Part 3

PETÄJÄ. Vaatiiko miehesi sitä?

LAURA. Vaatii kyllä! Mutta se onkin hänen ainoa vikansa.

PETÄJÄ. Se vika hänestä kitketään pois — luota vain siihen.

LAURA. Eno hyvä! Jos se teille onnistuu, niin minä olen onnellisin aviovaimo taivaan alla!

PETÄJÄ. Luoko hänkin sitten aina katseensa alas, kun joku kaunis tyttö tai rouva katsoo häneen?

LAURA (Vapaasti). Minä en ole milloinkaan kiinnittänyt huomiotani sellaiseen, mutta luultavasti hän niin tekee.

PETÄJÄ (itsekseen). Ah, millainen enkelimäinen luottamus!

LAURA (Vähän hämillään). Eno hyvä — te voitte tehdä minulle hyvin suuren palveluksen.

PETÄJÄ. Vaikka kymmenen, rakas lapsi!

LAURA (Yhä hämillään ottaen esiin kolme kirjettä). Minä olen kirjoittanut kolme kirjettä, joista mieheni ei pitäisi saada tietää mitään.

PETÄJÄ (Uteliaasti). Salainen kirjeenvaihtoko?

LAURA (Nyökäyttää päätään). Hm! (Kuiskaten hänen korvaansa). Kolmen ihailijan kanssa —

PETÄJÄ (Huutaen). Sinähän olet oikea per—

LAURA (Painaa kätensä hänen suulleen). St! Sitä ei saa kukaan tietää —

PETÄJÄ. Ja siinä pitäisi minun olla avullisena?

LAURA. Niin, sillä teihin minä luotan. Katsokaas, kolme inhoittavaa ihmistä on jo kahden viikon ajan kiusannut minua typerillä rakkaudentunnustuksillaan, ja olivatpa niin julkeita, että kirjoittivat minulle.

PETÄJÄ. Mutta sehän on vastoin kaikkea säädyllisyyttä!

LAURA. Tosiaankin! Minä olen nyt vastannut ja sanonut ajatukseni.

PETÄJÄ. Niinkö?

LAURA. Olen uhannut, että ilmoitan kaikki miehelleni, mutta hänen ei kuitenkaan tarvitse tietää asiasta rahtuakaan, sillä minä en tahdo tuottaa hänelle turhia huolia.

PETÄJÄ. Nyt minä ymmärrän. Kirjeet pitää lähettää.

LAURA. Minä en enää voi niitä säilyttää. Mieheni nuuskii joka päivä kaikki tavarani.

PETÄJÄ. Onko hän niin epäluuloinen?

LAURA. Valitettavasti! Hänen ainoa vikansa.

PETÄJÄ. Anteeksi — nyt niitä vikoja on jo kaksi: mustasukkaisuus ja epäluulo.

LAURA. Mutta nehän johtuvat toisistaan, rakas eno, siis vain yksi vika.

PETÄJÄ (Itsekseen). Hän puolustaa aina Heikkiä. Oikein kunnon vaimo!

LAURA. Ottakaa siis kirjeet huostaanne siksi, kunnes saan tilaisuuden lähettää ne.

PETÄJÄ. Se käy kyllä päinsä, kullannuppuseni! Anna tänne. (Ottaa kirjeet ja panee ne taskuunsa). Täältä hän ei löydä niitä. Näin siunausta tuottavassa työssä olen mielelläni avullinen.

LAURA (Panee kätensä hänen olkapäilleen, nojaa päätään hänen rintaansa ja katsoo häneen herttaisesti). Ah, eno kulta — kuinka hyvä te olette.

PETÄJÄ (Suutelee hänen otsaansa). Sinun läheisyydessäsi täytyy jokaisen olla hyvä!

HEIKKI (Tulee keskeltä).

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Edelliset. Heikki.

HEIKKI (Kiireesti). Eno!

LAURA. Siinä hän nyt on!

PETÄJÄ (Ivallisesti). Ohoh — Takaisinko jo?

LAURA (Hyvin herttaisesti Heikille). Missä sinä olet ollut, ukko kulta!

HEIKKI (Hiljaa Petäjälle). Kuuletteko nyt?

PETÄJÄ. Mitä sitte?

HEIKKI. Kuinka ivallisesti hän sanoi »missä sinä olet ollut?»

PETÄJÄ (Hiljaa). Narri! Sehän oli vain puhtaimman rakkauden ilmaisu.

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Oletteko jo alkanut?

LAURA (Samoin hiljaa). Olen kyllä!

HEIKKI (Hiljaa). Minä olen myöskin keksinyt uuden jutun. (Ääneen). Missäkö minä olen ollut? (Hiljaa Lauralle). Nyt teidän täytyy olla häijy. (Ääneen). Siskosi luona, rakas lapsi, puutarhassa —

LAURA (Välinpitämättömästi). Vai niin.

HEIKKI (Painavasti). Rakastettavan Ellin luona —

PETÄJÄ (Itsekseen). Luulen todellakin, että hän on rakastunut kälyynsä.

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Alkakaa nyt — tai minä joudun epätoivoon.

LAURA (Hiljaa). Heti paikalla.

HEIKKI (Hiljaa Petäjälle). Vaimoni on hirveän mustasukkainen.

PETÄJÄ (Hiljaa, nauraa). Sinä olet narri!

LAURA (Hyvin vakavasti Heikille). Minun pitää todellakin kerran puhua sinun kanssasi oikein vakavasti. Tulehan tänne.

