Part 4

Hän etsi tarkan lähtösuunnan, löysi tutun polun pään ja kulki pimeästä huolimatta hiljaista juoksua eteenpäin. Hän kompastui ja lankeili virittämiinsä loukkuihin. Monet niistä laukeilivat, mutta hän ei sitä nyt pahoitellut — päinvastoin, loukut olivat kuin tienviittoja oikeaan suuntaan.

Matkan nopeasti edistyessä alkoi vastaisen taivaan rannalta sarastaa heikko valon hohde kuin kaukainen tulipalon kajastus. Sen punerrus kävi yhä selvemmäksi, kunnes Heikki näki edessään Raitajärven tuulastulet. Samalla kohahti Kiljuvankoski kuin sulkunsa avaten, ja sitä Heikki usein jälkeenpäinkin ihmetteli, että missä kumman lumeissa hänen korvansa olivat olleet, kun hän ei kosken kohinaa ennen kuullut, vaikka sen pauhu suotuisilla ilmoilla kuuluu melkein Hitonhaudalle asti.

Huomattuaan tulleensa kotilaitumille, Terttuvuorelle, yllätti Heikin äkkiä niin uuvuttava väsymys, että hän ei olisi levähtämättä jaksanut askeltakaan eteenpäin. Hiestä aivan märkänä hän heittäytyi vuoren laelle pitkäkseen ja nyt jo täysin rauhoittuneena katseli huvikseen hiljalleen eteenpäin liikkuvia, loimottavia tuulastulia. Hän vilkaisi kotiinsa päin. Se oli pimeyden peitossa kuten muutkin töllit.

— Ei ole tainnut Anni odottaakaan, vaikka niin luulin ja hätäilin. Jos odottaisi, niin olisi tuli akkunalla tuikkamassa ja eksyneelle tietä näyttämässä, että tätä kohti, Heikki — tätä kohti tule. Vaikka olisin pimeässä pudonnut luuni murskaksi Hitonhaudan pohjaan tai rantakalliolta Piilolammen pohjattomaan syvyyteen, niin ei sen vertaa, että olisi tulen akkunalle asettanut Ja vaikka sitten aikansa valvottuaan olisi itse nukahtanut, niin akkunalla tuikkavasta tulesta kuitenkin näkisin, että on se odottanut... Ja kuukauden päivät vasta on yhdessä oltu... Siitä sen näkee, että ei se minua rakasta eikä minusta välitä — eikä ole tainnut rakastaa alunperinkään. Otti, kun ei ketään parempaakaan enää saanut. Ja kuka muu hänestä olisi enää huolinutkaan — enkä minäkään, jos näin silloin, minkä nyt.

Heikin askeleet tuntuivat monesta syystä raskailta hänen lähtiessään laskeutumaan Terttuvuoren kivikoista polkua alas. Hänen tultuaan kotinsa lähelle alkoi Peni kartanolla haukkua, mutta vainuttuaan tutun tulijan se juoksi isäntäänsä vastaan, hyppi rinnoille ja vikisi, että jopas viimein tulit sinäkin. Heikin teki mieli torua ja kurittaa koiraa petturuudesta, mutta kun hän ajatteli, että Peni oli ainoa, joka oli häntä odottamassa ja ystävällisesti vastaanottamassa, niin hän rangaistuksen sijasta hyväili ja silitti koiraa. Hän aikoi mennä sisään hiljaa, ketään herättämättä. Mutta porstuan ovi oli pantu hakaan sisäpuolelta.

— Tuntuu tuo nälkäkin jo kipeästi sydänalaa hiukovan. Eikähän se kumma ole, jos hiukookiₙ — siellä kun olen koko pitkän päivän ja kappaleen yötä sydänmaata hypännyt kuin koira, likilaskuinen leivänkäppyrä eväänä kontissa. Eikä sen vertaa, että olisi jotain lämmintä iltaseksi kiehauttanut.

Heikki olisi kyllä tikulla tai puukonterällä voinut nostaa ha'an ylös. Mutta koski niin raskaasti mieleen tuo oven ha'assa olo kaiken muun lisäksi, että ei tehnyt mieli mennä sisään. Tuntui kuin Anni olisi tällä kaikella tahtonut sanoa: Pysy siellä, missä olet.

Heikki meni saunaan, kallistui sen kovalle penkille maata ja nukahti väsyneenä niine iltasineen.

IX

Kylmä pimeä talvi oli mennyt ja tullut taas lämmin valoisa kesä.

Eräänä aamuna, Töyrylän perheen ollessa juuri aamiaisella, astui tupaan Kantolan isäntä, jonka alustalaisia töyryläiset olivat, ja toivotti Herran rauhaa. Anni hiukan punastui ja nousi heti pöydästä, ikäänkuin olisi hävennyt istua isännän nähden siinä seurassa, jonka edessä pöydällä oli vain leipää, perunakeitikkäitä, kalakuppi ja piimätuoppi. Henna ja Heikki jatkoivat rauhassa syöntiään, ja lapsi nukkui kehdossaan.

