Part 1

language: Finnish

HIIHTOKILPAILU

Leikillinen kertomus niistä suurista "koko maan käsittävistä", jotka aikoinaan toimeenpani Pihkasalmen hiihtoseura

Kirj.

JUUDAS PUUSTINEN [Johannes Hämäläinen)

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.

SISÄLLYS:

I. Sytyttävä ajatus. II. Elämänmuutos Hepomäessä. III. Matkataanpa sitten kaupunkiin. IV. Osaa se Heikki esiintyä. V. Kirjoitusherrain edessä. VI. Val-mis-tu-ka-aaa! VII. Rivit harvenevat. VIII. Kahden käden, Antti! IX. Mieleenpainuvat lopettajaiset.

I. SYTYTTÄVÄ AJATUS

Maisteri Pekka Teräs ei aika-ajoin ollut oloonsa ja elämäänsä tyytyväinen.

Mutta se ei johtunut ahtaista kengistä, ei epämukavista housuista eikä liian hitaasta viiksien kasvusta taikka muista senkaltaisista nuorenmiehen yleisistä elämänkoettelemuksista, vaan siitä, että olo Pihkasalmen pienoisessa maaseutukaupungissa, jonka lyseoon hän oli tullut syksyllä voimistelun ja kaunokirjoituksen opettajaksi, oli hänen toimintahaluiselle luonteelleen niin yksitoikkoista ja ikävää...

Aamupäivät kyllä kuluivat koulussa poikien kanssa myllertäessä, mutta illat — nuo pimeät ja pitkät syysillat,...

Eipä silti, etteivät pihkasalmelaiset olisi parastaan koettaneet saadakseen maisterin jo tulemastaan paikkakunnalla viihtymään — olihan maisteri miesten mielestä reipas ja riehakas kansalaisen alku, ja naisista hänellä taas oli niin »hirveän kauniit, siniset silmät» ja niin »hirveän kihara tukka», että...

Heti tultuaan olikin maisteri hommattu jäseneksi »Suomalaiseen Seuraan», ja sen toimeenpanemissa illatsuissa hän oli käynyt. Tähän lisäksi hän oli ollut parin virkaveljensä rouvan nimipäivillä, juonut teetä ja kahvia, pelannut dominoa, ratkaissut kiperiä kuva-arvoituksia ja särpimeksi kuunnellut otteita useimmiten hänelle tuntemattomien ihmisten elämänvaiheista.

Tällaisille puuhille Teräs kyllä osasi arvonsa antaa, mutta sittenkin hän kaipasi jotakin... jotakin reippaampaa ja rasakkaampaa...

Niin juuri, jotain sellaista, mihin voisi tarttua kiinni kaksin kourin, hätistää hartiavoimalla, että syvät jäljet jäisivät, viestit kauas vierisivät...

Mutta miten?

* * * * *

Tätä hän juuri iltakaudet mietti, suunnitteli ja sommitteli, kunnes vihdoinkin löysi sen mitä oli etsinyt — löysi aatteen, jota kelpasi ryhtyä ajamaan ja toteuttamaan.

Noustessaan eräänä marraskuun aamuna vuoteeltaan ja silmätessään akkunasta näki hän kadun ja läheisten talojen katot valkoisen verhon peitossa.

— Lunta, totisesti ihan oikeata lunta! — huudahti Pekka Teräs hämillään, ja hänen mielensä herahti niin kummallisen hyväksi. — Olisipa tuota edes niin paljon, että pääsisi hiihtelemään; tosiaan, liukumaan sivakoilla suksilla pitkin hankia. Se olisi jotain, mikä huvittaisi, ja luulisi sen muitakin huvittavan ja —

Silloin singahti sieluun salama — aate oli syntynyt!

Jo samana päivänä hän otti hiihtoseuran perustamisen puheeksi lyseon opettajahuoneessa muutamalla välitunnilla. Mutta ylen kylmästi virkatoverit ottivat vastaan Teräksen esityksen. Ainoa, jossa tuuma näytti herättävän jotain harrastusta, oli tohtori Oksankolo, jonka selkää rupesi yhtäkkiä niin vilustamaan, että piti mennä uunin eteen sitä paahtelemaan.

Mutta terhakka Teräs ei ollut suotta syntynyt Pohjanmaalla ja perinyt esi-isiltään sitkeätä sisua. Hän piti aatettaan pitkin talvensuuta lakkaamatta vireillä: otti asian puheeksi »Suomalaisen Sivistysseuran» keskustelukokouksissa, jutteli aatteestaan vieraisilla, poikkesipa joskus Seurahuoneellakin, vanhempien herrojen jokailtaisessa istuntopaikassa, vaikka hänen urheilijaluonteelleen olivatkin tuollaiset viihdytyksen tyyssijat vastenmielisiä.

Ja hänen ponnistuksensa kehittyivätkin hedelmälle. Muutamana lauantai-iltana edellä joulun oli Seurahuoneen kulmasaliin — pihkasalmelaisten tavalliseen kokouspaikkaan — keräytynyt joukko asiaaharrastavia kansalaisia keskustelemaan ja tarkemmin päättämään, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, että saataisiin hiihtourheilu paikkakunnalla elpymään ja kehittymään.

