Part 1

MATKAKUVAELMIA JA MUISTOJA LAPIN RAJOILTA

Kirj.

E. Nervander

Tekijän käsikirjoituksesta suomentanut

Toimi Juutti

Porissa, Gust. Romelius, 1908.

SISÄLLYS:

Alkusanaksi. Matkalla pohjoista kohti: 1. Monta kevättä samana vuonna! Tornio ja Haaparanta. 2. Matkalle Aavasaksalle. 3. Aavasaksa. Napapiiri sivuutetaan. Tuomi kukkii. Hihhulien pesäpaikoilla. Vaellus erämaassa. 4. Perillä. Hyttysiä. Ryövärijuttu Lapista.

Kesämuistelmakuvia: 1. Muonion- ja Äkäsjoella. Ylös koskia ja tuntureille. 2. Kohtaus erämaassa. Yllästunturin juurella. 3. Yllästunturi.

Talvi-muistelmakuvia 1. Miten tulin joulua Lapissa viettäneeksi. 2. Peikkomaisia näköhäiriöitä Lapissa. 3. Ihmeikästä värivaihtelua taivaalla. Revontulet. 4. Mikä poro on ja miten sillä ajetaan. 5. Lappalaisperheen kodassa. 6. Ystäväni "Pekka Riepu" ja jäähyväiset sille ja Lapinmaalle.

ALKUSANAKSI.

Tämä pieni kirjanen julaistaan nyt saamieni ystävällisten kehotusten aiheuttamana, että näet yhtäjaksoisesti kertoisin muutamista muistoistani ja saamistani vaikutelmista parin kauvemmin kestäneen oleskeluni ajoilta Kolarissa. — Niinikään olen tähän osittain lisäillyt, osittain muovaillut jonkunverran sellaistakin, mitä jo aikaisemmin erinäisissä sanomalehtijulkaisuissa olen kertonut.

Vaikkapa Kolari sijaitseekin Kittilän Lapin leveysasteella ja vaikkapa sen luonto onkin läheistä sukua eteläisen Lapin luonnolle, on ensinmainittu maa-alue luettu kuuluvaksi siihen, minkä virallinen nimitys on Suomi. Tämä riippunee kenties lähinnä siitä, että Kolari aikoinaan on ollut osa Ruotsin Länsipohjaa ja siitä syystä oli se nähty soveliaimmaksi liittää Pohjois-Pohjanmaahan.

Että lappalaiset Kolarin väestöä, niin köyhää kuin se onkin, kadehtivat varsinkin näiden helppojen verojen ja sotilasrasitusvapauden takia, on tunnettu asia. Saisivatpa he vaan vallan määrätä, kuulisimme kyllä piankin puhuttavan Kolarin Lapista. Kertoelmani koettavatkin ensi sijassa esittää luonnossa ilmeneviä kuvaelmia, joilla lienee vastikkeensa eteläisessä Lapissa, mutta ei Suomessa.

Että nämä kuvaukseni ilmestyvät käännöksenä — mistä minun on kiittäminen ylioppilas Toimi Juutia — se käy nimilehdestä selville.

Kirjoittaja.

I.

MATKALLA POHJOISTA KOHTI

1. MONTA KEVÄTTÄ SAMANA VUONNA! TORNIO JA HAAPARANTA.

Hupaista on keväisen ja kevätkesäisin matkustaa kauvemmas pohjoiseen ja matkansa varrella huomata, miten tuon kauniin, lupaavaisen vuodenajan etujoukot jo ovat tännekin pohjolaan ehtineet. Herkkyypä mielessään kuvittelemaan, että tämä raitis, iloinen aika silloin on sattunut muodostumaan tavallistaan pitemmäksi.

Useita vuosia takaperin matkustin toukokuussa ja kesäkuussa — enimmäkseen maitse — ympäri koko Itämeren. Lähdettiin Helsingistä Suomenlahden yli Rääveliin ja jatkettiin sitte matkaa Venäjän länsiosien halki Riian kautta Saksan valtakunnan pohjoisille rannikkoseuduille ja pistäydyttiin muutamissa sikäläisissä katedraali- ja merikaupungeissa aina Lyypekkiä myöten.

Kotimaasta lähdettäessä oli kylmää ja harmaata kedoilla ja lehdoissa, mutta täällä etelämpänä tuoksahti vastaamme mitä hienoin, leppoisa kevät; siellä oli ruohoista jokaisessa sopessa, ja siellä lemusivat sireenit ja tuomet puistikoissaan ja lehdoissaan.

Ja Tanskassa, saapuipa niihin tahansa Seelantia, lepattelivat vaaleanvehreät lehvät metsien tummissa pyökkipuissa. Puutarhoissa ylenivät tuomet ja sireenit ja hedelmäpuut mitä heleimmissä morsiuspukimissaan.

Kun matka sen jälkeen kävi yli Sundin ja jatkui halki eteläisen ja keskisen Ruotsin, Malmöstä ja Lundista Skaraan, Vexiöön, Linköpingiin j.n.e. aina Upsalaan ja viimein Tukholmaan asti, levisi kaikkialla eteemme kevät veitikkamaisesti hymyilevänä ja se mitä kauneimmassa kukkaisasussa muukalaisen vastaanotti.

