Part 1

language: Finnish

SUSAMEL Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

Jonas Lie

Suom. L. Soininen

Kirjallisia pikkuhelmiä VIII.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.

SISÄLTÖ:

Jonas Lie. Susamel. Venemies Rusten ja hänen muijansa. Valaan pyydystys.

JONAS LIE.

_Jonas Lie_ on Norjan suosituimpia, enimmän luettuja kirjailijoita. Hän syntyi 1833 Buskerudissa, mutta joutui jo viisivuotiaana Tromsöhön, jossa hänen isänsä oli kaupungin voutina. Poikamuistojaan tästä pohjoisesta kaupungista kertoo hän tässä esillä olevassa kertomuksessaan, "Susamel". Täällä kasvoi hän ajatuksiltaan ja tunteiltaan kiinni pohjolan ihmeelliseen luontoon ja karuun kansaan. V. 1860 asettui hän asianajajana Kongsvingeriin, ja vasta 1870 julkaisi hän ensimäisen romaaninsa, kuuluisan kuvauksen "Den fremsynte" (Tietäjä). Hänen oivallisista romaaneistaan, joissa hän mestarillisesti kuvaa norjalaisen merimiehen elämää, ovat koko pohjolassa tunnetut "Luotsi ja hänen vaimonsa", "Rutland" ja "Eteenpäin". Perhe-elämän kuvaajana on hän vielä korkeammalla ja sillä alalla liikkuu hänen tähän vihkoseen liitetty kertomuksensa "Venemies Rusten ja hänen muijansa". "Maisa Jonsissä" kuvaa hän pikkukaupungin elämää ja "Niobessa" — joka kenties on hänen paras teoksensa — piirtää hän isän ja äidin kärsimyshistorian. Enimmät hänen teoksistaan ovat käännetyt suomeksikin.

SUSAMEL.

Muistan vielä hyvin, kun poikasena ensi kerran Tromsössä kuulin puhuttavan Susamelista. Tätä nimeä mainittaessa kuului ilmassa kuin kauhun humahdus, ja minä tahdon kertoa hänestä, mikäli muistan poikavuosiltani.

Silloin oli juuri venäläisaika nimittäin se aika kesästä, jolloin satama oli täynnä venäläisiä pyöreäperäisiä lastialuksia. Valoisina iltoina kuleksivat venäläiset ryhmissä neliäänisesti laulaen pitkin katuja myssyineen ja pitkine, harmaine kauhtanoineen. He kuorivat ja söivät sieniä, joita olivat löytäneet saarelta ja joita me lapset pidimme ehdottomasti myrkyllisinä kaikille muille kuin ryssille.

Kangastuksen tapaisessa valossa täällä pohjolassa, missä voi löytää nuppineulan tai lukea kirjaa keskiyön auringon valossa, saattoi koivikkojen peittämä saari kaupungintaloineen, satamineen, aluksineen ja tuntureineen vastakkaisella rannalla sellaisena iltana kuvastua välkkyvään, metallinviheriään salmeen, ikäänkuin koko maisema riippuisi kirkkaassa läpinäkyvässä ilmassa.

Laiturien edustalla virui kokonainen metsä kolmimastoisia, sinisiä, vihreitä ja valkoisia venäläisiä aluksia, joita kulettivat Bogdanoffit, Vasilijeffit ja mitä kaikkia laivurit lienevät olleetkaan nimeltään, ja laituripalkeilla oli valkoisenaan ruisjauhoja, joita päivät päästään purettiin laivoista mattoihin ja vinttureilla nostettiin tavarasuojuksiin.

Näissä aluksissa oli paljo hyviä tavaroita. Siellä oli keltaisia, kovia kakkuja — nimeltään "prenikoita" joita sai ostaa kaksi kappaletta yhdellä kuparikopeekalla, kun poikamaisella venäjänkielellämme huusimme: "prenikka kopum"! Ja siperialaisia pähkinöitä sieltä sai lahjaksi. Kajuttain pöydällä oli pyhimyskalentereja, joissa oli punaset kirjaimet jokaisen pyhimyksen nimessä. Siellä alhaalla kävellä tassutteli kummallisesti puettuja venäläisakkoja, jotka tarjoilivat teetä välkkyvistä, kiehuvista vaskilaitoksista — "samovaareista" — ja kajutan seinällä tiiliuunin — "pjetskan" — vieressä riippui yhtä kummallinen pyhän Nikolauksen kuva, jonka edessä paloi kynttilä.

Väliin nähtiin kuvia ripustettuina miehen korkeudelle mastoon. Sanottiin, että he tekivät niin pakottaakseen suojeluspyhimyksen antamaan matkalle suotuisan tuulen, kun miehistö oli ensin kolme päivää koettanut taivuttaa häntä siihen hyvällä, vahakynttilöillä ja suitsutuksilla.

Mainitsen tämän kaiken, sillä Bogdanoffin aluksessa sattumalta oli muiden merkillisyyksien joukossa neliskulmainen tummanruskea karhunpoika, joka kuleksi ja leikki aluksessa kuin mikäkin laivakoira.

