Part 2

Pian loppui tuo lappalaista uudisasutusta ympäröivä poronjäkäläseutu ja raitis metsämaisema ilmestyi eteeni. Jokin lintu kuului metsässä livertelevän jostain salaisesta onkalosta kumpusi kirkasvesisiä, liriseviä puroja. Yhtäkkiä tuli pensaikosta esiin nuori peura ja ihmisen nähdessään pysähtyi hämmästyneenä muutamiksi sekunniksi ja jäi seisomaan hurmaavan miellyttävään asentoon, loikatakseen taas tuossa tuokiossa kevyin kavioin yli vuorten ja kenttien. Vähän tuonnempana häiritsi metsän syvää hiljaisuutta kova ryske, ikäänkuin kävisi satujen villi metsästys kautta erämaiden. Siellä jytisi ja tärisi, ja täyttä laukkaa syöksyi jostain syystä säikähtänyt porolauma, vanha, ruma härkäporo edellään, pitkin maantietä. Se pysähtyi hetkeksi minut nähdessään ja pakeni sitte seurueineen salamannopeudella tiehensä männikköön ja koivikkoon, niin ettei niistä enää jälkeäkään näkynyt, mutta kuuluipa metsästä vielä kotvasen ryskettä niiden mentyä. Vaan muutoin oli kaikki niin hiljaista, niin vienoa ja tyyntä tuossa syvässä erämaassa.

Niin jatkui kulkuni läpi metsän, jota tuli oli paikkapaikoin tärvellyt. Sitä rajottava korpimaa helotti smaragdinvihreänä, se kun oli täynnänsä tuhansia ja taaskin tuhansia, keskimäärin noin puolen metrin korkuisia vaivaiskoivupensaita ja vesoja, luoden tuohon autioon seutuun väritystä ja suloutta. Miten hienosti ja kauniisti ovatkin sen hartsimaiset pikkulehdet pyöristyneet ja sahareunaisiksi muodostuneet. Tämä Lapin soma kaunistuskasvi viihtynee hyvin missä Suomen seudussa tahansa. Puutarhurien varastoissa niillä luulisi olevan menekkiä, varsinkin seppeleinä lasten haudoille, sillä ne eivät aivan pian kuihdu.

Erämaassa kävellessään sattuu usein, että vaeltaja eksyy silloin kun päivä ei paista. Tässä yleisellä valtatiellä, jossa ei mitään syrjäteitä ole, ei sen pitäisi tulla kysymykseenkään. Mutta muutaman kerran olin vähän syrjempänä joutumaisillani eksyksiin, nimittäin avarassa metsässä. Silloin johtui mieleeni Linnén tarina siitä, miten lappalaiset tuollaisista seikoista selviävät. He ovat tottuneet saamaan merkkejä osaksi suurista ja kasvavista, osaksi kuivista männyistä suolla. Ensinmainittujen eteläisellä sivustalla on useampia oksia, pohjoisella ei ollenkaan. — Kuivissa suopetäjissä on enemmän naavaa pohjoispuolella kuin eteläisellä. Haavan kuori on röysteinen pohjoiseen, mutta sileä etelään päin. Muurahaispesää ympäröivät nurmikko ja marjanvarret eteläisellä, vaan eivät pohjoispuolella. Jos nuo merkit pitävät paikkansa, olisi lappalaisten tekemillä havainnoilla suuri arvo. Varmin kompassi lienee tuulien tuivertama oksaryhmä kasvavissa petäjissä.

_Sammalvaaralla_ näimme viimeinkin muutamia vaatimattomia asumuksia. Eräässä sellaisessa oli Kansanvalistusseuran maantieteellisiä kuvaelmia Italiasta.

Sivuutettuamme _Naamajoen_ lossipaikan ei meillä enää ollut pitkälti Satan majataloon, mistä Kolarin kirkonkylään oli 23 kilometriä. Satan lähistöllä on entisaikaan käytetty hautausmaa. Se on perustettu lentohiekkakummulle, mistä soma näköala leviää kaislarikkaisiin vesilintujen rypypaikkoihin, yli _Sieppijärven_ vesistöjen. Hautausmaan portti oli koristettu valkosilla sertinkikaistaleilla, joita oli tapana kiinnittää ruumisrattaiden aisoihin. Sitte ne naulattiin kiinni kirkonporttiin — etteivät vainajat entisiin koteihinsa enää palajaisi! Tuo koruton hautausmaa omituisine puuristeineen ja taikaverhoineen olisi ollut kiitollinen aihe symbolistisille taidemaalareille.

Täällä näin ensi kerran mahtavan _Yllästunturin_ majesteetillisena kohoovan korkeuksiin noin kuuden peninkulman päässä yli kaikkien välillä olevien vaarojen. Olihan tämä tunturi, joka on 2,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella ja maan korkeimpia, enemmän kuin mikään muu houkutellut minut tuolle pitkälle, unohtumattomalle Kolarinretkelleni — eli retkilleni.

Täällä näin samaten ensikerran keskiyönauringon tekevän käännöksensä taivaanrannan yläpuolella. Tuota majesteeteista näytelmää sain sitte viikkokausittain katsella Muonionjoen rantamilta rauhaisassa Kolarissa.

Sinne meitä tiemme johti _Ylisenvaaran_ ja _Pohjoisenvaaran_ ylitse, kautta kankaiden ja korpimaiden, koivu- ja havumetsien halki, pitkin helottavien vaivaiskoivujen peittämiä kenttiä.

