Part 2

HEIKKI. Herra nähköön, mikä nyt sitten on oikein tässä matoisessa maailmassa? — Peittääkseni vajausta, mutta näyttääkseni samalla myöskin enon silmissä velattomalta, on täytynyt keksiä kaikennäköisiä välttämättömiä menoja. Enon luuvalo ei ole sallinut hänen vuosikausiin ilman apua astua viittäkään askelta talon ulkopuolelle — ja siksipä rohkenin minä mennä kihloihin erään ihastuttavan tytön kanssa —

AARNIO. Sinäkö?

ELLI (Yhtaikaa). Tekö?

HEIKKI. Jonka kanssa minä yksitoista kuukautta sitten menin naimisiin.

AARNIO ja ELLI. Mitä?

HEIKKI. Siitä huolimatta olen kuitenkin tähän päivään asti pysynyt väärentämättömänä nuorenamiehenä.

AARNIO. Mutta Heikki! Sepä vasta kepponen!

HEIKKI. Muu ei auttanut, ystäväiseni! — Eno lähetti kihlausta ja naimista varten melkoisia summia, ja minä olin maailman onnellisin aviomies, sillä minulla ei ollut vaimoa.

AARNIO (Huokaa). Ah!

ELLI (Nopeasti). Miksi sinä huokaat, Reino?

AARNIO. Kun ihminen voi olla ilman vaimoakin — onnellinen!

HEIKKI. Avioliitto, kuten tiedätte, aiheuttaa melkoisia menoja, Ja siksipä olen saanut enolta joka kuukausi niin suuren summan, että olisin voinut sillä elää huolettomasti, ellen olisi periaatteitteni mukaan tehnyt uusia velkoja.

AARNIO. Kevytmielinen ihminen! —

ELLI. Sellainen on puolustamatonta —

HEIKKI. Ei tässä moitteet auta, arvoisa emäntä. Nyt olen pulassa kuin Daniel jalopeurain luolassa, ja tarvitsen siis vain apua enkä nuhteita. (Ottaa kirjeen taskustaan ja antaa sen Aarniolle). Lue!

AARNIO (Lukee). »Uusikaarlepyy, heinäkuun 14 päivänä —»

HEIKKI (Keskeyttää). Uusikaarlepyy! Se on skandaali! Kuinka voidaan kirjoittaa semmoisesta paikasta. — Oijoi — lue vain edelleen —

AARNIO (Lukee). »Uusikaarlepyy, heinäkuun 14 päivänä. — Rakas sisarenpoikani! Olen, Jumalan kiitos, taudistani kokonaan parantunut. — Uusi lääkärini on perusteellisesti parantanut minut —»

HEIKKI. Kuuletteko? Perusteellisesti! Ja minä kun en voi kärsiä mitään perusteellista.

AARNIO (Lukee). »Niin että minä jo viikon ajan olen juossut ympäri iloisena kuin sirriäinen —»

HEIKKI. Kuin sirriäinen! Äh!

ELLI. Teidän pitäisi iloita enonne parantumisesta, herra Tuulispää!

HEIKKI. Sen minä tekisinkin, jollei se tulisi minulle niin yllätyksenä!

AARNIO (Lukee). »Minä tulen siis 24 päivänä Helsinkiin —»

HEIKKI (Toivottomasti). Tänään!

AARNIO (Lukee). »Viivyn siellä kolme päivää ja asun sinun luonasi.»

ELLI. Oi voi!

AARNIO (Lukee). »Iloitsen kuin lapsi saadessani tutustua rakastettavaan rouvaasi —»

HEIKKI. Miten lapsellista!

AARNIO (Lukee). »Joka, kuten kirjoitat, on sinun elämäsi onni —»

HEIKKI (Ellille). Minä olen todellakin kirjoittanut niin.

AARNIO (Lukee). »Olikin jo aika, että sinä lurjus tulit järkeväksi ihmiseksi! Olisin muuten jättänyt sinut oman onnesi nojaan —»

HEIKKI (Sieppaa kirjeen). Ne ovat perheasioita, jotka eivät kuulu tähän juttuun. Ja tästä pannakirjasta piti minun vielä maksaa kaksikymmentä penniä lisämaksua. No mitä te nyt sanotte?

AARNIO ja ELLI. Emme mitään.

HEIKKI. Ette mitään? — Se on ennenkuulumatonta. — Te ette sano mitään — (katsoo kelloaan) Ja hän tulee tunnin kuluttua —

ELLI. Mitä se tekee?

HEIKKI. Mitäkö se teke? Voinko minä puistaa rouvia hihastani? Saanko minä kokoon talouden tyhjästä ilmasta? Jos hän huonrn itsensä petetyksi, tekee hän minut perinnottomaksi ja minä saan kaupunkilaisten huviksi täräyttää luodin otsaani.

ELLI. Niin — mutta miten sitä voi auttaa?

HEIKKI. Te voitte — teidän täytyy auttaa! (Aarniolle). Sinä olet ainoa ystäväni. Eno aikoo viipyä täällä vain kolme päivää — se on varma — sinulla on kesäasunto, paljon huoneita, sinulla ei käy vieraita — sinä lainaat minulle koko taloutesi —

AARNIO. Minäkö?

HEIKKI. Niin — taloutesi ja rouvasi.

