Part 3

Hänen elämänsä tuli vasta vanhana tasaiseksi ja rauhalliseksi. Nuorena kulki ja kompasteli, ja vielä äsken vanhanakin eli rappeutunutta elämää, mutta sitten tartuttiin takin liepeeseen: »kuulehan, tuota noin, sopiihan sitä jo elää ihmisiksikin. Tarttuja semmoinen hyvä haltija, kesäyön terhenetär, liian hyvä ihmiseksi.

Miten lieneekin hänen elämänsä tätä ennen niin rappeutunut. No, niin kai niinkuin monen muunkin, joilla ei ole muuta kuin oma itsensä huonoine haluineen ja taipumuksineen.

Päivä painuu jo iltaviistoon ja iltarastas soittaa. Salolta on jo äsken kuulunut karjan kotiin huhunta. On jo aika lähteä.

Ville lyö lapion ojan reunaan, ottaa konttinsa ja lähtee tuohimetsään päästämään valkoista, hienoa tuohinauhaa emännän virsuihin.

7.

Sunnuntaitkin olivat nyt Harmaalassa erilaisia kuin ennen. Ennen nuoren emännän tuloa istui penkkilöillä kylän ukkoja pitkin päivää jaaritellen ja syljeksien ja Markun kamarissa pelattiin ja maisteltiin.

Kylän juopot isännät kävivät nyt harvoin asiallakaan Harmaalassa, kun tiesivät Markun karttavan viinoja.

Tupa oli sunnuntaina, niinkuin muinakin viikon päivinä, puhdas ja raitis. Sunnuntaina oli vain pöydällä sanomalehtiä ja kirjoja. Miehet viihtyivätkin niiden ääressä, eivätkä lähteneet kylille kuljeksimaan.

Tämä sunnuntai oli vielä muutenkin erikoinen. Kylän raittiusseura pitäisi näet kokouksensa tänä iltana Harmaalassa.

Tuvan nurkkiin oli pistelty koivunlehtiä ja kurjenpolvia ja leiniköitä loisteli maljakoissa. Kerttu koetti arvata, tulisivatko kylän emännät mukaan.

Vanha Leenakin tuntui heitä odottavan.

— Saisi heistä vähitellen karisemaan sitä vanhaa hapatusta, sanoi Kertulle.

— Se käynee vaikeaksi. Saisi heidät auttamaan yhdenkään viinatehtaan hävittämisessä.

Iltapäivällä tulivat ensimmäiset vieraat. Niemen Auroora ja Aholan Elli ja kohta heidän jälessään Kaitereen Aino ja Liisa.

Kerttu arvioi uteliaana tyttöjä. Näyttivät olevan samaa maata kuin äiditkin. Omahyväistä, itserakasta joukkoa.

Sama täällä kuin kotikylälläkin. Sielläkin oli seuran sieluina samanlaista väkeä. Valistuneimmat saivat seista syrjässä, ehkä omaa syytäänkin.

Heidän olisi täytynyt käydä lujalla otteella seuran asioihin ja viedä sitä eteenpäin.

Kylän tyttäret eivät oikein tietäneet, mille kannalle asettua emännän suhteen. Kaarreltiin kuin kissa puuroa.

Olkoot mitä tahansa, mutta heistä minun on ainakin saatava auttajia asialleni, jota aion ajaa, mietti Kerttu. Heistä on vain ensin saatava pois nahjusmainen arkailu ja tyhjänpäiväinen sievistely.

Palvelijat olivat menneet joka-ainoa kylään ja palaisivat sieltä kylläkin iltalypsylle, mutta valmistaakseen heille tilaisuuden olla mukana kokouksessa lähti Kerttu lypsämään.

— Tulkaapa, tytöt, auttamaan minua, pyysi hän Niemen ja Kaitereen tyttäriä, sysäten heille kiulut käteen.

Tyttöjen naama venyi pitkäksi. Katselivat vuoroin musliinileninkejään ja kiuluja. Muut paitsi Liisa. Hänellä oli puuvillapuku ja hän kietasi arkailematta helmat vyötäisille niin että polvet vilkkuivat ja meni jo tarhaan, huutaen mennessään: — Tulkaahan tytöt!

Toiset olivat kahdenvaiheilla, mitä Kerttu tällä oikein tarkoitti. Tekikö pilkkaa vai.. Mutta nähtyään Kertun ystävällisen katseen edessään haihtui epäilys ja tytöt pääsivät irti kuorestaan.

Tarhassa jo hälistiin ja naurettiin. Maito porisi ja kuohui yhtaikaa viidessä kiulussa, ja vauhdilla tuli karja lypsetyksi.

— No, nyt saavat tytötkin olla aivan alusta mukana.

Karjatarhassa saatu vauhti jatkui koko illan. Alussa se oli aivan tarpeen. Ennen oli kuhnailtu ja kähnitty seuran kokouksissa, ja alkajaispuhe tahi runo oli nähnyt vaikeita synnytystuskia asianosaisen leukapielissä.