"Emäntä syö pois vain — ei sitä syömättä jaksa", kehoitti isäntä.

"Ei tämmöisissä tölleissä emäntää ole", vastasi Anni ja pyyhkäisi orrelta ottamallaan likaisella rääsyllä penkkiä. "En ole tässä kerinnyt vielä aamusiivoa tehdä. Isäntä istuu."

"Onpa sitä saanut istuakin", sanoi isäntä jotain virkkaakseen ja istuutui penkille.

"Eipä ole isäntää näkynyt herran hetkiin täällä torppakulmalla. Mikä lie nyt päähän pistänyt, että tuli kerrankin lähdettyä?" kysyi Henna.

"Vaikka minä varpaisiinkin kutsuin", lisäsi Heikki, suu ruokaa täynnä.

"Mitä se sanoo Heikki?" kysyi isäntä ja asetti käden korvansa taakse.

"Ja höpsis taas! Syö ensin suusi puhtaaksi ja puhu sitten vasta", tiuskasi Anni ja loi vihaisen silmäyksen mieheensä.

"Vaikka minä varpaisiinkin kutsuin!" toisti Heikki puruksen nieltyään.

"Niin, niin... Kiitos vain kutsusta. Enpä ole oikein kerinnyt... Sehän on totta — Heikillä on jo perilliset ja kaikki."

"Onhan sitä sen tapaista", vastasi Heikki.

Isäntä vilkaisi kehtoon päin, näköjään varsin vähäisellä mielenkiinnolla.

"Vankka poika."

"Ei se mikään poika ole", huomautti Anni, närkästyneenä siitä, ettei isäntä ollut viitsinyt sen vertaa ottaa asioista selkoa.

"Mikäs se on?"

"Jumala nähköön!... Tyttö tietysti... ei suinkaan se sammakko ole."

"Niin, niin — tietysti, tietysti", soperteli isäntä, huomattuaan kysymyksensä tyhmyyden. "Lapset ovat Herran lahja", jatkoi hän osanottoa teeskennellen. "Mikä hänen nimensä on?"

"Se on niin pitkä kuin nälkävuosi, etten minä ikinä opi sitä kokonaan lausumaan", vastasi mummo. "Sano, Anni, isännälle tyttösi nimi."

"Vieno Ilta Impi Ihalempi se on", sanoi Anni.

"Onhan sillä pituutta ja makeutta", myönsi isäntäkin.

"Kyllä siinä almanakka tutkittiinkin moneen kertaan, ennenkuin se nimi löytyi. Minä tahdoin tyttöä äitinsä kaimaksi tai Henrikaksi, mutta ei — sellaiset nimet ovat muka liian vanhanaikaisia."

"Ei se yksi nimi ole — eikä mummon tarvitse vieraalle lörpötellä kaikkea, mitä tietää", äsähti Anni.

"Vaan lieneekö tuossa kuikelossa eläjääkään", arveli mummo. "Niin ovat nuo sen jäsenet rihaiset kuin oljenkorret."

"Parasta, parasta vain olisikin päästä pois nuorena, kun on vielä sielu puhdas ja turmeltumaton", sanoi isäntä. "Sitä on täällä synnin alhossa kulkijalla monta mutkaa matkassa ja monta viekoittelevaa paulaa viritettynä — etenkin tyttölasten tiellä."

"Monta on mutkaa matkassa ja monta viritettyä paulaa", huokasi mummo omaa nuoruuttaan muistellen ja liitti kätensä ristiin.

Vasta syöntinsä lopetettuaan Henna ja Heikki tervehtivät isäntää.

"Eikö sinulla ole ymmärrystä pyytää isäntää vieraspuolelle", huomautti Anni töykeästi Heikille. "Tämmöisestä likaisesta korsusta."

"Eihän turhia — kyllähän sitä täälläkin", esteli isäntä, mutta seurasi kuitenkin Heikkiä ja pysähtyen keskelle kamarin lattiaa katseli ihmetellen ympärilleen.

"Jopa se on kamari silmänsä pessyt, ei entiseksi uskoisi. Sitä se on, kun on emäntä talossa... Uunit ja katot valkoisina hohtavat, että silmiä häikäisee, ja seinät paperoidut. Mistä olet saanut noin paljon sanomalehtiä?"

"Tuolta pääkylältä niitä Anni on keräillyt — vähän paikastaan."

"Nyt sinulta ei ainakaan tutkimista puutu. Oletpa harmaapäinen mies, ennenkuin nuo seinät ovat läpi luetut... Ja tuukit pöydällä, kartiinit akkunoissa kuin herrasväessä."

