Part 4

ELLI (Nopeasti Aarniolle). Sinä olet aikaansaanut koko sekasotkun.

AARNIO. Minäkö? Päinvastoin! (Osoittaen Heikkiä). Siinä on sekasotkuneuvos!

HEIKKI (Lauralle). Miksi te olette niin rakastettava?

LAURA. Koska minä olen nuori tyttö.

ELLI (Aarniolle). Miksi sinä luovutit taloutesi hänelle?

AARNIO. Sinun suostumuksellasihan minä —

ELLI (Aarniolle, hyvin kielevästi). Nyt minua kohdellaan kuin viidettä pyörää vaunuissa. Minä olen hellä vaimo ja siedän paljon, mutta mikä on liikaa se on liikaa. Mitävarten sinä olet mies? Sinun velvollisuutesi on suojella minun naisellista arvoani. Toimita eno ja hänen sisarenpoikansa pois vielä tänään, muutoin et enää milloinkaan saa nähdä minua ystävällisenä.

HEIKKI (Lauralle, yhtäaikaa Ellin kanssa). Te olette luvannut pelastaa minut. — Onko tämä pelastamista? — Te salaatte käärmeenluonteenne — tuhotaksenne minut sitä varmemmin. Riitelemisen asemesta suutelette minua. — Onko se säädyllisen nuoren tytön käytöstapaa? Luuletteko, että tuo hätäinen suudelma herätti minussa mieluisan tunteen? Te erehdytte! Muulloin olisin milloin tahansa ottanut sen kiitollisuudella vastaan, mutta nykyisessa asemassani täytyy minun pitää sitä mitättömänä.

LAURA (Heikille, yhtäaikaa Ellin kanssa). Te ette mitenkään voi vaatia, että minä ihan kokonaan peittäisin luonteeni. Muuten kostan vain harmin, jota olette minulle joka päivä tuottanut, ja piinaan teitä siksi, kunnes varmasti tiedän, että olette minusta saanut paremman käsityksen kuin tähän asti. Te olette valinnut minut puolisoksenne ja saatte nyt oppia tuntemaan kaikki onnellisen avioliiton ilot siksi kunnes teidän naisvihanne häviää. Olkaa varma siitä!

PETÄJÄ (Tulee kynä kädessä huoneestaan).

KUUDES KOHTAUS.

Edelliset. Petäjä.

PETÄJÄ (Ovella). Mutta, lapset, tehän meluatte hirveästi. — Ei voi kunnoilisesti kirjoittaa riviäkään.

ELLI (Hiljaa ja nopeasti Heikille). Te toimitatte hänet pois vielä tänään, taikka —

PETÄJÄ (Tulee esiin). Noh! Hiljaa kaikki? Oletteko taas riidelleet!

ELLI (Nopeasti). Kas niin — tämä sisarenpoikanne selittää teille toivomuksemme. (Menee).

PETÄJÄ (Heikille). Sinäkö?

HEIKKI (Vauhdikkaasti). Rakas eno — elämässä löytyy asioita, luonnonilmiöitä, valonheijastuksia. (Itsekseen). Tämä ei käy. (Ääneen, osoittaen Lauraa). Vaimoni selittää teille tarkemmin. (Hiljaa Lauralle). Tehkää mitä tahdotte, minä en enää voi sanoa mitään. (Menee nopeasti pois).

LAURA (Itsekseen). Minun tulee häntä kuitenkin vähän sääli —

PETÄJÄ. Te olette nähtävästi kaikki vähän päästänne pyörällä.

LAURA. Oi ei, eno hyvä, mutta — jos te lupaatte minulle, ettette kiivastu, jos te — (itsekseen) minä en voi pahoittaa vanhan miehen mieltä. Tässä — (osoittaa Aarniota) lankoni ilmoittaa teille kaikki. (Poistuu nopeasti).

PETÄJÄ (Aarniolle). Siis te?

AARNIO (Nolona). Minäkö?

MOLEMMAT (Seisovat vastakkain ja katsovat toisiaan pitkään. Hetken vaitiolo).

PETÄJÄ. No niin, te! Olkaa hyvä.

AARNIO (Itsekseen). Tästä vasta hyvä tulee! (Ääneen). Korkeasti kunnioitettu herra Petäjä — se on — ei. On näyttäytynyt, että — (pyyhkii otsaansa) että sisarenpoikanne lapsi — ei — ei — ei —

PETÄJÄ. No?

AARNIO. Ei ole hänen lapsensa —

PETÄJÄ (Huutaa). Mitä?!

AARNIO (Syrjään, pannen käden suulleen). Herranen aika! (Ääneen). Se tahtoo sanoa, minä en tarkoita todellista, vaan —

PETÄJÄ. No?!

AARNIO. Vaan viime näyttelyssä ollutta maalausta, johon minun täytyi antaa hänelle luonnos.

PETÄJÄ. Ja siinä on koko salaisuus.

AARNIO. Niin.

