Part 2

Ovea ei ollut siellä enää.

Mutta sen lisäksi minä kaipasin matalaa, leveää turvekattoa, jolla me olimme leikkineet ja taistelleet ja paenneet sinne niin monta kertaa pulasta. Minun täytyi haparoida hieman muistoani, ennenkuin nimi johtui vielä mieleeni. Vihdoin alotin:

"Mutta... mutta... Kielin turvekatto?"...

Hän nauroi. — "Niin, muistatko vielä sen?"

Ja muisteltuaan kotvan sanoi hän:

"Sen rähjän olemme saanut raivatuksi pois aikoja sitte; paikkaa tarvittiin"...

Minä jäin edelleen seisomaan... monet muistot pyörivät päässäni: tappelu Kielin puodissa, ja kuinka ryssät olivat paenneet katon kautta, ja muutamia heistä kannettu paareilla laiturille. Tämä kaikki palasi ilmielävänä silmieni eteen.

"Entä Susamel?" — huudahdin minä.

"Susamel! — Etkö sitä tiedä? — Hän on hullu, hän... Hän rutisti vaimonsa kuoliaaksi käsivarsillaan. Hän on yksinäisessä kopissa kaupungin vankilassa. Ei ollut ketään, joka olisi ottanut hänet viedäkseen mielisairaalaan Trondhjemiin. Yhtä hyvin olisi voinut ottaa elefantin kuletettavakseen.

"Hänellä on muuten nyt pitkiä selviä väliaikoja, ja luullakseni hän voisi kyllä olla vapaalla jalalla; mutta hän tahtoo kuitenkin itse mieluummin olla kiinni ja valvonnan alaisena."

Minä tarvitsin hyvän aikaa voidakseni sulattaa nämä kuulumiset, jotka valtasivat minut kokonaan ja koskivat sydämeeni syvemmälle kuin oikeastaan tahdoin tunnustaa.. Poikavuosieni ystävä ja sankari oli vielä säilyttänyt sijansa sydämessäni, tunsin sen tänä hetkenä.

"Ja saako häntä nähdä?" kysyin hieman hämilläni.

"Niin paljo kuin vain tahdot. Luukun edessä ovat rautatangot, jos tahdot häntä nähdä niin; mutta huoletta voit mennä sisällekin. Ensi vuosina oli hän pähkähullu, ja pojatkin kasaantuivat silloin ristikon eteen. Mutta nyt on laita toisin. Hän on aivan rauhallinen istuu kaiket päivät raamatun ääressä."

Minä keskeytin keskustelun, Susamelin tahdoin nähdä ilman seuraa.

Hankin tilaisuuden olla hänen kanssaan kahden kesken iltahämärissä seuraavana päivänä.

Kun astuin, sisään hänen luoksensa, istui hän vanhassa asennossaan, kumartuneena, jalat hieman hajallaan ja kyynäspäillään nojaten molempiin polviinsa.

Hän ei kohottanut katsettaan; — luuli kaiketi minua vartijaksi. Jättiläisvartalo oli vielä mahtavampi kuin saatoin muistaakaan; mutta lisäksi oli siinä jotakin vanhentunutta, jotakin rauniota muistuttavaa, ja hänen pitkä tukkansa ja tuuheat kulmakarvansa olivat muuttuneet jäänharmaiksi.

Luultavasti oli liike hänen kopissaan hänestä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä yhtäkkiä heitti hän ylös terävän, aran katseen, — ja minusta tuntui, että katseessa, samassa kuin hän näki minut, oli jotakin hurjaa, eräänlainen uhkaava välähdys, joka viittasi siihen, että tämä taisteluvoimainen olento kärsi ollessaan niin kahleiden läheisyydessä.

Tunsin hetkeksi, että olin asettanut itseni jokseenkin kireään asemaan; mutta minua auttoi usko vanhoihin väleihimme, ja minä kysyin luottavasti:

"Etkö tunne minua enää, Susamel?"

Hän istui yhä äänetönnä ja synkkänä, vastaamatta mitään; jykeville, vanhuudessa vaalistamille kasvoille levisi ikäänkuin tuskallinen ilme. Hän oli tuntenut minut.

"Susamel!" — sanoin minä. — "Me olimme hyviä ystäviä ennen vanhaan. Muistatko, kun olin kerran kotonasi... muistatko tunturiretkemme?"

Hän katsoi minuun, ja kesti kotvan, ennen kuin hän vastasi:

"Se oli silloin hyvinä päivinä; — — mutta nyt ovat tulleet vuodet, joista voi sanoa: ne ovat pelkkää pimeyttä!... Minulla on kyyhkyn verta käsissäni." — Ja hän ojensi ne molemmat synkännäköisenä minua kohden. Oli synkkää, voimatonta, avutonta epätoivoa näissä sanoissa!