ELLI (Pistävästi). Herra Tuulispää — olkaahan nyt siivolla.

HEIKKI. Ainoastaan lyhyeksi ajaksi — vain kolmeksi päiväksi!

ELLI (Kiivaasti). Minä en anna lainata itseäni!

HEIKKI. Miksi ette? Aarniohan saa teidät taas takaisin —

ELLI (Pontevasti). En milloinkaan!

HEIKKI (Aarniolle). Minä takaan joka tapauksessa —

AARNIO. Kuulehan, Heikki, minun on kiittäminen sinua paljosta —

HEIKKI. Se on sivuseikka! Minä tarvitsen rouvan enkä kiitosta.

AARNIO. Mutta sellainen pila —

HEIKKI. Voi taivasten tekijä! Ja tuo on olevinaan ystävä! Hän näkee minun killuvan tulivuoren aukossa ja viivyttelee heittämästä minulle pelastusköyttä! No niin! Tulkoon sitten tulivuorenpurkaus ja haudatkoon se minut, kuten ennen Pompeijin kaupungin, jotta minut taas myöhemmin voitaisiin kaivaa esille!

AARNIO. Ellei — ellei muu auta niin — niin luovutan minä mielelläni talouteni sinulle —

ELLI. Mitä?

AARNIO. Mutta — mutta en vaimoani.

ELLI. Ei, sitä ei minun mieheni tee — ei mistään hinnasta.

HEIKKI. Tahdotteko tappaa minut? (Katsoo kelloaan). Puolen tunnin kuluttua on vihollinen täällä — minä tulen aivan hulluksi. (Kulkee kiivaasti).

AARNIO. Mitä arvelet, Elliseni? Me olemme hänelle suuresti kiitollisuuden velassa — ja voisimme kai tehdä hänelle mieliksi.

ELLI. Taivas varjelkoon!

HEIKKI (Syöksyy hänen jalkoihinsa). Tässä minä makaan teidän jaloissanne — se on ensi kerta, kun minä alennan itseni ja polvistun naisen edessä — säälikää minua!

ELLI (Vähän epäiltyään). No, hyvä sitten — olkoon menneeksi! Minä luovutan teille asuntomme niin kauaksi aikaa kuin enonne on täällä, mutta rouvaksenne en rupea —

HEIKKI (Hypähtää ylös). Ettekö?

ELLI. Teidän täytyy hakea toinen rouva.

HEIKKI (Murheellisesti). Mistä minä sen saan? Enhän minä voi juosta pitkin katuja ja kysyä jokaiselta: Tahdotteko olla -niin ystävällinen ja olla olevinanne minun rouvani?

ELLI. Koettakaa saada siskoni myöntymään tuumaanne.

AARNIO. Ai, niin — se on totta! Hän kyllä näyttelee erinomaisesti tämän ilveilyn!

HEIKKI. Tonttuko? Ei! Hän syöksisi minut pulasta toiseen. Mehän olemme alituiseen sotakannalla kuin kissa ja koira.

AARNIO. Sitä parempi! Sittenhän se näyttää ihan luonnolliselta avioliitolta.

ELLI (Nopeasti ja lyhyesti). Puhutko ehkä kokemuksesta?

AARNIO. Taivas varjelkoon — kuinka minä sellaista voisin? Mehän elämme kuin paratiisin yrttitarhassa.

HEIKKI. Tässä ei auta mikään muukaan. Syö lintu tai kuole! No niin! Olen tehnyt päätökseni. (Ellille). Rientäkää rakastettavan sisarenne luo ja kertokaa tuolle tontulle minun toivoton tuumani; mutta saatte nähdä — hän ei suostu, voidakseen loukata minua.

LAURA (Tulee vasemmalta).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset. Laura.

LAURA (Tullen nopeasti). Erehdytte! — Minä suostun.

HEIKKI ja AARNIO. Siinä hän onkin.

ELLI (Nauraa). Sinä tiedät siis?

LAURA. Kaikki, minä olen kuunnellut.

HEIKKI. Kauniin sielun avomielinen tunnustus! On kuunnellut! Hänellähän on naisten kaikki hyvät ominaisuudet. (Lauralle). Te siis suostutte?

LAURA. Suostun.

HEIKKI. Todellako?

AARNIO. Hyvä!

ELLI (Yhtaikaa). Vai suostut?

LAURA. Kristityn velvollisuus on (viittaa Heikkiin) olla paholaisen pelastavana enkelinä.

HEIKKI (Epäluuloisesti). Kunnioitan kristityn velvollisuuttanne, mutta sen takana piilee jotakin — minä en luota teihin.

LAURA (Vakavasti). Älkää pelätkö mitään! Minäkin voin vaadittaessa vakavasti auttaa säilyttämään maailmalle niin jaloa miestä. Sanokaa vain mitä minun on tehtävä valepuolisonanne, ja jättäkää sitten kaikki muu minun huolekseni.

HEIKKI. Tehtävänämme on saada eno siihen luuloon, että olisi ollut parempi, etten olisi mennyt naimisiin. Teidän täytyy siis olla vuosisatamme kelvottomin vaimo, oikea äkäpussi, ja mennä niin pitkälle, että eno itse tahtoo meidän eroamme. Kun tämä onnistuu, on ilveily lopussa ja minä olen pelastettu. Siis, olkaa häijy, oikein riivatun häijy!