PETÄJÄ. Ja sitä varten häiritsette minua. Sellaisia asioita! Eihän minua liikuta lapsimaalaukset. (Mene huoneeseensa).

AARNIO. Olin vähällä puhua itseni pussiin. Mutta luulen selviytyneeni verrattain hyvin pelistä.

ELLI ja LAURA (Tulevat oikealta).

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Aarnio. Elli. Laura. Heikki.

LAURA (Vielä ovella, rauhoittaen kiihtynyttä Elliä). Rauhoituhan — sinun miehesi on luvannut selvittää tämän asian.

AARNIO. Anteeksi — sitä minä en ole luvannut, se annettiin tehtäväkseni vastoin tahtoani.

ELLI (Vihaisesti Aarniolle) Yhdentekevää, kun vain saavutamme tarkoituksemme. No, mitenkä on? Oletko näyttänyt hänelle tien?

AARNIO. Minä — minun piti juuri alkaa —

ELLI. Tämähän on aivan kuin vaipuisi maan alle!

HEIKKI (Hyvin kiihtyneenä, syöksyy sisään, Lauralle). Onko enolle ilmoitettu?

LAURA. Kysykää rakkaalta langoltani! (Hiipii ulos hänen takaansa).

HEIKKI (Aarniolle). Onko minun kuoIemantuoinioni ällekirjoitettu?

AARNIO. Ah, anna minun olla — (Hiipii ulos).

ELLI (Nopeasti ja vihaisesti). Hanellä ei taas ole ollut rohkeutta. Tuo mies on naula minun ruumisarkkuuni! (Kävelee vihaisesti edestakaisin).

HEIKKI (Seuraten Elliä). Hän ei tiedä mitään. Sitten voin vielä toivoa pelastuvansa. Laura, kun te nyt — (Katsoo ympärilleen). Missä hän on?

ELLI. Poissa. Hän ei enää tahdo olla missään tekemisissä koko asian kanssa.

HEIKKI. Sitten minä olen hukassa!

ELLI. Se on ihan oikein teille. — Reino, minä vaadin nyt vakavasti (Katsoo ympärilleen). Hänkin poissa!

HEIKKI. Siltä näyttää.

ELLI. Pitkälle hän ei pääse — (Aikoo mennä).

HEIKKI (Pidättää häntä). Minä pyydän, sana vain — (Itsekseen). Valheiden Jumala, auta minua! (Ääneen). Jos te hylkäätte minut, on kaikki hukassa! Teidän täytyy olla liittolaiseni. (Aikoo tarttua hänen käteensä). Oi, ei tuota jääkylmää pohjantähtikatsetta — (Kiihkeän hellästi). Kaikkein suloisin olento —

ELLI (Peräytyen). Oletteko hullu?

HEIKKI. Olen hulluna rakkaudesta! Eikö sydämenne sitten sano teille mitään?

ELLI. Ei, mutta jollette nyt lakkaa —

HEIKKI (Myöskin nopeasti, haaveellisen hellästi). Elli! Minä kunnioitan teitä!

ELLI (Nauraa). Sitä en ole vielä ollenkaan huomannut.

HEIKKI. Koska minä vuosikausia — (tahallaan yhä äänekkäämmin) vuosikausia olen taistellut ystävän velvollisuuksien kanssa, vuosikausia olen tämän särjetyn sydämen hehkua hillinnyt.

ELLI. Tosiaan — hän on hullu. (Aikoo mennä).

HEIKKI (Pidättää häntä). Oi — oi — Elli! — Miksi olette ollut aina niin julma minulle?

ELLI. Koska minä vihaan ja inhoan teitä!

HEIKKI. Minua, lammasta? Miksi?

ELLI. Vielä sitä kysytte? Kun Aarnio maalasi madonnaa ja tahtoi minua malliksi, niin kuka silloin sanoi hänelle, ettei minussa ole mitään madonnamaista?

HEIKKI. Ja sitäkö te muistelette niin kauan?

ELLI. Sellaista loukkausta ei nainen unohda milloinkaan!

HEIKKI (Nopeasti). Kun minä sen sanoin, olin heikkomielinen — olin mustasukkainen, kateellinen. — En tahtonut mitään madonnaa, vaan tahdoin käyttää näitä jumalallisia kasvoja Kleopatranani!

ELLI (Vihaisesti). Äitelyytenne ovat sietämättömiä — (Aikoo mennä).

HEIKKI (Pitäen Elliä kädestä huutaa enon huoneeseen päin). Teidän täytyy tulla omakseni! Teidän täytyy erota Aarniosta!

ELLI (Koettaa irtautua). Olette valmis hullujenhuoneeseen.

HEIKKI. Siksi teidän pitää mennä naimisiin kanssani. Silloin tulen taas järkeväksi. (Pitää lujasti häntä kädestä ja polvistuu hänen eteensä). Minun sylissäni hymyilee teille uusi elämä, (huutaa) sillä minä rakastan teitä! (Suutelee hänen kättänsä).

PETÄJÄ (Tulee vasemmalta).

