Part 1
KAUPPANEUVOKSEN KUOLTUA
Näytelmä kolmessa näytöksessä
Kirj.
MAILA TALVIO
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1905.
HENKILÖT
LOUISE AHLFELT, kauppaneuvoksen leski. SIGRID WILLARDT, | EDITHA, | hänen tyttärensä. TIREHTÖÖRI ALLAN WILLARDT, Sigridin mies. ROLF, heidän lapsensa. OIVA LAHTONEN, konttoristi Ahlfeltilla. ARMAS SALOKANNEL, runoilija. PENTTI MARTO, kuvanveistäjä. HELLA ASP. GUNNAR KILPI. LAHTOSEN ÄITI. TYÖMIES ÅSTRÖM. GRÖNLUNDSKA. ANDERSSONSKA. Ahlfeltin palvelijoita, työmiehiä, heidän vaimojaan ja lapsiaan.
Tapahtuu parina päivänä ennen jouluaattoa sekä jouluaattona.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS
Suuri, matalahko, räikeän loistavasti kalustettu sali; peräseinällä kolme ikkunaa raskaine punaisine plyyshiverhoineen. Toisella sivulla ovi eteiseen, toisella ovi konttorihuoneisiin ja myymälään. Pöytä tuoliryhmineen. Ympärillä KILPI, MARTO, SALOKANNEL ja HELLA ASP (muodikkaassa kävelypuvussa, suuri hattu päässä). EDITHA (surupuvussa) kaataa kahvia ja tarjoilee vieraille. Ulkoa kuuluu kaiken aikaa kansanjoukon epämääräistä puhetta ja rähinää.
MARTO
No, Editha, tottahan sinä kävit Moulin Rougessa? (Marto purskahtaa pieneen nauruun, katsahtaa Edithaan).
EDITHA (puoleksi leikillä, puoleksi hermostuneena)
Olisihan minun pitänyt odottaa että se kysymys tulee ennemmin tai myöhemmin — täällä kotonakin!
MARTO
Kuinka niin?... Mitä...?
EDITHA
Ei mitään, ei mitään... Tai sitä vain, että... Kaikki te puhutte ikäänkuin Moulin Rouge olisi Pariisin merkillisin merkillisyys.
KILPI
Jollei se juuri ole merkillisin merkillisyys, niin onhan se ainakin merkillisimpiä merkillisyyksiä.
EDITHA (leikitellen, pieni kärki sanoissa)
Niin, eikö totta: Louvret ja Luxembourgit ja kaikki muut ovat pelkkä varjo Moulin Rougen rinnalla!
KILPI
Taidetta tapaa kaikkialla, mutta Moulin Rougea ei ole kuin Pariisissa.
MARTO
Oo — älkää luulko! Jokaisella suurkaupungilla on sekä Louvrensa että Luxembourginsa ja Moulin Rougensa! Eikä ulkomaalaisen pidä laiminlyödä kumpaakaan. Toinen katsotaan päivällä, toinen yöllä.
SALOKANNEL
Ei ole Moulin Rouge enää entisellään. Pariisin kuuluisa Punainen mylly on nykyään varsin siisti paikka, jonne kuka hyvänsä saattaa mennä. Toista oli silloin kun minä... Et sinä, Editha, siellä olisi pahentunut.
EDITHA
Tiedänhän minä, etten olisi. Mutta ei ollut sopivaa aikaa.
MARTO
Eikä halua!
EDITHA
Olkoon menneeksi!
MARTO
Sopivaa aikaa? Uskallanko kysyä, mitä erityistä oli tekemistä? Oletko ehkä kaikessa salaisuudessa ruvennut kirjailemaan tai laulamaan tai maalaamaan tai... Niin, niin! Ja hämmästytät äkkiä maailman valmiina taiteilijana. Kaikki on mahdollista Editha Ahlfeltille!
EDITHA nauraa
Kaikki tämä siksi etten käynyt Moulin Rougessa!
MARTO
Se oli sellaista, että Editha joutui sosialistien seuraan ja sitten katosi halu kaikkeen mikä meitä muita ulkomaalaisia huvitti...
SALOKANNEL (pitkään)
Ooo!
KILPI
Kauppaneuvos Ahlfeltin tytär sosialistien seurassa! Oletko jo sosialisti, jauresilainen?
EDITHA
Ei siitä kannata puhua. Minä en osaa vielä aakkosiakaan. On vain jonkinlainen hämärä aavistus... Siellä oli niin hyviä puhujia. Minä opin kieltä ja...
SALOKANNEL
Sääli oikeastaan että se oikea Moulin Rouge meni!
EDITHA (hämmästyneenä)
Niinkö?
SALOKANNEL
Se oli niin tyypillisesti pariisilainen.
HELLA ASP
Jaa, kyllä minun täytyy sanoa että menisin sitä katsomaan, jos Pariisiin pääsisin.
MARTO
Bravoo, bravoo!
HELLA hämillään, koettaen korjata
Niin... tietysti uteliaisuudesta vain. Että kerran näkisin millaista siellä sellaisessa... on... en tietysti millään lailla nauttiakseni siitä...
(Kaikki purskahtavat nauruun.)
MARTO
Mitä te nyt menitte sitä särkemään! Se oli niin herttaista. Rehellisyys on sentään niin pukevaa nuorelle naiselle.