Aholan Elli lausui nyt vieraat tervetulleiksi niin että jyrisi, ja ohjelma suoritettiin samalla vauhdilla kuin äskeinen lypsykin.

Kertulla oli puheen tapainen, vaikka oli kieltäytynytkin.

Ja se olikin puhe, jota ansaitsi kuunnella. Siinä ei syytelty eikä letkauteltu niinkuin tavallisesti oli kokouksien puheissa ennen tehty. Puheessaan hän pyysi, että kaikki naiset, vanhemmatkin, tulisivat mukaan raittiustyöhön, auttamaan miesparkoja pääsemään irti paheestaan.

Ja hävittämään paheen pesiä, korpiin ja viitoihin rakennettuja viinankeittimöitä. Pelkäämättä keittäjien uhkauksia ja suosijain vihoja.

Ja tulemaan mukaan näihin kokouksiin ja illanviettoihin — ei torkkumaan ja ikävystymään, vaan ajakseen kuulemaan puheita ja muuta ja sitten hyppimään ja keikkumaan, mikä hänen mielestään ei ollut sopimatonta seurojen kokouksissa ja iltamissa, vaan melkeinpä tärkeintä kaikista, ainakin ensialussa, jotta saataisiin kaikki mukaan. Eiväthän nuoret olleet mitään vahanukkeja, että istuttiin ja torkuttiin. Kun oli voimaa ruumiissa, piti sitä purkaa sopivalla tavalla.

Kaitereen Amaliakin oli tullut mukaan, eikä hän nyt nyökytellyt eikä hymyillyt merkitsevästi. Hänen mielestään oli sittenkin Kertun puheessa oikeata. Niinhän sitä pitäisi, mutta...

Ja sitten juotiin kahvia, mustaa kuin terva. Kerttu sitä tarjoili, eikä kukaan muistanut puhua sen sopimattomuudesta mitään raittiusseuran kokouksessa. Niemen Auroora kuiskaili tytöille, mutta joi hänkin kaksi kuppia ja sitten vasta muisti, että olisi pitänyt juoda vain yksi. Punastui ja meni nurkkaan vähäksi aikaa.

Porstuassa sai polttaa tupakkaa. Tuvassa sitä tosin ei olisi sallittukaan, mutta yksikään tytöistä ei nyt muistanut ruikuttaa pojille tupakan turmiollisuudesta.

Markkukin innostui lausumaan runoa, mutta kesken kaiken rupesi häntä naurattamaan ja runo jäi kesken.

Siitä syntyi vain enemmän iloa.

Portailla ja porstuassa kurkkivat kylän pojat. Ne, jotka eivät vielä kuuluneet seuraan, uskalsivat tulla jo tupaan ja hekin saivat kahvia, ihan emännän omasta kädestä.

Ja kehoituksen liittyä mukaan.

Eipäs vastusteltu eikä naureksittu.

— Kyllähän sitä.

— Mitäpä sitä tällaisista...

— Kaikki ovat täällä yhdenarvoisia, julisti Kerttu.

Joku siitä hieman hätkähti ja Niemen nuori isäntä punastui kuin koulupoika. Ei auttanut, kun kerran Kerttu sen sanoi.

Jaatisen Lassi oli aina tehnyt kiusaa raittiusseuran kokouksissa, näytellyt viinapulloaan ja reuhannut. Nyt unohtui reuhaaminen kokonaan. Juotuaan Kertun tarjoamat kahvit, vei hän viinapullonsa piiloon rehuvajaan ja tuli penkille istumaan aivan hiljaisena.

Markku oli varannut toisesta kylästä kaksi viuluniekkaa, ja kun kokouksen ohjelma oli loppuun suoritettu, kysyi hän Kertulta:

— Joko haetaan viulut kamarista?

— Annahan nyt vielä... leikitään nyt ensin muuten.

Ihme, että leikkiin tulivat tällä kertaa kaikki, kursailematta ja arvelematta. Eellimmäisenä olikin emäntä ja piti parhainta riemua.

Vanha Leena istui Kaitereen Amalian kanssa karsinapenkillä ja hymyili. Amaliakin näytti tyytyväiseltä.

— Kun tulisivat nyt ensi kerralla mukaan toisetkin emännät kylästä, Kustaavakin, sanoi Leena. — Ehkäpä se olisi hyväksi, ja kaipa sitä joukolla jotakin keksittäisiin, ettei kotipoltto niin rehottaisi.

— Niin, niin, ehkäpä... Sitä minä vain ihmettelen, että tuo Ville on niin muuttunut, ettei entisestään tuntisi. En uskonut taannoin, että hänestä enää mitään tulisi.

Ville istui ehjissä, puhtaissa vaatteissa pöydän päässä ja näytti nauttivan toisten ilosta. Hän mietti siinä väliin entisyyttään. Kuinka kummallinen sekin oli ollut. Samaten kuin hänen nykyisyytensäkin. Jos olisi pitänyt vaihtaa, olisi hän antanut miehuusvuosia kymmenen nykyisestä yhdestä.