Vähitellen onnistuin kuitenkin avaamaan hänen kielensä siteet, niin että hän alkoi kysellä yhtä ja toista oloistani, ja, — ennenkuin siitä tiesimmekään, olimme keskellä vanhoja päiviä. Hänen suuressa yksinkertaisessa luonnossaan oli kovan, ihmisaran kuoren alla valtava ystävyyden ja rakkauden tarve, ja hämärissä sinä iltana saavutin minä hänen luottamuksensa.

"On yksi ihminen, jonka tappamiseen minulla on ollut kova halu", — huudahti hän — "ja se on velipuoleni vaimo Kaisa. Sinä päivänä, jona kuulin, että hän oli kuollut ja tunnustanut kaiken kataluutensa minua kohtaan, makasin minä täällä nauraen, kunnes minut puettiin pakkoröijyyn. Kuinka monta kertaa olinkaan seisonut hänen tupansa edessä ja ajatellut, etten minä päässyt rauhaan ennen kuin olin lyönyt hänet kuoliaaksi; sillä minä näin sen alusta alkaen — hän ei hellittänyt, ennenkuin minä olin poissa järjiltäni, ja Arne-Nora makasi maassa kuin mikäkin pieni pulmusparka.

"Aina siitä ajasta, jolloin tulin Noran tuntemaan, kun olin hänet pelastanut ylös merestä, pelkäsin, että hän oli antanut sydämensä puotipoika Jakvistille. Tämä oli kaunis ja hieno kasvoiltaan ja sanoiltaan, ja minä olin karkea kuin tervattu venhe. Näin heidän nauravan toisilleen laiturilla, ja silloin kun Nora piilotti hänet venäläistappelussa, ajattelin minä, että kuitenkin oli niin sallittu, etten minä saisi häntä; ymmärsin, että hän oli herkästi taipuvainen kaikkeen, mikä oli iloista. Mutta Jumala oli luonut hänet sellaiseksi, etten minä voinut koskaan häntä unhottaa, ja minä näin kuinka hän riippui minussa kiinni.

"Niin haihtui epäilys; mutta silloin minä tunsin, että se saattoi viedä ymmärryksen, ja että silmieni edessä oli kuin pimeä yö, joka kerta kuin epäluulo tuli.

"Jollei Kaisaa olisi ollut, ei minussa olisi enää epäluuloja herännyt Mutta hän sai aina pahaa aikaan; ja hän tiesi mihin sai kipeimmin sattumaan.

"Vuosi naimisemme jälkeen kysyi Jakvist minulta Tromsössä, enkö tahtoisi luovuttaa hänelle erästä saarta rantani edustalla, jotta hän voisi perustaa sinne traanikeittämön. Hän kertoi samassa, että velipuoleni — Kaisan mies oli jo sopinut hänen kanssaan omasta rantaosastaan.

"Ei, Jakvist”, — vastasin minä — ”se ei tule olemaan hyväksi kenellekään meistä!”

"Ja silleen sen piti jäädä, hän ei ahdistellut minua asiallaan. Mutta kotona arveli Nora, etten tehnyt oikein, kun estin velipuoleni etua.

"Ja niin tuli Jakvist sinne. Hän rakennutti pienen talon rannalle ja oleskeli siellä kesäisin pitempiä aikoja katsoakseen keittimöään ja kulkeakseen metsällä.

"Eräänä päivänä, kun minun piti lähteä matkalle Malangeen, ja minä olin Kaisan luona noutamassa purjetta, jonka hänen miehensä oli laittanut minulle, lausui hän hiljaisella, viekkaalla tavallaan:

"Sinun ei pitäisi niin usein olla poissa, Susamel!” — Ja kun minä katsoin häneen, lisäsi hän... ”varsinkaan tähän aikaan, kun Jakvist on täällä.”

"Minä en ollut huomaavinanikaan, mitä hän sillä tarkoitti, ja läksin matkalle. Mutta sydämeni oli povessani aivan kuin palava kekäle ja minä tunsin sen kyllä, kun Kaisa kerran, minun tultuani ikäänkuin sattumalta kotiin, sanoi:

"En voi ymmärtää miksi Nora oli niin innokas saamaan Jakvistin tänne rannalle!"

Nora tuli juuri sisään, ja minä näin, että hän kuuli sen ja ensin punastui ja sitten vaaleni; — ja kun Kaisa oli mennyt, lankesi hän äkkiä itkien kaulaani ja huudahti: ”Älä usko häntä, Susamel! Hän on ilkeä”; — ja hän vapisi pelosta kauttaaltaan.

Kuinka iloisia olimmekaan molemmat, hän ja minä, kun Jakvist oli mennyt pois siksi vuodeksi!

Mutta sitte tuli seuraava kesä, ja sen mukana taasen Jakvist.