Minä istuin laivan portaalla ja ojensin leikkien saappaani sen kitaan, — kuten väliin voi pistää päähän ojentaa jalkansa leikkivälle koiralle, joka kyllä sen hampaidensa väliin sieppaa, mutta, kuten tietty, ei tosissaan tarraa kiinni.

Karhu ei kuitenkaan ollut mikään koira. Se puri tosissaan varpaan lävitse, ja minä muistan vielä tänäänkin miltä minusta tuntui.

Koko yön makasin minä haavakuumeessa, minua vaivasi jokainen huoneessa suriseva kärpänen, ja minä katselin, kuinka raukean lämmötön yöauringon paiste antoi eloa käärekaihtimien kuvioille. Alhaalta kadulta kuului hetkisen venäläisten laulua, — sitte muuttui se sekavaksi hälinäksi ja temmellykseksi ja huudoksi ja ihmisvilinäksi.

Minä en saanut sinä yönä selvää mistään muusta kuin että sisäkkö, joka oli ollut ulkona tiedustelemassa, sanoi kuiskaten lastenpiialle:

— "Se on Susamel! — — Nyt ovat he panneet hänet tyrmään!... He kantavat venäläisiä paareilla laivaan; — ne on lyöty kuoliaaksi... kolme ryssää ja yksi hampurilainen!"

Ja niin istuivat he molemmat itkien hiljaa esiliinoihinsa, jotteivät pelästyttäisi minua, sillä heidän piti vuorotellen valvoa minun luonani.

Muutamia päiviä myöhemmin kerrottiin, että oli pidetty kuulustelu, ja Susamel oli kaiken muun hyvän lisäksi nujertanut mullinmallin kaupunginvoudin pojankin.

Tämän viimeisen nyt kyllä tiesin olevan lörpötystä; sillä minä itse olin kaupunginvoudin poika; mutta se oli totta, että häntä oli sakotettu. Susamel, joka asui kaukana Balsvuonolla, oli kulettanut veneessään puolen tynnyriä traania myytäväksi. Sen otti hän nyt, niin raskas kuin se olikin, hartioilleen ja kantoi kaupungin lävitse kauppias Meyerin puotiin saadakseen rahaa esivallalle; mutta vanha Meyer, joka oli juutinmaalainen, oli sanonut, että hän oli "tapellut kuin mies... tosiaan kunniaksi isänmaalle!" — Ja hän oli maksanut hänen sakkonsa.

Minä en, sen pahempi, saanut silloin vielä nähdä Susamelia; mutta jutun todelliset erikoisseikat sain minä tietää tarkemmin kuin kukaan muu viinakauppias Kielin omalta pojalta, joka oli minun ystäväni ja luokkatoverini keskikoulussa. Hän oli katsellut tappelua koko ajan, sillä se tapahtui hänen isänsä myymälän edustalla. Puoti ja koko sen edusta oli ollut ryssiä täytenään. Siellä oli sitä paitsi ollut pari saksalaista eräästä höyrylaivasta, jonka nimi oli Blankenese, tai oli se sennimisestä paikkakunnasta kotoisin, lisäksi joitakin norjalaisia. — Kuitenkaan ei siihen asti ollut näkynyt vihamielisyyden merkkiäkään. Sitte oli Arne-Noran veli tullut tanssien milloin yhdellä milloin toisella jalallaan, kirkuen täyttä kurkkua, töyttilöiden miesparven lävitse ovea kohden kuin mikäkin nyrkkitaistelija ja mongertaen pähkähulluna engelskaansa:

— "God dam you heel you bogger"! ja "come 'long he — en!"...

Hän oli vain sellainen hoikankoiskera, sinisenvaalea pojan veitikka, jolla ei ollut mitään voimia, ja hänen seitsemäntoistavuotias sisarensa oli itkien koettanut saada häntä lähtemään kotiin. Mutta se vaikutti vain, että hän hangotteli sitä vimmatummin. Sitte oli muuan ryssistä sisällä puodissa lähennellyt Arne-Noraa, joka kirkuen pakeni portaita ylös ja piiloutui ullakkokamariin, jonka oven hän sai suljetuksi, ja silloin olivat kaikki äkkiä jakautuneet kahteen puolueeseen: norjalaisiin ja vieraihin, jotka tahtoivat hyökätä ylös portaita.

Sateli navakoita iskuja ja norjalaiset joutuivat alakynteen. Mutta Kielin poika oli sillä välin suurella nokkeluudella juossut Susamelin luo, jonka hän tiesi tulleen juuri samana iltana ja asettuneen yöksi Wagelin talonpoikaistupaan.

Kun Susamel tuli ja kuuli Arne-Noran hätähuudot, oli hän yhdellä sivalluksella heittänyt kaikki nurinniskoin portailta, päästäkseen näkemään kuinka laita oli, ja sitte oli hän alkanut huitoa ensin vintillä ja sitte puodissa sellaisella tavalla, että jälkeenpäin muutamia kannettiin paareilla laivarantaan, ja että kaikki luulivat tapahtuneen murhantöitä...