Koska aikomukseni oli ollut viettää suuri osa kultaisen kesän keskiyönauringonviikoista Suomen puoleisessa pohjolassa — köyhässä Kolarissa, joka Muonion- ja Tornionjoen rantamina tungeikse pohjoista kohti Muonion ja Kittilän Lappien väliin, olisi tietenkin ollut mukavinta matkustaa höyrylaivalla Ruotsin pääkaupungista Haaparantaan. Mutta kun minun täytyi ensin käydä Helsingissä, palasin senvuoksi piakkoin kotimaahan. Sielläkin oli minua vastassa kevät, joka jo oli ehtinyt edetä yli Ahvenanmeren ja pukenut pihlajat ja koivut, tuomet ja sireenit kukkiin ja lehtiin.

Ja miten kauvas tahansa pohjoiseen juna minua sitte kiidättikin, oli jo kesä Suomen vainioilla, yksinpä noilla ihanilla, eteenpäin rientävien porisevien purojen uurtamilla Hupisaarilla Oulun luona. Oulu oli siihen aikaan rautateittemme päätepaikka.

Höyrylaivaliike oli kuitenkin jo täällä pohjolassakin alkanut ja hauska, oikein mukava pienempi höyrylaiva välitti liikettä Oulun, Kemin ja Tornion välillä.

Kemissä tapasin ilokseni ja odottamattani sen nuoren ystäväni — jo silloin hyvässä asemassa olevan tullivirkamiehen — joka oli kutsunut minut kesävierailulle Kolariin. Hän oli saapunut Kemiin minua tapaamaan. Sieltä matkustimme yhdessä höyrylaivalla Tornioon, jonne hän oli jättänyt hevosen ajopeleineen.

Syvässäkulkevat alukset eivät pääse Tornionjokea myöten noihin tuttuihin pikkurajakaupunkeihin asti, vaan on niiden pysähtyminen ulkosatamaan. Pienemmät laivat kulkevat tuon matkan ilman esteitä. Ei tule sen vuoksi oudoksua, että ensikertalainen Tornioon matkustaja hämmästyksekseen huomaa laivansa laskevan joen läntiselle rannalle — siis Ruotsin puoleiselle. Tahi jos matkustat maanteitse, on sinut vietävä yli virran itäiseltä rannalta läntiselle.

Tuo vanha, jo 5 à 6 vuosisataa sitte mainittu Tornio, joka v. 1621 sai kaupunginoikeudet, perustettiin muutamalle saarelle lähelle virran läntistä rantaa. Tämä on jälestäpäin muodostuneiden maatumisien kautta kasvanut yhteen Ruotsin kanssa, johon sen nyt yhdistää pitkä ainoastaan jalankulkijoille varattu, ränsistynyt silta, mikä on rakennettu yhäkin alavan ja liejuisen joenpohjan yli. Hevosliikennettä ja raskaampain tavarain kuljetusta Tornion kaupungin ja vastakkaisen suomenpuoleisen rannan välillä välitetään tavallisilla rattailla, nyttemmin taas, kun Oulun rata on tänne asti ulotettu, höyrylautan avulla, niin hyvin matkustavaisia kuin rautateitse saapuneita tavaroitakin.

Tornio lienee luettava Perä-Pohjolan vaatimattomimpiin kaupunkeihin. Yleiset avonaiset alat, joita muuten on vähän, olivat nurmikkoisia. Yleisistä istutuksista saattoi tuskin mainita. Mutkikkaat, kapeat kadut olivat kiveämättömiä, samoin myöskin niitä leikkaavat palosolat. Näiden kujien kahdenpuolen oli ja on kai vieläkin jokseenkin syviä laudoilla peitettyjä ojia, mitkä samalla olivat jalkakäytävinä, Ne ovatkin ylen tarpeellisia etenkin syksyaikana, jolloin katujen liejun paljous ihan hirvittää. Rakennukset ovat enimmäkseen vanhoja, matalia ja punasiksi maalattuja, mutta tapaapa väliin uudempiakin ja sirommannäköisiä taloja, joihin on uhrattu valoisampia värejä.

Kun vuonna 1827 ruotsalainen naapurikaupunki _Haaparanta_ syntyi, ei Torniolla ollut varoja eikä yritteliäisyyttä kilpailuun tuon ripeästi kehittyvän kilpailijan kanssa, jota nyt saatetaan sanoa nykyaikaiseksi, vaikkakin pieneksi kaupungiksi. Kadut siellä ovat leveitä ja suoria, asuinrakennukset siroja ja miellyttäviä, pienet istutukset sieviä ja hyvin hoidettuja, liike kaduilla jokseenkin vilkas, kauppapuodit ylimalkaan paremmin varustettuja ja asukkaiden vaatetus enemmän huolehdittua kuin Torniossa. Jos aikoo uida joessa, on matkustettava »Ruotsiin» j.n.e. Yhdessä suhteessa oli Tornio — kaikista merkeistä päättäen — ehdottomasti Haaparannan edellä, nimittäin siinä, ettei siellä ollut viekoitelevia työväenkapakoita. Niissä kahdessa Haaparannan kolmannen luokan kapakassa, jotka sijaitsevat vilkasliikkeisten katujen varsilla, saattoi avonaisista akkunoista keskellä päivää nähdä ja kuulla rähisevien miesjoukkojen pullojaan kilistelevän, ja kuitenkin oli niistä suuri osa suomalaisia jätkiä.