Kaisalla olivat aina pahat mielessä, ja minä tiesin, että ainoa keino oli olla uskomatta hänen sanojaan ja luottaa huoletta Noraan.

Ja minä tein niin. Kun minä katsoin Noraa silmiin, tiesin minä, että Kaisa valehteli.

Mutta ihminen ei ole oman sydämensä herra, — ja joka kerta, kun minä aioin kulkea Kaisan tuvan ohitse, oli kuin perkele lujasti vetäisi minua sinne sisään.

Ja joka kerta, kun minä läksin sieltä, oli hän sanonut minulle jotakin, joka sai paholaisen yhä suurempaan valtaan sydämmessäni. —

— — — Eräänä kesäiltana saavuin kotiin päivää aikaisempaan kuin minua oli odotettu. Nora ei ollut tuvassa... ja silloin tulin niin kummalliselle tuulelle.

Minä menin Jakvistin tuvalle keittimön luo; mutta sielläkin oli talo tyhjänä.

Sitte menin minä Kaisan luo!

Tullessani sisään oli hän yksin. Hän oli kasvoiltaan punainen ja kiihtyneen näköinen ja seisoi ikkunan ääressä katsoen ylöspäin mäelle. Hän seisoi niin koko ajan, kun minä olin sisällä; hän mahtoi seurata jotakin silmillään.

"Olipa hyvä, että tulit niin ajoissa kotiin, Susamel!” — alkoi hän ilkeän pilkallisesti. — ”Nyt on Arne-Nora mennyt ylös kesämajalle, ja äsken meni myös Jakvist ylöspäin metsästämään”...

"En usko sinua, Kaisa!"

Hän jatkoi pilkallisesti: ”Parasta onkin ajatella, kun hän menee iltasin kesämajalle sinun ollessasi poissa, — että hän tekee niin ainoastaan päästäkseen Jakvistista rauhaan täällä alhaalla!”

'Niin, kenties päästäkseen rauhaan niin hänestä kuin sinustakin, Kaisa!” — huudahdin minä.

Silloin loistivat hänen silmänsä pilkasta: — ”Tahdon kertoa sinulle jotakin, jota et ole ennen tiennyt, Susamel!... Sen punaruutuisen silkkikaulaliinan on Jakvist hänelle lahjottanut... Tiedän kyllä, että rintaneula oli sinun. Kysy häneltä itseltään, niin saat kuulla!”

Minä läksin kesämajalle. Ensimmäinen, minkä sain silmiini siellä ylhäällä, oli Jakvist, joka pyssyineen astui rivakasti rinnettä myöten ylöspäin.

Ja minä huomasin nyt, etten enää voinut hillitä itseäni.

Sen mahtoi nähdä päältäni päinkin; sillä kun minä seisoin majan edustalla ja Nora tuli sieltä ulos, peräytyi hän sinne takaisin.

"Oletko nähnyt Jakvistia mäellä?” — kysyin minä.

"En, Susamel!” — vastasi hän; hänen oli vaikea saada ääntä suustaan. Hän katsoi jälleen minuun ja peräytyi yhä kauvemmaksi seinää kohden; — sitte heittäytyi hän syliini..."

Minä muistan, että istuin pidellen häntä sylissäni kivellä majan edustalla, missä vesi on aivan lähellä. Lampi, johon yöaurinko kuvastui, ja pensaat ja harjut heiluivat sinne tänne, kuten kerä, jonka panet huiskumaan langan päässä... sinne ja tänne... Ja minusta tuntui kuin joku huutaisi kovalla äänellä harjun takaa; mutta itse en voinut ääneen pikahtaakaan.

Hän oli aivan valkoinen ja katsoi kerran pitkään minuun ja sulki sitte silmänsä.

Silloin otti paholainen minut valtaansa, ja meidän herramme otti kyyhkysen, sillä tuskissani puristin minä häntä rintaani vasten kaikin voimini, kunnes silmissäni pimeni.

Kun minä aloin huomata, että hänestä oli henki poissa, jouduin minä suurimman pelon valtaan. Minä aloin puhaltaa henkeä häneen ja liikutella häntä samoin kuin sinä yönä, jona pelastin hänet merestä ja jolloin mieleni kiintyi häneen, sillä minä näin, että hän oli Herran ihanuus, jota ilman minä en voinut elää. Ja minä en voinut häntä jättää.

Mutta minä en ollut osannut pitää arvossa sitä lahjaa, jonka olin saanut, — ja hänen sielunsa ei ollut enää tässä maailmassa.

Kun hän makasi siellä äänetönnä ja valkeana, oli hän kuin nukkunut enkeli, ja minä istuin hänen vieressään valoisaan aamuun saakka.