Kokouksen avasi Teräs mainiten, miten surkealla kannalla oli Pihkasalmessa kaikkein kansallisin urheilumme, hiihto. Ainoat, jotka sitä vähin harrastivat, olivat alamittaiset pojat. Aikuisia ei ihmeekseenkään nähnyt suksimassa. Kaikkein surettavinta oli Teräksestä kuitenkin se, että n.s. sivistyneet, joiden juuri pitäisi kulkea kaikkien hyvien asioiden etunenässä, näyttivät suorastaan kuin kammoavan hiihtämistä. Naisia ei sanonut Teräs uskaltavansa paljoa kurikoida, sillä säätyläisnaisten yhteiskunnallisista tehtävistä oli Pihkasalmessa määräävinä vielä semmoiset nukkekaappiohjeet, että pelkäsi tulevansa tullin taakse riepoitetuksi, jos rohkeni hiihtoasiassa naisia muuhun velvoittaa kuin aatteelliseen asian harrastukseen.

Vielä kosketteli Teräs niitä epämääräisiä vehkeitä, joita oli nähnyt Pihkasalmessa käytettävän hiihtovälineinä. Joitakin kajaanilaisia »päreitä» lukuunottamatta sanoi Teräs niiden ökäleiden, joita hän oli nähnyt Pihkasalmen poikasten kärsivällisesti laahaavan kolvissaan, tuskin paljoa eriävän kohtalaisen pitkistä riihihaloista. Sauvoina taas melkein poikkeuksetta käytettiin luudanvarsia tai uuninluutima-seipäitä ja — kai säästäväisyyssyistä — kukin hiihtäjä yhtä kerrallaan.

Tähän tapaan jutteli Teräs, ja vaikka puhe paikka-paikoin ei kuulijoiden itserakkautta kutkuttanutkaan, tunnustettiin, että maisteri oli tuonut julki »suoria sanoja suorassa kysymyksessä».

Esitetyn asian johdosta tuotiin ilmi mielipiteitä hyvinkin runsaasti. Poikkeuksetta oltiin kuitenkin sillä kannalla, että hiihtourheilu oli Pihkasalmessa saatava vallan uuteen uskoon, ja että se ei kohenisi, ellei asiaa ryhtyisi ajamaan vakituinen hiihtoseura.

* * * * *

Niin perustettiin sitten »Pihkasalmen Hiihtoseura». Teräksen laatima sääntöehdotus käytiin pykälä pykälältä läpi ja hyväksyttiin. Yhteen menoon valittiin myös johtokunta ja muut seuran virkailijat sekä ryhdyttiin harkitsemaan lähemmin seuran talvista ohjelmaa.

Sitä käsitellessä montakin toimintamuotoa esitettiin. Postineiti Vaaramo piti asiaan kuuluvana, että joka sunnuntai tehtäisiin hiihtoretkiä maaseudulle, laskettaisiin mäkeä, syötäisiin kalakukkoa ja piimää ja taas palattaisiin — joskin väsyneinä, mutta mielin virkistynein — kotiin.

Parturi Lindh katsoi puolestaan välttämättömäksi, että seura panisi toimeen laskiaistiistaina komeat naamiohuvit.

Opettaja Heikkilä ei tahtonut vastustaa edellisiäkään ehdotuksia, mutta halusi puolestaan, että seura jo alusta aikain kohottaisi ihanteensa kauas ja korkealle.

— Siksi meidän ei tule huolehtia vain omasta hyvästämme, — sanoi Heikkilä lopuksi, — vaan ennen kaikkea suunnata katseemme kansan pohjakerroksiin ja toimia siten, että seuran työstä säteilisi valistavaa valoa ja sydäntä sulattavaa lämpöä kansanlapsiinkin. Lasken siis vasta perustetun seuran sydämelle sen tärkeän seikan, että talven kuluessa älköön unohdettako panna toimeen Pihkasalmen poikien kesken hiihto- ja mäenlaskukilpailuja, joissa palkintoina jaetaan tuppipuukkoja, housunkannattimia ja muuta sellaista.

Pihkasalmessa oli tapana harkita kaikkia asioita hyvin perusteellisesti sekä periaatteen että käytännön kannalta. Siksi nyt tehtyjä ehdotuksia »ymmärrettiin», »valaistiin» ja »käsitettiin», vaikka tuotiin julki epäilyksiäkin. Pahin epäilijä oli kaupanhoitaja Uskela, jolla oli vanhoja kalavelkoja neiti Vaaramolle ja opettaja Heikkilälle. Uskelan oli kuitenkin huonosti harkittua ruveta tässä tilaisuudessa niitä kuittailemaan, — puolittain kuin kevytmielisellä tavalla »valaisemaan» neiti Vaaramon kalakukon- ja piimänsyöntiä sekä opettaja Heikkilän tuppipuukkoja ja housunkannattimia. Hän sai aikaan myrskyn, jossa kalakukkojen, piimän ja housunkannattimien seassa alkoi pyöriä yhdessä mylläkässä »palokunta-aatteet», »nakkipeli», »viittateiden tarpeellisuus suurilla selillä» j.n.e.

Kun kokouksen meno alkoi vallan arveluttavassa määrässä laajeta ja laajeta, naputteli Teräs, joka toimi puheenjohtajana, kynällä pöytään sanoen pidättäneensä itselleen puheenvuoron.

