Part 4

Näitä näköhäiriöitä katsellessani muistin elävästi mitä olin lukenut kertomuksessa suomalaisesta retkestä Sodankylään ja Kultalaan talvina 1882 ja 1883. Kertoessaan retkestä porolla Kultalaan joulun pyhinä 1882, kuvaa yksi retken nuoremmista osanottajista äkillisiä valoilmiöitä, jotka yöllä 22 päivää vastaan joulukuuta antoivat kaikelle punaisen värin, jotka esineet aivan kuin omintakeisesti loistivat, ilman että varjoja syntyi mihinkään. Samalla kertoo hän samallaisista näköhäiriöistä kuin minun kuvaamani, jotka _yhtaikaa_ näyttäytyivät kaikille retken osanottajille, vaikka erilaisina, riippuen kunkin henkilön mielikuvituksesta ja harrastuksista. Muudan ajomies näki meidän olevan suuria porolaumoja täynnä ja oman ajoporonsa sarvet kuvitteli hän pajupensaiksi, joita turhaan koetti kiertää. Toinen mies, jonka mielihaluna oli kaupanteko, näki kauppapuoteja pitkät jonot toisen toistaan komeampia. Sen sijaan saivat professori Lemström ja kertoja itse hra K. Granit ihailla kauniita katuperspektiivejä, tavattoman suuria rakennuksia ja palatseja sekä kaikellaisia kauniita veistoteoksia. »Kun sellainen kuva», sanoo hra Granit, »kerran on sielun silmälle näyttäytynyt, tuntui todellakin tuskastuttavalta saada se jälleen mielestä poistetuksi. Jos sulki silmänsä hävisi näky, mutta kun ne taas avasi, esiintyi ihmeellinen kuva uudelleen». Kertoja muistuttaa tämän yhteydessä, että sanotaan ihmisten, jotka kylmään ovat kuolemaisillaan näkevän kauniita unia.

Minä puolestani en tänä talviyönä koskaan nähnyt samaa kuvaa kahta kertaa. Uusia ja yhä uusia ilmestyi lukemattomiin saakka sitä mukaan kuin reki liukui eteenpäin. Kesällä kun hitaasti sauvoimme vuolaimpia virtoja myöten ylös Yllästunturia kohti tein kuitenkin saman huomion kuin hra Granit.

Palaan jouluretkeeni. Kun päivä hitaasti, niin, kuinka hitaasti, kello kymmenen aikaan vihdoin todenteolla alkoi valjeta, katosivat yön peikkomaiset näyt ja lumenpeittämät kuuset sekä männyt molemmin puolin tietä eroittuivat pienimpinekin yksityisseikkoineen, antaen kuitenkin aiheen uudelle näköpelille, jota jatkui jonkun tunnin kun jo saattoi sanoa, että oli aamu.

Lumenpeittämät puunlatvat esiintyivät nimittäin rintakuvien muotoisina, jotka vyötäisten kohdalla loppuivat ja yhtyivät havupuitten oksiin. Omituisinta oli, että kasvojen ilmeet, tukankoristeet sekä puvut täydellisesti soveltuivat 1500 ja 1600 lukujen historiallisille kuville kaikki erilaisia ja uskomattoman luonteenomaisia, milloin juhlallisin, milloin ivallisin kasvonpiirtein, jotka erottuivat niin selvästi, että taiteilija olisi voinut kuvata ne, samoin kuin arkkitehti olisi saanut vaikka yksityisaiheitakin huviloista ja palatseista näistä yöllisistä näköhäiriöistä. Siinä seisoi ritareita töyhdötetty kypärä päässä, siinä ojensi linnan neito lumivalkean kätensä vastatanssijalleen minuetissa, siinä kohotti kuningatar Kristiina ylpeänä otsaansa, sieltä näin maan isän, Pietari Brahen katselevan alas — kuitenkin aivan toisella lailla kuin tuomiokirkkotorilla Turussa — tässä soitti Molière irvisteilen suurta bassoviulua, siinä kohotti Don Quizote kuolemattoman laihaa vartaloaan ja häntä ympäröi kokonainen kukkaispiiri kardinaali Mazarinin ihania sisarentyttäriä, joiden poskilla kiharat aaltoilivat. Tuhat ja jälleen tuhat seurasi toisiaan. Mielikuvituksella ei näyttänyt olevan vähintäkään osaa näiden näkyjen luomisessa, silmä katseli niitä tyvenesi ja uteliaasti sekä kasvavalla mieltymyksellä, muiston vertaillessa niitä tunnettuihin kuviin täällä erämaan talviaamuna näkyvistä olennoista. Muistan ainoastaan yhden ainoan tapauksen, jolloin mielikuvitus pyrki joukkoon. Huomasin nimittäin, näiden haamujen esiintyessä melkein ilmielävinä, ajattelevani, että näille kauan sitten manalan majoille muuttaneille oli vuosisatojen levon perästä kenties suotu päästä maahan takaisin, mutta ilkkuva kohtalo oli vienyt heidät tänne erämaahan, jossa eivät saaneet nähdä mitään muuta maailmassa kuin ohikiitävän reen, jonka jälkeen näiden taas piti palata hautoihinsa.

Pian olivat kuitenkin kaikki näköhäiriöt tiessään palatakseen uudelleen myöhemmin illalla kello 6:sta alkaen.