Mutta siitä pitäen en tiedä enää itsestäni mitään... sillä meidän herramme oli niin armollinen, että otti ymmärrykseni valon, ja kun minä tulin jälleen tajulleni, istuin minä taottuna rautoihin ja kahleihin, seinään kiinni, kuten mielipuoli mies.

Lohdutin itseäni sillä, että he tuomitsisivat minut kuolemaan ja antaisivat minun sovittaa rikokseni, ja jos niin olisi tapahtunut, olisin nyt saanut rauhan ja sovituksen sielulleni ja nähnyt Noran jälleen. Sillä että hän oli viaton, — sen tiesin siitä hetkestä lähtien, jona hän ummisti silmänsä.

Kun Kaisa muutamien vuosien jälkeen kuoli, lähetti hän papin mukana minulle sanan ja tunnusti, että hän oli keksinyt kaiken sen ilkeyden omasta päästään, ja että hän tiesi Arne-Noran olevan niin puhtaan kuin lumen, — vaikka Jakvist olikin ajatellut häntä.

* * * * *

Susamel ei nyt enää elä!

Jonkun aikaa myöhemmin pääsi hän pois hullujenhuoneesta ja asettui asumaan erääseen majaan Tromsön pohjoisrannalla, jossa hän vietti sangen hiljaista elämää. Sanottiin, ettei hän puhunut koskaan, paitsi milloin oli venheessä, ja siellä oli hän aina päämiehenä.

Parina kolmena talvena peräkkäin kerrottiin nyt, miten harmaahapsinen urho oli oman henkensä uhalla pelastanut ihmisiä kalastuspaikoilla, ja hän alkoi saada takaisin vanhan maineensa.

Eräänä seuraavana kevännä kysyttiin hyviä kalastajia itään, Venäjälle, ja joukko kalastajavenheitä ja kauppalaivoja meni sinne.

Matkalla nousi myrsky ja lumipyry, ja vähitellen kiihtyi se rajuilmaksi.

Havningvuoren läheisyydessä, ajojäiden ja kuohujen keskellä, oli eräs purjealus karilla syrjällään. Miehistö riippui köysistössä ja huusi, aaltojen paiskelehtaessa heidän ylitseen.

Aivan aluksen vieritse suhahti viisiairoinen, josta heitettiin heille nuora.

Vähän myöhemmin oli viisiairoinen pirstaleina ylhäällä vuoren rotkossa, koetettuaan päästä maihin rantatyrskyn halki.

Mutta nuoran toinen pää oli sangen ymmärtäväisesti, lujasti kiinnitetty venheessä olleeseen harakoukkuun, jonka täytyi tarttua kiinni ylhäällä kivien välissä, — ja sen avulla pelastettiin myöhemmin päivällä koko purjealuksen miehistö.

Se oli Susamelin viisiairoinen — ja hänen viimeinen matkansa!

VENEMIES RUSTEN JA HÄNEN MUIJANSA

Kun venemies Rusten kulki kirkkoon sunnuntaisin sinisessä merimiesnutussaan ja sateenvarjo kainalossaan, ja hänen vaimonsa aina purjehti kappaleen matkaa syrjemmässä, tyynessä toisella puolella katua, silloin tiesi jokainen, että nyt juuri soitetaan kolmannen kerran.

He näyttivät niin pulskilta ja hyvin yhteen sopivilta ja nuhteettomilta näin ollessaan yhdessä kävelyllä, mutta kumpikin heistä tarvitsi vain vähän väljänpuoleisesti tilaa itselleen.

Ja jolleivat ihmiset olisi tunteneet asiaa lähemmin, olisivat he luulleet, että tässä kulki oikein rauhallinen ja jumalinen aviopari Herran huoneeseen.

Hurskaina ja hartaina istuivatkin he kirkossa yhdessä, — he eivät vain tahtoneet päästä yksimielisyyteen virsikirjaan nähden, sillä venemies oli pitkänäköinen, ja kun hän lauloi pitäen kirjan kaukana luotaan, täytyi hänen vielä nousta seisaalleen ja ojentautua ennenkuin saattoi nähdä.

Mutta tämä sopusointu kesti harvoin paljoa kauvemmin kuin sunnuntain iltapuolelle, sillä silloin tuli toinen ääni venemiehen kelloon, ja hän alkoi vanhaan tapaansa juonitella ja koukutella ja muistutella ja ilvehtiä muijansa kanssa, jotta se oli koko kaupungin suussa.

Hän oli juuri selvinnyt pitkästä, makeasta iltapäiväunestaan ja ehtinyt sytyttää piippunsa, ja nyt hän seisoi paitahihasillaan helteessä ulkona puurappusilla ja tähysteli muijaansa, joka oli joutunut sanasotaan Paalsenin muijan kanssa vastapäisellä nurkalla.

Eikö muija mäkättänyt siellä aivan kuin vuohi... tärvelee sunnuntairauhan koko mäellä...

