Part 2

KAUKO (jää seisomaan hyvin hämmästyneenä ja liikkumattomana, kääntyy sitten hitaasti). Outo tapaus! Jotakin salaperäistä on tuossa väsyneessä Kongon miehessä. Hän tahtoo sanoa minulle hyvin tärkeätä — näin sen hänen katseestaan. Se tunkeutui aivoihini asti. (Istuutuu hitaasti.) Tämäpä oli omituista! Outo tapaus!

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama huone. Hetkeä myöhemmin. — Kauko istuu keinutuolissa, pää käsissä. Mauri tulee hitaasti.

KAUKO (nousee nopeasti ja menee vastaan). Jaksatteko nyt paremmin?

MAURI. Kyllä — kiitos! Vielä näkyi antaneen armoa.

KAUKO. Käykää istumaan tuohon keinutuoliin niin mukavasti kuin vain voitte!

MAURI (istuutuu keinutuoliin). Kiitos! Kyllä kestän taas — seuraavaan kertaan asti.

KAUKO. Te nähtävästi ette kestä mielen jännitystä.

MAURI. Jännitystä kyllä — mutta en yllättäviä järkytyksiä.

KAUKO. Keskustellaan nyt sitten hyvin rauhallisesti — ellemme voi jättää keskustelua kokonaan tuonnemmaksi.

MAURI. Emme voi jättää. Eikä minulle enää tapahdu mitään — niin tärisyttävää.

KAUKO. Mikä ihme se nyt sitten niin voimakkaasti vaikutti? Meidän kihlauksemmeko?

MAURI. Niin!

KAUKO. Mutta selittäkäähän toki! Minä en ymmärrä teitä ollenkaan. Sen odottamattomuusko teihin koski?

MAURI. Yllätys koski — niin!

KAUKO. Mutta nyt kai ymmärrätte sen luonnollisuuden ja olette rauhoittunut.

MAURI. Rauhoittunut olen — sillä siitä ei tule mitään!

KAUKO. Mistä?

MAURI. Sirkun ja sinun kihlauksestasi.

KAUKO. Siinä sanoitte liikaa! Me olemme jo kiilloissa.

MAURI. Se on purettava!

KAUKO. Mitä te sanotte?

MAURI. Se on purettava! Minä tahdon sen.

KAUKO. Ymmärrätte kai, ettei tässä määrää teidän tahtonne, vaan meidän, asianomaisten.

MAURI. Minä sanon aivan vakavasti jo heti tämän keskustelun alussa: minä en tätä kihlausta salli — ja sanon, että — minä ajan tahtoni läpi tavalla tai toisella. Tästä selvästä seikasta on meidän siis lähdettävä eteenpäin.

KAUKO (pyyhkii otsaansa). Hm! No, niin! (Istuutuu.) Teidän syynne?

MAURI (vähän epäröiden). Ne ovat monet — ja niistä haluaisin —

KAUKO. Kuulkaahan, Afrikan mies! Minä olen nuori, enkä saa sydänhalvausta — mutta minun hermoni voivat pettää — ja silloin minä lopetan keskustelun. Teidän pitää tietää, että tässä ei puhuta jonninjoutavista tyhjänpäiväisyyksistä, vaan kahden ihmisen onnesta.

MAURI. Kauanko olette tunteneet toisenne?

KAUKO. Lapsuudesta asti, tietysti. Mutta mitä se tähän kuuluu?

MAURI. Arvelin vain, että onko kiintymisenne hetkellistä vai pitempiaikaista.

KAUKO. Meidän kiintymisemme on peruuttamatonta.

MAURI. Pitempiaikaisenkin kiintymyksen ratkeaminen käy teidän iällänne verrattain helposti.

KAUKO. Tiedättekö sen kokemuksestanne?

MAURI. Tiedän.

KAUKO. Tiedättekö myöskin, että sellainen tapaus vaikuttaa eri luonteisiin eri tavalla.

MAURI. Hyvin eri tavalla.

KAUKO. Tässä tapauksessa niin, että ratkominen on mahdotonta.

MAURI (pienellä ivalla) Sinunko puoleltasi?

KAUKO. Erittäinkin Sirkun — mutta myöskin minun. Sirkku siihen sortuisi.

MAURI (synkästi). Senkin uhalla on kihlaus purettava!

KAUKO. Minä olen vielä rauhallinen, kuten huomaatte. Minä olen ottanut huomioon teidän heikon terveytenne. Mutta minä sanon vielä kerran, että minä voin hermostua.

MAURI (vakavasti). Sinun pitää olla nyt mies — ja kestää tämän asian ratkaisu.

KAUKO. Sentähden, että olette Sirkun isä, koetan kestää mahdollisimman paljon. Mutta puhutte lievimmin sanoen omituista kieltä. Vaaditte minua mitä mahdottomimpaan menettelyyn, selittämättä syitä.

MAURI. Syyt ovat sellaisia, etten minä voi niitä selittää. Mutta sanon vielä kerran, että minä olen aivan järkkymätön. Minä ajan päätökseni läpi, vaikka mitä tapahtuisi.

KAUKO. Minkä päätöksen?

