Part 3

Hän tuijotti lautasriviin kyökissä. Siellä venyttelihe kissa ja kehräsi ja mulkoili lakkaamatta häneen loistavan keltaisilla silmillään — ja vihdoin naukasi surkeasti. Hän katsoi siihen kylmästi kuin kipsikuvaan.

Hän meni vaatekammioon, jossa vainajan hameet ja paidat riippuivat. Kengät seisoivat alla kiinnipujotettuine nauhoineen.

Hänen silmänsä sumenivat, ja hän veti henkeä syvästi voihkaisten.

Sitten täytyi hänen lähteä takaisin makuuhuoneeseen varpaisillaan hiipien... istua siellä, kuten oli istunut kaiken yötä, ja katsoa vainajaa ja ajatella, että tämä saattaisi huomata ja tuntea hänet, etteikä hän ollut poissa sittenkään... Oli vain niin vähän heitä erottamassa. —

Kuinka hän saattoikaan olla poissa...

Sellaista kun heillä oli ollut yhdessä siitä pitäen, kun hän oli kahdeksantoistavuotias — seitsemäntoista, jopa ennemminkin.

Hän muisti senkin ajan, jolloin vainaja juoksenteli tyttösenä laiturilla... ja kuinka hän oli leikkinyt tämän kera.

Hän istui vuoteen vieressä ja tuijotti äänetönnä vainajaan, eikä käsittänyt... että Gjertru — hänen muijansa — oli lakannut olemasta... levätessään tuossa noin, jotta hän saattoi tarttua hänen käteensä... Kasvojen varjo kuvastui häämöttävänä seinää vasten, ja siellä kohosi hänen silmiensä eteen ikäänkuin jotakin toiseen maahan kuuluvaa, maahan, jossa Gjertru tulisi vaeltamaan ilman häntä.

Silloin raotti hän hieman vainajan silmää ja näki, että se oli sammunut. Häntä väristytti jäätävä kauhu. Nyt se oli varmaa, — Gjertru oli kuollut, — poissa.

Hän painoi silmän kiinni jälleen ja suuteli luonta — meni nurkkakaapille ja löysi kaksi kuparirahaa ja laski ne yhden kummallekin silmälle.

Hän istuutui ja piteli ja katseli vainajan käsiä...

"Sä olit aina iloni!"

Illan suussa tuli puuseppä Andersen ottamaan kirstun mittaa.

Hän löysi venemiehen painuneena nenälleen, suuri selkä kyyryssä ja pää tyynyssä.

"Venemies, — venemies", — kuiskasi hän koettaen hiljaa häntä kohottaa.

"Venemies!" — huudahti hän kauhuissaan.

Mutta venemies Rusten oli kylmä ja jäykkä ja puuseppä ymmärsi, että hän oli kuollut.

VALAAN PYYDYSTYS

Valaslaivan uuninovet paukkuivat auki ja kiinni jälleen; höyrypannu kuumennettiin äärimmilleen, ja savu tuprusi mustana savutorvesta.

Oli ilmotettu: "Valas näkyvissä!"

Kaukana näköpiirin rajalla kohotti elukka tuon tuostakin tumman, jäänharmaan päänsä vedenpinnalle.

Valas tuli yhä selvemmin näkyviin...

Saattoi arvata, missä se kulloinkin sukeltaisi uudelleen näkyviin, ja vesisuihku nousi sen pärskyessä kuin suuresta konelaitoksesta.

Tunnin verran myöhemmin laukaistiin keulatykki lievällä panoksella, ja tykin suusta singahti ahingas ja sen käsivarren paksuinen touvi niin rajulla vauhdilla, että kelannapaan täytyi ammentaa merivettä, jottei se syttyisi hankauksesta.

Valas teki korkean hyppäyksen, kun ahinkaan rautakynsi kopristautui ja tarttui siihen kiinni väkäsineen; se oli sattunut suoraan uimusrustoon.

Ruijan rannikko oli viivasuoraan viiden neljännespenikulman päässä laivan peräpuolella, kun ajo alkoi, ja se jatkui vähentymättömällä vauhdilla ja piukoin touvein luodetta kohden meren ulapalle koko iltapäivän.