LAURA (Tulee oikealta).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset. Petäjä. Laura.

PETÄJÄ (Yhtäaikaa. Ovella). Ohoh!

LAURA (Yhtäaikaa. Ovella). Eipä hullumpaa!

ELLI (Kiukuissaan, huomaamatta enoa). No, odottakaapas vain! (Kiiruhtaa pois keskeltä).

HEIKKI (Katsoen hänen jälkeensä). Kunnes tulette takaisin? Varsin mielelläni.

LAURA (Nyyhkyttäen). Uskoton!

LAURA (Nyyhkyttäen). Uskoton!

HEIKKI (Nousee vitkaan ylös ja on olevinaan hämillään). Tunteeni ovat ilmaisseet minut. (Petäjälle). Te tiedätte salaisuuteni. — Ah! (Hiljaa ja nopeasti Lauralle). Jos vielä vitkastelette pelastamasta minua, on teillä tiikerin sydän! — (Ääneen). Pois — pois — (Tarttuu nenäliinaansa). Ilmaa — jääkää hyvästi! (Pitää nenäliinaa silmillään ja syöksyy ulos keskeltä).

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Petäjä. Laura. Myöhemmin Heikki kuunnellen keskiovella.

PETÄJÄ (Huutaa). Seis, tynjäntoimittaja!

LAURA (Nyyhkyttäen). Antakaa hänen olla. — Minä raukka — onneton vaimo — kuinka hän voikin minua — niin — pettää — (Alkaa itkeä). Uskollista sydäntäni — niin loukata!

PETÄJÄ. Ennen kuulumatonta! Mutta se kostetaan.

HEIKKI (Näkyy keskiovella).

LAURA (Lakkaa äkkiä itkemästä, aivan toiselela äänellä nopeasti). Tämä ei sentään ole minulle odottamatonta. (Nyyhkyttäen). Hän ei ole minua milloinkaan rakastanut.

PETÄJÄ. Mutta sinähän sanoit minulle kuitenkin vielä ennen päivällistä —

LAURA. Minä en tahtonut teille heti — ensi hetkenä — ilmoittaa onnettomuuttani — mutta nyf — minä en — enää voi vaieta. (Nyyhkyttää yhä kiivaammin). Niin, eno — meidän avioliittomme — on maailman onnettomin. (Nopeasti, ihan tukahtuneella äänellä). Minä en kestä enää! (Vaipuu enon syliin).

HEIKKI (Itsekseen). Ihana olento! (Hiipii sisään ja piiloutuu uuninvarjostimen taa).

PETÄJÄ (Rupeaa myös nyyhkyttämään). Minä olen kuin ukkosen lyömä!

LAURA. Hän on jo kauan rakastanut — minun siskoani.

PETÄJÄ. Tuo turkkilainen!

LAURA. Ja sisko — rakastaa häntä myös.

PETÄJÄ. Sehän on vastoin kaikkea säädyllisyyttä. Tässä täytyy nähtävästi ruveta ankariin toimenpiteisiin.

LAURA (Nyyhkyttäen). Ah niin — tehkää se ilo minulle.

PETÄJÄ. Ja mitä mies, Aarnio, sanoo sellaisesta sekasotkusta

LAURA. Hän on — hyväntahtoinen nahjus — tohvelisari —

PETÄJÄ. No, maltapas vain, kyllä minä sen silmät auki saan! Tuossa paikassa on tämä ampiaispesä rikottu. — Tämän kommunistisen elämän täytyy loppua. Koko joukko ulos talosta ja poika ensiksi. — Rauhoitu, käpyseni! Tulet olemaan tyytyväinen minuun. (Rientää pois keskeltä).

KYMMENES KOHTAUS.

Heikki, Laura.

HEIKKI (Tulee esiin). Hyvä. Erittäin hyvä! Jatkakaa vain sillä tavalla.'

LAURA. Mutta sanokaa minulle ennen kaikkea, miten herran tähden keksitte niin hullun tuuman, että teitte sisarelleni rakkaudentunnustuksen. Pilaatte vain asiaanne yhä enemmän.

HEIKKI. Sitähän minä tahdonkin — kun te jätitte minut pulaan. Mutta jos te nyt vielä näytätte tusinan pikkupiruja ja vaaditte eroa, tai — niin, sehän on vielä parempi! Mitenkä olisi, jos kostoksi pitäisitte suhdetta Aarnion kanssa?

LAURA. Mutta mitenkä olisi, jos minä _enon tähden_ antaisin uskottomuutenne anteeksi?

HEIKKI (Nopeasti). Sitä ette saa tehdä!

LAURA. Ja jos minä sittenkin olisin niin jalomielinen?

HEIKKI. Silloin — silloin ammun itseni!

LAURA. Vielä mitä!

HEIKKI. Varmasti! Olen jo ostanut revolverinkin.

LAURA (Lempeästi). Heikki —

HEIKKI (Kylmästi). Mitä haluatte?

LAURA (Ojentaa hänelle kätensä). Te olette suuri velikulta.