4. PERILLÄ. HYTTYSIÄ. RYÖVÄRIJUTTU LAPISTA.

Vihdoinkin olimme kotona — _Tannan talossa_, jonka virallinen nimi oli _Lapinniemi_. Sen oli aikoinaan omistanut muuan sotilas, nimeltä _Björntand_ (Karhunhammas). Ruotsalaisen nimen tand-sanasta oli muinoin muodostunut: Tanna, mikä sitte jäikin talon yleisimmin tunnetuksi nimeksi.

Tannan omistajana oli kunnon emäntämme. Ja hänen uskollinen palvelijansa Roope oli talon kaikki kaikessa: renki, kuski, »puutarhuri», ja »pehtori» y.m. Talonväki asui vanhemmassa, me vastatehdyssä rakennuksessa, jossa oli korkeat akkunat. Tänne, mutta ei kauvemmas, oli jo kauvan ollut postinkulku — nyt se kulkee edelleen vähän pohjoisemmaksi. Muutamaan naapuritaloon oli maantie päättynyt, mutta sekin ulottuu nyt Muonionniskaan asti. Tanna oli siis jo vanhastaan tunnettu ja huomattu paikka.

Heti kun olin hiukkasen hauskaa huonettamme silmäillyt ja siellä tavannut muun muassa oikein komeita porontaljoja, levitin niistä muutaman lattialle ja sen ja päänaluksen avulla järjestin kesävuoteen itselleni. Tarvitaanhan unta myöskin kesäyönauringon maassa, varsinkin pitkän matkan perästä ja juhannusaaton iloisten vastuksien edellä.

Tiesin kyllä, että verinen vainoretki parvissaan surisevia sääskiä vastaan oli edessäni, mutta olihan yhdentekevää, milloin tämä 30-päiväinen sota alkaisi. Mieliala oli hyvä, ja kaikkein viimeiseksi minä, ennenkuin kolmen tunnin syvään ja leppoisaan uneen uinahdin, rohkeasti nauroin noiden pikku pyrisijäin »sur-sur-surreille» ja niiden ilkeämielisille »pi-i-i» piipityksille, ne kun leijaillen laskeutuivat helsinkiläisen uhrinsa kimppuun.

Herättyäni tunsin omituisesti itsessäni, että pääni oli paisunut ja ikäänkuin ulospäin pullistunut. Sipasin sitä kädelläni. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko tämä minun kalloni? Suuria äkämiä äkämien viereen oli ilmestynyt päälakeen ja takaraivoon, vähän pienempiä samallaisia otsaan, niskaan ja kaulaan ja kokonainen legioona pikku näppyjä poskiin, korviin, käsiin ja käsivarsiin. Vähän alakuloisena ryhdyin arvailemaan, miten paljon nuo pikku paholaiset olivat minua verottaneet. Oikeassa kädessäni: siinä punotti kahdeksantoista veripunasta muinaismuistoa sääskisyömingeistä. — Pidin tarpeettomana jatkaa tuota yhteenlaskemista ja päätin kylmästi ajatella asiata. Ihminenhän on määrätty sääskien ravinnoksi Lapissa. Varsinkin sanotaan tuon seikan koskevan ensikertalaista. Nuo vikkelät elukat pistävät näet piikkinsä ylen helposti ensikertalaisen parkitsemattomaan pintaan, ja veressä saattaa olla muutakin makua kuin salakuljetetun norjalaisen »holipompelin» eli paloviinasekotuksen.

En tahdo liiotella, mutta pidän otaksuttavana, että pohjoismaissa on enemmän hyttysiä kuin ne 16 à 17 tuhatta miljoonaa ihmistä, jotka maapallollamme elävät. _Yksi ainoa_ naarassääski saattaa näet, eläintieteellisten tiedonantojen mukaan, luoda useampia sukupolvia, joiden yksilöiden voidaan laskea nousevan miljooniin. Siellä täällä Lapissa, soissa ja rämeissä, on ilma noiden piikkisääskien peittämä kuin pilveen ikään; vaan kyllä ne muuten vainoovat eteläisempiäkin seutuja. Ei niitä sikiä juoksevissa, vaan seisovissa vesissä, helteisillä rannoilla ja liejumailla, sadevesiastioissa j.n.e. Talveksi ne taintuvat sopiviin lymypaikkoihinsa latoihin, kellareihin ja ehkäpä enimmäkseen talleihin.

Ennenkuin menin päivälliselle, katsahdin peiliin. Taivahan Tapio! miltä näyttikään naamani—melkeinpä kauniisti koristetulta korkokartalta jostain Polynesian tuliperäisestä saaresta.

Tuotimme kahvin rantatörmälle, mihin olimme istahtaneet — tietystikin sääskien sekaan, jotka eivät sikarinsavua lainkaan pelänneet. Helposti haihtuva pikiöljy pitänee niitä hetkisen loitolla, mutta tuon epämieluisen öljyn alituinen käsitteleminen on kiusallista. Paremmin viihtyy hyttyssuojustin päässään ja kaulassaan, mutta ne pitävät hipiän ainaisessa hiessä. Parasta on kärsiä näitä verenimijöitä päivällä ja olla sitte varma hyvän yölevon saamisesta _hyttysteltassaan_.