Ken Torniossa on oleskellut kauvemman aikaa kuin tavallinen turisti, hän luullakseni muistelee tuota pientä pohjoista kaupunkia rauhaisana paikkana vaatimattomine yksinkertaisine asukkaineen. Hän varmaankin hienosti hymyillen heittää tervehtivän katseensa noihin somiin, patriarkallisiin humalistoihin ja noihin reheviin ja suuriin perunamaihin, jotka kadunviereisen matalan ristiaidakon takaa pistävät yhtä selvästi katselijan silmiin kuin kauppamiesten vajojen katoille puukehyksien varaan ripustetut »melkilihat», joita auringossa kuivataan. Nuo puuvarustukset vajojen katoilla ovat täällä hyvin muodissa poronlihaa kypsytettäessä. Arkielämän pienet yksityiskohdat ovat täällä niin selvän avoinna ventovieraalle, että hän pian tuntee olevansa tuossa pikkukaupungissa kuin kotonaan.

Olisi väärin olla tässä mitään mainitsematta tuosta hiljaisesta, rauhallisesta Rantakadusta, jonka toisella sivustalla on jono vanhoja, kaksikerroksisia puutaloja, useimmat niistä ylen yksinkertaisia, vaan jotka kuitenkin näyttävät kätkevän itseensä monta muistoa ja tarinaa, joita ehkä mielellään kuuntelisi. Kadun toista sivustaa ei ole rakennettu, vaan täyttävät sen yksityiset »yrttitarhat» ja pienet puuistutukset ja niitä ulottuu aina joen rantaan asti. Sen pahempi varjostavat korkeat lankkaukset ja ristiaidakot tuota kaupungin kaunista kohtaa.

Yleisiä rakennuksia ei Torniossa oikeastaan ole muita kuin kolme: raatihuone, kreikkalaiskatolinen kirkkokappeli pienoiskoossa ja kaupungin v. 1683 rakennettu kirkko, jonka hyvin säilynyttä temppeliä ja huolella hoidettuja muistomerkkejä Tornio oikeutetulla ylpeydellä saattaa näytellä kenelle sivistyneelle ulkomaalaiselle tahansa.

Kirkon korkea suippotorni ja sen alkuperäinen, viiden pikku tornin koristama kellotapuli — jonka ylimmästä kerroksesta suotuisalla ilmalla saatettanee nähdä keskiyön aurinko yli koko yön juhannuspäivää vasten — näkyvät jo pitkän matkan päähän kaupungista.

Tämä puukirkko on ainoa laatuaan Suomessa. Se on nyt 225 vuotta seisonut ihan vaihtumattomassa vanhassa asussaan uskonpuhdistuksen ajan toiselta vuosisadalta alkaen. Tuota aikaa muistuttavat vielä sen monet koristukset: iso akkuna-aukko kierteisine pylväineen, viiniköynnöskuvineen ja serafinpäineen; köynnöksissä kiemurtelevat korintilaiset pilarit, lyijyreunaiset ruudut kuorinakkunassa; tämän lisäksi taiteellisesti maalattu ja kirjaeltu saarnastuoli vuodelta 1701, komeimpia mitä meillä on olemassa; joukko kattomaalauksia ja kuorikehys, mikä leikattuine köynnöskoristeineen ja rautaristikkoineen ja samoin uurrettuine ja kullattuine obeliskeineen tekee hyvän vaikutuksen erottaessaan kuorin alttareineen muun kirkon yhteydestä.

Tämä kaunis kirkollinen muistomerkki on Kaarle XI:nen ajoilta ja sen »syntymävuosi» on täsmälleen sama kuin Kaarle XII:nen.

* * * * *

Päivän Torniossa oleskeltuamme alotimme iloisina matkamme pohjoista kohti mitä herttaisimman sään vallitessa. Kevät kiirehti sekin meidän mukanamme ja loi ympärilleen mitä hienoimman vehreän värityksen niin kauas kuin silmä kantoi.

2. MATKALLA AAVASAKSALLE

Ei tarvitse matkustaa kovinkaan kauvas pohjoiseen Torniosta tullakseen vakuutetuksi siitä, että ainoastaan poikkeustapauksessa joutuu maassamme matkustamaan paremmin viljellyn, väkirikkaamman ja rakennuksiltaankin vauraamman seudun halki, kuin on Tornion jokilaakson eteläinen osa tahi niinkuin sitä yksinkertaisesti nimitetään: »Jokela».

Tätä vaikutusta kohottaa vielä lähellä maantietä vierivän mahtavan virran aiheuttama raitis tunnelma, virran, jonka suloutta lisäävät kuohuvat kosket sekä suuret, viljellyt saaret somine maalaistaloineen, joita erittäin kauniit, väliin tavattoman tuuheat koivut ympäröivät.

Noin yhdeksän kilometrin päässä Torniosta vie tie meidät _Kiertovaaralle_, jotenkin korkealle mäelle, mistä laaja ja harvinaisen mahtava näköala avautuu yli hyvinvoivan, puistomaisen jokilaakson, jonka eteläisessä osassa kummankin rajakaupungin ja Ala-Tornion monet torninhuiput korkeuksiin kohoavat. Tekisippä mieli uskoa, että silmä on keksinyt jonkin suuremman kaupungin tuolla kauvempana, mutta nuopa Tornion kaupungin tutunomaiset tornit pian meitä vanhoina tuttuina tervehtivät.

Syystä, että vesi oli ylen alhaalla, viruivat tukkilautat sattumalta matalikolla, mutta ilo ja elämä vallitsi sensijaan lohipatojen luona. Sekä suomen- että ruotsinpuoleiselle rannalle oli rakennettu pieniä torneja, joista isot ruokakellot uutta miehistöä voimiakysyvään työhön kutsuivat. Silloin maantie väkeä täynnänsä vilisi, mutta järjestys oli sentään mitä parhain. Saattoi nähdä, että kaikki, silloin vielä, tajusivat työn arvon ja pitivät kunnianaan olla täsmällisenä työmiehenä.

