Part 4

— Suus kiinni sinä!... mutta mikä nujakka taas tuolla!... ettekö pysy, siivolla siellä! — kyllä heidän kanssaan...

Tulivathan lopulta kaikki halukkaat kirjoihin merkityiksi, — ties sitten Luoja, mikä nimi minkin viikarin kohdalle sattui. Yhteisvoimin saivat myös toimihenkilöt levottoman laumansa mäen päälle säkeytellyksi ja hyvinkin tunnin ohi määräajan kuluttua päästiin vihdoin varsinaiseen alkuun.

— Jussi Kettunen! — huusi opettaja Heikkilä seisten karskin näköisenä kirjat kourassa hyppyrin vaiheilla.

— Jussi Kettunen, — toisti parturi Lindh, joka taas toimihenkilönä piti poikia aisoissa mäen päällä. — Jussi lähtee!

Jussi Kettunen alkoi sovitella suksiaan menon mukaan toisten viikarien evästellessä.

— Jussi, Jussi, ala joutua akkaasi vastaanottamaan, se jo vilkuttaa mäen alla!

— Mutta muista pitää suusi supussa, muuten se antaa kohta lunta tuliaisiksi!

— Älkää hätäilkö, jää niitä »akkoja» teillekin! — ja Jussi lähti viilettämään alas, jotta väljät housut lepattivat kuin irti manttaalistaan pyrkien. Hyppyriin asti pysyi Jussi pönkillään, mutta sen alapuolella hän hävisi maailman näyttämöltä lukuunottamatta paria korttelia säären piileksiä, jotka jäivät Jussilta muistomerkiksi hangelle törröttämään.

Apumiehet kaivoivat Kettusen Jussin hangesta taas ihmisten ilmoille ja tasailivat kuopan.

— Olli Kymärinen! huusi taas opettaja Heikkilä.

Hyvin olivat Ollin silmät pyöreinä ja suu torvella alas tullessa, mutta tirskahti vain istuilleen, kömpipä vielä vauhdissa ollen pystyynkin.

— Ei kelvannut Ollille »akka», vaikka niin tarjolla oli, — tuumi joku.

— Kihloihin meni kuitenkin, sillä ei tuota puhtaasta oteta, — tiesi toinen selittää.

Ensimmäinen, joka leikkasi aivan puhtaasti, oli sama kirkassilmäinen maalaispoika, joka aamulla oli Kumurin Kustin miehisen kunnian akkainkengillä kavennellut. Katsojat ensin hölmistyivät, mutta kohta päästivät raikkaan »hurraan», ja arvosteltiin:

— Sillä pojalla onkin pihlajaiset pohkeet...

— Ja rukiiset ryntäät...

— Putosi pehmoisesti kuin kinnas uunilta...

— Akkaväestä vähääkään välittämättä...

Kauan ei kuitenkaan joudettu yhtä puheen alaisena pitämään, sillä toisia tuli alas ehtimiseen, ja itse kukinhan sanasen, pari ansaitsi osakseen. Useimmat saivat puhtaita, väärentämättömiä »akkoja», toiset puolitekoisia, vain jokunen lankeamatta selvisi sylen korkuisesta hyppyristä.

Kun jokainen osanottaja oli kolmasti suilauttanut, lopetettiin poikien osuus »koko maata, käsittäviin» ja opettaja Heikkilä julisti korkealla äänellä, että palkinnot jaetaan illalla Seurahuoneella lopettajais-iltamassa, kuten aikuisillekin hiihdosta ja suksinäyttelystä.

Ja tuokos se alamittaisten rintaa kohotti, että pääsivät aikamiesten kanssa samaan palkintojoukkoon, vaikka kilpailussa olikin pidetty kuin vasikoita eri karsinassa.

IX. MIELEENPAINUVAT LOPETTAJAISET

Sen hyvin arvaa, että ken vain Pihkasalmessa kynnelle kykeni, hän riensi Seurahuoneelle »koko maata käsittävien» lopettajais-iltamaan. Yksinpä ajuri Heikkisen vanha mummokin, joka ei ottanut enää yhteiskunnallisiin asioihin ja yhteisiin rientoihin muuten osaa, kuin että katseli kadunkulmassa hautajais-rosesseja, mennä köpitti illan hämärtyessä juhlapaikalle. Sisälle ei mummo kyllä mennyt, vaan seisoskeli peitehuivi hartioilla monen muun kanssa kadulla juhlahuoneen edustalla ihastellen monista akkunoista tulvivaa valoa ja salista kuuluvia soitonsäveliä. Juhlaan paltautuvaa väen paljoutta mummo myös osaltaan ihmetteli ja arvioi sen melkein runsaammaksi, mitä syksyllä oli titularooti Ryönper-vainajan hautajaisissa.

Mutta jos katu jo oli mustanaan juhlavieraita, niin paljon niitä karttui sisällekin. Kaupunkilaisia hienon hienoissa ja ohuen ohuissa pukimissaan oli viljavammin, mutta olipa maalaisiakin sarkatakeissaan ja pitkävartisissa pieksuissaan, likkuen ujoina tai paikan saaden istuivat totisina kädet ristissä, tuskin uskaltaen kuin salakättä silmäillä juhlasalin koristuksia, lippuruusukkeita ja köynnösmakkaroita.

Rusettirintaiset toimihenkilöt juoksentelivat salin poikki ja pitkin hyvin tärkeillä asioilla; mikä etsi sitä, mikä tätä henkilöä, kuka johdatteli ökyvieraita arvopaikoille, ken muuten mukana touhusi ilman määrätympää asiata.