Tämän älysin heti kun minulle oli kuvailtu sellaisen suojusteltan rakenne. Kutsutin heti vanhan kankurin, Tiina-lesken, luokseni. Kuultuaan, että Lapinmaa on minulle rakas, halusi hän reunustaa tuon valkosen pumpuliuudinkudoksensa pitkin pituuttaan »lappalaisiin väreihin»: keltapunasinisiin. Ja siihen hän tietystikin sai luvan. Enkä minä sitä katunutkaan, sillä nämä tummemmat reunukset himmensivät jossain määrin päivänvaloa ja siten edistivät osaltaan unen pikaista saapumista. Siihen tuli lisäksi teltan ulkopuolella olevain, saaliinsa kadottaneiden sääskien surunvoittoinen serenaadi, kerrassaan leppoinen tuutulaulu, kun kerran ei tarvinnut pelätä päällekarkausta niiden taholta.

Kun hyttynen metsäisissä ja kosteissa seuduissa eteläisemmissä osissa Suomea väliin esiintyy miltei maanvaivana ja yörauhanhäiritsijänä, tahdon tässä antaa pienen kuvauksen hyttysteltasta, minkä helposti voi kuljettaa mukanaan. Sen vanhastaan suomalainen nimitys on _rankinen_.

Muodoltaan on tämä teltta jotakuinkin tavallisen lehmänkellon näköinen ja laaditaan se sellaiseksi että sen sisälle mukavasti mahtuu yksi tahi kaksi lattialle laadittua makuusijaa tahi sänky. Se on ommeltu uudinvaatteesta, niin harvasta, että ilma pääsee tunkeutumaan sen läpi, mutta ei pieninkään sääski. Korkeus: maun mukaan tavallisen miehen korkeus tahi sitäkin korkeampi. Teltankatto muodostaa — samoinkuin lehmänkellossakin — suorakaiteisen tason, yläpuolelle ommeltuine nauhoineen ja niiden päässä olevine silmukoineen, mitkä sitte ripustetaan kattoon kiinnitettyihin pienempiin koukkuihin. Tuohon teltankattoon neulotaan kiinni ne neljä riippuvata seinustaa ja niiden väliin järjestetään kolmisärmäinen kiila, jotta telttavaate olisi alhaalta tarpeeksi laaja. Päästäkseen tuon uutimen sisäpuolelle — siinä kun ei ole yhtään aukkoa — tulee kohottaa ylös verhon lattialla viilevää laitaa ja ryömiä siitä makuupaikkaansa. Saattaahan sattua, että samalla myöskin joku sääski sattuu pujahtamaan siitä sisälle, mutta sen saa helposti kiinni tuossa pikkuteltassa silloin kun se turhaan kokee uutimen läpi pyrkiä ulos.

* * * * *

_Tannan_ talon asema siinä akkunaimme alitse virtaavan _Muonionjoen_, leveän kuin pienen sisämaanjärven varrella oli oikea jylhän pohjalainen. Vielä sitäkin viehättävämpi oli niin läheltä katsella tuota etäistä _Yllästunturia_, joka jylhänä yleni välissämme olevan lakean maiseman yli. Vaihtelevia pilvenhattaroita leijaili hyvin hitaasti sen reunojen yli, ikäänkuin kolkkoja elonmerkkejä tuossa jättiläisessä ilmaisten. Tämä tunturi vietteli katseemme puoleensa usein, hyvin usein.

Aivan kotimme ääressä oli ruokamultainen perunamaa ja ainoastaan muutamia pensas- ja kukkaistutuksia, joiden keskellä muuan georginintaimi yleni, tahi miten sanoisinkaan, koskapa sen vana ei ollut viittäkolmatta senttiä korkeampi. Se kehittyi kuitenkin kärsivällisesti suureksi kukaksi, jonka ympärysmitta oli sama kuin ennenmainittu korkeus. Kukkarukka muistutti liikuttavasti kääpiötärtä, jolla käsivarrellaan lepäsi vauras lapsi.

Talon nähtävyyksiin kuului vielä viehättävä maitohuone, jona oli muutamaan santasärkkään kaivettu yksinäinen kellari. Hohtavan valkoset maitopytyt näyttivät ihanteellisen siroilta tuoreitten kuusenhavujen verhoamia hyllyjä vastaan; ne olivat samaten sopusoinnussa puhtaaksi pestyn permannon kanssa. Ilma huoneessa oli oikein raitis ja miellyttävä. Se oli parantola duodesikokoa.

Ja yhtä kaunista oli katsella valkosiksi pestyjen vaatteiden lumen lailla rantapuiden lomissa loistavan. Tuolla lakkaamatta valuvalla kirkkaalla virranvedellä oli kummallinen voima saada valkonen villavaatekin häikäisemään silmää.

Suloinen oli se siunattu virta siitäkin, että se kesäkuumilla tarjoili meille viileätä kylpyään, mutta jotenkin matala se oli, niinkuin tavallisesti muutkin samallaiset vesistöt.