— Hyvät naiset ja herrat! Myönnän, että niin hiihtoretkillä kalakukkoineen kuin poikasten mäenlaskukilpailuilla tuppipuukkoineen ja housunkannattimineen on elimellistä yhteyttä sen aatteen kanssa, jolle vastaperustetun hiihtoseuramme toiminta rakentuu. Mutta jos me tahdomme saada seuran toiminnan jo alussa hyvään vauhtiin, pitää meidän tehdä heti voimakas tempaus, tempaus, joka tunkee luihin ja ytimiin, tempaus, jolla on kantavuutta yli pikkuisten nikarrusten, ja lisäksi tempaus, joka voimakkaimmin ja paraiten seuran tarkoitusta palvelee ja edistää. Ja mikään ei minusta iske niin suoraan asian ytimeen kuin se, että seura panee toimeen suuret, koko maata käsittävät hiihto- ja mäenlaskukilpailut sekä ohessa suksinäyttelyn. Silloin me saamme paikkakunnallisten, suksien nimellä käypien kapustain asemasta nähdä oikeita hiihtovälineitä, ja silloin me myös saamme vieraiksemme miehiä, jotka opettavat meitä hiihtämään.

Teräksen »suuri, koko maata käsittävä» ehdotus vaikutti kuulijoihin varsin sytyttävästi. Kauppias Oksanen rohkeni kuitenkin tuoda julki epäilyksiä, asian aineellista puolta silmällä pitäen, ja häntä kannatti, kuten tavallisesti, valokuvaaja Vekara, joka oli Oksaselle tuhannen markan velassa.

Mutta nyt tulistui vuorostaan Teräs. Hän kimmahti ylös, tempasi tuolin eteensä, varmistautuen kaksin kourin sen selkämystään, virnautti pari kertaa voimakasta leukaansa ja alkoi puhua asiasta, jonka vakuutti olevan peräti lähellä hänen sydäntään.

— Aineellisille näkökohdille on tosin arvonsa annettava, olipahan asia mikä hyvänsä kysymyksessä, — alotti Teräs. — Mutta silloin, kun on edessämme isänmaallinen viljelystyö, ei alueellisuus saa vaikuttaa asiaan ratkaisevasti. Urheilun merkitystä yleensä ja hiihdon erikseen kansamme kasvatus- ja kehityskeinona monikin voi epäillä, mutta muistelkaamme esim. jaloa Kreikan kansaa...

Näin alkoi Teräs suomia äskeisiä epäilijöitä. Mutta hän ei tyytynyt siihen, että kaivatutti kreikkalaisilla maan Oksasen ja Vekaran jalkojen alta, ei, vaan hän kärventeli näitä vielä Isonvihan liekeissä, palellutti pakkastalvilla, valeli vesikesillä ja peräkaneetiksi pieksätytti vielä suurmiehillämmekin. Ja saunoituksen jälkeen kiertyi Teräs taas »koko maata käsittävien» suureen merkitykseen Pihkasalmen kaupungille ja sen ympäristölle.

Puhuessaan oli Teräs tuohtunut tuohtumistaan ja ääni kovennut samassa suhteessa. Puhe tekikin mahtavan vaikutuksen. Käsiä läiskytettiin ja »hyvä»-huutoja kajahteli.

Viereisestä tarjoiluhuoneesta oli Teräksen puhuessa tullut parvi vanhempia herrasmiehiä saliin. Niissä myös sana teki tehtävänsä. Voimakkaimmin kuitenkin kapteeni Karstenissa, sillä puheen ja neljän iltatuutingin aukaisemasta rakopaikasta purskahti hänessä isänmaallisuus ulos niin voimakkaasti, että hän asteli puheenjohtajan luo paiskaten kaksikymmenmarkkasen pöytään »vaatimattomaksi pohjaksi suurenmoisessa isänmaallisessa edesottamisessa».

Riehakkaan kapteenin uhrautuva esimerkki tarttui muihinkin, ja tuotapikaa oli pöydälle karttunut 73 mk. 35 p.

Ja kun kerran isänmaallinen rovio oli liekkiin leimahtanut, suureni se suurenemistaan. Itse kukin läsnäolevista lupasi jollakin tavalla tukea »koko maata käsittäviä»: puolikymmentä Pihkasalmen kaunotarta vannoi ei ennen lepäävänsä, kuin tarvittavat varat olivat kerätyt; viskaali Patama takasi, että juhlien aikana vallitsisi kaupungissa ennen kuulumaton järjestys, sillä neljän vakinaisen poliisin lisäksi uhkasi hän vielä ottaa neljä ylimääräistä; kapteeni Karsten tarjoutui järjestämään hiihtäjien rivin lähtöviivalle sotilaallisen suoraksi; parturi Lindh lupasi laatia kilpailujen lopettajaisiltamaan kuvaelman sellaisen, ettei iki maailmassa ollut kuultu eikä nähty; »Joukahaisen» toimittaja Yltiöpää sanoi taas heti ensi numerossa julkaisevansa »koko maata käsittävistä» artikkelin korpusvälikkeillä ja sitten pitkin aikaa pitävänsä asiata vireillä niin kuumasti kuin kärsii.

Näin perustettiin Pihkasalmen hiihtoseura, ja näin päätettiin yleisen isänmaallisen mielialan vallitessa panna toimeen talven kuluessa »koko maata käsittävät hiihto- ja mäenlaskukilpailut».