LAURA (Hymyillen). Ei se onnistu minulle.

HEIKKI. Onnistuu kyllä — teillähän on hyvät taipumukset siihen.

LAURA. Todellako?

HEIKKI. Aivan todella! Ja jos se olisi teistä alussa liian vaikeaa, niin voittehan te ottaa esimerkkiä sisarestanne.

ELLI (Närkästyneesti). Mitä?

HEIKKI (Nopeasti). Anteeksi — minä sanoin väärin! (Suutelee Ellin kättä). Minun piti sanoa, sisaristanne; tarkoitin siis koko naissukua.

LAURA. Tulette yhä kohteliaammaksi. Mutta asia on sovittu. Tässä käteni! — Toivomuksenne täyttyy, teen elämänne helvetiksi.

HEIKKI (Suutelee hänen kättään). Hyvyyden enkeli! — Kuinka minä olen käsittänyt teitä väärin niin pitkän aikaa? (Aarniolle). Hänhän on puhdasta sokeria!

AARNIO (Nyökäyttää päätään). Niin — parasta palasokeria.

ELLI (Tarttuu miehensä käsivarteen). Ja minkälaista osaa pitää meidän näytellä ilveilyssänne?

LAURA. Hyvin helppoa. Aarnio on Tuulispään lanko, sinä olet hänen kälynsä ja meillä on yhteinen talous.

HEIKKI. Niin juuri. (Tarttuu Aarnion käteen). Lanko — (tarttuu Ellin käteen) käly — (tarttuu Lauran käteen) yhteinen talous. No, tästä tulee herttaisia perhekohtauksia!

AARNIO. Kunhan ei vain lopulta leikistä tulisi tosi ja te menisitte — —

LAURA. Älä huolehdi minun takiani, lankokulta.

HEIKKI. Minulle ei voi milloinkaan sellaista tapahtua!

AARNIO. Sinulleko? Viisaammatkin miehet ovat polttaneet sormensa.

HEIKKI. Minä käytän kintaita! Vuohennahkarukkasia! Mutta — minähän unohdan taas pääasian. (Katsoo kelloaan).

AARNIO. Vanha vikasi! Sinä unohdat kaikki!

HEIKKI. Minulla on kiire jo! Täytyy mennä asemalle parantunutta enoa vastaan! (Lauralle). Olkaa te sillä aikaa ystävällinen ja harjoitelkaa häijyn rouvan osaa. (Aarniolle). Uudesta sinisestä takistani puuttuu kaksi nappia, ompele ne sillä aikaa, puolen tunnin kuluttua tuon enon tänne riemusaatossa. (Ellille). Hyvästi käly! (Lauralle, hyvin iloisesti). Hyvästi, eukkoseni! Anna minulle lähtömuisku. (Kurkoittaa suutaan).

LAURA. Kaksikin, hävytön! (Lyö häntä korvalle). Kas siinä!

HEIKKI. Hyvä! Mainiota! Harjoitusliikkeitä suureen avioliittosotaamme! (Tarttuen poskeensa). Tunnen, että voitto on meidän! (Rientää pois). Hyvästi!

AARNIO ja ELLI (Nauravat).

LAURA. Saadaanpas nähdä, kuka tässä viimeksi nauraa? (Uhkaa sormellaan Heikin jälkeen).

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Matka-arkku on poissa.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(AARNIO ja ELLI tulevat ensimmäisestä huoneesta oikealta. Aarnio molemmat kädet selän takana edellä, Elli seuraa. Keskustelun aikana kävelee Aarnio levollisesti edestakaisin ja Elli jäljessä).

ELLI (Hyvin kielevästi, kuten ensimmäisen näytöksen alussa). Ei, Reino, mikä on liikaa, se on liikaa! Jos tätä jatkuu näin, olen minä vuorokauden kuluttua kuollut! Ystäväsi käyttäytyy kuin talon isäntä ja on niinkuin hän sietäisi meitä vain armosta ja säälistä. Sitä minä en saata kunnollisena perheenemäntänä kärsiä — senhän sinä toki käsität?

AARNIO. Niinpä kyllä.

ELLI. Selitä siis hänelle hänen käytöksensä sopimattomuus ja sano, että hän korjaa itsensä ja setänsä niin pian kuin mahdollista pois täältä, sillä sen minä sanon sinulle, Reino, minä en päästä talouskomentoa pois käsistäni — minä olen taloudestani edesvastuussa!

AARNIO. Mutta, rakas ystäväni, kun kerran olemme alkaneet, täytyy meidän myöskin jatkaa.

ELLI. Kuka ensin myöntyi? Sinä tietysti! Minä annoin vain myöten siksi, kun minä aina noudatan sinun tahtoasi, koska kaiken pitää käydä sinun mielesi mukaan. — (Nyyhkyttää).

AARNIO. Ohoh! Luullakseni sentään —

ELLI. Sinun ei tarvitse luulla mitään, rakas Reino! Ei yhtään mitään! Täytyyhän minun tietää se paremmin, kun kerran olen sinun vaimosi! No niin, jollei sinun herra Heikkisi mene pois pian, niin ilmaisen enolle koko ilveilyn ja silloin on kaikki lopussa — sano se hänelle!

AARNIO (Tyynesti). Kyllä sanon.