HELLA
Valitan että olin niin liian rehellinen. Annoin naurunaihetta.
SALOKANNEL
Siunattu se olento, joka tähän matoiseen maailmaan tuo hiukankin naurunaihetta. Äh, täällä on niin yllin kyllin kuivaa...
MARTO
Muistatko, Editha, missä olimme viikko sitten?
EDITHA
Odotahan... tänään on perjantai... ei, torstai...
MARTO
Me läksimme Pariisista.
EDITHA
Eikö siitä ole kuin viikko? Hyvänen aika, minusta on kuin kokonainen iäisyys.
MARTO (katsoo kelloa)
Juuri tähän aikaan istuimme ravintolavaunussa...
HELLA
Oliko ikävä lähteä Pariisista?
EDITHA
Ehkä hiukan.
MARTO
Ei niin hiukkaakaan. Minä satuin olemaan todistajana, kun Edithan piti erota Louvresta. Mentiin sanomaan hyvästi da Vincille, Murillolle, Rafaelille ja muille suuruuksille. Sitten lähdettiin kuvanveisto-osastoon, kumarrettiin Milon Venukselle, Junolle ja muille jumalattarille. Siinä salissa sattui minulla olemaan erityiset lemmikkini ja kun minä unohduin heitä katselemaan, joutui Editha toisaalle...
EDITHA
Kyllä minä koko ajan tiesin missä sinä olit.
MARTO
Mutta minä en tietänyt missä sinä olit. Etsin etsimistäni ja vihdoin viimein tapaan hänet porraskäytävästä, vastapäätä Samothraken taisteluenkeliä, ihan vaipuneena tämän päättömän ja kolhitun enkelin katselemiseen. Minun täytyi pysähtyä. Ja minulle tuli ajatus: jos joskus pistäisi päähäni hakata kuva nimeltä »Ihailu» tai »Antautuminen» tai jotakin sellaista, niin kuvaisin sen sellaiseksi jommoisena näin Editha Ahlfeltin erohetkellä Samothraken edessä — pukua tietysti lukuunottamatta...
EDITHA (joka jo pari kertaa on yrittänyt häntä keskeyttää)
Anna nyt jo minullekin puheenvuoro! No niin, miksen myöntäisi että olin ihastunut Louvreen. Mutta se olikin ainoa paikka, josta minun oli vaikea erota. Oikein vaikea.
MARTO
Entä sosialistisi! Ja olihan muitakin ihmisiä...
EDITHA
Tietysti. Olihan sitä ehtinyt esimerkiksi bolagisteihin kiintyä. Puolen vuoden aikana oltiin miltei joka päivä yhdessä. (Hämätäkseen:) Tiedättekö, minä toin mukanani pari niin kaunista marmorijäljennöstä ja paljon, paljon valokuvia...
KILPI
Ovatko ne jo niin että voi saada nähdä...?
HELLA (miltei yhtaikaa)
Niin, näytä rakas Editha.
EDITHA
En vielä ole avannut mitään (miltei inholla silmäillen ympärilleen). Mitä täällä kannattaisi! Jahka me pääsemme Valhallaan.
HELLA
Kai te muutatte ennen joulua?
EDITHA
Huomispäivänä... Jaa... ei... emme pääse ennenkuin jouluaattona. Sillä täällä vietetään vanhan tavan mukaan kuusijuhla työväelle.
Huokaa.
SALOKANNEL
Ikäänkuin teitä siinä tarvittaisiin.
EDITHA
Ei ole ennenkään tarvittu! Mutta mamma tahtoo välttämättömästi. (Synkistyen, hiljemmin:) Nyt kun pappakin on poissa. (Keveämmin:) Mutta ylihuomenna Valhallaan! Minä iloitsen siitä. Täällä on niin painostavaa, niin levotonta, niin vierasta — (inholla, pelolla) en ottaisi mistään hinnasta asuakseni täällä. Valhalla; sinun pitää tulla, Pentti, näkemään kotini.
MARTO
Heti kun Helsinkiin tulen.
(Katsoo kelloa.)
HELLA
Aiotteko todella vielä tänä iltana lähteä?
MARTO
Kello kahdeksan junassa. En muuten ehdi kotiin jouluaatoksi.
EDITHA
Ei nyt vielä ole kiirettä.
Ovi konttorihuoneeseen avautuu, Lahtonen astuu kiireesti sisään, kumartaa, pysähtyy.
LAHTONEN
Anteeksi... Eikö komerserodinna vielä ole tullut?
EDITHA
Ei ole... Mutta tehkää hyvin ja tulkaa juomaan kahvia. Ehkä minä saan esittää...
LAHTONEN
Kiitoksia... Puoti on täynnä väkeä.
(Kumartaa, on menemäisillään.)
EDITHA (on noussut, seuraa)
Olisiko ollut jotakin kiireellistä?
LAHTONEN
Olisin vain kysynyt huomisesta kuusijuhlasta... Ja sitten täällä on eräs... joka tahtoisi tavata komerserodinnaa...
EDITHA
Kuka se sitten on?
LAHTONEN
Köyhä vaimo vain.
EDITHA
Mitä hän...?
Etsii esiin kukkaronsa.