Kokouksen päätyttyä eivät herrat, paitsi joitakuita aivan nuorimpia, kuitenkaan malttaneet lähteä kotiinsa. Pihkasalmessa oli näet siihen aikaan vakaa usko, että kaikki jaloimmat yhteishankkeet piti päättää perinpohjaisella »istunnolla», — muutoin ne eivät lähtisi luistamaan, niillä ei olisi onnea eikä menestystä.

Niinpä sitten muodostuikin »koko maata käsittävien» loppusiunauksesta jymy, jonka ei suinkaan tarvinnut samantapaisia edeltäjiänsä hävetä, sillä viimeiset herroista sukeutuivat vasta maanantaiaamuna Seurahuoneelta lähtemään.

Tällaisesta edustavien miestensä hupailemisesta oli kuitenkin Pihkasalmen yhteiskunnalle tavallaan kuin hyötyä. Niinpä viskaalikin päästellessään maanantaina putkasta sinne sunnuntain seudussa eksyneitä rahvaan miehiä piti erheellisille tavallista sisältörikkaampia nuhde- ja parannussaarnoja, ja raastuvassa pormestari sakottaa ropsautteli myös tavallista rotevammin.

* * * * *

Pari päivää kokouksen jälkeen tiesivät kaikki pihkasalmelaiset, yksinpä vaivaistalon vakituiset asukkaatkin, mitä Seurahuoneella oli päätetty niin hiihtoseurasta yleensä kuin »koko maata käsittävistä» erikseen. Toimittaja Yltiöpää piti myös puheensa. »Joukahaisessa» oli »koko maata käsittävistä» leimuava artikkeli, jossa pihkasalmelaisille perinpohjin selostettiin hankkeen suurenmoisuus. Toimittaja Yltiöpäällä oli tapana parempiin kirjoituksiin panna kuin loppuheilaukseksi muutamia runosäkeitä. »Koko maata käsittävät» hän päätti säeparilla:

»Meihin silloin Suomi katsoo ja me kaikki Suomehen».

Teräksen ennustukset voimakkaasta, luihin ja ytimiin ulottuvasta sekä kaikki mukaan ottavasta tempauksesta alkoivat myös toteutua. Sillä tuskinpa nyt osattiin Pihkasalmessa juuri muusta puhuakaan kuin »koko maata käsittävistä». Siitä keskusteltiin häissä ja hautajaisissa, siitä juteltiin kouluissa ja käsityöpajoissa, siitä väittelivät lahtarit torilla ja maalaiset rankkikaivolla.

Mutta eipä »koko maata käsittäviä» harrastettu ainoastaan suupuhein ja aatteellisesti. Monien muiden hyvien näkökantojen ohessa oli »Joukahaisessa» myös kehoitettu pihkasalmelaisia tekemään kaikkensa, että edes joku palkinto jäisi paikkakunnalle. Kehoitus ei langennut tien oheen. Pihkasalmelaiset valtasi kuumeinen hiihtointo. Kaduilla ja läheisellä Pihkaselällä risteili lakkaamatta suksimiehiä, kaikenikäisiä. Muutaman ajan kuluttua näytti siltä kuin ei Pihkasalmessa osattaisi muutoin kuljeksiakaan kuin hiihtämällä.

Kolme oli kuitenkin uljasta urosta, jotka enimmin huomiota herättivät: maisteri Sarvela, suutari Kämäri ja kauppias Lindström, Magnus-herra eli Möllykkä-Mallu, kuten häntä kotoisemmalla tavalla nimitettiin. Säännöllisesti nähtiin näiden kolmen aamuin ja illoin hiihtää pyyhkäisevän pitkin »Valtakatua» Pihkaselälle ja sieltä muutaman tunnin kuluttua palaavan niska hikeä höyryten.

Jo pukimissaan erosivat nämä kolme muista ihmisistä. Kämärillä oli tulipunainen villapaita, ruskeat ihokkaat ja valkoinen hiihtomyssy; Sarvelalla oli kireästi ihomyötäinen hiihtopuku, kauttaaltaan aina lakin tupsuun saakka helakan sininen kuin keväinen taivas; Möllykkä-Mallulla muuten samallainen kuin maisterillakin, mutta vehreä kuin nuori ruoho.

Ken näistä kolmesta uroosta saisi ensimmäisen palkinnon ja niin pelastaisi Pihkasalmen kunnian, oli hyvin riidanalainen asia. Kaikilla kolmella oli ansioita ja varma kannattajajoukko. Maisteri Sarvela oli ihomyötäisessä taivaansinisessä hiihtopuvussaan niin hirveän nätti, ja se ominaisuus takasi hänelle tyttökoululaisten ja muidenkin pihkasalmettarien mielestä varman ensi palkinnon. Suutari Kämäri oli taas kovin löylymies Pihkasalmessa ja lisäksi voittamaton sormikoukun vedossa, jotka seikat painoivat puntarissa Pihkasalmen käsityöläisten mielestä paljoa enemmän kuin maisterin rimppakintut. Laivamiehet, lahtarit ja issikkapojat pitivät sitävastoin Magnus-herran puolta henkeen ja vereen. Hiihdossa vaaditaan sitkeyttä — siihen vetosivat aina väittelyssä Magnus-herran puoluelaiset. Ja jos kellään, niin juuri Magnus-herralla oli sitkeyttä, sitä ei kukaan asioita vakaasti harkitseva voinut kieltää. Sillä siitä huolimatta, että Magnusta oli kovisteltu sekä opettajiston että kotiväen taholta, oli hän istunut lyseon kahdella ensimmäisellä luokalla kymmenen vuotta. Se oli sisun näyte, se! Ja kuka ties miten kauan hän olisi istunut, ellei tilastotieteen avulla olisi päästy selvyyteen, että Magnus-herran tiedemieheksi kypsymiseen vaadittaisiin vähintään viisi miehen ikää. Tämä seikka aiheuttikin käänteen Magnus-herran elämänradalla: hänet siirrettiin kauppakouluun. Millaisia sisunnäytteitä Magnus-herra olisi tällä viljelysvainiolla esittänyt, ei koskaan tullut selville, sillä hänen kuudentena oppivuotenaan sattui kruunausjuhla, ja Magnus-herra sai päästökirjan — tuon juhlan johdosta, — kuten yleisesti uskottiin.

