Part 2

"Tahtoo asustaa usva vanhan silmässä — näyttäähän niinkuin liikkuisi tuolla jotakin mustaa."

"Pitkä häntä vain letkuttaa kahdenpuolen. On tuo näköjään kuin kettu, vaan saattaa se olla koirakin... Seh, seh!"

"Älä häntä huutele, kyllä ne hännän heiluttajat tunnetaan."

Kun ketunnäköinen yhä vain pitkitti kulkuansa edellä tietä pitkin, väliin istahtaen, niinkuin odottelisi jäljessä tulevia, sanoi vihdoin Heikki:

"Ei taitaisi Ville tareta laulaa. On tuolla ketuksi vähän oudot eleet."

"Sehän tuo lie virkani näillä matkoilla", vastasi Ville.

Samalla kun hän päästi äänen, loikkasi ketunnäköinen tiepuoleen, näyttäytymättä enää. Sen sijaan rasahteli silloin tällöin tiepuolessa, ja puitten välissä vilahteli valkoisia, kiitäviä haamuja. Toisinaan kuului ylhäältä puitten latvoista omituisia honottavia ääniä ja siipien räpyttämistä... Vilahdelkaa, honotelkaa, räpytelkää nahkasiipiänne — sitä voimakkaammin vyöryy sana Villen huulilta.

Kilometrien päässä ajotiestä erämaan mökkiläinen menee talliin hevoselleen aamuapetta laittamaan. Pihapolulle pysähtyy, kuuntelee — kutsuu vaimonsakin, ja kuuntelevat yhdessä.

"Kuka hullu se huutaa sydänmaassa yöllä?" sanoo mies.

"Eihän sillä liene mikä hätä, sillä huutajalla?"

"Liekö tuolla nyt hätäkään, muuten mölynnee lämpimikseen. Kuulostaa tuo koommin kuin Korpeis-Villen ääneltä; olisiko siellä Korvenkylällä joku muuttanut majaa."

"Kirkolle päin tuntuu laulu loittonevan. Vaan eihän ne korpeisetkaan ennen ole laulaneet kuolleilleen muualla kuin kylien kohdalla."

Ajettuaan asumattomia kankaita, soita ja järvien kumisevia jäitä pitkin peninkulmamäärin miehet vihdoin yhdyttivät kirkon lähettyvillä valtamaantien ja asutut seudut. Kaakon kulmalla alkoi jo sarastaa hopeankirkas päivänsalo. Öisen erämaan lumot ja sydäntä kouristavat tapahtumat matkan varrella tuntuivat enää vain pahalta, kaukaiselta unennäöltä.

"Heruneeko sieltä heinäsäkistäsi pisara vielä?" kysyi Ville. "Kovin on kipakkata tuo pakkanen — se tässä päivän valetessa on purevimmillaan."

Otettuaan pullosta siinä teitten risteyksessä hyvät naukut jatkoivat miehet viimeistä taivaltaan kirkolle.

"Ville se on säilyttänyt vielä tuon veisuun äänen, vaikka on jo vanha mies", kehui Heikki.

"Tuolla kun korvessa parkasitte, niin sitä vailla, ettei kuura puista tipahdellut, ja eikö lie tipahdellutkin alimmilta oksilta."

"Käheäksi käypi vanhan kukon laulu", vastasi Ville. "Vaan olisit kuullut ennen nuorianna. Oli tässä rovastina siihen aikaan Intreeni-vainaa, ja Jumalaa palveltiin vielä vanhassa kirkossa. Kerran piispankäräjillä... no, kun itse piispa on kuulemassa, koettaa kukin parastaan niin luvussa kuin laulussa. Oli kysynyt pappilassa piispa rovastilta: Kuka oli kirkossa se nuori mies, joka lauloi urkujenkin yli? Oli vielä naurahtanut piispa Intreeni-vainaalle ja sanonut, että uusi on teidän kirkko tehtävä, sillä jos seurakunnassanne on kymmenenkin mokomaa miestä, jotka laulavat urkujenkin yli, niin mene tiedä, voivat veisata tämän vanhan kirkkoröttelönne kumoon kuin Israelin lapset Jerikon muurit ennen vanhaan aikaan. Ja — vaikka mä sen itse sanon — kun minä ennen nuorta miessä piirin syrjässä laulaa hujauttelin lemmen lirutuksia, niin messingille se veti tyttöjen suut — messingille, ja kiilsi silmä."

"Taitaa Ville osata ulkoa kaikki virret?" kysyi Heikki.

"Osannenhan noita vanhasta virsikirjasta jonkun verran — kaikki ruokavirret ja tuota kuolemaa koskevat. Uudesta en monta osaa, ne eivät olekaan aikamiesten virsiä."

"Taidatte osata ne latinankielisetkin?" uteli Heikki edelleen.

"Osannenhan niitäkin jonkun."

