Part 3

Sauvoessaan ovat miehet ihan suojattomia hyttysiä, »sääskiä» ja »polttiaisia», noita kesän eri aikoina vuorotellen ilmestyviä verenjanoisia julmureita vastaan, jotka purevat kuin taistellen elämästä ja kuolemasta. Ilettävimmät niistä ovat pienimmät, sillä ne tunkeutuvat silmiin, korviin ja sieramiin, jos taas koskenlaskijat vetävät päähänsä ja olkainsa yli harmahtavat hyttyssuojustimensa, näyttävät he hyvin salaperäisiltä: säkenöivät silmät suojustimen suurissa silmäaukoissa; suojustimen ulkopuolella istuu sadottain hyttysiä, samalla kun kokonainen pilvi heidän ilkeämielisiä tovereitaan tanssii ja survoo valitsemainsa uhripaikkain ympärillä. Ja jos sauvojat ovat urheiluunsa tottumattomia ja paljain jaloin — mikä harvoin tapahtuu — pysyäkseen veneen keikahdellessa paremmin tasapainossa, sattuu väliin, että he, hyttysten hyökkäyksistä kiusaantuneempina kuin Job vainonhengestään, tekevät varomattoman liikkeen, mikä saa aikaan sen, että he menettävät tasapainonsa ja kaatua romahtavat kallistuvan veneen pohjalle — vahinko, joka on uhkaamassa silloinkin, kun alus äkkiarvaamatta törmää jollekin vedenalaiselle kivelle taikka tarttuu karille.

Nivojen kivet ovat kahta lajia ja niiden suomalaiset nimet viittaavat siihen, että kansassa on ollut luulo niiden kanssa yhteydessä olevista kuvitelluista elävistä olennoista. _Koiraskiviksi_ kutsutaan sellaisia vedenalaisia kiviä, joiden yli vesi tasaisesti virtailee, niinkuin pöytäliina, kun se aaltomaisena levitetään; _naaraskiviksi_ nimitetään taas sellaisia koskissa olevia kiviä, joita vastaan virtaava vesi rajusti ja ikäänkuin häijysti syöksyy vaahdoten ja räiskyen niinkuin jonkin ilkeän akan luonteenmukaisella tavalla, vertaus ja nimitys, mikä tarinoi huumorillisesta kohteliaisuudesta erämaassa. Kosken tyynempiä kohtia sanotaan _suvannoiksi_, eivätkä ne koskensauvojia mainittavammin rasita.

Kuta ylemmäs Äkäsjokea me samosimme, sitä vaihtelevammiksi rantamaisemat muodostuivat. Kohta näimme _Tapojoki_-nimisen sivuhaaran luoteesta vuodattavan sameita vesiään Äkäsjoen kristallikirkkaaseen helmaan. Tapojoen ylemmän juoksun varrella kuulostaa olevan todellakin romantillisen kauniita luonnonkuvia, mutta sinne poikkeaminen olisi vienyt meidät kovin syrjään aikomastamme suunnasta. Vähän tuonnempana oli joessamme pieni, soma saari. Tämä vaihtelevaisuus olikin omiansa virkistyttämään meidän mieliämme, sauvoessamme siinä tunnin toisensa jälkeen ventovieraita vesiä, tietämättä olimmeko jo ehkä kulkeneet ohi Luosujärven venevalkaman, mihin meidän olisi tullut pysähtyä.

Silloin älysimme muutamassa virran mutkassa miehen kävelevän rannalla. On mahdotonta unohtaa sitä kummallista vaikutusta, minkä itsessään tuntee kohdatessaan ihmisen syvässä erämaassa. Keskustelumme taukosi. Oli kuin ainoastaan silmämme olisivat eläneet. Siinä samassa hetkessä oli kaikki väsymys kadonnut kuin taikavoiman kosketuksesta. Vene kiisi eteenpäin kuin siivillä. Tuossa tuokiossa ilmestyi eteemme kappale mitä vilkkainta elämää ja kauniita värejä, siltä tuntui meistä tuona »loihdittuna» hetkenä. Vastaamme tuli näet kaksi venekuntaa miehiä ja naisia, ja matalikolla kahlaili muuan mies ja irrotteli eräitä karille tarttuneita tervatynnyreitä, samalla kun toisia tynnyreitä vieri verkalleen virran mukana, tällä yksinkertaisella kuljetustavalla päästäkseen Köytän lastauspaikalla Tornion edustalla odottaviin laivoihin.

Kun veneissäolijat meidät huomasivat, näytti se niihinkin tekevän yhtä eloisan vaikutuksen. Keskustelu oli pian täydessä käynnissä eikä siltä puuttunut alkuperäisyyden vivahdusta.

Seurueen joukossa oli ylen puhelias muuan vanha, rattoisa ukko. Että minä olin se kaukaa saapunut vieras herra, jonka huhu oli kertonut tänä kesänä saapuvan Kolariin, sen sanoi hän kyllä heti älyävänsä. Entä minun toverini? Kuka mahtoi hän olla? Kun ukko sai tietää, että tämä oli kunnon virkamies Kolarista, loisti hänen katseensa tyytyväisyyttä ja hän huudahti iloisasti ja reippaasti: »Noh, meidän kirkon oma mies!»