MAURI. Eroittaa teidät. Sentähden — kun ei ole olemassa mitään toista mahdollisuutta, pyydän sinua hartaasti taipumaan tähän, päästäksemme asiasta mahdollisimman kivuttomasti.

KAUKO (kiivaasti). En tietysti suostu.

MAURI (hetken kuluttua matalasti). Minä rukoilen sinua — äitisi muiston nimessä.

KAUKO. Älkää sotkeko vainajia elävien asioihin!

MAURI. Vasta äsken juuri sekoitit itse äitisi muiston testamenttijuttuun!

KAUKO. Hän liittyi siihen oleellisesti.

MAURI. Ehkä yhtä hyvin tähän.

KAUKO. Mitenkä?

MAURI. Olethan sinä hänen poikansa.

KAUKO. Äitini ei minua vaatisi pettämään rakastamaani naista.

MAURI (hillitysti, mutta varmasti). Jos hän olisi tässä, niin hän sen tekisi.

KAUKO (on jo pitkän aikaa epäillyt Maurin järkeä, tarkastelee häntä syrjästä). Jos me molemmat jyrkästi hylkäämme teidän ehdotuksenne, niin — niin mitä tapahtuu silloin?

MAURI (tuskastuneen ärtyisesti). Olenhan sen sanonut.

KAUKO (vitkaan ja epäillen). Mitä se olikaan?

MAURI. Minä ratkaisen asian joka tapauksessa.

KAUKO. Miten?

MAURI. Omalla tavallani.

KAUKO. Vaikka. Sirkku tulisi iäkseen onnettomaksi?

MAURI (tarmokkaasti). Vaikka!

KAUKO (hymähtää kärtyisenä). Suokaa anteeksi, jos sanon, että tuo tuntuu — tuntuu — kuinka sanoisin —

MAURI. Hullulta! Sano pois vain!

KAUKO (terävästi). Eikö se sitten ole sitä?

MAURI (tarmokkaasti). Ei! Minä tulen toimimaan pelottavan kylmäjärkisesti.

KAUKO. Ja ajatte päätöksenne perille?

MAURI. Ajan!

KAUKO. Ja otatte hartioillenne kaikki seuraukset?

MAURI. Kaikki!

KAUKO. Eikä mikään voi muuttaa päätöstänne?

MAURI. Ei mikään mahti maailmassa!

KAUKO. Te olette hyvin avomielinen kaikessa — paitsi yhdessä. Syitänne ette sano.

MAURI. En.

KAUKO. Mutta eikö se teidänkin mielestänne tunnu hyvin omituiselta menettelyltä?

MAURI. Myönnän sen. Hyvin omituiselta. Mutta minä vetoan teidän molempien kehittyneeseen järkeenne. En minä tyhjän takia tätä päätöstäni toteuta.

KAUKO. Entä — miten aiotte menetellä?

MAURI. Aion käyttää kaikkea, mitä on käytettävissäni.

KAUKO (ylimielisesti). Se ei liene paljon?

MAURI (tiukasti). Se kuitenkin riittää. Ja tiedätkö miksi se riittää? Se riittää siksi, että minä en hellitä, ennenkuin olen saavuttanut tarkoitukseni.

KAUKO. Meidän eromme?

MAURI. Niin! — Sentähden olen sinua rukoillut taipumaan, kun ei kuitenkaan mikään muu auta.

KAUKO. Te olette kovin ystävällinen kaikessa — paitsi siinä yhdessä.

MAURI (hetken kuluttua hellästi). Olen Sirkun isä — ja sinun — ystäväsi. Harrastan teidän suurinta onneanne.

KAUKO. Estäen sen?

MAURI (ärtyisesti). Estäen onnettomuuden.

KAUKO (vitkaan). Sekö koituisi — jos menisimme naimisiin?

MAURI. Se!

KAUKO (tekee hermostuneen liikkeen, voi tuskin enää hillitä itseään). Aiotteko käyttää inhimillisiä keinoja?

MAURI (hymähtää halveksivasti). Maailman tavallisimpia: rahan valtaa ja väkivaltaa.

KAUKO (pilkallisesti). Te olette rikas?

MAURI (tiukasti). Tarpeeksi! Tätä asiaa varten uhraan kaikkeni.

KAUKO (kiihtyneesti). Ja olette varma onnistumisestanne?

MAURI. Täydellisesti.

KAUKO (nousee). Alkakaa sitten taistelu, koska ette muuta voi! (Aikoo lähteä.)

MAURI. Minne menet?

KAUKO. Kuulutuksen-ottoon. Huomenna on sunnuntai. (Menee.)

MAURI (masentuen toivottomaksi). Näin arvasin tämän päättyvän. Itsepäinen kuin — hm! — hm! (Menee pöydän luo katselemaan ulos, naputtaa pöytää nyrkillään, suuttuneesti.) Itsepintainen kuin — hm! — hm! (Naurahtaa hermostuneesti.) Hm! — Hm! (Menee takaisin istumaan ja sytyttää tupakan, naurahtaa.) — Itsepintainen kuin — hm!