Kun Villen päähän Heikin kehuessa oli noussut muutakin kuin humala, alkoi hän laulaa latinankielistä virttä, näyttääkseen Heikille suurta taitoansa. Alkujaan hän aikoi veisata näytteeksi vain hiukan virren alusta, mutta kerta alkuun päästyään unohtui laulamaan kaikki kaksitoista säkeistöä yhteen mittaan. Kirkonkylän läpi ajettaessa hän jo veteli viimeistä värsyä.

Tien varrella ilmestyi akkunoihin kummastuneita kasvoja, ja uteliaimmat hyökkäsivät maantielle kuuntelemaan outoa virttä ja poistuivat vasta kun laulu hautuumaan portille tultaessa lakkasi.

Kun loimi otettiin arkun kannelta, näkyi siinä päästä päähän ulottuva leveä rako. Suntio, joka laulun kuultuaan oli tullut virkansa puolesta vastaan ottamaan, sanoi:

"Kaikkeen se vilu vihansa iskee. Taitaa olla arkku tehty tuoreista laudoista?"

Ville loi Heikkiin merkitsevän silmäyksen: kyllä ne vihat tunnetaan. Suntiolle hän ei siitä asiasta kuitenkaan mitään virkkanut, sanoa jorauttihan vain:

"On siellä meidän puolessa ollut tapa sellainen, että tuoreesta on arkku tehtävä — että kun mies kaatuu, niin petäjäkin kaatuu."

Heikki kurkisteli kannen repeämästä arkkuun.

"Ole tirkistelemättä!" kivahti Ville melkein vihaisena.

"Niin, eihän se kyllä ole mikään kuvakaappi katseltavaksi", varoitti suntiokin.

Kannettuaan arkun kolmisin yhteiseen hautaan lähtivät miehet paluumatkalle, lämmiteltyään ja syötyään eväskontistaan suntion luona.

Mutta sielukellot unohtuivat soittamatta.

IV

Eräänä iltana — oltiin jo päästy kevätkesään — Heikki kuivan iltasensa syötyään heittäysi sänkyyn kyljelleen. Hetkisen tupakoituaan hän — pää käden varassa ja sammunut piippunysä veltosti hampaissa — unohtui silmää räpäyttämättä tuijottamaan lattiaan. Äiti, joka vielä jatkoi syöntiään, oli viime päivinä usein tavannut Heikin näinikään sanattomana tuijottamassa kesken kiireisintä työtään. Mitä hän, poikaparka, mahtanee mielessään hautoa, oli äiti koettanut arvailla ja kiertäin kaartaen udella, mutta ei ollut onnistunut pääsemään selville asiasta. Jotakin raskasta se lienee, joku salainen rikos tuntoa painamassa. Sitä huolestunut äiti nytkin mietti, kun Heikin piippu pudota kolahti lattialle ja hän itse samassa ponnahti istualle sängyn laidalle ja sanoi:

"Jollei tässä ruokakomento parane ja kaikki muukin naisväen komento, niin..."

"Niin mitä sitten?" kysyi äiti.

"Te olette jo liian vanha."

Äiti oli parhaillaan ojentamassa kättään kalakuppiin, mutta nykäisi sen puolitiestä takaisin, ikäänkuin hän olisi ollut ottamaisillaan varkain vieraan omaa. Lakattuaan samalla syömästä ja kiitettyään kädet ristissä Jumalaa keskeytyneestä iltasestaan hän nousi pöydästä ja Heikkiin kääntyen sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Liian vanha?... Tämmöinenkö kiitos sinulla on annettavana äidillesi, joka olen elämäni ijän hyväksesi raatanut ja hikeni uhrannut — nyt, kun alan tulla jo vanhaksi ja voimattomaksi... Sinä taidat toivoa kuolevaksi minua — äitiäsi ja hyväntekijääsi?"

"En minä teitä kuolevaksi toivo", vastasi Heikki, "mutta te olette jo liian vanha emännyyttä hoitamaan". Sitten hän pyysi äitiänsä tuomaan aitasta hänen pyhäpukunsa ja puhtaan paidan.

"Mitä varten — tähän vuorokauden aikaan?" kysyi äiti.

Ryittyään rintansa puhtaaksi selitti Heikki:

"Ihmisen, joka on nähnyt niin monta auringon nousua kuin äiti, pitäisi käsittää sen verran, että kun isäntämies lähtee naimamatkalle taloiseen taloon, niin hänen yllänsä pitää olla kirkkopuku ja puhdas palttinapaita, jonka kauluksessa nappi on vähemmän silmäänpistävä kuin tinanappi siinä pinttyneessä pakkopaidassa, joka nyt on hänen alastomuutensa verhona."

"Naimamatkalleko sinä nyt sitten lähdet?⁴ kysyi äiti.

"Naima..."

Mummo, joka luuli tämän olevan tavanmukaista piikittelemistä poikansa puolelta, haki aitasta puvun ja paidan ja laskien ne penkille virkahti hiukan pisteliäästi:

"Tässä nyt olisi isännän naimapuku."

Mutta kun Heikki vastoin äitinsä luuloa alkoi pukeutua, tuli jälkimäinen hiukan levottomaksi, niinkuin käy rauhattomaksi mehiläispesän vanha ruhtinatar, kun uusi samanlainen on tulossa.

