Part 3

"Joo, joo. Ottakaahan tästä vielä rohkaisuryypyt", tarjosi Tuomo ja antoi pullonsa kulkea miehestä mieheen. "Onko teillä asetta — veistä tai muuta, jos niinkuin olisi pakko iskeä miehestä vähän suonta?... Ei kynttä karkeampaa?... Sepä perhanaa. Pistäkää sitten tuosta rannalta edes kiviä taskuunne."

Miehet valikoivat kivensä.

"Tällä kun nal-naljauttaa miestä otsikkoon, niin keikahtaa siinä ketarat taivasta kohti, vaikka olisi parempikin öykkäri", kerskaili muuan pitkä miehen roikale, kädessä pyöreä ja sileä kivi kuin kananmuna.

Sen jälkeen miehet poistuivat tanssijain joukkoon.

Heikin vene törmäsi puoli pituuttaan rantahietikolle ja toi suuret aallot mukanaan maalle. Juhannuskokon paikalla tissusi enää vain palaneita jätteitä, ja läheisellä aukeamalla oli piiritanssi vilkkaassa käynnissä. Heikki pysähtyi ulommaksi katselemaan. Tuomo ja Anni näkyivät muitten mukana olevan piirin sisässä, Tuomon käsi lujasti kiedottuna Annin vyötäisille. Heikin sieramet pari kertaa laajenivat, ja silmissä välähti. Hän murtautui piirin sisään, mutta ei ollut huomaavinaankaan Annia ja Tuomoa.

"Ei meillä runttuja ruusata — tuota", hän pöyhisteli ja heilutti viinapulloa päänsä päällä, hyppi tasajalkaa ja hihkui. Pistettyään taas pullon povitaskuunsa hän alkoi kädet housuntaskuissa kävellä ympäri piiriä, notkutellen polviaan kuin koskensauvoja ja laulaen useaan kertaan yhtä ainoata säettä, minkä sattui tällä kertaa muistamaan. Väliin hän paisutti äänensä niin voimakkaaksi, että yhteinen piirilaulu tukahtui aivan kuulumattomiin:

"Sun retkuma_rei_ ja raliali_lei!_"

Tanssijain joukosta alkoi kuulua tyytymätöntä murinaa ja vihaisia huomautuksia; häiritsijään muljauteltiin samalla suuttuneita silmäyksiä. Heikin tultua Tuomon lähelle tämä pöyhkeili riitaa haastaen:

"Älä tule niin lähelle, että napit yhteen sattuu."

Vastaukseksi Heikki levitti sylinsä ja hihkaisi. Tuomo silloin päästi sellaisen rähäkän kuin olisi Heikki iskenyt hänen hampaansa kitalakeen.

"Sinä tyrkkäsit minua!" hän kiljui ja pui Heikille nyrkkiä.

"Tyrkkäsi se, tyrkkäsi se", säestivät Tuomon apurit.

"Ei tyrkännyt", kuului myös rauhoittavia vastaväitteitä. "Mitähän lie takin hiha vähän hiipaissut."

"Herraapa sitten tyrkkäsi — kuin renkiä", ratkaisi Heikki lyhyeen asian.

Nopeasti kuin salama iski silloin Tuomo Heikin rinnuksiin, jolloin naiset ja arkaluontoiset miehetkin vetäytyivät loitommalle. Vikkelästi tarrasi Heikkikin Tuomon rintapieliin, ja hetkisen seisoivat kilpakosijat rinta vasten rintaa, silmät silmiin luotuina, kuin tunnustellen, kumpainen ensin heittää. Suuresta, henkeään pidättelevästä väkijoukosta ei kuulunut luiskahdustakaan. Äkkiä Tuomo kyykistyi, taivuttausi taaksepäin ja nopealla tempaisulla nykäisi Heikin rintansa päälle, mistä hän ruumiin ja käsivarsien voimalla ponnahdutti vastustajansa ylös ilmaan ja sieltä kaaressa päänsä yli, niin että tämä jäi liikkumattomana makaamaan. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että naiset tuskin ehtivät siunata.

"Jokohan tapoit miehen?" kuului syyttäviä huomautuksia, kun Heikki nähtävästi ei jaksanut yrittääkään ylös.

Hermostuneelta näytti Tuomokin.

"On katsottava, miten nakkaa huonompaansa. Määrä se pitää olla heittäjälläkin."

"Oli se heitto", ihmeteltiin taas toisekseen maassa makaavan Heikin ympärillä.

"Heitti riiviö kuin höyhensäkin päänsä yli näinikään — ja siinä makaa mies, että evät tärisee."

"Mutta vertapa sylkee."

"Vertako!"

"Vähemmästäkin — keuhkotautinen mies."

Varsinkin viime muistutus heilautti yleisön myötätunnon Heikin puolelle niin voimakkaasti, että Tuomo tunsi tarvetta puolustautua.

"Tarvitsiko sen tulla syyhymättä saunaan, tarvitsiko tulla minua ensin lyömään ja tyrkkimään, syyttä synnittä."