LAURA (Myssy päässä, tulee toisesta sivuovesta oikealta).

TOINEN KOHTAUS.

Edelliset. Laura.

LAURA (Nopeasti). Pian sisko, kyökkiesiliina!

ELLI. „Mitä varten?

LAURA. Älä kysy! Minähän olen talon rouva! Eno on hyväntahtoinen, vanha herra, joka sydämestään harrastaa sisarenpoikansa onnea. Tule vain, tule, saat nähdä sitten! (Vetää Elliä ensimmäiseen sivuhuoneeseen oikealle).

ELLI (Mennessään kääntyen Aarnioon). Muista, Reino, mitä sanoin sinulle. Kerro herra Heikillesi minun ajatukseni!

LAURA ja ELLI (Menevät).

AARNIO (Yksin). Yhä vain »herra Heikkisi!» Hänen päässään on vain Heikkejä! — Kieltämättä on avioliitto erinomainen keksintö, mutta minusta tuntuu kuin tämä keksintö sentään kaipaisi tuntuvia parannuksia. (Poistuu keskiovesta).

PETÄJÄ ja HEIKKI (Tulevat sivuovesta vasemmalta).

KOLMAS KOHTAUS.

Petäjä. Heikki.

PETÄJÄ. Niin, poika, sinä olet tehnyt minut onnelliseksi, kun vihdoinkin olet tullut järkeväksi ja ottanut itsellesi vaimon.

HEIKKI. Eno kulta! Tiedättehän, että tarkoitukseni on ollut aina tuottaa teille iloa.

PETÄJÄ. No, no, annetaan olla. Ilo, joka minulla tähän saakka on ollut sinusta, on maksanut minulle suunnattomasti.

HEIKKI. Rakas eno, taiteilijakin on etupäässä kuitenkin ihminen. Pieni huvittelu silloin tällöin —

PETÄJÄ. Enhän ole milloinkaan vaatinutkaan sinusta tupajussia, mutta kaikella pitää olla rajansa, poika kulta!

HEIKKI. Tietysti! Se on minunkin tunnuslauseeni, rakas eno. Naimisissa ollessani en ole kertaakaan ollut kotoa poissa ilman vaimoani. (Itsekseen). Se onkin totta.

PETÄJÄ. Se miellyttää minua. Mutta sinulla onkin sangen suloinen vaimo.

HEIKKI. Niinkö?

PETÄJÄ. Hellyys ja lempeys kuvastuvat hänen kasvoistaan — silmistä hymyilee väärentämätön totuus — ruusuposket ja purppurahuulet —

HEIKKI. Ohoh, eno, tehän tulette ihan runolliseksi.

PETÄJÄ. Luuletko sinä sitten, että meiltä maaseutulaisilta puuttuu luonnontieteellistä kauneusaistia? Ooh, kyllä käsitän — sinun Amaliasi on mallikelpoinen vaimo.

HEIKKI. Amalia? Kuka se on?

PETÄJÄ (Nauraa). Sinä veitikka? Sinun vaimosi tietenkin.

HEIKKI. Hänkö? — Hänen nimensähän on Laura.

PETÄJÄ. Mitä hulluja! Amaliahan!

HEIKKI (Nauraa). Mutta eno, totta kai minä tiedän, mikä on minun vaimoni nimi on?

PETÄJÄ (Nauraa). Mutta poika, kai minäkin osaan lukea sentään? Kirjeessä, jossa ilmoitit naimisestasi, puhuit vain Amaliastasi. (Koettelee taskujaan). Pitäisihän minulla olla vielä se kirje — (Ottaa esiin kirjeen).

HEIKKI (Nopeasti). Vai niin, aivan oikein! (Itsekseen). Hyvänen aika, tuon minä olin jo aikoja sitten unohtanut! (Ääneen). Antakaa vain olla — nyt minä muistan. Hänen nimensä on oikeastaan myöskin Amalia — Laura ja Amalia. Ymmärrättekö?

PETÄJÄ. Aivan hyvin! Useampia ristimänimiä — —

HEIKKI. Juuri niin! Kun on tusinan verran kummeja — niinkuin minun Laurallanikin. Kas tuossa hän tuleekin — rakas, ahkera vaimoni — todellinen perheenemäntä. — (Pyyhkii hikeä otsaltaan, hiljaa). Tämä juttu alkaa tulla jännittäväksi.

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. — Laura suuri kyökkiesiliina edessä, kädessä suuri valkoinen vati ja vispilä.

LAURA (1:sen oven luona oikealla). Häiritsenkö?

PETÄJÄ. Varjelkoon! Lähemmäksi vain!

LAURA (Tulee lähemmäksi ja vispilöi). Eno on jo muuttanut pukuaan?

PETÄJÄ. Heitin vain pois matkatakin. (Kohteliaasti). Täytyyhän vähän somistaa itseään nuoren rouvan takia.

LAURA. Oi, eno on matkatakissaankin komea mies.

PETÄJÄ. Niinkö? (Heikille, myhäillen). Sangen ymmärtäväinen nainen!

HEIKKI (Nyökäyttää päätään). Hm!

LAURA. Mutta mitenkä kaulusliina on? (Heikille, antaen hänelle vadin). Ukkoseni, vispilöi sinä sillä aikaa. (Enolle). Kaulusliina on kokonaan vinossa — kumartukaa vähän —

PETÄJÄ (Kumartuu).