"Mutta ryssät voivat elpyä uudestaan kuten kärpäset; ne turtuvat vain!" vakuutteli Jens Kiel minulle sellaisella naamalla kuin sanoisi vanhan, moneen kertaan koetellun totuuden. Ryssät olivat lopuksi pötkineet pakoon vintin ikkunoista ja sitä tietä turvekatolle, ja puodin ovi retkotti aamulla runneltuna ja vinossa yhden saranan varassa.

Kun Susamel vietiin tyrmään, oli Arne-Nora kulkenut itkien perästä. Hän saattoi sankanaan aina portille saakka; mutta tämä ei huolinut katsoakaan tyttöä.

"Voin sanoa sinulle, miten oli laita" — sanoi Jens Kiel salamyhkäisesti. "Ylhäältä kapakan vinttikamarista tapasi hän Wagelin puotipojan, 'kauniin Jakvistin', tiedäthän... Tyttö oli päästänyt hänet sisälle pelastaakseen hänen elämänsä, kun ryssät olivat hänen kintereillään portaissa, — ja poika oli niin peloissaan, kun Susamel tuli... aivan harmaa kasvoiltaan!... Hän se juottaa Arne-Noran veljen pätkään iltasin, jotta Arne-Noran täytyy tulla noutamaan häntä kotiin... hän on rakastunut Arne-Noraan... Mutta, — Susamel voi nostaa hänet suoralla käsivarrellaan!"

Susamelista oli tullut rahvaanmiesten ja poikien sankari ja kauhu, ja hänestä oli sepitelty mitä ihmeellisimpiä juttuja. Hän asui, kuten kerrottiin, eräällä niemekkeellä Balsvuonossa, jossa hänen kalansa riippuivat kallion kielekkeellä hänen tupansa edessä, ja "kukaan ei uskaltanut laskea sinne venheellään, hän ei sietänyt siellä ainoatakaan sielua!" Hän oli niin väkevä, että oli yksin heittänyt ankkurin hollantilaisella kauppalaivalla, jossa häntä oli ärsytetty, ja kolmen muun miehen keralla saattoi hän työntää kymmenairoisen aluksen vesille. Kauvempana ulkosatamassa oli hän kerta kerran jälkeen pitänyt venäläisiä aluksia kurissa ja tehnyt Finmarkin satamassa suorastaan ihmetöitä pelastaessaan ihmisiä, olipa kerran keskellä kuohuja purjehtinut suoraan kumollaan olevan venheen ylitse, jonka pohjalla miehet istuivat, ja nostanut heidät venheeseensä.

Suurimmat urotyönsä oli hän kuitenkin tehnyt rantakalastuksen aikaan, tapellessaan kalastuspaikoista. Milloin joku tuli Susamelin tielle, jouduttiin heti käsikähmään. Vieraan oli joko väistyttävä tai tapeltava! — Jo parin talven jälkeen pelättiin Susamelia kaikilla kalastuspaikoilla. Itse oli hän suomalainen.

Sen yön jälkeen, jolloin Susamel tappeli venäläisten kanssa, näin minä hänet useammin, mutta en uskaltanut mennä hänen lähelleen. Tämä tapahtui vasta jonkun aikaa myöhemmin ja juuri samoina päivinä, jolloin kuulin hänen menneen kihloihin.

Silloin oli iltapäivä. Hän istui sorean sinisessä sarkapuvussaan ja uusissa karvaisissa lappalaiskengissään ja kiiltohatussaan paahtavassa päivänpaisteessa alhaalla venheessään laiturin vieressä ja odotti nähtävästi Arne-Noraa. Hänellä oli sinertävän musta tukka, joka tasalatvaksi leikattuna valui leveän, kauniin otsan ylitse, ja hänellä olivat tuuheat kulmakarvat ja siniset silmät. Saattoi nähdä jo kasvoistakin, että ne olivat väkevän miehen kasvot. Hän oli pituudeltaan tuskin kolme kyynärää, mutta tavattoman hartiakas ja vahvarakenteinen. Hän istui hiljaa teljolla, jalat vedessä molemmin puolin venheen kokkaa, ja näytti niin mietteihinsä vaipuneelta istuessaan siinä eteenpäin kumartuneena.

Minun vaikutuksille herkästä lapsenmielestäni näytti, että hänen kasvoillaan oli jokseenkin surullinen ilme, ja kun hän kohotti katseensa minuun, tuntui minusta, että hänen täytyi olla rajattoman hyvä ja kiltti pohjaltaan. Hän antoi minulle sinivärisen ongen, ja minä uskalsin silloin ikäänkuin ystävyyden osotteeksi vetää hänen venheensä kiinnikenuorasta ja puhutella häntä. Kysyin häneltä muun ohella, oliko totta, että hän oli pelastanut niin monta ihmishenkeä Finmarkin satamassa?