SIRKKU (tulee). Kas! Yksinkö oletkin? Luulin, että Kaukokin on täällä.

MAURI. Lähti juuri. (Kevyesti.) No, Sirkkuseni! Istuhan nyt, että saamme kaikessa rauhassa vähän keskustella. Paljon meillä ei vielä ole tilaisuutta ollutkaan.

SIRKKU. Voitko nyt paremmin?

MAURI (nousee). Käyhän se jo taas. — Sinä olet kai viettänyt täällä hyvin yksinäistä elämää koko pikku ikäsi ajan?

SIRKKU. En sentään. Olen hyvin tyytyväinen, kouluaikani kului hauskasti — ja nythän minulla on hyvä paikka. Ansaitsen hyvin toimeentuloni.

MAURI (äkkiä). Sinä et ole yhtään matkustellut?

SIRKKU (naurahtaa hämmästyneesti). Ee—en! Missäs minä olisin!

MAURI. Sinun pitäisi välttämättä nähdä vähän suurta maailmaa.

SIRKKU. Olisiko se niin välttämätöntä?

MAURI (hermostuneesti). Se avaisi silmät — näkemään vähän toisin —

SIRKKU. Minä en ole utelias näkemään mitään toisin.

MAURI (tyytymättömästi). Siinäpä se! Tämä pikku nurkka on jo tehnyt sinut sokeaksi. Nuorena täytyy avartua. Vanhana se on vaikeata. (Herttaisesti.) Mitä arvelet, jos lähtisimme pienelle huvimatkalle?

SIRKKU. Illallako — Kalliosaareen juhannuskokkoa polttamaan?

MAURI. Ei — vaan pitemmälle — ulkomaille.

SIRKKU. Ulkomaille?

MAURI (viekoitellen). Niin — näkemään vieraita, ihmeellisiä seutuja ja kaupunkeja — vieraita kansoja. Kulkisimme komeilla laivoilla ja nopeasti kiitävillä junilla —

SIRKKU. Etkö ole jo väsynyt tuohon kaikkeen? Olet kai nähnyt hirveän paljon? Etkö jo tahdo levähtää?

MAURI. Minä kyllä olen jo nähnyt kaikki maapallon maanosat, mutta sinä et —

SIRKKU. Minua jo pyörryttää ajatuskin! Kuinka kävisikään todellisuudessa!

MAURI. Sinä ihastuisit — ja aivan kuin syntyisit uudelleen. Saisit elämällesi uuden sisällyksen ja oppisit näkemään ympäristösi uudessa valaistuksessa.

SIRKKU. Sinä vain narrailet minua ja viekoittelet esiin uteliaisuuttani, näädäksesi olenko turhamainen. Mutta se on ihan suotta! Minä en haluaisi kadottaa rippustakaan siitä, mitä minulla nyt on.

MAURI. Ei sinun tarvitse mitään kadottaa. Sinä vain suurentaisit entistä arvoa.

SIRKKU. Ei, isä-kulta! Säästä vain rahasi minun osaltani! Tai jos ne välttämättä tahdot menettää, niin pane talosi korjauksiin!

MAURI (tyytymättömästi). Minun varani riittävät vielä siihenkin. Olehan nyt järkevä ja ajattele omaa tulevaisuuttasi! Sinä olet vielä liian nuori sitä selvästi tajuamaan. Sentähden minä olen vakavasti päättänyt meidän matkamme.

SIRKKU (hämmästyy). Meidän matkamme?

MAURI. Niin.

SIRKKU (päättävästi). Minä en lähde mihinkään. En voi lähteä.

MAURI. Et voi?

SIRKKU. Kahdestakaan syystä en voi. Ensiksikin täti on sairas —

MAURI. Vanha Martta kyllä hoitaa hänet.

SIRKKU. Ja sitten — olen juuri — mennyt kihloihin —

MAURI (ärtyneesti). Oh! Sirkku! Olet vielä liian nuori sellaiseen. Tänään pikiintynyt — huomenna et sitä usko enää itsekään.

SIRKKU (hiljaisesti). Se on ainoa, joka on saanut koko minun sieluni uskon.

MAURI. Oletko kokeillut sen kestävyyttä?

SIRKKU. Miten?

MAURI (herttaisesti). Olehan erossa Kaukosta jonkun aikaa — vaikkapa vain puolisen vuottakaan, niin näet kiintymyksesi kestävyyden.

SIRKKU. Minä tunnen sen kestävyyden.

MAURI. Niin sinusta tuntuu nyt. Mutta koetahan! Jos vielä puolen vuoden kuluttua olet sama kuin nyt, niin sitten minäkin uskon sinua.

SIRKKU (kiihtyneenä). Ei, ei! Minä en halua mitään muutoksia, enkä matkoja, enkä kokeita!

MAURI (hiljaisesti, mutta varmasti). Mutta minä vaadin.

SIRKKU (hämmästyneenä). Vaadit?

MAURI. Niin, minulla on vakavat, järkkymättömät syyt.

SIRKKU. Syyt mihin?

MAURI. Sinun täytyy seurata minua pois täältä!