LAURA (Sitoo liinaa). Ei — miltä se nyt näyttää — (Heikille). Vispilöi toki —

HEIKKI (Vispilöi).

LAURA (Enolle).. Noin — noin — nyt se on parempi. Huomaan jo, että minun pitää laittaa se joka aamu.

PETÄJÄ (Ihastuneesti). Tuntuukin niin suloiselta, kun sinun pehmoiset samettihyppysesi sivelevät partaani. — (Autuaallisesti Heikille). Poika, hän on oikea kullannuppu! (Laualle). Ja sinulla on kyokkiesiliinakin? Keitätkö sitten itse?

LAURA. Tietysti. Minähän olen emäntä ja paikkani on kyökissä. Eikö totta, Heikki?

HEIKKI. Tietysti — tietysti —

LAURA. Hänelle ei maistu mikään ruoka, ellen minä ole sitä valmistanut.

HEIKKI (Hämillään). Niin kyllä — varsinkin jos minun täytyy sitä vispilöidä.

LAURA (Petäjälle). Mutta sanokaa nyt, eno kulta, mistä ruokalajeista enin pidätte? Ainoastaan niitä tuodaan pöytään.

HEIKKI (Nopeasti). Eno ei mitenkään salli, että sinä hänen tähtensä niin — niin rasitat itseäsi.

LAURA (Silittäen Petäjän poskea). Mutta kun minä nyt tahdon? Mitä?

PETÄJÄ (Mielissään). Niin, kun hän nyt tahtoo rasittaa itseään? Heh?

LAURA (Nyyhkien). Niin ei kukaan sää kieltää sitä minulta!

PETÄJÄ. Ei — ei yksikään sielu! Siis lihasoppaa, jossa on maksapalleroita, haukea piparjuurikastikkeen kanssa, vasikanpaistia vihanneksien kera ja sitruunahyytelöä — kas siinä parhaimmat mieliruokani.

LAURA (Iloisena lyöden käsiään yhteen). Ihanaa! Ihanaa! Niillä syötetään enoa kuin papukaijaa.

PETÄJÄ. Ja kutkutetaanko kaijan päätäkin?

LAURA (Silittää hänen poskiaan) Tietysti!

HEIKKI (Salaten suuttumustaan). Laura, kallis puolisoni — saanko sanoa sinulle pari sanaa!

LAURA (Menee hänen luokseen). Mitä tahdot, ukkoseni?

HEIKKI (Hiljaa ja kiireesti). Te kiemailette liikaa vanhuksen kanssa.

PETÄJÄ. Onko teillä salaisuuksia? Miehesihän vääntelee naamaansa kuin söisi hän karvaita manteleita? (Nauraa hytkyttäen). Hähähä! Ei suinkaan hän ole minulle mustasukkainen?

LAURA (Nauraa). Sehän olisi taivaallista! (Leikillisesti). Tunnusta, ukkoseni, tunnusta! Oletko sinä mustasukkainen?

HEIKKI (Nauraa väkinäisesti). Minäkö? (Vispilöiden). Sitä tässä vielä puuttuisi!

PETÄJÄ (Nauraa). No, no! Älä vain istu liian varmasti satulassa! On niitä'esimerkkejä.

LAURA. On kyllä. (Uhaten leikillisesti). Ja eno näyttää olevan hyvin vaarallinen mies.

PETÄJÄ (Mielissään Heikille). Kuuletkos?

HEIKKI (Nyökäyttää päätään ja vispilöi). Hm!

LAURA. Hänen silmistään loistaa ihmeellinen hehku.

PETÄJÄ (Ylpeänä Heikille). Hehku!

LAURA. Petäjä-eno on varmaan nuorena ollessaan ollut koko paholainen?

PETÄJÄ. Niin — oikein aika paholainen — ja nuoruudesta on vielä vähäsen jäljellä.

LAURA. Lopetahan jo vispilöiminen, kyllä se nyt riittää.

HEIKKI (Itsekseen). Vihdoinkin! (Panee vadin pöydälle).

PETÄJÄ. Niin, ja mene noutamaan minun piippuni.

LAURA (Vilkkaasti). Mitä? Polttaako eno?

PETÄJÄ. Tietysti! Kotona en päästä piippua milloinkaan sammumaan.

HEIKKI (Hämillään ja arasti). Niin — mutta täällä se ei käy —

LAURA (Teeskentelemättömästi). Miksi ei?

HEIKKI (Hiljaa hänelle). Ajatelkaahan toki — teidän sisarenne — hän nostaa heti äika hälyytyksen, kun tuntee savun hajua. (Ääneen enolle). Vaimoni ei voi sietää savua, rakas eno —

LAURA. Kuka niin sanoo? Niin tosiaan kun sinä tupruutat — mutta enon mieliksi koetan tottua siihen. Missä piippu on?

PETÄJÄ (Näyttää huonettaan vasemmalla). Tuolla!

LAURA. Tuon sen heti paikalla. (Juoksee huoneeseen).

PETÄJÄ (Heittää Lauran jälkeen lentomuiskuja). Enkelini! Sepä vasta nainen! Laittaa kaulusliinan, keittää ruoan, tuo piipun. — (Syleillen Heikkiä). Poika, kuinka onnellinen sinä oletkaan?!

