Part 2
Sitten on paras ettei Åströmiä pyydetä.
EDITHA (on noussut, rientänyt äitiään vastaan)
Jumalan kiitos, että tulet kotiin! Missä sinä niin viivyitkin!
RVA AHLFELT
Ei pidä olla utelias näin ennen joulua!
EDITHA
Herra Lahtonen on tässä kysymässä kutsutaanko Åström kuusijuhlaan. Kuinka ei häntä kutsuttaisi? Åströmhän on papan vanhimpia työmiehiä.
RVA AHLFELT (on käynyt epävarmaksi)
Niin... kyllä kai Åström on kutsuttava... (Hätäisesti.) Jollemme nyt Allanin tähden jättäisi häntä pois. Kun Allan juuri nyt sattuu tulemaan. Katso, Allan riitaantui vähän Åströmin kanssa...
EDITHA
Pappa piti Åströmistä eikä minusta tässä tarvitse välittää muusta.
RVA AHLFELT
Niin... kuinka te vain tahdotte.
(Kalpenee, painaa käden rintaansa vastaan.)
EDITHA (pelästyksissään)
Mamma? Mikä sinun tuli? Teinkö sinulle pahaa?
RVA AHLFELT
Et... et... Jumalan kiitos että Sigrid ja Allan tulevat. Minä en enää jaksaisi...
EDITHA
Niin, mamma... sinä olet jo ihan liian paljon ponnistellut. Kuulepa, jollemme jäisikään kuusijuhlaan, vaan muuttaisimme jo aamulla Valhallaan?
RVA AHLFELT
Ei, ei... Emme huomenna, mutta ylihuomenna...
SALOKANNEL
Eiköhän olisi parasta että täti menisi levolle.
RVA AHLFELT (hymyilee)
Kyllä minä saan levätä, kun Sigrid ja Allan tulevat.
LAHTONEN
Tottahan juhla sitten järjestetään entiseen tapaan? Kahvi ja joululahjat alasaliin, kuusi tänne.
RVA AHLFELT
Kyllä. Järjestäkää vain kaikki niinkuin ennen on ollut. Minä olen tilannut joululehtiä lapsille.
LAHTONEN
Ne tulivat jo. Suuri pinkka konttorihuoneen permannolla.
RVA AHLFELT
Ehditteköhän te järjestää ne?
LAHTONEN
Otan yötä avuksi.
EDITHA
Mehän voimme auttaa, herra Salokannel ja minä...
LAHTONEN
Kiitoksia paljon... Minä olen niin tottunut valvomaan näin joulun aikana. Mutta kuinka nyt käy: kutsutaanko Åström? Minun pitäisi lähettää sana, ennenkuin miehet menevät työstä.
EDITHA (päättäväisesti)
Kutsutaan. Isä kutsuisi hänet, sen tiedän, emmekä me tässä muuta kysy.
RVA AHLFELT
No niin, no niin... kuinka te tahdotte. (Vapisee, purskahtaa itkuun.)
EDITHA
Mutta mamma... mikä sinun on? Mamma! Oletko sairas...? Ei, nyt sinun täytyy mennä levolle.
RVA AHLFELT
Niin, ehkä se on paras...
(Poistuvat perälle. Salokannel kävelee edestakaisin, pysäyttää Lahtosen, joka on menemäisillään konttorihuonesiin.)
SALOKANNEL (kohdellen ikäänkuin ylhäältäpäin)
Herra Lahtonen! Että te nyt viitsittekin kysyä kauppaneuvoksettarelta joka asiaa. Näettehän ettei hän tiedä mitään. Olisitte antanut sen työmiehen tulla ilman muuta.
LAHTONEN
Ettekö te tiedä mitä rouva Åström...
SALOKANNEL
Tiedän, tiedän, tiedän...
LAHTONEN
Sitten te, herra runoilija, ette tunne sitä herraa jota tänne niin suurella riemulla odotetaan. Sitä tirehtööriä. Kas siitä herrasta ei kauppaneuvoskaan pitänyt — oli kauppaneuvoksella siksi paljon älyä! Sille tirehtöörille minä en tahdo olla vastaamassa mistään...
SALOKANNEL (kohauttaa olkapäitään)
Olisitte jättänyt riidanalaisen työmiehen kutsumatta. Joka tapauksessa olisi suotavaa että kauppaneuvoksettarelle ja neiti Ahlfeltille kerrottaisiin niin vähän kuin suinkin näistä ikävistä jutuista. Eihän niitä asioita enää paranneta. Antaa siis heidän pitää kauniit unelmansa.
LAHTONEN
Kernaasti minun puolestani. Mutta komerserodinna on viime aikoina ruvennut vaatimaan niin tarkkaa selvää kaikesta.
SALOKANNEL
Äsh — panisitte vaikka hiukkasen omianne, kunhan rauhoittaisitte...
EDITHA (tulee kiireesti)
Lääkkeet ovat kaikki lopussa. Hyvä herra Lahtonen, olisikohan joku juoksupojista vapaa? Tämä resepti pitäisi uusia professorilla.
LAHTONEN (ottaa reseptin)
Kyllä minä toimitan.