LAHTONEN (salatulla ivalla ja katkeruudella)
Ei ole pyytämässä.
EDITHA
Mitä hän sitten...? Onko jotakin tapahtunut? (Menevät yhdessä konttorihuoneisiin).
HELLA
Voi kuinka minun on sääli Edithaa! Hän koettaa hillitä itseään, mutta kyllä näkyy että hän kärsii. Hän joka ennen oli niin iloinen ja täynnä elämänhalua. Olisikohan parempi että lähtisimme pois?
SALOKANNEL
Helpommin hän vain unohtaa, kun on ihmisiä ympärillä.
KILPI
Mutta eikö hän nyt vähitellen ala tottua? Ei ihminen sentään jaksa koko ikäänsä surra. Johan kauppaneuvos on ollut haudassa pari kuukautta.
HELLA
Kyllä, kyllä... Mutta Editha palasi ulkomailta vasta eilen.
KILPI
Tietysti hän Pariisiin sai tiedon.
SALOKANNEL
Tietysti. Mutta on nyt aina hiukan vaikeaa palata kotiin sellaisten tapausten jälkeen.
KILPI
No... no... no... ymmärrän.
HELLA
Edithalle mahtoi olla kamalaa sinne saada se tieto.
MARTO
Hän sairastui. Pariin päivään ei häntä kuulunut Duval'iimme Boul. St. Miehin varrella. Kun vihdoin menimme häntä katsomaan, makasi hän kuumeessa ja houraili olevansa kotimatkalla. Huuteli isäänsä... isänsä koiraa... isänsä ratsuhevosta...
HELLA
Editha raukka! Hän rakasti isäänsä aivan mielettömästi.
KILPI
Editha ei tuntenut isäänsä.
SALOKANNEL
Kukapa häntä oikeastaan tunsi! Se on: kaikki tunsivat eikä kuitenkaan kukaan. Harva ihminen kai on niin yksinään kulkenut elämän läpi kuin hän. Kaikki puhuivat kauppaneuvos Ahlfeltin samppanjakesteistä uudenvuodenpäivänä, kaikki kadehtivat niitä onnellisia jotka saivat olla mukana Valhallassa Louisen päivänä. Huvila oli kuin satulinna salaperäisessä elokuunyössä... Eikö jokainen tässä kaupungissa olisi tuntenut kauppaneuvos Ahlfeltia, kun hän komeissa vaunuissaan ajoi kadulla? Kaupunkilaiset tunsivat yksin hänen koiransakin...
MARTO
Niin, niin... Sen muistan minäkin. Koulupoikana minä sitä kovasti pelkäsin... Mikä kumma sen nimi nyt olikaan...? Asch... Sanoihan Edithakin sen houriessaan...!
HELLA
Tom se oli. Aina vain Tom. Uusi Tom kun edellinen kuoli. Ajatelkaapa, tämä viimeinen Tom suri isäntäänsä niin, että se vain etsi ja etsi ja ulvoi. Ei kukaan saanut siltä rauhaa. Kaksi kertaa se tuotiin kotiin sedän haudalta ja vihdoin se oli ammuttava.
SALOKANNEL
Liikuttava juttu!
MARTO
Selvästi muistan kauppaneuvoksen koulupoikavuosiltani. Hänellä oli tapana kävellä tännepäin juuri kun me tulimme koulusta. Me teimme kunnioittavan kierroksen ja vaikenimme, kun ohitse astuimme. Ja kun kuului huuto: kauppaneuvoksen vaunut! livistimme me kiireesti pois tieltä. Kauppaneuvos oli komea ja mahtava herra!
HELLA
Ja minä muistan tämän talon aivan aikaisimmasta lapsuudestani — silloin en vielä Edithaa tuntenut. — Minua huvitti kullattu viinirypäleterttu oven yläpuolella. En vielä ylettynyt näkemään ikkunaan. Kerran pyysin, että äitini nostaisi minua niin että saisin tietää mitä ikkunassa oli ja hämmästyin kovasti, kun siellä oli vain pulloja!
KILPI
Etkö muista, Merto, että minä Pariisiin lähtiessäsi kerroin sinulle neiti Ahlfeltin oleskelevan Pariisissa?
MARTO
Muistan. Käskit minun varoa maailman vaarallisimpia houkutuksia, rahaa ja kauneutta. Mutta kuinka oikeastaan oli — en ole koskaan tahtonut Edithalta kysyä — kuoliko kauppaneuvos äkkiä?
HELLA (katseltuaan ympärilleen, kuiskaa)
Aivan äkkiä. Hän oli joutunut... jollakin lailla riitaan jonkun työmiehensä kanssa ja kiivastui. Sai siitä halvauksen. Kun täti huvilalta ehti tänne, ei hän enää osannut puhua. Tämä tapahtui noin kello seitsemän ja kello yhdeksän hän kuoli.
MARTO
Vai niin, vai niin.
HELLA
Ei voi kuvata mikä sekosorto täällä syntyi. Setä oli aina johtanut kaikkea, aivan pienimpiäkin asioita. Ihmiset tulivat aivan päättömiksi.
SALOKANNEL
Olihan täällä sentään pari taitavaa konttoristia. Lahtonen esimerkiksi, joka on ollut sedän palveluksessa parikymmentä vuotta, aivan pienestä pojasta.