"Valehtelet!" keskeytettiin hänet jyrkästi. "Ei se sinuun koskenut sormensa nenällä... ja vaikka olisi vähän koskenutkin, tarvitsiko sinun silti ruhjoa kuoliaaksi sairasta miestä. Sietäisit niin...!"

Tuomo tunsi ilman ympärillään käyvän liian sähköiseksi. Kun lisäksi useat tunnetut voimamiehet alkoivat häntä härnäillä, uhkaavasti lähennellä ja pyörähdellä kantapäillään, piti hän parhaana puikkia ajoissa tovereinensa veneelleen.

"Et taida kyetä omin apuinesi nousemaan ylös?" käännyttiin taas säälien Heikin puoleen.

"Ehkä minä tästä — auttakaahan sentään vähän. Lipsahti jalkani äsken, mutta tulee se vielä minunkin vuoroni. Kyllä minä tämän... oih!... tämän vielä Tuomolle maksan kaksin kalliin."

"Älä hyvä mies puhu kostosta mitään. Kiitä luojaasi, että sait henkesi pitää."

"Jätä kosto meille", sanoivat voimamiehet.

Pari Heikin läheistä tuttavaa auttoi hänet jaloilleen, ja kahden puolen tukien lähtivät saattamaan häntä kotiinsa.

"Lakki!... lakki jäi!" huudettiin heidän jälkeensä, kun he olivat jo jonkun matkan edenneet.

Joku lähti juoksuttamaan lakkia, mutta painoi sen huomaamattaan Heikin päähän niin, että lippa jäi katsomaan taaksepäin.

* * * * *

Vähitellen läksi muukin juhannusyleisö soutamaan eri tahoille, ja yksinäiseen Kokkosaareen jäivät vain palaneen kokon jätteet haikoamaan.

VII

Kareettomana ja peilikirkkaana on Raitajärven pinta. Sen rannoilla vihreät lehdot seisovat tyynessä ilmassa lehden liikahtamatta kuin kuvassa, ja keskellä selkää kohottaa yksinäinen Kokkosaari jättiläispovensa veden pinnan yläpuolelle. Taivaalla paistaa kuu täyteläisenä, ja siellä täällä tuikkaa joku yksinäinen, himmeä tähti.

Helteisillä niityillä ja rannan ruohikoissa heräävät hallan henget ja kevein utupurjein liukuvat järven hopeapintaa pitkin, jättäen jälkeensä ohuen usvapeitteen, joka kasvaa ja kattaa allensa järven, niityt ja rannan lehdot. Äskeisen hopeapinnan sijalla on nyt kuin valkoinen maitomeri, joka eteläiselle ilmansuunnalle ulottuu silmän kantamattomiin. Valkoisen usvapeitteen on hengittänyt myös Kiljuvankoski vaahtoisen, levottoman rintansa ylle, ja sen tukahtunut ääni kuuluu syvältä kuin manalasta.

Tämä näky silmien edessä, tämä maanalainen kohina korvissa tanssitaan ylhäällä Töyrylän pihanurmikolla Heikin ja Annin häitä.

Kutsumattomia häävieraita on tullut pitkin iltaa, veneillä ja jalkaisin. "Sulhaspoika" — naapuritöllin vanha Ville — kuiskaa uusien miestulijoitten korvaan jotakin, jolloin nämä ymmärtävästi päätään nyökäyttäen vetäytyvät porstuan pohjassa olevaan kamaripöksään. Pöydällä sakean tupakansavun ja alkoholin höyryjen ympäröimänä tuikuttaa himmeä talikynttilä, säteillen taivaankaaren väreissä kuin pyhimyskehä. Sulhanen kaataa kylältä lainaamiinsa pikareihin kirkasta viinaa isosta ruskeasta pullosta. Naukattuaan heittävät vieraat pöydälle mikä markan, mikä puoli, saavat uudet ryyppynsä ja poistuvat tyytyväisinä suutaan maiskutellen tanssijain joukkoon pihamaalle.

Ikämiehet, joiden jalka ei enää tahdo taipua tanssin tahtiin tai jotka muuten pitävät arvolleen sopimattomana moisen hullutuksen, ovat vetäytyneet syrjemmälle ja piha-aitaan nojaillen tai kivillä istuskellen katselevat tanssia, tupakoivat ja pakisevat keskenään.

"Enpä häntä olisi uskonut vielä muutama vuosi sitten, vaikka pappi olisi saarnastuolista sanonut, että se tämä Alatalon mamselli tähän Töyrylän tölliin emännäksi päätyy."

"Tämän Heikin akaksi?"

"Niin."

"Kyllähän se vähän yli ymmärryksen käypi. Mutta niinhän se on, että joka itsensä ylentää, se alennetaan."

"Niinpä se usein tahtoo olla. Ja kyllä kai Anni toisenkin kerran päänsä ympäri mietti, ennenkuin otti tämän askeleen. Viime juhannuksen aikana hän kuuluu vielä soutaneen ja huovanneen, että tullako vai eikö tulla. Mikä kumma vetämyksensä hänelle nyt viimein lienee tullut, eivät sitä ainakaan vanhempansa olisi mielellään Heikille antaneet."