SIRKKU. Täytyykö minun? Mitä sinä tarkoitat? Tarkoitatko, että minun täytyisi erota Kaukosta?

MAURI. Sinun täytyy erota hänestä —

SIRKKU (hypähtää ylös). Mitä sinä sanot?

MAURI (istuu). Ainakin toistaiseksi.

SIRKKU. Minkä tähden?

MAURI. Syyt selitän myöhemmin. Nyt sanon vain, että oma etusi, oma onnesi sen vaatii. — Huomaa myöskin, että turha sinun on vastustella. Minä ajan kuitenkin tahtoni perille. Ymmärrä tämä siis välttämättömyydeksi, niin kaikki käy helpommin!

SIRKKU (kylmästi). Ja jos minä sanon — ei?

MAURI (ankarasti). Sanoinhan jo, ettei se muuta asiaa. Se vain tekee sen ikäväksi.

SIRKKU. Vai niin! Minä olen elänyt täällä maalaiskylässä rauhallisena ja onnellisena koko elämäni ajan — ja tahdon niin tehdä edelleenkin. Mutta silloin tulee kaukaisesta maailmasta vieras mies, joka sanoo olevansa minun isäni —

MAURI (suutahtaen). Joka on sinun isäsi!

SIRKKU (kiivaasti). Vaikka sata kertaa! Mutta teillä ei ole oikeutta tulla tänne sanomaan kylmästi: hyvää päivää! nyt minä vaadin sinulta sitä ja tätä — ja nyt minä rikon sinun rauhasi ja kukistan onnesi. Sellaiseen teillä ei ole oikeutta. Teillä ei ole oikeutta tarttua minun elämäni kulkuun ja murskata sitä. Nelivuotiaana lähetitte minut äitini kanssa kotimaahan. Sen jälkeen, seitsemääntoista vuoteen, en ole ollut teille näin tärkeä. Miksi minä ja minun onneni ovat nyt teidän tiellänne?

MAURI (hetken kiduttua tuskaisesti). Sinä et usko kuinka onneton olen — kuinka sydämeni vuotaa verta — kun — minun täytyy näin menetellä — ja vaikka minä en nyt voi sanoa syitäni, niin pyydän sinua uskomaan ja luottamaan minuun —

SIRKKU (hellästi). Miksi te ette yhtä hyvin luota minuun, kun sanon teille, että Kauko on koko minun elämäni ja onneni. Jos te hänet minulta riistätte, niin tapatte minut. Eikö se riitä vakuutukseksi yhtä hyvin kuin teidän välttämättömyytenne?

MAURI (tuskallisesti). Minä uskon sinun suureen rakkauteesi — mutta —

SIRKKU (hellästi). Eikö totta? Te uskotte minun elämäni pyhimpään! (Menee lähelle Mauria.) Te uskotte ja ymmärrätte. Ja jos te sen teette, niin ette voi vaatia minulta sellaista, joka sotii tätä rakkautta vastaan. Te vain tahdoitte koetella minua, koetella tunteitteni kestävyyttä. Asetitte minut korkealta katselemaan maailman ihanuutta, nähdäksenne kestäisinkö. Eikö niin?

MAURI. Ei, rakas Sirkkuseni!

SIRKKU. Ei?

MAURI. Minä olen aseeton asettumaan sinun puolellesi, sillä minä taistelen sinun onnesi puolesta.

SIRKKU. Minua vastaan?

MAURI. Niin — sinua itseäsi vastaan (Järkytettynä.) Minä kysyn vakavasti — viimeisen kerran: etkö alistu minun tahtooni?

SIRKKU. En. (Kääntyy poispäin, taistellen itkua vastaan.) Täytyyhän sinun — jos olet isäni — täytyyhän sinun ymmärtää minut.

MAURI. Onnetonta, että äitisi ei elä. Hän puhuisi puolestani. Häntä ehkä uskoisit.

SIRKKU (kuin heräten). Äiti!? Niin äiti! (Juoksee nopeasti lipaston luo.) Kas! Kauko on pannut avaimet taskuunsa —

MAURI. Mitä nyt?

SIRKKU. Tämä on äidin lipasto — siellä on minulla hallussani laatikko — toisia käyttää Kauko.

MAURI. Mitä sitten?

SIRKKU. Minä säilytän siellä äiti-vainajani kirjettä, jonka hän antoi minulle ennen kuolemaansa.

MAURI. Mitä se sisältää?

SIRKKU. En tiedä. En ole sitä lukenut, enkä sen olemassaoloa muistanutkaan pitkiin aikoihin.

MAURI (hermostuneesti). Miksi muistit sen nyt?

SIRKKU. Muistin — kun toivoit äidistä puoltajaasi. Mutta hän ehkä puolustaakin minua.

MAURI. Miksi et ole kirjettä aikaisemmin lukenut?

SIRKKU. Lue vasta isäsi kuoleman jälkeen, sanoi äiti.

MAURI (masentuneesti). Enhän minä vielä ole kuollut.

SIRKKU (pitkään). Et — mutta sinä olet nyt kuollut — minulle.

MAURI (painaa pään käsiinsä, hiljaa). Huonosti minä olen hoitanut leiviskäni.