Mutta hyvä kuitenkin, näinkin, että ennen kuolemaansa osasi oikein arvostella elämää ja tuntea, miten se oli elettävä.

Markku toi soittajat kamarista viuluineen, kun laululeikit olivat jo menettäneet viehätyksensä. Tämä oli yllätys ja sitä tervehdittiin riemulla.

Vanha Juha, joka soitti ensiviulua, oli tottunut ryyppyihin, mutta nyt ei sitä oltu tarjottu, eikä oikeastaan kaivannutkaan. Tuli suorastaan hyvälle tuulelle nähdessään nuoret niin iloisella päällä ja emännän erittäinkin.

Aholan Ellin silmät olivat ihan pyöreät ihmetyksestä. Että kun nyt tanssittiin raittiusseuran kokouksessa! Hän _kyllä_ tanssi, mutta kun se ei näissä kokouksissa ollut tapana.

Amalialle se oli suurin yllätys. Suu suppuralla istui, kun ei kehdannut siitä mennä sanomaan.

Kun lopetettiin, kuului kyselyjä yhtäältä ja toisaalta, entisten vastustajain taholta eniten, milloin olisi uusi kokous. Täällähän oli ollut niin kovin hauskaa, ettei mitenkään voinut olla seuraavalla kerralla tulematta.

Tyttäret olivat kiintyneet jo perinpohjin Kerttuun. Kaitereen Liisa kavahti pihamaalla emännän kaulaan ja säikähti sitä niin, että juoksi nurkan taakse toisten nauraessa.

Kerttukin oli tyytyväinen. Ehkäpä joku kylällä puhuisi tanssista ja muusta, mutta sehän ei haitannut mitään. Näin sai kuitenkin kaikki ympärilleen, ja sittenhän oli hyvä yrittää.

8.

Keskikesä läheni. Harmaalassa sujui kaikki Markun mielestä erinomaisesti. Niin paljon ei oltu yhtenäkään kevännä saatu töitä aikaan kuin nyt.

Työn laatukin oli toisenlaista kuin ennen. Pellot aurattiin syvemmältä ja ojat luotiin suuremmat kuin toisissa kylän taloissa.

Ja nyt oltiin jo kesantotöissä, vaikka nekin työt oli ennen tehty vasta juhannuksen jälkeen.

Uuden emännän ansiota se oli kaikki. Kaikki Huhtalassa saamansa kokemukset käytti hän uuden kotinsa hyväksi.

Niinkuin näkymättömin käsin kävi Kerttu kiinni kaikkeen. Markku ei usein huomannutkaan, että tämä ja tuo oli nyt tehty toisin kuin ennen. Kerttu ei kuitenkaan tahtonut missään esiintyä johtajana. Jos Markku ei sattunut seutuville, sanoi hän miehille, että Markku tahtoo sen tehtäväksi niin. Ja kun Markku tuli kotiin, sanoi Kerttu hänelle: »Ethän pahastu» kun sanoin miehille sinun tahtovan viemärin kesannon alapäässä suuremmaksi kuin ennen, sinähän tietysti olisit sen tahtonut niin.

Ihmeellinen sielu, joka tahtoi parantaa ihmisiä ja maata, mutta olla siinä itse aivan huomaamaton ja ansioton.

* * * * *

Markku tunsi tästä syvää kiitollisuutta, mutta samalla tuntui hänestä, kuin olisi hän itse ollut kaikin puolin niin rappeutunut, että toisen täytyi kantaa kaikki huolet ja vetää häntä kuin suon ojasta.

Silloin heräsivät epäilykset hänen kestävyydestään taistelussa viinahimoa vastaan, joka joskus yllätti hänet kuin tuuliaispää.

Ne epäilyksen hetket olivat kaikista raskaimmat.

Kerttu oli pyytänyt, että hän silloin turvautuisi toisen apuun, mutta eihän hän sitäkään voinut. Olisi siten paljastanut hänelle suuren heikkoutensa ja mitättömyytensä.

Eihän hän tosin tahtonut näytellä Kertulle itseään paremmaksi kuin oli, mutta toisesta olisi kai tuntunut kovin masentavalta vetää häntä aina käsipuolesta.

* * * * *

Tänäänkin oli hänellä se hetkensä. Viinapaholainen ei jättänyt häntä tuokioksikaan rauhaan.

Aamulla vuoteesta noustuaan tunsi hän olevansa väsynyt, ja se oli se tavallinen enne.

Ei edes näkynyt aurinkoa tänään, että se olisi auttanut vapautumaan painajaisesta. Taivas oli pilvinen ja sade näytti tulevan.

Markku käveli kartanolla ja tarkasteli, oliko kaikki kunnossa.

Itätuuli tohahteli raskaasti ja viiri vanhan aitan päädyssä kirisi kuin ilkkuen hänelle.