HEIKKI. Kiitoksia paljon.

LAURA (Lempeästi). Mutta minun tulee teitä sääli.

HEIKKI. Kiitoksia vain hyväntahtoisesta osanotostanne.

LAURA. Te ette saa ampua itseänne.

HEIKKI. Varsin ihmisrakkaasti sanottu.

LAURA. Kuitenkin täytyy minun enon tähden antaa teille anteeksi.

HEIKKI. Silloin tapatte minut ja minä syytän teitä Korkeimman edessä viattomasta verestäni! Muistakaa sitäpaitsi sopimustamme ja voimassa olevaa rikoslakia.

LAURA (Katsoo hellästi, lempeällä äänellä). Ah — miten vähän te sentään tunnette nuoren tytön sydäntä. — (Kääntyy kainosti pois).

HEIKKI (Katsoo häneen pitkään). Tuo lempeä ääni ja tuo hellä katse — (Tarttuu hänen käteensä). Laura — totisesti — minä alan tulla päästäni pyörälle — mitä aiotte tehdä minulle?

LAURA (Arasti ja hiljaa). En mitään.

HEIKKI. Miksi sitten puristatte kättäni?

LAURA (Vetää pois kätensä ollen olevinaan hämillään). Teinkö niin?

HEIKKI. Ihan varmaan! Kaksi kertaa!

LAURA (Nopeasti). Se oli vain sattuma. Muuten pitää minun sanoa teille — (lempeämmin) kuten olen tullut valeavioIntostamme huomaamaan, että — (Vaikenee kainona).

HEIKKI. No?

LAURA (Lempeästi ja hiljaa, melkein kuiskaten). Että te, vastoin luuloani, sovitte erittäin hyvin aviomieheksi. (Katsoo häpeissään maahan ja hypistelee pukuansa).

HEIKKI (Katsoo häneen hetken ihan hämmentyneenä, sitten kääntyy hänestä pois ja puhuu syrjään). Nyt taivas halkeaa ja maa kääntyy ylösalaisin.

LAURA (Heti Heikin käännyttyä ojentautuu ylpeästi ja uhkaa häntä sormellaan, vetäytyy sitten hitaasti ovelle oikealla, katsoo taas heti Heikin häneen käännyttyä kainosti alas. Päästyään ovelle, katsoo hän vielä Heikkiin ystävällisesti, pelästyy sitten äkkiä ja kuiskaa hiljaa: »Ah!» jonka jälkeen poistuu).

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Heikki yksin.

HEIKKI. Taivas on nähtävästi päättänyt kerta kaikkiaan syöstä minut turmioon. — Tyttö on rakastunut minuun! Nyt on siis onnettomuuteni täydellinen. — Hän ei päästä minua enää kynsistään. Oi voi, niitä naisia, niitä naisia! (Rauhallisemmin). Mutta eihän tästä sentään oikeastaan kannata olla pahoillaan — (Menee kuvastimen luo). Minä olen pulska poika ja hän — kun katsoo häntä tarkemmin, ei ole ensinkään hullumman näköinen. Sen lisäksi on hän hyvin tarmokas — hän suutelee hyvin — ja itkee mainiosti. — Erinomaisia ominaisuuksia kaikki ja hyvänä vaihteluna avioliitossa. Mutta — sehän on kaikki teeskentelyä. Minä — naimisiin — ja vielä hänen kanssaan? Ei kuuna päivänä.

ELLI (Tulee keskeltä).

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Elli. Heikki.

HEIKKI (Kiiruhtaa Ellin luo ja tarttuu hänen käteensä). Kaunis rouva, suokaa minulle anteeksi, että minä äskettäin —

ELLI (Vihaisesti). Antakaa minun olla! Pois läheltäni! Kylläpä te olette laittanut kauniita juttuja, mutta ne saatte vielä maksaa! (Menee nopeasti samaan huoneeseen kuin Laura).

HEIKKI. Ukkosilma joka taholla! (Katsoo puutarhaan). Tuolla tulee eno ja Aarnio. — Minä riennän naisten luo. Heidän täytyy auttaa, niin, vaikka minun siitä hyvästä pitäisi tulla turkkilaiseksi — ja naida molemmat! (Rientää Ellin jälkeen).

AARNIO ja PETÄJÄ (Tulevat puutarhasta).

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

Aarnio. Petäjä. Elli.

PETÄJÄ. Nähkääs nyt! Vaimonne ei ole täälläkään. Hän pakenee teitä.

AARNIO. Ensi kertaa elämässään.

PETÄJÄ. Koska hänellä ei ole hyvä omatunto.

AARNIO. Siltä minustakin näyttää.

PETÄJÄ (Yhä kiivaammin). Tällä samalla paikalla oli Heikki hänen jalkojensa juuressa ja huusi, että hän on onnellisin kaikista kuolevaisista.

AARNIO. Sita minä en usko.

PETÄJÄ. Laura raukkakin tunnusti minulle, että teidän vaimonne ja minun sisarenpoikani välillä on jo kauan ollut hellä suhde.