_Ylhö_ on erään pitkän ja vihaisen kosken nimi virran eteläisessä juoksussa. Sen kumea jyrinä kuuluu maantielle, ja valkoinen vaahto välähtelee rannalla kasvavain lehdikköjen lomitse.

Alituiseen sai nähdä esimerkkejä siitä miten paljon ihmiset näissä pimeissä pohjolanmaissa valoa rakastavat, ei ainoastaan luonnossa, vaan myöskin asunnoissaan. Nykyaikaisia isoja akkunaruutuja näkee kaikissa tämän jokilaakson uudemmissa asuinrakennuksissa. Vieläpä pohjoisempanakin, harvemmin asutuissa seuduissa tapaa ylen usein sellaisia akkunoita uusissa taloissa, taikka niinkuin täällä on tapana sanoa: »nyypyykiöissä». Sitäpaitsi näkee täällä uudempia talleja neliruutuisine akkunoineen, eikä navetoistakaan pienempiä, kiiltävänkirkkaita akkunaruutuja puutu.

Entä mikä puhtaus vallitseekaan näiden ulkohuonerakennusten ympärillä pienimmissäkin taloissa! Siististi ja hauskasti puettuina liikuskelevat ihmiset kaikkialla töissään ja taloustoimissaan. Sellaiset likaisiin rääsyihin puetut lapset, jotka Etelä-Suomessa eivät ole harvinaisia, olisivat täällä miltei loukkauksena.

Vielä kauvempanakin pohjolassa matkamme varrella oli kievareita, joita saattoi sanoa puhtauden esikuviksi. Astuin kerran epähuomiossa talonväen kyökkiin. Siellä parastaikaa leivottiin. Tuskin jauhonhiukkastakaan puhtaalla lattialla! Ei likaämpäriä, ei halkosylyystä näkynyt huoneessa. Ovi viereiseen huoneeseen oli auki. Kiiltäväksi maalattu lattia, suuria ruukkukasviryhmiä akkunoissa! Huone oli hieno kuin pikku salonki.

Kun Aavasaksalle on lukemattomia matkailijajoukkoja vaeltanut, ja koska matkasta sinne monet sanomalehtikirjeenvaihtajat ovat kertoneet, jätän tässä matkakuvauksen syrjään, kunnes olemme päässeet suomalaiseen Ylitornioon (on näet olemassa samanniminen pitäjä — ruotsinkielinen — Tornionjoen länsipuolella), jonka rajojen sisäpuolella saamme kulkea ohi tuon milteipä maailmankuulun pikku vuoren, Suomen eteläisimmän, mistä keskiyönauringon saattaa nähdä pari vuorokautta vuodessa.

Tuo ylimalkaan viljelty ja asuttu seutu, minkä halki maantie vierii ne 75 kilometriä, jotka Tornion Aavasaksasta erottavat, muistuttaa sitäpaitsi kauttaaltaan paljon enemmän peräpohjolaista jokimaisemaa kuin jylhyydessään suuremmeistä Lapin maisemaa, mistä syystä saattaisi helposti sattua, että jos täällä näkemiänsä kertoisi, se kuvaus muodostuisi tämän luvun alkupuolen toistamiseksi.

Ja kun me juuri tässä edellä kurkistimme muutamaan kyökkiin, on meidän nyt kerrottava, mitä kellari, ruokasäiliöt ja ullakot ravintoon nähden voivat meille tarjota. Tietystikin etupäässä kalaa ja poronlihaa.

Lohet ja siiat vaeltavat välittäjien kautta enimmäkseen Helsinkiin ja Pietariin, missä nämä herkut nousevat korkeihin hintoihin kuljetusmaksujen vuoksi. Mitätön murto-osa jää makupaloiksi tänne pohjolan varakkaampiin koteihin. Pienemmät kalat löysivät sitävastoin tuoreena tiensä meidänkin kolarilaiselle pöydällemme ja niiden joukossa oli niinkin oivallisia kuin taimen, harjus ja tuo maukas ja näöltään miellyttävän kaunis forelli somine punasine pilkkuineen. Keskikokoiset ja sitä pienemmät kalat suolataan talven varaksi. Välttämättömäksi käynyt silakka on ostettava Torniosta ja se käy köyhälle kansalle kalliiksi.

Poronteurastuksesta saadaan eriarvoista lihaa, riippuen aina paloteltujen osien erilaisesta valmistustavasta. Savustettu liha soluu enimmäkseen lohenvientiteitä varakkaammille ostopaikoille. Auringossa kuivatut palat nautitaan kotosalla. Perunain kanssa muhennokseksi valmistettuna tuntui minusta tuo mehuton, kovettunut ravintoaine jotenkin mauttomalta. Metsälinnuista ei laajassa, harvaanasutussa Lapissa luulisi olevan läheskään niin suurta puutetta kuin sellaisista metsästäjistä, joilla saattaisi olla aikaa pitkämatkaisiin retkiin. Riekonmetsästys lienee eniten muodissa. Helpompaa on vesilintujen ampuminen lammista ja juoksevista vesistä. Sitä urheilua harjottaa mielellään yksi ja toinen täällä pohjolassa asuva herrasmies joka siitä saa vähäisen vaihtelua sunnuntaiseen pöytäänsä.