Sukuperintö, monesta polvesta saatu, painoi häntä. Isien nautinnonhimoa sai hän näin suurella vaivalla ja ponnistuksilla kitkeä pois ruumiistaan.

Rengit tulivat kysymään, viedäänkö hevoset hakaan aamiaistunnin ajaksi.

Saisivat kai ne olla tallissakin, kun kesannossa olisi vielä työtä melkein rupeamaksi.

Markku seisoi allapäin. Aikoi sanoa, että kysykää emännältä, sehän se tässä on kuitenkin samalla isäntäkin, mutta jurahti synkästi:

— Viekää talliin.

Liiterin nurkalla seisten kuuli hän renkien naureksivan hänelle: »Isäntää janottaa, muttei uskalla juoda.

Sen siis näkivät muutkin hänen sairautensa. Näkikö Kerttukin? Kyllä kai.

Ja mitä hän Kertulle isännyydestä äkäilemään, ainoalle hyvälle, ehkä parhaimmalle maailmassa. Olisiko parempi, jos Harmaalassa mentäisiin nykyisinkin alaspäin, niinkuin ennen jo mentiin?

Kerttu, hyvä toveri, teki kaikki, mitä suinkin ihminen voi, eikä lukenut siitä mitään ansiota omalle osalleen.

* * * * *

Ruokakello helähti, kutsuen aamiaiselle, mutta Markku käveli rantaan. Sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan mitään määrää vailla.

Souti voimiensa takaa, saadakseen rauhan kirvelevältä janolta. Kerttu näkyi tulevan pihamaalle ja katselevan järvelle. Varmaankin ihmetteli, mihin hän soutaa.

Verkko oli venheen perässä. Se oli jäänyt siihen eilen, kun lahnankudusta palattiin Kertun kanssa.

Hänpä heittääkin verkon saaren rannalle, jotta Kerttu näkee hänen soutunsa syyn. On muka verkkoa vievinään.

Markku istui perään ja meloskeli. Kerttu näkyi kävelevän rantaan.

Pitipähän nyt siihen parhaiksi. Näkee taas kaikki ja alkaa taas hoivata kuin pientä lasta.

Markku silmäili ilman rannoille, eikö jo näkyisi missään kirkasta taivasta. Näytti vain sakenevan ja muutamia vesipisaroita putoili jo veden pintaan.

Markku sai verkon lasketuksi ja istui soutamaan kotirantaan. Eihän auttanut melominen siinä sateisella järvellä. Kerttukin siellä odotti.

— Mitä ihmettä sinä, kun et tule aamiaiselle?

Kerttu oli sillä ainaisella hyvällä tuulellaan, hymykuopat poskillaan.

— Vein verkon, jos sattuisi vielä joku lahna tulemaan.

Mitään huomaamatta kävi Kerttu Markun kainaloon ja he lähtivät nousemaan rantatietä pihaan.

Kerttu viserteli iloisesti.

Sanoi miettineensä koko aamun, miten saataisiin vanhasta asuinrakennuksesta vähällä vaivalla kuin uusi ja huoneitakin lisää useampia.

— No mitenkä? kysäisi vain Markku, mutta ei jaksanut asiaan innostua, niinkuin muulloin, kun se oli otettu puheeksi.

— No kuulehan nyt, miten olen ajatellut. Tuon vanhan rakennuksen alle laitetaan vain uusi kivijalka ja katetaan uudestaan siten, että saadaan sopimaan vinttikertaan muutamia huoneita ja tilavat säiliöhuoneet. Toisesta tuvasta laitetaan vierastupa, oikein vanhan kansan malliin, ja tekemällä lisää akkunoita eteiseen saadaan siitä valoisa ja hauska eteistupa, josta laitetaan portaat yläkertaan. Sinne tulee meidän huoneemme. Mutta ethän sinä virka mitään.

— No, voidaanhan sitä ajatella, myönsi Markku, eikä voinut taaskaan estää ilkeätä ajatusta tulemasta: Sinullahan ne ovat ohjakset, ei muuta kuin panet työt käyntiin.

Markku tarkasteli rakennusta, seisahtuen pihamaalle. Voisihan siitä tulla niinkin... Kerttuhan oli suunnitellut sen jo paperillekin.

— Tule nyt syömään.

Kerttu veti häntä jäljessään takin hihasta.

Kun olisi kehdannut sanoa Kertulle tuossa, että paholainen taas painoi häntä. Olisi ollut niin mukavaa laskea päänsä Kertun syliin ja kuulla hänen rauhoittavia ja rohkaisevia sanojaan.

Olisi siten paljastanut miehuuttomuutensa.

Markku muisti, että tänään oli turveosuuskunnan kokous. Hänen täytyisi tällä kertaa mennä sinne vasten tahtoaankin. Sanomaan, ettei hänellä tästä lähtien ollut aikaa käydä kokouksissa. Toisin sanoen katkaisemaan viimeisetkin välinsä juopottelevan kylän kanssa.