Me puolestamme ehätimme kyselemään vastaisen tiemme tuntomerkkejä. Niin, me läpäisimme tuotatuonnempana uudistalon vasemmanpuoleisella rannalla ja sitte Luosujärven venevalkaman oikealla. — Miten pitkä matka on pirtille? — »Noh, kolme pitkää virstaa!» — Entä venevalkamaan? — »Noh, ihan pirtin luona!» — Entä millaiset ovat sen tuntomerkit? — »Noh, ei siinä ole minkäänlaisia veneitä eikä muita sentapaisia, mutta vähän tervanjätteitä metsän halki johtavalla polulla.»

Pian heitimme hyvästit ystävälliselle, hauskalle venerahvaalle. Erosimme heistä kuin vanhoista tutuista.

Ja niin huristettiin yhä edelleen ylös jokea. Aluksi aika kyytiä ja vilkkaasti jutellen, sitte, kun aika kulumistaan kului eikä mitään uudistaloa vielä näkyviimme tullut, äänettöminä ja vitkempaan.

Pitkän taipaleen kiemurteli taas joki lakeiden, luonnonkasvuisten, sankkaruohoisten rantaniittyjensä lomitse. Kaikki tuntui olevan kuin viljeltyä, niin että uinaileva mielikuvitus sai minut siinä äänettömyydessä alinomaa tähystelemään — ei mitään pikku uudistaloa erämaassa — vaan vähintäänkin jotain komeata kirkonkylää, minkä minä odotin ilmestyvän eteemme joen jokaisessa mutkassa.

Sensijaan kohosi yht’äkkiä itse _Yllästunturi_ ja, niinkuin näytti, aivan lähellä kaikessa hirvittävässä majesteetillisuudessaan. Koko tuota alastonta tunturia näytti peittävän harmahtava jää- ja lumihyyhmä ja siinä vaipassaan se yleni niin tylynä ja uhkaavaisena, että kylmät väreet kävivät, kesäpäivän paahteesta huolimatta, läpi luiden ja ytimien. Seuraavana päivänä huomasimme, että meidät oli pettänyt näköhäiriö. Lumesta emme tunturilla havainneet jälkeäkään — se mitä lumeksi arvelimme olikin vaan liikkumatonta, taajaa, vaaleanharmaata usvaharsoa, jota oli kasaantunut pitkin tunturin rinteitä. Itse tunturikin lienee vielä ollut puolentoista peninkulman päässä meistä.

Yllästunturi oli kotvasen näkyvissämme. Sitte kävivät joenrantamat korkeammiksi ja metsäisiksi ja peittivät tunturin taakseen.

Sitävastoin kiilui viimeinkin odottamamme uudistalo rannan kuusien välistä. Me laadimme ajatuksissamme hauskoja suunnitelmia kahvin ja teen keittämisestä ja siitä että tuvassa saisimme kaiketi yösijankin, sillä varsinkin minä olin ylen väsynyt.

Mutta miten kaikki toiveemme taittuisivatkaan uudistaloon saavuttuamme! Ovi oli naulattu kiinni, kaikki väki oli poissa ja ainoastaan säikähtänyt lammaslauma samoili ympäri tarhaansa.

Erämaiden vanhan tavan mukaan tuollaisissa tapauksissa me avasimme oven — ooh, ei täällä olisi tarvinnut lukkoja eikä salpoja, sillä tuossa pimeässä tuvassa vallitsi köyhyys, ikävyys ja tavaton siivottomuus. Muuan kuppi ja teelautanen ja pata kuivaneine vellintähteineen muodostivat koko talouskaluston; lavitsa, jonka peittona oli vanhoja verkonriekaleita, oli makuusijana. Ei, mieluummin vielä muutama pikku ponnistus kuin jäädä tähän kurjalan hökkeliin.

Viritimme kuitenkin takkaan räiskyvän tulen, panimme vettä pataan ja miten lienemmekin siitä ryynivellin jätteet raaputtaneet, saimme kuin saimmekin padan puhtaammaksi kuin mitä se vuosikausiin oli mahtanut olla. Mustanpuhuvaa, savuista teetä saimme näiden kyökkipuuhiemme palkkioksi, mutta olipa toinen sauvojistamme niin uuvuksissa, ettei hän kun hänet joenäyräältä unestaan herätettiin, kyennyt tyhjentämään kuin puoli kupillista teetään, mikä kuitenkin kaiketinkin vaikutti häneen virkistävästi.

Tuntematta vähintäkään kaipausta naulasimme me jälleen tuon kurjalan oven kiinni ja läksimme edelleen etsimään Luosujärven venevalkamaa, missä tervanjälet polulla tuntomerkkeinä olisivat.

Matka sinne oli luonnollisesti paljon pitempi kuin mitä meille oli sanottu. Yhä uudestaan ja uudestaan kävimme maissa, tervapilkkuja turhaan etsiskellen. Mitä tarkkaavaisimmin ja indiaanien tavoin tähystelimme me joka suunnalle, arvellen että kentiespä sittekin olemme kulkeneet etsimämme paikan ohi. — Silloin älysimme äkkiä kauvempana rannasta olevan tervatun tynnyrinvanteenpuoliskon. Eri tahoille hajautuneina etsimme polkua, jonka piti olla siinä lähistössä. »Eläköön!» kaikui metsästä. Polku oli löydetty. Veneemme vedettiin kauvas maalle, sauvoimet ja äyskäri kätkettiin pitkään heinikkoon, ja nyt alkoi kahdeksan kilometrin pituinen kävelymatka joenpinnalla kestettyjen vastuksien lisäksi.

