Part 3
Niin, mammaseni. Tämä talo alkaakin jo näyttää niin ränstyneeltä, ettei sitä viitsi katsella. Minä laitan tähän uuden ja muhkean, sellaisen, että Helsinki ihmettelee. Saatte nähdä että tulot nousevat uskomattomiin... Sitten voit sinä, sosialistifröökynä, saada vaikkapa automobiilin.
EDITHA (koettaen laskea leikkiä)
Automobiilista en huoli vaikka maksaisit. Pariisissa sain niistä ihan tarpeekseni.
SALOKANNEL
Ei, kuule, ei ne hullumpia ole! On niin suurenmoista, että etäisyydet katoavat...
SIGRID
Mamma... tule levolle...
RVA AHLFELT
Voi, lapset, ette te minua ymmärrä...
SIGRID
Mutta puhuisit nyt.
(Rva Ahlfelt ravistaa päätään, jää tuijottamaan eteensä, Editha ja Salokannel seuraavat häntä levottomina, koettavat ylläpitää hilpeyttä.)
WILLARDT
Et huoli automobiilista! Se on uuden ajan merkillisin keksintö. Kun minä viimeksi kävin Saksassa, koetin sitä masinaa ja se vei kuusi peninkulmaa tunnissa se on pikajunan vauhti!
EDITHA
En tiedä muuta kuin että Pariisissa ne aina tulivat tielleni. Puistoissa, kaduilla... aina ne olivat kumoon ajaa.
Äänettömyys.
RVA AHLFELT (kuin unessa)
Vaikeaa... vaikeaa on kadottaa mies, jota on rakastanut, jonka kanssa on elänyt avioliitossa niin kauan... Lapset... teidän isänne oli kaunis... ja uljas... päätä pitempi muita miehiä... ja hyvä...
EDITHA (puhkeaa hehkuen)
Oli! Oli...!
RVA AHLFELT
Me olimme kerran ratsastamassa... hänellä oli musta Ajax, minulla valkea Troll... päivä paistoi, syksy hehkui kaikissa väreissään... Ilma oli niin kirkasta että se lemusi ja helisi... Ajoimme käyntiä. Hän laski leikkiä hunnustani, joka ei ottanut liehuakseen. Sanoi että minä olen kuin siipeen ammuttu lintu. Hunnun olisi pitänyt liehua. Hän oli sen tuonut Konstantinopolista, se oli kevyt kuin hämähäkinverkko... mutta ilma oli liian tyyni ja ehkä vähän kostea. Puna oli hänen poskillaan, korvan juuressa tukka kiharaa, valkoiset hampaat loistivat, silmät nauroivat ja joka jäsenestä pulppusi terveys ja ilo... Tienkäänteessä, siinä missä ne kolme kaunista kuusta seisoo, tuli vastaan kaksi vaimoa ja lapsia, maalaisia. He pysähtyivät... ja liittivät kätensä ristiin ja niiasivat syvään ja minä näin kuinka heidän huulensa liikkuivat ikäänkuin olisivat sanoneet: siunatkoon! Mutta hän pisti käden taskuunsa ja viskasi vaimoille kultaa... Ja kun vaimot itkivät kiitollisuudesta, nauroi hän, nauroi äänellään ja silmillään ja rupesi sitten viheltelemään sitä tuttua säveltä Rigolettosta... Häntä täytyi rakastaa...
EDITHA
Niin täytyi! Oi minun isäni, minun isäni!
RVA AHLFELT (herää)
Tiedättekö mitä on kun kuolee sellainen mies... Sitä tuskaa ei taida kuvata. (Hiljaa.) Ja kun sitten tulee jotakin vielä kauheampaa. Ja nyt on ilmassa jotakin vielä kauheampaa. Pahat ihmiset... puhuvat... Pahat ihmiset eivät tahdo antaa minun... valkeilla liljoilla koristaa hänen hautaansa.
WILLARDT
Ohoo! Köyhemmätkin hankkivat liljoja haudoilleen. Vaikka me panisimme kultasepät takomaan liljoja kullasta ja hopeasta! (Nauraa.) Ei meiltä rahat lopu!
SIGRID
Emme välitä ihmisistä. Ne ovat niin kiittämättömiä, vaikka pappa lahjoitti köyhille tuhansia vuodessa...
RVA AHLFELT
Ei se ole sitä...
WILLARDT
Ole huoleti, mamma, kyllä minä opetan maailmalle huutia. Ne luulevat, että nyt sitä kelpaa, kun kauppaneuvos kuoli, mutta minä elän, minä!
RVA AHLFELT
Ei, ei, ei... Tämä kauppa... ei tämä ole hyväksi. Se vaivaa minua sekin. On niin kummallista. En minä ole sitä tullut ajatelleeksi. Enhän minä koskaan täällä käynyt isänne eläessä... Me olemme saaneet varoja, mutta kovin moni ihminen on tullut onnettomaksi...
WILLARDT
Mutta nyt mamma puhuu ihan kuin raittiusväki, niinkuin mikäkin vesipoika!
RVA AHLFELT
Ette te ymmärrä minua, lapset...