HEIKKI (Syleilyn aikana uhkaa ovelle päin Petäjän selän takana). Hirviö!

PETÄJÄ (Päästää hänet). Häh?!

HEIKKI (Väkinäisen ystävällisesti). Hirveän — onnellinen tahdoin sanoa! (Itsekseen). No, tästä vasta hyvä tulee!

LAURA (Tulee takaisin kädessään tulitikkulaatikko ja pitkä puppu). Kas niin, tässä minä taas olen.

PETÄJÄ (Tavoittaen piippua). Annappas tänne, aarteeni!

LAURA. Ei! Mitä minä teen, sen teen täydellisesti. (Pistää piipun suuhunsa; Heikille, antaen tulitikut). Sytytäpäs tämä, poika!

HEIKKI. Jahah. (Sytyttää).

LAURA. No nyt se palaa! (Vetelee muutamia savuja).

PETÄJÄ. Älähän! Mutta et suinkaan sinä — (Ihastuneesti). Herranen aika, hän polttaa!

HEIKKI. Valitettavasti!

LAURA (On saanut piipun hyvin palamaan). No eno, jatkakaa nyt — (Aikoo pyyhkiä piipun imukkeen esiliinaansa).

PETÄJÄ (Ottaa häneltä piipun ja pistää suuhunsa, polttaa). Ei — anna vain olla — ah — miten hyvältä tämä maistuu!

LAURA. Sellaista huvia voitte saada useamminkin.

PETÄJÄ (Tarttuu häntä leukaan, herttaisesti). Pikku velho — minä luotan sanaasi.

LAURA (Tehden samoin). Enkä minä sitä milloinkaan riko.

HEIKKI (Vetää Lauran syrjään, hiljaa). Tonttu! Mitä te oikeastaan teette? Teidänhän piti olla epämiellyttävä.

LAURA (Hiljaa). Sitten myöhemmin, rakas paholainen. Enhän minä sitä heti voi näin päätä pahkaa.

PETÄJÄ. Näin ihanteelliseksi en ollut ajatellut avioliittoanne.

HEIKKI. En minäkään.

PETÄJÄ. Te kai rakastatte toisianne äärettömästi?

HEIKKI. Oi — paljon enemmänkin vielä!

PETÄJÄ. Se on hyvä. Mutta miksi se Käppärä sitten oli niin naimistanne västaan?

LAURA ja HEIKKI (Katsovat toisiinsa ihmeissään ja kysyvästi). Käppäräkö?

PETÄJÄ (Lauralle). Minä tarkoitan isääsi.

LAURA (Ihmeissään). Isäänikö?

PETÄJÄ. Tietysti! (Äkäisesti). Sinähän kirjoitit minulle, ettei Lauran isä, vanha herra Käppyrä, tahtonut antaa suostumustaan teidän avioliittoonne —`?

HEIKKI (Hyvin hämillään). Minäkö?

PETÄJÄ. Tuhat tulimmaista — (Hakee taskustaan). Minulla on kirje vielä. — (Vetää esiin kirjeen).

HEIKKI (Keskeyttäen kiireesti). Niin, niin, aivan oikein! (itsekseen). — Hitto vieköön kaikki hätävaleet. — (Ääneen). Niin — olette oikeassa — hän oli itsepäinen mies, tuo vanha herra Käppärä — (Hiljaa Lauralle). Muistakaa nimet. Auttakaa toki.

LAURA. Niin, niin! — (Hiljaa Heikille). Kuinka minä voin auttaa? Enhän tiedä koko asiasta hölynpölyä.

HEIKKI (Hiljaa, toivottomasti). En minäkään tiedä sen enempää!

PETÄJÄ (On pistänyt taas kirjeen taskuunsa). Siis hän oli todellakin niin vihoissaan? (Ravistaa päätään). Hm! Hm. (Säälivästi Lauralle). Lapsi raukka. (Lempeästi ja tuttavallisesti). Onko se sitten koskenut sinuun niin kovin? (Heikille). Mutta luonnollisesti tyttö rakasti sinua min suuresti, että hän kärsi nurkumatta tuskansa.

LAURA (Itsekseen). Tuskansa?

HEIKKI (Itsekseen). Kunpa vain tietäisin, mitä hän taas tarkoittaa.

PETÄJÄ. Oliko muuri korkea?

LAURA ja HEIKKI. Muuri?

HEIKKI. Niin oikein — muuri oli 300 kyynärän korkuinen. Mutta — antakaa näiden muistojen olla rauhassa, eno kulta! Vaimoni tulee niin surulliseksi —

PETÄJÄ. Minähän olen itsekin vuodattanut kyyneliä, kun luin kuvauksesi siitä. (Lauralle). Se mahtoi olla julmaa. Kuinka voikaan piestä lasta sillä tavalla.

LAURA (Hymyillen, hiljaa Heikille). Minua on siis piestykin?

HEIKKI (Hiljaa). Siltä näyttää. Mutta minä en muista sitä enää varmasti.

PETÄJÄ (Lauralle). Sitte kiipesit sinä yli muurin — Heikin syliin.

LAURA. Ai niin? — Niin — minä kiipesin.

PETÄJÄ (Heikille). Ja sitten tuli vanhus —?

HEIKKI. Aivan oikein — hän kiipesi myöskin.