Kävihän se kulku keveästi ja rattoisasti kuusten ja mäntyjen keskitse kuivalla maalla. Matkalla me poikkesimme muutamaan laudoilla vuorattuun maakuoppaan, jonka tukinhakkaajat olivat aikoinaan rakentaneet. Sen seiniin piirsimme nimemme niiden harvojen matkailijoiden nimien rinnalle, jotka aikaisemmin olivat paikalla käyneet.

Polku vei nyt eräälle suolle, missä pitkä jono liukkaita, pyöreitä tukkeja oli siltana. Pieksut olivat mainiot pitämään tasapainossa tuolla limaisella, kapealla, melkein kilometrin pituisella käyntisillalla, mutta työläämpi oli sen taivaltaa, jolla jaloissaan oli pohjatut saappaat. Ainakin kymmenisen kertaa solahti se polviaan myöten suon ruskeaan liejuun, mutta rutikuivana sai hän kumminkin jalkansa sammaleisesta suosta ylös, ja se antoi äänen, mikä muiskua muistutti.

Suolla meitä ahdistelivat ikäänkuin »surisevaan taistelurintamaan» järjestäytyneet hyttyspataljoonat, joita on hauskempi muistella kuin komennella. Niin pääsimme kovalle maalle taaskin, ja hyvissä ajoin oli Luosujärven yksinkertainen, verrattain hyvinvoipa talo näkyvissämme. Voimakas koiranhaukunta ilmoitti tulomme talon asukkaille, jotka rohkeapuheisen, hupaisen »Lapin-muoriksi» itseään kutsuvan emännän ja hänen kielevän, toverini mielestä naisellisenkainon tyttärensä johtamina ottivat meidät mitä sydämellisimmin vastaan. Oudossa erämaan talossa vieraileminen ei täällä ole vähääkään harmillista, sillä varoissaan oleva väkikään ei yhtään ujostele ottaessaan vastaan tarjotun maksun vieraiden nauttimasta mukavuudesta ja heille osoitetusta loppumattomasta hyväntahtoisuudesta.

Tupa oli avara ja siisti. Erään akkunan luona, mistä levisi näköala Yllästunturille päin, olivat talontyttären kangaspuut, joissa oli työnalaisena vahva ja kaunis vihreänvärinen villakangaskudin; se oli nyt yöksi huolellisesti lumivalkosella pyyhinliinaila peitetty.

Kahvipannu porisi tulella suuressa, puhdistetussa takassa, illallinen oli pian katettu, mutta väsymyspä veikin miltei koko ruokahalun. Toverini, joka oli karaistunut jokapäiväisistä voimiakysyvistä matkoistaan, läksi vielä talontyttären kanssa soutelemaan sirojen rantojen ympäröimälle järvelle, josta talo oli saanut nimensä. Ilta oli tyyni, kaikki oli lähellä ja kaukaa niin hiljaista, että heidän veneestään kuului taloon jok'ainoa sana, minkä he lausuivat, silloinkin kun he olivat noin kilometrin päässä siitä.

Toverillani oli kyllä ollut aikomus hiukan uinahdettuaaan lähteä jo kello kahden aikana ongelle, mutta hän heräsikin vasta kello kolme, jolloin me muut jo teimme Yllästunturille lähtöä.

Se joka tänä yönä ei nukkunut olin minä. Minulle oli vuode valmistettu suureen saliin, jonka kaikki akkunat olivat ulkoapäin laudoilla tukitut, niin että sisällä vallitsi täydellinen pimeys. Ainoastaan yhdestä ja toisesta pienenpienestä reiästä pilkisti hieno valopilkku. Siistin vuoteeni viereen oli kuitenkin sytytetty kynttilä palamaan kuin talvella. Sänkyäni ympäröi komea hyttysteltta; sänkyjä oli useita muitakin pitkin salin seinuksia ja niissä nukkui naisia ja lapsia. Niinkuin päivänvalo oli kesäinen lämpökin tuosta avarasta huoneesta poissa ja kellarimainen koleus siellä vallitsi. Tuntui siltä kuin olisi se säilynyt täällä aina pitkästä talvesta asti. Minua muodollisestikin kiusotti tuo pimeys, johon viime aikoina en ollut tottunut. Uni ei silmiin tullut, ja minä nousin ylös jo kello kaksitoista ja niin poistuin tuosta hyttysistä vapaasta, mutta pimeästä ja kolkosta huoneesta.

Ulkona helotti aurinko tänä yönä säteilevän kirkkaana, vaikkakin sen loisto oli omituisen vakavaa, mikä sille keskiyön aikana on juuri ominaista. Tunturi lepäili katveisena noin viiden kilometrin päässä, linnuntietä laskien. Sitä ympäröivät honkametsäiset kukkulat ja niiden yläpuolella muodostuivat kivivuoret jättiläismäiseksi, matalanpuoleiseksi hämärän muinaisuuden kilvenkupulaksi.

Jokin salaperäinen vetovoima on tuossa erämaan jättiläisessä, jonka ympärillä vielä väliin susi ja karhu samoilevat. Silmä pyrki kerran toisensa perästä kääntymään sen tasaisiin, voimakkaisiin ääriviivoihin.