AARNIO. Hän on laskenut leikkiä.

PETÄJÄ. Laskenutko leikkiä — kyyneleet silmissä?

AARNIO (Ihmetellen). Itkikö hän? Kuulkaahan — lopultakin on asiassa jotakin perää?

PETÄJÄ. Tietysti on! Joko nyt vihdoinkin alatte sulaa tuosta jäätymistilastanne ja vähäisen lämmetä?

AARNIO (Rauhallisesti). En. — Minä mietin ensin asiaa perinpohjin. (Syrjään). Nyt minä sentään valmistan itselleni pienen huvin. (Menee ylpeästi vasemmalle. Samassa näkyy Elli oikealla).

ELLI (Huutaa ovelta). Reino, tulehan tänne!

AARNIO (Seisoo vasemmanpuolisella ovella). Pois! Minulla ei ole enää mitään tekemistä sinun kanssasi! (Menee pois, paiskoa oven kiinni ja lukitsee sen sisäpuolelta).

ELLI (Menee ovelle). Mikä häneen on mennyt? — (Ovella). Lukossa? (Kääntyy Petäjään). Mitä tämä merkitsee?

PETÄJÄ. Niin rangaistaan uskottomia vaimoja.

ELLI. Herra Petäjä, olkaahan nyt siivolla! Tämä kohtelu menee jo yli rajojen! Ja nyt minä sanon teille, ettei sisareni ensinkään ole sisarenpoikanne kanssa —

LAURA ja HEIKKI (Ovat Ellin puhuessa tulleet oikealta ja tulevat nyt nopeasti esiin).

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Laura ja Heikki.

LAURA (Keskeyttää nopeasti Ellin). — enää epäsovussa, vaan on jalomielisesti antanut anteeksi.

PETÄJÄ. Mitä?!

ELLI (Melkein yhtäaikaa). Salli minun nyt puhua —

LAURA (Melkein yhtäaikaa. Vetää Ellin syrjään). Olehan vaiti nyt!

HEIKKI. Niin, rakas eno, me olemme —

PETÄJÄ. Mene pois näkyvistäni!

LAURA (Ellille). Hillitse itsesi! (Petäjälle). Eno, älkää olko vihainen, kaikki voi vielä tulla hyväksi.

PETÄJÄ. Luuletko niin?

LAURA (On tarttunut Ellin ja Heikin käteen). Eksyneet palaavat taas katuvaisina takaisin velvollisuuksiinsa.

ELLI (Kiireesti). Kuka tässä on eksynyt?

LAURA (Kuiskaa). Olehan nyt hiljaa! (Ääneen). Eno, ottakaa sisarenpoikanne taas armoihinne, minä olen antanut hänelle anteeksi. Tule, sisko!

ELLI. Ei, minun pitää ensin —

LAURA (Hiljaa, vetäen pois Elliä). Tule nyt vain — olet varmasti tyytyväinen minuun. (Menee Ellin kanssa keskeltä. Mennessään Heikille). Tehkää nyt, kuten teille sanoin.

HEIKKI (Itsekseen). Herra tietää, mitä hänellä taas on mielessä. Varmaankaan ei mitään hyvää.

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

Petäjä. Heikki.

HEIKKI (Seisoo kädet ristissä Petäjän edessä).

PETÄJÄ (Panee kädet lanteilleen ja katsoo häneen kysyvästi). nO, patruuna? Onko sinunlaisesi mies ansainnut sellaista vaimoa?

HEIKKI. Oikeastaan — ei! Mutta todellisuudessa — kyllä!

PETÄJÄ. Hän antaa anteeksi. Voiko menetellä jalomielisemmin?

HEIKKI. Ei korppi korpin simää noki.

PETÄJÄ. Mitä sillä tarkoitat?

HEIKKI. Pitää yleensä koettaa peittää sellaisia toisen vikoja, joita itsellään on yllinkyllin.

PETÄJÄ. Oletko suunniltasi?

HEIKKI. Onhan minulla silmät päässä.

PETÄJÄ. Älä ylvästele! Olethan aina ollut lyhytnäköinen.

HEIKKI. Vaimoni sallii selkäni takana liehakoida itseään.

PETÄJÄ. Se ei ole totta! (Hoksaten äkkiä). Se tahtoo sanoa — ihailijoita hänellä kyllä on.

HEIKKI (Riemuiten). Nähkääs nyt!

PETÄJÄ. Sen hän on itse sanonut minulle, mutta hän on antanut kaikille matkapassit.

HEIKKI. Paljaita kujeita.

PETÄJÄ (Yhä innostuneemmasti). Mutta hienoja kujeita. Tässä näet hänen viattomuutensa todisteet. (Ottaa Lauralta saamansa kirjeet esiin). Kas tässä! Kolmelle narrille, jotka pyrkivät hänen suosioonsa. Hän salasi tämän asian sinulta, ettet harmistuisi.

HEIKKI (Sieppaa kirjeet ja avaa ne).