Höyrylaiva laahautui valaan jälestä kuohujen ja vesiruiskun halki, tottelematta lähes neljänkymmenen hevosen voimaista höyrykonettaan ja vastatuulessa pullistuvaa keulapurjettaan. Jättiläiselukka oli tyyten uuvutettava, ennenkuin se antautuisi.

Tämä oli muuan pitkävartaloisista, hurjista uurteisvalaista, jonka riihottomia voimia saimme kokea.

Maata emme enää ammoin aikoihin erottaneet. Myöhäisenä, valoisana iltana kimalteli laskeutuvan auringon kellertävä loimo yli kirkkaan ulapan. Vauhti pysyi muuttumatonna. Touvi pistäysi vinosti alas mereen kuten kellariin ja pieksi tuon tuostakin kappaleen matkaa edelläpäin aallonharjoja, vesisuihku satoi alituiseen keulakannelle, ja keulalaidat kaivautuivat syvään kuohuihin.

Ei ollut ajattelemistakaan, että sinä yönä pääsisi makuulle kojuunsa!

Eikä seuraavanakaan päivänä mitään muutosta; laiva laahautui eteenpäin kokka vaahdossa ja keulalaidat veden sisässä, se laahautui ikäänkuin neulansäikeen vetämänä.

Tämä tällainen kulku näytti voivan jatkua aina jäämeren tuntemattomille ulapoille, jos tahdottiin nähdä jättiläisen makaavan muserrettuna ja halaistuna laivan rinnalla.

Kului taasen pitkä iltapäivä ja ilta; ja vielä miltei päätön, kurja yö, jolloin aallot tulvanaan huuhtelivat kantta ja kapteeni ja perämies vaihtoivat vahdin toisensa jälkeen komentosillalla.

Laiva oli laahautunut valaan jälestä viisiviidettä tuntia — melkein kaksi vuorokautta!

Ja juuri kuin kokki toi aamukahvia kolmannelle päivävartiolle, silloin katkesi touvi, ja valaslaiva menetti ahinkaansa ja kuusitoista kyynärää rautaketjua ja kolmekymmentä kyynärää touvia, mikä kaikki nyt meni sitä tietään syvyyksien syvyyksiin. — — —

* * * * *

Samana vuonna, vain muutamia viikkoja myöhemmin, kertoivat lehdet, että oli nähty suunnattoman suuri valaskala eräässä pienessä kapeassa, ahtaassa lahdenpoukamassa Norjan eteläpäässä, noin sata peninkulmaa sieltä, jossa touvi oli katkennut.

Ja valas oli käyttäytynyt aivan selittämättömällä tavalla, — liikkunut ihmeellisellä säännöllisyydellä edes ja takaisin pohjakivien yli niin matalassa vedessä, että sen vatsan näytti täytyvän hankautua pohjaan.

Kuinka oli se joutunut tänne? Luonnollisesti oli se kulkeutunut ajellen sillejä. Kentiesi oli se ajellut miekkakalaa — tai rautasampia tai miekkavalasta — jotka kaksi kalaa kummittelevat rahvaan mielikuvituksessa yhtä salamyhkäisinä kuin meren Ahti ja merikäärme.

Valaskalan näkeminen herätti koko hälinän seudulla; sanaa lennätettiin talosta taloon, ja kansaa kerääntyi särkille ja luodoille poukaman ympärille.

Onnettomuus oli, ettei ollut ahinkaita ja pyydyksiä niin suurta vierasta varten.

Ja sentähden seutulaiset keräsivät kaikki ampuma-aseensa, sotilaskiväärinsä ja vanhat pii- ja nallilukkoiset paukkupyssynsä esiin kaikista nauloista ja kaikista nurkista. Syntyi yleinen kilpa-ammunta poukaman ylitse, elukan maleksiessa siellä levollisena edes ja takaisin, — aina samaan tapaan häiriintymättä itseään hankaillen ja millään tavoin joutumatta hämilleen kuulista, jotka kaivautuivat sen jalanpaksuisen rasvakerroksen peittämään selkään ja kupeihin.