(Katsahtaa hiukan epäilevänä molempiin nuoriin, menee.)
EDITHA
Kun minä ymmärtäisin mitä täällä oikein on tapahtunut! Täällä on niin painostavaa, niin pelottavaa ja salaperäistä. Sano, Armas, etkö sinä tunne sitä ilmassa?
SALOKANNEL (kuivasti)
En. Tiedätkö kun tupakoi niin paljon kuin minä. Koetapas sinäkin...! No, no, no... mitä sinä nyt niin katsot... Eikö saisi laskea leikkiä?
EDITHA
Ei mutta... kun minusta tuntuu siltä kuin kaikki olisi kaatumaisillaan päälleni. Suuri, tuntematon onnettomuus tulossa...
SALOKANNEL (leikitellen kuin lapselle)
Huu! Huu! Hirveä peikko tulee...
(Editha naurahtaa, totistuu samassa.)
EDITHA
Kuule, kummoisena sinä odotit minun palaavan Pariisista?
SALOKANNEL
Iloisena, eleganttina, joka suortuvassa tuoksu maailman pääkaupungista, verrattomasta Pariisista... Sinulla oli puku jommoista ei kellään edes Helsingissä; hattu sellainen... sellainen... minä pyysin sinua ostamaan sellaisen leveän hatun à la Watteau...! Minä ymmärrän, minä ymmärrän, ethän sinä nyt voi... Mutta minä ajattelin, että kun me sitten kihlattuina kävelemme rinnan, niin kaikki minua kadehtivat, sillä päärlyn omistan minä, yksin minä!
EDITHA (arasti)
Sinä olet kovin pettynyt.
SALOKANNEL
No en, en, en... Meneehän tämä musta aika ohitse...
EDITHA
En minä sittenkään ole se jota toivoit...
SALOKANNEL
Et saa ruveta noin ikäväksi. Sinä välistä muistutat... ei, ei, ei!
EDITHA (uteliaana)
No, mitä?
SALOKANNEL
Ei, minä... liioittelin... Ei, ei, ei! Ja nyt minun täytyy mennä. Kokous kahdeksalta.
EDITHA
Et saa mennä sillä tavalla. Minulle jää jokin oka sydämeen...
SALOKANNEL (kuten lapselle)
No, otetaan pois, otetaan pois. (Reippaasti) Kuulehan, ylihuomenna on ilmoitus lehdissä... Pois pilvet päiväni päältä!
(Katselee häneen ihastuksissaan.)
EDITHA (kirkastuneena)
Pois kaikki pilvet! Ylihuomenna olemme maailmankin edessä sulhanen ja morsian.
SALOKANNEL
Editha Salokannel, Editha Salokannel — kuinka se helisee ja soi!
EDITHA
Älä... Älä... Minä vakuutan: se tietää onnettomuutta.
SALOKANNEL
En pelkää! Hyvästi, Editha Salokannel!
(Menevät eteiseen. Huone on vähän aikaa tyhjä. Sitten tulee Lahtonen konttorihuoneista, tarkastaa ympäristöä, alkaa kanniskella sisään koreja joululahjoineen: makeisia, joululehtiä, esiliinoja, villahuiveja yms. Alkaa järjestellä niitä. Vihdoin Editha tulee.)
EDITHA
Ei mutta kuinka kauheasti tavaraa! Onko meillä noin paljon työväkeä?
LAHTONEN
On kyllä. Sitäpaitsi heille jaetaan rahaa. Kauppaneuvos pani joka joulu liikkeelle tuhansia.
EDITHA
Minun isäni! Minun hyvä isäni... Mutta kuulkaa, ettekö te nyt vihdoin kertoisi minulle isäni kuolemasta. Katsokaa, minä en vielä tiedä siitä mitään tarkempaa. Olen koettanut kysellä — ei kukaan vastaa.
(Lahtonen vaikenee, vaihtaa väriä.)
EDITHA
Mikä teille tuli? Miksette tekään vastaa? Kaikki te vaikenette tai vastaatte vältellen. Nyt minä alan ymmärtää. Isän kuolemaan liittyy nähtävästi jotakin kauheaa... Jumala, Jumala... ettei isääni vain olisi murhattu?
LAHTONEN
Ei...
EDITHA
Minä rukoilen teitä, herra Lahtonen, sanokaa minulle totuus. Minä näen teistä, että te sen tiedätte. Minä olen luja, minä vakuutan teille. Sanokaa!
LAHTONEN (kauhean juhlallisena, hitaasti)
Sanon sen teille, neiti Ahlfelt, kunhan te ensin vastaatte minun kysymykseeni.
EDITHA
Kysykää, kysykää pian.
(Lahtonen vaikenee, epäröi, käy ylen hämilleen, tekee vakavan lapsellisen, puoleksi koomillisen vaikutuksen. Editha pelästyy pelästymistään.)
EDITHA
Varmaan minun isäni on murhattu! Onko? Onko? Herra Jumala...!
LAHTONEN (harmistuneena)
Ei... Vakuutan teille...
EDITHA
Mitä sitten on tapahtunut? Miksi te epäröitte?
(Lahtonen vaikenee, hengittää raskaasti.)