Markku haukkasi hätäisesti ja sanoi lähtevänsä kokoukseen.

Kerttu kävi vakavaksi.

— Onko se aivan välttämätöntä... sinne menosi?

— On kyllä, tällä kertaa.

— Näin huono ilmakin.

Kerttu katseli ikkunasta sateista ilmaa. Pelotti taaskin se Markun kylään lähtö. Itse oli valittanut, että häntä kiusataan ryyppäämään, vaikka jo on monesti kieltäytynyt.

Markku näytti muutenkin olevan tällä kertaa huonolla tuulella. Silloin oli hänen varmasti vaikeampi voittaa kiusausta.

— Olisi ollut niin hauska suunnitella sitä rakennusta, sanoi Kerttu vielä, etsien Markun katsetta.

Se ei noussut lautasesta ja Markku ynähti vain:

— No, kerkiääpä sitä, eihän tässä kuitenkaan ennen syksyä.

Kerttu luopui estelystään.

— Minä menen sanomaan, että valjastavat hevosen.

Kerttu meni tupaan ja Markku seurasi häntä ovelle katseillaan. Eikö olisi sittenkin ollut parasta jäädä kotiin, kun hän niin pyysi? Tuntui ihan, kuin joku onnettomuus tulisi tänään.

Hevonen oli kuitenkin jo valjaissa ja Kerttukin näytti taas iloisemmalta. Ehkäpä se luotti häneen.

— Älä viivy kauan, mennään sitten verkonlaskuun, sanoi Kerttu ja hymyili portailla, kun hän nousi kääseihin.

Markku otettiin vastaan suurella riemulla. Ukot tupruttelivat piippu jaan ja kilvan tarjosivat hänelle massejaan. Savu kiiri laipioon ja tuvan täytti kovaääninen puheen porina.

— Tässä on kyseessä uuden turvesuon ostaminen, kannattaako Harmaalan isäntä sitä?

— Ja moottorin hankkiminen. Sitä panee Markku varmasti vastaan. Tulehan tänne minun puolelleni, että saan apurin. Minä tässä olen jo tapellutkin hikeen...

Niemen isäntä veti hänet viereensä istumaan.

Teki hyvää, kun taas pitkästä aikaa sai kuulla miesten kiistelyä ja hänen mielipiteisiinsä vetoamista.

Markku veteli muutamia pitkiä savuja, selvittääkseen ajatuksiaan. Ukot vaikenivat kuullakseen, mitä Markku sanoisi.

Kaitereen Lassi istui puheenjohtajan paikalla vahvasti viinoissaan. Ikkunasta paistoi hänen kaljuun lakeensa päivä ja se kiilteli. Vahva hikivirta valui ihroittuneelta naamalta.

— Turvesuon ostamista minä ainakin kannatan, mutta mitä moottoriin tulee, olisi kai parasta jättää se tällä kertaa, sanoi Markku.

Aikoi vielä lisätä, mutta Niemen ukko rehahti:

— No enkö sitä sanonut, että Markku on aivan minun kannallani.

Ukko löi kämmenellään saapasvarteensa niin että läjähti ja hirnui: — Enkö sitä sanonut, häh? Kun meillä on kerran entiset koneet, niin piru tässä puun säästön vuoksi uusiin...

Ukon taskussa hölähteli pullo. Se taisikin taas olla jokaisella, naamoista päättäen.

Markun suonissa hulmahti liekkiin matkalla jo hieman rauhoittunut himo.

* * * * *

Suon ostaminen päätettiin, mutta moottoripuuha sai raueta.

Noustiin kahvilomalle ja Markku sanoi laittavansa harjakaiskahvit, kun aikoi erota osuuskunnan hallituksesta.

— Erota? Mitä se nyt puhuu?

— Ei sitä niin... jää sitä vielä aikaa sen uuden emännän luona olemiseen, jos käy kokouksissa.

— Ei hittovie, kyllä Markun täytyy pysyä kiinni osuuskunnassa, muuten ei tule mitään.

Jokainen vastusti hänen eroamistaan. Se tuntui melkein hyvältä, vaikka hän oli päättänytkin erota.

Jos jäisi sen vuoksi, että saisi vaikuttaa raitistavasti ukkoihin?

Siitä ei tulisi mitään. Hänen sanansa otettaisiin leikiksi ja hän joutuisi tarjottelujen vuoksi vielä suurempaan kiusaukseen.

Nytkin kuivasi suuta, kun kuuli pullojen hölähtelemistä ukkojen taskuissa.

Markun mentyä kamariin oli siellä juopottelu käynnissä. Hänellekin työnnettiin pulloa väkisten.

— Mitä, eikö kelpaa? Raitisko? Ei hittovie kannata akkaväen takia raitistella, ainakaan näin kylämatkoilla.

— Saahan sitä siitä olla raitis, jos sen verran maistaa, että suonissaan tuntee.

— No, älä taivastele, pistä vain poskeesi.