Mitä omasta talosta voidaan saada ravintoaineita, sen jätän tässä mainitsematta, samoinkuin kysymyksen metsämarjoista, kuten muuraimista j.n.e. sekä joen rannoilla monin paikoin _villeinä_ kasvavista laajoista mustaviinimarjapensaista. Niinikään jätän syrjään tuon jotakuinkin kalliin, monen eteläsuomalaisen mieliruoan, kovan poronjuuston makuineen ja hajuineen.

Tahdon tässä vielä mainita, että siinä kolarilaisessa talossa, missä minä tulin asumaan, jo heinäkuun 14 päivänä saatiin oman maan kasvusta harvinaisen hyviä perunoita. Kesä oli tavattoman kaunis ja kuiva, ja kun aurinko oli kuusi viikkoa yötä päivää perunamaahan hellästi säteillyt, kypsyi sato sukkelaan. Jo edellämainituilla eli oletetuilla aineksilla saattaa yksinkertainen koti tulla hyvinkin toimeen.

Mutta kaikki muu, mitä taloudessa täytyy pitää tarpeellisena: siirtomaantavarat, suolat, jauhot j.n.e. on kolarilaisten — puhumattakaan niistä, jotka asuvat esim. aina Enontekiäisissä, Inarissa tahi Utsjoella — tuotava Torniosta ja siihen se aika ja hevoskyyti uhrattava, minkä tuo kahdenkymmenen penikulman matka sinne ja sieltä takaisin vaatii. Jo Kolarissa kohoo 100 jauhokilon hinta, mikä Helsingissä on 10 à 12 mk, 35 à 40, vieläpä 45 markkaakin. Kauratynnyristä maksettiin Kolarissa 20 mk, polttoöljylitrasta 40 à 45 penniä j.n.e. Muuten vaihtelevat hinnat tavattomasti.

Käydessäni myöhemmin Kolarissa talvisaikaan näin aamiaispöydässämme väliin mainioita poronverilettuja, vaikkei poronteurastusta oltu tehtykään. Sattumalta sain selville, että oli tapa hakea ullakolta jäätynyt palanen poron verta, jota siellä kuukausmääriä oli sellaisena säilytetty. Kun verilettuja aijottiin valmistaa, leikattiin jäätyneestä verestä sopiva pala ja se lämmitettiin kiireen kaupalla, jottei ilma pääsisi siihen haitallisesti vaikuttamaan. Menettelytapa näytti olevan kerrassaan mainio. Vieläkin enemmän ällistyin samana talvena erään ylitorniolaisen virkamiehen luona, kun herkullisen aterian aluksi tarjottiin tuoretta kaalisoppaa. Sekin valmistettiin jäätyneistä, hienonnetuista kaaliksista, joita talvikaudet säilytettiin ullakolla ja joista sitte palanen mitä kiiruimmin pistettiin kiehuvaan, porisevaan pataan. Jos siinä olisi vitkasteltu, olisi kaali muuttunut surkastuneeksi kasviliuokseksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi.

* * * * *

Vielä muutaman muiston, mikä läheisesti liittyy jälestäpäin köyhyydestään kuuluun Kolariin, ehdin tässä kertoa ennenkuin Aavasaksalle saavumme.

Eräänä talvipäivänä Kolarissa ollessani pyysin, että minut neuvottaisiin seudun köyhimpään ja kurjimpaan hökkeliin. Ja niin saatettiin minut muutamaan pieneen tupaseen — noin kolmen neliömetrin kokoiseen huoneeseen. Tukahuttavan kuuma ja kostea usva täytti suojan, jossa keski-ikäinen pariskunta asusti, paljasjalkainen lapsilauma ympärillään. Ne eivät olleet tyhmiä, eivätkä pelästyneitä, eivätkä edes näyttäneet olevan halukkaita kerjäämään. Pikemmin saattoi huomata pienen toivonhivenen vanhempain lasien sairaissa ja kerrassaan kelvottomasti hoidetuissa silmäraukoissa.

Minä katsahdin toveriini. Hän osotti lattiata, joka näytti idyllisen hauskalta ja sievältä levitessään siinä kuin tasaisena vihreänä mattona, taidokkaasti kudottu taitetuista kuusenhavuista. Varovasti kohotti hän ylös tuon lattiamaton muuatta nurkkaa; sen alla oli — ainoastaan paljas tasottunut maanpinta, tumma ja kostea. Ja ulkona Lapin pakkastalvi!

Tässä ummehtuneessa, kuumassa ilmassa, tässä huoneessa, jossa kaikeksi onneksi nälkä ei toki ole jokapäiväinen vieras, eivät lasten vuotavat, rähmäiset silmät koskaan paranisi, eivät edes, vaikka lääkärinapua sattumalta ja kuin ihmeenkautta olisikin saatavissa.

Johtuipa siinä mieleeni _Linné_, luultavasti kuuluisin oppinut, ja lääkäri, joka milloinkaan on käynyt Tornion kaupungissa, jonne hän 1732 saapui palatessaan »Lapin retkeltään» Ruotsin ja Norjan Lapista. Riensipä silloin hänen luokseen pohjoisesta päin joukko suomalaisia, joita vaivasi vaikea, kuumissa savupirteissä saatu silmätauti. Linné, joka tajusi, ettei heidän kärsimyksiinsä saattanut toivoa parannusta niin kauvan kun he itsepäisesti kieltäytyivät laittamasta akkunoita ja savupiippua pirtteihinsä, oli pakotettu laskemaan heidät kotiin ilman avustusta. Mutta päiväkirjaansa kirjotti hän seuraavat mieltäliikuttavat, ankarat sanat: »Jos minulla olisi ollut valta, olisi heidät ripustettu seinälle ja he olisivat saaneet 15 paria raippoja, kunnes olisivat laatineet pirtteihinsä savupiiput.» Tuohon tapaan minäkin ajattelin ollessani permannottomassa kolarilaistuvassa — jonka lähistöltä he rankaisematta olisivat voineet kaapata muutamia lahoomaan tuomittuja, tuulen kaatamia puita. Lainkuuliaisuus on, niinkuin tiedetään, erämaassa harvinaisempaa kuin veriinimeytynyt huolimattomuus.