SIRKKU (kuulematta). Ellei äiti minua puolustakaan, niin puolustan itse itseäni. Älkäämme enää koskaan palatko tähän asiaan! Kauko on minulle niin kallis, etten voi edes kuulla puhuttavankaan erosta.

MAURI (nostaa päätään ja ottaa Sirkkaa kädestä). Vaikka mitä tapahtuisi — niin muista, että se tapahtuu sinun onneksesi. En sinulle pahaa tahdo.

SIRKKU (soinnuttomasti). Harvoin kenenkään onnea ulkoapäin oikein arvataan. Olisin mielelläni pitänyt ystävyytesi, isä! Mutta sinä otit sen minulta. (Menee nopeasti perälle.)

MAURI (oikaisee itseään tuolissa). Oh, olisipa minulla entinen voimani jäljellä! Mutta tarmoni minulla on — voimaa saa ostaa. Hm! — Tänään on lauantai — illalla lähtee laiva. (Katsoo kelloaan.) Aikaa on monin kerroin. Hyvällä autolla ehtii parissa tunnissa. Laiva on huomenaamulla Tukholmassa — sitten junalla — maanantai-aamuna — tai päivällä Köpenhaminassa. Tiistai-aamuna lähtee valtamerilaiva Köpenhaminasta — hm! Ehtii mainiosti. Hm! Muita keinojahan minulla ei ole — — paitsi — ei, ei! Tämä on tehtävä! (Nousee, kävelee, katsoo ulos ikkunasta, sitten pysähtyy lipaston eteen, katsellen sitä.) Hm! Hm! (Kurkistaa vielä ikkunasta, menee sitten nopeasti puhelimen luo.) Saako Ahermalle! Onko asioitsija Aherma? Täällä puhuu Suvialho — terve! En — kiitos vain, mutta en ole vielä ehtinyt käymään. — No, niin kyllä. Kuulehan! Sinullahan on umpinainen auto — mainitsit jotakin sellaista? — Onko se nyt kotona? — Vai niin! — Vuokraatko sen pitkää matkaa varten? — — Hyvä on! Hyvä on! Minä käyn siellä aivan heti sopimassa tarkemmin ja maksamassa vuokran. — Jälkeenpäinkö? Minua miellyttää paremmin maksaa heti. — Kallisko? — Otakin hyvä maksu, sillä minä haluan kulkea nopeasti. — Niin — pidä minua varten! Tuliko juuri pihaan? — No, lähetä tänne, niin pääsen kävelemästä. — Niin — tänne. — Terve! (Tulee alas, katsoo ikkunasta, kääntyy sitten lipastoon päin, ottaa avainkimpun taskustaan.) Tai (Katsoo akkunasta, miettii, kääntyy uudestaan lipastoon päin.) Hm! Hm! (Pistää avainkimpun taskuunsa päättävästi ja lähtee ulos.)

Väliverho

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama huone. Vähän myöhemmin.

SIRKKU (puhelinkeskustelussa). Älä nyt, Kerttu, viitsi lörpötellä joutavia! En ole sillä tuulella. — Isäkö? — Hän sai jonkinlaisen sydänkohtauksen. — Lääkettäkö? — Oli hänellä sellainen pieni pullo — siitä kaadettiin muutama tippa vesilasiin. Pullo on vieläkin tuolla tädin pöydällä. — Vai niin — vai teiltä hän otti sen tänä aamuna. — Niin, niin kai — hän tunsi kai jotakin rasitusta matkan johdosta. — Kyllä — kyllä hän nyt voi paremmin. — Varovako? — Minkätähden? Vaarallista myrkkyäkö? — Sepä ihme! — Vai niin — vai tappaisi? — Käskikö apteekkari sinun sanoa? — Hyvä, hyvä! Kiitos vain! Minäpä panen sen talteen. — Niin — tietysti isälle, mutta hän ei ole nyt kotona. — Vai et mene sinäkään huvimatkalle. — No, hyvä! Kyllä pistäydyn heti kun ehdin. Terve!

KAUKO (tulee vakavana, hilliten kiihtymystään). Kas vain — Sirkku! Oletko täällä?

SIRKKU. Odotin sinua!

KAUKO. Se oli hyvä! Aioin juuri mennä tädin luo etsimään sinua. Onko isäsi siellä?

SIRKKU. Ei! Hän ajoi äsken autolla kirkolle päin.

KAUKO. Vai niin! — Istu nyt tuohon keinutuoliin! Puhutaan vähän vakavista asioista!

SIRKKU (menee istumaan). Tule tänne viereeni! Nosta tuoli tänne! — Kas noin! Sinulla on jotakin erikoista! Mistä sinä tulit?

KAUKO. Malkalasta.

SIRKKU. Onko siellä jotakin tapahtunut?

KAUKO. On.

SIRKKU. No?

KAUKO. Malkala on kuollut.

SIRKKU. Vai niin!

KAUKO. Niin — tällä kertaa hän oli tosi.

SIRKKU (melkein pyytäen). Nyt sinäkin olet ehkä suosiollisempi häntä kohtaan?

KAUKO. Luulen — melkein. Kuolema sovittaa paljon.

