Part 1

language: Finnish

NAINEN SEN TIETÄÄ

Kolminäytöksinen näytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

»Seuranäytelmiä» 217

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

HENKILÖT:

KAUKO HELOTIE, kirjailija. MAURI SUVIALHO, insinööri. SIRKKU.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

KAUKO Helotien asunto. Yksinkertaisesti kalustettu. Makuuhuoneen ovi vasemmalla. Oikealla ikkuna. Perällä ovi eteiseen.

SIRKKU (hommailee siistimispuuhissa, asetellen puhtaita pöytäliinoja y.m.s.). Kas noin! Noin! Ja sitten noin! Alkaapa tulla siistiä — poikaselle. Runoilijan töherrysjäljet ovat vähitellen kadonneet. Höh, höh! (Katselee ympärilleen.) Valmista on! Nyt voisin vaikka soitella Kertulle — ennenkuin Kauko tulee kotia. (Katsoo sormusta nimettömässään.) Onko tullut naarmuja luudan varresta? — Eikä ole! (Kohottaa kätensä.) Kirkkaana loistaa — kirkkaana! (Hyppelee iloisena eteiseen, soittaa.) Saako apteekkiin? — Kiitos! — Onko Kerttu? — Mitä? Toimessaniko? Enkä ole! Minä en olekaan mikään pillerinpyörittäjä. Kirjoituskoneeni nököttää tuomarin työhuoneen nurkassa. Onhan nyt juhannusaatto. — Minäkö? Minä istun täällä kirjailija Helotien työpöydän ääressä. — Eei! — Hän on ulkona. Meni setänsä luo — kauppias Malkalan — tiedäthän. Niin on — pahasti sairaana — meni katsomaan. — Mitä? — Huvimatkalleko? En tiedä. Ajatteles, kuinka ihmeellisiä asioita minulle on tapahtunut sitte eilisen. Mutta ota nyt ensin sydämenvahvistustippoja, että kestät! — Niin olenkin! Mistä sinä arvasit? Kihloihin olen mennyt. — Hyi sinua! Tiedäthän, että Kaukon kanssa. — Mitä? — Voi, voi, kun olet tyhmä! Kirjailija Kauko Kelotien kanssa' Noh! Ja ota nyt hiuspiritystä sielusi vahvikkeeksi! — Kiitos vain, marakatti! — Ei! Ei yksin kihlauksen tähden. Laivamatkahan juuri sopisikin tällaiseen tapaukseen. Mutta minulle on tapahtunut vieläkin ihmeellisempi juttu. Minun isäni on tullut. — Mitä? Niin! Juuri hän, jota en ole koskaan nähnyt. Hän on nyt tullut kotiin Afrikasta. — Näköinenkö? Ei hän ainakaan ole yhtään minun näköiseni! — Häh? Neekerikö? (Nauraa.) Miltähän näyttäisinkään — jos isäni olisi neekeri! — Mitä? — Oikein totta! Hän tuli eilen illalla — suoraa päätä Afrikasta. Enkä minä sentähden osaa sanoa huvimatkasta yhtään mitään — nyt tällä syömisellä. — No, niin! Soitetaan sitten! — Herjemmeri sentään! Olen unohtanut avata ikkunan, vaikka ulkona on mitä ihanin ilma. No, terve nyt! (Soittaa kiinni ja juoksee avaamaan ikkunan.) Aika tyhmeliini, tuo ikkuna! Kuinka minä sen unohdinkin. (Kurkistaa ikkunasta.) Kauko!? Sielläkö sinä istut — lehtimajassa?

KAUKO. Tulin juuri! Ajattelin, että täti on siellä siivoomishommissa.

SIRKKU. Ei ole. Täti on sairas —

KAUKO. Sinäkö siellä puuhaat?

SIRKKU. Minä.

KAUKO. Sitten tulen heti sisään:

SIRKKU. Älä tule! Onhan täti sanonut, etten saa olla täällä sinun ollessasi kotona.

KAUKO. Olemmehan me kihloissa.

SIRKKU. Vasta toista tuntia! Olisipa edes toista vuotta!

KAUKO. Sittenkö saisin tulla?

SIRKKU. En tiedä. Ehket vielä sittenkään.

KAUKO. Ehkä vasta sitten, kun olemme olleet toista vuotta — naimisissa?

SIRKKU. Jos lupaat olla hyvin vanha, niin saat tulla.

KAUKO. Kuinka vanha? Satavuotiasko?

SIRKKU. Ole niinkuin olisimme jo toista vuotta naimisissa! Sitten on hyvä! (Poistuu ikkunasta, järjestellen vielä jotakin kohtaa.)

KAUKO (tulee). No, pikku Sirkkuseni! Onko sinulla ollut ikävä?

SIRKKU. Ei! Ketä sitten?

KAUKO (menee lähelle). Oletko unohtanut, että olemme kihloissa? (Aikoo suudella Sirkkua.)

SIRKKU. Käyttäydy nyt vanhasti! Ajattele, että olemme olleet jo toista vuotta naimisissa.

KAUKO. Mutta minähän aion vielä silloinkin suudella sinua.