Katkeralla voimattomuutensa tunnolla näkivät pyydystäjät kaiken tämän rikkauden — satoja tynnyreitä traania ja muuta hyvää — noin vain kömpivän edestakaisin saavuttamatonna heidän silmiensä edessä.

Valas oli saanut vähintään kaksi sataa rihlapyssyn luotia suomuksiinsa, ennenkuin se kyllästyi tällaiseen kohteluun ja — pitämättä mitään kiirettä — suuntasi taasen taipaleensa meren ulapoille.

* * * * *

Ja jossakin puolen sadan peninkulman päässä edemmäksi etelään päin pyydysti rahvas myöhemmin samana vuonna suunnattoman suuren, yli seitsemänkymmentä jalkaa pitkän lapinvalaan. Maksoi kovan kamppailun ja suuren tappelun, ennenkuin tämä jumalaton elukka saatiin nujerretuksi rantakivikollakoon.

Valas oli näet täälläkin kulkeutunut niin pitkälle rantamatalikolla, ettei se päässyt takaisin matalikon jäädessä kuiville luodeveden aikana.

Suuri uurteisvalas makasi lihattavaksi hinattuna, elotonna ja puoleksi kylellään, kaikenlaisia nahkanrepeämiä, haavoja ja naarmuja ryppyisessä, ikäänkuin uurrellussa nahassaan, ja pää — pienten aivojen suhteettoman suuri kajuutta — ammollaan, suu täynnä hetuleita ja suuri kuin ranta-aitan puolisko. Muuan köysistä oli kierretty sen puoleksi koholla olevaan, vielä vettä valuvaan soreanmuotoiseen, leveään jättiläispyrstöön, joka muistutti valtamerihöyrylaivan potkuria.

Tarinat jättiläisestä kaikkine jännittävine erikoisseikkoineen säilyvät kansassa niillä tienoin. Valaan suuria, kyynärän paksuisia selkänikamia nähdään jalustoina seudun pylväsvajojen alla, ja suuri alaleuka makaa kuin mikäkin kaksikymmentuumainen lankku luukasassa.

Suurimpana merkillisyytenä ihmeteltiin kaikkia niitä rihlapyssyn luoteja, jotka olivat ajautuneet syvälle rasvakerroksen lävitse. Ja vieläkin enemmän sitä, että sen paisuneessa, tulehtuneessa pyrstölihaksessa oli kiinni uudenaikainen ahingas, jonka perässä laahautui kuusitoistakyynäräinen rautaketju ja kaksi kertaa niin pitkä köysi.

* * * * *

Ja nyt makasi se siinä antaen kaiken, mitä omisti nahkansa alla, talonpoikain ja kauppiasten hyödyksi, siten täyttäen tarkotuksensa, — johon meidän kaikkien täytyy enempäin tai vähempäin sätkyttelemisten jälkeen taipua tässä maailmassa.

Ainoastaan tätä sätkyttelyä tekee minun mieleni vielä hieman lähemmin kuvailemaan, — tuollaisen epätoivoon joutuneen uurteisvalaan sätkyttelyä elämänsä puolesta!...

— — Viisiviidettä tuntia oli elukka laahannut perässään suurta höyrylaivaa, jonka potkuri kävi takaperin, suoraan vasten tuulta ja aaltoja, jokaisella suuren pyrstönsä iskulla voittaen sadan hevosen voiman. Hurjassa kuolinkamppailussa taisteleva jättiläissydän lähetti lämpimästi kuohuvaa verta suuren ruumiin jokaiseen suoneen. Joka kerta kun se sukelsi ilmoille huoahtamaan, oli vesisuihku yhä verisempi, sen pienet ylöspäin kääntyneet silmät, jotka ovat lähellä suupieliä eivätkä paljo suuremmat härän silmiä, muuttuivat kahdeksi veripunaiseksi reiäksi, — elukan äärimmäisillä voimanponnistuksilla lakkaamatta vetäessä ahingaskoukkua ja höyrylaivaa ulapalle — yhä kauvemmas ulapalle...

Ja niin veti se paksua ankkuritouvia vuorokauden — ja päivän lisäksi, — ja vielä pitkän pimeän yön alhaalla syvyydessä — kuoleman kynsi kiinni ruumiissaan.