Sillä on ihmeellinen voima.

SIRKKU. Kai hän sentään ehti testamentin allekirjoittaa?

KAUKO. Kyllä — tuon omituisen testamentin.

SIRKKU. Mitä aiot nyt tehdä?

KAUKO. Tuomarin mielestä minä en voi kieltäytyä.

SIRKKU. Luota sitten häneen! Hänhän on aina ollut ystäväsi. Kieltäytymisellä et voittaisi mitään vaan menettäisit kaikki.

KAUKO. Samaa hänkin sanoi. Hän pyysi minua käymään luonaan neuvottelemassa näistä lähitoimenpiteistä.

SIRKKU. Tietysti menet vielä tänään?

KAUKO. Lupasin pistäytyä aivan heti. Tahdoin vain ensin tavata sinut.

SIRKKU. Minäkin tahtoisin vielä puhua sinulle noista isän ihmeellisistä vaatimuksista. Ehdimme äsken vaihtaa vain muutaman sanan. Mitä sinä siitä kaikesta arvelet?

KAUKO. Hm! (Heittää hymyilevän syrjäsilmäyksen Sirkkuun.) Tiedätkö mitä?

SIRKKU. No?

KAUKO. Minä ensin viihdytän sinut. Sen jälkeen voimme ilman kiihtymystä käsitellä asiaa.

SIRKKU. Mitä tarkoitat?

KAUKO. Minä kävin pappilassa.

SIRKKU. Pappilassa?

KAUKO. Niin — minä aion mennä naimisiin.

SIRKKU. Älä nyt lorua! En ole sillä tuulella.

KAUKO (vakavasti). En minäkään leiki elämän arvoilla. Minä kävin pappilassa ja panin meidät kuulutuksiin. Se oli minun vastalauseeni isäsi vaatimuksiin.

SIRKKU. Tietääkö isä sen?

KAUKO. Tietää. Sanoin sen hänelle lähtiessäni.

SIRKKU. Mutta miten se kävi päinsä —?

KAUKO. Ilman sinua — tarkoitat?

SIRKKU. Niin.

KAUKO. Se kävi päinsä siten, että asia on nyt selvä. Sinä vain piipahdat rovastin luona ennen iltaa.

SIRKKU. Niinkö?

KAUKO. Niin — jos sinä tahdot.

SIRKKU (silittää Kaukon kättä). Tiedäthän, että sinun tahtosi on minun.

KAUKO (ottaa Sirkun käden ja suutelee sitä). Siihen minä luotinkin. — Sinun on mentävä ennen iltaa.

SIRKKU. Kyllä — kyllä!

KAUKO (nousee). No, nyt voimme puhua isästäsi. Nyt et voi kiihoittua mistään, mikä tätä asiaa koskee. (Kävelee.) Voin vieläkin sanoa sinulle etukäteen, että se on aitoafrikalainen juttu — koko historia. Täysin sopiva neekerimaahan ja Kongoon. Täällä se tuntuu sadulta.

SIRKKU. Sekö, että hän vaatii meidät eroamaan?

KAUKO. Ei se mitään. Se on kyllä täysin eurooppalaista.

SIRKKU. Mutta käsittämätöntä! Ymmärrätkö sinä hänet?

KAUKO (pysähtyy). Hm! Mitä itse arvelet?

SIRKKU. En osaa sanoa sinne enkä tänne. Sano sinä! Minä näen, että sinä tiedät jotakin.

KAUKO. En minä tiedä mitään, mutta minä arvelen, että —

SIRKKU. Että mitä?

KAUKO. Että isälläsi on jokin kekseliäs päähänpisto.

SIRKKU. Sinä ärsytät minua! Sano niin, että ymmärrän.

KAUKO. Minä arvelen, että tuo epäterveellinen ilmanala, jossa hän on elänyt parikymmentä vuotta, ei ole pilannut ainoastaan hänen sydäntään, vaan —

SIRKKU (hypähtää seisomaan ja huudahtaa). Hänen järkensäkö?

KAUKO (vetää Sirkun hellästi istumaan). Älä säikähdä! Ehkei se ole niin vaarallista.

SIRKKU (tuijottaa eteensä). Vai niin — isä parka!

KAUKO. Hm! Säälittävää kyllä. Mutta en minä ainakaan muuta selitystä voi keksiä.

SIRKKU. Olisikohan tässä mitään tehtävä?

KAUKO (nousee). Katsotaan nyt ensin — kuinka pitkälle hän aikoo yrittää.

SIRKKU. Luuletko, että hän aikoo toimiakin?

KAUKO. Meidän pitää muistaa, että hän tulee villistä maasta Hänellä on ehkä sivistyneen ihmisen käsitteet vähän sekaisin.

SIRKKU. Uhkasiko hän sitten?

KAUKO. Ei juuri enempää kuin sinuakaan. Mutta sanoihan hän, että hän estää meidän liittomme joka tapauksessa. Hän sanoi tekevänsä kaikki, mitä rahan valta ja väkivalta voi.

SIRKKU (hypähtää seisomaan ja ottaa kiinni päästään). Väkivalta! Odota vähän!