"Vai naimamatkalle", jämäsi hän. "Olisipa hauska tietää, onko tuo rikaskin, minun tuleva miniäni ja Töyrylän uusi emäntä."

"On se ainakin sata kertaa rikkaampi kuin Töyrylän vanha emäntä on ikinä ollut", vastasi Heikki.

Töyrylän "vanha emäntä" oli tillahtaa itkuun, niin kipeästi häneen arvostelu koski. Eihän hänellä, Jumala paratkoon, ollut kuin tyhjät kämmenet naimisiin mennessään.

"Eihän se vain liene niitä heinäladon hovin kaunottaria", sanoi hän puolestaan.

Muistutus "heinäladon hovin kaunottarista" sai Heikin kiivastumaan ihan suunniltaan. Hän oli näet kerran ennen lähtenyt naimaretkille näinikään yötä vasten, mutta toisten yökenkäläisten välityksellä tuli jälkeenpäin tiedoksi, että sittenkun Heikki oli turhaan koputellut yhden ja toisen aitan ovelle, hän oli kolean ja myrskysateisen syysyön värjöttänyt autiossa niittyladossa, jonka harjalta tuuli muun harmin lisäksi oli pyyhkäissyt katon alas.

Heikki melkein huusi äitinsä korvaan, että hänellä on kierroksessa talon tyttö, pomon tytär oikein, jolla on nähty ennen muinoin kirkkomäellä hattukin päässä, sulkaniekka rumilas sellainen. Mutta ei se ole sitä käyttänyt sen koommin, kun... tuota noin... Vaikka yhdellekö sitä maailmassa niinkin käy. Mutta kyllä se niin on, että kun minä Alatalon Annin...

Äiti iski kämmenensä yhteen, että läjähti.

"Alatalon Annini"

"Alatalon Annin tänne tuon, niin kyllä silloin äiti saa siirtää luunsa ja lumppunsa saunan nurkkaan. Sillä ei suinkaan se sellainen hieno ihminen, jolla on nähty hattukin päässä, tyydy asumaan saman katon alla tuommoisen..."

"Mi-inkä?"

Välttääkseen pitempiä puheita kiiruhti Heikki ulos ja pitkin Alataloon vievää oikotietä. Äiti katseli pihamaalta poikansa jälkeen, kunnes tämä oli näkyvistä kadonnut, ja palasi taas tupaan. Iltasen korjattuaan hän kallistui vuoteelle, asetti kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa raskaammalla mielellä kuin pitkiin aikoihin.

* * * * *

Vaikka Alatalo oli vain pieni nuppatalo ja sitäpaitsi velkaisenpuoleinen, sen tyttäret olivat kuitenkin kohtuuttoman ylpeitä ja pöyhkeileviä, niinkuin tyhmät ihmiset usein ovat. Oltiinko kirkkomäellä tai nuorten illatsuissa, aina he esiintyivät niin, että heidät huomattaisiin yli muiden. Ja olihan niitä, jotka heitä huomasivat ‒ liiankin hyvin. Vanhat ja viisaat ihmiset, jotka eläessään olivat katselleet ympärilleen avoimin silmin, ennustivat, että tässä ei ikinä kunnian kukko laula. Ja kyllä se olikin häpeän ja murheen kirjava kana, joka kaakotti Alatalon tyttärien aitan orrella. Useimmat heistä olivat kompastuneet elämän polulla, kuka enemmän, kuka vähemmän. Kauimmaksi oli kuitenkin Anni-"neiti" eksynyt luvalliselta ja viitoitetulta valtatieltä. Hänen lapsensa oli tosin kuollut melkein heti synnyttyään, mutta tästä kuolemasta kuiskailtiin kylillä hyvinkin ikäviä huhuja.

Myöskin Heikissä oli melkoinen määrä ylpeyden ja turhamaisuuden henkeä. Sen hän kuitenkin piti kiistämättömänä, että Anni syntyperänsä puolesta oli ylemmällä portaalla kuin hän. Mutta sen jälkeen kun tämä oli tehnyt huiman hyppäyksensä alaspäin — niin, ohi hänen oman kunniallisen portaansa — seisoi Anni juuri sen verran alemmalla asteella kuin vaimon Sanankin mukaan pitää miehensä vasemmalla kupeella seisoman.

Näitä ajatteli Heikki seistessään vyötäisiään myöten Raitajärven rantaliejussa luhtaheinää niittelemässä, sorsien armastellessa hiukan ulompana ruohikon rinnassa, tai kulkiessaan aamuisin sydänmaan polkuja pitkin, kirves olalla, kiskospuukko tupessa ja tuohikerä kainalossa.

* * * * *

Ylen pikaisestipa kuluu kesäinen yö ja aurinko nousee. Se oli kiivennyt jo yläpuolelle puitten latvojen, kun Heikki palasi Anninsa luota. Veisaten hän palasi — veisatenpa:

Pienet, hienot haavan lehdet, tuuli niitä liikuttaa.

Mutta vielä hän kerran pysähtyi ja katsoi taakseen siinä, missä Alatalo viimeksi pilkahtaa Töyrylään mentäessä..