Toverini, joka oli uuttera uimaan, ei tyytynyt ainoastaan kesäisiin kylpyihinsä. Ei ensinkään, talvikylpyjen oli hän täällä havainnut olevan ylen virkistäviä. Saunan löylystä juoksi hän suinpäin ulos ja piehtaroi syvissä kinoksissa vanhan suomalaisen tavan mukaan. Kun hän kerran oli tavallista kauvemmin viipynyt tuollaisella urheiluretkellään, uskalsin minä hetkiseksi pistäytyä saunan kynnykselle katselemaan tuota Tannan talon sirkusta, mutta riensin taas samassa saunaan, sillä ulkona oli 25 asteen pakkanen. — Ihan helposti olisivat Kolarin pappi ja hän saattaneet käydä otteluun maailmanennätyksestä siinä urheilulajissa. Kun he talvella läksivät »pienelle» ajelumatkalle, s.o. ajelivat kolme peninkulmaa, niin he saavuttuaan miellyttävälle lumikentälle katsahtivat toisiinsa veitikkamaisesti, pappi ja tullimies, minkä jälkeen riisuivat turkkinsa ja kaikki muut vaatteensa putipuhtaiksi sekä alkoivat piehtaroida niinkuin huimat hevoset nietoksissa, niin että varpuset useinkaan eivät nähneet muuta kuin jalkapohjat noista 30 ja 40 vuoden välillä olevista valtion virkamiehistä. Tuon 20 asteen pakkasessa tapahtuneen lumikylvyn perästä pukivat he yksinkertaisesti ylleen, heittäytyivät rekeensä ja ajoivat yhtäpäätä kotiin puolentoista peninkulman pituisen taipaleen. Kun minä erään tuollaisen lumikylvyn jälkeisenä päivänä kysäsin vanhemmalta osanottajalta, miten hän voi, vastasi tämä: »Hyvin, kiitos vaan kysymästä. Mutta suhiseepa tänään vähäsen kummallisesti korvissani, vaan ei kai se sentään liene lumikylvystä johtunut».

Ja lopuksi muuan ryövärijuttu Lapista. Istuin eräänä aamupäivänä Muonionjoen varrella olevassa hauskassa kodissamme — se oli viides heinäkuuta — ja luin Helsingistä tänne juur'ikään saapunutta korjausarkkia muutamaan loppupuolinidokseen J.V. Snellmanin koottujen teosten ruotsinkielistä alkuperäistä painosta. Että jotain _sellaista_ saattoi tapahtua _Lapissa_ ennenkuin vielä yhdeksästoista vuosisata oli umpeen kulunut, sitä ei tuo suuri kuopiolainen sankari tietenkään koskaan olisi saattanut ajatella taistellessaan 1840-luvulla milteipä ypöyksin »Saimassaan».

Samassa astui sisälle reima toverini salaperäinen hymyily huulillaan. Hän sanoi sellaisilla perusteilla, jotka sittemmin osottautuivat tosiksi, olevansa vakuutettu siitä, että muuan lastattu vene, joka aamulla oli sauvonut ylös jokea, oli salakuljetuspuuhissa. Hän oli päättänyt kahden vahtimestarinsa kanssa seuraavana päivänä, eräänä lauvantaina, puoli kahden aikaan aamulla huomaamatta seurata alusta maitse Ruotsin puolella. Niin tapahtuikin. Yksinkertaisiin siviilipukuihin puettuina nousivat nuo kolme miestä sovittuna aikana yön hiljaisuudessa maihin Ruotsin puolelle, mistä minä sitte sauvoin veneen takaisin Tannan rannan vanhaan valkamaan, niin että kylässä luulisivat tullivirkamiehen olevan kotosalla.

Reippaina kävelijöinä harppailivat miehet kenenkään huomaamatta ja yhdessä ainoassa vuorokaudessa tuon yhdeksän peninkulman pituisen matkan Muonionniskan kirkonkylään ja heinäkuun 8 päivän aamuna toimeenpanivat kotitarkastuksen ja takavarikkoonoton epäillyn kauppamiehen luona.

Takavarikkoon otettujen tavarain arvo nousi tuskin tuhanteen markkaan, mutta tuossa jutussa tulisi kuitenkin ihmishenkiä vaaraan. Sillä ennen pitkää kävi ilmi, että milteipä koko kylän miesväki ja nuo puolivillit, humaltuneet tukkijätkät joen kummallakin puolen olivat hyvissä väleissä asianomaisten muonionniskalaisten kauppiaiden kanssa Syystä että täällä yleensä tullimiehiä miltei joka taholta karsain silmin katseltiin viivästyi rannalle asetettujen takavarikkotavarain kuljettaminen. Silloin käyttivät jätkät tilaisuutta hyväkseen ja noin 15 à 20 miehen suuruisena joukkueena hyppäsivät kahteen suureen koskiveneeseen ja nousivat maihin suomenpuoleiselle rannalle, minkä perästä he, keksit ja seipäät käsissään, suinpäin syöksyivät tullimiesten niskaan. Viimeksimainituilla oli hyökkäyksen tapahtuessa ainoastaan yhdellä, nimittäin nuoremmalla vahtimestarilla, revolveri. Kun hänen esimiehensä näki kolme seivästä olevan vihanvimmaisina kohotetun juuri tuon revolverinomistajan päätä kohti, käski hän tämän laukaisemaan revolverinsa, mikä tapahtuikin, kuitenkin kehenkään sattumatta. Siinä samassa iskettiin hänet verissäpäin maahan ja roistot olivat jo vähällä surmata hänet. Tuossa tuokiossa saapui taistelupaikalle paikkakunnan nimismies, mutta sillävälin olivatkin jätkät jo ehtineet työntää veneisiinsä suurimman osan rannalla olevista tavaroista, minkä jälkeen kiireimmän kautta pyrkivät Ruotsin puolelle. Tullimiehet ja nimismies ajoivat heitä veneellä takaa. Turhaan käski heitä nimismies lain nimessä ja ampumisen uhalla pysähtymään. Haulikosta pamahtikin kaksi laukausta jätkiä kohti ja näistä sai yksi panoksen niskaansa.