"Ei sitä kuulemma olisi mielellään annettu, eikä olisi tainnut olla halua tulla itselläänkään, mutta kuuluu nyt olevan asiat niin, että oli pakko antaa ja oli pakko tulla."

"Ovatko asiat niinpäin?"

"Niinpäin kuuluvat olevan — jos lie perää Kaisan puheissa."

"No sitten on toista... Heikinkö lie?"

"Mene tiedä."

"Ei näy Alatalon mahti sallineen hänen tulla tyttärensä häitä katsomaan."

"Jopahan se salli. Ne on lujassa vanhan kukon pyrstösulat, ei ne hevin irtau."

"Ei irtau. Vaikka kyllä ovat tyttäret parhaansa panneet isänsä ylpeyden pyrstöä kyniessään — ne on nämä häätkin sitä samaista höyhentämistä ukon luonnolle."

"Luja äijä muuten. Joltakulta toiselta Alatalon sijassa olisi aikoja sitten luonto lauennut, mutta tämä ei kun äityy."

"Vaan suotta hän tässä kohdassa pyrstöänsä pöyhistelee. Kun ajattelee asiaa tarkemmin, niin siinä on Heikissä Annille ukkoa liikaakin — ahkera työmies ja aikaan saapa."

"Totta. Mutta tarvittaisiin sitä tällaisten töllien kohentamiseen neljäkin kättä. Ei nämä tällaiset hovit tahdo hattupäitä rouvia kannattaa."

"Saahan nähdä, minkälainen soppa sitä tästäkin keitoksesta syntyy."

"Saahan vainenkin nähdä, joka elää."

Aikansa keskusteltuaan ja tanssia katsottuaan ikämiehet muijineen lähtivät kotiinsa, mutta nuoret jatkoivat tanssia väsymättömästi.

Tömisee tanner kuin riihtä puidessa raskaitten anturain alla, kun korven pojat pyyleviä neitojansa polkan tahdissa pyörittävät, palavat piiput suupielessä, seiväsjäykin vartaloin. Väliin he taidon näytteeksi könähtävät polvilleen kuin nuijitut teuraat, väliin kohottavat kirkaisevan heilansa korkealle ilmaan. Heilahtelee tyttöjen paksut palmikot ja valkoisen liinan nurkka, ja hulmuaa hameenhelmat kiivaimmissa kierrekohdissa, rusottaa posket, silmät välkkyy ja hymyssä on suu.

Mutta valkoisena kuin aave, päässä morsiusruunu, maata tavoittava harso takana leijuen tanssii morsian kuin raivotar, tartuttaen kiihkoansa muihinkin. Jokainen tahtoisi tanssia ainakin kerran hänen kanssaan; kun yksi jättää, toinen ottaa. Annin entiset ihailijat sinkauttelevat hänelle karkeita pilapuheita.

"Olisivat saaneet siirtyä nämä kemut vähän tuonnemmaksi, niin olisi tanssittu häät ja ristiäiset yksin häpein."

"Ei se sinun häpeäsi ole", antaa Anni sanan sanasta.

"Eipä ei. Vaan mitäs sanoo pappi?"

"Mitäs se pappia liikuttaa, enempää kuin sinuakaan."

"Eikö ole raskasta tanssia — noin...?"

"Siitäkö näyttää?"

"Ovat nuo siunatut morsiamet ennen osanneet hävetä sen verran, etteivät ole kehdanneet morsiusruunua päähänsä painaa — eikä se taida olla luvallistakaan."

"Jos olisi luvallista, en olisi sitä päähäni pannutkaan."

Kuin uhmaten kohottaa morsian ruunupäänsä entistä ylemmäksi. Kun pojat eivät uskalla pyytää häntä enää tanssiin, pyytää hän heitä; kun nämä eivät mielisuosiolla lähde, hän raastaa puoliväkisin, ja kun sekään ei lopulta auta, tanssii hän yksin. Kädet levällään, kasvot hehkuvina, kyyneleet silmissä hän pyörii kuin hullu. Kaikki muut keskeyttävät tanssinsa ja vetäytyvät kammoten loitommalle, jättäen ympyrän muotoisen alueen morsiamen haltuun.

"Onpa ilmainen ihme, että pää kestää", kuuluu kummastelevia huudahduksia katselijain joukosta.

"Siinä sen kylvönsä edestään löytävät."

"Eihän tuo äsken ollut leikistä niinä miehinään, antoihan vain sanan sanasta."

"Mitä leikkiä se on sellainen — puukon pistoja sydämeen."

"Ei se kyllä ollut välittävinään, mutta näkee sen nyt, että kipeään kohtaan ne piikit pistivät."

"Kun ei tuota kukaan mene hillitsemään. Missä se on se sulhanenkin, kun sitä ei ole näkynyt koko iltana?"

"Siellä kait se kamarissaan viinaa mittaa ja kilistää onnekseen."

"Oikein tuo on hirveätä."

"Pitäkää suunne!... Antakaa hänen tanssia morsiustanssinsa loppuun asti."