SALOKANNEL
Täti on liian herkkä ja helläluontoinen. Tietysti yhteiskunnan pohjalla on paljon pimeää ja sairasta. Ne ovat lääkärin asia. Jokainen ei ole lääkäriksi syntynyt...
SIGRID
Onnetonta ettet sinä, Allan, heti päässyt irti toimestasi. Mamman ei koskaan olisi pitänyt tulla tänne ja jäädä tänne. Olisi mennyt miten hyvänsä.
WILLARDT (Salokanteleelle)
Kyllä niiden akkain kanssa käskee...! Mutta ettei sitä joukkoa jo ala kuulua!
RVA AHLFELT (ei ole huomannut viime sanoja)
Minun silmäni ovat äkkiä ikäänkuin auenneet. En minä ennen huomannut kun tuli vastaan humalainen. Ne olivat kuin kiviä ja kantoja vain. Mutta nyt ne kaikki pistävät silmiini. Aina tulee mieleeni: meidän liikkeestäköhän tuo on juonut? Ja minulle tulee niin vaikea olla. Ehkä sillä miehellä on kotona perhe, joka näkee nälkää. Ja mies vain juo. On kuin se olisi minun syyni.
WILLARDT
Mamma on sairas! Ei nuo ole terveen puheita!
RVA AHLFELT
Voi olla... Minä uskon, että minä olen sairas... tai ainakin hyvin lapsellinen. Mutta te ette ymmärrä kuinka se kalvaa...
SIGRID
Kyllä se menee, kun pääset kotiin Valhallaan.
RVA AHLFELT
Kun minä pelkään, ettei mene... Ja kun täällä silloin kerran tapahtui puukotus ja se mies sen seurauksesta kuoli, niin oli minusta kuin minä olisin ollut murhaaja.
Jää tuijottamaan eteensä.
LAHTONEN (tulee perältä)
Vieraat saapuvat. Otanko minä vastaan... vai?
WILLARDT
Ei helkkarissa! Kyllä minä tulen. Kreivin aikaan kerrassaan. (Salokanteleelle.) Tule pois veli! Täällä on noiden naisten kanssa kuin häkissä...
SALOKANNEL
Ei, kyllä minä lähden klubiin. Ei minulla ole mitään tekemistä täällä.
WILLARDT
No niin, terve mieheen sitten.
(Katoaa perälle Lahtosen jälkeen. Sigrid ja Editha ovat äitinsä ympärillä.)
EDITHA
Et sinä jaksa olla ylhäällä.
RVA AHLFELT
Kyllä minä jaksan. Työmiesten luo minä nyt menen.
SIGRID
Sinä tulet levolle.
RVA AHLFELT
Minun täytyy jaksaa. Tulkaa tekin, lapset.
(Etenevät perälle päin. Ovessa pidättää Salokannel Edithan.)
SALOKANNEL
Minä lähden nyt, emmekä siis tapaa ennenkuin huomenna Valhallassa.
EDITHA
Niinkö...
SALOKANNEL
Menikö minun päiväni taas pilveen? Mikä nyt tuli? Tädin sairas puheko...?
EDITHA
Ei se ollut sairasta. Kyllä se oli oikein... järkevää.
SALOKANNEL
Älähän... kyllä sinä itsekin olet sairas, jos sitä järkevänä pidät.
EDITHA
Ehkä olen... sairas.
SALOKANNEL
Kuljetko unissasi...? Herää, Editha! Kuulehan... muistatko mikä päivä huomenna on?
EDITHA (sulaa)
Muistan... Ovatko ilmoitukset lehdissä?
SALOKANNEL
Itse vienyt... omassa persoonassani käynyt joka lehden konttorissa. Kuulehan... Uskaltaisinkohan pyytää sinulta jotakin...?
EDITHA
Noo...?
SALOKANNEL
Ettet huomenna olisi mustissa vaatteissa...
EDITHA
Mutta minullahan on surua.
SALOKANNEL
Koeta ajatella eikö olisi hiukan aihetta iloonkin. Etkö sinä nyt huomenna voisi olla valkeissa, vain huomenna, kun minä näin kauniisti pyydän!
EDITHA (leikillä nuhdellen)
Kuinka sinä olet lapsellinen... No, no, no... minä olen valkeissa, minä olen!
(Hyvästelevät iloisina. Menevät perälle. Huone pysyy hetkisen tyhjänä, sitten pistää Lahtonen päänsä konttorihuoneesta, tarkastaa huoneen, työntää sisään työmies Åströmin, joka ensin neuvottomana katselee ympärilleen, sitten jää tuijottamaan siihen kohtaan missä kauppaneuvos kuoli.)
LAHTONEN
Odottakaa nyt tässä. Kauppaneuvoksen ryökinä tahtoo puhua kanssanne.
ÅSTRÖM
Mitäs hän minusta? Jaa, niitäkö asioita? Mitä ne puhumisesta paranevat.
(Lahtonen katoaa perälle. Åström tuijottaa entiseen kohtaan. Vihdoin tulee Editha ikäänkuin noutamaan jotakin — huomaa kumartelevan miehen. Muistaa kuka hän on, alkaa taistella päästäkseen tunteittensa herraksi.)
