Part 4
Livahdin viereiseen huoneeseen, suljin oven ja telefonoin poliisille. Siksi minä viivyin. Suothan anteeksi!
EDITHA (ei huomaa viime sanojen leikkiä)
Missä hän sitten nyt on?
SALOKANNEL
Toivottavasti poliisien hallussa. Heille minä hänet uskoin.
EDITHA
Jos minä vielä voisin saada sanan hänen äidilleen.
SALOKANNEL
Oliko se musta naishaamu hänen äitinsä?
EDITHA
Oli!
SALOKANNEL
Teillä oli kovin hellä kohtaus...
EDITHA (palaa paikoilleen)
Tällaiseksiko meidän kihlauspäivämme piti muodostua! Ja minä kuvittelin aina, että Valhalla silloin olisi täynnä kukkia ja riemua.
SALOKANNEL
Eikö ole kukkia? Ja riemua, riemua on myöskin! Kaikki nämä koomilliset murhayritykset ovat pinnalla, me pyyhimme ne pois kuten peilin lasista tomun. Sitten pulppuaa esiin riemu... Editha! Editha...! Mutta miksi ei minun morsiameni pitänytkään lupaustaan?
EDITHA
Mitä minä olen luvannut?
SALOKANNEL
... Niin, ei edes muista! (Vie hänet ikkunan ääreen.) Katso koivuasi. Se on pukeutunut valkeisiin se...
EDITHA
Ai...! Niin...! (Ravistaa päätään.) Mutta kuule, ei tämä ole pinnalla vain. Ei sitä voi pyyhkiä pois tomuna. Se uhkaa viedä minulta rauhan.
SALOKANNEL
Mikä?
EDITHA
Tämä kaikki... murhayritys, eilinen kahakka... koko se onnettomuus joka ilmassa tuntuu. Minä luulin että se menisi, kun me Valhallaan pääsemme — ei se mene. Ei mikään auta. Kaikki tuntuu niin turhalta, niin tyhjältä, niin vieraalta. Kaikki huojuu, horjuu, kaikki valuu käsistäni kuin vesi. Minulla ei ole enää mitään omaa...
SALOKANNEL
... paitsi minut...
EDITHA
Niin, sinut...! Mutta maailmassa on niin paljon kurjuutta, jota...
SALOKANNEL
Niin on. Ja ihmiset ovat niin usein itse syypäät kurjuuteensa.
EDITHA
Eivät niin usein ihmiset itse kuin olot. Me varakkaammat elämme mukavuudessamme emmekä koskaan tule kurkistaneiksi köyhän kansan koteihin. Viisainta se onkin, jos mielimme säilyttää mielenrauhamme.
SALOKANNEL
Niin, tietysti koskee kun näkee kurjuutta.
EDITHA
Minä, onneton, näin enkä saa rauhaa.
SALOKANNEL
Kyllä se palaa! Me totumme niin helposti, vaikka alussa näyttää niin mahdottomalta.
EDITHA
Minusta tuntuu siltä ettemme saa tottua. Sillä se olisi kuolemaa. Tiedätkö Armas... en ymmärrä miksi niin pelkään puhua sinulle suoraan, tuntuu siltä että kadotan sinut. (Katselee tuon tuostakin sormustaan.) Mutta täytyyhän minun puhua sinulle. Katso, minä tunnen selvästi, että kirous lepää sukumme päällä. Kuulithan mitä eilen tapahtui?
SALOKANNEL
Kuulin, kuulin. Kyllä sen tietää koko kaupunki. Ja kyllä... no niin, sama se.
EDITHA
Sano, sano. Miksi keskeytät?
SALOKANNEL
No niin. Minun täytyy sanoa että minä ihmettelen teidän afäärimiehiänne: kaikki tulevat päättömiksi. Tirehtööri reuhaa kuin aatelinen maatilanomistaja ja konttoristi käyttäytyy kuin rakastunut koulupoika. Suoraan sanoen ei tämä ole hauskaa.
EDITHA (katsoo häneen pitkään, jatkaa kävelyänsä)
Ne ovat sittenkin pieniä asioita. Kun vain käsittäisin mitä minun pitää tehdä.