EDITHA (käy kiinni päähänsä)
Minä tulen hulluksi, jollette vastaa.
LAHTONEN (pakottamalla)
Editha... minä rakastan teitä.
EDITHA (ikäänkuin olisi saanut iskun vasten kasvoja)
Oletteko te mieletön?
LAHTONEN (yksinkertaisesti)
Olen niin kauan rakastanut teitä. Aivan pienestä asti. Onko se niin paha...?
EDITHA
Ei... mutta... sehän on mahdotonta.
LAHTONEN
Te olette niin kauan ollut minulle ainoa. Minä rakastan teitä.
EDITHA (naurahtaa)
Laskette leikkiä! Ettehän tarkoita täyttä totta?
(Purskahtaa nauruun.)
LAHTONEN (lamassa)
Te ette rakasta minua. Minä näen sen! Senkö tähden että olen vähän noin ränstynyt. Kuulkaa, minä muutun aivan toiseksi, jos te vain...
EDITHA
Mutta lakatkaa nyt, hyvä herra Lahtonen..! Tämä on... tämä on...
LAHTONEN
Minä olen siis niin kokonaan erehtynyt...
EDITHA
Olisinko minä antanut teille aihetta...? En ainakaan tieten, tahtoen. Olen aina pitänyt teistä... paljonkin... Olittehan te isälle niin suureksi avuksi... Kuulkaa — laskettehan te leikkiä!
LAHTONEN
En jumaliste laskekaan! Totta tämä on... Vaimokseni minä teitä...
EDITHA (nauraa hermostuneesti)
Älkää hullutelko. Enhän minä teistä sillä tavalla voi pitää...
LAHTONEN
Ette voi...
EDITHA
Kuulkaa, rauhoittukaa nyt ja kertokaa mitä lupasitte...
LAHTONEN
Ette voi. Te vain ylenkatsotte ja pilkkaatte.
(Lyyhistyy lamaan.)
EDITHA
Kertokaa nyt, hyvä herra Lahtonen! Lupasittehan.
LAHTONEN (riuhtaisee itsensä irti, rajulla vahingonilolla)
Hyvä! Kuulkaa siis! Kauppaneuvos Ahlfelt kuoli tällä tavalla: hän oli monta päivää elänyt ja hummannut. Yhtenä iltana laahasi hän tänne taas naisen. Minäkin saatoin kuulla kuinka he hiljaa tirskuivat, sillä minä valvoin myöhään, silloin sattui olemaan niin kiire. Seuraavana päivänä tulee Åström tänne aivan mustana muodoltaan ja pyytää tavata kauppaneuvosta. Kauppaneuvos ei ottanut vastaan häntä konttorihuoneessa, vaan vei saliin. Ja ovet suljettiin. Mutta ennen pitkää alkaa sieltä kuulua kauheaa toraa, rähinää ja melua. Äkkiä hiljenee kaikki ja hetken perästä karkaa Åström meille kertomaan, että kauppaneuvos kuolee. Hän oli niin suuttunut, että sai halvauksen... Se nainen oli ollut Åströmin nuori, sinisilmä tytär.
EDITHA (on kuunnellut aivan typertyneenä kauhusta. Riuhtaisee itsensä irti)
Te valehtelette! Te valehtelette!
LAHTONEN (katkeralla vahingonilolla)
Luulkaa te vain niin!
EDITHA (koettaa rauhoittua)
Tietääkö äitini... tarkoitan: oletteko te äidilleni sanonut tämän?
LAHTONEN
En juuri tällä tavalla. Mutta kyllä hän aavistaa. Åström oli niin hienotunteinen kun hän komerserodinnan puheilla oli, ettei hän kertonut tyttärestään mitään. Mutta aavistaa komerserodinna. En tiedä mistä lienee saanut vihiä. Tirehtööri Willardt tietää. Ja hän, hän käski paikalla sanoa irti Åströmin.
(Nauraa häijysti.)
EDITHA (yhtä häijysti)
Se oli hänelle oikein! Se oli hänelle oikein! Jos hän on minun isästäni tällaista kertonut, niin hänen on heti paikalla lähdettävä meidän työstämme. Älköönkä enää tulkokaan tähän taloon... ei ikinä, ei ikinä! Minun ei käy häntä sääli vaikka hän nälkään kuolisi! Tuohon silmieni eteen! Kun minä muistan miten isäni häneen luotti, miten häntä alituisesti lahjoilla muisti... ja tällä tavalla mies palkitsee! Oo kun minä voisinkin häntä rangaista niinkuin minä tahtoisin...
LAHTONEN
Tiedättekö, neiti Ahlfelt, että Åströmillä on poika, joka istuu linnassa murhasta ja toinen, joka on täysi hampuusi...?
EDITHA
Se on hänelle oikein se! Isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen..! Mutta mitä se tähän kuuluu?
LAHTONEN
Åström vaati kauppaneuvosta tilille lapsistaan.
EDITHA
Oo! Kuinka hän uskalsikin! Miksei hän ollut kasvattanut lapsiaan?
LAHTONEN
Åströmin poika murhasi toverinsa humalapäissään.
EDITHA (ylpeästi)
Entä sitten!