Yhä vimmatummin pyörii Anni, horjahtaa väliin kuin kaatuakseen, mutta ei kuitenkaan kaadu. Yrittää sekaantua harsoonsa, vaan selviytyy taas, pysähtyy vihdoin, haroen käsillään tyhjää ilmaa kuin tukea etsien, hoipertelee humalaisen tavoin muutaman askeleen ja kaatuu, jääden liikkumattomana ja kalpeana suulleen makaamaan kuin kuollut.

Kylmällä vedellä otsaa ja ohimoita valeltua Anni pian virkosi, mutta hänen pahoitettu uhmamielensä ei jaksanut enää virota. Kuin häveten hurjaa käyttäytymistään hän hiipi salaa kosken rannalle ja istuutui kivelle kuohun partaalle.

Rinnassa kuohui ja ryöppysi jotain sekavaa, myllertävää kuin kosken vesi edessä, kunnes ajatus vapautui pyörteestään ja ajautui virran vauhdilla eteenpäin.

Kuinka helposti ja vaivattomasti se kävisi! Pieni vauhtiaskel vain ja ‒ ‒. Lopusta pitäisi koski huolen. Mikä hätä ja hälinä syntyisikään kartanolla! Missä on Anni, morsian? Herra Jumala! Etsittäisiin, juostaisiin, huudeltaisiin, siunattaisiin. Kaikki veneet vesille ja miehet etsimään... Järven selältä valkoisesta usvasta sukeltaisi esiin musta vene, ja sen pohjalla lepäisi hän, morsian — kuolleena.

"Tulkaa tänne, pilkkaajat", sanoisi joku, "tulkaa ja katsokaa. Tanssikaa häitä ja ristiäisiä — häitä ja ristiäisiä. Ei teidän tarvinnut niitä kauan odottaakaan. Miksi te ette tanssi? Tanssikaa, tanssikaa! Repikää pois ruunu hänen päästään — ruunu ja löijä. Eihän sen ole lupa ruunua kantaa — siunatun morsiamen..."

Mielikuva oli niin kaunis ja kosto niin suloinen, että Annin silmiin herahtivat kyyneleet.

Mutta kun ajatus pyrki eteenpäin, tuli vastaan niin kammottava pimeys, että se säikähtyneenä ponnahti takaisin lähtökohtaansa.

Ei muuta kuin pieni vauhtiaskel, ja ‒ ‒

Tule — tule, lapseni — häväisty, pilkattu, tuntui koski huutavan.

Ja kuohun syli oli niin valkoinen ja pehmeä.

Mutta sen vierellä mutkistui vesi kuin eteenpäin kiitävän jättiläiskäärmeen niljakas, mustankiiltävä ruumis. Sen kylmä läheisyys tuntui niin, että Annin ruumis alkoi vilusta väristä.

Hän katsoi vuoroin kuohua, vuoroin käärmettä. Ja kivet, puut, rannat ja hän itse niiden mukana alkoivat kiitää ylöspäin kevyesti, äänettömästi.

Tule, lapseni, tule! huusi kiivaasti koski.

Menenkö?... En, en!... Minä pyörryn — pyörryn... Hyvä Jumala!...

Hän riuhtautui irti kuin jonkun kiinni pitävän käsistä ja pakeni juosten kosken rinnettä ylös, valkoinen harso takana hulmuten.

* * * * *

Se huumaa veriä tämä lämmin elokuun kuutamoyö, tämä tanssin pyörryttävä huiske ja soiton tahti, tuo sininen taivas ja valkoinen meri ja Kiljuvankosken maanalainen kohina. Lemmen salaiset nuolet lentelevät ristiin rastiin, etkä tiedä, kenen sydän sinulle sellaisen ampuu, eikä tiedä hän, jolle sinä rakkautesi nuolen lennätät. Vain huulten hymy, silmien väike ja käden heikko puserrus puhuvat sinulle mykkää kieltänsä.

Kun tietäisi!...

Neitonen kuiskaa ystävättärelleen, ja kiertäin kaartaen he hiipivät sinne, missä saunan pienestä, nokisesta akkunasta kumottaa heikko, salaperäinen valo. Sykkivin sydämin he avaavat oven ja pujahtavat sisään kuin varkain.

Ovensuussa seisoo supattaen joukko toisia, ennen tulleita tyttöjä, hiukan ujoina, hiukan arkoina vuoroaan odottamassa kuin lukukinkereillä kutsua papin eteen. Akkunan edessä penkillä istuu pappi, joka tietää — Kuppari-Kaisa tietää kaikki, menneet ja tulevaiset. Alassuin käännetyn saavin pohja pöytänä edessään ja siinä levällään "neljän kuninkaan kirjat" hän kitupiikin himmeässä valossa, messinkisankaisten silmälasien juhlallisesti välkähdellessä, lukee kirjoistaan itsekunkin tulevan elämän kohtalot. Värähtelevän käden salaperäisistä viivoista hän näyttää kuin kartasta, minne ne elosi purren vievät. Sen saat, jota sydämesi halajaa — ja hyvän saat. Ja lapsia siunaa sinulle Jumala, ja rikkautta ja pitkää ikää. Hiukan surua, hiukan vastoinkäymistä kuin suolaa mausteeksi liian imelään ruokaan.