"Niin, niin... hyvästi, hyvästi!"

Ja sitten hän taas jatkoi matkaa, jatkoi veisua

Mulla on pikkunen oma kulta, jota minä tahdon kiikuttaa.

V

Tuli vihdoinkin se ilta juhannuksen edellä, jolloin Heikin oli määrä lähteä tekemään lopullinen sopimus kuulutuksiin menosta Annin kanssa. Malttamattomana hän kurkisteli makuuaittansa oven raosta ulos, odotellen äitinsä levolle asettumista, mutta tällä näytti riittävän ilta-askareita loppumattomiin. Tuolla hän nyt vasta karjatarhassa lehmää lypsää — myöhään se lypsäminen oli jäänytkin tänä iltana, ja kiusallisen kauan hän siinä Mansikin kupeella nyt kyykkii. Vihdoin äiti kohoutui seisaalleen, oikaisi voihkaisten ruumistaan ja vei maitokiulun aittaan. Sieltä palattuaan hän meni kotaan ja alkoi haahlossa riippuvasta padasta mättää haudeheiniä koppaan.

Lehmä ynähti, huiskautti laiskasti häntäänsä ja käveli hitain askelin kodan ovelle. Nostettuaan haudeheinät lehmän eteen laittoi mummo vasikalle iltajuomista ämpäriin.

48

JUHO HOKKANEN

SUURIA PYRKIMYKSIÄ

49

Heikki vilkaisi hätäisesti kelloonsa, sitten taas lehmään. Häiläyttäen silloin tällöin laiskasti korviaan, vuoroin toista, vuoroin toista, ja huiskautellen hännällään kärpäsiä, vuoroin kumpaiseltakin kupeeltaan, lehmä söi heiniään niin sietämättömän hitaasti, että Heikin teki mieli lyödä sitä, teki mieli työntää nyrkillään heinät yhtenä pallina sen vatsaan, joka ilmankin oli leveä kuin seitsemän leivän uuni. Kumma, ettei sen maha halkea.

Kun heinät aikaa voittaen olivat loppuneet, huuteli Henna omituisella nuotillaan lehmiä veräjästä laitumelle.

"Ma-ansikki, Ma-ansikki, le-ehmäni, tpruitprui-tprui-tprui-iiii...!"

"Mm-myy..." ynähti lehmä ja alkoi seurata emäntäänsä.

"Y-yy..." säesti vasikka, liittyen viimeisenä hitaaseen kulkueeseen.

"Mä-änsikki, Mä-änsikki!" matki Heikki aitassaan. "Saattaa se nyt Anni ajatella mitä hyvänsä, saattaa luulla, etten ehkä tulekaan, että olen häntä narrinani pitänyt ja hätävarana. Voi suuttua ikävissään odottaessaan, ylpeäluontoinen ihminen... Mä-änsikki!... mokoma rapamaha!"

Hän kurkisti taas oven raosta. Henna oli juuri palannut lehmiä viemästä, kädessä taitettuja katajan oksia siivilää varten.

"Kunhan äiti nyt iltamaidon siivilöi, niin se toki lienee mummon viimeinen askare tänä iltana", ajatteli Heikki, heittäysi odottaessaan sänkyyn pitkäkseen, kietoi kätensä pieluksen ympäri ja kuiskaili hellästi:

"Anni!... Annukka!... rakas!"

Oli Heikki ennenkin rakastanut, mutta kun hän, tavoitellen vain talontyttäriä tai muita "parempia" ihmisiä, ei ollut onnistunut saamaan vastarakkautta juuri nimeksikään, oli hänen salainen lempensä muihin tyttöihin ollut kuin vesivelliä nykyiseen verrattuna. Kun Anni ujostelematta kietoi kätensä kaulan ympäri ja pusersi, niin sitä oli tukahtua siihen paikkaan, ja pelkkä hänen suudelmansa muistokin poltti huulia kuin tuli.

Kuitenkaan ei asia ollut vielä läheskään valmis. Oli vielä monta mutkaa matkassa, ennenkuin hän seisoisi Annin rinnalla vihkipallin ääressä, ja se epätietoisuus teki levottomaksi ja hermostuneeksi. Anni itse oli hyvin monipäinen ja oikullinen — sen Heikki oli jo ehtinyt kokea — ja Annin isäukko ei suvainnut tyttärensä ja Heikin naimisiin menosta puhuttavankaan. Oli siinä sitten vielä viidentenä pyöränä se Tuomo, Alatalon renki, joka myös koetti Annia liehitellä. Vaikka kyllähän torppari aina yhden rengin laudalta lyö — mäkitupalainenkin on parempi mies kuin renki, saati sitten torppari. Ja palstatilaksi hän tämän torppansa isännältä ostaa, tekee työtä yötä ja päivää ja nostaa tähän talon semmoisen, että ei pitäisi Anninkaan hävetä siinä emäntänä piikoja komennellessaan — sopisi taas vaikka hatun päähänsä painaa, jos muuten ilkiäisi. Syvästi halveksimansa rengin takia Heikki oli kuitenkin paljoa levottomampi kuin hän uskalsi itselleenkään tunnustaa. Tuomon naamarustinki ei ollut hulluimpia, päinvastoin hän oli oikein nätti poika — eikähän ne nykyajan kevytmieliset tytönhuitukat usein juuri muusta välitäkään. Heikki otti liivinsä rintataskusta pienen ympyriäisen kuvastimen ja katseli siitä omaa tauluansa.