SIRKKU (työntää hänet leikillisesti luotaan). Ole sitten satavuotias!

KAUKO. Minä vielä silloinkin aion hyväillä noin nättiä tyttöä.

SIRKKU. Lasket leikkiä tapasi mukaan — vaikka et ole leikkituulella. Näen sen silmistäsi.

KAUKO (vakavammin). Olet oikeassa! Olen ärtynyt — olen järkytetty. (Istuutuu pöydän ääreen.)

SIRKKU (istuutuu keinutuoliin). Mitä on tapahtunut?

KAUKO. Ei oikeastaan mitään ole tapahtunut. Vanha Malkala vain sanoi minulle jäähyväisensä.

SIRKKU. Setäsi? Onko hän siis sairas?

KAUKO. Ei hän pahasti sairaalta näyttänyt — mutta hän sanoi kuolevansa.

SIRKKU. Ja se vaikutti sinuun pahasti?

KAUKO. Hm! En tiedä mikä minuun vaikutti, mutta hermoni ärtyivät heti, kun tuohon taloon astuin. Kaikki siellä oli vastenmielistä ja nurinkurista — ja valheellista.

SIRKKU. Valheellista?

KAUKO. Niin — valheellista! Huone ja huonekalut — ja sairas! Minä en uskonut hänen sairauteensa — en hänen hyvästijättöönsä — en hänen lähestyvään kuolemaansa.

SIRKKU. Sepä kummallista!

KAUKO. Minä en voinut ottaa tilannetta vakavasti — ja se kai hermostutti minua.

SIRKKU. On ikävä, kun et voi antaa hänelle myötätuntoasi.

KAUKO. Miksi ikävä?

SIRKKU. Kun hän antaa sinulle kaiken omaisuutensa — kun olet hänen ainoa perijänsä.

KAUKO (nousee). Se kai tässä onkin asian pohjana ja ytimenä. Se kai minua on ärryttänytkin. Minä en välitä hänen omaisuudestaan yhtään enempää kuin hän on välittänyt äiti-vainajasta ja minusta. Emmekä me ole kuitenkaan kumpainenkaan monista puutteistamme huolimatta kaupanneet itseämme hänelle. Älköön hänkään kaupatko minulle omaisuuttaan! Minulle ei sovi hänen rikkautensa enempää kuin hänelle sopi meidän köyhyytemme. (Kävelee.)

SIRKKU. Puhuiko hän sinulle perinnöstä?

KAUKO (pysähtyy). Ei! Ei onneksi puhunut. Mutta rikkaudestaan hän kyllä puhui. (Pyyhkii otsaansa.) Joutavia! Miksi pilaamme juhannuksemme tällaisella — juhannuksemme ja kihlauspäivämme! (Ottaa tuolin ja istuutuu Sirkun viereen.) Sirkku — sinä! — Minä kerron sinulle pikku salaisuuden, joka oikeastaan kuuluukin sinulle.

SIRKKU. Minulle? No?

KAUKO. Minä valvoin melkein koko yön — nukuin ainoastaan pari tuntia pimeintä aikaa.

SIRKKU. Mitä sitten teit?

KAUKO. Minä kirjoitin.

SIRKKU. Runojako?

KAUKO. Ainoastaan yhden runon kirjoitin. Lähetin sen äsken kustantajalleni, pantavaksi ensisyksyisen runovihkoni ensimmäiseksi. Kirjan nimikin tulee nyt muuttumaan tämän uuden runon mukaan.

SIRKKU. Mikä se nyt tulee olemaan?

KAUKO. Muistatko, mitä sanoin sinulle, kun kiinnitin tuon tuohon? (Osoittaa Sirkun sormusta.)

SIRKKU. Juhannusmorsian?

KAUKO. Niin. Juuri niin.

SIRKKU. Sellaisestako kirjoitit yöllä?

KAUKO. Kotipihlajasta kirjoitin — keskikesän morsiamesta, joka pihanurmen valtiaana seisoo seppelpäisenä ja hulmehtii hempeyttään kuin kukkea nainen ja viihdyttävää valtaansa kuin talon hyvä haltia.

SIRKKU. Näit pihlajan tuossa kartanolla.

KAUKO. Kukkivan pihapihlajan näin — ja hengessäni näin sinut. Siten syntyi teistä molemmista juhannusmorsian.

SIRKKU. Entä sitten?

KAUKO. Sittenkö?

SIRKKU. Näitkö hallan ja kuulitko syksytuulen?

KAUKO. En, Sirkkuseni! Kun elämä hehkuu, en halua ajatella kuolemaa.

SIRKKU. Kerran sinun pihlajankukkasi putoilevat —

KAUKO (nousee). No, sitten! Kirjoitan uuden runon — siitä — silloin. Nyt en halua ajatella syksyä enkä hallaa. Keskikesä on muutenkin niin lyhyt.

SIRKKU (sulkee silmänsä). Suuri, ääretön onni on kai kuin lyhyt keskikesä — tulee halla ja syysmyrskyt.

KAUKO (silittää Sirkun päätä hymyillen). Joko näet unta pihlajanmarjoista?