— Hän kyllä oli kuullut tämän jo ennenkin, että saahan olla raitis, jos välistä maistoikin. Se oli niillä vetävin valtti. Sitä oli vaikea vastustaa, varsinkin kun himo kipenöi suonissa.

Niemen isäntä vei Markun nurkkaan.

— Maista nyt edes minun mielikseni, kun tässä koneasiassa voitettiin. Eihän siitä eukkosi tiedä mitään.

Ukot katselivat häntä suu vinossa.

— Ei se uskalla.

— Tuli lellipoika hyvästä miehestä.

Markun kädet vapisivat. Veri nousi päähän niin että kohisi. Otti tarjotun pullon ja ryyppäsi, kahdesti, joi pohjaan.

Kuului hyväksymisen huminaa. Suonet alkoivat takoa rauhallisemmin, mutta viina kihosi päähän. Ei yhtään selvää ajatusta saanut enää syntymään. Yksi hämärä häive vain palasi aina uudelleen: hän ei nyt voi mennä kotiin, Kertun luokse, ei voi, ei mitenkään.

* * * * *

Kokous oli loppunut ja miehet, lähteneet kukin haaralleen. Markku loikoi kamarissa sängyn päällä ja muisteli, oliko sanonut itsensä irti osuuskunnasta.

Kaitereen Lassi tuli huoneeseen.

— No, etkö sinä aio lähteäkään? Taisi yhtäkkiä mennä se aine päähäsi. Siinä kun oli seassa pirtua. Jos koettaisit tästä minun pullostani, että voimistuisit.

— Vie pois, en minä... sanoinko minä itseni irti näistä puuhista, sanohan, sanoinko? Jos en sanonut, niin sano sinä heille, etten tule kertaakaan enää.

Markku nousi istumaan sängyn laidalle turtuneena, kasvot pöhöttäen.

— Miksi et tule?

— Etkö sitä käsitä... Kun minä en tahtoisi maistaa, niin täällä ei anneta rauhaa.

— Mutta miksi et maista koetti toinen tutkia. — Vaimosiko vuoksi vai..?

— Ei kuin oman itseni... ja muutenkin... Näethän, miten rappiolla on tämäkin kylä viinojen takia.

— Onko sitten sinun talosi paremmin? kivahti Lassi.

— Harmaala nousee, kun minä vain jaksaisin voittaa tämän paheen.

Lassi naurahti pilkaten.

Markku koetti nousta, lähteäkseen ulos saamaan raitista ilmaa, mutta istui jälleen.

— Älä naura. Pois tästä on leikki, jos näin jatketaan.

Toinen näytti miettivän.

— En minä ainakaan ymmärrä koko raittiusasiaa, sanoi.

— Minä ymmärrän sitä jo hyvin, kun olen saanut olla viikkokausia rauhassa. Paljon parempi on olla raittiina. Näes, kaikki on nyt Harmaalassa toisin.

— No, se on emäntäsi, joka puuhaa...

— Ei, sinä et ymmärrä... vasta nyt, hänen aikanaan se on tuntunut kodilta.

Markku istui syyllisyyden tunnon painamana.

Se lepäsi kuin vuori hänen hartioillaan. Kerttu odotti häntä kotiin, verkon laskuun, ja hän on täällä, voimatonna ja masentuneena.

Kun pääsisi kotiin niin, että Kerttu ei tietäisi mitään.

Voisiko hän sitten valehdella vaimolleen? Ei mitenkään. Se olisi vielä pahempaa.

— No mutta lähde nyt kuitenkin kotiisi, kun kerran olet jo selvä, sanoi Lassi. — Musta kuopii siellä rauhattomana.

Markku nousi ja meni horjuen ovelle. Lassi pisti pullonsa pöydältä taskuunsa ja seurasi.

Pihamaalla kääntyi Markku ja laski kätensä Lassin olalle.

— Kuulehan, naapuri, tehdään nyt oikein miehen päätös, ettei maisteta enää milloinkaan.

Lassi naurahti, mutta näytti kuitenkin vakavalta.

— Kyllähän se, kun saisi vain jäämään...

— Miksei saa, kun hävittää kaikki pesät ensin ympäriltään. Minä olin melkein kuukauden maistamatta, enkä olisi nytkään, jollei olisi tarjottu...

— Eikö sitten ole mielesi tehnyt..

— Se on toinen asia. On se veri sitä vaatinut montakin kertaa, mutta en ole lähtenyt hakemaan, sanoi Markku, kääntäen Mustan tielle ja lähtien ajamaan.

Oli jo myöhäinen. Päivä laski tyvenien vesien taakse. Käet kukahtelivat ja sieltä täältä kylästä kuului iloisia ääniä.

— Soh, Musta, kävelehän; ei ole nyt kiirettä kotiin.

Markku kyyrötti rattailla kuin lyötynä. Ilma oli seestynyt ja luontoa siunaava päivä tehnyt kierroksensa. Sen väreilevät ruskot paloivat vielä tuoksuvissa metsissä.

