synnyttäisi vain pahaa verta.

Ja sitäpaitsi emännät nousivat jo ja kiristelivät äänettöminä pääliinojensa solmuja. Taisi heille jo tulla sanotuksi liikaakin. No, täytyihän itseään puolustaa.

Kerttu meni tupaan. Hän ei ollut muistanut kutsuakaan Markkua emäntien joukkoon.

Markku tuli ovessa vastaan.

— Nyt ne lähtevät, en muistanut ennemmin.

Minä pyydän vielä jäämään. Tuo sinä vielä lisää kahvia.

Markku sai vielä vieraat istumaan, vaikka esteltiin.

— Eihän sitä nyt enää kahvia...

— Pitäisi joutua lehmiäkin lypsämään.

— Kunhan ne tytön luntut saisivat ne ensin kotiin.

Otettiin viidennet kupit ja kun tämä uuden emännän kaakku oli niin kovin hyvää, ei malttanut olla panematta sekaan...

Vieraat katselivat Markkua. Oli käynyt heidän mielestään terveemmän näköiseksi ja liikkui reippaammin kuin ennen. Olisikohan tosiaankin malttanut olla maistamatta? No, saattoihan se olla nuoren emännän ansiotakin.

Markku kertoi olevan ensi sunnuntaina raittiusseuran kokouksen Harmaalassa ja pyyteli emäntiä tulemaan mukaan.

Ei totisesti, mitä se nyt haastoikaan.

Emäntien täytyi siirtää liinat korvien taakse.

— Ettäkö teillä raittiusseuran kokous?

— Niin. Koettakaapa saada nekin isännät sieltä mukaan, sanoi Markku. — Tehdään tässä joukolla sellainen päätös, ettei maisteta eikä suvaita keittäjiä näillä maillakaan. Niin olen tässä ajatellut.

Kustaavan piti ihan ääneen naurahtaa.

— Kyllähän ne miehet tekevät niitä päätöksiä, mutta eiväthän ne pidä, ainakaan tässä asiassa.

— Sitä minäkin, vahvisti Amalia.

Ja Aholan Laara:

— Kyllä se on Kustaakin aina luvannut, että nyt minä en enää maista tippaakaan, mutta jo muutamien päivien päästä pitää saada vaikka kiven kolosta.

— Kyllä kai päätöksensä voi pitää, jos vain oikein tahtoo, sanoi Markku, vaikka tiesi luonteensa horjuvaisuuden.

— Niin, ja naisten velvollisuus on auttaa miehiä pysymään päätöksissään, sanoi Kerttu. — Minun mielipiteeni on tämä, että viinojen valmistus ja nauttiminen loppuisi piankin, jos naiset vain todenteolla tahtoisivat.

Emännät hymyilivät.

Kovinpa tämä uusi emäntä taisi olla etevä, oli ainakin olevinaan. Kyllä se tiedetään, mitä se naisten sana siinä asiassa vaikuttaa. Alkavat vain torailla. Mokomakin hattara tässä vanhempiaan neuvomaan.

— Tuima riita siitä syntyy, jos heille siitä sanoo, vakuutti Kustaava. — Minäkin olen ihan Jumalan sanan avulla koettanut, mutta...

— Ei siinä Jumalan sana auta, kivahti Markku.

— Mikä se sitten, ellei..?

Laara nykäisi huivinsa solmua, että oli tukehtua ja seisoi pönäkkänä, seivästäen silmänsä Markkuun.

Jo tässä ihmeitä, kun rapajuoppo raittiusneuvojaksi...

— Ihminen itse, sanoi Markku varmasti. — Varsinkin jos mies on todellakin _mies_ ja oikein tahtoo, niin lopultakin voittaa, vaikka joskus ylös pyrkiessään lankeaakin. Ja kun nainen häntä auttaa pyrkimyksissään. Mutta kovinkohan moni sitä heistä tehnee.

— Jaa-a. Mikä lihasta on syntynyt se on lihaa, niinpä ihmisen omat aikeetkin niissä asioissa, tuhahti Kustaava.

Markku naurahti ja poistui. Saisipa nähdä, tulisiko Jumala Harmaalan metsiin hävittämään viinatehtaita ja vetämään miehiä käsikynkästä pois paheen tieltä. Ihan pahaa teki kuulla sellaista uskoa ja valheellisuutta.