"Kuka, kuka, kukahan, — hi—hi—hitolla... ku—u—u—kukahan", matki laivuri harmissaan.

Muija seisoi näytellen talonväelle jotakin kääröä, jonka päällä oli multatahroja, ja väitti että heidän poikansa olivat kiivenneet aidan ylitse ja astuneet kuivamassa olleiden valkoturskain päälle, — nyt juuri keskellä päivää, heidän ollessaan kirkossa, — ainoastaan kurjien omenan raakaleiden tähden, jotka eivät saaneet olla rauhassa.

Venemies Rusten höyrysi ja mutisi vahingoniloissaan:

"Mutta sieluni autuuden kautta, saa hän tällä kertaa nenälleen. Hän tulee sangen hiljaiseksi..."

Venemies loisti tyytyväisyydestä... Joskus tapaa sattumalta toisen muijan, joka hänkään — ei siedä liikoja, ei — hi-hi-hi—h —. Saa tukkia suunsa... hi-hi-hi—h— saa tukkia suunsa.

Yhtäkkiä leimahti sanasota jälleen ilmiliekkiin, ja venemies ojensi päivettyneet ahavan ja talin punertamat kasvonsa kaiteen ylitse:

"Hoohoo, — nyt syttyy se jälleen..." Hän syleksiä töpeksi ja haukotteli piippunsa hammasluun ylitse.

Hänen kasvojensa ilme muuttui mielihyvän irvistykseksi, kun hän näki purjeentekijä Timmen tulla köpittävän keppi kädessä mäkeä alaspäin. Venemies antoi piipun riippua suussaan ja teki liikkeen, ikäänkuin tähystelisi kiikarilla häneen.

Purjeentekijä kulki aivan seinänvartta myöten. Hän pysähtyi tuon tuostakin ja katsoi ylös, — vaaniskeli kai, saisiko seuraa Gjörsaan iltapäiväksi, jotta tehtäisiin joku toti tai parinen ja saataisiin hieman jutella. He olivat purjehtineet yhdessä hieman yli kolmisenkymmentä vuotta sitten ja viettäneet parisen kuukautta merensaarilla.

Purjeentekijä pysähtyi epävarmana kappaleenmatkan päähän portaista.

"Lämmin tänään, purjemestari."

"Pu—uh — kyllä." Hän tähysteli ylös ikkunoihin... "Ollaanko yksin kotona iltapäivällä..."

"Kyllä, — niinkauvan kuin muija pitää iltasaarnaa mäellä", — virnisteli laivuri.

Purjeentekijä tähysteli laivuriin.

"Mitähän, jos purjehtisimme Gjörsaan iltapäivällä, Rusten? Siellä on viileämpää takahuoneessa."

Hän heitti nopean katseen mäelle päin: — "Meidän olisi kai lähdettävä pian tiehemme."

"Ei ole kiirettä, ei ole kiirettä. Muijalla on vielä kolmisen nulikkaa, joille täytyy lukea lakia"...

Venemies kopisti piippuaan kaiteeseen.

Hän oli juuri ehtinyt käydä sisällä ottamassa liinatakkinsa ylleen, kun eukko Rusten tuli hengästyneenä ja koko joukon ripeämpänä kuin hänen lihavalle, verevälle persoonalleen oli hyväksi. Hän oli nähnyt purjemestarin ja aavistanut vaaran.

Venemies otti hänet vastaan pitkällä pettymyksen haukotuksella.

"Sinullepa tuli kova kiire, Gjertru. Malta nyt mieltäsi ja hengähdä hieman, ethän voi puhuakaan pelkältä läähätykseltä... Hys, hys — odota nyt — malta mieltäsi... Tiedäthän huimaustautisi..."

"Lähdemme siis, purjemestari."

"Tällaisessa helteessä", — puuskahti eukko... "Ettekö tahdo astua sisään, purjemestari, ja ryypätä lasin olutta."

"Jaha, niin, — nyt soitetaan leppeää, houkuttelevaa säveltä — viritetään ansoja."

"Minä olen niin ikävällä odottanut saada tietää, kuinka sairaan vaimoparkanne laita on, Timme, kuinka hän jaksaa vaikeine selänkolotuksineen —"

"Nyt ei hän tahdo päästää meitä tiehemme, — ja niin emme pääse tiehemme — mutta käärme oli kavalin kaikista eläimistä maan päällä..."

"Janna parka, me juoksentelimme ja leikimme yhdessä niin monet kerrat alhaalla Merikadulla, kun olimme vielä lapsia. Niin, hän oli hieman nuorempi..."

"Kaukaa hän nyt aikoo lähteäkin... Hohoo, hihii, — tämä vesi kysyy enempää kuin yhden purjemestarin. Jotakin pitempää kuin purjemestarin langan, jos mieli mitata sen syvyyksien syvyys... Eukon voi löytää vasta kolmen sadan sylen päästä."