ÅSTRÖM (vihdoin)
Ryökinä oli käskenyt minut tänne.
EDITHA (peloissaan)
En minä... ole...
ÅSTRÖM
Konttoristi sanoi, että... Mutta jollei ole asiaa, niin minä menen sitten alasaliin...
EDITHA
Ei... ei... kyllä on asiaa... Te olitte ollut läsnä... kun isäni sairastui.
ÅSTRÖM
Olinhan minä.
EDITHA
Olisin mielelläni tahtonut kuulla... kuinka se kaikki tapahtui.
ÅSTRÖM
Kyllä kai ryökinä sen on kuullut.
EDITHA
En ole... Olkaa nyt hyvä ja kertokaa... Minä olin silloin ulkomailla.
ÅSTRÖM
Ne on niin rumia juttuja, ettei niitä käy kertominen.
EDITHA (hermostuneesti)
Ei mutta kertokaa nyt vain... Ihan totta. En minä saa rauhaa muuten.
(Vaitiolo.)
ÅSTRÖM
Kauppaneuvos kiivastui minulle niin, että sai laakin ja kuoli.
EDITHA
Sen minä tiedän... Mutta mitä te sitten sanoitte isälleni?
ÅSTRÖM
Sanoin vain niinkuin asia oli...
EDITHA
Mutta kuinka se sitten oli? Sanoisitte nyt kaikki...
ÅSTRÖM
Ne on niin rumia asioita. Se rupesi se meidän tyttö... se Aino... tulemaan niin myöhään kotiin. Enkä minä vielä osannut mitään epäillä ennenkuin toverit rupesivat ivaamaan siitä, että olen lainannut tyttäreni kauppaneuvokselle... Ei sitä sellaista kukaan kärsi.
EDITHA (tuskin saaden sanaa suustaan)
Mutta... mistä te nyt tiedätte... että se oli totta...?
ÅSTRÖM
Tyttö tunnusti sen lopulta itsekin... kun kovalle panin.
EDITHA
Jos hän... ei puhunut totta?
ÅSTRÖM
Minkätähden hän olisi valehdellut itselleen häpeää...? Kyllä maar se totta oli. Kyllä sen meikäläiset tietää, vaikkei hänen vertaisensa... Mitäs ryökinä käski puhumaan, kun se noin ryökinään sattuu?
EDITHA
Ei... ei... puhukaa nyt vain. Kyllä minun täytyy kuulla.
ÅSTRÖM
Siinä ne sitten ovatkin...
EDITHA
Tehän aina olitte niin hyvissä väleissä kauppaneuvoksen kanssa.
ÅSTRÖM
Niin oltiin. Ei meillä ollut riitaa mitään. Vaikka kyllähän minulla huolta oli aina, kun piti niistä pojista tulla sellaisia hulttioimia...
EDITHA
Mutta... pitikö teidän nyt tämän tähden tappaa kauppaneuvos?
ÅSTRÖM
En minä tahtonut häntä tappaa... Enkä minä olisi hänelle pahasti sanonutkaan. Mutta kun hän ensin kielsi kivenkovaan, niin silloin minä suutuin ja sanoin: siellä on oma akkanne huvilalla, pidelkää minkä ehditte, mutta jättäkää köyhien naiset rauhaan.
EDITHA (tukahtumaisillaan)
Kuinka kauheasti te puhuitte!
ÅSTRÖM
Ehkä se oli pahasti puhuttu. Mutta saattoi se olla oikeinkin puhuttu. Yhteen aikaan omatunto minua soimasi. Mutta sitten olen ajatellut, että ehkä se olikin Jumalan tuomio, joka tuli tuoreeltaan.
EDITHA (itsekseen)
Jumalan tuomio!
ÅSTRÖM
Kauppaneuvos oli niin rikas ja suuri herra. Ja olihan hän hyväkin. Mutta hän oli syntinen ihminen. Niinkuin me kaikki ollaan.
(Ovi perällä avautuu. Grönlundska ja Anderssonska tulevat sisään. Lahtonen häämöttää takaa työntäen heitä, mutta koettaen pysytellä näkymättömänä. Editha hämmentyneessä tilassa. Samasta peräovesta näkyy taas Lahtonen.)
EDITHA (kirkaisee)
Herra Lahtonen... Älkää menkö... Ei, ei, ei... en minä tahdo...!
(Ovi sulkeutuu armottomasti. Grönlundska ja Anderssonska lapsineen ovat niiaten, peläten pysähtyneet ovensuuhun. Editha on paennut heitä kuin ruttoisia. Vähitellen hän tyyntyy, lähestyy naisia, jotka yhä niiailevat.)
EDITHA (arasti)
Keitä te olette?
GRÖNLUNDSKA
Komersrootin työmiesten vaimoja vain.
EDITHA
Ovatko teidän miehenne kauan olleet meidän tehtaissa?
GRÖNLUNDSKA (Anderssonskalle)
Vai tahdotkos sinä puhua?
ANDERSSONSKA (kuiskaa hämillään)
Ei, puhu sinä nyt vain.
GRÖNLUNDSKA
No, sama se... Se on niin ujostelevainen tuo Antersonska... Ka Maarianpäivästä viisi vuottahan minun mieheni on ollut komersrootin palveluksessa.