Nämä asianhaarat muistoon johdattaen oli Magnus-herra laivamiesten, lahtarien ja issikkapoikain mielestä paikkakunnan sisukkain mies, ja niin ollen pätevin pelastamaan Pihkasalmen kunnian »koko maata käsittävissä».

Ja ken ei sitä hyvällä uskonut, sai pian aikaa nyrkistä vahvistusta uskolleen.

Näin valmistauduttiin Pihkasalmessa tuleviin »koko maata käsittäviin», valmistauduttiin kiivaasti kiistellen, väliin tapella natistaen ja ankarasti hiihtoa harjoittaen.

Mutta varustaudutuinpa niihin muuallakin. Sanomalehdet olivat yli Suomen levittäneet viestit Pihkasalmen uljaasta yrityksestä, etelästä aina pohjan perille asti. Lähiseuduille kulki taas aina uusia ja uusia tietoja kaupunkimiesten mukana, niin pitäen varsin laajalla alalla mielet yhtämittaisessa jännityksessä. Parastaan pani myös Yltiöpää »Joukahaisessaan», jotta maakunnan taholta osanotto tulisi mahdollisimman runsaaksi.

II. ELÄMÄNMUUTOS HEPOMÄESSÄ

Hepomäkeen toi sanain »koko maata käsittävistä» Heikki, joka suutarien ryhdyttyä lakkoon, oli jäänyt työttömäksi ja niin ollen katsonut parhaaksi kopistella pääkaupungin tomut kolvistaan ja lähteä taas pitkästä ajasta käymään Hepomäessä, missä hänen äitinsä oli melkein ikänsä ollut palvelijan nimillä ja hän itsekin viettänyt lapsuutensa rattoisat päivät serkkujensa Antin ja Villen kanssa kisaillessa.

Jo tulon jälkipäivänä kiertyivät »koko maata käsittävät» puheeksi.

Heikki oli näet tuonut mukanaan, paitsi punaista, vahvasti raudoitettua arkkuaan, sukset ja parin ruokovartisia, rottinkisompaisia sauvoja.

Olihan Hepomäessä toki ennenkin suksia nähty ja hiihtoa suonessa pidetty, mutta sittenkään ei Heikin, aina pääkaupungista asti tuomia suksia osattu kyllin ihmetellä — niin ne olivat kumman malliset, hirveän pitkät ja kapeat uilottimet sekä keskeltä ketkat kämyrät.

Suksista johtui puhe »koko maata käsittäviin». Olipa Heikillä mukanaan se sanomalehtikin, jossa niitä tarkemmin selostettiin, ja suurella äänellä Heikki luki kirjoituksen kaiken väen hartaasti kuunnellessa.

Reipas, kiehtova kirjoitus tekikin syvän vaikutuksen, varsinkin setä-Moosekseen ja poikiin: setä-Mooses kiskoi visakoppaisesta piipustaan savuja kuin vihassa, Villen kourat puristuivat nyrkkiin, ja Antti tunsi kuin salaperäisen voiman tunkeutuvan läpi joka jäsenen.

Heikki oli itsekin intoutunut lukiessaan, ääni kovennut kovenemistaan ja vauhti kiihtynyt. Päästyään loppuun paiskasi hän sanoman pöytään, kimmahti seisaalleen ja kuni jatkoksi kiljaisi:

— Siinä on miehen puhetta alusta loppuun!

— Joka sana paikallaan, — vakuutti setä-Mooseskin.

— Ja sinne sitä mekin mukaan menemme, oikein joukolla, vai mitä, pojat?

Antti ja Ville tuijottivat Heikin silmiin ikäänkuin saadakseen selville, oliko Heikki täyttä totta tarkoittanut. Tuo ajatus oli kyllä kummankin mielessä vilahtanut, mutta sittenkin sen julkituominen vähän kuin säikäytti poikia, eivätkä he osanneet sanoa sitä ei tätä.

— Mutta onpa siellä suuret rahat tarjolla; johan niillä vaikka hevosia ostelee, — ihmetteli isäntä Taavetti.

— Sepä se juuri antaakin yltyä asialle, — selitti setä-Mooses. — Niinkuin sanomassa sanottiin, rahojen tiimalta tulee miestä läheltä ja kaukaa näyttämään sivujensa sitkeyttä. — Menkää vaan, pojat, hiihtämään; näyttäkää, etteivät teidänkään kinttunne ole juoton lihasta. Ja kuka ties, vaikka tulisin itsekin mukaan, jos ei muuten, niin joukon jatkoksi, — ja kuin puheensa ja mielipiteensä vahvistukseksi sylkäistä ruiskautti setä-Mooses lähes keskilattialle asti.