Silloin tuntee se yhtäkkiä, — kun se on kovimmasta kauhuissaan, — että taakka on tiposen tiessään, — poissa — keventynyt... Ylen sumuiseksi käy kuvitella mielessään sen hämärästi tajuttua sisäistä elämää, suunnattoman eläimen äkillistä tuntoa, että se oli — pelastettu! — Pelastettu sorrosta vapauteen. Mutta aivan leikkiä on ajatukselle kuitenkin kuvitella, kuinka jättiläiselukka käyttäytyi ulkonaisesti.

Ei ole mahdotonta, että se on jäänyt makaamaan paikoilleen, tuon tuostakin hermostuneesti nytkäyttäen tai tahdottomasti väräyttäen suuren ruumiinsa lihaksia; — levännyt niin kuoleman väsyneenä vähintään vuorokauden ja niin lähellä vedenpintaa, että sen on ollut helppo vetää henkeään, jolloin sen rasvahiukkaset vähitellen ovat kasaantuneet veteen ja tehneet vedenpinnan sen yläpuolella niin tyyneksi kuin aaltoja olisi uudenaikaiseen tapaan tyynnytetty öljyllä.

Se on maannut ja tuntenut vain itsensä keventyneeksi, — aluksi tehnyt tuon tuostakin muutaman tempauksen pyrstöllään tai uimuksellaan päästäkseen siitä varmuuteen, kunnes nälkä on vähitellen herännyt.

Solakoine, sorjine, pitkine vartaloineen on se salamannopeudella kiitänyt kautta tummanviheriän syvyyden, ikäänkuin iloitakseen jälleen salamannopeudestaan, taivaltanut muutamassa vuorokaudessa uskomattoman määrän penikulmia. Se on imenyt tynnyrittäin napameren jodipitoista, hyönteisiä täynnään uiskentelevaa vettä hetuleidensa välitse ja ruiskuttanut sitä hurjalla elämänrohkeudella ylös ilmoihin, ryhtyen jälleen sillejä ja loddekaloja pyydystämään.

Päästyään höyrylaivan tavattomasta painosta on se aluksi tuskin tuntenutkaan ahdingasta haittana uimuslihaksessaan. Lähinnä on se ollut vain onnellinen vapauduttuaan savuatupruavasta, hirveästä vihollisestaan, joka puhki ja vaahtosi vedenpinnalla rautakynnellään kouristaen hänen ruumistaan. Sen vaisto on tuntenut sen kuten haavan, joka rupeaa jälleen vihottelemaan. Ja vasta vähitellen, sen elostellessa vedessä, alkoi ahdinkaan kouristus tuntua pistävältä ja kiusalliselta.

Ja kipu lisääntyi alinomaa, — lisääntyi viikkojen varrella. Yhä hellän haavan pureminen on sen kiihdyttänyt raivoon, — on ajanut pitkiä matkoja, satoja peninkulmia, valtamerta myöten, — pohjoiseen jäitä kohden, kohden Novaja Semljaa ja Jan Mainia, ja etelään Färöta kohden... Se on lakkaamattomassa levottomuudessaan ja pyrkimyksessään päästä kärsimyksistään jättänyt syvän napameren ja mennyt etelään matalan Pohjanmeren särkille; — ja lopuksi on se epätoivon tuskissaan laskettanut salmien lävitse Norjan rannikolle, jonne sen turvallisuuden vaisto muuten kielsi sitä menemästä, vaikka sillä olisi ollut mitä houkuttelevin silliparvi edessään.

Ja ahtaassa lahdenpoukamassa se yhtä mittaa kihnuttelihe edes ja takaisin puolen päivää matalikon ylitse, yhä vain edes ja takaisin... Ja lakkaamatta samaan tapaan; tarvittiin kaksisataa rihlaluotia, ennenkuin se jälleen suuntasi matkansa ulapalle.

Se on ollut, — voin sen tietysti vain arvata, — sen koetus saada hangatuksi itsestään pois ahingas jälestä laahautuvine rautaketjuineen.

Ja seuraava epätoivon yritys vapautua rautakynnestä sen myöhemmin samana vuonna vei surman suuhun vieläkin eteläisimmillä rantasärkillä!