"Ja tämä viiva tässä on kuoleman virta, joka vie viimein sille rannattomalle merelle."

Tämä runollinen ennustus kuuluu viimeisenä kaikille. Kuppari-Kaisa tietää kaikki, ja hänen sanoihinsa uskotaan Korvenkylässä.

Vaskilantit kilahtelevat Kaisan avaraan taskuun.

* * * * *

Vasta vieraitten aamupuolella yötä poistuttua vetäytyi Anni kamariin, istahti vuoteen laidalle ja katseli ympärilleen. Pöydällä, joka kauttaaltaan oli läikkyneen viinan liottama, oli pikareita pystyssä ja kumollaan, ehjiä ja särkyneitä, piipun tuhkaa ja paperossin pätkiä sikin sokin.

Koko hääyönään Heikki ei ollut tanssinut kertaakaan. Kamarissaan hän vain oli täytellyt pikareita, pitänyt huolta muiden ilosta ja ottanut, perhe-elämää alkava mies, rahaa vastaan. Kun yön kuluessa useat olivat kilistäneet sulhasen onneksi ja tarjonneet hänelle huomenryyppyjä hänen omasta pullostaan, oli hän viimein torkahtanut myyntipöytänsä ääreen.

Kun Annin tultua Heikin surisevissa aivoissa heräsi hämärä aavistus, että joku tuli sisään, kohotti hän päätänsä ja iljanteisilla silmillään näki kuin usvan läpi jonkun valkoisen istuvan sängyn laidalla.

"Ku-kukas te olette?" hän kysyi.

"Kuka?... Kurja ihminen."

"Kur... kurja..."

Heikki pudisti päätään merkiksi, että hän ei jaksa käsittää nyt. Pää nuokahti taas alas ja hän mörisi:

"Ne oli ry-ryty häät."

Ummehtuneessa, tupakansavuisessa ilmassa oli pistävä viinan katku. Anni asetti kädet ristiin niskansa taakse, povi nousi ja laski, ja kasvot kääntyivät kattoa kohti hänen riipaistessaan keuhkoihinsa turmeltunutta ilmaa.

"Voi, hyvä Ju-ma-la!"

Riisuttuaan rutistuneen morsiusruununsa, riekaleiksi repeytyneen harsonsa ja tahrautuneen hääpukunsa Anni ryömi häävuoteeseensa, kääntyi seinään päin ja kätkeytyi kokonaan huppuun peiton alle. Hetken kuluttua alkoi peite hartioitten kohdalta nytkähdellä ja sen alta kuulua katkonaisia itkun tyrskähdyksiä.

Heikki torkkui yhä pöydän ääressä. Yhtäkkiä hän tunsi kurkkuunsa tunkeutuvan kuin tulpan, joka pyrki salpaamaan hengen kulun. Hän kompuroi uunin luo ja pidellen molemmin käsin rintaansa koetti kakoa tulppaa pois. Pitkien ponnistusten perästä tuntui kuin rinnassa olisi jotakin ratkennut, ja uunin edessä olevaan kuusenhavuilla täytettyyn sylkylaatikkoon tuli suusta lämpimältä tuntuva suihku. Heikki haki pöydältä kynttilän ja tarkasteli sen huojuvassa valossa ysköstä. Anni kohotti päänsä peiton alta ja katseli itkettyneillä silmillään uunin edessä seisovan aviomiehensä puuhia.

"Mitä se on?"

"Ve-ve... verta."

VIII

Syyskuun aurinko ei ollut vielä noussut Terttuvuoren takaa, kun Heikki eräänä aamuna — kiireimpien syystöitten ollessa jo ohi — käveli vuorta kohti metsäpolkua pitkin, eväskontti selässä, pyssy olalla ja kirves kainalossa. Nauhassa rinnan päällä kalisivat ampumatarpeet kuin taikakalut: ruutisarvi, luinen ruutimitta ja pari pientä nahkapussia luoteineen ja nalleineen.

Peni, pieni ruskea lintu- ja oravakoira, hyppi lähtiessä isäntänsä rinnoille, ulvahteli ilosta ja vavisten metsästysintoa laukkasi nuolena korven hiljaiseen kohtuun.

Etäältä Terttuvuoren juurelta alkoi jonkun ajan kuluttua kuulua haukuntaa. Heikki pysähtyi ja kuunteli. Raikkaana syysaamuna haukunnan synnyttämä raiku kuulosti metsästäjän korviin kuin papin saarna kaikuvassa kirkossa, jossa ei sanoja eroita. Tyyntä ja tasaista, ikäänkuin viihdyttävää oli Penin ääni, ei äkäisen ärhentävää ja kiljuvaa, kuten oravaa haukkuessa. Heikki ryhtyi suusta ladattavan luodikkonsa panostamiseen kuin johonkin pyhään toimitukseen — kuolema on pyhää, ja pyssy puhuu kuoleman kieltä. Lähti sitten puolijuoksua rientämään haukuntaa kohti ja likelle tultuaan alkoi tarkastaa tilannetta. Suuren, yksinäisen petäjän juurella haukkui Peni, häntä heiluen kuin ystävälle, silmät värähtämättä luotuina petäjään, jossa Heikki ei kuitenkaan huomannut mitään ammuttavaa. Pysytellen tarpeellisen välimatkan päässä hän lähti konttaamaan, kunnes sai näkyviinsä ison urosmetson. Istuen oksalla puolipuussa, alas kurkoitetun kaulan höyhenet pystyssä kuin harjakset lamppuharjassa, se sähisi kuin käärme, väliin aina puraisten nokkaansa, niinkuin viilalla olisi terästä karauttanut. Näytti kuin se aikoisi iskeä vainoojansa kimppuun, joka oli tullut sen aamiaisrauhaa häiritsemään.