PETÄJÄ (Lauralle). Ja sinä lankesit hänen jalkoihinsa —

LAURA (Hämillään) Minäkö? — Niin — minä — luulen —

PETÄJÄ (Hyväntahtoisesti). No, no! Ei sinun tarvitse sitä hävetä. Rakkaus sovittaa paljon. (Heikille). Tämän jäikeen myöntyi vanhus ja te menitte naimisiin.

HEIKKI. Niin! — Tämä tietenkin on kaikki minun kirjeessäni?

PETÄJÄ. Sanasta sanaan.

HEIKKI (Itsekseen). Mitä hittoja olenkaan kyhännyt kokoon. Vastaisen varalle täytyy minun hankkia itselleni kopiokone.

PETÄJÄ (Lauralle). Mutta onko vanhus nyt sovinnossa kanssanne, kun hän näkee miten onnellisia olette? Olen todellakin utelias tutustumaan tuohon ihmeelliseen vanhaan veitikkaan.

HEIKKI (Itsekseen). Hän näyttää elävän vielä?

PETÄJÄ (Heikille). Hänen pitää saada tietää minunkin mielipiteeni. Lähetäpäs heti hakemaan häntä —

HEIKKI (Itsekseen). Appiukko saa kuolla. (Ääneen). Se ei käy helposti päinsä.

PETÄJÄ. Kuinka niin?

HEIKKI. Koska — koska hän on lähtenyt matkalle.

PETÄJÄ. Kylpylaitokseenko?

HEIKKI. Kauemmaksi — manalaan.

LAURA (Syrjään). Aika veijari!

PETÄJÄ. Siis kuollut?

HEIKKI (Murheellisen näköisenä). Kuollut kuin kivi. — Mutta, eno kulta — minun vaimoraukkani — hänen suuri surunsa —

PETÄJÄ. Olet oikeassa, poika. Siis — ei sanaakaan enää siitä.

LAURA (Itsekseen). Tämähän on kauheaa! — Minun pitää mennä pois, muuten voin vielä paljastaa koko ilveilyn. (Ääneen). Eno hyvä, älä pahastu, mutta minun pitää mennä kyökkiin. — (Ottaa vadin ja vispilän).

PETÄJÄ. Mutta tule pian takaisin, kaunokaiseni.

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Niin, tulkaa pian takaisin ja esiintykää vihdoinkin luonnollisessa, vastenmielisessä hahmossanne.

LAURA. Kuten käskette. Tätä seuraavalla esiintymiselläni voitan kyllä sietämättömyyden palkinnon. Mutta valmistakaa enoa edeltäkäsin, ettei muutos tuntuisi niin suurelta. (Ääneen). Palaan taas pian luoksenne! (Menee vispilöiden oikealle).

VIIDES KOHTAUS.

Petäjä. Heikki.

PETÄJÄ (Katsoen Lauran jälkeen, liikutettuna). Lahjakas olento. — Kelvollinen — ei mitään tehdastyötä, kuten tämän aikuiset naiset yleensä ovat. Kunnollista tavaraa!

HEIKKI. Niinpä kyllä. Siinä sitä on koko elämän ajaksi.

PETÄJÄ. Poika, jollet kanna häntä käsilläsi, niin totta toisen kerran — vaimosi on jalokivi, jumalatar!

HEIKKI. On kyllä — se tahtoo sanoa noin ensi silmäyksellä, rakas eno.

PETÄJÄ. Minun silmäni eivät petä milloinkaan.

HEIKKI. Voisihan sentään sattua, kun lähemmin tutustuu —

PETÄJÄ. Mitä sillä tarkoitat? (Panee pois piipun).

HEIKKI. Te olette tähän asti nähnyt vaimoni vain hyvällä tuulella, mutta varokaapas vain, kun hän sattuu pahalle päälle.

PETÄJÄ. Tarkoitat siis?

HEIKKI. Että hän on nainen, joka luonnostaan on aina vastahakoinen ja riitainen. Olettehan itse kuullut.

PETÄJÄ. Minäkö? Tähän asti en ole huomannut vielä mitään.

HEIKKI. Se ei merkitse mitään! Hän kyllä osaa peittää nämä vikansa mestarillisesti; hän korjaa kaulusliinanne, sytyttää piippunne — mutta sillä aikaa minun täytyy vispilöidä. — Voi eno kulta, sellainen osoittaa siveellisesti laiminlyötyä, turmeltunutta luonnetta.

PETÄJÄ (Nauraa). Sinä olet narri! Minä olen ihastunut vaimosi herttaiseen, hyvään, mainioon luonteeseen.

HEIKKI. No, silmänne avautuvat kyllä aikanaan. Pankaa se mieleenne.

PETÄJÄ. Älä höpise! Tahdot nähtävästi kiusata minua. Mutta minä olen varma siitä, että sinä olet maailman onnellisin aviomies.

HEIKKI (Ihmeissään). Häh?

ELLI (Tulee oikealta).

KUUDES KOHTAUS.

Edelliset. Elli.

ELLI (Nopeasti). Oliko mieheni täällä?

HEIKKI (Menee häntä vastaan). Ei, käly-kulta.

PETÄJÄ. Kas vain, saahan teitäkin joskus nähdä? Tehän olette yleensä kovin näkymättömissä.

ELLI (Lyhyesti). Paljon talouspuuhia. Mutta mikä täällä oikein haisee?