LAHTONEN
Kauppaneuvoksen kapakassa pojat olivat humalansa saaneet.
EDITHA (ikäänkuin olisi lyöty kasvoille)
Kyllä... kylläpä te osaatte! Tehän olette aivan kuin advokaatti... Miksi he menivät kauppaneuvoksen kapakkaan?
LAHTONEN
Miksi kauppaneuvoksen kapakka niin kauniisti houkutteli? Katsokaas, neiti Ahlfelt, se tytär, se Aino, se oli isänsä silmäterä. Kaunis tehtaantyttö. Se hoiti isänsä taloutta, äitihän on kuollut. Se kävi jo pienempänä täällä tuomassa isälleen ruokaa. Silmänruokaa se oli koko tyttö. Kauppaneuvoksella oli hyvä silmä näkemään naisia...
EDITHA
Te valehtelette, te valehtelette! Tekin uskallatte. Mutta luuletteko te, että minä hetkeäkään uskon sanoihinne. En...! Voi, isäni, isäni, mitä ihmiset uskaltavat heti kun sinä silmäsi ummistit! En olisi luullut että tekin... juuri te! Mitä te olisitte ilman minun isääni? Kadulta hän teidät korjasi, puetti, kouluun pani — minua hävettää että minun täytyy johdattaa mieleenne tämä kaikki. Mitä te olisitte ilman minun isääni!
(Nauraa häijysti.)
LAHTONEN (nauraa samaan tapaan)
Mikä teitä hävettää? Hienosteleminen sikseen. Alastoman totuuden minäkin teille paljastin. Katsokaas, neiti Ahlfelt... minunkin isäni oli aikoinaan työmies kauppaneuvoksen tehtaalla. Hän joi säännöllisesti kaiken palkkansa takaisin kauppaneuvokselle. Yhtä säännöllisesti kuin se kauppaneuvoksen konttorista hänelle maksettiin. Isä ja sisaret kuolivat kurjuuteen. Minä olisin kai kanssa mennyt...
EDITHA
Jollei isäni olisi teitä pelastanut.
LAHTONEN
Olisiko kauppaneuvoksen ehkä pitänyt antaa minunkin kuolla?
EDITHA
Kuinka kauheita te puhutte!
LAHTONEN
Miksi te, neiti Ahlfelt, luulette kauppaneuvoksen minut pelastaneen? Rikkaalle miehelle tuli sellainen oikku! Näki risaisen lapsen kapakkansa rappusilla talvi-iltana... otti niskasta, vei lyhdyn alle... Kaunis lapsi! Käski laputtaa jäljessään kotiin — jos minä olisin ollut ruma nulkki, olisin saanut jäädä siihen rappusille. Meitä oli siinä joka ilta lapsia, eikä koskaan muita »pelastettu» kuin minut. Kuten sanottu: rikkaalle miehelle tuli päähänpisto. Pääsin kyökkiin lihapatojen ääreen... Ensi yöt nukuin kopissa koiranpentujen kanssa...
EDITHA
Lakatkaa, lakatkaa... en tahdo kuulla... en tahdo...
LAHTONEN
Siellä oli lämmin ja hyvä... Koiranpenikat nuolivat ja pitivät hyvänä... Ne olivat oikeastaan onnellisia päiviä. Paljon pahempia tuli sitten, kun aloin ymmärtää ja ajatella... Kerran me iskimme silmämme samaan tyttöön... minä ja kauppaneuvos Ahlfelt... Sen tytön takia antoi kauppaneuvos minulle korvapuustin. Tiedättekö... se polttaa vieläkin! Tai se poltto oli jo poissa...
EDITHA (hampaita kiristellen)
Oo... että se Polttaisi... polttaisi, aina ja alituisesti!
LAHTONEN (huomaamatta hänen viime sanojaan, hellästi)
Se poltto oli jo poissa... Minä annoin kaikki anteeksi teidän tähtenne. Teidän tähtenne minä vielä olen pitänyt vastaan, mutta nyt sulku auki...!
EDITHA (vääntelee käsiään, hetkellisen säälin valtaamana)
Ei noin... ei noin...
LAHTONEN (heltyneenä)
Voi Editha neiti, suokaa minulle anteeksi. Olen tehnyt väärin. Te olette viaton. Ei minun olisi pitänyt teidän rauhaanne repiä. Mutta kun minä itse olen kuin helvetissä. Pelastakaa te minut! Te yksin, te sen voitte! (Viskautuu maahan, syleilee Edithan polvia.) Minun pääni päällä lepää kirous, kirous isän pahoista teoista... ottakaa pois kirous!
EDITHA
Minä? Kunhan ei kirous lepäisi...
(Koskettaa päätään, ei laisinkaan muista Lahtosta, joka on kätkenyt päänsä hänen helmaansa ja lepää siinä kuin lapsi.)
LAHTONEN
Te yksin voitte minua auttaa. Minä menen hukkaan ilman teitä. Armahtakaa minua!
(Suutelee hänen käsiään.)