3. AAVASAKSA. NAPAPIIRI SIVUUTETAAN. TUOMI KUKKII. HIHHULIEN PESÄPAIKOILLA. VAELLUS ERÄMAASSA.

Alkkulan kylän ohi virtaavan joen rannalta avautuu mainio näköala Aavasaksan ruotsinpuoleisen kilpailijan, aution _Luoppionvaaran_ yli, joka ei kuitenkaan ole erityisemmin mieltäkiinnittävä sellaisen omituisen salaperäisen muodostumisen vuoksi kuin mitä on suomalainen vuori.

Matkustaessamme Alkkulan halki oli aurinko juuri nousemaisillaan. Sen säteet kultasivat aluksi Luopion laen. Sitte levisi valaistus yli lounaisten kukkulain, kimmelti kylän akkunaruuduissa ja ympäröi viimein meidät matkamiehetkin. Mahtava sateenkaari muodostui samaan aikaan yli virran, rannalta toiselle. Tuo kaikki oli miltei kuin taiteellisesti vaikuttava taulu.

Kylästä lähdettyä kääntyy tie itäänpäin ja vähäksi aikaa katoo virta näkyvistä, kun näet kuljetaan väliin yli vaarojen, väliin taas metsäisten vuorenharjanteiden ympäröimäin tasankojen halki. Niiden välistä sukeltaa vihdoinkin esiin tuo kauvan kaivattu _Aavasaksa_. Aavasaksa on ylpeästi karkottanut luotaan kaikki korunimet: Sitä ei kutsuta vaaraksi eikä tunturiksi, vaikkakin ensinmainittu nimitys sille hyvin sopisi, sillä puita kasvaa sen laella, vaikkakin harvakseen, samaten myöskin sen juurella. Ainoastaan sen keskustaa ympäröi kivilohkarevyö.

Kun oikea voimiakysyvä tunturillenousu meitä ylempänä pohjolassa odotti ja meillähän kun siellä olisi pitkän pitkä »kesäpäivä», niin matkustimme ohi Aavasaksan ja jätimme sen mukavasti järjestetyt käytävät, mitkä johtavat ylös paviljonkiin — tuohon Suomen valtion valvomaan, katselemista ansaitsevaan laitokseen. Minä olen usein vähän kiusaantuneena tuon kauniin vuoren näkemisestä, kuvaillut mielessäni muuatta reipasta maalaispiikaa, jonka isäntäväkensä oli narrannut pukeutumaan pyhäkoristeihin tarjotakseen kupin teetä herrasväelle. Saimme kuitenkin katsella sitä omituista näytelmää, miten tuo taikavuori muuttaa muotoaan sitä mukaa kuin sen ohitse kulkee. Kummastuttavin on näky silloin kun on päästy vuoren pohjoispuolelle. Silloin muistuttaa Aavasaksa pitkähköä jättiläismäistä sfinksiä, jonka pää on kääntynyt Ruotsin puolelle päin. Suuri, tumma, ruohoinen täplä sfinksin päässä muodostaa ikäänkuin tuon salaperäisen olion silmän.

Aavasaksaa ympäröivät vedet kolmelta puolelta, sillä _Tengeliönjoki_ virtaa melkein vuoren ympäri ennenkuin se leveänä ja mahtavana Tornionjokeen yhtyy.

Kun on menty lossilla Tengeliönjoen yli, kohoo tie korkealle _Kuivallekankaalle_, mikä vaara itäpuolella muodostaa taustan kukkuloiden ympäröimälle, lännessä kimmeltelevälle Tornionjoelle. Länsipuolella on iso _Matarengin_ kylä samoinkuin ruotsalainen _Ylitornion_ kylä ja kirkko ja koko joukko muitakin taloja. Vakavaraisuus täällä kaikkialla vallitsee, kiitos, niin sanottiin, osittain salakuljetuksen, minkä basillin huomattavimpina rutonpesinä mainittiin juuri noita suuria kyliä ja kauppapaikkoja Matarenkia ja sen pohjoispuolella sijaitsevaa Pajalaa.

Kievarinvälin kuljettuamme lähenemme taaskin Tornionjokea, joka näillä seuduin väliin levenee ja muodostaa pitkähköjä saaria, väliin taas kapenee varsin tuntuvasti. Metsä useinkin peittää virran näkymättömiin, mutta sen kohina kuitenkin selvästi maantielle kuuluu. Saattaapa paikkapaikoin erottaa vaahtoavan _Kattilakoskenkin_. Tämä 18 kilometrin päässä Aavasaksalta pohjoiseen sijaitseva koski on siitäkin merkillinen, että napapiiri on juuri niillä tienoin.