Niin, Lappi on muukalaiselle lumouksen maa kesällä ja talvella, jollei hän ole urheilulla varustautunut niihin vaivoihin, jotka täällä hänen kanssaan tulevat leikittelemään, välistä, niinkuin nyt oli asianlaita piloillaan, välistä pelottavalla tositarkotuksella kun hän tuiman pakkasen vallitessa on kinokseen väsähtänyt uuvuttavan kuoleman lähestyessä ja sittenkin nauttien hakee ihanimpia aloja ja tuntee miellyttävintä kesälämpöä.

3. IHMEIKÄSTÄ VÄRIVAIHTELUA TAIVAALLA. REVONTULET.

Oli joulunaattopäivä, joulukuun 24:s. Kello oli yksitoista aamupäivällä ja me olimme nyt kolmen peninkulman päässä määräpaikastamme. Tiemme johtaisi Orajärveltä pohjoiseen halki erämaan, minkä hyvin tunsin kesäajoilta, jolloin yksikseni vaeltelin peninkulman matkan pitkin tietä.

Keskitalvenaurinko ei kohonnut valkeahohteisen eteläisen taivaanrannan yläpuolelle, mutta kaukaisimpain tunturien laella leikitteli heleä purppurainen kajastus oikeata aurinkoa, samalla kun — niin sanoakseni luonnottoman komea — värileikki ilmestyi taivaalle ja ulottui etelästä yli läntisen taivaankannen, leviten miedompina metalliväreinä, joita sellaisiakaan ei Etelä-Suomessa koskaan nähdä, pohjoiselle taivaalle.

Kolarilaiset minulle perästäpäin sanoivat, etteivät olleet koskaan kauniimpaa heijastusta taivaalla nähneet kuin tuona nyt alkavana joulunaattoiltana. Kullalta ja verenpunaselta hohtavasta, honkien tummien runkojen välitse kimmeltävästä ja ikäänkuin etelässä _aaltoilevasta_ valomerestä heijastui leveä, teräväpiirteinen valovyö länttä kohti ja se yleni yli matalan metsän ja loisti kylmänä ja kolakkana mitä puhtaimpine vaaleanvihreine emaljivärineen ilman vähintäkään vaihtelua.

Silmä ei olisi mielellään tottunut tuohon luonnon outoon väriin, mutta kuitenkin tempasi se aina katseen salaperäisesti mukaansa. Ylempänä taivaalla, suoraan lännen suunnalla, oli väritys violettia, punasinervää, sekin lasimaisen kuultavaa, minkä jälkeen kylmä, tumma, sinisenharmaa, vähitellen kokonaan harmahtava valo levisi pohjoiselle taivaalle, tuolla kaukana heikkohohteisina häämöttävien kumpujen ja tunturien yläpuolelle.

Vasta melkein pään päällä näkyi Lapin oikea tummansininen talvinen taivas, jota vastoin alemmaksi muodostunut värivaihtelu näytti johtuvan erikokoisista ja erivärisistä loistavista metallilevyistä.

Vähitellen laskeusi illan hämärä ja jätti jälelleen ainoastaan veripunasen viirun eteläiselle taivaanrannalle. Taivaan kupu näytti suunnattoman korkeana, ikäänkuin maan yli levinneenä kilpenä kohoavan. Tähti tähden perästä syttyi ja pian säkenöi koko taivaankansi tähtikimmellyksessä, mikä juuri on sille ominaista täällä pohjan perillä.

Tämän illan harvinaisen ihana, salaperäinen taivastenvalo palkitsi yksinkin vaivat tuosta pitkästä joulumatkasta Lappiin. Sellaista näkee ainoastaan kerran eläessään.

Vasta kello puoli kahdeksan joulunaattoiltana pääsimme perille nälkäisinä, vaan ei viluisina, vähän väsyneinä, mutta ei unisina. Jumalaista oli kuitenkin sittemmin lepo tutuilla, pulskilla porontaljoilla, mitkä barbaarisessa komeudessaan lattialla viereksien olivat hauskana vastakohtana huoneen lämpöisille seinäverhoille, uutimille ja ovenvartijoille, Edelfeltin »Porilaisille» ja Mercier'in »Quand même'n!» ja Barrias'n »Spartalaisen valan» siroille valokuvajäljennöksille, joita kaikkia ympäröi joukko kauniita naiskasvoja.

Seuraavina öinä oli minun jotenkin vaikea saada unta: odotin näet kärsimättömänä revontulia ja silmäilin silloin tällöin, eikö niiden heijastusta ilmestyisi valaistuun, Kolarin kiviliuskoista muurattuun uuninrintaan. Mutta sää oli joulupyhinä tavattoman leuto, ja revontulet viihtyvät parhaiten paukkuvassa pakkasessa. Tosinhan lämpömittari eräänä päivänä aleni 26 asteeseen, mutta silloin oli vallan tyyni, niinkuin useimmiten napapiirin pohjoispuolella on laita, missä kaikilla, auringolla, pakkasella ja tuulillakin on kahleensa. Itsevaltiaasi hallitsee ainoastaan Hänen Majesteettinsa Pohjoinen, tuo salaperäinen mahti revontulikruunuineen, joka pelkää ainoastaan yhtä itseään voimakkaampaa: elonvoimaista Golfvirtaa.