3. YLLÄSTUNTURI.

Niin tulivat aamun alkutunnit, jokseenkin kylmät, tuoden kuin tervehdyksiä korkealta tunturilta, missä ilma on koleata kuumimpanakin kesäpäivänä.

Aamukahvi tarjoiltiin. Ja me purasimme hyvin aikaisen aamiaisen eväslaukkumme antimista, ja siihen olimme lisäykseksi saaneet auringonpaisteessa kuivattua poronlihaa. Sitte läksimme oppaamme seurassa — hän oli muuan tilanomistaja tuon matalan pikkujärven vastakkaiselta rannalta — venevalkamaan, sillä alkuosa matkaamme oli kuljettava vesitse.

Kauvan ei tarvittu soutaa. Me astuimme maihin erään leveän metsäojan suulla; puron vesi solui hiljaa eteenpäin yhtyäkseen järven sameisiin varastoihin.

Nyt alkoi hanhenmarssimme oppaamme perässä melkein huomaamatonta, erämaahan johtavaa polkua pitkin. Kello oli nyt neljä aamulla.

Mikä ääretön joukko mahtavien, kaatuneiden honkain runkoja olikaan tässä metsässä vastassamme! Väliin pääsimme niistä kiertämällä, väliin oli meidän kiivettävä niiden yli. Useimmat niistä lienevät sortuneet myrskyissä muutamia vuosikymmeniä takaperin. Oksat ja varvut olivat jo aikoja sitte rungoista irtaantuneet ja kaarnan olivat sateet ja myrskyt putipuhtaiksi pois huuhdelleet. Väriltään melkein valkeina ja ihan alastomina viruivat ne vehreän metsämaan kamarassa tahi pilkistelivät tuuheiden sanajalkojen välistä, joita kasvoi reippaasti porisevien purojen varsilla, metsän halki uraansa uurtavien. Ne näyttivät mammuth-eläinten luiden jättiläismäisiltä jäännöksiltä, sinne tänne erämaahan eksyneiltä.

Aurinko kohosi yhä ylemmäs taivaalle ja kuumuus oli jo niinkin varhain aamulla jokseenkin rasittava, varsinkin noustessamme harvempaa metsää kasvavan _Lampovaaran_ rinnettä ylös, sillä siellä oli kovin vähän varjoisata eikä kaikin paikoin ollenkaan. Päästyämme sen huipulle — vaaraa pidettäisiin Etelä-Suomessa varsin huomattavana »näköalavuorena» — tähystelimme turhaan tunturia, mikä ei saattanut olla kauvempana kuin kilometrin päässä meistä, mutta metsäpä yhäkin peitti Yllästunturin näkyvistämme.

Niin laskeusimme alas Lampovaaran vastakkaista rinnettä ja tulimme erääseen notkelmaan, mistä tiemme johti edelleen halki ylenevien metsämaiden, kunnes yhtäkkiä huomasimme seisovamme jylhäkatseisen, jyrkän _Yllästunturin_ juurella. Lapissa huomaa useinkin joutuneensa yllätyksien tenhopiiriin.

Ensimäinen havainto, mikä minua tuon pohjolan kuulun tunturin nähdessäni hämmästytti, oli tunturin vähäpätöiseltä näyttävä korkeus. Eipä se näyttänyt juuri paljon korkeammalta kuin Helsingin Nikolainkirkko, jonka korkeus torin tasosta ristin huippuun laskettuna on ainoastaan 242 jalkaa, kun Yllästunturin sitävastoin sanotaan olevan 2,000 jalan korkuisen ja siis vastaavan enemmän kuin kahdeksaa tuollaista päälletysten ajateltua kirkkoa. [Suomen tunnetuin vuori _Aavasaksa_ on korkeudeltaan ainoastaan 784 1/2 jalkaa. Yllästunturi on siis enemmän kuin 1,200 jalkaa sitä korkeampi.] Toinen seikka, mikä hämmästystäni herätti, oli se ettei täällä näkynyt jälkeäkään mistään varsinaisesta _vuoresta_. Edessämme oli vaan hyvin jyrkkä, ihan metsätön kukkula, jota peittivät lukemattomat päälletysten kasassaolevat kivet, melkein jok'ainoa kuution tai suunnikkaan muotoisia ja suunnilleen kyynärän korkuisia. Niiden muodot ovat niin säännöllisiä kuin olisivat ne koneella leikatut. Siellä täällä kiviröykkiöiden välissä näkyi kuitenkin palanen multaista maata, missä harvakseen kasvoi matalia yrttejä ja ruohonkorsia; sitte alkoi taas tuo valtava kivivyöhyke, kiertäen koko tunturin ympäri. — Monet muutkin Lapin tunturit ovat, mikäli varmuudella tiedän, täynnä irtonaisia kivimöhkäleitä, tasapintaisia, jyrkkäsärmäisiä, muinaisajan ajojäiden muodostelemia.

Kiviharkot ovat hyvin hienosyistä graniittia, ulkopuoleltaan harmaanvihreitä, sileitä, miltei liukkaita, väliin niin irti toisistaan, että ne kulkijan astuessa liikahtelivat.

Ja tätä pyramiidimaista kiviharkkoseinämää olisi kiivettävä aina kahdentuhannen jalan korkeuteen. Se vaatisi vaivaa ja hellettä nuoremmiltakin henkilöiltä.