EDITHA
Oletteko te köyhiä?
GRÖNLUNDSKA
Ka mitäpä sitä meikäläisellä muutakaan... Kun se ukko niin juo. Kaikki palkka menee jo litviikki-iltana. Siihen juomiseen. Ja kun niitä lapsiakin on niin paljon. Ja kaikki tavarat on täytynyt panttiin viedä. Ei nämä vaatteetkaan ole omiani. Vai että minulla tällaisia! Ei ole ollut sitten kuin tyttönä. Että jos ryökinä voisi olla niin hyvä, että vähän apua antaa...
EDITHA (hermostuneesti, toiselle)
Entä kuka te olette?
ANDERSSONSKA (hiljaa, arkana)
Ka sen Anterssonin vaimo.
EDITHA
Oletteko tekin köyhyydessä?
GRÖNLUNDSKA
No, puhu nyt!
ANDERSSONSKA
Köyhyydessä me ollaan.
GRÖNLUNDSKA
No, etkös sinä nyt saa asioitas puhutuksi... Se on aina ollut niin saamaton tämä Anterssonska. Ja kyllä teidän köyhyyteenne kanssa on paljon syytä siinä, ettet sinä osaa touhuta. Mutta on sekin totta, että kaikki se Anterssonni kyllä juo. Mutta eihän ole arvon niin monta lasta kuin meillä. Ei ole kuin nämä kaksi tässä ja sitten kotona kolmas, kipeä. Siinä on sellainen enkeliskatauti, ettei voi seistä ja pää kasvaa ja jalat kutistuu ja korvista valuu sellaista pahaa visvaa. Mutta puhu nyt itse...
ANDERSSONSKA
Onhan niitä lapsia ollut, mutta kun neljä on kuollut.
EDITHA
No, mitä te nyt ensi hätään tarvitsisitte?
GRÖNLUNDSKA
Ka armollinen ryökinä, se on meikäläisten sellaista, että tarvitsisi kaikkea. Kun on kaikki pitänyt pantata...
EDITHA (sivelee otsaansa, koettaa löytää ulospääsyä)
Jos minä tulisin huomenna teitä katsomaan. Missä te asutte?
GRÖNLUNDSKA
No se se olisi vasta oikein hyvä. Kasarmissa me asutaan. Nuo on nuo Anterssonnit ihan meidän naapureita, samassa rapussa asutaan. Ja sitten siellä on vielä yksi vaimo oikein köyhissä oloissa, niin että sille täytyy antaa, vaikkei itselläkään ole. Sen oli mies monta vuotta komersrootin tehtaissa, mutta piti sen juomisen takia panna pois...
EDITHA
Mutta eiväthän nyt kaikki miehet voi juoda... Nyt te liioittelette...
GRÖNLUNDSKA
Kyllä ne melkein kaikki, jotka ovat tällaisissa tehtaissa... Se vaimo sai tässä kaksoset ja toinen niistä kuoli toissa-aamuna eikä ole millä hautaankaan saisi. Ja mies vain juo. Mistä saaneekin, kun ei työtäkään ole...
EDITHA (hermostuneesti)
Minä tulen huomenna... ihan varmaan...
GRÖNLUNDSKA
Aijai, armollinen ryökinä, Jumala siunatkoon teitä (pokkaa ryökinää), Ville, niiaatkos, Pertta...
(Rva Ahlfelt ja Sigrid tulevat perältä.)
RVA AHLFELT (nähdessään naiset)
Joko te olette saaneet kahvia?
GRÖNLUNDSKA
Jo, armollinen komersrotinna. Kiitoksia vain monia tuhansia... (Tönii lapsia.) No, Ville ja Pertta, niiatkaa ja pokatkaa...
SIGRID
Nyt sytytetään kuusi. Oletteko, lapset, ennen nähneet kuusta?
GRÖNLUNDSKA
No, vastatkaa nyt... Näittehän te viime jouluna täällä. Silloin kun hyvä komersrootikin eli. Sanokaa nyt että näitte...
LAPSET
Näimme.
(Lahtonen on avannut oven perältä. Sunnuntaipukuisia työmiehiä, vaimoja ja lapsia alkaa lappaa sisään. Asettuvat arasti nurkkiin ja pitkin seiniä, tarkastelevat huonetta ja kuusta, silittelevät salavihkaa huonekaluja. Rva Ahlfelt koettaa puhutella vieraita, mutta ei tiedä mitä sanoa. Sipaisee silloin tällöin jonkun lapsen päätä. Lahtonen päästää yhä sisään väkeä ja kehoittaa heitä käymään peremmälle. Editha ja Sigrid sytyttävät kuusta.)
SIGRID
Oli se äärettömän paha, että Åström tuli käsketyksi. Allan suuttui kauheasti, kun hänet näki. Pelkäsin että hän viskaisi hänet nurin niskoin huoneesta.
EDITHA
Nytkö...? Joulujuhlassa?
SIGRID
Etkö sinä tiedä että hän on syypää papan kuolemaan? En minä käsitä kuinka hänet kutsuttiin. Minä pelkään ettei Allan jaksa hillitä itseään. Ja miten hän saa pidetyksi puheensa? Hän on kovin kiihoittunut.