"Hm... Posket pyrkivät päivä päivältä painumaan yhä syvemmille kuopille", ajatteli hän itsekseen. "Eikä tuon nenänpään tarvitsisi olla varsin noin neulanterävä... Nuo siniset puolikuut silmien alla eivät juuri kaunista, antavat vain kasvoille kissapöllön naamaa muistuttavan näön, varsinkin kun tuo nenä on terävä kuin linnun nokka... Ja poskien väri on liian kalvakka, kuin pakkastiaisen poskilla — semmoinen herrasväen korea... Onneksi on tukka säilyttänyt synnynnäisen pellavanvalkean värinsä, niin että se nyt ainakin on hyvä. Heikin täytyi katkeruudekseen tunnustaa, että hän, vertaillessaan tässä suhteessa itseään Tuomoon, joutui auttamattomasti alakynteen."

Heräten haaveistaan Heikki ponnahti sängystä seisaalle ja vilkaisi kelloonsa — se oli jo liki yksitoista. Hän aikoi ilman muuta lähteä matkaansa, mutta kurkisti kuitenkin varmuuden vuoksi vielä oven raosta. Henna oli kantanut kaivon kannelle röykkiön tyhjiä maitopyttyjä, joita hän parhaillaan huosiamella ja hiekalla hankasi puhtaiksi. Tämä uusi viivytys sai Heikin kiivastumaan niin, että hän kaikin voimin iski nyrkillään aitan oveen, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen. Työhönsä syventynyt pesijä hätkähti ja vilkui pelokkaana ympärilleen, pääsemättä selville, mistä salaperäinen jysäys kuului. Viimein hän loi epäilevän katseen riiheen, siunasi, sylkäisi kolmasti ja jatkoi taas pyttyjen pesemistä.

"Tuollaisia vanhoja huuhkajia ei edes nukuta. Kaiket yöt ne koluavat eläissään — ja vielä kuoltuaankin... Vai tekeekö äiti kiusaa, aavistaako se jotakin? Kyllä totisesti on tarpeen nuorempi ihminen huushollista huolta pitämään", päätteli Heikki ja tarkkasi äitinsä puuhia kello kädessä minuutteja laskien kuin jotakin kilpasuoritusta. Eipä silti, että hänen olisi tarvinnut äidiltään lupaa kysyä nyt enempää kuin ennenkään. Mutta oli tämä siksi tärkeä matka, että akkasen eläjän ei sopinut olla sitä näkemässä eikä ensimäisenä vastaan tulemassa.

Saatuaan vihdoin pytyt pestyiksi ja huuhdelluiksi Henna asetti ne kuivamaan piha-aidan seipäisiin, jotka törröttivät sinne tänne nojallaan kuin humalaiset, päässä valkoiset lakit kallellaan. Luotuaan vielä tutkivan silmäyksen ympärilleen poistui Henna tupaan ja sulki porstuan oven mennessään.

Heikki odotti vielä vähän aikaa ja lähti sitten tuttua polkua Alataloon päin. Riihen ohi kulkiessaan hän, kuten aina öiseen aikaan, tunsi kylmiä väreitä kulkevan selkäpiitänsä pitkin, ja talvellisten tapausten muisto sai sydämen sykkimään tavallista kiivaammin. Jonkun matkan päässä polun varrella makasi Mansikki ja märehti haudeheiniään. Heikki potkaisi sitä ohi mennessään kylkeen, jolloin lehmä lakkasi märehtimästä ja korvat vihaisesti luimussa katsoi isäntänsä jälkeen.

Matkan puolivälissä polun polvekkeessa Heikki oli vähällä kaataa kumoon vastaantulevan Kuppari-Kaisan, jonka sarvipussi yhteentörmäyksessä lentää huiskahti kalisten kauas tiepuoleen.

"Sus siunatkoon!... kun päälle tulee. Etkö sinä saata katsoa eteesi, kun kuljet ihmisiä vastaan. Kiitää nokka ojona kuin nuolihaukka, että vaikka seinä eteen tulkoon, niin suoraan vain, vaikka pää haletkoon... Hyi, kun säikähdin, että eikö tulle vesikohtaus. Tuolla se on nyt kanervikossa sarvipussinikin — eivätkö lie sarvet kappaleina, rakot rikki.⁴⁴

"Älkäähän nyt, älkäähän nyt, Kaisa. En huomannut, on tässä vähän kiire", koetti Heikki tyynnyttää suuttunutta Kaisaa.

"Kiire?... Sen kyllä huomaa — huohottaa rinta kuin pajan palje ja mies on märkänä kuin uitettu. Minne sinä olet menossa?"