"Tuonhan ne ovat Annin laitoksia", sanoi Heikki kuin itseään puolustaaksensa.

"Sen arvaa. Kuinka sanookaan viisas Salomo: Toimellinen vaimo tulee Herralta... On siinä kuviakin seinällä", puheli isäntä ja asettui kädet selän takana niitä katselemaan ja huomioitansa lausumaan... "Jopa siinä tuimasti otellaan. Taitavat olla turkkilaisia nuo punapäät ja ryssiä nuo lättälakit. Nuo tuolla etäämmällä hevosten selässä lienevät kasakoita — vai olisivatko turkkilaisia rakuunoita? En näe oikein, kun ei sattunut lasit mukaani... Entäs tämä sitten? Sillä naisella heitä on noita rintoja. Olisi se yhtäkaikki saanut niitä vähän enemmän peitellä — ei tahdo tuollainen alastomuus oikein soveltua näin maalaisoloissa. Kuitenkin, kaikitenkin: komea vaimoihminen, eikä se mies tyhjää tapaa, joka tuonkin viereltään löytää. Taitaa olla ylhäisiä naisia... Mikäs kuvatus tuo sitten on, joka on edestä kuin ihminen ja takaa kuin hevonen? Missä maan ääressä heitäkin asunee — ellei tuo liekin järkiään piru... No-no! vähempikin riittäisi", jatkoi isäntä siirtyessään katsomaan kuvaa, jossa poika ja tyttö intohimoisesti suutelivat toisiaan. "Nuo sinä saisit nostaa nurkkaan häpeämään, ja vaikka antaisit niille vähän keppiä."

Makunsa kullakin, ajatteli isäntä sitten itsekseen ja kysyi Heikiltä:

"Mistä olet saanut noin paljon kuvia?"

"Tuohan se Anni on niitä ryssiltä ostellut", vastasi Heikki.

"Vai ryssiltä... hm — niiltä kai."

Kuvien katseleminen keskeytyi, kun Anni toi kahvia ja laski tarjottimen pöydälle.

"On tässä tilkka vielä ristiäisten rääpiäisiä", ilmoitti Heikki ja otti arkustaan pullon pöydälle. "Pankaa joukkoon."

"No, iloitse sielun'", sanoi isäntä hymyhuulin tarttuessaan pullon kaulaan. "Jumalan on viljaa viinakin, eikä se miestä metsään vie, kun muistaa pitää ohjat omissa käsissään."

Puhetuulelle päästyään Heikki esitti isännälle asian, jota hän jo kauan oli mielessään hautonut, mutta ei ollut rohjennut ennen puheeksi ottaa.

"Olen minä ajatellut ostaa isännältä tämän Töyrylän torpan palstatilaksi ja lisäksi metsäpalstan, jos kauppaan suostunette", sanoi hän ja jäi sydän kurkussa odottamaan isännän vastausta.

Tämä, kuten tapansa oli tärkeissä asioissa, alkoi miettiväisenä nakuttaa sormillaan pöytään.. Samalla hän läpitunkevasti tarkasteli Heikin kasvoja, joihin puolikuppiset olivat nostaneet heikon punerruksen. Antamatta kysymykseen myöntävää tai kieltävää vastausta hän viimein kysyi:

"Sitä on Heikillä jo hinnan pohjaa?"

"Ooja'."

Viime talvi oli ollut harvinaisen onnellinen talvi. Jo syksyllä oli Terttuvuoren takaisista pyydyksistä tullut lintuja sen kuin jaksoi kotiin kantaa, ja lintujen ostajat olivat maksaneet hyviä hintoja. Lumien tultua Heikki oli saanut kettuja raudoilla ja myrkyllä enemmän kuin koskaan ennen — muuankin kettu oli kuollut seisaalleen, myrkkypalana käytetty särki hampaissa. Siihen lisäksi oravia, kärppiä ja pari koskesta saatua saukkoa. Kun vielä kevättalvella oli onnistunut saamaan hyväpalkkaista tukinajoa, niin oli kyllä arkun pohjalla säästöä joku satanen.

"Ei ne ole hyvän enteitä semmoiset, että linnut menevät loukkuun kaksittain ja ketut kuolevat seisoville jaloilleen", haastoi mummo, joka myös oli tullut kamariin vieraalle seuraa pitämään. "Kuolemansa edellä Eero-vainajakin sai kaloja niin mahdottomasti, ettei määrää ollut. Kun verkkoihin ei mahtunut kerralla enempää, hyppivät kalat veneeseen omia aikojaan... On noita rottiakin sikiytynyt niin suunnattomasti, että ne vievät kaikki läpi käsien — eikös totisesti ole juuri nytkin muuan parrisilmä tuolla kolonsa suulla kurkistelemassa. Ne eivät pelkää enää ihmisiäkään. Häts siitä koloosi!... Ja mitähän lie virttä veisannut Penikin viime talvena — kaiket yöt se ulkona ulvoa jollotti, kuono kuuta kohti. Ei — ei ne ole hyvän enteitä."