HEIKKI (Hiljaa enolle). Katsokaahan! Nyt puhkeaa rajuilma. (Ääneen mennessään Lauran luo). Mitä tahdot, rakas lapsi?

LAURA. Kumarru!

HEIKKI (Kääntää kasvonsa enoon päin). Katsokaa nyt — (tekee liikkeen kädellään) nyt pamahtaa! (Kumartuu Lauran puoleen).

PETÄJÄ (Itsekseen). Eihän hän suinkaan?

LAURA (Vääntää Heikin kasvot puoleensa). Katso minuun — noin. (Enolle). Herra varjele, miten kiihtynyt hän taas on. (Heikille). Siitähän sinun kallis terveytesi kärsii. (Pyyhkii nenäliinallaan hänen otsaansa varoen ja herttaisen hellästi). Minä surisin itseni kuoliaaksi, jos sinä tulisit sairaaksi.

PETÄJÄ (Ihmeissään). Enkeli vaimon hahmossa! (Hiljaa Heikille). No, missä rajuilma nyt on?

HEIKKI (Hiljaa enolle). Hän kainostelee teidän läheisyydessänne. (Hiljaa Lauralle). Käärme! Sehän on vastoin sopimusta.

LAURA (Hiljaa). Tämä on ansaittua kuritusta! Teidän ei turhaan tarvitse sanoa minua tontuksi. Mutta rauhoittukaa. Minä esitän kohta luonteeni toisiakin puolia.

HEIKKI (Tarttuen hänen käteensä). Varmastiko?

LAURA (Puristaa hänen kättään). Ihan varmasti.

PETÄJÄ (On katsellut heitä, iloisesti). No, oletteko nyt sopineet?

LAURA. Täydellisesti.

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Väittäkää vastaan! (Ääneen). Rakas lapsi, eno ei ole tyytyväinen huoneeseensa — hän tahtoisi asua mielellään tässä huoneessa.

LAURA (Enolle). Onko se totta?

PETÄJÄ. On, kaunokaiseni. Täällä on ilmavampaa ja siksi huomautin aikaisemmin —

LAURA (Tuumien). Hm! Hm! Ei ole erittäin helppoa —

HEIKKI (Hiljaa enolle). Siinä näette nyt!

LAURA. Tästä kulkevat kaikki läpi, enolla ei olisi hetkeäkää rauhaa.

HEIKKI (Kiivaasti). Mutta minä tahdon, rakas lapsi! (Hiljaa Lauralle). Haukkukaa nyt!

LAURA (Hiljaa). Heti! Teidän pitää vain kiivastua vielä enemmän.

HEIKKI (Kuten ennen, kovalla äänellä). Minä tahdon — sillä tavoin — ilman vastaansanomista!

PETÄJÄ (Lepyttäen). No no! Rauhoituhan.

HEIKKI (Kovasti). Minä tahdon niin! Ymmärrätkö? (Enolle). Nyt hän suuttuu!

LAURA (Lempeästi). Sinun tahtosi on minulle aina sama kuin käsky. Se järjestetään heti. (Menee).

PETÄJÄ. Poika, sinähän nolaat itsesi vallan perinpohjin!

HEIKKI (Huutaa). Hei! — Seis!

LAURA (Palaa takaisin). Tässä minä olen.

PETÄJÄ. Kuuliainen kuin lammas.

HEIKKI (Itsekseen). Tästähän tulee ihan hulluksi!' (Ääneen). Sinä näytät aivan unohtavan, että olemme vuokranneet tämän asunnon yhdessä Aarnion kanssa ja että sinun sisaresi mielipidettä on myöskin kysyttävä.

LAURA. Niin, niin, sen seikan minä ihan unohdin.

PETÄJÄ. Mutta miksi ette ole vuokranneet erikoista asuntoa itsellenne?

HEIKKI. Kun me jo muutenkin tulemme sinulle kovin kalliiksi rakas eno, niin tahdoimme säästää —

PETÄJÄ. Mitä turhia! Teidän pitää elää huolettomasti! Te vuokraatte vielä tänään itsellenne toisen asunnon.

LAURA (Iloisesti). Oi niin, ukkoseni! Sitten voimme elää oikein rauhassa ja onnellisina toistemme kanssa!

HEIKKI (Hiljaa). Krokotiili! (Ääneen). Se ei käy laatuun — enohan aikoo olla luonamme vain kolme päivää — siis —

LAURA (Leikillisesti). Kun minä pyydän oikein kauniisti, viipyy hän kyllä kauemmin.

PETÄJÄ (Hyvin ihastuneesti). Niin, sen hän tekee!

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Tehän olette ihan riivattu!

PETÄJÄ. Minä viivyn luonanne kokonaisen viikon.

HEIKKI (Vaipuu tuolille, huutaen). Herranen aika!

LAURA ja PETÄJÄ (Juoksevat hänen luokseen). Mikä nyt on?

HEIKKI (Hiijaa Lauralle). Koko viikon, ooh! — (Ääneen). Pistää niin — tästä — (Painaa sydäntään).

LAURA (Itkien). Katsokaas, eno, kaikki johtuu —

HEIKKI (Nousten nopeasti). Teidän — sinun ymmärtämättömyydestäsi!

LAURA (Teeskennellen itkua). Minunko ymmärtämättömyydestäni? Kuulkaahan, eno, ansaitsenko minä sellaista moitetta?