HELLA
Ja täti itse koetti parastaan. Täti on todella ollut aivan ihmeteltävän energinen. Ajatelkaa, herra Marto, nainen niin epäkäytännöllinen ja hieno, joka ei ymmärrä afääreistä mitään, heittää kauniin huvilansa, muuttaa tänne ja asuu täällä kaksi kuukautta aivan viinakaupan nurkalla. En olisi uskonut tädissä sellaista mielenlujuutta olevan. Kun muistaa kuka hän on!
MARTO
Mutta se viinakauppa kai se juuri on suvun rikkauden lähde. Kaipa se niinmuodoin on kärsittävä.
HELLA
Olkoon mikä on, mutta sietämätön se on. Tuolla on aina humalaisia, aina huutoa, aina tappelua. Eihän se mitään olisi, jos olisivat siivosti. Varmaan ei tädillä ollut aavistusta siitä mitä se kaikki merkitsee. Tuskin täti oli täällä vanhassa talossa käynytkään. Mutta hän on kuin onkin kestänyt täällä kaksi kuukautta.
KILPI
Kovasti hän on vanhentunut viime aikoina.
HELLA
Onko se nyt ihme!
SALOKANNEL
No, pian hän saa apua. Tirehtööri Willardtia odotetaan joka päivä.
(Melu kadulla enenee.)
KILPI (nousee, menee ikkunaan)
Profanum vulgus mylvii... Mikä niiden oikeastaan on?
(Muutkin menevät ikkunaan.)
HELLA (peloissaan)
Nyt ne taas rupeavat tappelemaan.
SALOKANNEL
Niitä suututtaa kun tietävät, että puoti pian suljetaan. Useat eivät vielä ole ehtineet saada.
HELLA
Niin, onkin käsittämätöntä miksi tämä puoti suljetaan niin aikaiseen. Muut puodit ovat auki kahdeksaan ja yhdeksään. Onko ihme että ihmiset suuttuvat!
KILPI
Yhteiskunta laittaa välistä niin turhia määräyksiä.
NAISEN ÄÄNI (ulkoa)
Kiroan, kiroan, kiroan minä koko tämän paikan! (Hänen huutonsa päättyy itkunsekaiseen ulinaan.) Ei penniäkään tuonut kotiin palkastaan. Kaikki on tänne kantanut. Täällä syödään ja juodaan ja mässätään meidän rahoillamme. Kiroan... kiroan...! (Melu ihmisjoukossa on kasvamistaan kasvanut. On kuulunut huutoja: poliisi! poliisi!)
HELLA (säikähdyksissään)
Kuinka hirmuisen raakoja ne ovat. Ei tällaista kai toki koskaan tapahtunut sedän aikana. Kyllä todella täytyisi soittaa poliisille... Mutta mihin kummaan Editha joutui?
KILPI
Jo ne rauhoittuvat. Poliisi tuli mieslukuisena.
MARTO (nauraa)
Luuletteko te, että se heistä on kauheaa? Se on heille vain joululystiä, kuten meillä on omat joululystimme. Me panemme joulupuuroon mantelin, me sulatamme tinaa, me... Ettekö te nyt soisi heille pientä huvia. He kantanut. Täällä syödään ja juodaan ja mässätään mei- (Palaavat vähitellen paikoilleen).
HELLA
Mutta se vaimo kärsi — ei se huuto tullut ilosta. Kuinka hirveällä äänellä se huusikin! Ei se ollut joululystiä.
KILPI
Mistä sinä tiedät! Ilot ja ilonilmaisut ovat ihmisiä myöten.
(Editha palaa kalpeana, koettaen hillitä itseään.)
HELLA rientää häntä vastaan, hellästi:
Editha kulta, missä sinä niin viivyit! Kai sinä kovasti pelästyit?
EDITHA (hengästyneenä)
Pelästyin. Kyllä täällä kaupungissa on levotonta. Kunhan me pääsisimmekin Valhallaan. Voi kun Sigrid ja Allan pian tulisivat!
SALOKANNEL
Mikä siellä nyt sitten oli?
EDITHA
Joku vaimo vain tahtoi tavata mammaa.
SALOKANNEL
Sekö sama joka reuhasi täällä ulkopuolella?
EDITHA
Sama. Selitin ettei mamma ole kotona. Väitti ensin että valehtelen eikä olisi lähtenyt millään. Herra Lahtosen täytyi työntää hänet ulos. Hän kävi kourin kynsin kiinni seiniin... oveen, kynnykseen... Pelkäsin, että hän puree Lahtosta käteen. Sitten hän huusi täällä ulkopuolella...
HELLA
Kyllä me kuulimme.
EDITHA
Ettei hän vain tekisi mammalle mitään pahaa: Mamma on ulkona.
KILPI
Ehei! Täti ajaa vaunuissaan varsin turvallisesti. Ei tällaisia asioita pidä ottaa niin juhlallisesti.
EDITHA
Kun minä ymmärtäisin mikä sen vaimon oikeastaan oli. Miksi hän niin kauheasti uhkasi?
SALOKANNEL
Kai hän yksinkertaisesti tahtoi tädiltä rahaa. Sellaisiahan täällä käy alituisesti.