Mutta Heikkiin ei nyt semmoinen puhe mahtunut. Isännän lähdettyä hän meni tätä saattamaan ja kädestä pitäen näyttämään, mihin kohtaan hän rakentaa uuden asuinrakennuksen, mihin tallin ja navetan. Katsottiinpa jo valmiiksi se metsäpalstakin, jonka Heikki aikoi ostaa, ja käytiin Kurkisuota tarkastamassa. Kun vihdoin erottiin, sanoi isäntä hyvästellessään:

"Heikin on nyt parasta aluksi lannoittaa voimaperäisesti jo olemassa olevat pellot ja raivata ja ojittaa Kurkisuolle uutta viljelystä lisää — sen palstatilan ja uuden pytingin asian järjestämme sitten myöhemmin. Jumalan haltuun."

"Samalla tavalla", vastasi Heikki ja kääntyi kotiinsa. Sinne päästyään hän otti lapion ja suopiilun olalleen ja lähti Kurkisuolle, joka sijaitsi torpan lähettyvillä erään Raitajärven poukaman pohjukassa.

Ennenkun ryhtyi työhönsä hän loi yleissilmäyksen vastaiselle työmaalleen. Aikomaan oli Eero-vainaja jo sen laitaan kourin iskenyt, — väännellyt osan kantoja rovioihin, mutta ei ollut ehtinyt siinä kohden sen pitemmälle. Pojan tuli nyt jatkaa siitä, mihin isä oli lopettanut. Torpan ympäristön kovat maat olivat jotenkin kivikkoisia pelloiksi viljellä, mutta tämän kun jaksaisi viljelykseen muokata, niin siitä lähtisi eläimentörkyä siksi runsaasti, että voisi pitää kytkyessä kymmenkunnan sarvipäätä ja tallissa kolme hevosta — siihen lisäksi lampaita ja muuta pientä karjaa. Hän oli näkevinään edessään heinätäydet sarat, satasyliset, ja kuulevinaan niittokoneen sätkättävän — sillä sellainen piti myös talossa olla... No, oli sitten rakennettava navetta ja talli, ja kun siitä vähitellen vaurastuisi ja talo alkaisi antaa, niin Töyrylän harjulle nousisi pytinki sellainen, ettei Kantolan komeampi. Korkeammalle hän tahtoi kuin nämä laiskat ja uneliaat naapurit — tasarinnaksi talollisten kanssa. Tulevaisuudessa häämöitti niin mieltähiveleviä mahdollisuuksia ja kunnian säteilyä, että rintaa paisutti ja suuta veti hymyyn. Sellaisen päämäärän eteen kannatti ponnistella. Sitäpaitsi: maan möyriminen oli hänellä verissä, sukupolvien perintöä. Tosinhan pyrki epäilyskin matona mieleen luikertamaan — rinta. Mutta nyt ei ollut aika ajatella semmoisia. Pois tieltä kaikki esteet.

Hän jännitti ojasiiman maanpintaa pitkin kahden seipään väliin, sylkäisi kämmeniinsä ja iski suopiilunsa Kurkisuon kamaraan.

X

"Se siinä on roikkunut kuin koira aidan harjalla, tietämättä oikein, kummalle puolelle putoaa — elämän vai kuoleman."

Näin lausui Henna muutamana sumuisena lokakuun sunnuntaina Töyrylän tupaan sairasta katsomaan tulleille kulmakuntalaisille.

* * * * *

Kantolan isännän keväällä annettua Heikille hyviä toiveita palstatilan saantiin tämä oli alkanut uurastaa torppansa kohentamiseksi niin innokkaasti, että sitä naapurit ihmettelivät ja kademielin katselivat.

Mihin se mies oikein tähtää? he kyselivät kummastellen toisiltaan.

Juoksevien torpan töiden ohella Heikillä oli vakituinen työmaansa Kurkisuolla. Hän väänteli puoleksi lahonneet kannot rovioihin, kaivoi ojia ja kuokkikin jo pari sarkaa, jotka oli määrä talvella saveta ja keväällä kylvää kauraksi.

Aamuisin ennen naapurien vuoteelta nousua hän oli jo Kurkisuolla, ja illoin toisten makuulle asettuessa hänet nähtiin vielä siellä.