EDITHA (herää, riistää itsensä irti, inhoten)
Oletteko te armahtanut minua? Ei, ei, ei, minä en armahda teitä! Te olette minun isästäni... Se ei ole totta, se ei ole totta. Minä en usko... Sinä minun ylpeä, armas isäni, sinä minun aurinkoni — älä pelkää että minä uskon! Ei epäillyksen varjoakaan tule meidän välillemme! Sinä loistat minun sisässäni, minä tiedän että kaikki mitä teit oli kaunista.
LAHTONEN (on noussut. Käheällä äänellä, kuivin silmin)
Kas niin sen kuuliaisen tyttären pitää puhua! No niin silmä silmästä, hammas hampaasta. Te ette ole säälinyt minua, en sääli minäkään teitä. Minä näytän teille kaikki toteen. Työmiesten vaimot ja tyttäret saavat itse puhua. En käännä heitä takaisin, kun he tulevat kohtaloaan valittamaan. Kauppaneuvoksen tyttären luo lähetän. Minä näytän vielä kaikki toteen.
EDITHA (taistelee pelkoa ja epäilystä vastaan)
Näyttäkää, näyttäkää! Totuus voi vain kirkastaa isäni muistoa!
LAHTONEN (nauraa raa'asti)
Sepähän nähdään...! Juuri tuossa missä te nyt seisotte, se tapahtui. Tuohon tuoliin, juuri tuohon tuoliin raukesi kauppaneuvos... Kun minä tulin huoneeseen, oli hänen nenänsä vääntynyt sivulle, silmät olivat nurin kuin kuolleella. Juuri tuossa missä te nyt seisotte. Ja juuri siinä, Editha neiti, pitää teidän kuulla todistajat... (Editha on kuin painajaisen alla jäänyt liikkumattomaksi. Tuijottaa permantoon, vie silmänsä tuoliin, ei pääse paikalta.)
TOINEN NÄYTÖS
Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Seuraava päivä, illansuu. Komea kuusi keskellä lattiaa. Editha koristelee kuusta, jää silloin tällöin mietteisiinsä, vetää syvältä henkeä, sivelee otsaansa. Lahtonen tulee kiireesti perältä. Sanoo ohi astuessaan hyvää iltaa, häviää konttorihuoneisiin, palaa käsivarrella muutamia unohtuneita joululahjakääröjä, katselee hetkisen Edithaa ja kuusta.
LAHTONEN
Toivon että jaksatte hyvin, neiti Ahlfelt.
EDITHA (kylmästi)
Kiitoksia.
LAHTONEN (hetkisen perästä)
Olen teille erityisesti kiitollisuuden velassa.
EDITHA (entiseen tavaan)
No, mistä?
LAHTONEN
Noo... hyvyydestänne...
EDITHA
Te tiedätte että minä siedän teidän seuraanne vain äitini tähden. Hän ei saa huomata mitään. Muuten totisesti en...
LAHTONEN
Te olette sen suvainnut selvästi osoittaa.
EDITHA
Mitä te nyt oikein tarkoitatte?
LAHTONEN
Kun almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee. Huomaan että te olette sillä tavalla antanut.
EDITHA (muistaa äkkiä)
Kuulkaa... eihän lankoni vain...
LAHTONEN (nauraa pahasti)
Vasen käsi tiesi siis kuitenkin mitä oikea kätesi teki.
EDITHA
Onko lankoni siis todella sanonut teidät irti?
LAHTONEN (koettaen solmia hänet sanoihinsa)
Millä perusteella neiti Ahlfelt niin luulee...?
EDITHA
Sillä että lankoni siitä jotakin puhui...
LAHTONEN
Ja te...?
EDITHA
Minä...? Aaa... te luulette että minä... ehkä häntä siihen kehoitin! (Vihaansa pidätellen.) Te olette... te olette... (nauraa häijysti). Minun olisi pitänyt osata sitä odottaa.
LAHTONEN
No mutta sanokaa mitä muuta järjellistä syytä tirehtöörillä olisi sanoa minut irti? Kaksikymmentä vuotta olen ollut kauppaneuvoksen palveluksessa... Kaksikymmentä vuotta! Paras aika elämästäni meni siihen... Meille tuli tirehtöörin kanssa pieni mitätön riita. Hän väitti että minä panin pullot liian täyteen. Minä sanoin ettei pulloon mene enemmän kuin menee.
EDITHA
Mutta jos te kaasitte yli.
LAHTONEN
Joka on ollut kauppaneuvoksen palveluksessa kaksikymmentä vuotta, ei kaada yli. »Pullo täyteen», oli kauppaneuvoksen tapana sanoa, »mutta ei tippaakaan yli». Ja tämän minä sanoin tirehtöörille ja hän vastasi siihen: »Niin tehtiin kauppaneuvoksen aikana, mutta ei enää minun aikanani. Nyt määrään minä!»
EDITHA
Lankoni on voinut sanoa teidät irti siksi ettette ole oikein raitis...
LAHTONEN (rupeaa nauramaan)
Mutta eihän koko liike kannattaisi, jos ihmiset rupeisivat raittiiksi...! Jos minä olisin juonut muitten tavaroita, niin voitaisiin minua syyttää, mutta minä olen aina uskollisesti juonut kauppaneuvoksen tavaroita.