Yhtäkaikki tultiin kiviharkkovyöhykkeen yläpäähän ja päästettiin helpotuksen huokaus, sillä yläosassa oli rinne kivetöntä ja siitä syystä helpompaa nousta. Ylös päästyämme havaitsimme seisovamme tasaisella ylängöllä — ja sen taustalla oli samallainen jyrkkä kiviseinä kuin alapuolellakin, mutta vieläkin korkeampi, muodostaen toisen kivivyöhykkeen tuon panssaroidun jättiläisen ympärille.

Otsa vielä hiessä äskeisistä ponnistuksista aloimme hetkisen levähdettyämme uuden kapuamisen ylös tunturille — alituiseen kiveltä kivelle hyppien ja kiiveten — tyytyväisinä siihen että edes silloin tällöin tapasimme muutamia metrejä kivetöntä maata, missä pikemmin pääsimme ylös jyrkännettä.

Minä en tahdo tästä tunturillenoususta kertomalla luoda lukijaan sen suurempaa väsymyksentunnetta kuin mitä se nousu meihin itseemme todellisuudessa vaikutti. No niin; ensimäistä ja toista kivivyöhykettä ja ylänköä seurasivat uudet ja yhä uudet samallaiset ja ne kuin ilkkuen esiin ilmestyivät silloinkin kun luuli jo varmasti matkansa perillä olevansa.

Tuossa jättiläisessä näytti piilevän kuin jotain salaperäistä, persoonallista ivaa ja uhmailua joka kerta kun se oli saanut houkutelluksi meidät uudelle ylätasangolle ja siinä taas viritetyksi eteemme uusia, yhä vaikeampia vastuksia. Täällä voi hyvin saada käsityksen siitä, miksi kansantarut pyrkivät luomaan vuorenpeikkoja ja tunturikuninkaita.

Mutta kuitenkin kaikitenkin tuntui siltä kuin olisi jokainen uusi este karaissut hermoja ja lujittanut lihaksia. Sai kyllä suutuksissaan purra hammasta ja hivellä hikeä otsaltaan, mutta kunkin uuden pettymyksen perästä lyhennettiin siitä huolimatta levähdyshetkiä. Ylös täytyi päästä, vaikkapa Yllästunturi kiviharkkovarustuksineen olisi pilviin asti ulottunut. Tuota kiusantekijäjättiläistä alettiin jo epäillä, vieläpä siinä määrässä, että kun viimeinkin oli päästy tunturin korkeimmalle ylängölle ja havaittu että sieltä saattoi nähdä joka suunnalle, yhäkin epäillen tirkisteltiin jotain _uutta_ kiviharkkoseinämää.

Mutta edessämme oli nyt ainoastaan hieman mykevä, sangen laaja ylänkö niin pitkälti kuin silmä kantoi; eräässä paikassa oli pienempi kasa kiviharkkoja ja sitä tunturin korkeinta kohtaa nimitettiin _laeksi_. Se oli kuin tuon mahdottoman suuren »kilvenkupulan» napa, minkä me jo kaukaa olimme luulleet näkevämme.

Mikä jylhyys, mikä _ääretön_ jylhyys, täytyy sanoakseni, levisikään täältä silmäimme eteen. Tuntureita ja taaskin tuntureita, metsäisiä vaaroja ja niiden välillä lukemattomia tundroja, järviä, lampia ja kiemurtelevia jokia, mutta mistään viljelyksestä ei tänne ylhäälle näkynyt pienintäkään merkkiä. Köyhinkin, pieninkin suomalainen kappeli, jos se olisi siirretty johonkin tuon näkemämme, äärettömän maa-alueen kolkkaan, olisi näyttänyt mitä ihanimmalta varallisuuden ja sivistyksen kehdolta.

Seuralaiseni, jotka olivat jylhyyteen näissä seuduissa tottuneet, ahmivat täysin siemauksin silmillään noista tosiaankin hämmästyttävistä näköaloista. Jakamattoman innostuksen valtaamina osoittelivat he toisilleen jokaista asuttua paikkaa, minkä kaukoputkillaan saivat silmiinsä. Nuo yksinäiset kohdat, jotka olivat parin peninkulman päässä toisistaan, tuntuivat vaan lisäävän seudun autiota vaikutusta, jonka yksityistä, luonnonkauneista, ihanista maisemista ei täällä ylhäällä tietystikään voinut saada mitään käsitystä.

Kun me olimme nousseet tunturille sen pohjoispuolelta ja koska siis emme saattaneet nähdä sen heikosti kaareutuvan tasangon yli, etenivät meidän näköalamme ainoastaan pohjoista ja sen rajasuuntia kohti. Ja tämä osa Lapinmaata olikin mieltäkiinnittävintä. Norjanpuoleiset mahtavat, korkeimmat tunturit näkyivät jokseenkin selvästi, mutta jonkinlaisella epäilyksellä osoitteli oppaamme eräitä Venäjän rajalla päin taivaanrannalla häämöttäviä tuntureita.

Korkeimpia Suomen Lapissa esiintyviä tuntureita oli pohjoisessa näkyvä kaunis- ja voimakaspiirteinen _Pallastunturi_ ja itäisellä ilmalla _Kumputunturi_, kaukana Kittilässä, kumpikin noin yhdeksän penikulman päässä siitä paikasta, missä seisoimme.