SALOKANNEL
Pieniä! Mikä on pientä, mikä suurta? (Huomaa veistokuvat.) Mutta tämä (jää katselemaan), tämä on suurta!
EDITHA
Niistäkin kuinka minä iloitsin, en tiedä... mutta en enää voi iloita. On aivan hullua... mutta minusta tuntuu siltä kuin seinä olisi pudotettu entisen ja nykyisen elämäni välille. Olen näissä parissa viime päivässä elänyt vuosia.
SALOKANNEL (hymähtää)
Olet nähtävästi nukkunut huonosti.
EDITHA
En ole nukkunut ensinkään.
SALOKANNEL
No sitten käsitän hyvin. Jahka nyt pari yötä nukut omassa untuvaisessa sängyssäsi, niin maailma näyttää tämän pienen sateen jälkeen entistä ruusuisemmalta.
EDITHA
Niinkö luulet. Vaikka tiedät mitä on tapahtunut!
SALOKANNEL
Mutta rakkaani... nyt minun täytyy ruveta puhumaan järkeä. Olet saanut kokea pettymystä. Se kuuluu elämään. Ei siitä pidä pelästyä. Pitää ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat. Tämä kuuluu yksinkertaisesti maailman menoon.
EDITHA
Olen kadottanut isäni kaksin kerroin. Kuuluuko se sinusta asiaan?
SALOKANNEL
Mutta lintuseni, emmehän me ihmiset pyhimyksiä ole. Miksi sinun pitää lakata rakastamasta isääsi sentähden että hän eli ihmisenä?
EDITHA
Pitäisikö minun sinun mielestäsi voida rakastaa häntä samalla tavalla kuin ennen? Pitäisikö minun voida, kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut?
SALOKANNEL
Lakkaisitko rakastamasta minuakin, jos kuulisit minusta jotakin...
EDITHA
En tiedä!
SALOKANNEL
Niinkö höllässä sinun rakkautesi on?
EDITHA
Älä naura, Armas... Nämä ovat kovin vakavia asioita. Isäni oli minun silmissäni niin korkealla, niin korkealla ja niin kauniina. Jospa hänen muistonsa olisi saanut sellaisena pysyä. Olisi suloista muistella ja ikävöidä häntä. Nyt, nyt... Se on inhottavaa... Mitä korkeintaan voin tuntea, on sääliä.
SALOKANNEL
No niin, sääliä... se se kuuluu joltakin — se on se naisten ainainen valtti. Rakkaus muuttuu vain noin yhtäkkiä sääliksi! Minua älä vain koskaan sääli...
EDITHA
Älä tee minusta pilkkaa. Olen niin paljon kärsinyt. Kävin tänään työmiesten kodeissa. Jos tietäisit mikä kurjuus siellä on!
SALOKANNEL
Sieltä tämä filosofeerailu siis tällä kertaa johtuu. Mutta kuule: kurjuutta on aina ollut ja tulee aina olemaan. Se tekee elämän rikkaaksi ja vaihtelevaksi. Katso lakeaa maisemaa, jossa kaikki lepää kuin tarjottimella: onko se sinusta kaunis? Mutta katso maisemaa jossa vuoret tapailevat taivasta ja rotkot lepäävät maan povessa — se maisema se jotakin on!
EDITHA
En tiedä, en tiedä... Sen vain tiedän, että kamalaa oli työmiestemme kodeissa. Minä tiedän että niiden takia lepää kirous päämme päällä. Minun täytyy ryhtyä jotakin tekemään. Muuten vedän sinutkin kanssani kiroukseen...
SALOKANNEL (nauraen)
Tervetuloa vain, kirous! Kaikki taivaan ja maan välillä tahdon minä kokea! Vuorille kiivetä, alankoihin astua. Kirouksetkin tervetuloa!
EDITHA
Kuule... lähdetään yhdessä sinne missä on pimeää. Jos voisimme viedä sinne valoa...! Työmiesten koteihin, jotka ovat joutuneet onnettomiksi meidän tähtemme...
SALOKANNEL
Kuinka sinä olet kaunis!
EDITHA
Mutta mitä sanot tuumastani?