(Samassa tulee Willardt perältä, virsikirja kädessä. Kansanjoukko antaa kunnioittaen tietä. Hänen kasvonsa ovat kuin luutuneet. Hillitty viha palaa silmissä, liikkeissä, nopeassa hengityksessä.)
WILLARDT (Lahtoselle)
Mikä virsi tavallisesti on veisattu?
LAHTONEN (häijysti)
Koko maailm' iloit' mahtaa.
(Willardt selailee kirjaa, löytää virren, rykäisee, alkaa. Aluksi veisaa hän yksin, vähitellen yhtyy kimakoita, käheitä nais- ja miesääniä. Vieraat seisovat kädet ristissä, lapset syövät suurta voileipää tai pullaa, töllistelevät kuusta. Rva Ahlfelt taistelee mielenliikutusta vastaan. Editha ja Sigrid veisaavat, seuraavat levottomina Willardtia ja Lahtosta. Virren loputtua astuu Willardt väkijoukon eteen.)
WILLARDT (saarnaäänellä)
Niin, hyvät ystävät, tämä on nyt ensimmäinen Jeesuslapsen syntymäjuhla, jonka me vietämme ilman häntä, jonka me olimme tottuneet näkemään terveenä ja tarmokkaana joukossamme. Orvoiksi on hän meidät jättänyt, hänen lempeä ja rakastavainen kätensä on lakannut meitä suojelemasta ja varjelemasta. Kuinka jokainen hänen työmiehensä oli hänen sydämellään! Kuinka hän piti huolta jokaisesta teidän lapsestanne ja vaimostanne...
LAHTONEN (kansanjoukosta)
Jaa, jaa, kyllä hän piti huolta teidän vaimoistanne.
WILLARDT (ei ole huomaavinaan, korottaa ääntään)
Turva oli hän itsekullekin. Ei kenellekään hän tehnyt vääryyttä, aina mittasi runsaalla mitalla...
LAHTONEN (joukosta)
Noo...!
WILLARDT (ääntään korottaen)
Oikeutta teki hän kaikille, yli oikeudenkin, ja hänen sydämensä vuoti verta, kun hänen täytyi rangaista. Teidän jokaisen mielessä on varmaan tulipalo, joka poltti poroksi työväenasunnot. Kuinka hän silloin oli ensimmäisenä pelastamassa, lohduttamassa, auttamassa. Siksi me nyt hänen muistolleen omistamme tämän lyhyen hetken ja kiitämme Jumalaa, joka meille sellaisen miehen antoi. Säilyköön hän kauan, kauan esikuvanamme, esimerkkinämme elämän tiellä! Siunattu jalon vainajan muisto!
LAHTONEN
Kirottu hänen muistonsa!
(Yleinen hämmennys. Willardt taistelee vielä raivoaan vastaan. Sigrid koettaa häntä rauhoittaa.)
LAHTONEN (joukosta. Täyttää äänellään koko näyttämön ja salin. Puhe tulee kuin koskena, jota ei voi pysäyttää.)
Kirottu hänen muistonsa! Kauppaneuvos oli roisto! Hän petti vaimoaan ja tyttäriään, hän kalvoi työväkensä luita myöten, hän väärensi ja varasti ja valehteli. Hän ryösti köyhältä kansalta vaimot ja tyttäret. Sellainen se oli se kopea kauppaneuvos, se loistava kauppaneuvos, jota maailma pelkäsi ja ihaili ja jonka hautaa omaiset nyt valkeilla liljoilla koristavat... Oo, sen vaivaisen petturin, kuinka sen on täytynyt väännellä viattomuuden kukkien alla...!
WILLARDT (joka vihasta ei ole saanut ääntänsä kulkemaan, iskee hänen niskaansa)
Ulos, ulos... Koira! Rehelliset työmiehet, potkikaa hänet ulos..! Tämän miehen vainaja kadulta korjasi ja näin hän osoittaa kiitollisuuttaan... Ulos!
LAHTONEN (on ponnistellut vastaan, pääsee irti)
Valehtelinko minä? No niin, puhukaa te, Åström, puhukaa te, Räsänen! (Nauraa.) Te vaikenette, te ette uskalla. Vaietkaa vain ja pelatkaa. Lasten ja imeväisten suusta pitää teidän totuus kuuleman!
(Koppaa käsiinsä pienen pojan, nostaa kansanjoukon nähtäväksi, lennättää Edithan ja hänen äitinsä eteen. Viimeksimainitut kaihtavat kuin aavetta. Yleinen hämmennys. Rva Ahlfelt vaipuu istumaan, Editha koettaa häntä ikäänkuin suojella. Willardt työntää syrjään vaimonsa, joka on koettanut häntä rauhoittaa.)
WILLARDT
Ulos täältä, joka sorkka, niin monta kuin teitä on! Kyllä minä teille näytän, te hunsvotit ja perkeleet ja »järjestyneet!» Ette te ilman rangaistusta saa isäntänne muistoa solvata... Odottakaas te, niin näette, kun saatte tästä viettää joulunne lumihangessa... No, joko joudutte... Ulos, sanon minä! Täällä täytyy tulla suuri rafistuleerinki... Irti sanon minä teidät kaikki, niin monta kuin teitä on. Huomisaamulla tehtaan kasarmeista kadulle.