EDITHA
Ei hän huolinut rahasta.
SALOKANNEL
Ohoo! Siis ylpeä yksilö! No niin, huolensa on itse kullakin. Pääsemmekö me niistä vapaiksi? — miksi sitten he! Ole sinä vakuutettu siitä että ihmisen tunteet ovat sitä tylsemmät jota alemmalla sivistysasteella hän on. Luuletko että kala kärsii, kun se pataan pistettäessä vielä hyppii — ja luuletko että tuollainen vaimo tuntee ja kärsii, kun se kirkuu?
EDITHA (lamassa)
Kuka sitä tietää!
MARTO
Muistatko, Editha, pikku Madelaineamme?
EDITHA
Muistan...
HELLA
Kuka oli pikku Madelaine...? Te näytätte niin... Vai eikö siitä sovi...?
MARTO
Madelaine oli vain pikkuinen katutyttö, jota Editha koetti »pelastaa» ja joka petti Edithaa monella muotoa. Pikku Madelaine viihtyi asemassaan erinomaisen hyvin eikä laisinkaan tahtonut tulla »pelastetuksi».
EDITHA
Kuule Pentti, ole hiljaa...
HELLA
Ei, Editha rakas, kyllä me nyt jätämme sinut rauhaan... Olet kovin väsynyt.
MARTO
Aivan oikein. Minunkin tavarani ovat vielä huiskin haiskin. No, Editha, hyvästi nyt ja kiitos kaikesta!
EDITHA (ikäänkuin heräten)
No niin, Pentti, kaunis kiitos nyt hyvästä matkaseurasta ja koko ajasta Pariisissa. Ja tule tervehtimään, kun Helsinkiin palaat. Silloin me jo asumme Valhallassa, silloin saat nähdä minun oikean kotini! Hyvää joulua!
MARTO
Kiitos. Ja muista nyt, ettet saa itkeä. Se kuluttaa ja — rumentaa.
HELLA
Niin: ethän sinä enää itke! Elämässä on sentään niin paljon hyvää ja kaunista. (Suutelee häntä.) Minä olen taas pian luonasi.
SALOKANNEL
Jaa... kai minunkin pitäisi lähteä. Mutta suoraan sanoen ei minulla vielä ole mitään erityistä tekemistä. Jäisin mielelläni kuulemaan Pariisin uutisia, jos...
EDITHA
Mutta sepä hauska! Jää!
(Editha saattaa vieraat eteiseen. Salokannel seuraa kynnykselle, polttelee siinä. Kuuluu hyvästijättöjä ja hyvän joulun toivotuksia. Salokannel palaa ensin, sitten Editha. Editha tulee hellästi Salokanteleen luo, painautuu häneen ja purskahtaa itkuun, jota kauan on pidättänyt.)
SALOKANNEL (heltyen)
Editha, Editha, no mitä nyt? Tyynny, tyynny...!
EDITHA
Minua niin ahdistaa ja painostaa. En tiedä... Kaikki täällä on niin outoa. Ei tämä ole kuin kotini. Ihmiset ovat niin kummallisia. En tunne mammaa, hän on käynyt niin vanhaksi, niin nöyräksi... en tiedä miten sen sanoisin...! hän ikäänkuin peittää jotakin. Olisin tahtonut kysyä papan kuolemasta. En tiedä siitä vielä mitään tarkempaa. Kaikkiin kirjeisiini Pariisista sain vastauksen, että kerrotaan tarkemmin kun tulen kotiin. Ja nyt ei kerro kukaan. Mammalta en uskalla edes kysyä, kun hän on niin alakuloinen.
SALOKANNEL
Kyllä sinä sen kaiken saat aikoinasi tietää.
EDITHA
Ja sitten tämä kauppa täällä on niin inhottava. Minä en kärsi tuota rähisevää joukkoa tuolla...
SALOKANNEL
Rauhoitu nyt, rauhoitu! Pianhan te pääsette pois Valhallaan. Lähtekää huomispäivänä, vaikkapa tänä iltana.
EDITHA
Ei mamma suostu lähtemään ennenkuin ylihuomenna... Ja sitten minä pelkään Valhallaakin. Täällä on kaikki niin vierasta, ettei papan poissaolo niin paljon tunnu. Mutta Valhallassa tyhjyys oikein tulee huutamaan vastaan. Nähdä hänen huoneensa, hänen kirjoituspöytänsä, nähdä Tomin tyhjä nurkka... Voi pappa, pappa! Tietää ettei hän koskaan telefonoi kaupungilta, ettei hän koskaan enää tule... Hän oli sentään niin äärettömän hyvä ja niin kaunis ja niin rakas minulle...!
SALOKANNEL
Enkö minä mitään merkitse pienelle Edithalleni?
EDITHA (hymyillen)
Etkö sinä mitään merkitse? Voi Armas, Armas — kuinka elämäni olisi toivotonta ilman sinua! — (muuttuneella äänellä:) En käsitä kuinka pappa on voinut elää täällä.
SALOKANNEL
Hänen työnsä oli täällä.
EDITHA
Hänen työnsä! Niin, meidän tähtemme hän tämän kaiken kesti. (Inholla:) Noiden rähisevien ihmisten joukossa.
SALOKANNEL
Älä luule, että he sedän eläessä niinkään rähisivät.