"Ojaa... aina jonkun", — sanoi hän. — "Ainahan joku saa luvan purjehtia oman venheensä upoksiin... siitä ei kukaan häntä sakota!"

Minusta tuntui, että tässä vastauksessa piili jokin katkera takatarkotus.

"Susamel", — sanoin minä — "saanko tulla venheeseen luoksesi."

"Uskallatko sinä?" — kysyi hän myhäillen.

Minä hyppäsin äkkiä teljolle hänen luoksensa... "Kyllä minä uskallan!"

Ja siitä hetkestä lähtien olimme me kaksi hyvät ystävät.

Arne-Nora oli, kun häntä oikein muistelen, pieni, hontelo ja hento viisitoista — kuusitoistavuotias tyttö, hänellä oli sinijuovainen vaalennut hame, joka oli hassusti kiinnitetty selän takaa. Hän oleskeli enimmäkseen poikien joukossa, jotka onkivat valkoturskan poikasia alhaalta laiturin viereltä.

Hänen kotonaan oli kurjaa elämää, — siellä joivat niin isä kuin äitikin.

Näen hänet vielä, kun hän valkotukkaisine päineen seisoi nojaten nostolaitokseen ja innoissaan katseli kuinka särkiparvet uivat vihertävän hietapohjan ylitse ja pojat kalastivat. Parvet olivat usein niin tiheät, että ongensiima kotvan aikaa virui koholla niiden selässä voimatta painua niiden välitse. Kun sitte tuli joku pieni turska, uidessaan hiljaa liikutellen selkäeviään, viheriälevän peittämiä ranta-aidan paaluja kohden, jouduimme me kaikki kuumeihimme, ja silloin saattoi hän ensimäisenä kavuta kiviarkulle sitä onkimaan.

Väliin ahdistivat isot puotipojat häntä, jotta hänen täytyi paeta pois.

Häntä sanottiin poikien tytöksi, mutta varsin vähällä oikeudella; — hänestä oli vain niin ikävää olla kotona ja niin hauskaa alhaalla laitureilla, ja sitte oli hän niin hyväntahtoinen ja epäluuloton, ettei paljoakaan ajatellut sitä, mitä kentiesi muut ajattelivat aivan liian paljo.

Kuinka nyt olikaan tai kuinka ei ollut, niin oli hän — se oli vuotta ennen venäläistappelua, — lähtenyt kotoa eräänä kesäyönä, kun hänen vanhempainsa välillä oli ollut kova kotikahakka, ja istuutunut yksin kalastamaan Wagelin laiturinportaille, jotka oikeastaan eivät olleet mitkään portaat, vaan liukkaat, viheriäleväiset tikapuut.

Kun Susamel aamulla tuossa kolmen tienoilla souti satamaan, oli hän löytänyt tytön vedestä, ja näytti siltä kuin tämä olisi siellä maannut kauvan. Ongensiima oli kiertynyt hänen pikkusormensa ympärille, ja sen päässä oli isosimppu, joka oli tarttunut onkeen ja tempoi vedessä sinne tänne, jotta käsi liikkui vedessä.

Susamel oli nostanut hänet laiturille ja työskennellyt hänen kanssaan vahvoine voimineen parisen tuntia ja puhaltanut henkeä hänen rintaansa, kunnes hän vihdoin virkosi eloon, ja sitte kantanut kalmankalpean tytön käsivarsillaan kotiin.

Hän ei väistynyt tytön luota koko aamupäivällä, vaan istui siellä tuontuostakin ähkyen — kuten sanottiin, — paikoillaan aivan kuten vuori, kunnes tyttö tuli tunnoilleen.

Susamel tunsi tytön siitä päivin. Hän ei mennyt mielellään tämän vanhempain luo, ja niin tuli tämä sitä useammin alas laiturille ja jutteli hänen kanssaan, — ja tuona iltana, jona hän istui niin juhlapuvussaan venheessä, odotti hän varmaan tyttöä.

Tämä tulikin hetkisen jälkeen rantaan laatikko kädessään ja kaulassaan suuri punaruutuinen liina, joka somisti häntä suuresti.

Hän jäi seisomaan hetkeksi laiturin alimmalle portaalle, mutta kun hän tahtoi antaa laatikon Susamelille, auttoi tämä hänet venheeseen, jossa he istuivat teljolle vastatusten. Ensin he istuivat äänetönnä, ja sitte alkoi tyttö kysellä häneltä, milloin hän taasen aikoi mennä merille kalastamaan?

"Oo, siihen kai viipyy kauvan", — tuumi Susamel, — "olemme nyt ensin kotona koko kesän."

"Veljeni sanoi viimeksi, että tunturilla Balsvuonossa oli niin paljo lehtiä ja marjoja... Minä en koskaan ole ollut tunturilla", jatkoi tyttö. —

"Onko sinulla hevosta, Susamel?" — puutuin minä puheeseen.

"On, punainen, jonka kyllä saat nähdä. — Minulla on pieni suviaitta ylhäällä Kalattoman lammen luona... saat ratsastaa sinne."

"Eikö siinä lammessa ole sitte kaloja ensinkään?"