SALOKANNEL
Se on hyvin kaunis ja runollinen. Ja se kovasti pukee minun pientä Edithaani, kun hän siitä puhuu. Minulle on hyvin mieluisaa ajatella sinua laupeuden enkelinä — työväenkasarmin edustalle seisahtuvat vaunut mustine hevosineen, helisevine valjaineen, vaunusta astuu nainen, yllään kaunis musta puku... Hän silittää valkein käsin...
EDITHA
Armas, minä niin pelkään.
SALOKANNEL (hymyillen)
Mitä?
EDITHA
Että sinut kadotan. Oi älä jätä minua. Olen niin yksin, kaikki olen jo kadottanut.
(Katselee ikäänkuin pidelläkseen kiinni sormustaan.)
SALOKANNEL
Miksi sinä minut kadottaisit? Jahka nyt olet nukkunut yösi kunnollisesti, katselet asioita ihan toisilla silmillä.
EDITHA
Minä olen nukkunut kauan, nukkunut liiaksi. Vasta nyt minä alan herätä enkä saa nukkua uudelleen. Sillä silloin menisin kuoleman uneen.
SALOKANNEL (ivallisesti)
No, mitä tämän valveutumisen perästä nyt tapahtuu?
EDITHA
Älä tee pilkkaa! Minä pyydän niin kauniisti.
SALOKANNEL
Minähän olen aivan vakava.
EDITHA
Tule mukaani!
SALOKANNEL
Laupeudenenkeliksi...! Se sopii kyllä sinulle. Mutta ei minulle. (Määräävästi.) Ei, tiedätkö Editha, nyt tästä jo on puhuttu tarpeeksi. Nyt olen minäkin saanut kylläkseni. En minä pyri muuttamaan sinua. Saat pysyä sinä mitä olet. Mutta sinä et myöskään saa koettaa vaikuttaa minuun. Ihmisen täytyy pysyä itselleen uskollisena. Ja vapauden myyminen se olisi kuoleman synti se.
EDITHA (peloissaan)
Nyt se tulee... nyt se tulee...
SALOKANNEL
Mitä sinä hulluttelet! Ei kuule, älä päästä huuliltasi tuollaisia poroporvarillisia ajatuksia, jotka sopivat vain pikkusieluille... Sinä olet vapaasti syntynyt kuin pilven siekale. Nouse, lennä, tule!
EDITHA
Sinä pidät niitä poroporvarillisina, poroporvarillisina... (Painaa kättä rintaansa vasten, ikäänkuin sairaana.) Ja minulle ne olivat kultaa...
SALOKANNEL
Poroporvarillisina.
(Nousee, kävelee edestakaisin kiihtyneenä, puhaltelee sauhuja sikaristaan, Editha seisoo ikkunassa. Piinallinen pieni äänettömyys. Peräovesta tulee rva Ahlfelt, kantaen suurta, komeaa kukkalaitetta.)
RVA AHLFELT
Editha, Editha, katso nyt!
EDITHA
Kukkia! (Arasti.) Kukkia! — kuka minulle lähettää kukkia!
RVA AHLFELT
Teille molemmille ne ovat...
EDITHA
Kilveltä! Kuinka ystävällistä. (Rupeaa äkkiä nauramaan. Totistuu.) Mutta kuinka täällä on kauhean kuuma. Ettekö te tunne...?
(Sigrid, Willardt ja pieni Rolf tulevat perältä, kukkasia käsissä.)
ROLF (ulkoa opittuna läksynä, kukkasia ojentaen)
Toivotan täti Edithalle ja setä Armaalle paljon onnea ja menestystä.
EDITHA (painuu hänen puoleensa)
No kiitos, kiitos... Ja niin kauniita kukkasia!
WILLARDT
Minulla on kunnia... Heitetään nyt pois kaikki vanhat vihat. Eläkööt päivän sankarit!
SIGRID
Eläkööt!
(Syleilee Edithaa, äitiään, Salokannelta.)
RVA AHLFELT
No Rolf, mummon pikku pulu, oletko nyt ihan terve?
ROLF
Tänne vielä koskee.
(Osoittaa kurkkuaan.)
RVA AHLFELT
Vai vieläkö kurkkuun koskee.
SIGRID
Mummo, onko joulupukki jo tullut tänne?
RVA AHLFELT
Kyllä kai... ei mummo vielä ole nähnyt, mutta kyllä kai me illalla hänet näemme.