SIRKKU (hypähtää ylös). En! Minä haluan kukkia kesät ja syksyt! (Painaa päänsä Kaukon rinnalle.) Minä olen niin onnellinen — onnellinen!

KAUKO (suutelee Sirkun otsaa). Minun juhannusmorsiameni!

SIRKKU (entiseen vallattomaan tapaansa). No, no! Satavuotias! Varo vanhuuttasi! (Pyöräyttää Kaukoa ympäri.) Mitä arvelet, Kauko? Menemmekö huvimatkalle?

KAUKO. Mennään vain minun puolestani! Entä isäsi?

SIRKKU. Sehän se juuri on. Täti on sairas ja —

KAUKO. Pahastiko?

SIRKKU. Ei suinkaan pahasti, mutta leini pitää sängyssä. Siksi minä siivosin täällä tämän kerran. Vanha Martta kyllä hoitaa sinut eteenpäin.

KAUKO. Majatalossako isäsi asuu?

SIRKKU. Siellä hän kyllä asuu, mutta jos hän tahtoo viettää tädin luona juhannusta, niin sitten en kai pääse — ja se on varmasti ikävää sinulle.

KAUKO. Vain sinun vuoksesi olisin mennyt tuohon kirjavaan huviseuraan. Olen kernaammin kotona. Puhelen isäsi kanssa mielelläni.

SIRKKU. Eikös se ole hassua, kun minulla nyt on isä?

KAUKO. Ainahan sinulla on ollut —

SIRKKU. On kirjeissä ollut ja mielikuvituksessa — mutta nyt hän oikein ottaa kädestä ja liikkuu edessäni ja puhuu — se on kovin outoa. Pidätkö hänestä?

KAUKO. Pidän paljon. Hän on oikein minun maatani. Älykäs ja rehti ja hyvä ihminen. Ihan toista kuin minun setäni. Isäsi pitää oikein pumputa itsensä tyhjäksi minulle — kertoa kaikki tuolta Afrikan myrkkypesästä, jossa hän on viettänyt puolet elämäänsä.

SIRKKU. Tuolla hän tuleekin portilla. Ota hänet huostaasi! Minä ohjaan tänne. Siistin sillä aikaa vähän tädin puolella:

KAUKO. Sinusta on tullut tämän hotellin vakituinen siivooja! Kuulehan! Jos minä muuttaisin johonkin muualle, niin isäsi saisi minun asuntoni. Sehän minun tosiaankin pitäisi tehdä! Kas, kun en tuota heti älynnyt!

SIRKKU. Kysytään isältä, kuinka hän haluaa, sitten ensi viikolla. Järjestyy kai se itsestään. Näkemiin nyt — sinä satavuotias! (Näyttää pitkää nenää ja juoksee pois. Kauko kävelee tyytymättömänä pari kertaa huoneen päästä päähän, pysähtyen pöydän ääreen.)

MAURI (tulee sisään). Juhannusrauha asuntoosi, kirjailija!

KAUKO (menee tervehtimään). Kiitos! Tervetultua! Käykää istumaan ja koettakaa viihtyä kuin kotonanne!

MAURI. Häiritsenkö?

KAUKO. Ette ollenkaan! Pidän vapaata ainakin tänään ja huomenna.

MAURI (menee istumaan keinutuoliin). On kai suurenmoista, kun saa noin vapaasti määrätä ajastaan.

KAUKO. Enpä juuri tiedä. Sen sijalla ovat sitten toisenmoiset työpäivät kuin kahdeksantuntiset. Ja toisinaan yötkin. (Istuutuu.) No, miltä nyt tuntuu tämä meidän pikku kylämme parinkymmenen vuoden kuluttua?

MAURI. Olen juuri ihmetellyt, kuinka uskomattoman vähän muutama vuosikymmen muuttaa tällaisia syrjäseutuja.

KAUKO. Tunnette vielä entiset tiet ja polut?

MAURI. Kaikki. Olivat vain ennen tilavampia — laajempia.

KAUKO. Sen ymmärrän. Olette nähnyt niin paljon suurempaa ja avarampaa. — Kuinkahan olisi, jos lähtisi täältä jonnekin — niin kauan kuin on nuori.

MAURI. Kaikkialla on yhtä vaikeata.

KAUKO. Vaikeuksia en pelkää — mutta pitäisi nähdä maailmaa. — Millaista siellä oli Afrikassa — Kongossa?

MAURI.. Kamalaa.

KAUKO. Ja sentään olitte siellä niin hirveän kauan!

MAURI. Oli pakko. Olin sitoutunut.

KAUKO. Ja nytkö on aika mennyt umpeen?

MAURI. Jo nelisen vuotta sitten olin vapaa sitoumuksesta — ja heti sen täytyttyä lähdin sieltä.

KAUKO. No, miksi ette tullut suoraa päätä kotiin? Täällähän oli teitä odottamassa tyttärenne — ja vaimonnekin eli vielä silloin.

MAURI. Pääsin vain Englantiin asti. Siellä pysäytettiin ja — lähetettiin takaisin.

KAUKO. Onko sellainenkin mahdollista?