"Mitä sinä loruat ja jupiset siellä koko ajan, Rusten. Ethän kai tahtone mennä kaupungille kirkkaana sunnuntaipäivänä tuossa takissa, ennenkuin ompelen edes sen taskut riippumasta..."

"Kuules sitä monipuolisuutta! Hänellä on yhtä monenlainen nokka, kuinka monille hän laulaa, sen mä sanon sulle, purjemestari... Aivan äsken luuli kuulevansa huuhkajan huutavan ylhäällä mäellä. — Huuh — — ka — — jan" — toisti hän kumeasti ja painolla. — "Se oli Paalsenin eukon korvia varten, se. Ja nyt laulaa lirittelee hän meitä varten."

"Ettehän kai halveksune lasia hyvää olutta tässä kuumuudessa, Timme. Ja voinhan sitten hommata hieman haukattavaakin."

Purjemestari tähysti laivuriin. Hän oli omasta puolestaan kiitollinen, kun eukko tahtoi kestittää.

"Kas, kas vain, kas vain", kuiskasi venemies; "hän saa sen aikaan, — hän saa sen aikaan... Hitto vieköön, purjemestari, jollei hän ole vetänyt meitä molempia maalle. Saamme mielin määrin sätkyttää pyrstöeviämme... Mutta kyllä tässä keinot keksitään. Ja jollei muu auta, niin lyön minä nyrkin pöytään ja sanon akalle ”seis!” Sillä yksi ainoa se tässä talossa hallitsee"... Hän alensi äänensä tuttavalliseksi kuiskaukseksi: — "En luule kenenkään muunkaan voivan pitää häntä aisoissaan, — en kenenkään muun maailmassa. Sillä hän tietää niin tarkoin, että minä kyllä huomaan hänen metkunsa... He—he—eh he, ei tässä voi edes huoata eikä suuttua, sanoi mies, kun makasi orjanruoskapensaassa...

"No, no, totinen viisaus sanoo, että täytyy käyttää hyväkseen onnettomuuksiaan ja vastoinkäymisiään, purjemestari... Menemme siis tupaan...

"Tässä tupakkaa piippuun... ja tässä tulitikkuja."

He pistivät piippuun ja sytyttivät ja istuutuivat valmiiksi kahvipöydän ääreen ja savustelivat.

"Mihin hän nyt jäi?... Jos tarkotus on, että meidän täytyy istua täällä odottamassa oluen tilkkaa, niin — niin — hitto vieköön, lähdemme tiehemme, purjemestari!"

Samassa narahti kyökin ovi, ja eukko Rusten tuli sisään tuoden olutpullot, korkkiruuvin ja ruisvoileivät tarjottimella.

"Olisin voinut vaikka vannoa kautta sieluni autuuden, ettei tässä talossa ollut tilkkaakaan olutta. Mutta niin se on, kun ei oikea käsi tiedä, mitä vasemmassa on. Hän voi kyllä kätkeä paljonkin, hän."

"Unhotin kaksi pulloa ja panin ne kellariin palosyynin jälkeen, joka meillä oli taannoin", selitti eukko Rusten. "Ja onhan se nyt hyvä olemassa. Edestänsä löytää, minkä taakseen panee, tiedätte kyllä, purjemestari."

"Heisuli vain, — ja ken elää humussa, sen talo sumussa... ja kaikki akat ovat kaltaisiaan... ai mua muijaa, ai kelpo muijaa, sanoi entinen akkakin, kun piti sanoa halleluijaa... ja kyrje eleisson ja — kukin kantakoon kotiristinsä kärsivällisyydellä... Olisi meillä sentään ollut jotakin juotavaksi kelpaavaa, jos olisimme lähteneet, purjemestari. Mutta pullo ruskeaa vedenkuraa kolmenkymmenen pykälän kuumuudessa, jossa tervakin sulaa... No, kippis!"

"Hyvää olutta — kylmää olutta tämä", säesti purjemestari.

"Mutta naiset, näetkös, Timme", hän tirkisti vaimoonsa, — "he ovat eläimellistä sukua koko maailmassa. Espanjassa ja Guayaquilissa ja koko Etelä-Amerikassa on heillä hevosen harja, — ja sitä paksumpi mitä pitemmälle menee etelään, — ja intiaaneilla on se solmussa kuten hevosen häntä, neekerien naikkoset taasen ovat villaa ja karvaa kauttaaltaan. Ja se ei ole valhe, vaan Jumalan totuus, että mitä pitemmälle menee etelään, sitä haisevampi on nainen. Ja, jollei meidän herramme laittanut sille esteitä, — koska hän tuntee sydänten kevytmielisyyden ja hulluuden, — olisimme kai saaneet nähdä merimiehiä palaavan kotiin niin keltaisten ja punaisten kuin mustienkin kakarain kera... Äh, annas tänne korkkiruuvi... kippis, Timme!"