ROLF
Rolf on ollut hyvä!
RVA AHLFELT
Onko Rolf! No sitten ei hätää! Lasten täytyy näin ennen joulua pysyä niin kiltteinä. Ja aina täytyy pysyä kilttinä. Mutta kuulepa nyt, pikku kultuseni, jos menisimme saamaan jotakin suuhumme. Tahtooko Rolf juoda jotakin? Jos kurkkuun koskee, niin se varmaan tekee hyvää. Mennään, mennään...
WILLARDT
Ei, ei pikku faari, ennenkuin annat papalle pusun. Soo... tänne! No, nyt saat mennä.
RVA AHLFELT (ottaa Rolfin syliinsä)
Mennään, mennään. Mummo toimittaa lapselle jotakin lämmintä...
(Menevät.)
SIGRID (on katsellut kukkalaitteita seuranneita nimikortteja)
Missä kukkatarhassa sinä oletkin, sisko! Niin, niin, ne ovat niitä kevään ruusuisia aikoja!
WILLARDT
Ja ne ovat lyhyet niinkuin mansikka-aika kesällä.
EDITHA
Ja loppuvatko ne sitten kihlausajan mukana? Sittenhän ei koskaan pitäisi mennä naimisiin.
WILLARDT
Ei, paremmat ovat vasta tulossa. Sitten ne vasta lystit alkaa, kun noita pieniä lapsia tulee... Sitten on mitä varten työtä tekee. Mitä meistäkin olisi, jollei olisi tuota pikku miestä. Ja jahka niitä on vähän useampia... (Sigridille.) No, no, älä nyt, mamma, suutu...
SIGRID (vähän malttamattomasti)
Kuulehan, sinunhan piti kertoa Edithalle jotakin.
WILLARDT
Minulla on paljonkin kertomista tälle madmoasellille. Mutta tänään pidetään vain lystiä. Minä olen päättänyt häälahjaksi antaa hänelle automobiilin. Edellyttäen että hän antaa minun silloin tällöin käyttää sitä.
SALOKANNEL
Bravoo! Me teemme häämatkamme automobiilissa. Tuuma on niin uudenaikainen, että kuka englantilainen loordi hyvänsä sitä meiltä kadehtisi.
WILLARDT
Hitto vieköön mikä vahinko, ettei automobiileja ollut siihen aikaan kun me menimme naimisiin, Sigrid ja sinä... Mutta koska tänään nyt on juhlapäivä, niin minä kerron teille vähän plaaneistani. Me aletaan kovasti vedellä rahaa. Tulot nousevat kolminkertaisiksi, yhden automobiilin hinta sinne tai tänne! Minä teetän talonpiirustukset sellaiset, ettei koko Suomessa. Minä...
EDITHA
Kuinka täällä on kuuma. Kyllä minä hetkeksi lähden puistoon. Täällähän tukahtuu.
(Menee. Rva Ahlfelt tulee.)
WILLARDT (Salokanteleelle)
Kyllä sinä olet rohkea mies, kun sinä tuon Edithan otat... Mutta ne minun kalkyylini ovat sedän kamarissa. Ehkä me mennäänkin sinne...
(Menevät.)
SIGRID
Mamma raukka... Allan on niin kiihkeä, ei hän niin pahaa tarkoita...
RVA AHLFELT
Kai sen täytyy tulla. Kirous painaa meitä.
SIGRID
Mikä kirous se olisi! Olet väsynyt ja....
RVA AHLFELT
Isäin pahat teot... kolmanteen ja neljänteen polveen...
SIGRID (arasti)
Tiesitkö papan eläessä mitään näistä kaikista?
RVA AHLFELT
En, en, en!
(Itkee.)
SIGRID
Mamma, rakas, rakas mamma!
RVA AHLFELT
Olisinpa minä saanut pitää kauniit muistoni loppuun asti! Mutta nyt ne menivät minulta... Tiedätkö mitä on alkaa vakoilla miestä, jota on rakastanut ja jumaloinut — joka on kuollut? Tiedätkö mitä on saada hänet kiinni uskottomuudesta? Se on sellaista häpeää, ettei tahdo uskaltaa silmiä nostaa. Se on pahempaa kuin kuolema...