MAURI. Pitää muistaa, että nyt puhumme Kongosta — tuosta hirvittävästä —

KAUKO. No, miten pääsitte nyt sieltä?

MAURI. Karkasin. Tunsin voimieni pelottavasti vähenevän ja päätin panna kaikki viimeiselle kortille.

KAUKO. Oliko siellä muita suomalaisia?

MAURI. Muutamia kymmeniä. Kaikkialla on suomalaisia — kuten muitakin.

KAUKO. Mitä työtä teitte siellä?

MAURI (hymyilee). Melkein kaikkea — kaivoksissa, metsissä, laivoissa, rautateillä — viimeaikoina sentään vain mestarina ja insinöörinä.

KAUKO. Tuosta kaikesta saisi varmaankin mielenkiintoisen kuvauksen, jos punoisi sen kirjaksi.

MAURI. Minä puolestani en juttele näistä mielelläni. Sain enemmän kuin kyllikseni tuosta myrkkymaasta. Ilma, vesi ja maakin olivat siellä myrkyllisiä — vieläpä osaksi ihmisetkin.

KAUKO. Pyydän anteeksi! Olin liian utelias vaivaamaan teitä —

MAURI. Sen kyllä ymmärrän. Myöhemmin ehkä kerron yhtä ja toista. Outoahan se kaikki on tämän maan ihmisille — ja siksi myöskin mielenkiintoista. Mutta nyt haluan vain nauttia tästä ihanasta kuulakkuudesta ja kotoisesta tunnelmasta.

KAUKO. Minä olen mielipahoillani, että kaikki ei täällä ole niinkuin pitäisi.

MAURI. Mitä tarkoitat?

KAUKO. Jos olisimme tietäneet tulostanne, niin olisimme järjestäneet nämä minun huoneeni käytettäväksenne.

MAURI (torjuu kädellään). Joutavia!

KAUKO. Mutta heti ensi arkena siitä selviydytään. Täytyyhän teidän saada asua omassa talossanne.

MAURI. Ei puhuta siitä nyt! Asu sinä edelleenkin aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut!

KAUKO. Kiitos vain, mutta —

MAURI. Oletkos huomannut, että minä sinuttelen vain noin ilman muuta —

KAUKO. Tehkää niin hyvin! Se miellyttää minua.

MAURI. Se johtuu monestakin asianhaarasta. En voinut tehdä toisin — kun tunsin äitisi — siitä on nyt viisikolmatta vuotta —

KAUKO. Niin — tietysti tunsitte hänet — ja tunsitte kai isänikin?

MAURI. Isäsi? — Hm! — Kyllä. Olen tuntenut sangen hyvin molemmat Malkalan veljekset — sekä sen, joka on kuollut, että sen, joka juuri tekee kuolemaansa.

KAUKO. Niin. Setäni arvelee kuolevansa.

MAURI. Olen kuullut. — No, sinä et kai ole pitänyt Malkaloista, koska olet ottanut äitisi nimen Helotie.

KAUKO. Äitini oli minulle kaikki kaikessa. Siksi otin hänen nimensä. Isääni en ole koskaan nähnyt — tai en muista nähneeni — eikä minulla ole koskaan ollut mitään tekemistä setäni kanssa.

MAURI. Minä tiedän, että nuorempi Malkala, joka oli naimisissa äitisi kanssa, kuoli varhain. Mutta ehti kuitenkin tuhlata äitisi koko omaisuuden.

KAUKO. Äiti kertoi, että me jäimme suureen puutteeseen.

MAURI. Eikö nykyinen Malkala avustanut äitiäsi?

KAUKO. Minusta tuntui, että äitini ponnisti viimeisetkin voimansa pysyäkseen irrallaan Malkalasta. Hän karttoi kaikkea sukulaisuutta ja vielä enemmän ystävyyttä Malkalan kanssa.

MAURI. Sen ymmärrän.

KAUKO. Niin — tehän olette tuntenut heidät kaikki nuoruudessanne.

MAURI. Kyllä.

KAUKO. Kertokaa vähän heistä!

MAURI (kuin heräisi). Mitä tarkoitat?

KAUKO. Kertokaa vähän äidistä, isästä ja sedästä. Mistä se johtui, että äitini ei pitänyt Malkalasta? On kai siinä jokin syy.

MAURI. Syy — tietysti! Kaikella on oma syynsä.

KAUKO. Niin — minä ajattelin, ettei se ollut ainoastaan tavallista pintapuolista vastenmielisyyttä.

MAURI (sytyttää tupakan). Arveletko, että voit jo puolueettomasti keskustella näistä vanhoista asioista?

KAUKO. Olisiko niissä jotakin arkaa sitten?

MAURI. Kuka tietää.

KAUKO. Ei ainakaan äidin suhteen!

MAURI. Ei — ehkä ei — ei kylläkään —

KAUKO. Te epäröitte?

MAURI. En epäröi äitisi puolesta. Epäröin sinun puolestasi.

KAUKO. Minun?

MAURI. Niin! Oletko mies ymmärtämään kaikki oikealla ymmärtämyksellä?