Vaikkei aurinko ihan joulun edellä eikä aivan kohta sen jälkeenkään taivaanrannan yläpuolelle ilmestynyt, antoi se kuitenkin tiedon piilopaikastaan mitä hienoimman, ilmanrannalla rusottavan hohteen kautta. Ja puolenpäivän aikaan heijasti majesteetillisen Yllästunturin purppurainen laki oikeata auringonvaloa, tervehtien meitä kuin vanhoja kesäisiä tuttuja ikään.

Vähitellen yleni aurinko niin paljon, että sen yhäkin piilossa olevasta kehästä taivaanreunan takaa sinkoili säteitä kuin nuolia.

Aamupäivä, jolloin auringon taas ensikerran piti näyttäytyä, oli hurmaavan ihana, täynnänsä purppuraa ja kullan- ja monen muun kirjavaa väriloistoa. Tämä tällainen hohde hiveli sitä osaa taivaanrannasta, missä valonruhtinatar viipyi, ennenkuin ehti kurottautua ylemmäs luodakseen loistavan katseensa pohjan perille. Silloin läksimme ajelemaan ja päätimme retkeillä Muonionjoen sylissä uinuvalle suurelle Kirkkosaarelle.

Ajoimme eteenpäin verkkaan ja tuijotimme äänettöminä kohti tuota miltei kuohuvaa valomerta. Ja meidän nuori, virma ja pulska varsammekin esiintyi arvokkaana, totisena ja ylpeänä.

Ja sitte yleni ilmoille päivänhyrrä häikäiseväsi loistaen, ikäänkuin sellaisenaan luojan kädestä lähteneenä. Valonrakkaat linnut livertelivät — se oli luonnon ja sydämien yhteinen riemulaulu. Siinä samassa luuli silmä älynneensä auringossa kuin horjahtavan liikkeen. Ja pian oli sammunut päivyt ilmanrannan alle. Varhainen, ihana iltarusko syleili lyhyen minuutin ajan ikuisesti nuorta aamuruskoa. Sitä näkyä on mahdoton unohtaa.

Kun päivänkupu sittemmin valloillaan ja mahtavana leijaili avaruuksissa, oli kuin olisi riemuinnut koko Lapin erämaa tuosta lapsesta, joka oli kaikkialle valoa ja toiveita tullessaan tuonut.

Keväiseltä tuntui ilma loppiaispäivänä, jolloin täällä räystäät tippuivat. Sitäkin keväisempi oli seuraava päivä. Silloin oli kolme astetta lämmintä ja silloinpa parisen tuntia suoraan sanoen satoi vettä ja se loi sateenkaaren yli komean taivaan. Ilmanranta kimmelteli silloin mitä heleimmissä sinisenvihreissä väreissä, minkä jälkeen punasinervä valo levisi kohti taivaan korkeinta kupua. Sateenkaaren ilmestymistä Lapissa tammikuulla pidettiin melkeinpä ihmeenä. Juuri näiden leutojen päivien edellisinä öinä sattuivat ne kaksi todellista ja mitä kauneinta revontulinäytelmää, jotka joulunaika katseltavikseni salli. Toista pidettiin täällä heikkona, mutta olisi jo sekin herättänyt ihailua Helsingissä. Kalpeankellervän, taajan revontulikaaren toinen siipi kiertyi yhtäkkiä loistavan hurmaaviin poimuihin ja muodosti kaareutuessaan komean taitekohdan; sitte se taas piakkoin kokonaan katosi.

Leuto Aukustinpäiväkin päättyi revontulinäytelmään, jolloin näin tuon ihanan ilmiön sen hurmaavimpana hetkenä.

Samallainen valokaari kuin edellisenäkin iltana näkyi nytkin, mutta ennen pitkää ilmestyi toinen, piirteiltään epäsäännöllinen valovyö sen yläpuolelle ja alkoi alituiseen heitellä maidonkarvaisia väriryhmiä kohti luoteista taivaanrantaa.

Se oli kuin vesiputous ja siinä näytti ihan aaltoilevan. Sitte se vähitellen ikäänkuin jähmettyi monihaaraiseksi jättiläisoksaksi, jota myöten valosäikeet muutamaa minuuttia myöhemmin alkoivat virtailta ylös samaa tietä, jota tulleetkin olivat. Tällöin ne muodostivat valopilven, joka ilmestyi katsojan eteen kuin tuhansista tippukivistä syntynyt holvi.

Ihmeellistä, melkein kamalaa oli nähdä tuon holvin äkkiä joutuvan mitä kiivaimpaan edestakaiseen liikkeeseen ja sitten kimmeltävän prisman ihanimmissa väreissä. Se oli elämää, mitä levottominta värileikkiä — edestakaisin yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes väriloisto viimein yhtäkkiä haihtui ja ainoastaan heikompi valokaari jäi näkyviin. Samalla heleä valohuntu levisi yli keskitaivaan, tuhansin tähtikudoksin kirjaeltuna.

Koko ajan ulvoi navakka tuuli, ja lämpömäärä vähitellen aleni. Aamulla oli jo kymmenen asteen pakkanen.