— Mutta kurssia siinä pitää olla miehessä, joka silloin mukana pysyy, kurssia ja hyvät hiihtovehkeet, — alkoi Heikki käsiään viittoillen selitellä. — Minä olen ollut kahdesti mukana ja tiedän, millainen leitakka siinä on mennessä, kun paraat mestarit tietä näyttävät. Siinä seuloutuvat jyvät akanoista jo alkutaipaleella, ja niidenkin, joilla olisi sivuissa sitkeyttä, täytyy lopummalla jälkeen antaa, ellei vaan ole tarpeeksi taitoa ja hyvät sukset ja sauvat ja sopivat pukimet. Ja kun suoraan sanon, niin tuollaisilla kapustoilla ja leveillä laudoilla, kuin näilläkin seuduilla on suksen malli, ei ole kilpailuun yrittämistäkään.

Setä-Mooses kyllä myönsi mielessään Heikin puheessa jotain tolkkua olevan, mutta sittenkin nuo »kapustat» ja »laudat» hiukan kuin pistelivät. Olivathan Hepomäen sukset — niin omansa kuin poikien — hänen tekemiään, eikä hän niissä näihin asti mitään vikaa ollut huomannut. Kun olivat vaan hyvässä tervassa, uuvutti ilveksenkin, kuten viimekin talvena poikien kanssa. Heikin suksivehkeitä setä-Mooses oli kyllä tarkastellut, mutta itse mielessään päätellyt ne sellaisiksi kojeiksi, joilla hän vain ei hiihtämään viitsisi lähteä; tuollaiset pitkät, kapeat puikuttimet ja keskeltä kiverät kuin rovastin kiesien aisat.

Niinpä ei Mooses malttanut olla tokaisematta puolittain todella, puolittain leikillä:

— Ettäkö juuri tuollaisilla uiveloilla kuin sinulla paraiten pärjäisi?

— Varmasti, sillä ne ovat pohjalaisten hiihtomestarien tekemät.

— En tuota uskoisi koettelematta.

Näin sanat sakoivat, Heikki kiitteli omiaan, setä-Mooses paikkakunnan mallisia, kunnes päätettiin heti paikalla lähteä Hepojärvelle koettamaan, »kenen paidassa kaulus kestää».

Taavetti hymähti velimiehensä touhulle, ja emäntä Ulla päivitteli, että vie nyt mieli miehen päästä ja lähde hurjapäisten ukulien kanssa kilpasille, viisissäkymmenissä oleva mies.

— Vielä särkee kipeän jalkansa, — huomautteli Hetakin, joka poikansa häviötä peläten toivoi kiistan loppuvan kilpailematta.

Mutta noita puheita eivät kilpasille aikovat ottaneet korviinsa, vaan ryhtyivät kaahimaan hiihtovehkeitään. Setä-Mooses ja pojat hakivat suksensa tupaan, sulattivat lämpiävän uunin edessä jäätierat varpaallisten kohdalta, tarkastelivat hihnat, panipa setä-Mooses uutta tuohtakin jalansijoihin.

Heikki oli pyörähtänyt porstuanpohja-kamariin, joka hänelle oli luovutettu kuin hoteelleen, ja kun tupaan takaisin tuli, oli hänellä yllään ohukainen, ihomyötäinen hiihtopuku, päässä tupsulakki ja jalassa paularuojuiset, käykyränokkaiset kurpposet.

Eivätpä tuvassa olijat vähää hätkähtäneet Heikin nähtyään, mutta kuin yksinkertaisinta ja luonnollisinta asiaa selitti Heikki toimessaan, että hiihtäessä ovat kaiken maailman lumput ja tamut vain turhana taakkana, jotavastoin kevyt ja lämmin puku antaa kuin puoli vauhtia lisää.

Kehoittipa Heikki toisiakin vähentämään vaatteita, ja pojat sukaisivatkin takkinsa penkille, mutta setä-Mooses vakuutteli takin kulkevan siinä missä mieskin.

Lähdettiin rantaan.

Isäntä-Taavetti ja Heta lähtivät myös mukaan, mutta Ulla sanoi uskovansa hullujen höyräykset näkemättäkin.

— Tästä painellaan suoraan toiselle rannalle, ja sieltä kukin omaa latuaan takaisin, vai miten, miehet? — ehdotti Heikki, ja toiset hyväksyivät. — No, sitten aletaan tarsia... kun luen kolmeen, niin silloin, sutii!... yksi... kaksi... kolme?

Miehet syöksähtivät menemään. Sukset suhisivat ja sauvat napsahtelivat, ja tuiskuna tuprusi lumi hiihtäjien jälessä. Setä-Mooses ja pojat mennä hakittivat lyhyvin vuoropotkuin kuin juoksemalla, autellen yhdellä sauvalla kulkua. Vallan pahoin ei hanki upottanut, mutta sittenkin väkipakkomeno pani Hepomäen miehet kohta rannasta lähdettyä puhaltamaan.

Tykkänään toisella tavalla hiihti Heikki. Ponnahuttaen ensin peräkanaa toisella ja toisella jalalla, samassa tahdissa sauvoja käytellen, ja sitten liukuen pitkän matkaa, suljutteli Heikki kuin leikiten hangella. Väliin suhautti hän edelle, väliin jättäytyi jälemmä, väliin taas rinnalla rupatteli yllytellen pahoin puhkuvia kilpaveikkojaan parastansa panemaan. Helposti hän olisi toiset jättänyt, mutta ei tahtonut; hääri vaan toisten vaiheella kuin iloinen pääskynen kesäiltana saattaessaan raskaasti lentää kahnustavia siipirikko-variksia vainion poikki läheisen metsän laitaan.