PETÄJÄ. Oletko sinä ihan villi? Kuinka saatat siveälle vaimollesi sellaista häpeää —

HEIKKI (Keskeyttää). Erinomaisen siveä! Kuulkaahan vain: (Lukee). »Ylioppilas Nenonen. — Huomenna iltapäivällä kello 4 Kaivopuistossa. Teidän X.»

PETÄJÄ. Mitä?! (Ottaa kirjeen ja lukee).

HEIKKI (Lukee toisia kirjeitä). Kauppapalvelija Kukkoselle, ja samoin luutnantti Kannusvuorelle.

PETÄJÄ (Silmäilee kirjeitä). Olen kuin pilvistä pudonnut!

HEIKKI. Ja minä tahtoisin lentää ilmassa!

PETÄJÄ. Tämähän on pakanallista elämää! Mies uskoton, vaimo; käly uskoton — koko konkkaronki uskottomia! Minä olen aivan suunniltani —

HEIKKI. Ja entä minä?!

PETÄJÄ. Sinulla ei ole mitään aihetta. Sinähän olet kostanut. Ihmeellinen avioliitto! Erakko sinusta olisi pitänyt tulla, mutta ei aviomiestä!

HEIKKI. Todellakin! Niin, minäpä vasta olen onnellinen aviomies! (Ikkunan luona). Haa — tuolla hän hiipii puutarhassa.

PETÄJÄ (Menee ikkunan luo). Kuka?

HEIKKI. Minun siveä puolisoni.

PETÄJÄ. Hän viittaa. Miehen hattu näkyy.

HEIKKI. Eno, _kirkkaassa päivänvalossa_ rakkaudentunnustus!

PETÄJÄ. Ethän sinäkään siihen yötä valinnut.

HEIKKI. Hän pistää kätensä aidan läpi —

PETÄJÄ. Ja ottaa kirjeen.

HEIKKI. Eno, mitä nyt sanotte?

PETÄJÄ. Semmoinen ihminen ajetaan pois talosta!

HEIKKI. Nyt on käly hänen seurassaan — he tulevat tänne. Pian, eno, mennään piiloon.

MOLEMMAT (Rientävät uuninvarjostimen taa).

KUUDESTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Palvelijatar. Sitten Laura ja Elli.

PALVELIJATAR (Ovella, katselee ympärilleen, huutaa taakseen). Tie on vapaa!

LAURA (Tulee Ellin kanssa). Eikö kukaan ole nähnyt meitä?

PALVELIJATAR. Ei kukaan! (Hiljaa, viittaa varjostimeen). Molemmat ovat tuolla.

LAURA (Nauraa). Minä tiedän. (Ellille). Onko uteliaisuutesi nyt tyydytetty?

ELLI. Kyllä, sisko, ja minä iloitsen suuresti, että (nauraa) että sinun herra puolisoasi on niin perinpohjin petkutettu. Onnittelen sinua uuden valloituksesi johdosta. (Menee nopeasti oikealle).

HEIKKI (Enolle). Tuo on samassa liitossa hänen kanssaan.

PETÄJÄ. Hänet ajetaan pois!

LAURA (Palvelijattarelle). Hän tulee kohta takaisin, ja heti kun näette hänet, antakaa minulle sovittu merkki.

HEIKKI. Tuokin on mukana juonessa.

PETÄJÄ. Samoin pois talosta!

LAURA. Mutta varovasti, hyvä Taava! — Mieheni — ymmärrättehän? (Katsoo varjostimeen). Mieheni ei saa tietää mitään.

PALVELIJATAR. Miehenne? (Nauraa). Hihihihi! Ymmärrän! (Hykertäen käsiään menee nauraen ulos).

HEIKKI. Minulle nauretaankin!

PETÄJÄ. Piika riivattu!

LAURA (Varjostimeen päin hyvin kovasti). Ah, kuinka olen tyytyväinen nyt!

HEIKKI (Tulee kiireesti esiin). Vai niin?!

LAURA (On hämmästyvinään). Jesus — sinäkö täällä? Piilossa?

HEIKKI. Niin, piilossa! (Hiljaa). Eno myös —

LAURA (Hiljaa). Minä tiedän.

HEIKKI. No, rouvaseni, miksi niin äkkiä vaikenitte?

LAURA. Herraseni, tuollaisella äänellä —

HEIKKI. Vai niin? Tähän saakka se on ollutkin kuin musiikkia, mutta tästä alkaen se muuttuu ukkosen jyrinäksi.

LAURA. Minä en pidä sellaisesta äänestä ja senvuoksi poistun.

HEIKKI. Seis! (Näyttää hänelle kirjeet). Tunnetteko näitä kirjeitä?

LAURA. Herra varjele! Onko eno —?

HEIKKI. Kyllä on! Sinä viekas, kavala vaimo!

LAURA. Rakas mieheni —

HEIKKI. Sitä sanaa ette saa enää käyttää! Nyt olette paljastettu. Kuka tuo aidan luona seisova hattumekka oh?