Kesä oli lämmin ja kuiva, erittäin suotuisa vesiperäisen suon ojittamiseen ja muokkaamiseen. Heikki oli tuntenut tänä kesänä itsensä terveemmäksi ja reippaammaksi kuin pitkiin aikoihin. Mutta loppukesällä, ilmojen kylmetessä ja syyssateitten tullessa hän oli alkanut tuntea jäsenissään käsittämätöntä väsymystä ja puutumista — käsittämätöntä siksi, että ruumiissa ei tuntunut erityistä sairautta ja kipua missään kohdin. Lapio oli vain alkanut tuntua raskaammalta päivä päivältä, ikäänkuin siihen olisi joka yö salaa valettu uusi lyijykerros lisää, ja lapiopistokset täytyi tehdä pienempiä, jaksaakseen nostaa ne ojan pohjasta ylös partaalle. Pienikin voimain ponnistus nosti hien kautta ruumiin. Yhä useammin oli täytynyt istahtaa ojan äyräälle levähtämään ja tulla illalla kotiin tavallista aikaisemmin. Väsymyksen myöhemmin lisääntyessä oli pitänyt väliin olla poissa Kurkisuolta kokonaisia päiviä ja tehdä käperrellä kotona vain kaikenlaista kevyttä askaretta. Lopulta Heikki oli jaksanut mennä työmaalleen vain joka toinen päivä, ja viime perjantaiaamuna, kun hän oli ensimäisen lapiopistoksensa pistänyt ja yrittänyt nostaa sitä ylös, oli työase pudonnut herpautuneista käsistä ojan pohjaan ja sinne jäänyt. Hädin tuskin päästyään kotiin hän oli riisuutunut liinasilleen ja kallistunut karsinasänkyyn — samaan, jossa Eero-vainaja pari vuotta sitten oli henkensä heittänyt — eikä ollut kyennyt siitä enää ylös nousemaan.

Tiedon levittyä Heikin sairaudesta olivat naapurit tulleet nyt joutilaana sunnuntaipäivänä häntä katsomaan ja antamaan neuvojansa.

"On sitä moni muu roikkunut elämän ja kuoleman raja-aidalla, mutta elämän puolelle on silti pudonnut, kun ei ole vielä kuoleman aika tullut. Ei sitä vielä tiedä Heikkiäkään kuolevaksi katsoa. Mutta sairaalla pitää olla hyvä hoito. Missä se on Heikin akka — se Anni?" kysyi terhakka Takkulan töllin muija... "Ei sen vertaa, että tulisi edes vieraita tervehtimään."

"Kamarissa se on lapsensa kanssa", vastasi Henna.

"Vai kamarissa... Vai kamarissa vain kampaillaan ja peilaillaan ja katsellaan kuvia, kun pitäisi olla miehensä apuna ja tukena myötä- ja vastoinkäymisessä. En ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti. Tuolilla istuin sänkynsä vieressä, minkä muilta töiltäni joudin, siihen syöttelin, juottelin ja peittelin kuin kapalolasta ja kättä ja otsaa sivelin. Ja siihenpäs parani Taavetti Jumalan ja hyvän hoidon avulla... Ee-ei!... en ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti."

"Eihän siellä Takkulassa minun tietääkseni kamaria olekaan", pisti Kivimäen Janne.

"Vai ei — vai ei olekaan... Onkos siellä Kivimäen hovissa sitten salit ja kamarit ja vörmaakit?... Ja vaikka olisi ollutkin..."

"Enhän ole sanonutkaan, että on. Mutta sen sanon, että ei sairas siitä parane, vaikka ämmä sängyn vierellä istuu. Pitää olla lääkkeitä. Ei ole tainnut Heikillä olla lääkkeitä?"

"Kävinhän minä tohtorissa markkinamatkallani jo silloin, kun rupesin tuossa rinnassani kipua tuntemaan", urahti Heikki sängystään.

"No — hyvinkös auttoi?" kysyi Takkulan muija, ivan ja vahingonilon sekaisella äänellä.

"Ei auttanut — kun ei ollut kapitaalia."

"Kapitalia?... Herra Jumala!... Siinä se taas nähdään, mitä ne tohtorit tietävät... Vai kapitalia?... Jokainen polvenkorkuinen kakarakin täällä Korvenkylässä tietää, ettei Heikissä kapia ole — niinkuin senkin, ettei kapia talilla paranneta. Paras lääke kapiin on pikiöljy ja terva, sanon minä."

"Ei tohtori sillä sanalla kapia tarkoittanut", huomautti Heikki.

"Minun päiviäni!... Mitä kummaa hän sitten tarkoitti?

"Tohtori tarkoitti, että minä ehkä voisin parantuakin, jos olisi rahaa — paljon rahaa.

"Aa!... vai rahaa... No en ymmärrä.

"Siinä sitä taas ollaan: rikas parannetaan, köyhä kuolkoon.

"Siinä ollaan, siinä on oltu ja siinä pysytään.

"Niinhän sitä sanotaan, että raha auttaa helvetin portille asti.

"Mutta ei siitä eteenpäin?

"Ei."

"Ähä!... On se rajansa rikkaallakin."

"On se nähty sekin, ettei auta aina rahakaan", väitti Kivimäen Janne. "Mitenkäs kävi Paksulan isännälle?... Kyllä kulki mies suomet ja saaret tohtorista tohtoriin, vaan siihenpäs oikaisi säärensä rohtopullojensa ääreen.