PETÄJÄ (Samoin itkunsekaisesti). Et. sellaista sinä et ansaitse. (Heikille). Polvistu hänen eteensä!

HEIKKI (Nolona). Mitä?!

PETÄJÄ. Tee synnintunnustuksesi ja rukoile anteeksiantoa. Vai pitääkö minun tehdä se? — Polvistu!

HEIKKI. Kuten käskette, (Polvistuu). Minä polvistun. (Makean happamasti). Anteeksi!

LAURA (hyvin hellästi). Mutta, ukko kulta, eihän sinun tarvitse niin alentua — minä pyydän, nouse ylös.

HEIKKI. Taivas varjelkoon! Kun minä nyt kerran olen polvillani tässä, niin jäänkin tähän.

LAURA (Hyvin hellästi). No, sitten — täytyy minunkin polvistua. Nöyryys on naisen kaunein koristus. (Polvistuu Heikin eteen).

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Pirun penikka!

PETÄJÄ (Astuen heidän väliinsä). Hehhehhee! Sinä olet hyvin herttainen, iloinen olento! (Vetää molemmat ylös). Nouskaa ylös — antakaa kättä toisillenne.

LAURA (Ojentaa kätensä). Tässä!

PETÄJÄ (Heikille). Purista hänen kättään!

HEIKKI. Kuten tahdotte — kuten käskette. (Puristaa).

PETÄJÄ (Toisella puolella). Noin! Suudelkaa nyt toisianne!

HEIKKI ja LAURA (Vetäytyvät toisistaan). Kutka? Mekö?

PETÄJÄ. Niin — te! Ja oikein hellästi.

HEIKKI. Eikö mitä?!

PETÄJÄ. Minä tahdon.

HEIKKI (Mukautuen). Minä mukaannun kaikkeen. (Menee Lauran luo).

LAURA (Peräytyy). Eihän toki?!

HEIKKI (Itsekseen). Ahaa! Sitä hän ei siedä.

PETÄJÄ. No, mikä nyt on?

LAURA. Mieheni ei kernaasti suutele.

PETÄJÄ. Mitä?!

HEIKKI. Oi, kyllähän minä! (Itsekseen). Nyt hänen täytyy vetää vastahankaa. (Menee Lauran luo ja aikoo tarttua tämän käteen). Rakas vaimoni —

LAURA (Vetää pois kätensä, hiljaa). Ei kymmentä askelta lähemmäksi!

HEIKKI. Sallitko minun suloisia huuliasi — (Syleilee Lauraa).

LAURA (Hiljaa). Minä puren! (Riistäytyy hänen sylistään).

HEIKKI (Riemuiten enolle). Eno, hän ei tahdo.

PETÄJÄ. Kyllä hän tahtoo.

HEIKKI. Eipä tosiaankaan. Ei hän tahdo. Ohhoh, te ette tunne hänen itsepäisyyttään.

PETÄJÄ (Hellästi moittien). Mutta lapseni —

LAURA (Itsekseen). Tuo ilkiö! Mutta — odotapas vain! (Ääneen ja hellästi). Minäkö itsepäinen? Ei, eno hyvä — mutta eihän sitä sentään kukaan halua niin julkisesti —

PETÄJÄ. Mitä vielä — enon läsnäollessa —

HEIKKI (Syrjään, hykertäen tyytyväisesti käsiään). Luojan kiitos! Hän känää vastaan!

LAURA. Olette oikeassa — minä olen tyhmä lapsi.

HEIKKI (Kuunnellen). Mitäh?! Eihän hän toki —

LAURA (Huokaa kevyesti ja pakottaa itsensä ystävälliseksi). Tule tänne, rakas ukko! Suo anteeksi!

HEIKKI (Seisoo kuin kuvapatsas, nolona).

LAURA. Eihän minun tarvitse enoa hävetä. (Suutelee Heikkiä nopeasti). Kas niin!

81

PETÄJÄ. Hyvä!

HEIKKI (Itsekseen). Kylläpä olikin julkea!

PETÄJÄ. Sellaisesta minä pidän.

LAURA (Itsekseen). Tuon suudelman saa hän kalliisti maksaa minulle.

PETÄJÄ. Ja tästä alkaen ette saa kinailla.

LAURA (Sydämellisesti, ojentaen Heikille kätensä). Emme milloinkaan!

HEIKKI (Itsekseen). Minä alistun kohtalooni.

LAURA (Hiljaa Heikille). Jos vielä kerran saatatte minut näin ikävään asemaan, paljastan enolle koko ilveilynne.

HEIKKI (Hiljaa ja myöntyväisesti). Järkeni on seisahtunut. Minä mukaannun kaikkeen.

PETÄJÄ (Lauralle). Ja nyt, sydänkäpyseni, tule! Menemme huoneeseeni. — Olen aikonut sinulle pienen yllätyksen. Tule! Tule! (Vetää Lauraa vasemmalle).

LAURA (Mennessään). Näkemiin, ukko kulta!

HEIKKI (Itsekseen, suuttuneena). Monipäinen käärme!

KYMMENES KOHTAUS.

Heikki yksin.