SIGRID
Allan... Allan... nyt on joulu... Muista pientä Rolfia... heillä on lapsia. Ehdithän myöhemmin. Lahtonen on humalassa.
WILLARDT
Kyllä minä tiedän mitä puhun... Ulos, ulos...
(On työntänyt väkeä menemään, potkinutkin läheisempiä. Hätääntyneinä hajoavat vieraat. Äkkiä ilmestyy Lahtonen ovensuuhun. Hänet nähdessään kiihtyy Willardt uudelleen.)
WILLARDT
Sinä... sinä... koira...! Ulos, ulos... Uskallat vielä naamaasi näyttää.
LAHTONEN (tyynenä, vakavana)
Uskallan... sillä en ole valehdellut. Mutta te, tirehtööri, peruuttakaa sananne. Minua rangaiskaa miten paljon tahdotte, raastakaa oikeuteen ja linnaan ja vaikkapa hirsipuuhun. Mutta älkää viattomia rangaisko. Saatatteko toivoa nöyrempää joukkoa kuin se joka tuossa seisoi? Peruuttakaa sananne, on jouluaatto ovella... antakaa heidän pysyä asunnoissaan ja paikoillaan.
WILLARDT
Te tulette neuvomaan minua! Ulos, sanon minä... Ulos!
LAHTONEN
Minä menen. Sillä minulla ei ole paljon lisättävää. Mutta se tietäkää, kauppaneuvoksen suku, että kirous...
WILLARDT (tukkii hänen suunsa, heittää hänet ulos. Mittaa lattiaa pitkin askelin.)
Vihdoinkin! Tällaista ennenkuulumatonta röyhkeyttä! Ei, loppu tästä täytyy tulla! Ja setä joka aina ylpeili, ettei hänen työväessään ole »järjestyneitä». Tuossa se nyt nähtiin. Ei, perinpohjainen rafistuleerinki tästä täytyy tulla...
EDITHA
Sinä löit Lahtosta ja hän näytti hampaansa. Oma syysi.
WILLARDT
Oletko sinä pikiintynyt tuohon...?
(Nielee viime sanan.)
EDITHA
Eihän työväki mitään tehnyt.
WILLARDT
Vai ei tehnyt? Se kuuli mitä Lahtonen sanoi — eikö sitä ole siinä? Pitäisikö sellaista työväkeä kärsiä...? Sigrid... Lapsi itkee... Et sinäkään mitään huomaa...
SIGRID
Ai, Rolf on herännyt.
(Rientää pois.)
WILLARDT
Vähemmälläkin elämällä...! Vai tulet sinä madmoaselli minua neuvomaan. Mitä ymmärrät sinä näistä asioista? Minä olen sanonut irti hyvän paikkani tullakseni tänne teitä auttamaan, ja sen sijaan että sinä minua kiittäisit asetut sinä minua vastaan jo ensi päivänä.
EDITHA
Minä aion aina asettua sinua vastaan, kun sinä teet viattomille ihmisille pahaa.
WILLARDT
Saa se Salokannel sinusta aika automobiilin...
EDITHA
Ottaisit edes ensin selvää paljonko valhetta... tarkoitan: näyttäisit toteen että se oli valhetta.
WILLARDT
Tiedän prikusta prikkuun että Lahtonen puhui totta...
EDITHA (säpsähtää)
Totta... totta! Sinä tiedät... sinä uskot...
WILLARDT
Sen tietää koko maailma, mutta ei sitä saa mennä tuolla tavalla sanomaan! Pitää tietää huutia vähän...
RVA AHLFELT
Olkaa hiljaa, lapset, olkaa hiljaa...
WILLARDT
Kyllä minä vaadin, mamma, ettei asetuta minua vastaan, kun kerran...
RVA AHLFELT
Olkaa hiljaa, lapset. Olkaa hiljaa. Kuolema sovittaa...
WILLARDT
Rolf itkee taas. Mikä hänelle on tullut? Ettei se huolimaton tyttö vain olisi häntä pudottanut!
(Lähtee kiireesti, unohtaen kaiken muun.)
(Vaitiolo. Editha seisahtuu äitinsä eteen.)
EDITHA
Mamma, rakas mamma...
RVA AHLFELT
Totta... totta... Se on tämä jota minä olen tuntenut ilmassa... Alfred, Alfred... jota minä rakastin niinkuin aurinkoa ja valoa ja terveyttä — kuinka sinä saatoit...? (Purskahtaa itkuun.) Neljä kukoistavaa lasta meiltä kuoli, kaikki poikamme. Minä vaivasin päätäni kysymyksellä: miksi piti heidän kuolla juuri kun olivat päässeet elämän alkuun? Nyt minä tiedän: kirous on painanut meitä jo vuosikausia, aina, aina. Kirous...
EDITHA (lyyhistyy äitinsä jalkoihin, tietämisen varmuudella)
Kirous... Kirous...
Esirippu.