"On se mahtavallakin mahtavampansa. Eihän näet kuoleman suuta voi tukkia rahallakaan — kaikki se nielee.

"Ei sitä kyllä voi tukkia kuoleman suuta. Vaan olisi ymmärtänyt Paksulan isäntäkin — hänhän kuoli turvotustautiin — olisi ymmärtänyt keittää lääkettä katajanmarjoista, niin kyllä olisi laskenut liika pöhötys. Katajanmarjoilla kait minä itseni paransin, kun kerran tuo vatsani kohettui niin, että nahka oli tiukalla kuin lestillä ja kiilsi kuin läkkikannun pohja."

Kivimäen Jannen suu vetäytyi omituiseen naurun vireeseen, joka sai Maijan loukkaantuneena tiuskasemaan:

"Pahustakos siinä virnistelet!... Mitä virnottamista siinä on?"

"Eipä virnottamista, ei", myönteli Janne. Mutta kun hän yritti selittää, mikä Maijan jutussa niin makeasti hänen sydäntään kutkutti, keskeyttivät naiset hänet jyrkästi:

"Ole sinä vaiti — koiranleuka!"

"Saattavatpa olla katajanmarjat hyviä turvotustaudissa, mutta Heikille, jossa on rintatauti, on suokanervista keitetty rohto parasta", neuvoi Hösäläinen. "Sitä kun hyvin kuumana juo, niin pahan pitää olla tauti panema, ellei lähde."

"Ei sovi ylenkatsoa Hösäläistä enempää kuin suokanerviakaan — Jumalan ovat luomia molemmat", sanoi vaari Israel, Halla-ahon huonemies, jolla oli jo kahdeksankymmenen talven lumet hartioillaan. "En kuitenkaan kehottaisi seuraamaan Hösäläisen neuvoa, sillä minä olen tässä pienessä ijässäni tullut kokeneeksi, että suokanervat eivät kelpaa muuhun kuin rokkotautiin. Parhaat lääkkeet rintatautiselle ovat siankärsäheinät, raidankeuhkot ja vanhoista aidaksista otetut naavat ja käävät."

"Ei ole tällä Kivimäen Jannella tainnut olla koettelemuksia omassa kohdassaan, siksi se äsken löi leikiksi muittenkin kivut", sanoi Hyötylän Ismael. "Vaan olisit ollut siinä leikissä kuin minä, niin toinen olisi ääni kellossasi."

"Mitäs tautia se Ismael sairasti?"

"Mitähän lie ollut — vei koko ruumistani kuin tulessa. Kuolevaksi jo katsoivat, ja yksi neuvoi yhtä, toinen toista. Ellei yksi auta, ehkä toinen tehoaa, ajattelin minä, ja kun sattui olemaan kesänaika, keräilin kaikkia kukkia ja yrttejä ja muuta neuvottua ja neuvomatonta — katajanmarjoja, suokanervia, siankärsäheiniä, tulikukkia, kallioyrtin juurta, raidankeuhkoja, aidaksennaavoja, kuusenkoskusia, pirunpihkaa ynnä muuta, mitä ryssän laukussa lääkkeeksi kelpaavaa oli — panin ne pataan ja keitin lääkkeen. Lyhyen ymmärrykseni mukaan tipautin joukkoon vahvikkeeksi vähän tervaa ja lirautin viinaa pullostani. Kun sen rohtoni sitten illalla saunan lauteilla kuumassa löylyssä nautin — piru, kun yökäytti vieläkin — löi niin vaihloksi, että olin miesmahdilla kannettava sänkyyni ja siihen peiteltävä. Hiki virtasi, että luulin vedeksi sulavani. Mutta aamulla olin terve kuin pukki — enkä ole sen koposen koommin sairasta päivää nähnyt."

"Mitenhän lie", epäili Iisakkilan Matti, kulmakunnan ahkeraan käytetty suoneniskijä. "Heikistä pitäisi iskeä suonta, pitäisi laskea pois paha veri, että pääsisi kasvamaan uusi, terve veri sijaan."

"Saman tekevä, vaikka isket haavan lastusta. Eihän tuossa mies-parassa ole verta näköjään muualla kuin mitähän lie pisara kielen käressä", arveli Hallapuron emäntä, jolla oli suuret, haaveelliset silmät. "Heikkiä kuihduttaa liika, pitäisi käydä unilla."

"Liika, liika!" äsähti Kuppari-Kaisa. "Ellei sauna ja sarvet auta, niin ei sitten unet ei muut."

"Mistäpä ne nyt tähän enää kukat ja yrtit otti, kun ei ole tullut niitä aikanaan varatuksi. Ja kukapa niitä osannee tässä rohtoja keittääkään — ei ole minussa osaajaa. Ja liekö Heikille apua teidän rohdoistanne, kun ei ollut oikean tohtorinkaan", tuumi Henna surumielisesti.