"Oh, koko kalattomuus on vain lörpötystä. Minä olen saanut sieltä suuria taimenia. — Ja sitte on siellä suuria muuraimia suolla — sinulle, Nora! Juuri niitä sait nyt."

"Sinulla on siis hevonen, Susamel?" — sanoi tyttö.

"Olen laittanut sille satulankin."

"Satulan!" — huusin minä innoissani.

"Joo, — minä laitan sinulle toisen... tämä on naisväen satula..."

"Tuleeko Nora sitte sinne?"

"En tiedä", — sanoi Susamel ja kumartui ja avasi pienen, pyöreän puulaatikon, josta hän etsi jotakin. — "Se riippuu hänestä itsestään... minä kyllä tahtoisin hänet sinne mielelläni... mutta silloin voi käydä, ettei hän siellä viihdy."

Hän otti rintaneulan ja pisti sen tytön silkkiliinan nurkkaan, ja tämän posket lehahtivat punaisiksi.

"Tahdotko ottaa sen kauniiseen kaulaliinaasi, Nora?" — kysyi hän omituisella äänensävyllä.

"Saat puhua heidän kanssaan kotona, — minä kyllä tahdon, Susamel!" — sanoi Nora ihmeen hiljaisasti ja katsoi maahan.

Miksei hän voinut sanoa: "kyllä" — kun rintaneula kerran oli niin soma, ja miksi Susamel tarttui niin iloissaan hänen käteensä ja veti hänet luoksensa, sitä minä en ymmärtänyt; mutta hän hypähti yhtäkkiä nopeasti venheestä ja ylös portaille, ja näytti niin huikean hämmentyneeltä. En ikipäivinäni ole nähnyt ketään, ihmistä niin punaisena.

"Sitte tulen sunnuntaina!" — nauroi Susamel ja katsoi ylös tyttöön säteilevän tyytyväisenä.

"Niin, Susamel; mutta — sinä yksin... ei veljesi vaimo."

Minä ihmettelin edelleen heidän kaikkia eleitään, ja samalla pisti silmiini, että tytön niskassa ja siinä keveässä, joustavassa tavassa jolla hän notkutteli solakkaa vartaloaan oli jotakin kaunista, hänen kulkiessaan laituria ylöspäin. Susamel täydensi tämän vaikutuksen, lausuen raamatullisella kielellään hiljaa ja kuvailemattomalla ilmeellä hänen jälkeensä:

"Hän on kuin Mahanainin tanssi!"

"Onko se totta, että sinä yksin jaksat nostaa laivan ankkurin, Susamel?" — kysyin minä.

"Oletko hullu!... Mutta tästä saat nähdä!" — Ja niin alkoi hän huiskutella minua ilmassa ylös ja alas, aivan kuin olisin kaksivuotias lapsi. Hän oli aivan huimalla tuulella ja näytti vain olevan ymmällä, mitä antaisi minulle. Vihdoin otti hän homeisen, venäläisen kuparirahan, jossa oli kaksi nuolta ristissä, ja alkoi hangata sitä kirkkaaksi minulle.

"Tahdotko tämän?"

Se oli liian houkutteleva: siihen oli luonnollisesti hakattava reikä, jotta siitä tulisi mainiompi leikkikalu, — ja niin otin minä rahan ja sain sentähden toria tultuani kotiin.

Susamel tuli nyt useammin Tromsöhön, milloin yksikseen kuusiairoisessa venheessään, jossa toi kapakaloja tai muuta, milloin velipuolensa, joka asui hänen läheisyydessään Balsvuonossa, ja tämän vaimon kera, joka tosin oli jokseenkin juonikas luonteeltaan.

Hän oli pitkä, laiha, solakkavartaloinen suomalaisnainen, jolla oli musta myssy ja joka käveli niin verkalleen ja somasti. Hän oli kaunis; mutta kasvot mataloine otsineen ja hieman yhteenpuristuneine suineen, jonka ympärillä leikki omituisen itserakas, hieman salamyhkäinen hymy, — eivät tehneet hyvää vaikutusta. Kaisa ja hänen miehensä kuuluivat muutamaan pohjolan haaveellisista uskonlahkoista, — suuntaan, johon myös Susamel alkuaan kuului ja kääntyi tappeluaikakautensa jälkeen taasen siihen, mikäli hänen luonteensa sen salli.

Kaisa ja hänen omansa majailivat Wagelin talonpoikaistuvassa; ja hän oli kerran ollut kovassa touhussa käännyttää Wagelin puotipoikaa, Jakvistia. Mutta tältä sai hän hedelmäksi vain ylimielisiä vastauksia ja pistopuheita.