EDITHA
Kyllä te meidän puolestamme olisitte saanut olla juomatta. Emme mitään olisi hartaammin toivoneet.
LAHTONEN
Ettekö te siis todella ole vaikuttanut siihen...? Ei, ei, teidän ei tarvitse vastata, minä näen sen teidän silmistänne ja minä riemastun niin, että tahtoisin pusertaa teidät kuoliaaksi käsissäni...
EDITHA
Että te kehtaattekin käyttää hyväksenne asemaanne! Te tiedätte miksi minä en aja teitä ulos ovesta...
LAHTONEN (hellästi, ikäänkuin viluissaan)
Minun on nälkä, Editha neiti! Nälkäisen täytyy varastaa leipää jollei sitä muuten saa...
EDITHA
Ylpeä sielu kuolee nälkään mieluummin kuin varastaa...
LAHTONEN
Te ette koskaan ole nähnyt nälkää...! Kuinka kaunis te olette vihassanne! Kaunis olette kuin Herran enkeli... Minulla on hurskas äiti, joka puhuu minulle enkeleistä. Hän silittelee päätäni, rukoilee ja kutsuu enkeleitä minua vartioimaan. Kerran olin minä kysynyt häneltä — onko enkeli sellainen kuin kauppaneuvoksen Editha...
EDITHA (taistelee heltymistä vastaan)
Mitä te nyt niistä kerrotte... ovatko joululahjat kunnossa?
LAHTONEN
Sanokaa minulle... te rakastatte toista...
EDITHA
Menkää nyt ja antakaa minun olla. Te olette kauhea.
LAHTONEN
Nyt te sanoitte toden sanan. Kauhea minä olen! Sisässäni on kauheaa, polttaa, polttaa ja löyhkää. Helvetti siellä on...
(Editha vaipuu lamaan tuolille hänen sanojensa aikana. Palvelustyttö avaa perältä oven. Salokannel tulee reippaasti.)
SALOKANNEL
Hyvää iltaa...
LAHTONEN
Aa...! Koska lohduttaja tulee, se pyhä henki... niin minun on aika väistyä — — —
(Menee perälle.)
EDITHA (on kirkastunut, karannut ylös)
Kuinka hyvä että sinä tulit!
SALOKANNEL
Mitä... mitä hän tässä puhui?
EDITHA
Tyhmyyksiä! Emme ajattele niitä. Kuinka sinä osasikin tulla juuri tällä hetkellä! Tunsitko että minä koko sielullani huusin sinua luokseni?
SALOKANNEL
Tunsin. Kuule, ilta on ihana, tähdessä taivas, tule kävelemään.
EDITHA (keveästi)
Tulen... Tai jos ajaisimme! Mikä elämänhalu minussa heräsi kun sinä tulit. Tahtoisin juosta, juosta ja huutaa! Tahtoisin sinun kätesi ottaa ja lähteä lentoon...
SALOKANNEL
Me lähdemme, sinä pyhä henkeni, sinä elävä runoni...
EDITHA (äkkiä)
Mutta meillähän on kuusijuhlan vietto...
SALOKANNEL
Mitä sinä siitä? Tule!
EDITHA
Täytyy minun jäädä... mamman tähden...
ALLAN WILLARDT (tulee perältä)
Ohoo, lankomies!! Terve, terve... No, sinä voit paksusti, kuten näkyy. Ja huomenna on kihlaus lehdissä. Se oli oikein se. No paina puuta, paina puuta...
SALOKANNEL
Aion viedä Edithan kävelemään.
WILLARDT
Ää, ehditte te vielä kävelläkin. Lauteerataan nyt ja pidetään lyhtiä.
(Painaa hänet istumaan.)
EDITHA
Ilta kuuluu olevan niin kaunis...
WILLARDT
Tulee niitä toisiakin kauniita iltoja. Kuule Salokannel, mitä sinä nyt pidät tuosta (viittaa Edithaan) Pariisin matkan päälle?
SALOKANNEL
Olen varsin tyytyväinen. On hänessä jotakin vähän vierasta, mutta se on vain pikanttia ja menee menojaan...
WILLARDT
Suoraan sanoen, olisin minä toivonut, että hän olisi vähän pariisiiaistunut. Toisista näkee ihan päältäpäin, että he tulevat Pariisista — ei tästä Edithasta sitä huomaa. Tukka ihan entisellään... Kun tässä tuonnoin yksikin naikkonen sieltä meidän kaupungista tuli Pariisista, niin sen oli tukkakin niin, niin tällätty, että... niin se oli yhtenä rytönä, ettei olisi luullut minkään kamman sitä oikaisevan, mutta fiiniä se vain oli...! Ja käy Pariisissa eikä nouse Eiffeltorniin...! Kuuluvat aikovan repiä koko tornin.
EDITHA
Aikovatko? En minä siitä mitään kuullut.
WILLARDT
Niin oli meidän lehdissä. No, kai sinä kävit sellaisessa pariisilaisessa... hm... yöpaikassa... sellaisessa Mulängruusissa...
EDITHA (naurahtaa)
En käynyt. (Sulhaselleen.) Katso, kaikki kysyvät ensiksi Moulin Rougea.