Jotenkin yhdessä parvessa pääsivät hiihtäjät toiselle rannalle, pyörsivät ympäri ja samassa selkäänsä oikaisematta painautuivat takaisin, kukin omaa latuaan. Heti rannasta irrottua lisäsi Heikki löylyä, puulautuen etumaiseksi, — sauvojaan huiskauttaen ilkkui vielä:

— Hyvästi vaan nyt, ja jos ikävä tulee, niin kirjoittakaa!

Tuo oli kuin piiskan isku toisille, ja kaikin voimin kahmaisivat he pysyäkseen Heikin kintereillä, pukkivat sauvalla kahden käden ja juosta hakittivat. Mutta näytti siltä, ettei se asiaa paljoakaan auttanut; Heikki pakeni edestä kuin säikähtynyt jänis ikäloppua Mustia.

Paljoa ennen toisia saapui Heikki kotirannalle ja istuutui rantakivelle. Taavetti ja Heta, jotka olivat törmällä jännityksellä tarkanneet miesten ottelua, laskeutuvat tulijoita kuin lähempää katsastelemaan. Antti saapui ensiksi ja kohta jälestä Villekin, mutta setä-Mooses oli jäänyt pari, kolme viittaväliä Villestäkin. Loppumatkan setä-Mooses lurvi tahallaan hitaasti, näyttipä kuin olisi arastanut toista jalkaansakin.

— Mitenkäs sinulle, Mooses, nyt kävi? — naurahteli Taavetti.

— Se mokomien varsojen kanssa toiste lähteköön kipeätä jalkaansa rääkkäämään, — tuumi setä-Mooses raskaasti puhkien ja jääpiikkuloita parrastaan karistellen.

— Mutta minä en vieläkään, ymmärrä, mikä sinua, Heikki, oikeastaan töytyytti, sillä olinhan minäkin tulevinani, — ihmetteli Antti.

— Sukset, sukset, — sitähän jo tuvassa sanoin, vaikka ette uskoneet. Katsokaa ja koetelkaa, enhän minä ole lainkaan märkänä, ja te jokainen höyryätte kuin uitetut hevoset.

Tarkasteltiin Heikkiä edestä ja takaa, tunnusteltiin rintaa ja lapoja, ja myöntää täytyi, ettei Heikin nahka ollut sanottavasti märkänä. Katseltiin myös Heikin suksia päältä ja alta. Kovin ne olivat kapeat ja ketkat kämyrät, mutta pohjat sileät kuin, peililasi.

— Sellaiset jos teilläkin olisi ja lisäksi toisellainen hiihtotyyli kuin tuo puolijuoksuinen, uuvuttava hakitus, jo varmasti mukana pysyisitte joka mies. Koetapas, Antti tai Ville, minun suksillani! — kehoitteli Heikki.

Antti koetti. Kovin oudoilta Heikin sukset tuntuivat, höyhenkepeiltä ja niin hirveän liukkailta, että väkisin olivat suljua jalan alta ja miehen seljälleen keikauttaa, vaikka kahdella sauvalla varasi.

— Anna huhkia vaan, seiso jämäkästi ja tyrkkää molemmin käsin yhtaikaa, mutta varo, ettet lennä selkäpiillesi! — neuvoi Heikki.

Tyrkkäsi Antti menemään äsken poljettua latua, ensin varotellen, mutta kerta kerralta voimakkaammin, kunnes kaapaisi, koko hartiaväellä.

— Älähän kovin kauaksi, että minäkin saan koetella! — huusi Ville ihastuksissaan vanhemman veljensä kiivaasta menosta.

Ja sama tunne kuin veljessään oli Villessäkin Heikin suksia koetellessaan; kuta kiivaampaan vauhtiin hän sai sukset tyrkityksi, sen enempi olisi haluttanut vauhtia lisätä.

— Ovat ne käärmeen kielet menemään, — päätteli Ville takaisin tultuansa. — Koettakaas setäkin!

Mutta ei setä-Moosesta haluttanut, sanoi jalkaansa pakottavan ja lähti kohti tupaa tarsimaan.

Mutta pojat eivät malttaneet vielä rannalta lähteä, vaikka Heta huuteli mennessään. Heikki näytti veljeksille, mikä hiihtotapa oli paras vitikelillä, mikä kovalla hangella, ja hartaasti pojat seurasivat Heikin mallailua, koettaen itse sommitella samalla tavalla.

Vielä samana päivänä pyysivät pojat sedältään suksipuita, joita hänellä oli kuten muitakin kalupuita orsilla kuivamassa useitakin pareja.

Ja setä-Mooses antoi, ryhtyipä vielä itsekin poikien kanssa yhteen juoneen, jotta Antti ja Ville olisivat saaneet samallaiset hiihtimet kuin Heikilläkin oli.

* * * * *

Kilpailupäivän jälkeen tapahtui Hepomäessä kuin pieni elämän muutos. Puhuttavan, tuskin kuuli muusta kuin suksista ja hiihdosta. Isäntä-Taavetti oli kyllä alussa nureksinut, että hiihtotouhu taitaa pian tulla esteeksi talvitöille, mutta nähdessään millä innolla pojat ruhtoivat töitä saadakseen aikaa hiihtojuttuunsa, antoi poikien pitää päänsä, niin joutavanpäiväiseltä kuin asia hänestä yleensä tuntuikin.