Oli kuitenkin pahoja kieliä, jotka sanoivat, että syy, jonka tähden Kaisa aina sai kahvinsa tuolla takapihalla ja viihtyi siellä niin hyvin, oli siinä, että hän, huolimatta kaikkea muuta kuin enää nuorista vuosistaan, oli iskenyt silmänsä ja suorastaan pihkaantunut Jakvistiin, joka oli tavattoman kaunis nuori mies aivan korpinmustine tukkineen, jotka kihertelivät ja kähertelivät ympäri otsaa. He väittelivät, että Kaisan pienet, ruskeat suomalaissilmät loistivat ja vilkkuivat, kun hän vain näki Jakvistin, ja että hän oli kovasti vihoissaan Arne-Noralle sentähden, että Jakvist mielellään pyrki leikittelemään ja loruamaan hänen kanssaan.

Kaisa oli siitä pitäen sangen harras nuhtelemaan Arne-Noran vanhempia, osaksi heidän tunnettujen vikojensa tähden, osaksi siksi, että he antoivat tyttärensä käydä niin aivan ilman kuria ja silmälläpitoa. Aina oli sievä eukko saanut tietoonsa jotakin, johon saattoi torailunsa perustaa, ja Susamelin kihlauksesta juoruttiin aika paljo ja siitä ettei hänen veljenvaimonsa Kaisa hyväksynyt naimiskauppaa.

Suurin aihe tuli kuitenkin siitä, kun Arne-Nora ja muutamat muut tytöt olivat olleet hänen veljensä kera kalastusmatkalla salmensuulla ja se oli päättynyt siten, että he olivat ottaneet osaa tanssiin eräällä niemennenällä, jossa nuorten oli tapana kokoontua. Susamel oli kuullut, että "kaunis Jakvist" oli siellä myös sinä iltana ja hän vaati nyt painavasti, etteivät vanhemmat tämän jälkeen saisi koskaan lähettää tyttöä Wagelin puotiin ostoksille. Kaisa oli lopettanut vasta kynnykseltä jaloin juttelunsa ja sanonut lopuksi että "huhuja kulki paljo tansseista ja muista jumalattomuuksista, ja Susamelia kyllä varoitettaisiin."

Oli sellaisia, jotka arvelivat, että tämä oli vain mustasukkaisuutta Jakvistin tähden.

* * * * *

Arne-Nora huomasi aina Susamelin venheen kaukana salmen suulla ja seisoi laiturilla, kun hän tuli. Mutta kun veljenvaimo oli mukana, ei tyttö ollutkaan häntä vastassa, ja Susamel oli sen varmaankin pannut merkille. Ainakaan ei Kaisa viime aikoina seurannut hänen mukanaan.

Kun minä olin Susamelin personallinen ystävä, oli minulla toisten poikain suurimmaksi kateudeksi se kunnia, että minä tohdin istua onkimassa hänen venheensä perässä, ja eräänä päivänä iltapuoleen kun minä siten istuin ja ongin, tuli Arne-Nora alas rantaan.

Kulkiessaan pitkin laituria, jonka sivulla oli vierivierekkäin rantamakasiineja, katsoi hän äkkiä nauruun purskahtamaisillaan ylös erääseen makasiiniin; mutta hän käänsi äkkiä päänsä jälleen toisaalle ja tuli hyvin vakavaksi.

Minä tiesin, että siellä täytyi olla Jakvistin, jonka äsken olin nähnyt seisovan Wagelin makasiinin ylimmässä aukossa ja ottavan kaloja vastaan, ja minusta oli kuin hän heittäisi sieltä tytölle jotakin, joka kuitenkin meni laiturin ylitse. Minä ajattelin, että se oli palanen rintasokeria; mutta Nora ei katsonut sinne päinkään.

Samassa kuulin takanani käheän, kiihkeän äänen:

"Tiehesi, poika!"

Susamel oli noussut... Hänen kasvonsa olivat mullanharmaat ja kalpeat, ja hän näytti sellaiselta, että minä kauhistuneena hyppäsin venheestä ja joksikin suoraa päätä kotiin.

Mitä tapahtui, sain päästä jälkeenpäin selville ihmisiltä, jotka olivat seisseet katselemassa.

Kun Arne-Nora saapui portaille, oli Susamel vitaissut puukollaan poikki venheen kiinnikenuoran. Mutta kun hän vetäsi ensi kertaa airoillaan soutaakseen kotiin tytön nenän edessä, oli tämä hypännyt jälkeen kiviarkulle laiturin vieressä. Siellä lipesi hän ja sai kolahduksen päähänsä; mutta kuitenkin oli hän noussut ja ojentanut kätensä ja huutanut aivan hurjasti ja sydäntä vihlovasti Susamelin jälkeen: — "Susamel! Susamel!"... kunnes oli kaatunut ja jäänyt kivelle makaamaan.

Susamel ei ollut olevinaan niinä miehinäkään ja souti vain yhtä lujasti kauvemmaksi vesille.

Mutta kun Nora ei noussut, tuli Susamel jälleen toisiin ajatuksiin ja souti takaisin kiviarkulle, jolla tyttö makasi. Hän oli nostanut tämän venheeseen ja pessyt vedellä haavan päässä, ja tyttö oli nojautunut häntä vasten ja itkenyt ja nyyhkyttänyt rajattomasti — ja niin oli jälleen tullut sovinto heidän välilleen.