HEIKKI (On seisonut liikkumattomana). Luojan kiitos, nyt olen vihdoinkin yksinäni! (Katsoo ympärilleen). Ja nyt saa loppua tämä miehevä arvokkaisuus ja minusta pitää tulla tiikeri tai — hm — kanarialintu! Nyt onkin minulle kaikki yhdentekevää — minä en enää tunne mitään vastakohtia luomakunnassa. — Mutta pitihän minun jo aikaisemmin tietää kenen kanssa jouduin tekemisiin? Ei kai hänen afrikalainen sydämensä ollut minulle tuntematon? Tuo nainen on päättänyt repiä minut kappaleiksi pala palalta, ja minun täytyy vaieta, vieläpä antaa hänen suudella itseäni — kauheata! (Äkkiä aivan tyynesti). Hän osaakin suudella aika hyvin — niinkuin pitääkin — niin, hän suuteiee erittäin sievästi, mutta — (Taas vihaisena). Niin, siinähän se kauheus juuri onkin! Punaiset huulet ja sydän pikimusta kuin mustepullo. Ihan tässä voisi vihasta ja häpeästä hirttää itsensä! (Kulkee näyttämön perällä kiivaasti edestakaisin).

AARNIO ja ELLI (Tulevat keskeltä).

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Aarnio. Elli. Heikki.

ELLI (Aarnion takana). Reino, minä en enää kestä tätä. Olit taas nukahtanut, vaikka minä olin kieltänyt sinua.

AARNIO (Kädet selän takana, hyvin rauhallisesti). Koetan tästä alkaen kaikin voimin lakata kokonaan nukkumasta, Eiliseni.

ELLI. Ivaa täynnä, kuten sinun herra Tuulispääsikin —

HEIKKI (Tullen nopeasti Ellin luo). Mitä käskette?

ELLI (Jatkaa). Aivan yhtä maata.

HEIKKI. Herran nimessä, jättäkää minut kokonaan rauhaan mainenne ja mantereinenne! Toinen sisar on yhtä vastenmielinen kuin toinen on viekas, vehkeiievä ja ilkeä.

ELLI (Närkästyneesti.) Herra Tuulispää!

HEIKKI. Hirveä sukulaisyhtäläisyys! Sisarenne syöksee minut onnettomuuteen. Sen sijaan että hän luonteensa mukaan olisi oikea hirviö, esiintyy hän enolle hyväntahtoisena lampaana niin, että eno näkee hänessä kaikkien vaimojen esikuvan. Ja nyt aikoo eno viipyä luonamme kolmen päivän asemesta koko viikon!

ELLI (Nopeasti). Se ei käy laatuun!

HEIKKI Sitähän minäkin olen sanonut.

ELLI (Tarttuu miehensä käteen ja vie hänet vasemmalle). Reino — kuule nyt —

HEIKKI (Tarttuu Aarnion toiseen käteen ja vie hänet oikealle). Aarnio — sinähän ymmärrät — (Tästä alkaen hyvin nopea kaksinpuhelu).

ELLI (Hyvin kielevästi). Sinä tiedät, että minä olen myöntyväinen vaimo —

HEIKKI. Ja missä pulassa minä olen.

ELLI. Mutta jos vanhus viipyy täällä vielä viikon.

HEIKKI. Enhän minä sentään voi häntä pois ajaa.

ELLI. Niin minä pyörryn seitsemän kertaa tunnissa.

HEIKKI. Jos hän nyt jo saa tietää ilveilymme —

ELLI. Ellet hyvällä saa häntä pois talosta —

HEIKKI. Niin joudun minä perinnöttömäksi!

ELLI. Niin haen minä sinusta eron —

HEIKKI. Ja minä olen hukassa!

ELLI. Tyttäreni otan mukaani —

HEIKKI. Se on aivan varmaa!

ELLI. Näytä nyt, että olet mies —

HEIKKI. Ole siis ystäväni —

ELLI. Taikka minä eroan!

HEIKKI. Ja rauhoita herttaista puolisoasi!

AARNIO (On Ellin ja Heikin puheen aikana nyökäyttänyt päätään vuoroin kummallekin ja samalla mutissut »Hm! Hm!» Kysyy nyt hetken vaitiolon perästä). Joko olette lopettaneet?

HEIKKI ja ELLI. Jo!

AARNIO. No, kuulkaa sitten minunkin ajatukseni. Minun täytyy sanoa teille, että minä — en ole ymmärtänyt sanaakaan.

HEIKKI ja ELLI. Älä nyt! Se on sentään liikaa! (Samalla kuuluu vasemmalla olevasta huoneesta Lauran kova huuto »Ah!»).

AARNIO ja ELLI. Mikä se oli?

HEIKKI. Tontun ääni! Hän on enon luona — ehkä joku uusi onnettomuus?! (Syöksyy kiireesti huoneeseen vasemmalle).

ELLI. Nyt sinä tiedät tahtoni.

AARNIO. Anteeksi, Elliseni — tähän asti minä en tiedä — yhtään mitään

ELLI (Kiireesti). Ja tiedät toimia sen mukaan.

LAURA (Tulee vasemmalta).

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Laura.

LAURA (Tulee kiireesti, hyvin kiihkoissaan). Kuulehan, Aarnio, tuo Heikki menee sentään liian pitkälle!

ELLI (Aarniolle). Kuuletko?

LAURA. Ja kuitenkin pitää minun nauraa niin, etten voi oikein suuttuakaan.

ELLI. Mitä sitten on tapahtunut?

LAURA. Ajatelkaas vain! Tuo kevytmielinen ihminen kirjoitti enolleen —

HEIKKI (Tulee vasemmalta).

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Heikki.

HEIKKI (Syöksyy sisään, poissa suunniltaan). Lapsi! Muuten olen hukassa! Aarnio, lapsi! (Ellille). Arvoisa rouva, taivaan tähden — lapsi!