Ulla myös, sattuessaan arkituulelle, motkotteli joitain syrjäsanoja, ei niin pojille kuin setä-Moosekselle, joka suksikaveruksiltaan tuskin jouti saaviin katkenneen vanteen sijaan uutta panemaan. Heta taas oli visusti poikien puolella, ja monta kertaa tuli hänelle Ullan kanssa asiasta sananvaihtoa. Usein Heta myös rantatörmällä tarkkasi poikien hiihtoa, viluissaan hytisten ja esiliina käsien ympärille kiedottuna.

Kun rupesi, niin repesi. Setä-Mooses oli totta tosiaan painautunut yksinomaan suksitöille, tuskin malttoi tuvasta ulkosalle liikahtaa. Tehtyään pojille aivan rikulleen Heikin suksien malliset, alkoi hän uusia kaverrella, veistellä, höylätä, hangata ja lasipalasilla hiastaa. Ja kun ne oli valmiiksi saanut ja Heikin resehdin mukaan uunissa tervalla paahdellut ja orsille painumaan sirkkelöinyt, aloitti taas uusien teon.

Mitkä aikeet hänellä yhä uusia ja uusia puskiessaan oli, siitä hän ei selvyyttä antanut enemmän Taavetille kuin vaimoväellekään.

— Kah, tekee heitä kerran asiaksi asti, kun painautui. Mitäpä tässä muutakaan osaa, kun tuo jalkakaan ei näytä ulkotöistä vielä pitävän, — selitteli setä-Mooses, kun asiata häneltä tarkemmin udeltiin.

Pojat tiesivät kuitenkin syyn setä-Mooseksen suksi-intoon. Heikki siihen oli yllyttänyt. Nähtyään, miten hyviä suksia setä-Mooseksen näpistä heltisi, oli Heikki esittänyt, että setä-Mooses tekisi muutamia pareja, tulisi heidän kanssaan Pihkasalmeen ja asettaisi suksensa yhteiseen näyttelyyn. Takasipa Heikki, että varmasti saisi setä-Mooses palkinnon töistään, ja silloin saisi olla myös vakuutettu, että herrat ne tapellen ostaisivat ainakin 10 markasta parin; saisipa vielä kuin kaupantekijäisiksi olla niissä »suurissa koko maata käsittävissä» aivan silminnäkijänä.

Mutta vain Antille ja Villelle oli Heikki kaikessa salaisuudessa jutellut, että kun setä-Mooseksen saisivat lähtöpäälle, silloin myös matkahevonen heille paremmin irtoisi, eivätkä suotta mennessänsä itseään väsyttäisi.

Näin oli Heikki juonet juuriaan myöten heitellyt ja pojat siihen lisää setäänsä suostutelleet. Muutaman päivän asiata haudottuaan olikin setä-Mooses ilmaissut suostumuksensa, mutta samalla varoittanut poikia, ankarasti kenellekään hisahtamasta puolellakaan sanalla, että tässä muka aikoi palkinnoille päästä ja muuta senpäiväistä pullistella.

Olipa pojilla toinenkin salaisuus takanaan, jonka vain setä-Moosekselle olivat uskoneet. Linturahoillaan olivat pojat teettäneet kirkolla samanlaiset hiihtopuvut kuin Heikilläkin oli, paitsi harmaat eikä tupsua lakissa. Heikki oli taas tehnyt paula-kurpposet. Muita pukimiaan kuin kurpposia eivät pojat kuitenkaan kehdanneet harjoitellessa käyttää, ennenkuin lähdön edellisellä viikolla, jolloin jo setä-Mooseksenkin salaiset aikeet olivat tiedossa kotiväen kesken ja muutenkin kilpailuun lähtö todeksi varmistunut.

Mutta uskollisesti olivat pojat joka päivä hiihtoa harjoittaneet. Olipa kelikin minkälainen tahansa, se ei esteeksi tullut, sillä olihan Heikillä senkin seitsemänlaiset suksirasvat. Ympäri Hepojärven rantaman he olivat ohjasnuoralla hiihtoradan mitanneet millin päälle 10 km pituiseksi. Kahdesti päivässä, kerran aamulla ja toisen illalla, he radan kiersivät. Heikki lykki aina edellä, sitten Antti ja Ville. Alussa sai Heikki kyllä poikia väliin kuin vartoilla, ja sittenkin pakkausi kaulaa välille virumaan. Mutta päivä päivältä alkoi niin Antti kuin Villekin pysyä yhä kireämmin Heikin kintereillä. Joskus olisi himoittanut poikia Heikin edellekin pyrkiä, mutta eivät sentään koskaan kehdanneet, ja niin pysyi miesten järjestys alusta loppuun samanlaisena.

Kaikki hiihdon eri tyylit oli Heikki myös pojille opettanut, ja niin selvisi heille harjoitellen pohjalaisten vitikelin hiihto ja eteläsuomalaisten kahden käden »soutu», jolla kovalla kelillä pääsi kuin lentäen'.

Lähtö-starttia ja loppu-spurttia — kuten Heikki tapasi mielellään alkua ja loppua nimitellä — hän myös pojille usein vasarteli.