Samana iltana olivat he menneet papin luo panemaan itseään kuulutuksiin, vaikka tytöllä oli vielä silkkikääre päänsä ympärillä...

Kuukauden päivien kuluttua vihittiin heidät Tromsön kirkossa. Hän tuli kaksi veljeään ja veljen vaimo mukanaan, ja he menivät morsiamen kera suoraan alttarilta venheeseen.

Nyt oltiin suunnilleen sitä mieltä, että Arne-Noran oli joku hirviö ryöstänyt. Ainakaan ei ollut ainoatakaan tyttöä Tromsössä, joka olisi uskaltanut lähteä hänen sijaansa, vaikka Susamel olikin tunnettu siitä, että saattoi sangen hyvin pitää puoliaan.

Noin kuukauden päivien kuluttua tuli Susamel hienona ja kiiltohatullaan ja silkkikaulaliinalla ja valkoisella kauluksella sonnustettuna meidän kyökkiimme. Hänellä oli mukanaan oivallinen ongensiima lyijypainoineen ja kaksi onkea ja hän kysyi, saisikohan kunnian lahjottaa ne minulle. Siihen suostuttiin, ja minä en unhota ikänäni sitä iloista yllätystä, kun tulin koulusta kotiin ja näin hänen istuvan etuhuoneessa ryyppy ja leivos edessään, ja minun ymmärtäväinen äitini keskusteli sangen vakavasti hänen kanssaan.

Näin tuli jälleen sovinto meidän välillemme ja minä olin koko lailla ylpeä siitä, että hän olosuhteihinsa katsoen oli tehnyt niin monia valmistuksia saavuttaakseen ystävyyteni takaisin. —

— Kesäisin koululuvan aikaan sain minä luvan seurata tuomaria hänen käräjämatkoilleen. Matkat tehtiin enimmäkseen katetussa venheessä ja kyytimies oli soutamassa, ja käräjäpaikoista oli muuan Balsvuonossa.

Olin iloinnut kauvan edeltäpäin, että saisin nähdä Susamelin kodin, jonka piti olla aivan käräjäpaikan lähellä, ja saisin hämmästyttää hänet äkillisellä tulollani. Mennessä olin paljo jutellut ja lörpötellyt siitä, ja minusta tuntui aivan ihmeeltä, että piti sattua juuri niin, että Susamel, joka oli käräjillä, oli itsestään keksinyt pyytää tuomarilta lupaa viedä minut kotiinsa ja pitää minut kokonaan seuraavan päivän iltaan saakka.

Käräjäpaikalta oli vain vähän matkaa pieneen niemekkeeseen, jossa hänen tupansa seisoi, vierellään muuan peltosarka ja rannalla talaksen luona muutamia vaikkanoita, joilla oli kaloja kuivamassa. Se oli aivan koivikon ja nurmikenttien peittämän jyrkkärinteisen tunturivaaran juurella, ja rannikko oli niin kapea, että puuvaja ja lehminavetta oli täytynyt laittaa tuvan yläpuolelle rinteelle.

Meidän soutaessamme sinne iltapäivän tyyneydessä, nousi savu sinertävänä savutorvesta, ja Arne-Nora tuli alas ovesta ja juoksi rannalle meitä vastaan. Hennosta, hoikasta vartalostaan huolimatta oli hän ikäänkuin kasvanut sitte viime näkemän.

Minua kestitettiin runsaasti viilipunkalla, jonka päällä oli rintasokeria, piparkakuilla, rinkilöillä ja kahvilla ja sitte pääteltiin, että meidän piti lähteä Kalattoman lammelle ja oltava yötä siellä kesämajassa ja ongittava Susamelin kera taimenia.

Punasella hevosella, joka Susamelilla oli yhteinen velipuolensa kera, saisin minä ratsastaa, kun taasen hän ja Arne-Nora kävelisivät.

Omituista oli nähdä näitä kahta taipaleella — he nauroivat ja ilvehtivät ja laskettelivat suustaan koko joukon hullutuksia.

Tie kulki ristiin rastiin soiden välitse, jotka monesta kohdin olivat muuramista keltaisenaan.

Ja millä varmuudella kulkikaan valkoturpainen hevonen porrasten ylitse, ja kuinka tarkoin valitsikaan se jalkansa sijat, askel askeleelta, mitä jyrkimmillä paikoilla ja alsikeapilan villojen keskeltä! Minä olin tottumaton ratsastamaan ja minua pelotti; mutta Susamel lohdutti minua sillä vakuutuksella, että hevonen oli niin "oppinut kulkemaan".

Olen sittemmin usein kuullut puhuttavan "lukuhevosesta" ja siitä että joku kirjatoukka, "pänttää päähänsä kuin hevonen", mutta "oppinut kuin hevonen" en ole kuullut sanovan kenenkään muiden kuin Susamelin; mutta minä ymmärsin, mikä suuri tunnustus siinä piili tunturihevosen kokeneeseen vaistoon nähden.