KAUKO (hetken kuluttua). Olen — kun te sen kerrotte. Puhukaa suoraan vain! Äitini oli rikas tyttönä ollessaan — ja isäni tuhlasi hänen omaisuutensa ja joutui ennenaikaiseen kuolemaan. Kaiken tämän tiedän. Mutta miksi äitini meni naimisiin isäni kanssa? Sitä en ole saanut kuulla enkä koskaan voinut kysyä äidiltä.

MAURI. Miksi et?

KAUKO. Siksi, ettei äiti koskaan puhunut hänestä.

MAURI. Hm!

KAUKO. Kertokaa te aivan vapaasti! Minä luotan teihin.

MAURI. Äidilläsi oli salainen mielitietty, jonka kanssa hän halusi mennä naimisiin, mutta rikkaan tytön vanhemmat eivät sitä sallineet, sillä poika oli köyhä.

KAUKO. Kuka hän oli? Tunsitteko hänet?

MAURI (pitkään). Sanoin — salainen. Häntä ei tunnettu. Heidät eroitettiin — ja tyttö naitettiin vasten tahtoaan Malkalan kanssa.

KAUKO. Isäni kanssa?

MAURI (hiljaisesti). Niin — isäsi —

KAUKO (nousee kävelemään, pysähtyy). Näin paljon minäkin luulen ymmärtäneeni. Mutta tässä on vielä paljon muutakin.

MAURI. Mitä sitten?

KAUKO. Tässä on jotakin sellaista, jota ei voi selittää parilla ulkonaisella tapahtumalla.

MAURI. Mitä se on?

KAUKO (pyyhkii otsaansa). Mutta ehkä se ei ole sen kummempaa — minun oma hermostoni vain on virheellinen.

MAURI. Missä suhteessa — arvelet?

KAUKO (istuutuu). Se on kai äidiltä perittyä — kasvatuksen mukana saatua. Muuta se ei varmaankaan ole.

MAURI. Millä tavalla perittyä?

KAUKO. Jostakin syystä ei äitini pitänyt Malkaloista — enkä minäkään voi sietää setääni.

MAURI. Entä isääsi?

KAUKO. Isästä ei äiti koskaan puhunut. Sentähden kai en oppinut ajattelemaan häntä. Ja kun häntä nyt ajattelen, ei se synnytä mitään arvonantoa, ei lämpöä. Mutta sitä tunnetta ei ehkä synnytä muisto isästäni. Sen mielialan synnyttää ehkä setäni — ajatus hänestä, tarkoitan. Sen kaiken voi selittää siten. Ainoa hämärä kohta on äitini vaiteliaisuus. Miksi hän kohteli isän muistoa siten, että se kasvatti minussa vastenmielisyyden?

MAURI. Sanoinhan, että äitisi oli rakastunut toiseen.

KAUKO. Vaikka! Olihan hän sentään isäni.

MAURI (natisee). Hm! (Kävelee ylös ja sitten alas.) Nythän sinä pääset kaikista Malkaloista. Setäsi kohta kuolee — ja kaiken vastenmielisyytesi palkaksi saat periä hänen suuren omaisuutensa.

KAUKO (nousee kiivaasti). Minä en tahdo hänen omaisuuttaan!

MAURI. Et tahdo?

KAUKO. En!

MAURI. No, mutta, nuori mies! Tuo ei ollut viisas purkaus!

KAUKO. Oh! Te ette tiedä! Ja mistä tietäisittekään! Setäni ympärillä olkoon kuinka paljon lokaa tahansa — sen voin sietää näin kaukaa jotenkuten. Mutta jos hän aikoo minut kääriä siihen lokaan, niin silloin koko olemukseni nousee vastarintaan. Minä en voi.

MAURI. Sinä lienet siis rikas?

KAUKO. En omista mitään.

MAURI. Sitten ansaitset kai hyvin paljon kirjoituksilla

KAUKO. Ymmärtäisin tuon ivaksi, jos sen sanoisi joku olojen tuntija.

MAURI (istuu). No, hyvä! Sinä et ole rikas etkä ansaitse paljon mitään, ja sentään olet valmis hylkäämään, tai sanokaamme halveksimaan, rahoja, jotka oikeutetusti ovat sinun.

KAUKO. Oikeutetusti?

MAURI. Oikeutetusti — niin! Ellei Malkala testamentissa toisin määrää.

KAUKO. Tekeekö hän testamentin?

MAURI. Niin kuulin.

KAUKO. No, suokoon jumala, että hän määräisi kaikki neekeripoikien villapaitoihin — niin minä pääsisin rauhaan. Mitä minä tekisin Malkalan taloilla ja kimsuilla ja kamsuilla! Ne suorastaan kaikki vihaavat minua — ja minä niitä. (Istuutuu.)

MAURI. Vaihda kimsut rahaksi — osta rahalla maatiloja — vaihda uudestaan ja osta taide-esineitä — vaihda vielä ja tee hyvää ihmisille! Luuletko, että sittenkin vielä on tahraa niiden ympärillä?

KAUKO. Minä uskon, että äitini ajattelisi kuten minä.

MAURI. Minä en usko sitä hänestä, enkä — isästäsikään.