— Kirkko ja uskonto yksinään ei saa hyväksi nykyajan ihmistä, kuului Kerttu kivahtavan vierailleen. — Mitä se hyödyttää, jos arkipäivinä ryyppää ja sunnuntaina katuu sitä kirkossa tahi muuten sanan ääressä? Ei siitä ihminen tule sen paremmaksi.

— No se on sekin asia niinkuin on, ei se puhumalla parane, muuta kuin kärsimällä, kuittasi Amalia, tehden kiireistä lähtöä.

Ylisen Sohvi kehoitteli käymään, mutta toiset eivät sitä tehneet.

Jopahan tässä nyt semmoista...

— Hyvän se sai Leena miniän, suhahti Laara toisille pihasta mentyä.

— No tietää tämän, kepsakkeen.

— Ja herrashempukan. Keikkuu lyhyvissä hameissa kuin nuoret tytöt ja näyttelee paikkojaan.

— No, että miehet tykkäävät.

— Johan tämä nähtiin Huhtalassa, mikä oli ihmisekseen.

Kertun suonissa kiehui ja kihelmöi.

Kyllä kelpasi miesten rähmiä, kun naiset olivat tuollaisia.

Mutta voisivathan vielä hekin muuttua. Olivathan nämäkin vain puutteellisia ihmisiä. Eiväthän he tietäneet mitään muista katsantokannoista kuin omistaan. Ehkä he vielä muuttuisivat ja heidän kauttaan koko kylä.

6.

Riitun Ville puski ojaa hikipäässä. Hyväpä olikin tehdä työtä, kun oli kauniita ilmoja. Aamulla kun sait silmäsi auki, niin aurinko jo metsän takaa hymyili ja metsä kimalteli kasteisena.

Metsäpolkua astuessa soitti korvaan lintujen lukematon joukko ja metsän tuoksu oli mukavata vetää keuhkoihinsa.

Täysi eväskontti, voit ja kalakukot, oli selässä eikä huolta mistään.

No, mikä oli työtä tehdessä?

Jos viinanhimo joskus poltti, niin aikansa poltettuaan jätti rauhaan ja sittenkös oli taas hyvä olla.

Jumalan kaunista luontoa katsellessa unohti hetkiseksi kokonaan, että oli huonompi kuin muut ihmiset ja aikoinaan elänyt pahasti, kuluttanut turhuuteen tätä armonaikaa.

Kun nyt vanhoilla päivillään, voisi menetetyt korvata.

Ei, ei sitä voinut enää, vaikka kuinka koettaisi. Jos olisi nuorempana sen huomannut. Ei olisi ehkä nytkään, jos ei tämä Harmaalan emäntä, hyvä ihminen olisi tehnyt alkua.

Hänpä se aukaisi silmät näkemään. Nuorempi kykeni neuvomaan vanhempaa. Puheli kauniisti ja kohteli kuin hyvääkin.

Ihan vesi kihosi silmään sitä hyvyyttä ajatellessa. Joka päivä piti huolta kuin omastaan.

Ville istahti ojan reunalle lepäämään.

Sellaiset varmaankin, kuin tämä Kerttu, ovat niitä taivaan valtakunnan asukkaita, vaikka eivät kävisi kirkossa, eivätkä muutenkaan harjoittaisi sanaa. Pelkän hyvyytensä vuoksi. Niin, no, eiväthän ne terveet tarvitsekaan parantajaa, vaan sairaat.

Oli sanottu kylässä, ettei hänestäkään enää tule oikeata' eläjää. Mikäpä hänet tiesi, mikä tulee, kun ruumis on raihnainen pitkäaikaisesta maistelemisesta, mutta työtä toki vielä osaa tehdä.

Kun pääsi ensin alkuun.

Tiukkaa teki alussa. Lapio piti lyödä jo monta kertaa ojan varteen ja eväskontti siihen viereen, että tottapahan siitä omansa löytävät, mutta oli niinkuin joku olisi kädestä vetänyt takaisin.

Nyt on jo helpompi, vaikka kiusaaja aina väliin nykii takin hihasta: Mitä sinä tässä rehkimään, raskaassa työssä, kun elät helpommallakin. Saat maistella viinoja, elää isäntien kanssa ja olla miten haluttaa.

Ei kuitenkaan ilennyt lähteä sen emännän takia, joka piti niin hyvää huolta ja kyseli voinnit joka aamu ja ilta.