4. MIKÄ PORO ON JA MITEN SILLÄ AJETAAN.

Varrottuihin kolarilaisiin talvihuvituksiin kuului tietystikin porolla ajaminen. Ajoporokseni valittiin tottunut uros nimeltä Husa. Siitä saattoi sanoa että sillä oli jossain määrin sivistystä. Metsässä sai sen ilman silmusta kiinni. Eikä se erityisemmin pyrkinyt pujahtelemaan semmoisiin taloihin joiden ohi oli ajettava. Tahi jos se joutuikin kiusaukseen pistäytyä pienellä vierailulla ei se kuitenkaan retkautellut pulkkaa eikä ajajaa — huoneiden nurkkiin, niinkuin useimpain porojen on tapana tehdä.

Oli suoritettava parin minuutin oppikurssi ennen virallista lähtöä. Siinä oli ennen muuta tarkoin katsottava, ettei ajohihna pääsisi eksymään poron koipiin. Sellainen epäkiitollinen sattuma saattaisi typerryttää totisen ajajan siinä määrin, että poro pian täyttä laukkaa pyyhkisi maihin matkoihinsa voimatta rauhottua ennenkuin on saanut heitetyksi pulkan nurin ja miehen suinpäin kinoksiin.

Ensimäisten ja asiaankuuluneitten kuperkeikkain perästä, jolloin Husa pinkasi pappilan pihaan, missä sillä ei ollut mitään tekemistä, kulki matkamme yli joenäyräitten ja sitte pitkin maantietä tiukkaan ja tasaisesti, väliin huimaavaa hamppua. Minusta oli ylen suloista kiidellä noin halki hankien ja vallan helposti saatoin pitää tasapainossa tuon matalan, lapsellisen pikku pulkkani. Opinpa heti — pudotessani pulkastani vaarallisemmissa vierupaikoissa — pyörähtämään siitä pilkaltani maantieltä suoraan takaisin pulkkaani vauhtia ollenkaan pysäyttämättä.

Niin kuljettiin 7 à 8 kilometrin taival. Siinä tapasimme erään ahkiossaan ajelevan tutun ja siitä sitte kaikki samana seurueena senkin seitsemässä nelisessä läksimme takaisin kotia kohti. Kukapa oli sitte ylpeä ellen minä onnistuttuani niinkin hyvin ensi yrityksessäni! Me olimme jo miltei kotinurkilla, talon halli meitä vilkkaasti haukkuen tervehti, ja minä menestyksestä ylpeänä leikittelin tuon pulkkani vieressä hyppelehtivän koiran kanssa, silloinpa — äkkiä älysin Husan hurjistuneen hillittömään neliseen.

Ajohihna — tuo kiusallinen ajohihna, jota alituiseen olisi tullut pitää silmällä, oli nyt solunut poron jalkoihin. Eläimen pysäyttäminen oli nyt minulle sula mahdottomuus. Riihen luo olivat viimeiset pyryt tuiskuttaneet vaarallisen hyppyriharjan. Poro laukkasi sen yli kuin riivattu, pulkka lensi komeasti parin kyynärän korkeudelle ilmaan — ja minä löysin itseni paksusta kinoksesta, samalla kun Husa kiskoi kaikin voimin oikean käsivarteni ympärille kierrettyä ajohihnaa. Se oli jo loppumatkalla sen verran löyhtynyt, että poro sai sen irti. Sitte tuo säikähtänyt elukka huristi puikkineen eteenpäin, mutta pian kuitenkin pysähtyi kotitalomme pihalle muun matkueen joukkoon, mikä juur’ikään oli siihen kartanolle ehtinyt. Kyllä se on niin että ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Vielä muutama sana porosta, tuosta eläimestä, joita täällä joka päivä kymmenittäin näin ja jotka — samoinkuin sukset — arvaamattoman paljon helpottavat täällä liikennettä. Vanhat ja nuoret miehet, naiset ja lapset käyttävät suksia naapuritalossa käydessäänkin, sillä lunta on paksulti kujilla ja kartanoilla.

Poro on kooltaan pieni, mutta vaadittaessa voi se vetää tavallisen reen, missä on pari jauhosäkkiä tahi kaksi täyskasvuista ihmistä. Pulkkineen ja ajajineen rientää se uskomattoman nopeasti kaunista kulkuaan. Se tyytyy aivan vähäiseen hoitoon. Kun sitä ei tarvita ajoon, viedään se metsään. Sieltä se etsii itselleen ravintonsa, lumen alla piilevän poronjäkälän, ja janonsa lumella sammuttaa. Rauhallisena nukkuu se yönsä nietoksissa, olkoonpa pakkasta vaikka 40 asteeseen.

Porosta on oikeudenmukaisesti sanottava, että se varsinkin talvisaikana on kotieläimistä puhtain. Eipä näe sen pinnassa pienintäkään tahraa, ei silloinkaan, kun se väriltään on valkea. Se kärsii pahoinpitelyn päästämättä pienintäkään vaikerrusta. Teurastettaessa se kaadetaan kumoon ja puukko pistetään sydämen seutuville: äänetönnä nousee poro ylös ja seisoo pystyssä niiden 4 à 5 minuutin ajan jolloin sen veri valuu erityiseen astiaan. Sitte alkaa eläin horjua ja noin minuutin kuluttua vetää viimeisen henkäyksensä yhtä äänetönnä kuin ikänsä oli ollut.