Mutta tästä huolimatta soutivat nyt tukkijätkät kaikin voimin kohti Ruotsin rantaa ja katosivat metsän varjoon, heitettyään jokeen säkillisen sokeritoppia ja jätettyään rannalle sen osan saaliistaan, mitä eivät jaksaneet kantaa.

Suomalaiset lainvalvojat palasivat takaisin, heillä kun ei ollut oikeutta seurata rosvojen jälkiä Ruotsin valtakunnan alueella.

Asestettuina ja turvanaan nimismies 20-miehisine joukkueineen kulkivat nuo tullilaitoksen valppaat valvojat, takavarikkoon otettujen tavarain tähteet mukanaan, peninkulman verran halki metsän — mitään varsinaista maantietä ei Muonionniskaan silloin vielä ollut. Matkan loppuosa kuljettiin veneillä aina Kolariin asti, minne jo häilyviä huhuja Muonionniskan verisistä vainotöistä oli vierinyt, levottomuutta kaikkialla herättäen, mutta varsinkin Tannan talossa.

»Salakuljetusbasilleja» piiloutunee ehkäpä joka toiseen kukkaroon Suomen ja Ruotsin rajajokien varsilla. Kaikkein pienimmät, kaikkein viattomimmat ja hilpeimmät niistä ovat päivät pääksytysten liikkeessä Tornion ja Haaparannan välisellä kävelysillalla ja niistä ei tullilaitokselle ole vähintäkään vahinkoa. Ilkeät, rumat, inhottavat ja tarttuvaiset basillit, jotka voisivat ja joiden pitäisi aiheuttaa tunnontuskia, kulkevat salaisia pimeyden polkuja ylempänä pohjolassa.

II

KESÄMUISTELMAKUVIA

1. MUONION- JA ÄKÄSJOELLA. YLÖS KOSKIA JA TUNTUREILLE.

Eräänä kirkkaana kesäiltana läksimme me, kolmimiehinen joukkue, pitemmälle matkalle erämaahan, joka eteni luoteeseen Kolarin kirkonkylästä. Päämääränämme oli oleva majesteetillinen _Yllästunturi_, tuo jylhä, korkea kukkula, jonka ääriviivat me erotimme akkunoistamme, vaikka linnuntietä sinne saattoi olla viisi peninkulmaa.

Oli jo kymmenes tunti kun matkalle läksimme, mutta kukapa saattaa tässä kesäisen auringon maassa ajatella sitä onko edessä yö vai päivä. Varsinainen erotus näiden vuorokauden eri aikojen välillä on vaan siinä, että aamutunnit ovat hieman kolakampia, sillä lämpimiä öitä ei täällä pohjolassa ole — niinkuin väliin poikkeustapauksessa muussakin Suomessa.

Niinpä astuimme keveään koskiveneeseemme, missä ne kaksi miestä, joiden on tuota kapeata venettämme sauvottava, seisoivat, toinen perässä, toinen kokassa, sill'aikaa kun kolmas toimeton matkustaja, jos sellainen sattuu mukaan, laatii itselleen veneen pohjalle ruohoista ja koivunvarvuista niin mukavan makuusijan kuin taitaa, sillä tuossa vaappuvaisessa veneessä on oltava jotakuinkin liikkumatta. Jos hän istuisi, pimittäisi hän näköalan peräsauvojalta, jonka täytyy joka hetki tähystellä virranpyörteiden salaisia satimia.

Ja niin noustiin ylös _Muonionjokea_, joka leveänä ja mahtavana, väliin koskimaisena — sellaista kutsutaan _nivaksi_ — virtailee metsäisten rantojensa välissä, mitkä vitkaan ylenevät tämän rajajoen kummallakin puolelta, Suomen ja Ruotsin. Väliin nousimme maihin Suomen rannalle, väliin Ruotsin kuningaskuntaan. Ken tuntee täällä ylhäällä pohjolassa erotuksen näiden naapurimaiden välillä, missä korviin kajahtelee ainoastaan suomenkieli!

Matkamme alkoi itse juhannuspäivän iltana. Väliin piiloutui aurinko jonkun yksinäisen, pohjoisessa samoilevan pehmoisen pilvivaipan taa; väliin leikki sen täyteläinen heijastus virran poimuissa ja rannoilla, missä silloin tällöin saattoi erottaa jonkin yksinäisen asumuksen. Ylipäänsä oli näköala vielä jotenkin jokapäiväistä.

Pari kertaa »yön» aikana astuimme maihin, venemiehet hetkisen levätäkseen ja me kaikki tutustuaksemme mukanaolevaan eväslaukkuumme. Kävimme ensin muutamassa ruotsinpuoleisessa asunnossa ja sitte samallaisessa Suomen puolella. Kummassakin paikassa vallitsi siisteys. Matkailija nauttii muodollisesti siitä puhtaudesta, minkä täällä tapaa, jos talo näyttää olevan vähänkin hyvinvoipa.

Ruotsalaisessa torpassa asui vastanainut pariskunta, nuoria ja onnellisia kumpikin. Yömyöhästä huolimatta ottivat he meidät muukalaiset sangen ystävällisesti vastaan ja valmistivat meille mukanamme olevista aineksista teetä. Ei kumpikaan ymmärtänyt ainoatakaan ruotsin sanaa. Kirkossa he kävivät Kolarissa ja sen pappilasta he, niinkuin mekin, noutivat postinsa ja suomalaiset sanomalehtensä.