Laukauksen pamahdettua kuului vuoren kalliorinnasta kuin haavoitetun metsän jättiläisen vihainen ärjähdys. Sen jälkeen niinkuin joku olisi lentänyt nopeasti sydänmaan yli ja surkeasti valittanut mennessään yhä hiljenevällä äänellä. Sen vaiettua kuului vielä jostain epämääräisestä kaukaisuudesta kuin kuolevan lapsen viimeinen voivahdus.

Metso oksallaan nykäisi nopeasti päänsä ylös ja räpsäytti kerran siipiään kuin lentoon lähteäkseen, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi jymähtäen petäjän juurelle, jolloin Peni iski siihen terävät hampaansa.

Heikki katkaisi koiralle metson jalan, pisti kuusenhavun linnun nokkaan mätänemisen estämiseksi ja lähti saaliineen kapuamaan vuoren kukkulalle. Sinne päästyään hän istuutui kaatuneen hongan rungolle ja pani tupakaksi.

Aurinko oli jo noussut, ja sen kultainen kimmellys välkkyi Raitajärven pinnalla. Rannoilla siellä täällä kyyhötti harmaita töllejä pienine pelto- ja niittytilkkuineen. Erään tuvan katolta kohosi vaalea savu taivaalle — Tissulan Maija siellä kai jo aamukahviaan keittelee, arveli Heikki — ja riihestä kuului varstan kolketta. Järvellä ruohikon rinnassa näkyi yksinäinen vene, Lohi-Lassi siellä on kai pyydyksiään kokemassa. Hän vilkaisi omaankin kotiinsa. Sieltä ei huomannut elonmerkkiäkään, Kiljuvankoski vain töyrään alla valkoisena kohisi.

Heikki suuntasi katseensa ulommaksi. Siellä välkkyi toisia järviä ja näkyi vuoria vuorten takaa — tummansinisiä, vaaleansinisiä, ja kaukana näköpiirin äärimäisellä rajalla häämöitti vuoria, jotka olivat valkeita kuin lumi missä asti lienevätkään, toisissa pitäjissä. Hänen mieleensä hiipi nyt kuten usein ennenkin kumma kaipuu päästä pois täältä Korvenkylän takamailta. Pois jonnekin kauas, näkemään, minkälaista on maailma noiden valkoisten vuorten takana — vaikka Amerikkaan asti. Onhan täältä Korvenkylältä moni muukin sinne mennyt ja mukaansa houkutellut. Ja kun he joskus vuosien kuluttua ovat tulleet käymään täällä kotipuolessaan, niin ne — entiset renkimiehet — ovat olleet kuin suuria herroja: kalossit jalassa, kovat kaulassa, koppahatut päässä ja taaloja taskut täynnä. Mutta kauan ne eivät ole täällä enää viihtyneet, pian ne ovat takaisin menneet. Täällä korvessa saat raataa päivästä päivään, vuodesta vuoteen, etkä siitä sen rikkaammaksi tule. Ja elämä on yksitoikkoista ja harmaata kuin nuo kurjat töllit tuolla. Siihen vanhenet, kunnes viimein kuolla kupsahdat mustaan tupaasi kuin elinkautinen vanki koppinsa nurkkaan... Vaan minne tästä nyt enää meni, kun tuli akoituttua. Olisivat joutaneet olla tekemättä nekin kaupat — ja jos näin silloin, minkä nyt, niin tekemättä ne olisivat jääneetkin. Mutta kun ihminen on sokea, niin se on sokea, ja mikä on tehty, se on tehty — siinä se... Vaan toisekseen, eikö lie paras näin, kuin on. Eivätkö vain liene nuo valkoiset vuoret, jotka tänne niin kauniilta häämöttävät, samanlaista avolouhua kuin tämänkin Terttuvuoren rinne sille, joka niitä läheltä katselee... Ja miten sen lienee tuon rintanikin laita — olisiko minussa enää menijääkään?

Hän jatkoi kulkuaan sydänmaata kohti, korjaillen ja viritellen linnunpyydyksiään, joita oli kymmenittäin sen puolen riistarikkailla saloilla: loukkuja, luttosia ja jouhipermiä karjan poluilla ja lintujen urilla. Oli jo iltapäivä, ennenkuin hän ehti eräalueensa äärimäiselle rajalle, Piilolammelle ja sen lähellä olevalla Hitonhaudalle.