III NÄYTÖS
(Kulmahuone toisessa kerroksessa huvilalla. Läpi ikkunoiden häämöttää kylmä, harmaa keskipäivä, kuurainen koivu ja puisto, niinikään kuurassa. Huone on uudenaikainen, aistikkaasti sisustettu, ryijyillä ym. Kauniita marmorikuvia. Eläviä kukkia pöydillä. Editha lakkaa pöydän ääressä muutamia kääröjä, sammuttaa kynttilän, kätkee kääröt laatikkoon. Alkaa kävellä edestakaisin, seisahtuu tuon tuostakin ikkunaan. Hella Asp törmää sisään päällysvaatteissaan, kukkakimppu kädessä, tervehtii Edithaa sydämellisesti.)
HELLA
Editha, Editha! Minun täytyi rientää tänne tänä sinun suurena päivänäsi. Anna nyt, 'kun minä oikein sinua hyväilen... Minulla on oikeastaan kovin kiire, kaikki joululahjani ovat pakkaamatta. Mutta minun täytyi saada sinua oikein suudella ja hyväillä... Ai, mutta kuinka äärettömästi kukkia!
EDITHA
Kiitos Hella kulta. Kuinka sinä olet kiltti.
HELLA
Sehän on niin pieni ja vaatimaton. Heti kun näin, että nimenne todella olivat lehdissä, karkasin kukkakauppaan. On se sentään hirveän lystiä... (Veistokuvien edessä.) Oi, tässäkö ne nyt ovat...! Kauniit... suurenmoiset! On se sentään hauskaa, että olette täällä Valhallassa taasen. Se on synkkä, se teidän kaupunkitalonne. Mutta kuule, mikä sinun on? Sinä näytät hirveän väsyneeltä...
EDITHA (hymähtää)
Unesta ei tullut paljon viime yönä. Ja sitten me nousimme varhain. Olemme mamman kanssa käyneet hautausmaalla... ja minä... olin sitten hiukan muuallakin.
HELLA
Ja sitten teillä eilen oli kuusijuhla.
EDITHA
Oli...
HELLA
Oliko hauskaa?
EDITHA (katkerasti)
Hauskaa! Oli, oli tietenkin. Eikö huhu vielä ole tietänyt mitään kertoa? Kyllä kai pian saat kuulla.
HELLA
Mitä sinä tarkoitat... Mitä minä saan kuulla...? Miksi sinä noin naurat?
EDITHA
Meidän kuusijuhla päättyi niin, ettei haluttanut enää yöksikään jäädä kaupunkiin. Tulimme keskellä yötä Valhallaan... Niin, niin. Mutta älä nyt kysele. Minä kerron sinulle toiste. Se on kaikki niin kauheaa. Maa polttaa jalkojeni alla... Mutta älä kysele, rakas Hella, minä kerron joskus toiste...
HELLA
Minä en käsitä tätä... Minä kuolen levottomuuteen. Mitä on tapahtunut...? Mutta kuule, onko sillä asialla jotakin tekemistä herra Lahtosen kanssa?
EDITHA
Kuinka niin?
HELLA
Miksi sinä pelästyt? En minä muuta tiedä kuin että kun tänne tulin, tuossa portilla humalainen mies äkkiä asettui hevosen tielle ja huusi niin pahasti. Hän kaatui samassa enkä minä voinut hänen kasvojaan nähdä, mutta minusta hän oli niinkuin Lahtonen.
EDITHA
Se on kyllä voinut olla Lahtonen. Se raukka juo kai taas niin kauheasti. Voi, voi senkin äitiä!
HELLA
Onko hänellä äiti?
EDITHA
On. Elossa.
HELKA
Enkö minä sitten saa mitään tietää? No niin, toiste. Katso, minä olen kauhean levoton...
PALVELIJATAR (perältä)
Täällä on vanha rouva... vai mikä... joka tahtoisi tavata neitiä.
EDITHA
Vanha rouva...? Jouluaattona...
HELLA
Tietysti joku joka tahtoo joululahjaa.
EDITHA (palvelijalle)
Pyydä sisään.
HELLA
Mutta missä sinun sormuksesi on? Kultainen kahle!
(Hymyilee leikillisesti.)
EDITHA (yrittäen leikkiä lyödä)
En vielä ole saanut kahlettani... Mutta kyllä Armas sen tuo. Hänen pitäisi oikeastaan jo olla täällä...
HELLA
No niin, no niin... Hyvästi nyt sitten, rakas Editha. En ensinkään osaa sanoa kuinka paljon onnea sinulle toivotan.
(Editha saattaa Hellaa ja palaa hetkisen perästä, seurassaan kalpea, laiha, kuluneesti puettu nainen.)
EDITHA (ovessa)
Tehkää hyvin... Tehkää hyvin ja istukaa...
RVA LAHTONEN (puoleksi kumartaa, puoleksi niiaa, jää yhä seisomaan)
Minä olen Oiva Lahtosen äiti.
EDITHA (hätääntyy)
Niin... teidän poikanne on kadottanut paikkansa... Se on kovin ikävää, mutta minä todella en voi sille mitään. Minun lankoni määrää yksinään ne asiat. Minä olen kyllä koettanut...