SIRKKU (tulee nopeasti). Tiedättekö missä olen ollut kesken kaiken?

KAUKO. No?

SIRKKU. Minut haettiin kiireimmän kaupalla tuomarin luo kirjoittamaan koneella Malkalan testamentti.

KAUKO (nousee). Näinkö pian sen teit?

SIRKKU. Se oli lyhyt. Kymmenkunta riviä.

MAURI (nousee). No, kuka on perijä?

SIRKKU. Kirjailija Kauko Helotie perii kaikki.

KAUKO. Sepä typerää!

MAURI. Sepä järkevää!

SIRKKU. Tuomari odottaa tuossa pihalla. Tahtoo vaihtaa pari sanaa kanssasi. Olisi tullut sisään, mutta kuuli, että oli vieraita. Kiirehdi!

MAURI. Viisas voi ajatella mitä tahansa, mutta varoo puhumasta tyhmyyksiä.

KAUKO (ottaa lakkinsa). Se oli kai minulle.

SIRKKU. No, niin — tietysti! Eiväthän muut ole viisaita kuin sinä. Riennä jo!

KAUKO. Saammeko sitten kahvia? (Menee.)

SIRKKU (seuraa häntä ovelle). Vanha Martta on jo laittanut kuntoon.

MAURI. No, Sirkkuseni! Siirrymmekö nyt tädin puolelle?

SIRKKU. Jos juodaan täällä kahvi! Minä luulen, että täti vähän nukkuu.

MAURI. Tehdään niin sitten! (Istuutuu). Aiotko mennä huvimatkalle illalla?

SIRKKU. En. minä nyt — kun täällä on niin paljon tapahtunut — ihmeellistä —

MAURI. Eivätkö sinne mene kaikki sinun ystäväsi? Täällähän kuuluu olevan paljon tyttäriä perheissä.

SIRKKU. Eivät ne ole minun ystäviäni.

MAURI. Kuinka niin?

SIRKKU. Eivät perheitten tyttäret seurustele meidän kanssamme, jotka teemme työtä.

MAURI. Mitä sinä puhut?

SIRKKU. Minä seurustelen vain apteekki-, posti- ja konttorineitojen kanssa. Meillä on oma hauska piirimme.

MAURI. Sirkkuseni! Tule tänne! (Silittää Sirkun päätä.) Sinä olisitkin liian hyvä niin ylpeitten ihmisten seuraan. Parempi onkin, että pysytte erillänne tyhjäntoimittajista. — Katkeroittaako se teitä?

SIRKKU. Ei vähääkään! Meillä on hyvin hauskaa omassa keskuudessamme. (Poistuu pöydän luo.) Nyt minä teen vähän tilaa kahvivehkeille.

MAURI. Me kyllä saamme täällä vähitellen kaikki järjestymään oikealle tolalle. — Kirjailijan asema tuli nyt yhdellä iskulla vakiinnutetuksi. Sinähän kirjoitit testamentin?

SIRKKU. Niin — kirjoitin.

MAURI. Oliko siinä mitään ehtoja?

SIRKKU. Ei mitään! Sehän oli kovin lyhyt. Mutta yksi ihmeellinen kohta siinä oli.

MAURI. Mikä sitten?

SIRKKU. Siinä oli: jos kirjailija Kauko Helotie on minun veljeni poika.

MAURI. Niinkö?

SIRKKU. Niin. Ja jos-sana oikein piti harventaa ja vetää viiva alle.

MAURI. Tuomariko sanoi?

SIRKKU. Niin. Tuomari sanoi, että Malkala tahtoi siten.

MAURI. Jos — hän on Malkalan veljenpoika — (Nousee, kävelee.)

SIRKKU. Onkohan se jokin paha paikka Kaukolle?

MAURI (pysähtyy ja miettii). Sitä en tiedä — mutta tuskinpa vain. Luulen, että hän itse on itselleen kaikkein vaarallisin.

SIRKKU. Itsekö? Miten?

MAURI. Hän ei juuri erikoisesti pidä Malkalasta.

SIRKKU. Ei, sen olen kyllä huomannut. (Kauko tulee kiihtyneenä.)

MAURI. Joko tuomari meni?

KAUKO. Jo. Tohtori lähetti kiirehtimään.

MAURI. Tohtori? (Katsoo akkunasta ja palaa heti vasemmalle.) Kunpa vain tuomari ehtisi ajoissa!

KAUKO. Parempi jos ei ehdi! Vielä kuollessaankin tuo kauhea ihminen heittää lokaa meidän silmillemme.

SIRKKU. Mitä sanot?

KAUKO. Kirjoitithan testamentin?

SIRKKU. Kyllä.

KAUKO. Näithän siinä! Hän sanoo: _jos_ Helotie on minun veljenpoikani. Hän heittää varjon ja epäilyksen äitini muistolle, tahraa hänen maineensa tuolla yhdellä sanalla, heittää sen koko maailman raastettavaksi. (Kävelee.) Horna periköön hänen roskaiset rahansa!