EDITHA
He eivät tohtineet. (Vahingonilolla:) Niin, he eivät tietystikään tohtineet! Oo kuinka minä vihaan tuota raukkamaista, matelevaa joukkoa. Mutta että mamma on voinut kestää täällä — sitä en käsitä! Oli onni ettei mamma ollut kuulemassa mitä kaikkia se vaimo sanoi.
SALOKANNEL
Unohda nyt se! Ehkä hän oli hullu.
EDITHA (ilostuen)
Niin, kuule, ehkä hän todella oli hullu! (Nauraa.)
SALOKANNEL
Joko sinä nyt raaskit luopua hänestä ja ruveta kuulemaan mitä minulla on sanomista?
EDITHA
Jo, jo, jo. Nyt olen kokonaan sinun.
SALOKANNEL
Sanopa minulle nyt, etkö vain Pariisin humussa joskus unohtanut minua? Minä sain pari kertaa niin kauan odottaa kirjettä.
EDITHA
Saitko? Kyllä minä mielestäni kirjoitin kovin usein. Ei, kuule, tämä pitäisi minun sanoa sinulle! Minä kirjoitin paljon useammin kuin sinä.
SALOKANNEL
Sitten on kirjeitä mennyt hukkaan.
EDITHA
Mahdollista. Ei, kuule, eivät muut kirjeet mene hukkaan kuin ne joita ei ole kirjoitettu.
SALOKANNEL
Kuulehan... Tuo Marto näytti kohtelevan sinua kovin hyvänä tuttavana.
EDITHA
Meistä tuli hyvät ystävät... (naurahtaa) Pentti! Ei, Pentti ei ollut ensinkään vaarallinen. Mutta jos minä nyt oikein suoraan tunnustan, niin oli siellä muuan norjalainen maalari, joka oli vaarallisempi. Juuri hänen kauttaan jouduin sosialistikokouksiin.
SALOKANNEL
Ahaa!
EDITHA
Hän oli suuri ja komea ja väkevä. Hänessä oli merta ja vuorta ja vuonoa, siinä miehessä. Hänen nimensä oli näköalakortissa, jonka sinulle kerran lähetimme Versaillesta. Etkö muista? Juuri siellä, Trianonin lehdoissa me harhailimme ja...
SALOKANNEL
Kuule, Editha, älä jatka... Taikka minä...
EDITHA
Tuletko sinä mustasukkaiseksi! Kuinka minä pidän siitä! Herttainen sinä olet mustasukkaisena. Rakasta minua oikein kuumasti (painautuu häntä likemmä)... Näin... Katso, minä en voi lakata sinua rakastamasta. En voi! Ymmärrätkö?
SALOKANNEL
Kuinka kauniisti sinä puhut! Oi, sinä olet elävä runo! Odotahan kun minä puen sinut sanoiksi! Siitä... siitä tulee jotakin! Minulla on paraikaa tekeillä runoelma...
EDITHA (säpsähtää)
Kuuletko?
SALOKANNEL
Mitä?
EDITHA (ikäänkuin aavetta paeten)
Kerro... Kerro minulle runoelmastasi!
SALOKANNEL (miltei närkästyneenä)
Mitä kummaa sinä pelkäät...? Editha — minun sylissäni!
EDITHA
Olin kuulevinani sen naisen taas huutavan. Kunhan ei se olisi päässyt irti poliiseilta.
SALOKANNEL
Ole huoleti. Se on vain kansanjoukko... Minun runoni tulee olemaan miekkain kalsketta ja piiskan läiskettä, itkua, parkua, solvausta, nuhdetta, ja koko tästä kaaoksesta tulee nousemaan vapauden kirkastettu henki. Sinä! Sinut minä kuvaan kirkkaaksi, valkoiseksi, loistavaksi ja kuumaksi kuin aurinko. Ja sinun nimesi tulee olemaan Vapaus.
(Ulkoa kuuluu melua.)
EDITHA (karkaa ylös)
Mikä siellä nyt taas on...? Puoti suljettiin. Jäivät ilman. Hyvänen aika, nyt se taas alkaa! Puivat nyrkkiä...
SALOKANNEL (äreästi)
Ei se nyt sen vaarallisempaa ole.
EDITHA
Että se nyt niin kauheasti koskee, jolleivät viinaa saaneetkaan.
SALOKANNEL
Tjaa — mitä sinä sanoisit jollet saisikaan kaikkia joululahjojasi! Ja jollei joulupöydässäsi olisi marsipaania... ja jollei teillä uutta vuotta otettaisi vastaan samppanjalla — et sinä siitä pitäisi.
EDITHA
Ei tiedätkö, en minä nyt sentään pane niille niin suurta arvoa, että tuolla lailla...
SALOKANNEL
Et tuolla lailla, sen uskon. Mutta kirvelisi se sentään. Täytyy ajatella, että nämä kaikki ovat köyhää kansaa, jolla ei ole mitään muuta jouluiloa...
EDITHA (mietteissään)
Mitään muuta jouluiloa!
(Taas melua.)
EDITHA (kiskaisee ylös uutimen, huutaa)
Täysi tappelu... Poliisi... (vetää alas uutimen.) En käsitä kuinka pappa on voinut kestää tätä.