"Käväisenpähän vähän tuolla kylillä. Mistäs se Kaisa tulee, näin myöhään?"

"Tuolta tulen Alatalosta."

"Vai Ala... Oltiin kai siellä kotona?"

"Kotona oltiin. Istahdin lähteissäni Annin aitan kynnykselle ja tartuin suustani kiinni. Kuinka paljon kello jo liekään?"

"Paljon on, paljon on — siinä puolen yön korvissa... Ei tainnut olla puhetta minusta?"

"Sinusta?... Ei ollut puhetta." Kaisa vilkaisi tutkivasti Heikin pyhäpukuun. "Ethän sinä vain?... No, jo minä nyt, jo minä nyt!... Oli, oli vainenkin puhetta sinusta, narrasin suottani äsken. Mutta joudu, riennä, Anni siellä ihan kuolee ikäviinsä."

"Pitää mennä, pitää mennä. Hyvästi, Kaisa."

"Hyvästi. Joudu, joudu, ennenkuin toinen ehtii — hahaha!"

"Pitipäs sittenkin tulla ämmä vastaan, ja vielä kuppari-ämmä", pahoitteli Heikki mennessään. Taloa lähestyessään hänelle tuotti lisää harmia kartanokoivussa kukkuva sorakielinen käki.

"Kukkuu! khukak-khakak-khak!" se äänteli pahaenteisesti.

Heikki ei ollut koskaan ennen kulkenut kotinsa ja Alatalon väliä näin nopeasti. Sentähden hänen täytyi perille päästyään istahtaa Annin aitan rapulle hengähtämään ja hikeä kuivailemaan. Tyynnyttyään hän hiljaa koputti sormellaan aitan oveen.

"Anni!"

Sisältä ei kuulunut hiiren hiiskahdusta.

Kuunneltuaan pää kallellaan kuin tikka hongan kupeessa toukan liikkeelle lähtöä Heikki koputti uudelleen, tällä kertaa niin lujasti, että sisällä olijan olisi pitänyt herätä raskaastakin unesta.

"Anni!... kuulehan!... Minä tulin nyt puhumaan siitä... siitä pappilaan menosta."

Aitta pysyi edelleen mykkänä kuin suljettu hauta.

Heikki ajatteli, että Anni ei olekaan kotona, vaikka Kaisa niin sanoi... Tai että — hänen kätensä puristuivat nyrkkiin — että aitassa Annin kanssa on joku toinen — ehkä Tuomo. Siinä tapauksessa... jumaliste!... tätä yötä mainitaan. Hän aikoi ensin hakea karjatarhasta havutukin ja paiskata sen oven kera sisään, mutta tyytyi kuitenkin iskemään nyrkillään useita kertoja oveen, niin että kartano raikui.

"Ähs!" kuului aitasta tyytymätön äännähdys, sitten liikkumista ja paperin rapinaa. Hetkistä myöhemmin raotettiin aitan ovea, ja paljas, pyöreä käsivarsi pisti aukeamasta esiin.

"Annukka! kuiskasi Heikki ja ojensi kätensä tervehtiäkseen, kun hän samassa tunsi jonkun pienen esineen tipahtavan kämmenelleen. Käsivarsi nykäistiin nopeasti takaisin, ovi paukahti kiinni, telki laskettiin kolisten oven eteen, ja sen takaa kuului Annin pilkallista naurun kikatusta ja matkivalla, venytetyllä äänellä:

"A-annukka."

Sen jälkeen kaikki oli taas haudanhiljaista.

Kuin puusta pudonneena Heikki katseli kämmenellään kiiltävää ohkaista kultasormusta, jonka hän muutama päivä sitten oli Annille kihloiksi antanut. Rukkasten saaminen tapahtui niin nopeasti ja aavistamatta, että hän aluksi ei käsittänyt asemaansa, sillä ajatuskyky tuntui kokonaan pysähtyneen. Tuntui ihan uskomattomalta, että hänen ja Annin välit nyt olivat kokonaan rikkoutuneet, — että he tämän jälkeen tulisivat olemaan vieraita toisilleen. Tietämättä oikein, koputtaako uudelleen, saadakseen edes jonkun selvityksen, vai palatako kotiin niine hyvineen, jäi Heikki aitan portaille neuvottomana seisomaan. Ties kuinka kauan hän olisi siinä seissyt ja kynsinyt korvallistaan, ellei talon isäntä vihdoin olisi ilmestynyt pihamaalle liinasissaan, keppi kädessä.

"On parasta, että Heikki ottaa sääret allensa ja lähtee tiehensä hyvän sään aikaan, sanoi ylpeä isäntä ja koputti uhkaavasti kepillään maahan.

"Onko tämän sormuksen takaisin antaminen teidän tahtonne vai Annin? kysyi Heikki puolestaan.

"Se on minun ja Annin yhteinen tahto. Heikin on viisainta tarjota sormustaan jollekulle vertaiselleen — ei pidä pyrkiä ylemmä kuin siivet kannattaa.

"Vertaiselleen!"