LAURA (Teeskennellen arkuutta). Sinä siis olet nähnyt hänet?

HEIKKI. Niin, ja — eno myöskin! — Tänne kirjelippu!

LAURA. Ei milloinkaan!

HEIKKI. Te kieltäydytte? Hyvä! Sitten saa asia mennä laillista tietään.

LAURA. Siitä olisi teille hyvin ikävät seuraukset.

PETÄJÄ (Varjostimen takaa). Ahaa!

LAURA. Tehän ensin rikoitte avioliittouskollisuuden. Te häikäilemättä liehakoitte siskoani ihan silmäini edessä — ja minä vaikenin, koska en tahtonut julkista häväistystä. Nyt, kun minua on petetty, tunnustan avomielisesti, että rakastan toista enkä teitä.

HEIKKI (Huutaa). Haa! (Hiljaa Lauralle). Oikein hyvä!

LAURA. En ole teitä ikinä rakastanut. Seuratkaa vain minun esimerkkiäni. Kumpikin kulkee omaa tietään huolimatta toisesta. Tällainen on sitäpaitsi nykyjään suuressa maailmassa hyvin tavallista. (Kevyesti, hieman kevytmielisesti). Mutta eihän meidän sen takia tarvitse erota. Voimmehan olla olevinamme onnellinen aviopari — ja miltä se meistä itsestämme tuntuu, sitä ei maailman tarvitse ollenkaan tietää.

PETÄJÄ (Tulee esiin). Ohoh, nuohan ovat roskamaisia periaatteita!

LAURA (Pelästyvinään). Tekin täällä?

PETÄJÄ. Niin, minä myös! Onko tämä se äskeinen lempeä, rakastettava perheenemäntä ja siveä puoliso? Niinkö poljetaan kristikunnan ja kunniantunnon vaatimukset jalkoihin? (Heikille). Sinä aiot mennä oikealle (Lauralle) ja sinä tähdot vasemmalle. Hyi! Niinkö hienossa maailmassa tanssitaan. Sitten kiitän Luojaani, että kuulun karkeampaan kansanluokkaan, jossa eivät nämä tanssit ole muodissa. Tanssikaa, tanssikaa vain! Mutta minä soitan tanssiinne säveltä, joka heti alussa saa teidät pois toisistanne! Erota teidän pitää!

HEIKKI (Iloisesti itsekseen). Jo valkenee.

LAURA. Erotako?

PETÄJÄ. Mahdollisimman pian! Sillä teidän aatteittenne mukaan on sovinto mahdoton.

LAURA. Mutta — rakas eno —

PETÄJÄ. Sinua minä halveksin — (Heikille) ja sinulta minä väännän niskat nurin.

AARNIO (Tulee miekka kädessä vasemmalta).

SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Aarnio. Sitten Elli.

AARNIO. Antakaa hänen vielä vähän aikaa elää — minun täytyy ensin saada hyvitystä.

HEIKKI ja LAURA (nauravat). Aernl», mitä hittoa tämä merkitsee?

PETÄJÄ (Poissa suunniltaan). Mitä? Voitteko te vielä nauraa?

AARNIO (Heiluttaa miekkaansa). Kaksintaisteluun!

ELLI (Tulee oikealta). Mutta Reino, minkä näköinen sinä olet?

AARNIO. Anna minun olla! Minä olen nyt Achilles, Roland! (Tekee miekkailuliikkeitä).

LAURA (Puoliääneen Heikille, tukahduttaen nauruaan). Minun täytyy nauraa — vaikka kuolisin!

PETÄJÄ (Lauralle). Naura vain, itku tulee kyllä perästä. Tunnustithan äsken, että rakastat toista etkä (osoittaen Heikkiä) häntä?

LAURA. Aivan niin!

PETÄJÄ (Tarttuu Heikkiin). Olethan sanonut, että sinä tuon kanssa — (Osoittaa Elliä).

AARNIO (Keskeyttää). Antakaahan olla — tämä on minun asiani! (Tarttuu Heikkiin). Oletko sinä voinut otaksua, että vaimoni on rakastunut sinuun?

HEIKKI. Tottakai.

ELLI (Vihaisesti). Mitä? Herra Tuulispää, oletteko te uskaltanut —

PETÄJÄ (Ellille). Älkäähän nyt teeskennelkö siveyttä tekään.

AARNIO. Kaksintaisteluun!

PETÄJÄ. Niin, kaksintaisteluun! Kaikki! Kaikki! (Osoittaa Lauraa). Tuo ei kelpaa mihinkään. — (Osoittaa Heikkiä). Tuo ei kelpaa mihinkään. (Osoittaa Elliä). Ja tuo vasta ei kelpaa yhtään mihinkään! Tänään vielä tehdään erohakemus. (Lauralle). Mene sinä omaa tietäsi, (osoittaa Heikkiä) tuon ohjaan minä toiselle tielle. (Heikille). Sinut lähetetään pikatavarana Uuteenkaarlepyyhyn, sillä sen verran olen päässyt selville, ettet sinä kelpaa aviomieheksi.