Hitonhauta on syvä maanhalkeama pystysuorin kallioseinin. Laskeuduttuaan sen toisesta päästä johtavia luonnon muodostamia kiviportaita myöten haudan pohjaan, jossa asuu ainainen hämärä ja kasvaa suuria sananjalkoja ja kallioyrttejä, Heikki tunsi sydämessään pelon ja kunnioituksen tapaista hartautta kuin kirkossa. Hän oli kuullut vanhojen ihmisten tarinoivan, että Hitonhaudassa asuu ankara haltia, joka ei salli kujeiltavan asunnossaan. Niinpä oli kerran muuan Hitonhautaa katsomaan tullut herra, joka ei ollut uskonut haltioihin, ampunut pyssyllään haudan pohjassa. Mutta kun laukauksen synnyttämä kaiku ei ollut lakannut kuulumasta, vaikka hän oli kauan odottanut, oli herralle viimein tullut hyvin kiire lähtö.

Kerran olivat muutamat haltian tapoja tuntemattomat kujeilijat yhteisvoimin vierittäneet ison kiven äyräältä alas hautaan. Mutta kivi ei ollut lakannutkaan vierimästä, ikäänkuin haudassa ei olisi ollut pohjaa ollenkaan. Nopea oli tullut lähtö näillekin, mutta sitä kiven vierimisen jyrinää he olivat kuulevinaan korvissansa vielä viikkokausia jälkeenpäinkin.

Noin sylen korkeudella pohjasta lukien on Hitonhaudan seinässä musta, ammottava aukko, joka on kallion sisään johtavan käytävän suu. Jossain siellä pitäisi itsensä haltian asua. Kerran oli muuan huimapää varoituksista huolimatta lähtenyt tuohustulen valolla konttaamaan käytävää vuoren sisään, tutkiakseen, kuinka pitkälle se ulottuu. Miehen aikansa kontattua oli käytävä viimein loppunut ja hänen eteensä auennut luola, suuri kuin kirkko. Siellä oli kuulunut kummaa vinkumista, niinkuin myrskyllä auki olevista pelleistä. Tulen liekki oli kääntynyt sisäänpäin kuin vetoiseen uuniin, ja kasvoillaan oli mies tuntenut jääkylmän viiman.

"Hei!... pellit kiinni!" oli hän kiljaissut.

"Hei! hei! hei!" oli ärjytty vastaan luolan kaikilta tahoilta.

Mustia yökköjä oli vilahdellut parvittain valkean ohi, ja viimein oli muuan lepakko räpsäyttänyt nahkasiivellään tulen sammuksiin. Näkemättä mitään oli mies säkkipimeästä luolasta kuullut vain siipien suhinaa ja outoa vinkumista. Hän oli lähtenyt konttaamaan takaisin, eksynyt sivukäytäviin ja luullut jo viimeisen hetkensä tulleen. Viimein oli alkanut kumottaa jostain kaukaa heikko valo kuin tähti mustalta taivaalta. Kun mies sitä johtonaan pitäen oli lopulta osunut käytävän suulle, sammunut tuohus kädessä, oli hän ollut kasvoiltaan lumivalkea ja saamatta sanaa suustaan huitonut käsillään kuin hullu.

Mutta Heikki oli kuullut myös, että haltia on hyvä, kun antaa hänen olla rauhassa eikä rupea konstailemaan. Katseltuaan ja ihmeteltyään hautaa, jossa hän ei ollut taas vuoteen käynyt, Heikki meni Piilolammen rannalle ja huusi koiransa luokseen. Hän otti kontista eväänsä ja teki itselleen voileivän, hivauttipa harmaakseen voita Peninkin palaselle. Tuohilipolla otti hän lähteestä vettä palan paineeksi. Peni lipaisi lähteen laidasta kielellään.

Siinä leipäänsä pureskellessaan Heikki katseli kiiltävää leikkauksen jälkeä kannikassa. Siinä oli "tina" pohjalla, se karvasteli kielellä ja kangersi kurkussa alas mennessään. Mutta ei se karvastellut vain sentähden, että oli likilaskuista. Sen syöminen tuntui vastenmieliseltä sydämellekin — siksi, että se oli Annin leipoma... Mutta nieltävä ne on nyt kaikki, karvastelkoot ja vihoitelkoot sitten suussa tai sydämessä — kun se kerta on tullut otetuksi. Hän laski leivän kontin päälle voivakkasen viereen ja alkoi ajan kuluksi katsella kahta lammen pinnalla uiskentelevaa kaakkoa, ajatuksen kulkiessa omia teitään.

‒ Luulisi noidenkin ymmärtävän itselleen hupaisamman asuinpaikan valita — varaa kyllä olisi. Mikä kumma kaipuunsa heitä vetänee joka kesäksi tuohon lammen putamaan, jonka vesi on mustaa kuin terva ja joka on niin syvä, ettei määrää mitään. Vaan oma on luontonsa kullakin. Ja siksi toiseksi: hätäkö niiden on ollessa täälläkin. Lihovat kuin porsaat, ja ruokaa kihisee nokan edessä puuronaan kuin keittopadassa, — särkiä ja kuoreita. Nehän ne Korvenkylän pakolaiset kuuluvat kaloja ennen vainoaikoina lampeen istuttaneen... On ne nekin olleet aikoja elettäviä. Tuolla rannalla näkyy vielä hiiltyneitä jätteitä niiden piilopirtistä. Vaan eivät liene tosia kaikki vanhain jutut — niinkuin sekin, että täällä Piilolammen rannoilla on syysöinä nähty tänne siunaamattomaan maahan sota-aikoina haudattujen pakolaisten henkien rauhattomina kuljeskelevan, siniset tulet kädessä...