SALOKANNEL
Hm. Oli kai kestettävä. Ilman tätä ei teillä olisi Valhallaa eikä vaunuja eikä hevosia. (Keskeyttää nähdessään pelästyneen ilmeen Edithan kasvoilla.) Eikä tämä nyt; sedän eläessä tällaista ollut.
EDITHA
Mitä sinä sanoit? Eikö meillä olisi mitä meillä on ilman tätä... tätä rähinää?
SALOKANNEL
Kuinka sinä otat kaikki asiat kovin juhlalliselta kannalta! Sinä et ole vapaa. Sinun täytyy oppia vapaan elämisen ihana taito...
EDITHA
Kuinka...? Sinä tarkoitat...
SALOKANNEL
Tarkoitan mitä sanon: ottaa hetki sellaisena kuin se tulee, ei pelästyä, ei etsiä sanoista enempää kuin niissä on. Hymyillä kaikelle, imeä ilo ja mehu kaikesta... Tässäkin näytelmässä on aika paljon humoristista ja hauskaa...
(Huutoja kadulta.)
EDITHA (karkaa ikkunaan)
Tämä totisesti ei ole hauskaa. Nyt... ei, minä lähden heille puhumaan.
SALOKANNEL
Mutta Editha...! Juopuneet ovat poliisin asia, ei nuoren tytön.
EDITHA (kiihtyy)
Mutta enhän minä voi seisoa ristissä käsin — tämähän tapahtuu täällä meidän asuntomme edustalla... (Salokannel kohauttaa olkapäitään, suupielissä iva, suuttumus, pettymys. Editha säpsähtää, pelästyy ja ikäänkuin loittonee häntä katsellessaan).
EDITHA
Armas... missä sinä olet? Mitä sinä ajattelet...? Et vastaa... Kuule, loukkasinko sinua?
SALOKANNEL
Et... Tulin vain ajatelleeksi että... No, sama se...
EDITHA
Mutta sano se! Minä pyydän hartaasti...
SALOKANNEL
No niin... Sinä olet siellä Pariisissa muuttunut.
EDITHA
Millä lailla...? Onko se paha?
SALOKANNEL
Ne sosialistiseurat...
EDITHA
Älä sano niistä mitään! Niistä minä sain enemmän sisältöä kuin mistään muualta...
SALOKANNEL (nousee hermostuneena)
Vai niin, vai niin. En minä millään lailla tahdo olla tiellä... Kehity sinä vain...
EDITHA (yhä kiihtyen)
Aa... nyt muistan! Sinä sanoit kerran, että joku neiti, kuka se nyt oli? — oli Pariisissa saanut niin pukevan kampauksen! Minä en ole saanut mitään sellaista... Olet pettynyt...
SALOKANNEL (hillityn ivallisesti)
Minä väitän olevani kauneuden pappeja tässä maassa enkä siis saata olla sokea sellaisellekaan asialle kuin miten nainen pitää tukkansa...
Editha vetäytyy äkkiä pois ikkunan äärestä.
SALOKANNEL karkaa hänen luokseen
Mitä? Mitä? Heittivätkö sinua kivellä? Sano.
EDITHA (tukahutetusti)
Uhkasivat...
SALOKANNEL
Raakalaiset...! Rauhoitu, armaani. Minä olin sinulle paha... suo anteeksi! Emme me tästä välitä. Nauramme koko asialle! Oletkohan taas omani... Noin! Tule tänne, palaamme taas minun runoelmaani.
EDITHA (ei ole huomannut viime sanoja. Ikäänkuin itsekseen:)
Mitä minä olen heille tehnyt? Mitä ne minusta tahtovat? Miksi he minua vainoovat...?
SALOKANNEL
Älä nyt haudo noita. He vainoovat yleensä kaikkia varakkaampia. Kuule... eikö sinua nyt millään saa pois noista ajatuksista? Kuule, ylihuomenna on kihlausilmoituksemme lehdissä...
EDITHA (havahtuen)
Niin... jouluaaton sanomalehdissä. Se on totta! Kyllä kai se sittenkin on paras niin. Ennen minä aina ajattelin, että jahka menen kihloihin, niin lähetetään kortteja. Mutta kyllä kai tämä sittenkin on käytännöllisintä. Kukaan ei jää ilman.
SALOKANNEL (hellästi)
Editha Salokannel...! Kuinka se soi!
EDITHA
Niin, Editha Salokannel. Mutta kuule, älkäämme lausuko sitä näin ennen häitämme. Se tietää onnettomuutta. Morsian saa korkeintain kirjoittaa tulevan nimensä.
SALOKANNEL
Editha Salokannel! Editha Salokannel! Oletko taikauskoinen? Etkö minua rakastakaan? Ehkä se norjalainen sittenkin vielä kummittelee mielessäsi...
EDITHA
Niinkö vähän sinä minuun luotat? Lausu sitten vaimosi nimi, lausu miten usein tahdot.
SALOKANNEL
Lausun, lausun. En pelkää: Editha Salokannel, Editha Salokannel!
EDITHA (hyväilee häntä ikään kuin sulkeakseen hänen suunsa)
Kuule... Kuule... (Totistuu äkkiä.) Tiedätkö sinä jotakin tarkempaa isäni kuolemasta?