Mutta yleinen mielipide asettui jyrkästi tällaista epäuskoa vastaan. Hennan ei pitäisi puhua syntiä. Jumala on luonut kukat ja yrtit ja pannut niihin parantavan voiman, ja ellei Henna ole ymmärtänyt niitä aikanaan koota, niin on ollut toisia ymmärtäväisempiä, jotka ovat varanneet.

Ja niin päätettiin lopuksi, että rohtoniekat keittävät kotonaan Heikille lääkettä, kukin suosimistaan yrteistä. Iisakkilan Matti, jolla oli aina suonirauta likaiseen rääsyyn käärittynä liivin taskussa, olisi valmis iskemään suonta vaikka paikalla, ellei olisi Herran sapatti. Hallapuron haavesilmäinen emäntä lupasi käydä unilla ja otti mukaansa Heikin sukan, pistääkseen sen salaa unennäkijän pieluksen alle yöksi. Kuppari-Kaisa lupasi lämmittää saunan aamulla ani varhain ja jo huomissa päivänä imeä sarvensa sairaan pintaan.

Illan hämärtämään ruvetessa läksivät vieraat kotiansa, ja Töyrylän tuvassa vallitsi taas mieltä raskauttava hiljaisuus, kuten aina sairashuoneessa.

XI

Töyrylän asuinrivissä oli tupa ja kamari, joihin kumpaankin vei eri ovi eteisestä. Kussakin näissä kolmessa huoneessa oli oma sänkynsä ja öisin omat nukkujansa. Mummo nukkui tuvassa, Anni pikku tyttönsä kanssa kamarissa, ja eteisen vakituisena asukkaana oli Heikki. Hänen sairassänkynsä oli talvella ollut tuvassa, mutta ilmojen tultua kesäisen lämpimiksi hän muutti eteiseen, siellä kun oli viileämpi olla ja muutenkin rattoisampi sairastella, paossa syöpäläisiltä.

Oli lämmin, kesäinen iltayö. Maaten sängyssä selällään katseli Heikki eteisen puolihämärään kattoon. Sängyn vieressä tuolilla oli kotikeittoista lääkettä pulloissa ja tyhjä pikari. Toisella tuolilla istui Heikin äiti, äänetönnä ruumistaan nuokutellen. Kamarista kuului kätkyen käynti epätasaisella lattialla ja Annin hiljaista hyssytystä.

"Niin", jatkoi äiti, "niinkuin jo sanoin, sinulla ei taida olla jäljellä enää monta elonpäivää".

"Eipä taida olla", vastasi Heikki välinpitämättömästi.

"Eipä taida... joo, joo... eipä taida... Katsos, näin olen ajatellut: Ihminen on kuin kello, jonka kun vedät, niin se käydä raksuttaa tik, tak, tik, tak... Vaan entäs kun veto loppuu?"

"Niin kello kai seisoo."

"Niin... Ja se taitaa sinunkin ajallisen elämäsi kellosta veto olla jo loppumaisillaan."

"Niinpä taitaa."

"Niinpä taitaa... Voi, hyvä Jumala!... Mutta oletkos valmis lähtemään?"

"Minne?"

"Vai minne?"

Äiti osoitti sormellaan eteisen kattoon.

"Tuonne!"

"Ei suinkaan minulta kysytä, olenko valmis vai en."

"Voi, vai ei kysytä. Paljonkin on sinulta kysytty, varsinkin näinä parina viime vuotena. Eikähän elämä, haihtuvat hetket täällä Ketarin majoissa olekaan mitään muuta kuin yhtä ainoata kysymystä: Oletko valmis vai etkö? Ja sinullakin on kuolematon sielu.

"Jos on — omanihan on.

"Omasihan se on. Mutta jos se joutuu ijankaikkiseen onnettomuuteen — niinkuin näyttää — niin älä syytä viimeisellä tuomiolla vanhaa äitiäsi, äläkä ketään muutakaan, ettei olisi neuvottu."

"Neuvottu... Itsensä siellä pitää kunkin vastata omasta kohdastaan, niin minun kuin äidinkin. Ja jos puhun suuni puhtaaksi, niin minä luulen, että se on äidin syntisäkki yhtä raskas kuin minunkin — ehkä vähän raskaampikin. Niin että äidillä taitaa olla tarpeeksi urakkaa omankin säkkinsä raahaamisessa."

Äiti joutui ymmälle. Hän ei oikein tiennyt, pitikö hyökätä vai puolustautua.

"Jos lienen minä liian halpa, niin haeta pappi, sanoi hän.

"Minä olen jo monta kertaa sanonut, että ei... ja kun ei, niin ei. On parasta olla puhumatta enää siitä asiasta."