Alinomaa on poro ylen mietiskelevän näköinen, kuulinpa miltei tuntevani sen katseessa samallaisen ilmeen kuin eräillä oppineilla vanhoilla herroilla, joiden aikoinaan olin nähnyt yksinään ja ajatuksiinsa vaipuneina vaeltelevan Helsingin kaduilla. Jos olisi porolla silmälasit päässään, olisi se itseoikeutettu maalaiselämien kiertäväksi koulumestariksi: köyhä, vaitelias ja nöyrä ja yhtä hyvin tottunut suuren maailman tapoihin kuin kukaan kansalasten kiertelevistä ensimäisistä opettajista entisaikoina.

Ylen ymmärtämättömästi ja luonnottomasti käyttäytyy poro, kun se pulkan eteen valjastettuna sattuu pelästymään väliin vallan mitättömästä syystä. Silloin se ihan yht’äkkiä heittäikse rajusti syrjään, lekkuu ja potkii jaloillaan lähintä pulkkaa ja näyttää olevan kokonaan pois suunniltaan aivan kuin jokin hajamielinen oppinut herra, joka on sattunut eksymään maailman humuun.

Omistajaansa poro ei voine koskaan perehtyä niin hyvin kuin muut kotieläimet. Näyttää siltä kuin ei se edes omaa nimeään kuulisi, jos se näet sattumalta olisi onnistunut sellaisen saamaan. Poron kauppa-arvo riippuu sen tavasta tai taituruudesta juosta suoraan. — »Suoran poron» nimitys on korkein arvolause mikä voidaan antaa tälle peräpohjolan välttämättömän tarpeelliselle, kärsivälliselle, nopeakulkuiselle eläimelle, joka täällä poistaa suunnilleen saman puutteen kuin aasi etelämaissa.

Niinkuin tunnettua pudottaa poro joka kevät pois sarvensa. Ne ovat väliin vallan kauniita ja suuria, vaan vaikka niitä meikäläiset käyttävätkin jonkillaisina eteis- tai huonekoristeina, ei niitä täällä useinkaan viitsitä panna edes säilöön. Tuhansittain lahoo niitä autioilla kummuilla ja tuntureilla. Uskomattoman lyhyessä ajassa, noin kolmessa kuukaudessa, ovat uudet sarvet saaneet jo tavallisen asianmukaisen kokonsa. Sarvillaan poro kaapii poronjäkälää peittävän lumen. Ylen harvoin käyttää se niitä hyökkäysaseina ihmistä vastaan.

Pulkkaan ja poroon ei ole helppoa täydellisesti perehtyä ellei jo pienestä pitäen ole tuossa pikku kelkassa kasvanut ja eläimen omituisuuksiin tottunut. Mutta tottunutpa taitaakin tuolla vikkelällä eläimellä tehdä mitä rohkeimpia temppuja, mitkä reippaudellaan ja raikkaudellaan voivat kilpailla minkä talviurheilulajin kanssa tahansa ja saattaa koko urheilijamaailman hämmästymään.

Niinpä näin kerran erään tiheän metsän halki vaeltaessani, miten kaksi kasvavaa poikasta yht’äkkiä tulla huristi esiin pitkin kapeata, parahiksi huomattavaa polkua, joka lakkaamatta kiemurrellen pujottelihe puitten lomitse. Pojat seisoivat sauvoitta _toistensa takana_ kumpikin suksillaan. Heitä veti poro ja se nelisessä kevyine taakkoineen huristi puitten keskitse ilman että nuo taitavat urheilijapoikaset olisivat vähääkään horjahdelleet varmasta, vapaasta asennostaan. Tuollaisessa urheilussa vaaditaan verratonta taituruutta pysyäkseen tasapainossa, mielenmalttia ja uskallusta, mikä siinä kohoo huippuunsa. Raittiimpia, ruusuisempia poskia ja joustavampia vartaloita kuin noiden kevyeisiin kesäpukuihin puettujen nuorukaisten lienee vaikea löytää. Yksinpä täällä poron ja suksien maassakin pidetään tätä tiheissä metsiköissä harjotettavaa urheilua reippauden huippuna.

Yhden miehen suksimista poron perässä jotenkin avonaisella ja suoralla tiellä pidetään täällä vaan pikku leikkinä, jota kyllä vanhempikin henkilö uskaltaisi yrittää.

5. LAPPALAISPERHEEN KODASSA.

Päätimme eräänä päivänä pistäytyä muutamassa lappalaiskodassa. Meille oli sanottu, että lähin sellainen oli tavattavissa Ruotsin puolella Muonionjokea, noin puolentoista tahi parin peninkulman päässä asunnostamme.

Määräpaikkaan mennessämme haimme Kolarin saarelta — se on muuan Suomen suurimpia jokisaaria ja noin 7 à 8 kilometrin pituinen — oppaaksemme erään tunnetun vanhemman tilanomistajan, kunnallislautakunnan puheenjohtajan. Hänen luonaan vaihetimme pikku rekemme seudulla käytettävään oivalliseen, pitkään reslarekeen, missä me turkkeihin ja vällyihin kääriintyneinä pitkällämme mukavasti maata mujotimme porontaljat allamme ja tyynyt päänaluksena. Pitkävartiset saappaat jaloissa ja paksut villakintaat ja poronnahkarukkaset käsissä olisimme kelvanneet miltei oikealle pohjoisnaparetkelle, puhumattakaan tuosta kahdeksan tuntia kestävästä käynnistä lappalaismetsissä.