Suomenpuoleinen majapaikkamme oli suurempi, viljellyn, jotenkin jyrkän rantarinteen töyräällä sijaitseva rakennus. Talon omisti Kolarin maapoliisi Simo Luttunen, tavattoman tiedonhaluinen nuori mies, kuten sittemmin tulin huomaamaan ja miksi häntä heti ajattelinkin, huomatessani tuvassa pienen, taidokkaasti valitun kirjaston, missä näkyi muun muassa Kalevala ja Edv. Bergh'in laaja suomenkielinen »Neuvonantoja lakiasioissa». — Hänen asunnolleen saavuttuamme — sieltä halusimme tilata kalaa viedäksemme sen paluumatkalla kotiimme — oli kello jo kaksi aamulla ja porstuan ovi oli suljettu. Sillä arkailemattomuudella, minkä erämaa ja kuusi viikkoa katkeamatta säteilevä aurinko mieliin luovat, koputimme reippaasti ovelle; kuitenkaan ei herännyt yksinäisessä, syrjäisemmässä huoneessaan nukkuva isäntä. Virkkuja olivat sitävastoin hänen sisaruksensa, kaksi siskoa ja yksi veli. Muutaman minuutin kuluttua olivat nuoret irrottaneet salvan oven edestä. He olivat virkeitä ja iloisia senvuoksi, että minun seuralaisissani tapasivat vanhoja Kolarin tuttujaan. Kahvipannu pistettiin tulelle, ja tytöt vilkkaasti rupattelivat. Nuorempi hymyili ylen herttaisesti suullaan ja silmillään, kuopat poskipäissään, hääriessään siinä liedellä lekottavan kahvipannunsa kanssa, sille että minä hänen marja- ja maitokasvoineen hiilellä pari vänrikinviiksiä pursin ne sopivat hänelle mainiosti ja hän niitä salaisella mielihyvällä peilistä katseli. Minun ei olisi pitänyt näytellä maalaria, sillä juoruaminen on hyvin rakasta erämaiden rahvaalle. Kuukausi jälkeenpäin puhuttiin kirkonkylän hihhulien kesken pyhällä kauhulla tuosta pikku kohtauksesta perheatelierissa, mutta niin väritettynä, että meidän oli siinä enää mahdoton tuntea noita viattomia hiiliviiruja.

Kun olimme lähdössä matkaamme jatkamaan, pani _Iska_, talon nuorempi, iloinen ja ystävällinen veljes, kolme komeata, joesta juuri pyydystämäänsä harjusta veneeseemme eväidemme täydennykseksi, hyppäsi itsekin veneeseen ja auttoi voimakkaasti sauvoen venettämme parin vuolaan nivan yli, kertoellen innokkaasti ja eloisasti jännittäviä tarinoita nivoista ja niiden aiheuttamista onnettomuuksista. Tuo parin kolmen kilometrin pituinen koskitaival luisti niitä kuunnellessa kuin tanssi. Sitten nousi Iska-ystävämme maihin ja jalkaisin reippaasti kotiinsa kulki.

Mutta me etenimme edelleen _Joensuuhun_, siihen paikkaan, missä koillisesta tuleva sivujoki, _Äkäsjoki_, kärsimättömänä vaahdoten, villinä syöksyy petollisten kallioiden ja kivien syliin, Muonionjokeen päästäkseen. Tyynenä ja majesteetillisena tulee tämä kaartaen lännestä ja jatkaa kulkuaan sitä samaa tietä, mitä me nyt olimme matkanneet, kauvempana etelässä vuorostaan heittäytyäkseen, mutta vieläkin voimakkaammin ja komeana, koskenlaskulle mahdottomana putouksena, ihanaan Tornionjokeen ja sen kera viimein meren syliin huvetakseen.

Äkäsjoki nyt meitä kohti määräpaikkaamme veisi, kohti erämaan mahtavata tunturia. Joen suussa, nimeltään _Koskenkurkku_, me nousimme maihin loppumatkasta tietoa saadaksemme, sillä se oli meille kaikille tuntematon. Paikka oli nimittäin asuttu: Kemin höyrysahaosakeyhtiö oli tänne erämaahan siirtolan perustanut, olipa järjestänyt sinne pienen kauppasäädynkin tukkimiehiään varten.

Kello oli nyt neljä aamulla, mutta uni näytti mieluisasti viivyskelevän tuossa päivänsäteiden syleilemässä, hauskassa talossa, noissa viimeisissä ihmisasunnoissa, joita seuraavain kuudentoista tunnin kuluessa näkisimme. Matka-ohje, minkä viimeinkin saimme, oli ylen niukka. Pari kolme peninkulmaa olisi meidän kulkeminen ylös Äkäsjokea ennenkuin nousisimme maihin vaeltaaksemme länttä kohti _Luosujärven_ taloon, ainoaan lähiseudulla sijaitsevaan asumukseen. Siinä kaikki, mitä meille osattiin ilmoittaa. Ei ainoakaan tapaamistamme henkilöistä ollut kulkenut ylös Äkäsjokea, jonka Koskenkurkku, ikäänkuin vieraiden neuvotteluille vihaansa puskien, rannalla vaahtosi ja ryskyi.