SIGRID
Mamma... rakas mamma... älä kiihdy. Muista että me kaikki sinua rakastamme ja tarvitsemme...
RVA AHLFELT
Kun minä ajattelen miten taitavasti hän minua petti. Hän ei koskaan minua laiminlyönyt, hän toi minulle lahjoja ulkomailta, kauniita kankaita ja koristuksia... mutta hän matkusti mielellään yksin. Ja hänellä oli aina kokouksia ja puuhaa... Voi etten minä saanutkin pysyä kauniissa valheessani loppuun asti! Että minun pitikin nähdä alaston totuus!
SIGRID
Mamma... älä kiihdy, Jumalan tähden. Muista, että jos sinulta meneekin jotakin, niin sinulle paljon jää. Me kaikki jäämme ja pieni Rolf...
RVA AHLFELT
Siunattu pieni Rolf!
SIGRID
Minä tuon hänet tänne. Ehkä hän jo on herännytkin.
RVA AHLFELT
Tiedätkö... minä niin pelkään että kirous lepää hänenkin päänsä päällä...
SIGRID (huutaa pelästyneenä)
Ei... ei! Jumala ei saata olla niin kova. Lapsi on viaton.
RVA AHLFELT
Kolmanteen ja neljänteen polveen. Edithalle en ole uskaltanut mitään puhua. Hän kärsii niin kauheasti. Ei hän saa unta öisinkään.
SIGRID
Se kyllä tasaantuu. Voivathan he mennä naimisiin pian, niin Editha saa muuta ajattelemista. Aika on sitäpaitsi paras parantaja.
RVA AHLFELT
Tällaista häpeää ei paranna aika eikä mikään. Kun olisi jokin ulospääsy, kun olisi jokin keino... Kun voisi jotenkin sovittaa... Minä ajattelen välistä, että jos tekisimme suuria lahjoituksia työmiehillemme.
SIGRID
Mutta lahjoittihan isä tuhansia joka vuosi, ja nyt olet sinä jouluksi...
RVA AHLFELT
Ei se riitä, ei se riitä... Kun käsittäisin, kun käsittäisin mitä tehdä...! (Menevät.)
(Hetkisen perästä tulee Editha, kädestä taluttaen Lahtosta, joka väsymyksestä on nääntymäisillään.)
LAHTONEN
Mikä kunnia ja onni! Viime hetkessä taluttaa Editha Ahlfelt minut omaan kammioonsa. Päästä Editha Ahlfeltin kammioon ja sitten kuolla!
EDITHA
Älkää nyt... istukaa nyt ja rauhoittukaa.
LAHTONEN (katselee ympärilleen)
Minä en vielä koskaan olekaan ollut täällä. Tuolla ulkona kyllä monasti olen seisonut... viluisena ja nälkäisenä ja särpinyt valoa ikkunastanne.
EDITHA (keskeyttää)
Äitinne kävi täällä.
LAHTONEN (sävähtää)
Äitini!
EDITHA
No, mitä te nyt sitä niin pelästytte. Hän oli teistä levoton. Teidän hyvä äitinne.
LAHTONEN
Äitini, äitini!
EDITHA
Olkaa nyt järkevä. Kaikki käy vielä hyvin. Onhan minullakin jotakin sanomista. Ja jollette saisikaan olla meillä, niin hankimme teille paikan muualta. Te olette taitava mies, kyllä te paikkoja saatte...
LAHTONEN
Editha, sinä olet hyvä ja kaunis. Sinä olet enkeli.
EDITHA
Ei kuulkaa... ei sillä tavalla...
LAHTONEN (kirkastuneena)
Minä rakastan sinua.
EDITHA
Miksi te puhutte niin oudolla äänellä! Minä... te pelästytätte minua. Olkaa nyt järkevä...
LAHTONEN
Yhtä minä sinulta pyytäisin... Pidä työväen puolta, mene lohduttamaan äitiäni ja työväkeä. Katso, minun piti se tehdä, minun piti suojella omiani, minun piti panna henkeni alttiiksi heidän tähtensä. Heidän piti minun johdollani nousta itsetietoon ja onneen. Minun henkeni oli altis, mutta liha oli heikko. Tässä minä olen — tällaisena. Tällaisena! Tee sinä, Editha Ahlfelt, mitä en minä saanut tehdyksi!