Tuona kuumana kesäpäivänä näytti mukanaoleva lämpömittarimme alhaalla Lampovaaran mäellä + 30°, mutta täällä ylhäällä Yllästunturilla auringossa ainoastaan + 8° Cels. Kylmä tuulenhenki ja juuri äsken sulaneesta lumesta johtunut kosteus saivat aikaan epämieluisan vedon tunturin laella, pitkää talvea muistuttavan. Kuivat, matalat ruohonkorret painuivat notkistuen maahan ja meidän oli oltava alituisessa liikkeessä, ettemme vilustuisi, hikisiä kun olimme. Täällä ei ole kesää koskaan, ja se vaikutus, minkä sain tuosta äärettömästä, aurinkoisesta, silmänkantamattomiin ulottuvasta harmaasta seudusta, oli talvimainen, vakava, juhlallinen ja kunnioitusta herättävä, niinkuin yleensä kaikki mikä on — yksi ja kokonainen.

Kylmyys esti meitä kauvemmin viipymästä Yllästunturilla, jonka joka puolella tarjoutunee katselijan nähtäväksi jokseenkin vaihtelevia maisemia ja näköaloja. — Alaslaskeutuminen oli jonkunverran helpompaa kuin ylösnousu ja kävi nopeasti, sillä vauhtia oli jyrkänteissä vaikea hillitä. Nopeat hyppäykset kiveltä kivelle vaativat kuitenkin tarkkaavaisuutta, sillä kivet olivat sileitä ja väliin luisujakin. Muutoin johdattikin meitä nyt oppaamme vähän kivettömämpää tietä, muristen itsekseen, että oli sen tien ylöskiivettäessä unohtanut. Oli niitä sentään kiviä täälläkin sadointuhansin. Ja jos Yllästunturi lukemattomine, melkein valmiiksi hakattuine kauniine kiviharkkoineen, jotka ovat mitä hienointa graniittia, olisi lähellä merta, muodostaisi tuo nyt niin orpo kukkula kokonaisen rikkaudenpesän.

Vihdoinkin olimme alhaalla tunturin juurella ja saatoimme sanoa tuolle yksinäiselle, mahtavalle, surumieliselle Yllästunturille hyvästimme.

Mikä mahtava maine olisikaan tuolla tunturilla, ellei se sijaitsisi niin kaukana erämaassa. Nyt lienee tämä pienoinen kuvaus kaikkein ensimäinen tuosta suuremmoisen jylhästä Yllästunturista.

Suomen kansallistarustossa löytyy olento, joka on kuin vartavasten luotu eläväiskuva tästä ikäänkuin Herran kiroomasta, kiviharkoilla lastatusta tunturista. Se on _Kullervo_. — Useinkin, kun istahdin jollekin kivelle hetkisen levätäkseni, kuvastui sieluuni tuon onnettoman nuorukaisen hahmo. Vaikka olivatkin silmäni ummessa, olin kuitenkin näkevinäni hänen istuvan siinä edessäni katkennut veitsi kädessään, taikka pikemmin seisovan tuolla kuivuneella nurmikolla ja puhelevan miekalleen erämaassa. Yllästunturilta saamiini muistelmiin liittyy aina Kullervon traagillinen haamu.

III.

TALVI-MUISTELMAKUVIA

1. MITEN TULIN JOULUA LAPISSA VIETTÄNEEKSI.

Sinä vuonna, jolloin vietin kesää pienessä minulle ystävällisessä piirissä, Kolarin pitäjässä, sain joulukuun 17 p:nä kohteliaan kirjeen, jossa pyydettiin minua heti matkustamaan sinne takaisin siellä joulua viettääkseni sekä nuo sen jälkeistä 20 päivää.

Kutsumus oli laadittu semmoisella luottamuksella tulooni, että se valtasi minut naiivilla, vanhanaikaisella uskollisuudellaan. Minulla oli 7 päivää käytettävänäni ennättääkseni Etelä-Suomesta 20 peninkulmaa pohjoispuolelle Tornion eli yhteensä 110 peninkulmaa. Rautatie ulottui silloin vielä ainoastaan Ouluun asti. Hymyilin ajatellessani kaikkia niitä vastuksia, joita ystävyys täydessä luottamuksessa tahtoi sälyttää hartioilleni yhden viikon joulu-ilon takia. Ei, suoraa hulluutta oli ajatellakaan matkaa!

Kirje, jossa olisin lausunut kiitokset tarjouksesta ja ystävällisen kieltäymiseni ei olisi enää ennättänyt perille. Se se oli kaikkein ikävintä. Näin, mitenkä kaikki siellä kaukana oli järjestetty etäisen vieraan vastaanottamiseksi, mitenkä jouluaatto tulisi ja odottavat katseet etsisivät lumikentillä lähestyvää rekeä, mitenkä lyhyt hämärä päivä kuluisi kaivatun saapumatta; mitenkä pimeys peittäisi aution seudun äänetönnä ja vakaasti ilman että kulkusten kilinää kuuluisi; mitenkä joulusaunan lämpöä innokkaasti ylläpidettäisiin viimeiseen saakka, mitenkä jouluaatto vihdoin toisi pettyneet toiveet pieneen perhepiiriin.

Ei, se meni liian pitkälle. Eikä tämä joulu antaisi minulle mitään rauhaa! Kello kävi niin hitaasti. Toivoin, että näyttäjä jo osoittaisi lähtöaikaa viimeiselle junalle, joka olisi voinut viedä minut pohjoiseen päin, silloin olisi epäilykseni ollut lopussa.