Terveet ihmiset iloitsivat tällaisesta illasta, mutta hän ei nyt siitä saanut edes rauhoitusta painavalle mielelleen. Miksi ihminen oli niin heikko, kuten hänkin, ettei voinut hallita itseään?

Markku tiesi, että Kerttu antaa anteeksi hänelle ja hoitaa kuin sairasta. Puhuu rohkaisevasti ja uskoo tulevaisuuteen.

Sepä se olikin. Jos Kerttu sanoisi edes yhdenkin syyttävän sanan, niin olisi helpompi, mutta kun näki hänet hellänä ja huoltavana, niin se vasta teki kipeää.

9.

Kerttu odotteli Markkua kotiin. Työväki palasi jo töistä, eikä häntä vieläkään kuulunut.

Vanha Leenakin kävi levottomaksi.

— Nyt on käynyt Markulle huonosti, sanoi hän Kertulle. — Ei olisi pitänyt häntä laskea kylään.

— Eihän miestä niin voi pidättää, virkkoi Kerttu. — Onhan Markulla saattanut olla muitakin asioita viipyäkseen.»

Sen sanoi Kerttu rauhoittaakseen vain Leenaa, vaikka oli itsekin rauhaton.

Villekin palasi salolta tuohikantamuksineen ja toi emännälle metsässä tekemiään marja-astioita.

Kun ei nähnyt vajassa rattaita, eikä Mustaa tallissa, tuli hän alakuloiseksi.

Hänellä oli ollut taaskin niin kaunis päivä metsässä, mutta nyt ei ollut Markku kotona ja siitä tuli huolta. Ei olisi pitänyt Markun mennä kokoukseen.

Villen jokapäiväiset tuohinäpertelyt, joita hän kuljetti metsästä emännälle, houkuttelivat tälläkin kertaa hymyn häiveen tämän kasvoille. Se katosi pian.

— Markku ei ole tullut vieläkään, hän sanoi Villelle.

— Ei näy, ei. Jos minä menisin häntä kuulostelemaan. Tuota noin, minä menenkin heti.

— Parasta on kun minä menen, sanoi Kerttu.

Ville suostui tähän vastahakoisesti, eikä mennyt syömään. Ei maistunut ruoka, kun kerran Markun asiat olivat huonosti. Ne olivat varmasti siten, koskapa ei kotiin kuulunut. Talon muu väki vetäytyi aittoihin ja vajoihin levolle. Leenalle ei tullut uni ja sitä oli salailtava Villeltä, joka käpsehti kartanolla, kai hänkin odotellen Markkua. Ville peitteli levottomuuttaan Leenalta, joka tassutteli tuvan ja kamarien väliä ja pistäytyi väliin portaille. Oli laittelevinaan haravaa varteen, mutta jäikin katselemaan tielle ja kuulostamaan.

Kerttu oli lähtenyt näköjään reippaana Markkua vastaan. Hän olikin päässyt selvyyteen yhdestä asiasta. Markku oli tietysti toisten houkuttelemana langennut, mutta eihän syy silloin ollut kokonaan hänen. Kerttu saattoi hyvin kuvitella, miten vaikeata oli voimakasta himoa vastustaa Markun heikolla luonteella.

Raskaalle se tuntui, mutta sureksimaan siitä ei sopinut jättäytyä, eikä näyttää tuossa tassutteleville vanhuksillekaan alakuloista naamaa.

Markkuhan _tahtoi_ päästä vapaaksi kirouksesta, ja siitä yksin kannatti olla iloinen.

Nyt hän tietysti jossakin odottelee yötä, päästäkseen kenenkään huomaamatta kartanoon ja hiljaa johonkin loukkoon häpeämään heikkouttaan.

Pahinta vain kaikesta oli, jos olisi sattunut jokin tapaturma. Musta kävi vauhkoksi saatuaan kauan odottaa.

Mutta eihän sekään ollut mahdollista.

Luhtaniityn kohdalla tuli Musta rauhallisesti kävellen häntä vastaan. Markku nukkui rattailla.

Musta pysähtyi itsestään ja katsoi Kerttuun, aivan kuin tahtoen sanoa: Näin se taas kävi.

Kerttu nousi rattaille ja otti varovasti ohjat Markun kädestä. Painoi miehen väsyneen pään kainaloonsa ja antoi Mustan kävellä.

Vasta kotiportilla heräsi Markku, kun Kerttu nousi avaamaan porttia.

Tuskaisena etsi hän Kertun katsetta ja laskeutui sulkemaan portin.

Kertun silmissä säteili anteeksiantava hellyys, moitetta, ei lainkaan.

— Sinä olet ihmeellinen, Kerttu. Kuinka paljon sinä saatkaan antaa minulle anteeksi, sanoi Markku.

— Minä teen sen niin mielelläni.

— Etkä yhtään pahoittele, että näin kävi?