AARNIO. Oletko sinä hullu?

HEIKKI. Täydellisesti — ja sen lisäksi perheenisä! Minun täytyy jostakin saada lapsi!

AARNIO. Selitähän toki —

HEIKKI. Etkö nyt sitten ymmärrä? Olen kirjoittanut enolle, että minulla on poika, ja nyt —

AARNIO ja ELLI. Mitä?!

HEIKKI. Nyt tahtoo eno nähdä sen — onpa vielä tuonut sille täydellisen pukuvarastonkin —

LAURA. Joka minun heti piti ottaa huostaani, ajatelkaa!

ELLI. Tämä on ihan kauheaa!

AARNIO. Miksi et sanonut sitä meille jo aikaisemmin?

HEIKKI. Tiedäthän sinä minun onnettoman muistamattomuuteni! Mutta mistä minä sen lapsen nyt otan? Herra varjele sentään! (Ellille). Teidän pienokaisenne on saatava avuksi.

ELLI. Ei milloinkaan! Viatonta lastani en anna sellaiseen ilveilyyn.

LAURA. Sehän onkin tyttö.

HEIKKI (Ihan toivottomana). Aivan oikein! Mutta eihän se tee mitään — tänne tyttö vain — peitetään se —

ELLI. Ei ikinä!

HEIKKI. Vain näytteille kuin taideteos.

ELLI. Älkää raivostuttako minua.

LAURA. Hiljaa! Eno tulee.

HEIKKI (Vääntelee tuskissaan käsiään). Ja minä olen lapseton!

PETÄJÄ (Tulee, kainalossaan lasten vaatteita käärössä. Kaikki hyökkäämäisillään pois).

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Petäjä. Myöhemmin palvelijatar.

PETÄJÄ. Miksi juoksette kaikki pois?

HEIKKI. Meillä on —

LAURA. Me aioimme —

ELLI (Nopeasti). Ei! Me tuumimme juuri —

LAURA (Nopeasti). Mitenkä tämän huoneen voisi sisustaa teille mukavaksi.

ELLI (Ihmeissään). Mitä?!

LAURA (Hiljaa Ellille). Anna minun hoitaa tämä asia.

PETÄJÄ. Mutta miksi jätit tämän käärön? (Antaa sen Lauralle). Otahan nyt.

HEIKKI (Ottaa nopeesti käärön). Sallikaa — se kuuluu yksistään minulle —

PETÄJÄ. Saanko minä nyt vihdoinkin nähdä suvun jatkajan?

HEIKKI. Heti! — (Hiljaa Ellille). Säälikää minun kauheata tuskaani. (Petäjälle). Hän ei ole vielä kotona.

PETÄJÄ. Eikö?

AARNIO (Hiljaa Ellille). Myönnyhän nyt!

HEIKKI. On palvelijattaren kanssa ulkona. (Vuoden vanhan-lapsen huutoa kuuluu oikealta).

HEIKKI (Yhtäaikaa). Herranen aika!

ELLI (Yhtäaikaa). Siinä se nyt on!

LAURA (Yhtäaikaa). Oi voi!

AARNIO (Yhtäaikaa). Hyvä tulee!

PETÄJÄ (ihastuneesti). Hih, siellähän perintöruhtinas onkin! Oivallinen sopraano! Minun täytyy puristaa sitä lurjusta vasten sydäntäni. (Aikoo mennä sinne).

HEIKKI (Pidättää häntä). Rakas eno!

ELLI (Menee hänen tiellensä). Se ei saa tapahtua!

PETÄJÄ (Heikille). Laske minut irti! — (Ellille). Älkää sekaantuko perheasioihin.

ELLI (Närkästyneenä miehelleen). Reino!

AARNIO (Kohauttaa olkapäitään).

LAURA (Nopeasti enolle). Lapsi ei ole vielä puettu.

HEIKKI (Nopeasti). Eikä vielä siistittykään,

PETÄJÄ. Ei se tee mitään. (Lapsen huutoa). Kuinka hän huutaa — hän aavistaa läheisyyteni — minun täytyy nähdä hänet.

LAURA (Hiljaa Ellille). Sinä näet, ettei tässä muu auta. (Enolle). Minä haen hänet. (Menee nopeasti 2:seen huoneeseen oikealle).

ELLI (Aarniolle). Nyt minun kärsivällisyyteni loppuu.

HEIKKI (Hiljaa Ellille). Hyvä rouva, minä olen todellakin syytön.

ELLI (Suuttuneena Heikille). Antakaa minun olla rauhassa! Minä puhun nyt mieheni kanssa. Tule tänne, Reino. (Vetää miehensä perälle ja puhuu hiljaa hänen kanssaan).

PETÄJÄ (Heikille, osoittaen Elliä). Mitähän sillä taas on mielessä?

HEIKKI. Lapsellisuuksia, ei mitään muuta.

LAURA (Tulee kantaen pientä lasta [käytettävä suurta nukkea], joka on kiedottu suureen liinaan niin, että vain vähän päätä näkyy. Tässä on pienokainen).

PETÄJÄ. Siinäkö se on? (Katselee lasta — ihastuneesti). Ah, sinä herttaisin pikku mies! Kuinka hän aukaisee silmänsä — anna tänne, käpyseni! (Ottaa Lauralta lapsen).

ELLI (Tulee esiin huutaen). Sitä ette saa tehdä!