"Niin, mutta teidän istuessanne ja jutellessanne", — keskeytti eukko Rusten, — "menen minä laivuri Eilertsenille viemään hamekangasta, jonka olen värjännyt Marenille, ja koetan saada sen menemään sieltä ja lähetetyksi terveiset samalla. Sillä Eilertsen lähtee purrellaan yötä myöten. Heillä oli kaikki valmiina jo eilen."

"Hitto vieköön, eikö hän ota saalin hartioilleen — tällaisessa paahteessa", — puuskahti venemies harmistuneena. "Hän kääriytyy moisiin — viisi siitä, jos veri nousee päähän... Viisi siitä, entä jos päätäsi rupeaa yhä pahemmin huimaamaan, Gjertru! — Mutta turhaan, sillä..." kuului eukko Rustenin rientäessä ulos ovesta hamekangas kainalossaan.

... "Tules katsomaan", venemies riensi ikkunan ääreen, jossa hän seisahtui, suuri vartalo kumaroillaan, — "miten akka nostaa purjeensa ja laskettaa, lepsuttaa katua alaspäin. Voitko sanoa, mitä lintua hän muistuttaa, — ei ankkaa eikä kalkkunaakaan... Se on kuin mikäkin kaakkuri —. Keskellä päivänpaahdetta... jos hän niin heittää henkensä, sillä heikkohenkinen hän on... niin huono terveydeltään — jos hän juoksee itsensä kuoliaaksi, — se ei tee mitään, — ei mitään, — kun hän vain saa tehdä tahtonsa!

"Kippis, Timme!"

"Kippis, Rusten!"

He kulauttivat viimeiset lasinsa.

"Jaah — jaah — jaah, täällä ei ole enempää olutta, Timme, — kuten näet. — Hyh, pyh — kuuma. Olisipa edes muija jäänyt kotiin ja mennyt hakemaan pari pulloa. Tämä pani vain janottamaan"...

Purjeentekijä murisi eteensä, mutta ei antanut houkutella itseään mihinkään lausuntoon talon vierasvaraisuuteen nähden.

He savustelivat edelleen.

"Hm, hm" —

"Hm, hm" —

Purjeentekijä puhalteli ja kopisteli pois porot ja täytti taas piipun hellävaroen ja verkkaan.

Venemies kopisti myös omansa, mutta pisti sen nopeasti taskuunsa ja nousi:

"Oikeastaan me nyt ajattelimme Brandy and Wateria; emmekä kai suinkaan tahdo jäädä tänne ankkuriin kahden tyhjän pullon ääreen, juuri nyt kun meitä on alkanut janottaa."

Talon avain kätkettiin tavalliseen reikäänsä ovenpienan taa, ja yhdessä pistelivät ukot takakatua alaspäin Gjörsaan.

* * * * *

Lyönnilleen seitsemän aikaan suljettiin Gjörsan ravintola, ja venemiehen raskaan vartalon varjo kuvastui eteisen ikkunaan valoisana iltana, hänen haparoidessaan tarpeettoman kauvan, ennenkuin sai kotinsa katuoven auki ja lukituksi jälleen. Hän kolusi ja jupisi eteisessä, tempasi sitten tuvan oven auki ja pysähtyi seisomaan katsellen avoimeen makuukamariin.

"Enkö jo arvannut, että hän istuu ylhäällä yöröijyssään, pitäen varansa, ettei ihminen voisi päästä rauhassa makaamaan..."

"Ehei, sinä et sano mitään — vaikka suupielesi liikkuvatkin... Sillä sinähän voit lukea rukouksesi ilman sanojakin... Se teksti... Hu—uh, — kas nyt vain häntä — — — Oo, puhu suusi puhtaaksi, akka... Nämä metkut ja ristit, jotka panevat aina miehen housut lepattamaan" —

"Luojan kiitos, sanon vain, että vihdoinkin tulit kotiin, Rusten, — ryyppäilevän ja juopottelevan purjemestarin luota... sillä sydämesi, tiedät kyllä"...

Niin — niin, — juonko minä nyt; — tahdotko sanoa, että minäkin juon mukana...