MAURI. No, no! Rauhoituhan nyt! Eihän siitä mitään juttuja voi tulla. Papinkirjahan todistaa sinun syntyperäsi. (Istuutuu.) Se puoli asiasta on mielestäni vallan joutavaa. Mutta siinä on muuan tärkeämpikin seikka.

KAUKO. Mikä sitten?

MAURI. Sinä olet kai joskus antanut Malkalan huomata, että sinä et ole ollut erittäin kärkäs hänen sukulaisuudelleen?

KAUKO. Kyllä, varmasti! Siitä en ole häntä jättänyt epätietoisuuteen.

MAURI. Etkä myöskään siitä, että halveksit hänen rahojaan?

KAUKO (istuutuu). En totisesti — siitäkään.

MAURI. Ja sen kai hän myöskin tietää, ettet halua hänen perillisekseen?

KAUKO. Siitäkin hänen pitäisi olla selvillä.

MAURI. No, niin! Tässä on tuon testamentin selvitys.

KAUKO. Kuinka? Minä en ymmärrä.

MAURI. Malkala on itsepintainen mies. Minkä on saanut päähänsä, ajaa hän perille. Nyt on hän saanut päähänsä, että sinusta on tuleva hänen perillisensä, tahdot tai et. Ja luottaen siihen, että sinä kyllin voimakkaasti kunnioitat äitisi muistoa, hän keksi kaikkein varmimman keinon.

KAUKO. En vieläkään ymmärrä.

MAURI. Jos hylkäät perinnön, tunnustat, ettet ole hänen veljensä poika. Hän näet luottaa täysin sinun rehellisyyteesi. Jos otat perinnön vastaan, pidät äitisi maineen tahrattomana — ja vastaat näin itse tuohon jos-sanaan ja tunnustat samalla sukulaisuuden, joka näkyy olevan Malkalalle hyvin tärkeä juttu.

SIRKKU. Kuulehan, kuinka selvää! Etkä sinä tätä kirjailijana keksinyt!

KAUKO. Selvää? Niin tosiaan! Hyvin selvää! Nyt olen kytketty Malkalan omaisuuteen kuin kahlekoira koppiinsa.

MAURI (naurahtaa). Siinä on vain se eroitus, ettei sinun tarvitse luita kaluta eikä elää armopaloista.

KAUKO. Mitä pitää minun sitten nyt tehdä?

MAURI. Odotat Malkalan kuolemaa, hautaat hänet ja synnyt sitten varakkaaksi mieheksi.

KAUKO. Mutta — olisikohan tässä sittenkin jotakin muuta takana?

MAURI (katsoo pitkään Kaukoa). Mitä tuomari puhui sinulle?

KAUKO. Hän kyseli äitini ja Malkalan suhteista ja arveli, että Malkala täten kostaisi äidilleni jotakin.

SIRKKU. Sehän olisi ruma arvelu kuolevasta miehestä.

MAURI. Oikein, Sirkku! Ei sellaiseen voi kiinnittää huomiota.

KAUKO (nojaten päätään käsiinsä). Mutta jos sittenkin tuo lause testamentissa tähtäisi syvemmälle — paljon syvemmälle!

SIRKKU. Mitä ihmettä sinä nyt mietit?

MAURI. Sano, mitä ajattelet! Minuun voit luottaa! Olen ystäväsi, koska olin — äitisikin ystävä.

KAUKO. En voi sitä sanoa! En voi! Rakastin äitiäni ja kunnioitan hänen muistoaan. Mutta sittenkin — sittenkin! Kun ajattelen itseäni — ja isääni sen mukaan, mitä hänestä on kerrottu — ja kun ajattelen tuota kuolevaa miestä — niin — niin —

MAURI. Mitä sitten? Sano!

KAUKO. Onko meissä mitään yhteistä? Onko ainoatakaan luonteenpiirrettä, joka osoittaisi sukulaisuutta? (Nostaa päänsä.) Tehän tunsitte nuo molemmat miehet hyvin. Ajatelkaa, että he olivat silloin samanikäisiä kuin minä nyt olen. Muistuttaako minussa mikään heitä kumpaistakaan? Sanokaa!

MAURI (kartellen). Sitä en osaa niin tarkalleen sanoa. Mutta eihän se mitään todista. Tulet enemmän ehkä äitiisi. Eihän Sirkkuakaan voisi uskoa minun tyttärekseni. Niin erilaiset olemme joka suhteessa.

KAUKO (katsoo heitä). Niin — se on kyllä totta.

MAURI. Jos sinä rupeat syvemmältä asiaa kaivelemaan, niin joudut kiertämään ikuista ympyrää.

KAUKO. Sanokaa te ajatuksenne! Tehän olitte täällä niihin aikoihin. Te sanoitte, että äidilläni oli salainen mielitietty. Ettekö voi aavistaa, kuka hän oli?

MAURI. En.

KAUKO. Ettekö kuullut mitään kulkupuheita?

MAURI. En.

KAUKO. No, eikö teissä herännyt mitään epäilyksiä, kun kuulitte testamentin sisällön?

MAURI (moittien). Äitisi oli naisista kunnollisin.

KAUKO. Kuulkaahan nyt! Minussa on jonkun verran ihmistuntijaa. Olen kirjailija! Teidän vastauksenne ovat karttelevia.