PETÄJÄ. Miksi en? Luuletteko, etten minä osaa käsitellä lapsia? (Lapselle, hyvin ystävällisesti ja hellästi). Niin, niin, katso vain minua, lurjus — kuinka hän hymyilee — hän tuntee minut. Niin, niin, pienokaiseni! Minä olen eno — hähhähhäh — nyt hän haukottelee — herranen aika, miten suuri suu tällä tulevalla kansalaisella on.

ELLI. Minä en kestä tätä!

PETÄJÄ. Mikä tämän pienen lurjuksen nimi on?

HEIKKI (Yhtäaikaa). Jooseppi!

LAURA (Yhtäaikaa). Ville!

ELLI (Yhtäaikaa, pistävästi). Mikko!

AARNIO (Yhtäaikaa). Augusta!

PETÄJÄ (Ihmeissään Aarniolle). Augusta?

HEIKKI (Nopeasti). Aukusti— hän sanoi. Se on sama kuin Aaku.

PETÄJÄ. Vai niin! Vankka poika. Mutta kaunis hän ei ole.

ELLI (Pisteliäästi). Vai ei ole?

PETÄJÄ. Eipä tosiaan. Mutta muotohan voi muuttua. Kauniit ihmiset ovat meikein kaikki olleet pieninä tuollaisia irvinaamoja.

ELLI. Nyt olen saanut tarpeekseni valokuvaamisesta. (Menee nopeasti Petäjän luo ja ottaa häneltä lapsen). Sallikaahan! (Lyhyesti ja pistävästi). Hoitaja odottaa. (Menee nopeasti lapsen kanssa oikealle).

PETÄJÄ (Heikille). Kuules, poika, kälysi käyttäytyy minua kohtaan —

PALVELIJATAR (Oikealta). Ruoka on pöydässä.

LAURA (Yhtäaikaa. Itsekseen). Luojan kiitos!

HEIKKI ((Yhtäaikaa). Itsekseen). Vihdoinkin vapaa!

LAURA. Pian, eno, tänne käsivartenne! Soppa ei saa jäähtyä. (Menee Petäjän kanssa oikealle).

ELLI (Tulee samalla ja käy Aarnion kimppuun). Reino, jos tuo vanha, höyläämätön poroporvari vielä kerran.—

HEIKKI (Tarjoaa hänelle käsivartensa). Kaunis rouvaseni — (hyvin hellästi) soppa jäähtyy.

ELLI (Suutuksissaan). Antakaa minun olla rauhassa.

HEIKKI (Väistyy syrjään).

ELLI (Tarttuu Aarnion käsivarteen ja 'puhuu hänelle). Sopan jonka olet itsellesi keittänyt, minä kyllä pidän sinulle kuumana. (Vetäen Aarnion mukanaan pois). Syömisen jälkeen saat kuulla mielipiteeni, nyt mennään.

HEIKKI (On leikkinyt kääröllä ja heiluttaa sitä nyt suuttuneena ja puhuu). Ehei! Tuo rouva on sentään — (Samalla hajoaa käärö ja kaikki vaatteet putoavat hujan hajan lattialle; huudahtaen). Herranen aika! (Noukkii tavaroita lattialta).

AARNIO (Kääntyy vielä ovelta katsomaan). Mitä sinulla siellä on?

HEIKKI (Näyttää pientä lapsentakkia ja sukkia). Jälkiruokaa perheateriaamme. (Sulloo taskunsa täyteen lapsenvaatteita — oikealta kuuluu lapsen itkua, laulua ja keinuttamista). Voi taivaan talikynttilät! Vielä tässä saa kuulla tavanmukaista ruokamusiikkiakin! (Panee päähänsä lapsen myssyn ja työntää lapsen alushameen povitaskuunsa — Suutuksissaan). Nytpä minä vasta olen oikein _onnellinen aviomies!_

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama näyttämö.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(HEIKKI istuu pöydän luona vasemmalla, vieressään peitetty kehto. Pöydällä piirustuslauta, lyijykyniä j.n.e.).

PALVELIJATAR (katselee ulos ikkunasta).

HEIKKI (Piirtää ja vasemmalla jalallaan keinuttaa. Laulaa. [Voidaan laulaa mitä kehtolaulua tahansa.]). »Nuku, nuku nurmilintu» — (Palvelijatlarelle). Eikö eno jo tule?

PALVELIJATAR (Kääntymättä). Ei. Seurue on vielä puutarhan portin luona.

HEIKKI (Laulaa). »Väsy, väsy västäräkki» — (Puhuu). Taivaallista huvia tämä — (Laulaa). »Teeppä pellolle pesäsi.» (Puhuu). Jalkani on aivan turtana. — (Laulaa). »Hangolle havumajasi.» (Puhuu). Ja kun vain hetkeksikään keskeytän, alkaa se huutaa niin kauheasti, että korvat lukkoon menevät.

PALVELIJATAR (Kääntymättä). Autanko minä teitä, herra Tuulispää?

HEIKKI. Taivas varjelkoon! Pysy paikoillasi, minä tuuditan vaikkapa viimeiseen tuomioon asti. Enon pitää oppia tuntemaan onnellisen aviomiehen urotyöt ja huomata, että — minä olen aviomieheksi — (Lapsi huutaa, hän tuudittaa kovemmin ja puhuu suutuksissaan). Älä mörise, mukula! tuo eläimellinen ääni ei sovi niihin pyhiin säveliin jotka nyt hermostoani jännittävät.