Syötyään Heikki kallistui pehmeään sammalistoon pitkäkseen. Hän aikoi vain hiukan levähtää ja lähteä pian paluumatkalle, ehtiäkseen kotiin ennen pimeän tuloa. Mutta aurinko heloitti lämpimästi kuin heinäkuussa, ja raukaiseva väsymys herpaisi jäseniä. Hän nukahti, ja heräsi vasta kun oli jo pilkkopimeä yö. Käsin koettelemalla hän löysi tavaransa ja lähti varoen kulkemaan kotiinsa päin. Harhailtuaan tiettömiä taipaleita hän kuuli edestään hiljaista litinää ja ennenkuin aavistikaan pudota molskahti polviaan myöten pieneen puroon, jolloin tahtomattaan päästi tukahtuneen huudahduksen.

— Joki!... Mutta eihän sellaista ole Piilolammen ja Terttuvuoren välillä. Hän tarkasti ympäristöään ja huomasi pimeässäkin, että hän oli tullut ihan oudolle seudulle. Missä hän on? Missä päin on koti, missä Piilolampi? Hän kääntyi takaisin, kompastui hätääntyneenä kiviin ja lankeili kaatuneihin puihin. Mutta eteenpäin piti mennä, eihän voinut jäädä sydänmaahan yöksi. Eräällä aholla loisti kiiltomatoja toinen toisensa vieressä.

"Onpa niitä, onpa niitä — kuin tähtiä taivaalla", lausui Heikin ääneen ajatuksensa.

Mutta hän ei tuntenut ääntä omakseen. Hänet valtasi kamala yksinäisyyden tunne, jolloin ihminen pelkää itseänsä ja luulee tulevansa hulluksi. Heikki tunsi vain, että pimeässä yössä kulkee joku hänelle vieras henkilö, mutta tiesi kuitenkin, että se kulkija on hän itse. Vapautuakseen ahdistavasta minuuden tunteesta hän koetti pakoittaa itsensä ajattelemaan muita asioita, mutta ei onnistunut irroittamaan ajatuksiaan omasta minästään. Olisi edes joku elävä olento lähellä, vaikka linnunpoikanen kädessä. Tai myrskyäisi, salamoisi ja jyrisisi ukkonen, taikka säikähdyttäisi lentoon pyrähtävä lintu veren asemilleen. Hänellä oli sellainen tunne ja entistä kokemustakin, että hän kovasti säikähdettyään voisi vapautua lumouksestaan, niinkuin painajaisen ahdistama tietää vapautuvansa, voidessaan liikauttaa jäseniään. Heikki muisti koiransa, jota hän ei ollut nähnyt sitten yhteisen aterian.

"Peni! Peni se!" hän huusi.

"Peni! Peni se!" vastasi yhtä vieras ääni jostain etäältä.

— Mokoma rakki!... Luikkii tiehensä ja jättää isäntänsä yksin sydänmaahan.

Heikki kulki edelleen kuin unissakävijä. Väliin hän uskottelikin tämän kaiken olevan vain pahaa unta. Viimein hän äkkiä pysähtyi, karkasi molemmin käsin hikiseen otsaansa ja tuijotti eteensä kuin ilmestykseen.

Tähtiä, tähtiä!... ylhäällä, alhaalla kaikkialla!... Totisesti, hän on jo täysi hullu... Mutta ei — ei sentään. Järvihän se vain olikin, jonka pintaan taivaan tähdet kuvastuvat. Mikä järvi se lienee?

Kun hän nyt jo pimeään tottuneilla silmillään katsoi tarkemmin, huomasi hän tulleensa Piilolammen rannalle samoille paikoille, mistä oli lähtenyt.

Piilolampi!... Hitonhauta!... syysyö!... Mitä?... Eikö jostakin kuulu jyrinää ja vinkumista?... Kuuluu, kuuluu — Jumala varjelkoon!... Ei, ei sentään. Sydämen jyskytystähän se jyrinä vain olikin, ja vinkuminen kiivaan hengityksen synnyttämää pihinää sieramissa... Mutta eikö tuolla rantahetteellä liiku joku — sininen tuli kädessä?... Liikkuu, liikkuu!... Jo sammui... Kas, nyt taas syttyi... Tuolla toinen... tuolla kolmas... ja tuolla, ja tuolla... Syttyy ja sammuu... noin!... noin!... Hyvä Jumala!...

Heikillä oli nyt mielenkiintoista ajateltavaa ulkopuolella itseään liiaksikin. Hänestä tuntui kuin olisi vähäväliä vedetty kylmää jääkappaletta hänen selkäänsä pitkin, jolloin aina hartioita puistatti vilun väristys ja olkapäitä veti sisäänpäin.

Pois!... pois täältä!