Katseeni sattuivat matkalaukkuun. Mahtuisiko siihen, mitä matkaa varten tarvitaan. Kulumaakseni aikaa ahtasin tavaroita siihen koetteeksi. Niinpä niin, kaikkein tarpeellisin saisi siinä kyllä tilaa ja niin käskin valjastamaan hevosen asemalle ajaakseni.

Mikä hulluus, mikä hulluus! Sata kymmenen peninkulmaa, ehkä 40 asteen pakkasessa! Mikä hulluus! Ei, riisukaa hevonen! En matkusta.

Kello oli 1/2 3 iltapäivällä, taivas pilvien verhooma. Mutta silloin välkähti aurinko kirkkaana esiin pilvipeitosta, — aurinko, jota ystäväni Lapissa eivät nyt vähään aikaan tulisi näkemään — sen loisto oli niin leppeä, niin ystävällinen. Ei, minä lähden! Valjastakaa hevonen! »Usko Jumalasta hyvää ja lähde» oli Laiska Jaakon sananpartena.

Seuraavalla hetkellä olin matkalla viettämään jouluaattoani Lapissa.

En koskaan ole lähtenyt pitkälle matkalle rauhallisemmilla ja iloisemmilla tunteilla. Miksi olin epäröinyt? Matka tuntui minusta nyt niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Olinhan niin hartaasti odotettu ja olihan minulle mahdollista toteuttaa odottajain toivo. Ja tuntuipa myös niin hyvältä, kun kerrankin maailmassa ei itseään pitänyt liian suuressa arvossa.

Ja tästä hetkestä alkaen en tuntenut itseäni enää joulukiireessä työttömäksi vanhaksi pojaksi. En, kuuluinhan yhtä hyvästi kuin kukaan muu Pohjolassa määrättyyn joulupiiriin ja olin saanut runsaan osuuteni joulukiireestä, joululevottomuudesta ja ikävöidystä jouluilosta.

Kuinka suuri Suomenmaa sentään on — varsinkin talvella. Sadan peninkulman pituisia lumihankia, niukkaa valoa, runsaasti pimeää. Pitkä rautatiematka Ouluun oli muutamia tunteja lukuunottamatta retki mustan tunnelin läpi, jossa juna valopilkun lailla kiiruhti lumihankien, metsien ja majojen ohi, ainoastaan harvojen valohohteitten sitä tuvan akkunoista tervehtiessä.

Kun seuraavana aamuna heräsin Oulussa, osotti akkunan lämpömittari, että puolen asteen lämpöinen odotti minua ulkona, jossa kuitenkin vallitsi niin paksu sumu, että matkani Tornioon kului kuin harmaassa säkissä — kulkien talviteitä meren lahtien, lumen peittämien niittyjen, leveitten virransuitten ja metsien läpi tervehtiäkseen tuon tuostakin suurta postitietä, jossa tapasin vanhoja tuttuja kilometritolppia ja varakkaat kylät odottivat aijottua Tornion rataa.

Matkalla mainittuun kaupunkiin jota kiireettä jatkettiin, laski lämpömäärä ainoastaan pari astetta nollaa alemmaksi, kunnes taivas vihdoin talvipäivän tasauksena 21 p. jouluk. selkeni ja saatti näkyviin teräväsakaraisen uusikuun, ennustaen sään muutosta.

Viivyttyäni lyhyen aikaa Torniossa matkustin vielä samana iltana kaksi peninkulmaa pohjoiseen päin.

Kun Torniossa kerroin olevani matkalla revontulia katsomaan, sanoi yksi tuttavistani: »Saattaisi tapahtua, että lyhyellä joulumatkallasi mitään revontulia ei tulisi näkyviin.» — »Ohoh», vastasin leikillisesti, »olen jo täksi illaksi tilannut itselleni vähän pohjanpaloa», ja oikeinpa arvasin — jo ajaessani leveän Tornionjoen suun yli, lensi heikosti loistava, maidonkarvainen pohjantulen siipi taivaan rannalta sen keskustaa kohden. Pilven muotoisia valopilkkuja ilmestyi sen ohessa pohjoiselle taivaalle ja näiden välissä levisivät terävät eriväriset valokentät tuon tuostakin esiin taas kadotakseen samalla kun välistä jättiläiskokoinen valonuoli syöksi halki ilman puolihämärässä lepäävään ympäristöön.

Tämä oli kaiketi ainoastaan harjoitus johonkin kohtaukseen sitä suurenmoista revontulinäytäntöä varten, jota halusin, mutta se valmisti minua valtavasti odottamaan, mitä tulisin näkemään.

Jos Gustave Doré vain olisi nähnyt valonhenkien vaihtelevan salaperäisen leikkimisen tänä iltana, niin mitä huimaavia aatteita olisikaan hänen sisäisen silmänsä nähtäviin ilmestynyt maailmaa hämmästyttääkseen, esim. kun hän loi kummallisia kuviaan Johanneksen Ilmestyskirjaan.

Seuraavana aamuna kello 5 jatkoin matkaa tähtikirkkaan taivaan loisteessa, 15 asteen tyvenessä, neitsyeellisessä pakkasessa.

Kuinka korkealta näyttikään Pohjolan tähtitaivas! Ainoastaan etelämaissa saa nähdä niin runsasta tähtivaloa ja niin ihanaa taivaankantta. Sen vuoksi olikin matka aikaisena, raikkaana aamuhetkenä erinomaisen hupainen.