— En niin paljoa, kun tiedän, että toisetkin ovat olleet siihen syyllisiä ja että sinä koetat päästä siitä eroon.

— Toisten syyllisyys ei yhtään vapauta minua. Se on vain sinun hyvyytesi, joka ottaa senkin huomioon. Tämän illan tuskan ja häpeän jälkeen luulen jaksavani pysyä miehenä.

Rattaat vierivät kasteisen pihanurmen yli. Markku auttoi Kertun rattailta ja riisui Mustan karjapihalla.

Kerttu odotti portailla.

Sumu nousi lahdelta ja rannalta kuului siipan sirinä. Rastaskin äänteli hakametsässä.

Markku tuli valjasliiteristä.

— Katsohan, miten ihana yö nyt on, sanoi Kerttu. Hän oli riisunut kenkänsä ja sukkansa ja tepasteli avojaloin kasteisella nurmella.

Markun painava mieli olisi pitänyt saada edes vähänkin kevenemään.

— Tulehan syömään, sinulla on kai hirveä nälkä.

Kerttu pisti kätensä Markun kainaloon ja veti hänet mukanaan.

— Mennään sitten vielä... vaikka verkon laskuun.

Markku haukkasi muutaman palan.

— Mutta ethän sinä syö mitään.

— Ei ole nälkä. Tulehan, niin mennään rantaan. Uni ei meille tule kuitenkaan.

Miksi Kerttu ei ole niin surullinen minun takiani, niinkuin edeltäpäin luulin? mietti Markku kävellessään vaimonsa rinnalla rantatietä. Vai salaako hän kaikki? Tuntui sanomattoman hyvältä nähdä Kerttu reippaana. Markku muisti kerran Kertun sanoneen, ettei mikään asia, ei edes tämäkään, suremalla tullut paremmaksi. Täytyi koettaa unohtaa sattunut ja välttää sitä vastaisuudessa. Pyrkiä ylöspäin, taka-askelia muistamatta.

Hän olisi tahtonut vakuuttaa Kertulle tuossa, että tämä oli viimeinen kerta, mutta se olisi ollut sitä jo monta kertaa ennen kuultua, josta asia ei parantunut. Hiljaisella päätöksellä oli varmasti häneen itseensäkin parempi vaikutus.

Kerttu tepasteli vesirajassa. Markku riisuutui ja juoksi pärskytellen veteen. Hän oli sanonut tahtovansa uida, jättää veteen kaiken sen ruumiillisen pahanolon tunnun, joka häntä vaivasi.

— Tule sinäkin, luikkasi Markku syvänteen takaa Kertulle.

Tulenpahan toiste. Jätä sinä vain sinne nyt talviturkkisi.

— Niin jätänkin... kaikki entisyyteni, lisäsi Markku ja veteli pitkin ottein tyvenellä pinnalla.

10.

Markku käveli kesannolla ja tarkasti joka ojan ja saran nurkkauksen, olivatko ne kunnossa. Kuinkahan kauan siitä »olikaan, kun hän oli näin kaikki viimeistä myöten tarkastellut ja nuuskinut miesten jäljiltä. Hyvältä näytti. Maa oli syvältä muokattua ja ojat pohottivat syvinä ja suoralaitaisina.

Naapurit olivat käyneet viime aikoina joskus hänen pelloillaan ja ihmetelleet.

Varsinkin juurikasmaata, jossa naatit koettivat kilvan rehennellä toistensa ylitse.

Muutamina vuosina oli Markku viljellyt vihantarehua, mutta jättänyt sen, muka kannattamattomana. Harmaalassa käveli karja kesäisin kuivilla kanervikkolaitumilla, ja keskikesällä ajeli meijerin maitokuski talon ohi. Nyt kannettiin vihantarehua karjalle aamuin illoin, ja Markun oli pitänyt hankkia kaksi uutta kermankuljetusastiaa.

Niin, hänellä oli kerran ollut maahenkeä jäsenissään, aivan sormenpäitä myöten, mutta juopottelu oli sen hävittänyt melkein olemattomiin.

Ensin alkoi työ tuntua vaikealta, ja sitten nosti kohta ohdake jo päätään voitonriemuisena pelloilla.

Nyt oli saatu maksaa sekin aika ja tehdä työtä kaksin verroin. Raastaa hikipäisinä ohdakkeita ja pajun juuria pelloista.

Menneet vuodet tuntuivat nyt kuin unennäöltä.

Markku talutti parihevoset haasta ja juotti niitä kaivolla. Siinä silmäin alla levisi rehevä ruispelto, joka kuin vahingon kaupalla näytti lupaavan täyttä satoa. Sekin oli vielä viimesyksyiseltään huonosti muokattu.

Markku vei hevoset äkeen eteen ja neuvoi miestä äestämään. Itse tarttui hän kylvövakkaan.

Rehunviljelysinto oli niin tarttunut häneen, että piti kylvää juhannusruista, jota näillä seuduin viljeltiin ainoastaan Huhtalassa.