HEIKKI (Itsekseen). Oi voi!

ELLI. Hyi! Onko joku polttanut tupakkaa täällä?

PETÄJÄ (Osoittaen itseään). Minä olen — jollette pahastu.

ELLI. Tehkää se tästä lähin ulkona — puutarha on hyvin iso — minä en anna mielelläni savuttaa ikkunanverhojani. (Menee kiireesti keskeltä).

PETÄJÄ. Puh! Tuo näyttää olevan pahansisuinen nainen.

HEIKKI. Päinvastoin, rakas eno, Elli on hyvä, rakastettava, vaatimaton, herttainen —

PETÄJÄ. Kylläpä sinua kaikki — Hyh! Sinähän puolustat häntä kuin asianajaja —

HEIKKI (Itsekseen). Tämä on onnellinen ajatus! Sitä voidaan käyttää hätätilassa. (Ääneen). Niin, eno, minä puolustan häntä, koska — koska hän ansaitsee sen. Niin — jospa minunkin vaimoni olisi sellainen — sitten — Oih!

PETÄJÄ. Vaivaako sinua rinnanahdistus?

HEIKKI (Osoittaa sydäntään). Kyllä! Tässä — tässä se on! Ah! — Niin — siinä se on nainen. Kiireestä kantapäähän nainen. Mutta minun pitää ottaa selkoa, mihin tuo rakastettavin nainen menee. Hyvästi, eno! — Hän on liian viehättävä, ja hänen mielenlaatunsa — mielenlaatunsa! Hyvästi! Minä palaan taas pian. (Syöksyy kiireesti ulos keskiovesta).

PETÄJÄ (Katsoo hänen jälkeensä hämmästyneenä ja päätään ravistaen).

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Petäjä yksin.

PETÄJÄ. Hitto tätä käsittäköön. Joka kirjeessä sanoo hän minulle, kuinka onnellinen hän on, ja nyt — Ellei hän ole onnellinen, min on se hänen, oma vikansa. Minä tunnen naiset! Hänen vaimonsa on oikea mallinainen — todellinen aarre —

LAURA (Tulee oikealta).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Laura. Petäjä.

LAURA (Tullessaan). Ukko! Ukko kulta! — (Petäjälle). Onko hän mennyt pois?

PETÄJÄ. On, sydänkäpyseni! (Painavasti). Hän juoksi juuri kälyrouvan jälkeen.

LAURA. Ellinkö? (Välinpitämättömästi). Kai hän sitten kohta palaa.

PETÄJÄ. Niinkö luulet?

LAURA (Nauraa). He eivät voi olla viittä minuuttiakaan yhdessä kinastelematta ainakin tusinaa kertaa.

PETÄJÄ. Niinhän se on, ketä rakastaa, sitä myös kurittaa.

LAURA. Ah, eno hyvä, heidän välillään ei ole rakkauden jälkeäkään. (Löyhyttelee nenäliinallaan).

PETÄJÄ. Sitä parempi. Mutta, lapsi kulta, sinullahan on kuuma kuin —

LAURA. Se tuli kyökin hellasta, eno hyvä. Minun piti puhaltaa tulta näin — (näyttää hänelle) puh — puh — puh — Siitä kyllä tulee punaiseksi.

PETÄJÄ (Silittäen hänen poskiaan). Sinä hyvä lapsi! Sinä olet todellakin harvinainen olento. Poika ei ollenkaan ansaitse sellaista vaimoa.

LAURA. Miksi ei? Hän tekee mitä minä tahdon, ja minä teen mitä hän tahtoo, ja niin vietämme maailman onnellisinta avioelämää.

PETÄJÄ. Todellako? Eikö miehesi joskus tee pieniä syrjähyppyjä?

LAURA. (Tuttavallisesti). Hän ei voi, eno kulta, vaikka hän tahtoisikin. Minä pidän ohjakset hyvin kireällä.

PETÄJÄ. Se on oikein!

LAURA. Emme ole milloinkaan vielä kinastelleet. Jos hän joskus aikoo suuttua, niin kohtelen minä häntä oikein lempeästi ja hellästi, suutelen rypyt hänen otsaltaan ja silloin alkaa hän myhäillä ja kaikki on taas hyvin.

PETÄJÄ (Syleillen häntä ihastuneesti). Sinä luomisen mestariteos!

LAURA. En olisi ikinä voinut saada parempaa miestä kuin minulla nyt on! Mutta — yksi vika hänellä on —

PETÄJÄ. Ahaa! Nyt tulee arka kohta.

LAURA (Tuttavallisesti enon korvaan). Hän on vain liian mustasukkainen.

PETÄJÄ (Salaperäisesti). Mustasukkainenko?

LAURA. Kuin turkkilainen.

PETÄJÄ. Tuo pakana! — Onko hänellä sitten aihetta siihen?

LAURA. Eikö mitä, eno hyvä! Minä en anna hänelle mitään aihetta sellaiseen — en tosiaankaan! Mutta — minkä minä sille mahdan, jos jokin mies katselee minua? Olenhan toki vielä katseltavan arvoinen.

PETÄJÄ. Tietenkin!

LAURA. Ennen pidin pääni pystyssä, kun joku herra puhutteli minua, mutta nyt minun täytyy aina luoda katseeni alas.