KAUKO (nousee) Mihin menet?

SIRKKU. Odota vähäni Tulen heti! (Juoksee ulos. Kauko kävelee, katselee ikkunasta, tupakoi ja kävelee taas. Sirkku palaa kiireesti, pieni pullo kädessä.) Tämä on isän lääkepullo. Kerttu sanoi, että siinä on tuhoisaa ainetta. Otin sen varmuuden vuoksi haltuuni, jos —

KAUKO. Joutavia! Ei hän mitään sellaista aio.

SIRKKU (tuskassa). Kukapa sen tietää —

KAUKO. Ei, ei! Ei varmasti mitään sellaista! Minä sen tiedän. Pistä pullo mihin tahansa. Vallan toista hän tarkoittaa.

SIRKKU (epäillen). Tiedätkö varmasti?

KAUKO. Tiedän. — Minulle kertoi asioitsija Aherma äsken merkillisen jutun tuossa tiellä.

SIRKKU. Aherma?

KAUKO. Niin — hän, joka omistaa umpinaisen auton — tiedäthän?

SIRKKU. Tiedän — tiedän.

KAUKO (taluttaa Sirkun uudelleen istumaan). Isäsi oli käynyt äsken hänen luonaan ja tilannut tuon auton Turkuun tänä iltana.

SIRKKU. Hän aikoo siis matkustaa?

KAUKO (istuu). Niin — sinun kanssasi.

SIRKKU (hämmästyen). Minun?

KAUKO. Arvattavasti — koska hän pyysi Aherman sähköteitse tilaamaan kaksi hyttipaikkaa Ruotsiin menevässä laivassa.

SIRKKU. Ahermako tämän kertoi?

KAUKO. Aherma kertoi — aavistamatta mitään sen enempää.

SIRKKU. Ja mitä sinä sanoit?

KAUKO. Minä etupäässä vain kuuntelin, etten herättäisi tarpeetonta huomiota.

SIRKKU (ihmetellen). Sanoiko.Aherma, että juuri minä —

KAUKO. Ei sanonut — mutta kukapa toinenkaan se voisi olla.

SIRKKU. Kuinka ihmeessä isä voi kuvitellakaan, että minä lähtisin. Hänhän kysyi minulta — ja minä kielsin peruuttamattomasti.

KAUKO. Tässäpä ilmeneekin hänen omituisuutensa — hänen afrikalaisuutensa. Hänhän uhkasi käyttää rahaa ja väkivaltaa.

SIRKKU. Sehän on uskomatonta!

KAUKO. Tietysti uskomatonta — tietysti mahdotonta! Mutta välttääksemme häväistysjuttua — jos hän kuitenkin yrittäisi — olisi parasta, että poistuisit kotoa — ainakin ensi yöksi. Ai — mutta — menevätköhän ne kaikki huvimatkalle?

SIRKKU. Kerttu ei mene. Soitin juuri äsken hänelle.

KAUKO. No, tee siis asia selväksi hänen kanssaan. Voithan sanoa syyksi mitä tahansa — isäsi täälläolon — tai muuta —

SIRKKU. Ei minun Kertulle tarvitse mitään erikoisia syitä keksiä. Olen hänen seuranaan ollut siellä ennenkin.

KAUKO. Asia on siis selvä! (Nousee.) Nyt käyt vain pappilassa aivan ensimmäiseksi.

SIRKKU (nousee, hermostuneesti). Mitä minä siellä sanon?

KAUKO (leikillisesti). Sanot vain, että sinä olet juhannusmorsian.

SIRKKU. Älä nyt! Enhän minä sellaista voi.

KAUKO (rauhoittaen). Ei, ei! Tietysti! Sanot, että tulit toteamaan minun kuulutuksenottoni — että olet kihloissa minun kanssani. Asia on kovin yksinkertainen ja selvä. Rovastihan jo tietää jutun..

SIRKKU. Minä menen heti. Muutan vain pukua ensin.

KAUKO. Se ei ole ollenkaan tarpeellista. Päinvastoin! Jätä se tekemättä!

SIRKKU. Kuinka niin?

KAUKO. Et herätä kenenkään huomiota. Piipahdat vain aivan kuin arkihommissasi olisit. Sanot vain tyttärille tai muille — jos tapaat — että sinulla on vähän asiaa minulta — niin selviydyt hämmästelemättä.

SIRKKU. Tukkani ainakin menen laittamaan uudelleen. — Lähdetkö sinä ulos?

KAUKO (katsoo kelloaan). Minä pistäydyn tuomarissa — vaikka hän on ehkä juuri päivällisellä — mutta sama se — voinhan kuitenkin käydä, kun lupasin.

SIRKKU. Minä olen niin hermostunut!

KAUKO (ottaa Sirkkua käsistä, herttaisesti). Mistä sitten?

SIRKKU. No, tästä kaikesta — ja sitten — tuosta pappilasta —

KAUKO. Sirkkuseni! Tee se repäisevästi, niin sitten siitä pääset!

SIRKKU. No, mennään sitten nopeasti!