Ihana päivän helle, päivä ponnistuksia täytenään... Ilta, jolloin me sytytimme nuotion kesämajan eteen hyttysiä karkottamaan, ja yö, jolloin me olimme Kalattoman lammesta taimenia onkimassa, — kuinka se kaikki onkaan ilmielävänä muistossani!... Näen yhä vielä tämän kesäyön puoleksi unenhorroksessa tai unelmain hohteessa, kuinka me istuimme hiljaa ja ongimme, ja meidän molempain ja venheen varjot vaipuivat tummina syvälle veteen, ja kaikki ympärillämme, tunturit ja puut näyttivät omituisessa yövalaistuksessa ikäänkuin nousevan ilmaan, höyhenenkeveinä, — kunnes uni valtasi minut, ja minä nukuin Susamelin takille, muutamien lehdeksien päälle, jotka meillä olivat mukanamme venheessä.

Kerron tämän kaiken kuvatakseni hieman sitä vaikutusta, jonka sain tämän avioparin onnellisesta yhteiselämästä ja kodista.

Yksi soraääni sattui siellä sentään.

Kun Susamel seuraavana päivänä iltapuoleen oli soutanut maakauppiaaseen jollekin asialle, tuli sillaikaa hänen veljensä vaimo mökkiin.

Hän oli tuvassa jokseenkin kauvan ja puhui Arne-Noran kanssa, jollaikaa minä olin ulkona hevosen kera, jonka Susamel oli satuloinut minua varten ja kiinnittänyt maahan pitkään nuoraan. Kun pitkä, kaunis nainen vihdoin tuli ulos ovesta, näytti hän ilkeännäköiseltä, ja hänen kasvoillaan oli epämiellyttävän teeskennelty imelyys, kun hän kulki ohitseni ja tervehti.

Kun minä menin tupaan, makasi Susamelin vaimo kasvoillaan vuoteessa ja itki; mutta hän pyysi minua, etten suinkaan sanoisi siitä Susamelille mitään!... Kaisa tahtoi hänet pakottaa taivuttamaan Susamelia siihen, että hän velipuolensa kera luovuttaisi kappaleen rannikkoa Jakvistille Tromsöstä traanikeittämöä varten. Kauppakirja olisi allekirjotettava käräjillä seuraavana päivänä.

Arne-Nora oli epätoivoissaan, ja hän huudahti purskahtaen uudelleen itkuun:

"Tästä tulee pahempaa kuin Tromsössä!"

"Niin, mutta veljesi vaimo ei silloin saa pakottaa sinua, Nora!"

"Hän muuten juoruaa Jakvistista Susamelille... ja hän uskoo häntä... ja silloin!" —

Hän ei sanonut muuta, istui vain ja tuijotti lattiaan ja oli aivan kuin poissa tajultaan. — "Kaisa juoruaa siitä kaulaliinasta, jonka Jakvist kerran lahjoitti minulle... ja josta minä en ole tohtinut virkkaa mitään, sillä Susamel ei siedä häntä... ja Kaisa tietää sen... ja jos hän sen sanoo, niin Jumala minua auttakoon!... Ethän sinä vain sano mitään?" — kysyi hän uudestaan ja katsoi minuun pelokkaan tutkivasti.

Minä en ymmärtänyt silloin juttua kokonaan; mutta minulla oli kuitenkin jotakin vihiä siitä, että Susamel oli mustasukkainen Jakvistille.

Ja vähän ajan perästä oli koko juttu unhottunut, ja hän auttoi minua pyydystämään rapuja rantamatalikolta.

Kun Susamel palasi kotiin, teimme me oikein juhlasaatossa kävelymatkan eräälle multahaudalle lehtivaaran juurella.

* * * * *

Monta vuotta tuon päivän jälkeen näin jälleen Tromsön. Se oli sama kaupunkinsa ja satamansa koristama, koivumetsien ja huvilain reunustama saari, joka lepäsi niin ihmeellisen suvikirkkaana kuvasteleiden salmeen. Näin jälleen alukset ja makasiinit ja tutut laiturit; mutta paljo oli muuttunut.

Oli tullut uusia ihmisiä, uusia katuja, vieläpä uusi kirkkokin, joka, niin kaunis kuin olikin, ei kuitenkaan ollut se sama, vanha, punaiseksi maalattu, jonka minä muistin, missä niin monet pulskat morsiusparit olivat vihitty.

Erään vanhan toverin kera, joka nyt oli vakava porvari paikkakunnalla, kävin minä katselemassa muutamia poika-aikojemme kisakenttiä ja mielipaikkoja. Mutta vanhan laivasataman seutuja en minä enää tuntenut. Ennen kaikkea olisi siellä pitänyt olla se valkoinen rihkamapuodin ovi, josta Anton Knoff eräänä sunnuntai-iltana ampui jousipyssyllään nuppineulakärkisen nuolen toisensa jälkeen, kunnes hän vihdoin sai sattumaan kauppias Schnabelin reiteen, kun tämä onnettomuudekseen tuli ulos oman puotinsa ovesta.