EDITHA (avuttomana)
Mutta mitä minä voin... olen heikko ja yksin... Teidän pitää nousta!
LAHTONEN (lujasti, ikäänkuin hypnotisoiden)
Sinä et saa olla heikko! Sinä voit mitä sinä tahdot!
(Hänen sanojensa alla Editha nousee ja ikäänkuin kasvaa, piirteet luutuvat, kasvoihin tulee päättäväisyyttä ja voimaa.)
LAHTONEN (katselee ympärilleen, kuin unessa)
Tuossako sinä nukut... Tuossako katselet kuuraista koivua! Kukkaset lemuavat... kihlajaiskukkaset jouluaattona. Meidän kihjalaiskukkamme, sinun ja minun...
(Editha on kuunnellut kuin unessa. Lahtonen karkaa äkkiä ylös, suutelee häntä. Editha herää, raivostuu, alkaa kiihkeästi hangata huuliaan.)
EDITHA
Te... te loukkaatte niin... niin... Menkää, menkää!
LAHTONEN
Kiitos, Editha Ahlfelt. Nyt en elämältä enää mitään pyydä. Minä menen nyt kauas. Mene sinä lähelle: äitini ja työväen luo! Hyvästi. (Menee.)
(Editha itkee aivan typerryksissään. Hetkisen perästä kuuluu laukaus. Editha herää, käsittää mitä on tapahtunut, karkaa ulos. Palaa sitten äitinsä kanssa puoleksi tajuttomana näyttämölle.)
RVA AHLFELT
Editha, Editha! Rauhoitu, rauhoitu!
EDITHA
Ei, päästä minut, päästä minut. Ne tekevät hänelle pahaa. Allan on siellä. Hän voi kyllä kostaa kuolleellekin.
RVA AHLFELT
Editha! Editha!
EDITHA
Hän kuoli... Minä en koskaan ollut nähnyt ihmisen kuolevan — mutta se katse oli kuoleman. Silmä särkyi. Se välähti minun silmääni vastaan ja särkyi... Ei, ei kyllä minä nyt menen.
RVA AHLFELT
Älä jätä äitiäsi.
(Sigrid tulee.)
EDITHA (hätääntyneenä)
Kuinka hänen on?
SIGRID
Kuollut.
(Editha itkee. Willardt ja Salokannel tulevat.)
WILLARDT
Ei sitä enää mikään herätä. Oikeastaan se oli parasta mitä saattoi tapahtua. Sekä hänelle että meille.
SALOKANNEL
Mutta en minä käsitä miksi hänen piti tulla tänne sitä tekemään, olisi voinut suorittaa tekonsa minun oveni ulkopuolella. Se tuli perin »mal placé» koko tämä juttu. Mutta ei sitä nyt kannata ottaa noin traagilliselta kannalta. Editha, minä ehdotan että lähdemme kävelemään, kunnes kaikki on ohi.
WILLARDT
Mitä täällä oikeastaan tapahtui?
RVA AHLFELT
Hän oli käskenyt Edithaa lohduttamaan työväkeä ja äitiään.
SIGRID
Olisi hän sentään voinut valita toisen päivän. On se kauheaa, että hän juuri tänään...
EDITHA (ikäänkuin havahtuen, itsekseen)
Nyt minä tiedän. (Nousee, vetää kihlasormuksen sormestaan, ojentaa Salokanteleelle.) Anna kaikki minulle anteeksi, Armas. Mutta minä tunnen että minun täytyy olla vapaa, aivan vapaa. Minun täytyy heittää entinen elämäni ja astua uuteen...
RVA AHLFELT
Lapseni, älä... älä. Sinä olet niin kiihoittunut, ettet tänään voi mitään ratkaisevaa askelta ottaa.
EDITHA
Minä olen kiihoittunut ja se uusi elämä on minulle hämärä ja epäselvä, mutta sen minä näen kirkkaasti, että minun täytyy... (Painaa sormuksen Salokanteleen käteen.) Kirous lepää meidän päällämme. Jonkun täytyy koettaa sovittaa. Minä koetan... (Willardt nauraa pahasti.) Mutta etkö sinä nyt ymmärrä, että jotakin täytyy tehdä? Etkö sinä tunne, että me kaikki palamme poroksi, että meidän ympärillämme on vain itkua ja parkua ja kuolemaa?