Ja nyt juttelee hän niin hellästi sydänparastani, joka ei tosin ole vahva, ei. Jälkeenpäin — jälkeenpäin, niin... silloin on mukava aina olla oikeassa. Niin, niin, aivanhan sitä nääntyy, jos ei saa olla oikeassa eikä saarnata meille muille kelvottomille... Koko lempo akaksi, — hän on kuin mikäkin korkki, joka aina kimmahtaa korkeimmalle vanhurskauden huippuun... Tai esimerkin vuoksi, Gjertru sinä, tämän kerran vain, — eiköhän saisi hieman kaivella ja järkyttää suurta hyvettäsi... Tässä minä nyt tallustelen, vammat ja tuskat sekä sydämessä että kukkarossa, — ja siinä kai sinulla onkin syytä siunailemisiin ja päivittelyyn, sillä purjemaakari ei ole mies, joka tarjoaa ja maksaa... Ja sydän, miten sen kanssa käyneekään, — sillä... niin, voit lohduttaa itseäsi sillä, että siihen pistää — juuri tähän — oikealle puolelle. Hu—u — uh, kirvelee ja polttaa... jotta voit ylistää itseäsi, että olet oikeassa siinä asiassa...

Kas nyt, eikö hän näytä aivankuin miltäkin hautamerkiltä, nenä riipallaan... E—ei, minä _en ole_ kuollut vielä.

Mutta minä kysyn vain, kenen oli syy, että minä läksin juominkeihin tänään?

Nii—in, nii—in, — kuinkas se kävikään, maltas... Ulkona näännyttävässä helteessä sitä kiemurreltiin ja liukasteltiin kuin sulava voi ja tarjottiin olutta ja ruokaa, jotta saataisiin purjemestari houkutelluksi sisälle. Kunhan vaan linnut saataisiin sinne, niin — niin istuisivat he siellä kuten liimassa — Hi hi hi, — noin saa kaksi vanhaa miestä hyvään juomisen vauhtiin, ja sitte juoksee hän, Jumala minua auttakoon, tiehensä koko talosta! Jättää meidät sinne istumaan kuiville ja janoamaan ja nääntymään... Hittokaan ei olisi keksinyt juonikkaampaa.

Hame Marenille, kas, siitä sinun oli niin hellää huolta pidettävä — — —. Ja, — höö—ö, — kun on kysymys lapsista, niin — — —

"Mutta mies!... Häntä ei muisteta enempää kuin — —. Hän", — venemiehen ääni muuttui verisen katkeraksi, — ”_hän_ saa vain tehdä työtä ja nääntyä, kunnes hän vanhenee ja harmenee kuin läpiajettu laivakoni...

"Mutta heikon sydämeni voin toivoa ennen pelastavan... Ennen oli alituinen touhu kaikista yhdeksästä lapsesta, jotka olivat pestävät ja kammattavat ja ruokittavat ja kasvatettavat opissa ja kurissa. Mutta, Jumala minua auttakoon, nyt ei ole hiuskarvan vertaa parempaa. Hän juoksee ja retustaa, helteessä ja sateessa ympärinsä. Hän menee kuin ohjaton ilmapallo, kun koko painolasti on heitetty ulos"...

"Lakkaa nyt jo kerrankin ja tule nukkumaan, Rusten", — huomautti eukko säveästi.

"He, he? en maksa mitään vanhurskaudesta, — se on vain ulkokultausta — Ei, se ei ole oikein Gjertru-linnusta, ei sinne päinkään... Hänellä on nokka kuin muurauslasta, — silmät kuin ukkohanhella — ja kähisee — — ja kähisee", — murisi hän maatessaan.

"Sait kai Marenin hameen menemään, Gjertru?" — nousi hän äkkiä innoissaan kysymään.

* * * * *

Eräänä aamuna muutamia viikkoja myöhemmin riippuivat valkoset lakanat ylhäällä mäellä Rustenin sekä puutarhan että kadun puolisessa ikkunassa. Rustenin muija oli kuollut edellisenä päivänä illan suussa.

Sisällä talossa tassutteli venemies tuvasta makuuhuoneeseen ja istuttuaan siellä hetken katsellen vainajaa, tassutteli hän tupaan takaisin. Ruumis makasi vielä liikuttamatonna vuoteessaan suletuin silmin ja kaulassaan liina, jonka Jensenin muori oli solminnut, kun aamulla auttoi venemiestä ruumiin asettelemisessa, — hän lepäsi entisensä tapaisena, yhtä tyynenä ja säveänä ikäänkuin ei välittäisi miehestään mitään.

Tuvassa koetti ukko istua ensin muutamassa tuolissa, sitten toisessa. Hän istui ja pureksi rystyitään ja jupisi...

"Enkö sitä jo ajatellut... enkö sitä jo ajatellut, — hänen täytyi kulkea ja retostaa, kunnes eräänä päivänä"...

Hän ponnahti levotonna jälleen pystyyn, avasi kaapin, katsoi sinne ja sulki oven jälleen... Hän seisoi tuumaillen pöydän ääressä, jolla lepäsi neulatyyny nuppineuloineen ja jossa riippui vielä lanka silmäneulan silmässä. Hän ei liikuttanut niitä, ei koskenut, katsoi vain.