Ville katseli suoraksi ja sileäksi hiomiaan ojanlaitoja. Tuntui hyvältä, että vielä sai syntymään ja osasi tehdä. Markkukin aina kiitteli ja ihmetteli.

Ville kaiveli eväskonttiaan ja veteli sieltä voit ja kalakukot. Oli väliin muutakin, herkkujakin. Milloin pisti emäntä eväskonttiin vehnäspalan, milloin piirakan. Nyt oli siellä piparikakku. Se pitääkin nyt jättää syömättä, ihan emännän muistiksi.

Markku harppoi pitkin askelin Villen luokse, tuohikimppu kainalossa.

— Täällä on mies aterialla.

— Niin, rupea sinäkin... On kontissa kukkoa ja voita ja hinkissä on piimää.

— Menenpähän kotiin. Pitäisi näistä tuohista Kertulle virsut... Ville kai se osaa tehdä.

— Vai virsut, semmoiselle hienolle pitäjälle. Johan sinä nyt...

— Se tahtoo, koreillakseen, huvitellakseen.

— No sitte... tuota noin, kyllähän ne osataan, mutta hienommat pitää olla tuohet, pitäjätä myöten.

Et ole osannut ottaa tuohta. Minä otan illalla kotiin palatessa.

— Mitenkäs työ sujuu? Mieliteot ei taida enää tehdä kiusaa?

Ville leikkasi ison palan kukostaan ja haukkasi. Pala näytti tarttuvan kurkkuun.

— Kyllähän se, varsinkin kun mieleen johtuu. Nytkin vetäisi kuin puukolla.

Ville ryysti tuohilipistä piimää ja vasta sitten näytti rauhoittuvan.

— Ei tämä ihmisraato niin pian terveeksi tule ja hyväksi kuonnu. Vieläkö se sinua piinaa, pahahenki? Tuota noin... onhan se sinulla auttaja aina kättäällä, hyvä henki lähettyvillä. Ja sehän se minuakin, hyväkästä, vetää kuin sammakkota ojasta. Älä luulekaan, en minä tässä ojaa kaivaisi sinun pyynnilläsi, vaikka oletkin hyvä isäntä, kylän paraita; emäntäsi se oli, joka sai jäämään.

— Sehän se koettaa minustakin tehdä ihmistä.

— No, meillä on sitten yhteinen auttaja, kun vain osattaisiin kylliksi arvossa pitää.

Ville hymähti. Kuin sanoakseen, että on se... kun näin sattuu yhteinen sairaanhoitaja.

— Minusta vielä väliin tuntuu, niinkuin en jaksaisi kiusausta vastustaa, sanoi Markku alakuloisesti. — Kun ei olisi viinoja näkyvillä eikä kuuluvilla, niin olisi helpompi vastustaa.

— Tuota noin... vai siltä tuntuu. Sehän se, kun niitä siinä ihan silmiesi edessä, kätesi ulottuvilla, niin sinun kuin minunkin... Kun saisit sinäkin olla kotona. Siellä naapureissa ja kokouksissa taidetaan aina tarjota.

— Niin tehdään, vaikka olen pyytänyt, että jättäisivät rauhaan.

— Vai rauhaan, kun toki ilkutaan ja pilkataan. Minä tuota saan paremmin rauhan täällä korvessa, mutta sinulla se on pahempi — No, olethan sinä mies, jolla on voimia. Tuota noin, älä vain anna sille perään, vaikka kuinka vaatisi.

— Olenhan minä voimissa väkevämpi, mutta Ville sittenkin taitaa päästä helpommalla voittajaksi.

Ville naurahti, sylkäsi kouriinsa ja tarttui lapioon.

— Älä sinä joutavia... aikuinen mies. No kyllähän minä sen tiedän, että lujalle se ottaa.

Ville alkoi vakavana piirtää ojanlaitaa ja Markkukin lähti kävelemään.

Kun tässä taas aikansa ahertaa tätä ojaa, niin lähtee tallustamaan taloon, jossa herttainen kyly odottaa. Metsäpolun varrella näkee kukan, toisen toistaan koreamman, ja puussa pään päällä soittaa rastas iltavirttään. Lämmin henkäily viillyttää väsynyttä ruumista ja mieli on niin tasava ja mukava.