WILLARDT
En. En näe enkä kuule mitään! Täytän velvollisuuteni, siinä kaikki. Katson, ettette kaikki vielä joudu tässä keppikerjäläisiksi... Kyllä naisten kanssa käskee! Te olette kaikki kypsät menemään hullujenhuoneeseen — jaa jaa!
EDITHA
Me! — Ei, minä tunnen että minun täytyy katkoa kaikki siteet...
SALOKANNEL
Tämä tarkoittaa kai myöskin meidän suhdettamme. En minä mitenkään tahdo olla tiellä — tässä saat sormuksesi.
EDITHA
Suo minulle anteeksi... Luuletko että tämä on minulle niin helppoa...? Voi, ettekö te nyt kukaan minua ymmärrä?
SALOKANNEL
Jää hyvästi!
(Menee.)
RVA AHLFELT
Kyllä minä sinut ymmärrän, lapseni, mutta...
EDITHA
Äiti, sinä olet niin paljon kärsinyt: tule minun kanssani!
RVA AHLFELT
Minne... minne sinä menet?
EDITHA
Kansani luo, lesken luo, jolla ei enää ole poikaa. Minun täytyy...
WILLARDT
Nyt puhutaan järkeä. Minä kysyn: hoidanko minä afääriä vai enkö? Joko — tai. Joko minä vastaan kaikesta ja määrään kaikki — tai...
EDITHA
Ja kirous kasvaa kasvamistaan, syyllisyys versoaa ja iskee juurensa kolmanteen ja neljänteen polveen. Sinun lapsesi...
WILLARDT
Älä kajoa minun lapseeni... sinä... aaveitten näkijä.
SIGRID
Ei, ei, ei, sisko!
RVA AHLFELT (Edithalle)
Mitä sinä aiot? Jätätkö kotisi?
EDITHA
Täällähän se kirous juuri on. Paeta sitä täytyy... lähteä sovittamaan...
RVA AHLFELT (peloissaan)
Heitätkö sinä tämän kaiken?
WILLARDT
Niin puhuu kauppaneuvos Ahlfeltin tytär! Sitä puhetta kelpasi kuunnella! Uusi komento, uusi komento täällä on tarpeen.
EDITHA (Willardtille)
Minä pyytäisin sinulta jotakin...
WILLARDT
Älä sinä vain tule pyytämään että minä taipuisin. Älä ärsytä minua. Näiden työmiesten kanssa en minä tahdo olla missään tekemisissä — en missään. Ymmärrätkö?
EDITHA
Et siis taivu... et suostu mihinkään sovitteluihin...
WILLARDT
En!
EDITHA
Tiedä siis, että tästälähin alkaa taistelu sinun ja minun välillä!
WILLARDT
Tule vain painisille! Ei tämä poika pelkää.
EDITHA
Et pelkää. Meidän sukumme päällä lepää kirous — etkö edes lapsesi tähden...?
WILLARDT
Älä kajoa minun lapseeni... sinä... sinä pahan ilman lintu...
RVA AHLFELT
Ei, ei, ei... Editha, älä puhu niin kauheita!
SIGRID
Jumala ei saata olla niin kova.
EDITHA (nostaa kätensä kuin vannoakseen)
Kolmanteen ja neljänteen polveen!
SIGRID (lyyhistyy lamaan)
Kirous, kirous...
EDITHA
Minulta ovat katkenneet kaikki siteet. Minä lähden...
WILLARDT
Lähde, lähde... sinä sydämetön... sinä joka herätit eloon aaveet tässä talossa... Jätä meidät rauhaan.
EDITHA
Tule, äiti — lähdemme yhdessä sovittamaan.
RVA AHLFELT (itkien)
Minä... minä... Sinä voit, sinä olet nuori. Mutta minä, minä olen kasvanut tänne kiinni.
EDITHA
Yksin siis, yksin. No niin, minä lähden yksin, mutta minä lähden ilolla, sillä nyt on edessäni tie — selvä tie. Kansani luo.