RVA LAHTONEN
En minä tullut sitä valittamaan... Mutta minun poikani ei koko yönä ole ollut kotona.
EDITHA
Minä todella en tiedä missä hän on... Mutta kai hän usein öisin on ollut poissa...?
RVA LAHTONEN
Ei. Aina hän sentään on palannut niinkuin lintunen pesäänsä. Vaikka olisi tullut kuinka kurjana, niin lopuksi kuitenkin aina on tullut äitinsä luo.
EDITHA
Mutta... älkää nyt pelästykö... mutta se tuttava joka juuri meni, luuli nähneensä poikanne tässä ulkopuolella... Hän oli kaatunut tiepuoleen. Hän oli kai humalassa.
RVA LAHTONEN
Pitää taas kysyä poliiseilta, olisivatko saaneet tietää... Mutta oikein minä pyytäisin, ettei neiti Ahlfelt... lähtisi yksinään kävelemään näihin aikoihin... Tarkoitan että jos minun poikani... humalapäissään tekisi jotakin pahaa... Paha henki on taas saanut valtaansa minun onnettoman poikani.
EDITHA
Mitä hän minulle tekisi!
RVA LAHTONEN
No, ei tiedä. Raukka on ollut niin hurjana. Toissa päivänä luulin minä hänen aivan järkensä menettävän.
EDITHA (hämillään, hermostuneesti)
Niin... kyllä hän eilenkin käyttäytyi hyvin kummallisesti. Ei hän ollut kuin viisas... Te ette ehkä tiedäkään...
RVA LAHTONEN
Tiedän kyllä... Hän oli tyynempi siihen aikaan kun neiti Ahlfelt oli ulkomailla. Ei hän juonutkaan kuin ajoittain. Hän puuhasi niillä työväen kursseilla. Mutta nyt viime päivinä ei hänellä ole ollut ensinkään elämän rohkeutta...
EDITHA (rypistelee nenäliinaansa)
Minkä minä sille voin... onko se minun syyni?
RVA LAHTONEN
Jumala ei ollut sitä sallinut. En minä syytä neiti Ahlfeltia... Voi minun onnetonta poikaani, kun ei hän vain... (itsekseen) Jumala... Jumala, armahda!
EDITHA
Minä auttaisin niin mielelläni, jos vain...
RVA LAHTONEN
Kaikki on Jumalan kädessä, mutta kun ei minun poikani vain...
EDITHA
Mitä te tarkoitatte? Onko hän ehkä aikonut... surmata minut?
RVA LAHTONEN
Onhan hän epätoivoissaan puhunut sellaistakin, Ja myöhään eilen illalla oli hän kierrellyt työväenasunnoissa yllyttämässä miehiä — kauheaa sellaista on puhua omasta pojastaan! mutta niin hän oli tehnyt, että oli yllyttänyt miehiä sytyttämään tuleen kauppaneuvoksen tehtaat ja talot ja huvilat...! Ja miehet ovat kuin hulluina, kun on sanottu irti työstä ja kuuluu olevan määrä lähteä asunnoistakin...
EDITHA (katselee epävarmana ympärilleen)
Vai niin, vai niin... Vaikka me kaikki kohta liekkeinä nousisimme ilmaan.
RVA LAHTONEN
Kyllä minä paikalla puhuin poliisikamarissa. Ja näkyy tämän Valhallan luona nyt olevan kaksi poliisia. Kyllä kai ne varjelee, kun ei neiti lähde varomattomasti ulos... Mutta kun ei se onneton niin pimittyisi, että surmaa itsensä... Jumala, armahda, armahda...
EDITHA (puhkeaa käsiään väännellen)
Oi kuinka minun käy sääli, sääli teitä ja itseäni ja kaikkia... Kaikkia ihmisiä! Kun minä löytäisin jonkin tien, kun minä tietäisin mitä tehdä!
RVA LAHTONEN
Jumala meitä valaiskoon!
EDITHA (heltyy itkemään, lankeaa hänen kaulaansa)
Voi minua, voi minua!
(Salokannel on astunut huoneeseen takaapäin, seisoo ääneti ja katselee. Vihdoin Editha nostaa päätään, huomaa hänet, kirkastuu, unohtaa äskeisen, karkaa hänen luokseen.)
Armas!
(Rva Lahtonen katselee oudosti heidän syleilyään, liukuu kuin varjo ulos huoneesta.)
SALOKANNEL
Morsiameni, morsiameni!
(Vaihtavat sanattomina sormukset.)
EDITHA
Vihdoinkin tulit. Olen sinua jo niin kauan odottanut.
SALOKANNEL
Olisin aikoja sitten ollut täällä, jollei minua olisi pidätetty. Se eilisillan sankari, se uljas Lahtonen — uskotkos — se astuu huoneeseeni, revolveri kädessä ja vaatii henkeäni. (Nauraa.) Selittää rakastavansa sinua ja — ansaitsevansa sinut paremmin kuin minä.
EDITHA (jäykkänä kauhusta)
Aikoi tappaa sinut!
SALOKANNEL
Nähtävästi.
EDITHA
Se mies mahtaa lentää, koska hänet nähdään kaikkialla... No, mitä sinä teit?
SALOKANNEL