SALOKANNEL (vältellen)
En silloin ollut täällä. Viimeistelin juuri »Salomen tanssia» ja luin siihen korrehtuuria. Ainoa mitä tiedän on, että isäsi sai halvauksen ja kuoli hyvin äkkiä.
EDITHA
Senhän minäkin kyllä tiedän. Mutta mitä oli tapahtunut sitä ennen? Mitä isä oli tehnyt, mitä puhunut aikaisemmin? Eikö silloin ollut ketään, ketään hänen luonaan, joka tietäisi miten se tapahtui?
SALOKANNEL (yhä vältelle)
Täti oli Valhallassa. Kesti tietysti jonkin aikaa ennenkuin hän sieltä ehti tänne.
EDITHA
Tiedän, tiedän. Mutta mitä oli tapahtunut aikaisemmin? Kuka oli isän luona kun se tapahtui? Eikö nyt kukaan voi sanoa sitä minulle?
SALOKANNEL
Sitä en todella voi...
EDITHA (kiihtyen)
Etkö tiedä vai etkö tahdo sanoa?
SALOKANNEL (yhä vältellen)
En tiedä.
Hetkisen vaitiolo.
EDITHA
Voi minun rakasta isääni kuinka hänen piti loppua! Kuinka hän oli kaunis, minun isäni, kaunis ja hyvä. Ja kuinka hän minua rakasti. Tiedätkö, pienempänä ollessani hän ei koskaan palannut kotiin ilman että hänellä oli joitakin tuomisia minulle. Minä saatoin tuntikausia istua ikkunassa odottamassa hänen tuloaan. Ja sitten kun mustat hevoset kääntyivät puukujaan, mikä riemu juosta häntä vastaan! (Hetkisen vaitiolo. Salokannel puhaltaa savuja tupakastaan. Äkkiä katsahtaa Editha epäillen häneen.) Armas, sinä et ensinkään lämpene. Etkö pitänyt isästäni?
SALOKANNEL
Mutta kuinka sinä tänään olet hermostunut! Lämpenenhän kyllä. Kerro vain eteenpäin.
(Hetkisen vaitiolo.)
EDITHA
Ja uskotko, että se pelätty ja kunnioitettu kauppaneuvos Ahlfelt saattoi olla niin lapsellinen ja veitikkamainen? Välistä hän jätti hevoset kadulle, tuli sisään pienestä portista ja yllätti minut vielä ikkunassa... Voi minun isäni, minun isäni, etten enää saa nähdä häntä!
SALOKANNEL
Entä minä, Editha?
EDITHA
Sinä, sinä, sinä!
(Hyväilee häntä hymyillen kyynelten seasta. Lyhyt äänettömyys.)
LAHTONEN (tulee konttorihuoneista)
Eikö komerserodinna vieläkään ole kotona?
EDITHA
Ei ole. (Pelästyen.) Joko se ihminen taas on siellä?
LAHTONEN
Ei. Mutta minä vain...
EDITHA
Kuulkaa, kuka hän oli?
LAHTONEN
Työmiehen vaimo vain. Ei edes meidän työmiesten vaimoja. (Ikäänkuin itsekseen:) Minä olisin vain tahtonut tietää kutsutaanko Åström kuusijuhlaan.
EDITHA
Åström! Åströmhän on isän vanhimpia työmiehiä. Mitä teidän päähänne pälkähtää — kuinka ei häntä kutsuttaisi?
LAHTONEN (hämmästyneenä)
Eikö neiti tiedä?
EDITHA
Mitä minun pitäisi tietää?
LAHTONEN (epäröiden)
Vai... ei... Åström on viime aikoina käyttäytynyt... vähän... omituisesti. Komerserodinna ei aina ole ollut häneen oikein tyytyväinen. Tirehtööri Willardt kirjoitti jo jokin aika sitten, että hänet on sanottava irti työstä. Komerserodinna ei vielä ole tahtonut sitä tehdä. Kyllä kai tirehtööri sen tekee ensi työkseen.
EDITHA
Kummallista. Isäni oli aina tyytyväinen Åströmiin.
SALOKANNEL
Eikö se liene ollut se Åströmin poika roisto, joka sotki kauppaneuvoksen ja Åströmin välit. Sehän usein kävi täällä räyhäämässä...
LAHTONEN (salatulla ivalla)
Kyllä kai se oli Åströmin tyttö roisto.
EDITHA
Mutta mitä on sitten tapahtunut?
LAHTONEN
Kaikenlaista... pientä. Minä luulin, että komerserodinna oli kertonut.
EDITHA
Ei, ei mitään.
SALOKANNEL
Mitä sinä nyt sitä säikähdät. Ehtiihän hän vielä kertoa. Vastahan sinä toissa päivänä tulit kotiin. Ainahan isäntäväen ja työmiesten välillä tulee pieniä rettelöjä.
EDITHA
Mutta Åströmin kanssa ei koskaan ollut riitaa. Isä siitä nimenomaan mainitsi. Ei, herra Lahtonen, Åström on ehdottomasti pyydettävä.
RVA AHLFELT (tulee hätäisesti sisään perältä, sähkösanoma kädessä)
Kuinka hyvä, Sigrid ja Allan tulevat tänä iltana. Pikku Rolf tulee...
LAHTONEN