Vihdoin rupesi päivä sarastamaan ja 11 ajoissa nousi aurinko säteilevän kirkkaana viipyäkseen pari tuntia taivaan reunalla, jättäen jälkeensä lumoavia värivivahduksia pohjoisen taivaan puoliskolle, kun eteläistä puoliskoa peitti mitä kauniin sininen ja viheriä värihohde.

Tänä aamupäivänä tapahtui minulle se ilo, että aivan odottamatta näin Kolarilaisen ystäväni astuvan sievään kestikievarihuoneeseen, johon olin tuokioksi pysähtynyt. Hän oli matkalla Tornioon noutamaan minua, joka jo olin hyvän matkaa kauemmas ennättänyt.

Tämä tapaaminen oli alkuna yhteiseen joulumatkaan minulle edellisenä kesänä tehdystä Lapin matkasta tuttua tietä, joka ainoastaan parin kilometrin matkalla nyt talvella kesäisestä erosi.

Tämä tapahtui Aavasaksan läheisyydessä, joten me siis tällä kertaa uudelta puolelta saimme nähdä tuon sfinksimäisen vuori-immen, joka kesäyön auringossa ja sydäntalven hämärässä katselee länteen päin ja uneksii ylpeästä Luoppiotunturista Ruotsin puolella.

2. PEIKKOMAISIA NÄKÖHÄIRIÖITÄ LAPISSA.

Kun meidän matkallamme Lappia kohden täytyi muutamaan paikkaan pitemmälti pysähtyä, alkoi aika käydä täpäräksi, jos tahdoimme jouluaatoksi päästä perille, ja kun tämä oli toivonamme, päätimme panna yötä lisäksi, koska ilma oli lauhkea, pakkanen ainoastaan 15 astetta ja aivan tyven.

Tottumaton kun olin seitsemän päivän matkaan arvasin yöllä joutuvani niiden näköhäiriöiden leikkipalloksi, jotka kuten edellisenä kesänä Lapissa tehdyillä pitemmillä matkoillani olin huomannut, tavallisesti iloista leikkiään kanssani pitivät, kun väsymys valtasi silmäni, mutta kun ei minulla ollut minkäänlaista haittaa oleskelusta siinä ihmeiden maailmassa, johon nämä häiriöt minut saattoivat, odotin mielihyvällä niiden esiintymistä talviyössä.

Ja ne ilmestyivätkin, kesänäyistä aivan eriäviä, mutta tavattoman huvittavina katseltaviksi ja niin sanoakseni tutkittaviksi ja parasta oli se, että ne uskomattomassa määrässä kaunistivat niitä yksitoikkoisia ja autioita seutuja, joiden läpi matka kulki.

Merkillisin kaikesta merkillisestä, joka näissä ilmiöissä esiintyi, oli se silmänkääntäminen, jolla ne tavan takaa alkoivat, siten että ympärillä olevat esineet vaihtoivat perspektiiviä niiden välillä olevien lumikenttien ja harmahtavan taivaan kanssa, jotta harmahtava väri terävin piirtein liikkui eteenpäin, jolloin puut tulivat muodostamaan tumman taustan. Ja kun näin luonnollisesti kävi myös lumen peittämän, valkean maantien ja taivaanrannan sen yläpuolella, niin kuljettiin eteenpäin ihmeellisten ennen näkemättömäin kuvaelmien ympäröiminä.

Joka kerta kun tämä perspektiivimuutos tapahtui, hävisi kaikki väsymys aivoista. Nauraen kohotin itseäni sijaltani pitkässä mukavassa reslareessä ja katselin uteliaana sekä täysin valveutuneena alituisesti vaihtelevia koristeita: milloin palatsirivejä ja italialaiseen malliin rakennettuja huviloita, joita tummat sypressit ja valkeat kuvapatsaat ympäröivät, milloin mahtavia kirkkoja pengermineen ja pilvenkorkuisine tornineen, jonka akkunoissa joku yksinäinen kynttilä — tähtitaivaalla — loisti.

Äkkiä näin meidän ajavan mitä ihanimpaan kristallista loistavaan luolaan, josta ei näkynyt ulospääsypaikkaa, ajavan suoraan sen kimmeltävää, säkenöivää holvia kohden. Vaistomaisesti tuuppasin matkatoveriani kylkeen ja huudahdin: »Etkö huomaa, kuinka täällä on kaunista! Mehän ajamme suorastaan taikalinnaan!» — »En näe rahtuakaan linnoistasi», vastasi tuo onnellinen otus, joka oli valvonut ja matkustanut kaksitoista yötä peräkkäin ja ainoastaan sillointällöin vaipunut reessä puolihorrokseen tuntematta mitään väsymystä, kun minä sitä vastoin ollen lopettamassa sadan peninkulmaista, varsin mukavaa matkaa ja valvottuani ainoastaan yhden ainoan yön elelin viehättävimpien näköhäiriöitten lumoavassa utupiirissä.

Vaikka ei ollut kuutamoa eikä revontulia, ei voitu tänä talviyönä — 23 ja 24 päivän välillä joulukuuta — kuten useimmiten kaukana pohjoisessa on asian laita, puhua mistään varsinaisesta pimeästä. Meitä ympäröi vain omituinen iltahämärä, jossa saatti erottaa kaikki lähellä olevat esineet.