PALVELIJATAR. Eno tulee!

HEIKKI. Mene sitten pian pois! Pian!

PALVELIJATAR (Juoksee oikealle).

HEIKKI (Tuudittaa ja laulaa »Nuku, nuku nurmilintu», samalla piirustaen).

PETÄJÄ ja AARNIO (Tulevat keskeltä).

TOINEN KOHTAUS.

Heikki. Petäjä. Aarnio.

PETÄJÄ (Aarniolle) Kuinka ihminen sentään voikin erehtyä! Tehän olette erittäin järkevä mies, ja minä kun olen tähän asti pitänyt teitä tohvelisankarina. Älkää pahastuko.

AARNIO. Älkää olko millännekään, minä olen hyvänahkainen mies.

PETÄJÄ. Mutta vaimonne näyttää minusta —

HEIKKI (Laulaa kovemmin).

PETÄJÄ (Kääntyy ja katsoo häneen). Ah — kas tuolla! (Nauraa). Onnellinen aviomies. — Kuinka sinusta nyt on tullut lapsenhoitaja?

HEIKKI (Huoaten). Korkeamman käskystä, rakas eno! Rouva toivoo ja mies tottelee. (Hiljaa Aarniolle). Auta minua!

PETÄJÄ. Lorua! Onko tuo nyt miehen työtä?

HEIKKI. Ei, mutta minun täytyy. (Huoaten). Eikö totta, Aarnio?

AARNIO (Huoaten). Kyllä hänen täytyy.

PETÄJÄ. Sinun vaimosi — eihän toki tuo hellä olento —

HEIKKI (Kiireesti). Oi voi, tämä ei sentään ole kaikkein pahinta. Minun täytyy hakata puitakin — ja kun meillä on iso pyykki, — täytyy minun mankeloida ja silittää —

PETÄJÄ. Se ei ole totta!

HEIKKI (Aarniolle, pyytäen). Aarnio —

AARNIO. Minä — minä en kylläkään ole nähnyt sitä, mutta — totta se on.

PETÄJÄ. Voisiko sellainen olla mahdollista?

HEIKKI. Valitettavasti hyvinkin mahdollista! Minä sanon teille, eno, minun vaimoni on —

LAURÅ (Tulee keskeltä).

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset. Laura.

LAURA (Nopeasti). Mikä sinun vaimosi on?

HEIKKI. Koko elämäni onni. (Tuudittaa).

LAURA (Enolle). Siinä hän on oikeassa. (Heikille). Mutta kuinka sinä, ukko kulta, voit poistua luotamme ja ruveta tuudittamaan?

HEIKKI (Toivottoman näköisenä). Sinähän olet käskenyt!

LAURA. Minäkö? Sinä kai näet unta? Nouse ylös.

HEIKKI. Koska välttämättä tahdot — mutta lapsi rupeaa taas huutamaan. (Nousee ylös).

LAURA. Sitten on Aarnio hyvä ja tuudittaa —

AARNIO. Anteeksi — sitä minä saan tehdä muutenkin tarpeeksi usein — joten —

PETÄJÄ (Aarniolle, joka on hänen vieressään). En tiedä ollenkaan mitä poika tahtoo — hänellähän on maailman paras vaimo. Vielä yksi seikka, eikö teidänkin mielestänne olisi parempi, jos — (Vetäytyy Aarnion kanssa perälle ja puhuu hiljaa hänen kanssaan).

HEIKKI (On tähän asti puhunut Lauran kanssa hiljaa ja kiivaasti, tulee hänen kanssaan nyt ihan etualalle). Nyt minä käsitän teidän pirullisen suunnitelmanne! Mutta minä tulen toimeen omin avuinkin, vaikka koko maailma vastaan potkisi.

LAURA (Hiljaa). Kärsivällisyyttä vain, kyllä tästä hyvä tulee.

HEIKKI. Te olette taluttanut minua jo koko päivän narrin nuorassa. (Puhuvat hiljaa).

PETÄJÄ ja AARNIO (Tulevat taas esiin).

AARNIO (Hyvin arkana Petäjälle). Ah, te laskette leikkiä!

PETÄJÄ (Aarniolle). En tosiaankaan, saatte kohta nähdä!

AARNIO (Itsekseen). Tästä tulee kaunis juttu!

ELLI (Tulee keskeltä).

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. Elli. Sitten palvelijatar.

ELLI (Tullen nopeasti). Miksi minun piti jäädä ihan yksin puutarhaan?

AARNIO (Itsekseen). Siinä hän on!

ELLI (Nopeasti). Tehdäänkö minun selkäni takana suunnitelmia?

AARNIO (Itsekseen). Nyt hän on taas oikeassa mielentilassa.

ELLI (Nopeasti ja kiivaasti). Miksi kehto on tuotu tänne?

PETÄJÄ. Mitä se sitten teihin kuuluu, rouva?

ELLI. Mitäkö se minuun kuuluu? (Hyvin ihmeissään). Aarnio!

LAURA (Nopeasti). Minun rakas mieheni tahtoi vähän voimistella, sisko! —

ELLI (Ivallisesti). Pitääkö sitten sinun rakkaan miehesi takia koko talon kääntyä ylösalaisin?

LAURA (Hiljaa Ellille). Sinä unohdat taas —

AARNIO (Hiljaa Ellille). Elliseni, ajattele sentään —

ELLI (Vihaisesti). Suusi kiinni sinä! (Menee oikealle ovelle ja huutaa). Taava!