Senpävuoksi etsimme taas käsiimme kosken alla olevan veneemme ja koskesta oli se köyden avulla ylös hinattava. Miehistö jäi yksin veneeseen ohjaamaan sauvoimen avulla sen kulkua kuohujen lomitse. Siinä kysytään voimaa ja valppautta, varsinkin kun väylä on aivan ventovieras ja virta puskee hurjan jättiläisen voimilla vastaan.

Saimmehan viimeinkin pikku aluksemme väljempään veteen; seuralaiseni huoahtivat ylenmääräisten ponnistuksiensa perästä, lähteäkseen pian uusia, iloisia vastuksia voittamaan.

Äkäsjoki on oikein mahtava virta, vaikka sen leveys ei olekaan suurempi kuin neljännes Muonionjoen leveydestä, mutta kuitenkin on joki koko sen välin, minkä me kuljimme, ainakin kolme kertaa niin leveä kuin Aurajoki Turun kaupungin siltain luona niiden alapuolella. Siihen juoksee useampia sivujokiakin, joita useimmissa paikoin Etelä-Suomessa pidettäisiin jotakuinkin mahtavina. Siitä huolimatta on Äkäsjoki väliin kesä-aikaan jokseenkin matala, ja niin oli nytkin puheenaolevana sateettomana kesänä suuressa määrin asianlaita. Useamman kerran töksähti meidänkin kevyt veneemme joen sileään hietapohjaan, päästyään kunnialla nivan yli toisensa perästä.

Niin ihmeteltävän ihana kuin olikin tuo kuuden viikon pituinen _kesäpäivä_, josta silloin kesä- ja heinäkuussa täällä pohjolassa sain nauttia — yhden asteen vaiheilla napapiiristä pohjoiseen — säilyy kuitenkin kauneimpana kesäkuun 25 päivän muisto, tuon päivän, jolloin me matkustimme pitkin Äkäsjoen kristallikirkkaita vesiä, tuon lempeän virran hivelevien, viehkeiden, yksinäisten rantojen välissä. Miten turvallisena ja lapsellisen luottavaisena hymyilikään vastaamme tuo meille kaikille kokonaan outo erämaa!

Joen suupuolen jotenkin loivia rantoja peittivät melkein vesirajaan asti parin kolmen kyynärän korkuiset lapinpaju- ja raitapensaat, joissa enimmäkseen oli miellyttävä, vaaleanharmaa väri. Vedestä kohosi mitä komeimpia caltha-kasveja metallinvihreine, loistavine lehtineen, ja ylempänä rannoilla seisoi nuoria, ehkä oikeammin sanoen hentoja, hajallisissa ryhmissä kasvavia koivuja.

Tuotatuonnempana matkamme varrella kävivät rannat korkeammiksi ja kasvoivat havumetsää, aina väliin tehden tilaa reheville, luonnonomaisille rantaniityille, joiden keskellä kiilui latoja valmiina vastaanottamaan vuoden runsaan heinäsadon. Mutta eipä näkynyt ainoatakaan asuntoa, ei soudellut ainoakaan vene vastaamme, ei ilmestynyt yhtään ihmistä näkyviimme pitkän päivämatkamme kuluessa. Meitä ympäröi äänetön, vieno, täydellinen erämaa.

Vähäväliä ilmestyi eteemme vesilintuparvia ja monet poikueet pakenivat nopeasti soluvaa venettämme ja säikähtäneinä tulivat nähtävästi ensimäisen kerran eläessään koetelleiksi hentojen siipiensä kestävyyttä lentämällä rauhaisaan metsään, niistä erämaan hiljaisuuteen lintujen laulu yötä päivää kajahteli.

Meillä oli perässämme uistin, joka kuitenkin usein täytyi lappaa veneeseen, ettei se matalammissa paikoin tarttuisi kiviin eikä jokiruohoihin, mutta saimmepa kumminkin saaliiksemme kunnon taimenen. Sille löysimme mainion säilytyspaikan muutamasta kolosta rannan kuusien välistä, jossa oli mitä raikkainta vettä. Palatessamme Yllästunturilta veimme me sitte tuon maukkaan saaliin mukanamme kotituomisiksi.

Useinpa ajoi väsymys venemiehet ja harvinaisen hyvä ruokahalu meidät muutkin maihin. Siellä viritettiin tuli, että verenjanoiset hyttyset pysyisivät edes jonkin matkan päässä, ja siellä paistettiin ne hyvät harjukset, jotka Iska oli meille lahjoittanut, ja siellä sai eväslaukkumme muukin sisällys makuaistiamme tyydyttää.

Tuollaisessa levähdyspaikassa — aurinko paistoi jo ylinnä taivaalla ja kuumuus oli kiusottava — heittäysivät seuralaiseni rannan nurmikolle muutamien kuusien katveeseen, vetivät päänsä, kaulansa ja olkapäittensä yli hyttyssuojustimensa ja nukahtivat meikein siinä samassa. Kun minä en ole koskaan saanut ulkoilmassa unta enkä yleensäkään päivällä, kuljin kappaleen matkaa metsään karkottaakseni uusilla vaikutelmilla väsymystäni, joka jo tuntui vaivaavan, tottumaton kun olin pitempiaikaiseen valvomiseen.