Heikin kalpeat kasvot leimahtivat tulipunaisiksi. Isku oli sattunut kaikkein arimpaan kohtaan.

"Vertaiselleen?..." Joo, niin se onkin parasta, jatkoi hän murhaavan tyynesti. "Kiljuvankoskeen minä, hyvä isäntä, tämän sormukseni upotan, sillä kukaan minun vertaiseni ei siitä enää huoli, sitä kun on kantanut sormessaan äpäränsä murhaaja, jonka oikea paikka olisi vankilan kopissa — vertaistensa joukossa."

Sänky aitassa narahti hermostuneesti, ja Heikki kuuli sieltä hiljaisen, kipeän älähdyksen. Isännän käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja leuka tärähteli kuin syvässä mielenliikutuksessa.

"Vastaatko sinä puheesi, mies?" hän kysyi äänellä, jossa tarkoitetun ankaruuden sijaan soinnahti masentunut avuttomuus.

"Koko maailmahan sitä huutaa."

Tämän lyhyen keskustelun jälkeen tuntui kuin miehet olisivat lausuneet toisilleen kaiken sanottavansa. Isäntä meni keppineen takaisin kamariinsa, ja pian sen jälkeen lähti Heikkikin. Mutta paluumatkansa yksityiskohdat hän oli unhottanut kuin humalainen yölliset retkensä. Hän ei jälkeenpäin varmasti muistanut, oliko hän tullut suoraan oikopolkua vai kiertäen kärryteitse, ja mihin aikaan oli kotiinsa saapunut. Herättyään äitinsä kolkutukseen myöhään aamulla hän ikäänkuin löysi itsensä sängystään täysissä tamineissa suullaan makaamassa.

VI

Henna istui Kiljuvankosken äärellä selin aurinkoon, joka suurena ja veripunaisena teki laskuansa luoteisella taivaan rannalla. Hän oli tullut kosken äyräälle saunan herttaisesta löylystä, vilvoitellut alastonta ruumistaan veden hengessä, pukeutunut puhtaisiinsa ja unohtunut siihen "saunakivelle" kosken kuohuja katselemaan. Hiukan ylempänä seisoi koivun runkoon nojaten Kuppari-Kaisa, joka oli saunakestinä Töyrylässä. Varjostaen kädellään silmiänsä auringon säteiltä hän uteliaan näköisenä tähysti sinipunervalle järven selälle kosken alapuolella.

Järvellä souteli lukuisia veneitä, ahdinkoon asti täynnä remuavaa nuorisoa. Siellä laulettiin, naurettiin ja heilutettiin hattuja ja liinoja tervehdykseksi tuttaville. Siellä läiskytettiin airoilla ja äyskäreillä vettä toistensa venheisiin, ja tytöt kirkaisivat, kun joku vene oli kaatumaisillaan. Lopuksi ryhdyttiin kilpasoutusille, ken ensiksi ehtisi Kokkosaareen juhannuskokkoa sytyttämään.

"Heidän mieltään ei suru paina", sanoi Kaisa ja tuli Hennan viereen kivelle istumaan.

"Ei vielä, mutta ennenkun ovat meidän ijässä, ehtivät kyllä vielä murhettakin maistaa", virkkoi Henna. "Iloitkoot nyt ja riemuitkoot, kun on ilon aika."

"Iloitkoot ja huutakoot. Eipähän tässä meidän enää tee mieli viserrellä, koska eivät näy jaksavan kaikki nuoretkaan", sanoi Kaisa ja hetken kuluttua lisäsi salaperäisesti kuiskaten:

"Ei ole tainnut Heikki mennä kokolle?"

"Ei se ole mennyt."

"Missäs se on — kun ei tullut kylpemäänkään?"

"Olenko minä hänen paimenensa", vastasi Henna jotenkin kärsimättömästi. "Tuolla kai se on aitassaan."

Kaisa vilkaisi kartanolle päin ja sanoi:

"Ei näy Heikki tuoneen koivuja rappusten eteen nyt, niinkuin aina ennen juhannusaattoiltoina."

"Ei ole tuonut... eikä se viime päivinä ole ollut entisensä muutenkaan."

"No sen minäkin sanon, että entisensä ei ole. Minä pahoin pelkään, että poika-paran täällä näin..." Kaisa koputti sormellaan otsaansa — "täällä ylikerrassa on mööpelit jollakin tavalla sekaisin."

"Älä, hyvä ihminen, noin hirveitä höpsi."

"Ajattelin näin: en huoli hiiskua tästä Hennalle mitään, suotta vain mielensä raskauttaisin. Mutta kun näkyy itselläsikin olevan hajua asioista, niin saatanhan sen nyt sanoakin."

"Hyvänen aika, mitä se sitten on? Puhu, Jumalan luoma!"

"No, minä menin iltavastoja taittelemaan tuonne pellon aitovarteen, niin olin kuulevinani pellon sisästä joitakin sanoja. Kuka se siellä, ajattelin minä ja hiivin lähemmä. Mutta siellä olikin vain Heikki yksin. Minun silloin sydäntäni kummasti hytkäytti ja ajattelin näin: aha, annas olla, minkälaisia munia se kana hautoo. Minä kyykistyin katajapensaan taakse piiloon."