Äiti liitti kätensä ristiin rinnalle ja alkoi taas äänetönnä ja surullisena huojutella ruumistaan kahtaanne.

"Taitaa sitten olla sillälailla, Heikki, että sinun nimesi on pyyhittynä pois elämänkirjasta.

"Taitaapa olla."

Äiti nousi seisaalle, mutta viivytteli kuitenkin lähtöänsä, niinkuin aikoisi sanoa vielä jotakin.

"Taitaapa olla... Hyvää yötä sitten. Koeta edes rukoilla.

"Hyvää yötä."

Tuvan oven sulkeuduttua äidin jälkeen kuuli Heikki sen takaa pitkän, syvän huokaisun.

Hän katseli kuihtuneita käsiänsä.

"Hm... sielu. Minussa ei näy enää paljoa muuta jäljellä olevan."

Ajatus siirtyi taas mieluisammille aloille: Kurkisuolle, jonne oli niin monta kertaa pitkän talven aikana kulkeutunut. Kunhan tulee kesä, oli ajatellut, niin ehkä voimistun siksi, että jaksan taas jatkaa siitä, mihin syksyllä oli pakko lopettaakseni.

Nyt oli kesä tullut, mutta ruumiin voimat eivät tuntuneet palautuvankaan; päinvastoin ne päivä päivältä heikkonivat, samalla kun ruokahalu katosi. Ainoa, mikä vielä maistui ja tuntui virkistävän, oli viina. Heikillä olikin aina viinapullo varalla sänkynsä alla. Aikaisemmin rakennettu tulevaisuudenkuva alkoi ratkeilla liitoksistaan ja ikäänkuin häipyä näköpiirin taakse. Palstatilan hinnaksi koottu pieni säästö oli sairastaessa huvennut olemattomiin. Sitäpaitsi oli Kantolan isäntä eräänä yönä aikaisin keväällä kylvänyt torpan peltoihin heinänsiemenen kuin varkain, Heikille mitään puhumatta.

— Mitä isäntä tällä puuhallaan oikein tarkoittanee? Jos hän aikoo ottaa torpan haltuunsa nyt jo, niin tyhjää hän siinä huokuu, sillä torpan kontrahti on tehty minun elinajakseni —, päätteli Heikki. — Vaan ehkä hän ajattelee samoin kuin kaikki muutkin, että minun elinaikani on hyvin lyhyt ja siksi nyt jo ennättelee. Ei tainnut toissa keväänä niillä lupauksillaan totta tarkoittaakaan. Taisi vain kettuilla ja innostaa minua omaksi edukseen. Eikö lie niillä uuden pytingin ja palstatilan lupauksillaan — että ne muka järjestämme myöhemmin — tarkoittanut samaa kuin Kaisakin unillaan: ruumisarkkua ja sitä maapalaa, joka Jekullekin annetaan hautuumaalta. Ja sinne päin hän lienee ajatellut jo torpan kontrahtia tehdessäänkin... Sillä miehellä on Jumala huulilla ja saatana sydämessä.

— Vaan entä jos olisivatkin arveluineen oikeassa, isäntä ja muut — entä jos tästä hyvinkin...

Hän teki ajatuksissaan saman matkan kuin kolmisen vuotta sitten Villen kanssa isä-vainajaa kirkolle viedessään. Kuinka hän siinä kuvittelikin, tämä uusi saattue pyrki yksityiskohtia myöten muodostumaan entisen kaltaiseksi, sillä eroituksella vain, että hän itse oli nyt arkussa isän sijassa. Se oli raskas taipale ajatuksen kulkea, niin raskas, että suuria vesiherneitä helmeili sairaan otsalla.

Heikki koetti karkoittaa synkkiä kuvia, uskotellen itselleen, että ne ovat vain tyhjää mielen houretta. Mutta se yritys ei tällä kertaa onnistunut. Suljettujen silmien eteen kuvautui kuin vaaleanharmaata usvaa, jossa kihisi lukemattomia kirkkaita pisteitä kuin surviaisia hyttysparvessa. Väliin ilmestyi pimeydestä isompia tähtiä, mutkikkaita helminauhoja ja kummallisen muotoisia kuvioita, jotka aikansa säännöttömästi lenneltyään kuin suvenkorennot katosivat pimeyteen. Viimein alkoi usvaan kehittyä ihmiskasvojen hahmopiirteet, ja Heikki näki edessään isä-vainajansa kuolinnaamion sellaisena kuin oli sen nähnyt arkunkannen raosta kurkistaessaan hautuumaan portilla. Avonaisilla, liikkumattomilla silmillään se katsoi ilmeettömästi kuin kipsikuva. Heikki avasi silmänsä karkoittaakseen näyn, mutta kuva ei silti kadonnut; se siirtyi vain ylemmäksi kattoon ja näkyi epäselvempänä.