WILLARDT
Tarkoitan: sellaisessa hienommassa. Niitä kuuluu löytyvän oikein hienoja... rikkaita varten, joissa käy hienoja naisiakin.
EDITHA
En käynyt... Minne Sigrid ja mamma jäivät?
WILLARDT
Pariisista tulee ja sotkee pois selvät asiat! No jo nyt jotakin...! Jäivät Rolfin luo. Kun sen pikku miehen piti sairastua. Kylmettyi kai jossakin matkalla.
SALOKANNEL
Vai on Rolf sairas...
EDITHA
Ei mitään vaarallista. Mutta ei hän tänään pääse kuusta katselemaan... Ja se on vahinko se.
WILLARDT
No, kunhan hän nyt paranee huomiseksikin... Mutta kuules svookeri, millä lailla me nyt alamme tätä lafkaa hoitaa? Mikäli minä tänään olen ehtinyt kirjanpitoa kontrolloida, on johto viime aikoina ollut suoraan sanoen rempallaan. Ja mikä on merkillisintä, ei ukko vainaja itsekään enää viime aikoina näytä entisellä täsmällisyydellä ja energiallaan johtaneen asioitaan...
EDITHA
Sitä minä en voi uskoa.
WILLARDT
Älä nyt suutu, madmoaselli, en minä millään lailla tahdo loukata. Päinvastoinhan minä suuresti kunnioitan ja ihailen setää. Mutta totuuden nimessä minun täytyy se sanoa.
SALOKANNEL
Jaa, minä en ymmärrä afääreistä mitään.
WILLARDT
Ei sitä sillä lailla saa sanoa. Jumalakin rankaisi sitä pahaa palvelijaa, joka kaivoi leiviskänsä maahan. Meidän täytyy koettaa ymmärtää. Runoilijoidenkin. Sinä saat aikoinasi käsiisi suuria kapitaaleja. Täytyy se tietää minne ne plaseeraa.
SALOKANNEL (nauraen)
No, sen kai sentään aina tietää...
WILLARDT (nauraa niinikään)
Sen kyllä uskon. Mutta täytyy osata hoitaa leiviskäänsä kasvun kanssa. Että lapsillekin jotakin jää... Niin, niin. Teillä voi olla lapsia ja tuleekin olla lapsia. Ei se avioliitto mitään ole ilman niitä. Kenelle minäkään raataisin ja puuhaisin, jollen pikku Rolfille. Se käy niin rakkaaksi, se sellainen pikku faari... Meiltä kuoli ensimmäinen lapsi... Kyllä se oli raskasta... Mutta niitä tulee uusia.
EDITHA
Kuule, Allan, oletko sinä todella sanonut irti Lahtosen?
WILLARDT (muuttuneella, järkähtämättömällä äänellä:)
Olen.
EDITHA
Mutta miksi?
WILLARDT
Älä rupea häntä puolustamaan. Minä en millään ehdolla huoli hänestä. Hän on täällä tehnyt aivan auttamattomia tyhmyyksiä ja juo... ja tuhlaa. Voithan sinä käsittää, ettei tällaisessa toimessa voi pitää miestä joka juo...
EDITHA
Hän vastasi, kun hänelle siitä sanoin, että meille on edullista, että hän juo — rahat joutuvat takaisin meille.
WILLARDT
Hän pitää hyvin puoliaan ja pettää sinua minkä jaksaa. Ostaako hän muka mitä juo...? Ehei! Hän otta noin vain.. Kuka häntä voisi kontrolloida. Sinä närkästyt niin hänen puolestaan, että luulisi sinun pikiintyneen koko mieheen.
EDITHA
Allan!
WILLARDT
Sitäpaitsi olen saanut siitä ihan tarpeekseni, että minulle alituisesti kerrotaan kuinka tehtiin kauppaneuvoksen aikana. Nyt määrään minä ja kauppaneuvoksen aika on ollut ja mennyt. Suo anteeksi... mutta niin se on!
EDITHA
Mutta onhan luonnollista, että isän vanhat palvelijat muistelevat kuinka isän aikana tehtiin. Jollet sitä kärsi, niin sittenhän sinun pitäisi erottaa kaikki isän aikaiset.
WILLARDT
Minä olenkin valmis sen tekemään, jos se käy tarpeelliseksi.
EDITHA
Isän vanhat työmiehet!
WILLARDT
Huomaa: jos se käy tarpeelliseksi. Toivottavasti ei se käy. Kuitenkin: kuinka vaikea on saada naisväkeä mitään ymmärtämään! Katso nyt: ensimmäinen ehto afäärin menestymiseen on, että työväki ehdottomasti kunnioittaa ja tottelee isäntäänsä. Mutta kuinka voi se sitä tehdä, jos se yhtämittaa inttää vastaan: niin ja niin tehtiin entisen isännän aikana.
EDITHA (punnitun ilkeästi)
Minä ymmärrän. Sinä pelkäät isäni muistoa. Sinä pelkäät, ettet jaksa pysyä isän tasalla. (Hyväntahtoisemmin:) Älä lennä korkeammalle kuin siivet kannattavat. Et sinä eikä kukaan muu mies nouse isän tasalle.