(Menevät perältä. Näyttämö on hetken tyhjänä. Sitten Sirkku tulee takaisin, vielä pullo kädessä.) Varminta on kuitenkin — (Katselee lipastoa ja sitten pöytää, minne sen piilottaisi, keksii äkkiä, juoksee Kaukon makuukamariin. Mauri tulee hitaasti, pysähtyy pöydän luo katselemaan ulos. Sirkku aikoo tulla makuukamarista, mutta kun huomaa Maurin, vetäytyy nopeasti takaisin ja panee oven hiljaa kiinni. Mauri kääntyy lipastoon päin, katselee sitä hetken, ottaa sitten avainkimppunsa ja menee lipaston luo, tarkastelee lukkoa ja avaimia, koettaen sitten yhtä ja toista, kunnes viimein yksi sopii; aukaisee laatikon, pistää avaimet taskuunsa ja alkaa etsiä Sirkun kirjettä; kun ei löydä, ottaa kasan kirjeitä ja papereita, tulee pöydän luo ja alkaa siinä tarkastuksen, löytää vihdoin yhden, jonka päällekirjoituksen lukee tarkasti, ja kun huomaa, että kirje on avaamaton, heittää sen pöydälle, kooten kaikki muut, jotka vie lakaisin laatikkoon, sulkien sitten laatikon. Mutta hänen aikoessaan sitä lukita, kuuluu askeleita ulkoa ja hän ehtii tuskin kääntyä, kun Kauko tulee sisään, mennen suoraan pöydän luo ja heittäen hattunsa pöydälle, katsellen koko ajan Maurin huomaamatta, että kirje hautaantuu hänen hattunsa alle.)

MAURI. Anteeksi, että jäin huoneeseesi, vaikka et ollut kotona.

KAUKO. Se miellyttää minua. Olkaa kuin kotonanne! Tehkää hyvin! (Osoittaa istumaan.)

MAURI (katsoo pöytään kuin aikoisi mennä ottamaan kirjeen, mutta jättää sen kuitenkin tekemättä). Kiitän! (Menee hitaasti keinutuoliin istumaan, ei tiedä, kuinka alkaisi keskustelun, kun Kauko seisoo liikkumattomana paikallaan ja on vaiti.) Noo — oletko kuullut, miten Malkalassa nyt jaksetaan? Onko sairas yhä ennallaan?

KAUKO. Malkala on kuollut.

MAURI. Mitä? Kuollut?

KAUKO. Niin — noin tunti sitten.

MAURI. Entä testamentti? Ehtikö hän sen allekirjoittaa?

KAUKO (liikahtaa hermostuneesti). Kyllä ehti. (Kävelee.)

MAURI. Hermostuttaako se sinua?

KAUKO. Minua ärsyttää se, ettei kellään ole muuta sanottavaa Malkalan kuolemasta kuin: ehtikö hän tehdä testamentin.

MAURI. Sehän on luonnollista! Kaikki ovat odottaneet häneltäkin jotakin hyväätyötä. Nyt hän sen teki — hänkin. Onnittelen sinua!

KAUKO. Mitä onnea minulla siitä olisi?

MAURI. Mitäkö onnea? Varmuus, turva, riippumattomuus.

KAUKO (pysähtyy). Suotta kuvailette minulle onnea siellä, missä sitä ei ole — kun kaadatte sen siellä, mistä minä sitä etsin.

MAURI. Siellä se ainakaan ei ole! Usko minua!

KAUKO (ojentaa kiihtyneenä kätensä). Minä sanon teille: tuo on minun käteni! Te sanotte: ei ole, usko minua! — Onko sellaisessa mitään järkeä? (Kävelee.)

MAURI (hetken perästä vitkaan). Onni, jota sanot etsiväsi, ei ole sinun kädessäsi — eikä edes kätesi ulottuvissa.

KAUKO (istuu uhmamielisenä). Ei! Sillä se on jo minun sylissäni, minun sydämessäni..

MAURI (hetken kuluttua, yksinkertaisesti). Kuulehan nyt, Kauko! Älkäämme tuhlatko sanoja tyhjänpäiväiseen saivarteluun. Minulla ei ole eläissäni ollut niin vakavaa hetkeä kuin tämä.

KAUKO. Ei minullakaan!

MAURI. No, olettakaamme, että se on molemmille vakava! Olettakaamme, että me molemmat olemme peräänantamattomia. Kuinka käy silloin?

KAUKO. Toisen meistä täytyy taipua!

MAURI (katsoo Kaukoa, nousee). Aivan niin! Toisen täytyy taipua! Ja se toinen olet sinä!

KAUKO. Miksi juuri minä? Miksi ette te?

MAURI. Siksi, että minä en voi taipua.

KAUKO. Enkä minä!

MAURI (pyyhkäisee otsaansa). Hm! — Sitten täytyy sinun taittua.

KAUKO (uhmaten). Miten? Voitteko sanoa sen?

MAURI (tiukasti). Voin. Minä voin sen sanoa. Mutta ensin tahdon koettaa kaikkia muita mahdollisuuksia.

KAUKO. Sanokaa vain suoraan heti! Muita mahdollisuuksia teillä, ei ole,