SIRKKU. Jos isä ei enää muista niin tarkoin —

KAUKO. Vasta äsken juuri hän niin erinomaisesti muisti kaikki.

MAURI (nousee, menee hitaasti Kaukon luo, tiukasti). Vasta äsken juuri minä sinut ohjasin ainoalle oleelliselle tielle, jota rauhallisena miehenä voit kulkea. Jos muita teitä yrität, sotket koko jutun ja häiritset äitisi hautarauhan. (Poistuu Kaukosta.)

KAUKO. Minä huomaan, että te pidätte kaikkein tärkeimpänä tuon perinnön siirtymistä minulle.

MAURI (kääntyy, eloisasti). Mikä on sinun mielestäsi tärkeämpää?

KAUKO. Totuus — ja riippumattomuus Malkaloista. Kosketus heihin — tavalla tai toisella — ärryttää koko olemustani.

SIRKKU. Soisitko olevasi jonkun toisen poika?

KAUKO. Suoraan tunnustan: soisin!

MAURI (pitkään). Entä — mitä silloin ajattelisit äidistäsi?

KAUKO. Rakastaisin häntä kuin eläessään. Hän syntyisi minulle uudestaan — kirkkaampana ja kauniimpana entistään.

MAURI (istuutuu hitaasti). Etkä silloin huolisi perinnöstä, vaikka ihmiset mitä puhuisivat?

KAUKO. Kaiken uhalla — hylkäisin sen empimättä. Yksin minun kunnioitukseni saisi riittää äitini muistolle.

MAURI. Ehkä äitisi henki iloitsee pojastaan — vaikka —

KAUKO. Vaikka?

MAURI. Vaikka tuo henki ei voisikaan sinun korotettua kunnioitustasi hyväkseen käyttää.

KAUKO. Te sanoitte: ehkä?

MAURI (moittien). Niin sanoin! Ja sanon vieläkin toisinpäin: ehkä sinä tahdot luoda menneet tosiseikat uudelleen — vääristelemättä niitä!

SIRKKU (menee Kaukon luo ja silittää hänen päätään). Olet kenties kiihtynyt, Kauko! Valvoit koko yön — ja nyt tuo testamentti-juttu saa sinun mielikuvituksessasi vallan suhteettomat muodot. Anna asioitten kulkea omaa kulkuaan!

KAUKO. Olet oikeassa, Sirkku!

SIRKKU. Sanoit kerran, ettei saa ruveta ohjailemaan elämän virtaa. Eikö tämä olisi juuri sellaista ohjailemista?

KAUKO. Ehkä. On kai pidettävä kiinni vain siitä, mikä näyttää todelliselta. Se on kyllä pelottavan pintapuolinen maailmankatsomus, mutta — (hypähtää ylös) — olkoon sitten! Sinä, Sirkku, ainakin olet todellinen — olet minun juhannusmorsiameni!

MAURI (hypähtää ylös kauhistuneena). Mitä? Mitä sinä sanot?

KAUKO. Oh! Anteeksi! En tullut ajatelleeksi, että hämmästytte. Emme ole vielä ehtineet selvittää teille suhdettamme. Tehän olette niin uppo uusi tulokas meidän pikkumaailmaamme.

MAURI (saa tuskin puhutuksi). Mitä? Mitä sitten?

KAUKO. Sirkku ja minä olemme tänään menneet kihloihin —

MAURI. Ooh! (Voi tuskin hengittää, painaa rintaansa ja vaipuu istumaan.)

KAUKO. Ikävä kyllä, ettemme älynneet noudattaa tavallisia muodollisuuksia teihin nähden, kun —

SIRKKU. Katso, mikä häneen tuli! Katso, Kauko! (Juoksee Maurin luo.) Mikä Sinua vaivaa, isä! (Kaukolle.) Katso häntä! Hän tuskin voi hengittää.

KAUKO (menee toiselle puolen Mauria). Sehän on sydämenkouristusta! Siltä minusta näyttää —

SIRKKU. Pitäisikö kutsua lääkäri?

MAURI (viittaa heikosti kädellään). Ei — ei! Se kyllä menee — ohi — tunnen sen. Vettä!

SIRKKU (tuo vesilasin). Tässä!

MAURI (juo). Kiitos! — Ohi se menee — ainakin tällä kertaa — Kuule, Sirkku! Mennään tädin luo! Minulla on siellä — lääkepullo —

KAUKO. Jaksatteko kävellä? Vai panetteko lepäämään minun sänkyyni?

MAURI. Ei, ei! Sirkku ja minä menemme. Kyllä jaksan. Tämä on Afrikan perintöä —

KAUKO. Mutta mikä teitä niin kiihoitti? Meidän kihlauksemmeko?

MAURI (nousee vaivaloisesti). Siitä puhumme myöhemmin. Tulen tapaamaan sinua — tänne — vielä tänään — aivan heti. Älä lähde ulos! Odota minua! Tule, Sirkku! (Menee hitaasti Sirkun kanssa, kääntyy ovella.) Odota minua! Palaan aivan heti! (Mauri ja Sirkku menevät.)