WILLARDT
Noo... siitäkin voi olla eri mieliä.
EDITHA (leimahtaen)
Mitä sinä tarkoitat? Uskotko sinä noihin juoruihin? Kuule, Allan, sano suoraan mitä sinä...
WILLARDT (jäniksen käpälällä)
En minä mitään tarkoittanut. Päinvastoin. Isäsi oli erinomainen afäärimies, afäärinero kerrassaan. Alkaa mies kaksin tyhjin käsin ja jättää vaimolleen ja lapsilleen kivimuureja ja huviloita ja tehtaita ja... Jos minä vain voisinkin tulla hänen kaltaisekseen! En muuta toivoisi... Tahdotkos, niin minä tänä iltana, kun kaikki ovat koolla, pidän sedän kunniaksi pienen muistopuheen?
EDITHA (epäilyksensekaisella ilolla)
Voisitko pitää?
WILLARDT
Miksen voisi? Sellaisen jylisevän ylistyspuheen että, että... Pidän kuin pidänkin, niin saavat kaikki nähdä, etten minä suinkaan ole tahtonut halventaa kauppaneuvoksen muistoa, vaikka olen herra Lahtosen sanonut irti...
EDITHA
Voi kuinka hauskaa...! Kuinka minä siitä iloitsen! Voitko sinä todella pitää sellaisen puheen?
WILLARDT
Oll reit, sanoi enkelsmanni. Etkö sinä usko, että minä olen puheita pitänyt. Nytkin kun erosin entisestä toimestani ja minulle pidettiin kekkerit ja tietysti puheita, vastata pirautin kumminkin... viiteen puheeseen yhtenäkin iltana.
EDITHA
Vai niin, vai niin...
SALOKANNEL
En siis saa sinua kävelemään? Ehkä minä sitten lähden yksin...
EDITHA
Ei, Armas... ei vielä...
WILLARDT
Mihin sinulla nyt on sellainen kiire? Etkö sinä tahdo ensinkään nähdä minun eukkoani?
SALOKANNEL
Johan minä aamupäivällä kävin täällä.
WILLARDT
No, vaikka nyt yhtä menoa olisit yönkin lisää? Ei lisä pahaa tee... Tuossahan ne jo ovatkin...! Kuinka Rolf voi?
(Rvat Ahlfelt ja Willardt tulevat sylitysten perältä.)
SIGRID
Hän nukkui. Kas Armas!
SALOKANNEL
Niin, täällä minä taas olen.
RVA AHLFELT
Se on hyvä se... Jos te tietäisitte kuinka turvalliselta tuntuu, kun te lapset olette täällä. Olen kuin toinen ihminen. Kun vain pikku Rolf pian paranisi.
SIGRID
Huomenna hän on terve. Se menee häneltä aina niin pian, kun vain saa hänet pysymään sängyssä.
WILLARDT
Kyllä te Edithan kanssa voisitte lähteä Valhallaan vaikkapa tänä päivänä.
EDITHA
Ei, nyt tahdon minä jäädä kuulemaan puhettasi.
SIGRID
Pitääkö Allan puheen?
WILLARDT
Päätimme tässä että pitäisin pienen puheen työmiehille. Muistopuheen, koska setä nyt on poissa...
SIGRID
Mamma, sinä et jää sitä kuulemaan. Sinä sitten taas hellyt ja se on niin rasittavaa.
SALOKANNEL (rva Ahlfeltille)
Minä kävin puutarhurilla. Hän tekee taustan kuusista ja eteen tulee palmunlehtiä ja valkeita liljoja. Kello yhdeksän ammulla on mies hautausmaalla, jollei täti telefonissa määrää toista aikaa.
RVA AHLFELT
Kiitos, Armas. Kyllä se sopii. Heillä on tietysti huomenna paljon työtä.
EDITHA (Willardtille)
Sinä puhut täällä?
WILLARDT
Niin, kai se tekee paraimman efektin täällä, kuusen palaessa.
SIGRID
Sääli, ettei kuusi mahtunut alasaliin, niin ei olisi tarvinnut tuoda koko joukkoa tänne ylös. Mikä siinä lieneekin, että työväen vaatteista aina lähtee niin paha haju... anteeksi ruma sana!
(Nauraa.)
RVA AHLFELT
No, kerran vuodessa! Alfred totutti heidät siihen. Alasali on niin ikävä ja ahdas... Saavat edes köyhät pienet lapset nähdä kauniin huoneen kerran vuodessa.
WILLARDT
Tjaa...! Nykyajan työväki —! Se voi heissä vain lisätä tyytymättömyyttä, jota heissä, Jumala paratkoon, on liiaksikin.
SIGRID
Mikä sinulle taas tuli, mamma...? Sinä kärsit. Mehän rakastamme sinua kaikki. Puhuisit kerran.
RVA AHLFELT
Sitä on niin paljon.
WILLARDT
Huolet hiiteen, mamma! Te menette Edithan kanssa Valhallaan ja me jäämme Sigridin ja Rolfin kanssa tänne taistelemaan. Voi, voi, minäkös laajennan tätä liikettä...
RVA AHLFELT
Laajennat liikettä...
WILLARDT