Ympärilläni levisi täydellinen erämaa, kuvaamattoman tyyni ja mukaansatempaava kauniissa kesä-asussaan. Mustikat olivat raakiloina. Tuskin liiteli pilvenhattaraakaan vaaleansinisellä taivaalla. Muuan lintu päästeli piipitysääniään ja metsä niihin kauvempana vastaan kajahteli. Maahan sortuneet mahtavat hongat minulta tuhkatiheään tien sulkivat, kertoen siten miten syys- ja talvimyrskyt hillittömällä raivolla yli tuon aution seudun tavallisesti myllertävät. Mutta niin autiolta kuin tuo kaikki näyttikin ja niin ihmisistä tyhjän kuin tiesinkin tuon seudun olevan, en kuitenkaan voinut ajatella olevani täällä yksin uinuvien toverieni kanssa. Kummastuksekseni minä huomasin joka hetki odottavani jonkin erityisen hyväsävyisen, tuskin tuntemani helsinkiläisen astuvan metsän varjosta esiin. En saanut tuota omituista päähänpistoa mielestäni kaikkoamaan koko sen tunnin kuluessa, minkä metsässä viivyin. Se seurasi minua mihin tahansa menin, ja kuitenkin olin ihan valveilla ja nauroin itsekseni vallan makeasti tuolle mielikuvituksen leikille, tuolle lappalaiselle — noituudelle!

Täällä erämaassa kuljeksiessani kyhäsin kokoon seuraa van pienen runon:

ÄKÄSJOKI.

Kaunis vuo, mi hiljaa hiipii eelleen Kautta hentoin kesävihrerantain. Oi, tuo hohto pian tyhjäks haihtuu. Kesä kohta syksyyn vaihtuu, silloin Jää ja yöpä teidät tyystin peittää.

»Kohtaloa meidän valitelko Ällös, hyvä vieras», joki lausui. »Lyhempi kuin kesä pohjolassa Ihmiselämäss' on kesä lyhyt. Synkemmin kuin talven pitkä yöhyt Kietoo sydämiä murhemuistot.

Kas, kun pääsky saapui, tytön näin ma vaeltavan vilpoisata rantaa. Keväänsäde säihkyi silmissänsä, Kesä lauluissansa lämmin hehkui.

Käki tuskin kukkumast' ol' laannut, Kun hän jälleen rantamilla kulki. Povessansa paloi huokaukset, Kun hän vitkaan eten' erämaahan.

Vaan kun joutsen aikoi etelähän, Käynti raskas rannoiltani kuului. Hän se oli, jolta kevät, kesä Kaikkos, tyttö, nyt niin kylmä, kalvas, Hyiset hanget lunta sydämessä.

Hänet kesill' olen jälleen nähnyt, Yhä sama, jäykkä, kylmä, mykkä, Jäinen hilekiilto katseessansa.

Kesänsä ei saavu enää konsa, Mutta minun talvi kevääks siirtyy. Taaskin kautta kesävihrerantain Lintusten ma lauleloita kuullen Riennän kauvas, kauvas onnellisna, Päivän leikkiessä laineillani.»

Kun minä palasin maihinnousupaikkaamme, huomasin toverieni vielä nukkuvan, mutta ne heräsivät samassa huudahdukseeni, sillä minä näin virran vievän venettämme, joka oli juuri rannasta ulommaksi solumaisillaan. Sain toki kuitenkin kiinni sen perässä laahaavasta köydestä.

Ja kun tästä seikkailuyrityksestä oli näin onnellisesti suoriuduttu, kaikkosi hetkeksi väsymys lamautuneista tajuistamme. Eipä, tottatosiaan, olisi ollut hupaista huomata olevansa kohtalon hylkääminä erämaassa.

Mutta yllämainittu ei ollut ainoa kesäinen kepponen, minkä mielikuvitukseni minulle teki. Vasta kun olin laskeunut lehväsvuoteelleni veneen pohjaan, alkoi kesäisten harhakuvien karkelo.

Äkäsjoen ruohorikkaat, pitkien pajupensasrivien, komeiden caltha-kasvien ja havu- ja lehtimetsäin reunustamat rannat himmenivät silmissäni ja niiden sijaan ilmestyi kuin lammikoiden ja kanavien sirosti järjesteltyjä, mitä rehevimmän kasvullisuuden kaunistamia rantoja Etelä-Euroopan kuninkaallisista huvipuistikoista. Rannalta kiilui pikku höyrylaiva ja se suitsutti savu- ja höyrypilviä ilmoille. Tämä odottamaton näky herätti minut horrostilastani. Minä nousin ylös, hieroskelin silmiäni — ne olivat nähneet unta, vaikka itse olin valveilla — ja huomasin, että höyrypilvet eivät olleet muuta kuin viistoon yleneviä, säteilevän yöauringon valaisemia hiekkavieremiä, joita oli siellä täällä vehreiden ja harmahtavien rantapensasrivien välissä.

Kolmas uneton yö loihti paluumatkalla paikkapaikoin leveän Muonionjoen rantamilla esiin kummallisia, osaksi jättiläis-, osaksi kääpiömäisiä ihmishaamuja, iloisia naurusuisia naamoja, ja ne minua kovin huvittivat katsellessaan siinä suurikupuisten päivänvarjostimiensa alta meidän venettämme ja kääntyessään aina sitä mukaa kuin me pääsimme niiden ohitse.

2. KOHTAUS ERÄMAASSA. YLLÄSTUNTURIN JUURELLA.

On komeata katsella, kun voimakkaat, tottuneet koskienkävijät sauvovat venettä virtaa ylös kaikin voimin ponnistellen — varsinkin kun kaksi tahi useampia veneitä on kulkemassa kilvan. Vaahto keulan ympärillä kuohuu, ja miehet ovat asennoissa, joihin kuvanveistäjän katse uppoaisi.