AARNIO. Herra varjele! Eihän hän olekaan mikään aviomies.

PETÄJÄ. Mitä?!

HEIKKI. Niin juuri, eno, semmoinen minä en tosiaankaan vie ä ole.

PETÄJÄ. Mitä tämä taas merkitsee?

HEIKKI. Me emme ole ensinkään naimisissa.

PETÄJÄ. Ettekö? Te olette siis pitäneet minua pilkkana

HEIKKI. Hätä keinon keksii. Eno — minulla oli velkoja — ja kun ei ollut mitään muuta keinoa rahan saamiseksi, niin keksin itselleni vaimon.

PETÄJÄ. Entä lapsi?

HEIKKI. Niin — lapsi! Anteeksi, rakas eno.

PETÄJÄ. Hirtehinen! (Ellille). Mutta tuo suloinen lapsukainen —

ELLI. Se on minun!

PETÄJÄ. Tuo lurjus! Kylläpä hän on saattanut minut aika pulmaan.

HEIKKI. Mutta tällaista minä en tee enää milloinkaan.

ELLI (Aarniolle). Pane pois miekkasi, Reino. (Aarnio tottelee vitkastellen ja keskustelun jatkuessa).

LAURA (Petäjälle, silittäen hänen poskiaan). Antakaa hänelle anteeksi, eno kulta —

PETÄJÄ. Ah, mene pois, velho!

LAURA (Kuten ennen). Hän on kyllä kauhean kevytmielinen, mutta hänellä on oikein hyvä sydän.

ELLI (Silittää toiselta puolelta hänen poskeaan). Minäkin tahdon olla jalomielinen ja unohtaa kaikki.

PETÄJÄ. Hitto vie, eihän noita liehakoivia kissoja voi vastustaa. — (Heikille). Sinä lurjus — mutta mitä minä muutakaan voin tehdä kuin näyttää iloiselta kaikesta huolimatta ja nauraa koko ilveilylle —

HEIKKI. Monet kiitokset, rakas eno!

PETÄJÄ (Lauralle). Mutta ikävä minusta on, ettette ole sisarenipojan vaimo.

HEIKKI. Eno, mitä ei ole, siksi voi vielä tulla!

PETÄJÄ (Myhäillen). Niinkö luulet?

HEIKKI (Lauralle). Sydämeni tonttu! Te olette näytellyt vaimoni osaa niin mainiosti, että haluaisin teidän esittävän sitä todellisuudessakin.

ELLI ja LAURA (Yhtäaikaa). Oi voi!

HEIKKI. Tunnustan olevani voitettu. Tarjoan siis teille sydämeni ja käteni.

AARNIO. Enkö sitä jo sanonut? Leikistä tulee tosi.

LAURA (Vakavasti). Ja todesta leikki.

AARNIO, PETÄJÄ ja HEIKKI. Kuinka niin?

LAURA (Heikille). Rakas paholainen! Luottamuksenne on minulle suuri kunnia — (Palvelijatar näyttäytyy ulko-ovella, antaa merkin Lauralle). Mutta te tulette liian myöhään

ELLI (Aarniolle). Näätkö nyt!

LAURA. Minut on jo toinen saanut omakseen.

HEIKKI (Nolona). Kuka sitten?

LAURA. Huomasittehan miehen hatun puutarha-aidan luona. Eilen asia ratkaistiin. Tässä kihlakortti. (Antaa Heikille).

HEIKKI (Lukee). »Kihloissa: Laura Kotivuori ja varatuomari Merimaa.» — Kylläpä minä olen aika hölmö. (Pudottaa kortin).

AARNIO (Ellille). Ja minä en ole tietänyt asiasta mitään.

ELLI. Pitääkö sinun sitten kaikki tietää?

LAURA (Palvelijattarelle). Odottaako hän? (Palvelijatar nyökäyttää päätään). Pyydä tulemaan puutarhaan. (Palvelijatar poistuu).

HEIKKI (Lauralle). Tonttu, tämä kaikki on pilaa.

LAURA. Katsokaa tuonne, paholainen. (Osoittaa puutarhaan). Siinähän näette. — Sulhaseni odottaa. (Kiiruhtaa puutarhaan).

ELLI. Tule, Reino! (Menee puutarhaan Aarnion kanssa, joka jo aikaisemmin on pannut pois miekkansa). Pitäähän meidän tervehtiä uutta lankoamme.

PETÄJÄ (Näyttää Heikille pitkää nenää). Ähäh, lurjus! Siinä sait rangaistuksesi ja hullutuksistasi palkan. (Osoittaa puutarhaan). Katsohan, noin hyvin sinullekin olisi voinut käydä.

HEIKKI. Mitäpä siitä, eno! Suon kernaasti heille sen onnen. Mutta (osoittaa sulhasta) katsellaanhan nyt, mitä tuo mies vuoden kuluttua siitä asiasta arvelee.

LOPPU.