Emme vielä olleet ehtineet kovinkaan kauvas Ruotsin puolelle ennenkuin tapasimme erään lappalaispoikasen, joka pehmoisen sointuvalla suomenkielellä ilmoitti meille, että se kota, jota me etsimme, oli jo edellisenä päivänä muutettu muualle kauvemmas, mutta että muuan toinen lappalaisperhe oli samana päivänä pystyttänyt kotansa Suomen puolelle Sadinkankaalle. Tähän paikkaan — se oli metsäistä kangasta — ei oppaamme asunnosta ollut kuin peninkulman matka. Pyörähdimme niinollen takaisin ja läksimme uudelle löytöretkelle, tällä kertaa oman maan rajojen sisäpuolella.

Lunta oli edellisenä päivänä runsaasti satanut. Niityillä ja metsiköissä, joiden yli ajoimme, ei näkynyt reenjälkiä ollenkaan, mutta kelpo hevosemme »Pekan» tunnontarkat kaviot eivät kertaakaan erehtyneet, vaan helposti löysivät lumenalaisen, kiinteän askeleen jäljen, niin kaita kuin se olikin.

Sadinkangasta lähetessämme näimme kaikkialla lumessa porolaumojen jälkiä. Nyt vei meidät »Pekka» vähän ylävämpään metsäseutuun, missä polku väliin oli niin kaita, että reki töintuskin sopi puiden lomitse solahtamaan.

Tuotatuonnempana metsässä näimme pienempiä pororyhmiä pureksimassa jäkälää, mutta kodasta emme jälkeäkään huomanneet, eikä edes sattunut silmiimme pieninkään sinne johtava polku.

Silloin hajaantuivat seuralaiseni metsään kotaa kurkistelemaan. Palattuaan piakkoin takaisin selittivät he huomaamiensa merkkien perusteella, mitkä minulle olivat käsittämättömiä, että meidän oli suunnattava kulkumme sinne ja sinne.

Reki vieri, tie lyheni. Kohtapa kuului kovaäänistä koiranhaukuntaa ja heti senperästä syöksähti esiin viisi kuusi porokoiraa — mustia ja ruskeita, »Musteja» ja »Oravia» ja mikä niiden kaikkien nimiä muistaakaan — ja siten kuuluvasti kodan lappalaisperheelle ilmaisivat, että vieraita oli tulossa.

Tuo vaatimaton erämaan asumus kohosi kartion muotoisena kinoksista honkien keskeltä. Ajoporoja oli sidottu kiinni honkien kupeisiin ja niistä toiset meidän lähestyessämme pahanpäiväisesti pelästyivät.

Kodan katossa olevasta aukosta sinkoili säkeniä ja ne niin somasti välkkyivät tummaa taustaa vasten. Kun perheenisä oli vetänyt syrjään ovena olevan, säkkikankaasta laaditun suojustimen, virtaili lämmintä, punertavaa tulenvaloa lumelle ja se loi tuohon kaikkeen jonkillaisen haaveellisen leiman.

Kun »Pekka» hyvällä ruokahalulla oli alkanut pureskella heiniään, astuimme kotaan. Kodan pohja oli noin pari jalkaa alempana kuin sen ympärillä oleva lumivaippainen maa. Tuon laudoista laaditun kodan keskellä, jonka seiniä tuki kahdeksan sisäänpäin nojallaan olevaa puuriukua, räiskyi nuotio ja tämän päällä riippuivat kattoaukkoon kiinnitetyt rautavitjat patoineen. Muitakin keittoastioita, muun muassa pari kahvipannua — nuo erämaiden sivistyksen valppaat vartijat — porisi hiiloksessa.

Nuotiotulen ympärillä istuskeli tahi loikoili yhdeksän henkilöä ja ne ottivat meidät tyynesti ja rauhallisesti vastaan, minkä jälkeen me istahdimme koivunvarvuille heidän pariinsa.

Lappalaisperheeseen — perhe oli niin sanottuja metsälappalaisia — kuului mies Fredrik Vilhelm Suiki, hänen vaimonsa, kolme tytärtä ja lisäksi poika, joka ei kuitenkaan silloin ollut kotona. Muut kodassa-olijat olivat kolarilaisia niinkuin mekin. Mitä pukuihin tuli olimme me poronnahkakallokkainemme ja kintainamme ulkoasultamme yhtä lappalaisen näköisiä kuin isäntä itse. Emäntä ja lapset muistuttivat ainoastaan kultasormuksiensa kautta sitä heimoa, johon kuuluivat. Tämä kansahan, niinkuin tunnettua, rakastaa kaikkea loistavaa ja väririkasta.

Lappalaisten parrankasvua on ivailtu! Mutta ainakin Suikilla oli komea, melkein musta täysparta ja ylen paljon hän muistuttikin jotain campagnalla kävelevää roomalaista paimenta. Kun minä häntä — lappalaiskansan edustajaa — imartelin upean partansa vuoksi, niin hän hymyili ja sanoi, ettei hänen partansa ollut mitään siihen kahden jalan pituiseen partaan verraten, jonka hän oli nähnyt muutamalla todellisella tunturilappalaisella. Joka aamu oli tämä huolellisesti sukinut ja palmikoinut tuon kalliin, miehisen koristuksensa. Sitte oli hän käärinyt partapalmikkonsa kokoon ja pistänyt sen povelleen nuttunsa alle. Joka tapauksessa on huono parrankasvu lappalaisille ominaista.