PETÄJÄ (Menee Heikin ja Lauran väliin). Tämä on sentään liian hullua, ja te annatte sen tapahtua?

HEIKKI. Muutoin hän on niin herttainen olento.

PETÄJÄ. Paholainen hän on! (Lauralle). Jos sinä olisit sellainen, vaatisin minä teitä heti eroamaan. (Menee Aarnion luo).

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Kuulitteko? Meillä on hyvin helppo peli ja te onneton teette sen minulle niin vaikeaksi.

LAURA (Herttaisesti, huoaten). Voinko minä sitten muuta?! (Kääntyy peittääkseen nauruaan).

HEIKKI (Jää hämmästyneenä seisomaan ja tuijottaa Lauraan).

PALVELIJATAR (On sillävälin tullut sisään ja Elli puhuu hänen kanssaan hiljaa vilkkaasti).

ELLI (Palvelijattarelle). Vie kehto sisään!

PALVELIJATAR (Vie kehdon sisään huoneeseen oikealle).

ELLI (Lauralle ja Heikille). Antakaa minun nyt jo olla rauhassa — kärsivällisyyteni on lopussa.

LAURA (Hiljaa). Pianhan viikon päivät kuluu.

HEIKKI (Itsekseen, kulkien kiivaasti ympäri). Nyt on kaikki hukassa!

PETÄJÄ (Aarniolle). Antakaa minun vain toimia. — (Toisille). Kuulkaahan, lapset! Olen tehnyt päätökseni. —- Kuten tiedätte, aioin olla luonanne viikon päivät.

HEIKKI (Puoliääneen). Hyvin hauskaa.

AARNIO (Katsellen yhä vaimoaan). Nyt puhkeaa rajuilma!

PETÄJÄ (Heikille ja Lauralle). Teidän perheonnenne on muuttanut kaikki suunnitelmani.

ELLI (Otsaansa rypistäen Aarniolle). Mitä tästä oikein tulee?

PETÄJÄ. Iloitkaa ja riemuitkaa! Minä poistun Uudestakaarlepyystä kokonaan ja muutan teille.

KAIKKI. Mitä?!

PETÄJÄ (Yhtäaikaa). Ovat kyllä.

HEIKKI (Yhtäaikaa). Herranen aika!

ELLI (Pistävästi). Eikö se sentään kohtaa vaikeuksia?

AARNIO (Itsekseen). Rajuilma lähenee — minä poistun. (Hiipi Ellin takaa keskiovelle).

PETÄJÄ. Ei ensinkään. Minä olen, Luojalle kiitos, oma herrani ja voin tehdä mitä tahdon.

ELLI (Aarniolle, joka on ehtinyt keskiovelle). Mihin aiot, Reino? (Menee hänen luokseen).

AARNIO. Raittiiseen ilmaan. Täällä on niin kuuma.

ELLI (Tarttuu hänen käteensä ja vetää hänet takaisin). Pysy nyt vain täällä, rakas lapsi. (Ivallisesti). Pitäähän sinunkin kuunnella herra Petäjän nerokasta tuumaa.

PETÄJÄ. Ei teidän, rouva, tarvitse nyrpistää nenäänne niin ivallisesti. Ylipäänsä ei nenänne ole ensinkään kaunis, eikä teille ole eduksi, että kiinnitätte siihen ihmisten huomion.

ELLI. Aina vain parempaa! Ovatko kaikki Uusikaarlepyyläiset yhtä kohteliaita kuin tekin?

PETÄJÄ. Ovat kyllä.

HEIKKI (Hiljaa Ellille). Suokaa anteeksi vanhalle miehelle.

AARNIO (Hiljaa Ellille). Hän ei tiedä, mitä hän puhuu.

PETÄJÄ. Siis — tästä alkäen kuulumme _samaan perheeseen_ ja olemme onnellisia! Eikö totta, rakas Laura? Eikö totta, Heikki? (Ellille). Jos tekin tahdotte elää kanssamme _onnellisena_, niin olkoon menneeksi mutta teidän pitää _muuttua_, muuten siitä ei tule'mitään. Minä olen jo kauan ollut pahoillani, kun te sekaannutte kaikkeen ja joka asiassa tahdotte olla määrääjänä. Siitä teidän täytyy luopua. Ellette siihen suostu, niin menkää mihin tahdotte — me emme pakota ketään.

ELLI (Aarniolle). Ei — tämä menee jo liian pitkälle, — tällaista en ainakaan minä voi enää kestää.

PETÄJÄ (Heikille ja Lauralle). Lapset, me tulemme elämään kuin taivaassa! Minä menen nyt kirjoittamaan kaikkein tärkeimmistä asioista asiamiehelleni — ja jään tänne. (Aikoo mennä).

HEIKKI (Pidättää häntä). Mutta, rakas eno, onhan siihen vielä aikaa.

PETÄJÄ. Nopea päätös on hyvä päätös. Siis ei mitään vastaväitteitä, poika. Minä tulen ihan ilosta nuoreksi, kun saan jäädä luoksenne. — (Lauralle). Nukkeni! (Menee nopeasti vasemmalle).

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset paitsi Petäjä.

KAIKKI (Katsovat toisiaan hämillään ja vaieten).

HEIKKI (Hetken perästä). No, nyt olemme klikissä. (Nopeasti Lauralle). Ja se on teidän syynne.

LAURA (Nopeasti). Teidänpäs syynne!