"No?"

"Heikki istuu kököttää ojan partaalla ja katselee pikku esinettä hyppysissään. Mutta vaikka minä käteni alta katsoa tiirotin, niin että vettä silmiini itketti, en kuolemakseni saanut selkoa, mikä se oli. Mutta sitten se auringon valossa välähti — niinkuin kirkas välähtää... Jo minä silloin, jo minä silloin!... Arvaappas, mikä se oli?"

"Mikähän lie ollut — en osaa arvata."

"Ka, soormus, soormus!... Sitä hän kääntelee, puhaltelee, hankaa paitansa hihalla ja yrittää tunkea pikku lilliinsä. Viimein hän pistää sormuksen liivinsä taskuun ja katsoo yhteen kohti — näinikään toljottaa. Vaan annas olla, kun se yhtäkkiä läjäyttää kämmenellään reiteensä, niin säikähdin, että olin lentää selälleni. — Ei, jukuliut! sanoi — olkoon hänen sanomansa — ja siinä samassa tempasi taikon käteensä. Ja sen minä sanon, että lantakuormat, joita hän oli siellä hajottelemassa, eivät olleet omilla asioillaan. Risut lentelivät sinne, tänne, tuonne, ja kuiva poro pöllysi kuin tuulispäässä. Se siinä lantakuormien kimpussa riehui taikkoineen kuin suuttunut sonni sarvineen... No, mitäs tästä nyt sanot?"

"Sitäkö se vain olikin. Ei sitten olekaan vaarallista, kyllä niistä taudeista lääkkeittä päästään", vastasi Henna.

"Jo minä Heikille sanoin", jatkoi Kaisa loukkautuneena Hennan välinpitämättömyydestä, "sanoin, että liian lennät korkealle, kun talon tyttöä tavoittelet, köyhän kakara. Ja niinpäs piti käydä kuin ennustin ja minulle unessakin näytettiin. Sieltä pudota muksahti poika pilvistä alas eikä taida kuuna kuhan valkeana siitä notkosta nousta."

"On se Heikki yhtä hyvä kuin Annikin", huomautti Henna terävästi.

"Nyt en ymmärrä."

"Sen minäkin uskon."

"Yhtä hyvä...? Jo nyt ollaan nöyräpäisiä, niin äidit kuin pojat... jo minä nyt lähden pois."

"Onhan tietä menevällä", sanoi Henna. "Ja jos viitsin Heikille sanoa, että olit luurailemassa ja niitä ihmeitäsi taas ympäri kyliä kuulutat, niin ajaisi sinut yön selkään."

"Älä, Henna rakas, puhu tästä Heikille mitään. En kuolemakseni hiisku sanaakaan kellekään, enkä olisi sinullekaan, mutta kun niin pyysit. Ja milloinka olen ennen puhunut, saatatko sanoa? Ja oliko nytkään minun syyni? Minkä mahdan minä sille, että on Jumala luonut minulle näkevät silmät ja kuulevat korvat."

Mummojen keskustelu katkesi, kun Heikki tuli aitastaan ulos.

"Minne sinä menet?" kysyi äiti.

Vastaamatta Heikki hiukan hoiperrellen astui rantaan ja lykkäsi veneen vesille.

"Kun se ei vain tekisi mitään itselleen", huomautti Kaisa. "Oli tuo naamaltaan vähän sen näköinen kuin hirteen menevä."

"Mitäpä hän nyt tehnee", tuumasi Henna, mutta meni kuitenkin Kaisan kanssa harjun korkeimmalle kohdalle huiskuttamaan käsiään, herättääkseen saaressa olijain huomiota.

"Muistitko sinä edes panna veneen tapin kiinni?" huusi Henna poistuvan jälkeen.

Heikki lakkasi soutamasta ja alkoi airon ponnella paukuttaa puutappia venheen pohjaan.

"Enkös minä sanonut, että auki se jäi. Se mies ei näe, ei kuule mitään", päivitteli Kaisa.

Muutamat saaren rannalla ryypiskelevät miehet huomasivat pian saarta kohti soutavan veneen.

"Silläpä soutajalla on kiire", ihmetteli joku. "Enpä totisesti ole eläissäni nähnyt mokomaa soutumiestä."

"Kulkeeko sen vene vettä myöten vai ilmassako lentää?" arveli toinen.

"Kylmille tulille hän nyt kuitenkin enää ehtii."

"Ja hiisikö ämmiä riivaa? Katsokaa, miten ne tuolla kosken harjulla räpyttelevät kuin lentoon lähtevät varikset."

"Se on se, se on se", sanoi Alatalon renki Tuomo hiukan kalveten. "Kylläpä se antoikin vahdata itseään; luulin jo, ettei se enää tulekaan. — Kuulkaa, autattehan te sitten, jos tarvitaan. Me kun ollaan yhden puolen miehiä, niin..."

"Niin annetaan miestä koniin, ettei jää ehjää kuin isoimmat luut — niinkö, Tuomo?"