Luonto on täällä varsin vaihtelevaa. Taloisten tasankojen ympärillä on metsiä, mitkä väliin luovat vaaroihin mitä pehmoisimmat piirteet. Noista metsäisistä vaaroista on _Mäntyvaara_ erityisen kaunis. Ihana on myöskin _Juoksenki_, jonka vihreät kummut loivasti laskeutuvat Ratasjoen rannoille, kohti Tornionjoen sivuhaaraa. Kauniimpaa taustaa kuin nuo metsäiset vaarat ei saata toivoa tälle aurinkoiselle jokimaisemalle taloineen ja viljavine ruispeltoineen. Ruotsin puolella häämöttää kaukana yksinäisiä, sinertäviä vaaroja. Sellaisena pysyy maiseman ylimalkainen muodostus muutamien penikulmien matkalla.

Milloin maantie kulkee lähellä jokea, välähtelee usein puitten välistä sen kimmeltävä kalvo ja ruotsinpuoleinen ranta vaaroineen. Muita korkeampi on _Pullinkivaara_, jonka juurella _Svanstenin_ saha, luullakseni, sijaitsee. Vanhanaikaisia rakennuksia näkyi ikivanhojen, tuuheitten ja tuhansiin kukkiin puhjenneiden tuomien lomista. Siinäpä nyt napapiirin pohjoispuolella ja juhannusajan aikaisena aamuhetkenä vuoden pitkä, kaunis kevät minua vielä tuomillaan tervehti.

Me kuljemme nyt halki Turtolan kappeliseurakunnan, jonka pappila pappienpuutteen takia on autiona. Läheisessä pienessä punaseksi maalatussa kirkossa pidetään kuitenkin parhaallaan jumalanpalvelusta. Ja kun meille ilmoitettiin, että siellä saarnasi erään pohjoisen seurakunnan paljon pidetty pappi, astuimme sisään.

_Karungin_ ja Ylitornion emäkirkot sekä Turtolan ja Kolarin kappelikirkot muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Ne ovat kaikki puusta ristinmuotoon rakennetut ja ylinnä kohoo risti niiden koristuksena. Kellotapulit ovat matalia; ääni niiden pienistä kelloista ei kauvas kaiu. Kaikki lienevät ne rakennetut vuosina 1817—1819, valtion varoilla tahi ainakin runsaalla valtion avustuksella.

Astuessamme Turtolan kirkkoon havaitsimme, että sen hirsiseinät sisäpuolelta olivat maalaamattomat; katto oli tasainen ja valkoseksi maalattu sekä ruskeilla reunakoristuksilla kaunistettu. Messinkikruunu, kaksi messinkistä kynttiläjalustaa ja huononen alttaritaulu olivat kirkon ainoina »koristuksina».

Penkit olivat kuulijoita täynnä. Pitkät, mustat ja valkoset huivit ja irrallaan riippuvat palmikot naisten puolella loivat kirkkoväkeen jonkinlaisen vakavuuden leiman. Mutta lapset kuljeksivat huolettomina ulos ja sisälle jumalanpalveluksen kestäessä. Pappi saarnasi vapaasti muutamien muistiinpanojen johdolla.

Ainakin suuri enemmistö näitä kirkonkävijöitä oli _hihhuleita_, jotka ulkonaisesti eroavat muista ainoastaan tervehtiessään uskonveljiään, mikä tapahtuu siten, että he oikealla käsivarrellaan tahi kädellään kevyesti koskettavat taikka syleilevät toisiaan. Valtiokirkosta he eivät halua erota — eivät ainakaan niin kauvan kun heidän sielunpaimenensa, niinkuin tavallisesti on laita, kuuluvat heidän sielukumppaneihinsa. He toivovat vaan vapautta uskontonsa harjottamiseen.

Lahkokunnan perustaja oli tuo monessa suhteessa merkillinen rovasti _Lars Levi Laestadius_, joka 61 vuoden ikäisenä kuoli 1861 jo edellämainitsemassamme kauppapaikassa _Pajalassa_. Siellä hän oli viettänyt elämänsä kaksitoista viimeistä vuotta. Hänen kansallisuutensa voitaisiin sanoa olleen ruotsalaisen, suomalaisen, lappalaisen ja ehkäpä norjalaisenkin. Hän oli muuten kielitaitoinenkin. Nuorempana oli hän lämpimästi huvitettu tieteellisistä opinnoista ja tutkimuksista varsinkin kasviopin alalla. Hän sai osakseen huomaavaisuutta ulkomailla. Sitte tapahtui hänen elämässään käännekohta vuosina 1839—1842. Hän menetti erään rakkaan lapsensa ja joutui hengenvaarallisen sairautensa aikana johdetuksi pois maailman mietteistä hengellisiin huoliin, ei ainoastaan itsensä, vaan kaikkien ihmisten, etupäässä omien seurakuntalaistensa autuudesta. Oppinsa sisältyi sanoihin: »Rakasta ja pelkää Jumalaa ylitse kaiken» sekä »Mitä te tahdotte, että ihmiset teille tekisivät, se tehkäät myös heille». Pappina käytti hän arkailematta sanoja, joita hänen sivistymättömät, raa'at sanankuulijansa täydelleen ymmärsivät, mainiten jokaista asiaa ja asianhaaraa yhtä raa'alla ja jos mahdollista vieläkin raaemmalla nimityksellä kuin he. »Kun erämaa on viljeltävä, vaaditaan siihen karkeatekoisia työkaluja», oli hänen mielipiteensä. Ja hänen ilonsa oli johdattaa hyveiden teille syntiin vajonneita, varkaita ja lurjuksia. Hänen asuntonsa ja vaatetuksensa olivat yhtä törkeitä ja likaisia kuin heidänkin; hän nautti ylenmäärin kahvia ja tupakkaa, mutta juoppouden kauhuja kuvaili hän synkin värein sivistymättömille joukoille. Hänen onnistuikin Lapista — jossa oli hänen varsinainen toimialansa ja jossa hän paraiten viihtyi — kuin taikanuijan iskulla miltei kokonaan karsia juoppouspahe ja hän sai senvuoksi kylläkin ansiosta arvonimen lappalaisten kääntäjä. Kaukaa pohjolasta levisi tuo hänen herättämänsä liike hänen kotimaittensa eteläisempiin osiin, ja vielä nytkin on meillä olemassa lestadiolainen lahkokunta »hihhulien» nimisenä. Tämä nimi johtuu niistä kimakoista »hih! hih!» huudahduksista, joilla hänen uskolaisensa hurjasti hyppien ja halaillen vastaanottivat uuden jäsenen seurakuntaansa. Hänen opinkappaleihinsa kuului sekin, että usko seurakunnan edessä tapahtuneen, peittelemättömin sanoin lausutun synnintunnustuksen yhteydessä tuotti täydellisen syntien anteeksiannon — mikä seikka saattoi olla paikallaan seudulla, missä laillisuuskäsitteet ovat kokonaan kehittymättömät.

