Part 5

Harmaalassa on jo heinänkorjuu lopetettu. Sänki tuoksui syksykesää. Tänään on viimeiset korjattu latoon ja työväki on jo käynyt levolle.

Markku kävelee vielä pellon ja pihamaan vaiheilla ja antaa kuluneen ajan, äsken menneitten päivien vaeltaa ohitseen. Silmä seuraa yhtä ja toista, tyventä järveä peltojen alla ja auerta ilman rannoilla. Pihassa kävelee vielä joku, istuu luhdin kynnykselle ja jää hänkin järvelle katselemaan.

Se on Ville siellä. Ei henno hänkään mennä maata, kun kaunis ilta pitää niin lumoissaan.

Markku käy siitä rantaankin ja palaa takaisin. Kertulla on vielä jotakin tehtävää maitohuoneessa, ja hän tässä odotellessaan antaa ajatusten viivähtää kuluneessa.

Ei vielä vuotta väliä ja kaikki on muuttunut, hänessä itsessään ja talossa. Se toisaalta tuntuu ihmeeltä, mutta kun katselee toiselta puolen, niin aivan luonnolliselta. Hän ja talo ovat joutuneet hyvien henkien hoivattavaksi, oikeastaan yhden, joka nytkin siellä puuhaa, lepoa muistamatta.

Ja koko kylä alkaa vähitellen muuttua.

Päivällä oli hän osuuskunnan kokouksessa ja näki ihmeekseen miehet raittiina, toimekkaina parannuksia ja uusia yrityksiä suunnittelemassa.

Joku kertoi virne viikkojen kokemuksistaan:

— Tiukalle se väliin ottaa, mutta kun ei ole väkeviä saatavilla, niin ei tule enää vartavasten puuhatuksi. Tuntuu olo kuitenkin näin monin verroin paremmalta, kun työinto palaa ja voimat kasvavat, joka päivä.

Markku kävelee pihamaalle, korjaa renkipojalta jääneen tadikon vajaan ja käy Villen luokse.

— Joko sitä huomenissa ruista kynnätät maihin? kysyy Ville.

— Eiköhän. Johan tulee aikakin. Villeä ei taida nukuttaa, koskapa valvoo?

— Ei. On tämä ilta niin kovin mukava. Ja sitten on tässä miettimistäkin yhtä ja toista.

— Taitaa Ville sitä samaa, mitä minäkin.

Markku istuu pihakivelle ja hengittää nauttien saunakukan voimakasta tuoksua.

— Mitäs tuota sinä... minä vain sitä samaa, monet kerrat jo ennen mietittyä, että tulipas meistäkin ihmisiä.

Ville naurahtaa ja katsoo, mitä Markku tähän...

— Sitäpä samaa minäkin. Kun on tämä talokin minusta ihan kuin toinen, vaikka onkin vanha Harmaala, sanoo Markku.

— Niinpä niin. Ja nuokin saunakukat tuossa pihamaalla... eivätkö nekin ole sinusta rehevämpiä ja tuoksuvampia kuin ennen?

Ja vastausta odottamatta jatkaa Ville:

— Minusta on, vaikka kyllähän ne oikeastaan samoja, mutta kun ne nyt _näkee_ aivan uutena, niinkuin on itsekin uusi.. Se siinä on.

— Niin, ja kylästäkin kuuluu nyt pelkkää hyvää, sanoo Markku.

— Vai jo sieltäkin.

— Pitävät nyt jo pahana juopottelua ja koettavat päästä siitä kaikin voimin eroon...

— Hyväpä, että huomasivat... Niitä pitäisi nyt vain auttaa ja tukea. Minusta ei ole, mutta sinä kun olet nuorempi ja parempi ihminen, niin yhdessä vaimosi kanssa...

— Tehtävä on mitä vain voi.

Hänkin, huonoin ja heikoin kaikista, oli päässyt vaimonsa avulla oikealle tielle, ja sille oli nyt toisiakin pyrkimässä. Jospa hänen kätensä olisi oikein voimakas ja varma, niin hän mielellään ojentaisi sen toisille, mutta hyvän toverin avulla kyllä hänkin...

Ville toivottelee hyvää unta ja menee aittaansa, Markku kävelee vielä karjapihalle, vie heinätukon Mustalle ja palaa pihaan, jossa Kerttu odottaa.

Onnellisina vaieten, veteen kuvastelevaa ukkospilveä katsellen kävelevät he kasteiselle peltotielle.