Vaikka olivatkin oikeita lappalaisia, olivat perheen kaikki jäsenet kuitenkin tavallisen kookaskasvuisia ja heidän kasvonpiirteensä olivat miltei kauniit. Keskenään puhuivat he taipuisata, sointuvan kaunista äidinkieltään, mutta meidän kanssamme suomea, jota pikku tytötkin ihan rennosti tarattelivat. — Keskustelun kestäessä pyysin Suikin lukemaan alun »Isä meidästä» lapinkielellä. Hymyillen lausua lasketteli hän sanotusta rukouksesta lapinkielisen käännöksen ja lisäsi: »Suunnilleen tähän tapaan pitäisi sen kuulua. — Me emme saa lukea katekismusta lapin kielellä, vaan on se rippikoulussa luettava suomeksi.»

Nuo sanat masentivat mieleni koko sen tunnin ajaksi, minkä vielä vierailimme lappalaisperheen luona. Tietenkin oli Suikin sanoissa joko sitte tietämättömyydestä tahi väärinkäsityksestä johtunutta liioittelua, sillä niille Lapin papeille, jotka lapinkieltä taitavat, on hallitus vakuuttanut palkankorotuksen, tosin niin niukan, ettei se juuri pienien pappilatulojen ohella Lapissa — jossa elämä muutenkin on ylen kallista — erityisemmin ylimääräisiin kieliopintoihin houkuttele. Kyllähän lappalaiset vallan hyvin suomeakin ymmärtävät, mutta onhan heillekin — ja heillähän on niin vähän millä saattavat lämmittää sydäntään — äidinkielensä kallis ja armas.

Lappalaiset eivät ole menneet pilalle liiasta hellittelystä eivätkä heitä kohtaan osotetusta ystävällisyydestä. Senvuoksipa minä, niin sanoakseni, hämmästyin saadessani sanottuna päivänä käsiini _lapinkielisen almanakan_. Se ei tietystikään ollut painettu Suomessa, vaan Tukholmassa. Auringon nousu ja lasku oli siihen merkitty Haaparannan horisontin mukaan, mikä on sama kuin Tornion. Ulkoasu oli samallainen kuin meidän halpahintaisten almanakkaimme.

Lienee tässä paikallaan palauttaa mieliin, että yö Torniossa vuoden pisimpänä päivänä kestää ainoastaan 26 minuuttia eli kello 11.24—11.50 illalla. Vuoden lyhimmät päivät (jouluk. 21—23) ovat ainoastaan tunnin ja 20 minuutin pituisia eli kello 10—11.20 aamupäivällä.

Tuosta pikku kirjasta voimme saada ensimäisen valmistavan opetuksenkin lapinkielessä. Siinä on näet huomattavampain pyhäpäiväin nimet ja otsakkeet saarnojen teksteihin kautta vuoden. Niinpä on tuon Ruotsissa painetun almanakan mukaan laskiaissunnuntai lapiksi: _Fasto ailek_ (ailek — sunnuntai); palmusunnuntai: _Palm ailek_; pääsiäispäivä: _Pjässa peive_; rukoussunnuntai: _Råkkåles ailek_, mutta rukouspäivä _Böns peive_. Helluntaipäivän nimenä on _Pingelis peive_ ja joulupäivän _Joulu peive_ j.n.e.

Saarnatekstien otsakkeista tajuaa suomalaisen korva helposti esim. seuraavat: »Christus åppeta Tempelesne»; »Christus åppeta råkkolet»; »Häja pir Kanasne», (Häät Kanaassa); »Jesus ulkos hweijete akt perkeleb» (Jesus ajaa ulos kahdeksan perkelettä) j.n.e. Ruotsalainen taas käsittää helposti sanat »Falskes profetai pir» (Vääristä profeetoista); »Skattepedniken pir» (Verorahasta) ja muutamia muitakin ruotsista lainattuja lauseparsia. Niinkuin tunnettua on lapinkieli itsenäistä, vaikkakin suomensukuista kieltä.

Mutta palatkaamme takaisin lappalaiskotaan. Meidän sinne tullessamme ryypittiin kodassa paraikaa suolalla sekoitettua kahvia, tuota peräpohjolan tunnettua herkkua. Meille keitettiin kuitenkin heti uusi pannuihinne suolatonta, mutta sen sijaan pistettiin höyryäviin kuppeihimme muuatta Lapin mieliruokaa: pieniksi palasiksi silvottua poronjuustoa, jonka väkevä maku ja tympäisevä haju saivat aikaan sen ettei sekoitukseen tottumaton voinut sitä juoda. Kun siitä ystävällisesti huomautin, ymmärrettiin minua yhtä hyvin kuin missä hienossa kodissa tahansa ja minulle tarjottiin heti toinen kupillinen hyvää sekoittamatonta kahvia, ja se maistuikin erinomaisen maukkaalta.