Laestadius nai nuoren lappalaistytön eräästä lappalaisesta uudistalosta ja koetti kasvattaa häntä käsityskantansa mukaisesti ja omassa hengessään.

Satan majatalossa — mikä kievari on ensimäinen järjestyksessä Kolarista eteläänpäin — satuin pohjolaan matkustaessani muutamassa huoneessa näkemään pienen, mutta hyvän kivipainokuvan komeasta, voinpa sanoa kauniista ja miellyttävästä pappismiehestä. Otin sen alas seinältä ja luin allekirjoituksen: Laestadius. Kuva oli hänen miehuusvuosiltaan. Ja minä saatoin hyvin käsittää kertomuksen siitä, että hän _Sträubingissä_, Etelä-Saksassa, oli esiintynyt esitelmöitsijänä mitä hienoimmalle kuulijakunnalle, joka oli kiiruhtanut kuulemaan »Lapin pappia» ja joka hänen loistavia puhelahjojaan ihaili.

Olen tässä omistanut parisen sivua Laestadiukselle, koska hänen henkensä yhäkin voimakkaana elää pohjolan maissa. Eikä sen hengen vaikutus suinkaan ollut himmeämpi silloinkaan, kun minä oleskelin Kolarissa, niin lähellä Pajalaa olevassa paikassa. Kolarilaisista kesämuistoistani johtuu mieleeni kymmenkunta Laestadiuksen vuosina 1851 —1859 kirjoittamaa, alkuperäisinä ruotsinkielisinä käsikirjoituksina säilynyttä saarnaa, mitkä muuan hänen tyttäristään oli lahjottanut eräälle Kolarin sielunpaimenelle, ja tämä niistä eräitä kohtia minulle luki. Muuan Laestadiuksen tytär painatutti Luulajassa 1876 paksun suomenkielisen kokoelman hänen saarnojaan nimellä: »Provasti Lars Lewi Laestadiuxen Kirkko-Postilla».

* * * * *

Vähän mäkiseksi käy tie lähestyessämme vihdoinkin Pellon viljavata kylää, mikä on tämän pohjoisen seudun pääpaikkoja. Tässä saamme viimeisen kerran kulkea lossilla Tornionjoen yli, ja virta pysyy näkyvissämme 16 kilometrin kulkuajan tuolla pitkällä taipaleella _Orajärven_ majataloon. Loppumatkalla alkaa viljelys vähetä. Ylämäet johtavat meitä lähemmäksi erämaata, missä katse kuitenkin silloin tällöin saattoi pysähtyä siroihin uudistaloihin, joita yhä useampia alkoi tien varrelle ilmestyä.

Orajärven eli Uudentalon kievari on ylen pieni. Kovin autio on sen asema muutamalla Kiimovaaran rinteellä. Sieltä on vielä 30 kilometrin pituinen erämaataival Kolarin kappelin Sieppijärven kylässä sijaitsevaan Satan majataloon. Olemme siis nyt jo noin niinkuin kotipuolessa!

Koska me matkustimme omalla hevosellamme, tarvitsi se luonnollisesti vähän pitempiaikaista lepoa kuin tavallisesti, kartuttaakseen voimiaan pitkän taipaleen varalle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja läksin patikoimaan erämaahan, joka oli niin lähellä ja niin vienon hiljainen, tyyni ja rauhaisa kauniina kesäkuun aamuna. Sopimuksen mukaan pysähtyisin minä peninkulman verran maantietä kuljettuani toveriani odottamaan.

En ollut vielä kulkenut kauvas ennenkuin huomasin, että muuan lappalainen siirtolaisperhe oli porolaumoineen majoittunut hieman syrjään tiestä, mutta kodan sijasta oli siinä tavallinen hirsistä salvettu rakennus. Vaaleanharmaa poronjäkälä peittää maan laajalti uudisasutuksen ympärillä. Sen näkeminen ei porolauman omistajalle tietenkään ole epämieluista, ja kauniilta näytti minustakin kasvien rakenne ja hieno väri. Mutta saattaa kuitenkin ymmärtää, miksi pohjolan erämaissa paljon kuljeksinut suuri maanmiehemme M.A. Castrén arveli, ettei hän koskaan saattanut katsella poronjäkälää tulematta alakuloiseksi: olihan hän sen yhteydessä nähnyt musertavaa köyhyyttä ja kurjuutta Lapissa, suuria suruja ja kovia kärsimyksiä Siperiassa.