Lappalainen isäntämme tuntui olevan varakas mies, mutta hän ei halunnut vaihtaa erämaan ja kodan vapaata elämää salvetun tuvan ahtaisiin olotiloihin. Pienempien vilustumisten ei sanota lappalaisia vaivaavan, nuhan ei koskaan, ylen harvoin yskän, mitä ei tarvitse ihmetelläkään, kun näet nuotio, joka aamusta iltaan palaen levittää kuumuutta ja tukehuttavaa savua ympärilleen, sammuu yöksi, olipa sitte pakkanen miten pureva tahansa. Yöksikään ei peitetä kodan laajaa kattoaukkoa. Siitä me näimme tähtien säkenöivän tuona koleana iltana ja ympärillä olevien kuusten tummien latvojen ylenevän kohti korkeuksia — mahdollisimman jylhä ja kylmä erämaankuva. Tuollaiseen ympäristöön liittyi niin omituisena lapsellisen pehmoisa kaiku lappalaisperheen keskinäisestä ystävällisestä puhelusta omalla äidinkielellään.

Kun me viimeinkin läksimme kodasta ja sen asukkaat olivat saattaneet meitä ulos lausuakseen meille vielä kerran jäähyväistervehdyksensä — emäntäkullalla piippu hampaissaan, niinkuin monella suomalaisella mummollakin täällä pohjolassa — hiveli sydäntäni myötätuntoisuus, miltei jonkinlainen kateus, erotessani erämaan tyytyväisen kotilieden äärestä.

Matkamme kulki nyt askel askeleelta pitkin Sadinkankaan kapeita polkuja, sitte halki syvälumisten kenttien ja lopuksi Kolarinsaaren halki vievää maantietä myöten. Siellä, oppaamme kotona nimittäin, vastaanotettiin meidät sydämellisesti ja komeasti meitä kestittiinkin: tarjoiltiin kahvia ja kelpo illallinen, johon kuului muun muassa auringossa kuivatusta poronlihasta valmistettua muhennosta.

Vaatimattomassa isännässämme tapasimme tuttavan, jota mielellään jälestäpäinkin muistelee. Samoinkuin hän ilman mitään kouluopetusta — Kolari sai ylen myöhään kansakoulunsa — oli opetellut lukemaan ja kirjoittamaan, samoin oli hän myöhemmin karttojen ja kirjojen avulla saanut Suomen maantieteestä niin elävän ja monipuolisen tuntemuksen, että minä luulin hänen laajemmalti maamme eteläosissa matkustelleen. Yhtäläiset tiedot näytti hän omaavan vieraista maista ja muista maanosista. Huomasi helposti, että hän oli tarkoin tutkinut sen mitä oli lukenut ja säilyttänyt siitä parhaat kohdat muistissaan. Hänellä oli mainio pää ja sattuvan terävä arvostelukyky. Valituin, ytimekkäin sanoin kuvaili hän Oulunläänin entisiä hallitusmiehiä, joista toimekas ja väsymätön G. von Alfthan muutamin puolueettomin piirtein esiintyi kuulijalle mitä kirkkaimmassa, kauneimmassa valossa. — Runebergistä, Lönnrotista ja Snellmanista puheli hän kuin vanhoista tutuista, vaikkei ollutkaan koskaan niitä nähnyt, ja kuvaili sattuvin sanoin — sellaisia, joita ei muiden ole kuullut käyttävän — mitä kukin heistä on maansa hyväksi tehnyt. Snellmanista, jonka suomenkielisinä käännöksinä julaistut kirjoitukset hän yksityiskohtiaan myöten tunsi, hän sanoi vakavana ja miettiväisesti: »Hän oli Suomen sydän.»

Onnellisia ne isänmaan pojat, joiden muisto etäällä erämaissakin elää kansan vastavalveutuvassa sydämessä.

6. YSTÄVÄNI "PEKKA RIEPU" JA JÄÄHYVÄISET SILLE JA LAPINMAALLE.

Ensimäisellä kesämatkallani Tornioon tein tuttavuutta kolarilaisen ystäväni nuoren hevosen »_Pekan_» kanssa, joka oli hänen ilonsa ja ylpeytensä. Se tunsi isäntänsä askelten äänen, kävelipä tämä miten hiljaa hyvänsä, ja päästi hänet nähdessään kuuluvan iloisen hirnunnan. Minuun loi hän vaan vieraan välinpitämättömän katseen.

Pekka oli kotoisin Kokkolasta. Kokkolan kuuluilta hevosmarkkinoilta oli isäntänsä itselleen valinnut tuon keskikokoisen, ruskean, vilkkaan ja reippaan ruunan. Sen pitkä, kiharainen, pikimusta harja komeasti aaltoili, kun se pulskaa voimakasta säkäänsä liikuttelu Mustia olivat sen ilmeikkäät, ylväät, palavat silmätkin.

Kolarissa tuli Pekasta kaikkein jakamaton suosikki. Ja näytti siltä että hän ennen pitkää katsoi kuuluvansa taloon yhtä oikeutettuna jäsenenä kuin kuka talonväestä tahansa. Senpävuoksi Pekasta piakkoin tulikin itsepäinen ja tottelematon velikulta. Kun hänen isäntänsä kerran ajoi takaa erästä salakuljettajaa, pääsi otus isännältä karkuun Pekan niskoittelun takia.

Verekseltään sai hän tiukanlaisen selkäsaunan. Ensimäisestä piiskaniskusta tuo jalo eläin värähti. Sitte se seisoi vavisten, mutta hiljaa. Vielä napsahti ruoska muutaman kerran.

Silloin käänsi Pekka päänsä isäntäänsä kohti ja katseli häntä kyyneltynein, surumielisin silmin niin sydämellisen luottavaisesti, että tämä antoi kohottamansa piiskan vaipua alas ja käski rengin viemään Pekan talliin.