Näyttämölavalla, jonka edestä esirippu oli ylös kiskottu, oli V.P.K:n soittokunta valmiina juhlan alkumarssin torvillaan töräyttämään, kun vain ylijohtajalta, maisteri Teräkseltä sanan saisi. Ja sitä vartoillessa jakeli tirehtööri Lindström soittajille määräyksiä toinen toistaan tärkeämpiä.

Tirehtööri Lindström olikin varsin tärkeä henkilö Pihkasalmessa. Pitkin vuotta, aina tarpeen tullen istutti hän ensimmäisellä ikävuodellaan oleviin Pihkasalmen kansalaisiin panorokkoa ja tämän toimensa ohessa hän kesäisin kaunisteli Pihkasalmen julkisempia paikkoja puutarhaistutuksilla, saaden näistä virkatoimistaan kaupungilta palkkaa yhteensä tuhannen markkaa sekä oikeuden tehdä yhden lehmän heinät Rantapuistosta.

V.P.K:n soittokunnan johtaminen oli sitä vastoin Lindströmin osalta »vapaaehtoista, palavaa hengen työtä» — kuten hän tapasi sanoa, sillä saamansa vapaan asunnon V.P.K:n kalustohuoneella arvioi hän palkkioksi siitä, että varjeli kunnan neljään paloruiskuun kuuluvia hevosvaljaita, etteivät niitä pistelleet rotat parempiin suihin, kuten ennen Lindströmin tuloa tulipalon sattuessa oli saatu usein ikäväksi havaita.

Tirehtööri Lindströmin suuri merkitys Pihkasalmen yhteiskunnallisessa elämässä tunnustettiinkin yleisesti, mutta hänen musikaalisten ominaisuuksien vuoksi vielä erikseenkin. Ilman häntä soittokuntineen tuskin olisi mistään ylevämmästä juhlatilaisuudesta tullutkaan mitään. Tämä asia oli hänellä itselläänkin täysin selvillä; siksi hän myös pani parastaan tiristellessään musikaalisessa suhteessa hyvin epämääräisistä soittaja-aineksista ja vanhoista, Jerikon valloituksen aikuisista, piellä ja saippualla tukituista torvista mahdollisimman suloisia sävelluirotuksia.

Pitkästä ajasta oli Lindströmillä taas tilaisuus leikata laakereita. Asema oli siis tärkeä, mutta myös vaarallinen. Siksi hän nyt kuin merelle lähtevän laiva-rotiskon huolellinen kapteeni tarkasteli ja tutki, ovatko kaikki valmiina, onko pahimmat vuotopaikat tukittu, ovatko pumput ehjät, taakelit ja touvit lujissa solmuissa ja laivaväki merikelpoisessa kunnossa.

— Lähtö pitää tapahtua yhtaikaa, sitähän olen teille kerrankin teroittanut. Alkuvaikutus on sillä kertaa pilalla, jos tullaan sisälle yksi tiistaina toinen torstaina kuin Lautamäen vasikat haan veräjästä. Kun minä koputan tahtipuikolla, silloin torvi suulle joka mies, ja kun luen _et, tut, trii_ ja triin kohdalla huitaisen puikolla, silloin ei ole enää aikaa tupakanpanoon, se painakaa mieleenne!

— Ja kun taas lopetetaan, — hän jatkoi, — niin ei kukaan saa enää liittää omatekoisia luirotuksiaan, kuten sinulla, Kekkonen, on pahana tapana. Jos jokin kappale loppuun lirauksen vaatiikin, niin kyllä minä sen sinne osaan sovitella, mutta mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu, eikä tikkiäkään lisää. Tiedättehän sen vanhastaan, että vähää ennen lopputahtia minä aukaisen suuni ja viimeisellä huitaisulla lumsautan kiinni ja silloin, aivan sillä sekunnilla loppukoon kaikki sohina ja suhina, luritus ja liritys.

Nämä yleiset ohjeet taas muistiin painettuaan siirtyi tirehtööri yksityiskohtaisempaan tilkkimiseen:

— Miten sinun torvesi on terve, Makkonen? Viime harjoituksissa se pihisi ja puhisi kuin ruotimummo saunanlauteilla.

— Minkä sille vaivaiselle taitaa; saippuatukot tahtovat puhaltaessa tipahdella, vaikka kämmenpäälläkin varaa.

— Olenhan sinua neuvonut käyttämään pikeä, se on aina varmempaa kuin kitti ja saippua. — Ja sitten, Kokkarinen, älä vain nyt jää muista jäljelle tahdissa. Ikäsihän olet ollut vähän hidaskasvuinen — (neljästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta ei näet maalari Kokkarinen ollut vielä ehtinyt venyä kahta kyynärää pitemmäksi) — mutta ei sinun siltä ole pakko hidastella paria tahtia jäljempänä. Jos et muuten mukana pysy, niin vähennä vaikka vaatetta.

— Makkonen ei myös nyt saa missään tapauksessa, niinkuin kauppaneuvoksen nimipäivillä, aivastella keskellä soolo-osaa, vieläpä kaikkein hempeimmällä paikalla, — varoitteli tirehtööri edelleen. — Ei mikään tee musikaalisesti epäedullisempaa vaikutusta kuin aivasteleminen ja kakisteleminen sooloa soittaessa...

— Minkäs sille mahtaa, kun sattuu aivastuttamaan, — puolustelihe Makkonen.

— Mahtaa! Kyllä sille mahtaa, kun vain tahtoo. Kun minä ollessani soolonpuhaltajana Ruotsin kuninkaallisessa orkesterissa — (ikävä kyllä, tirehtööri ei ollut koskaan käynyt Viipuria kauempana) — soitin soolon kruunausjuhlassa, lensi kärpänen silmääni, mutta minä en kertaakaan keskeyttänyt, vaikka se raato kierteli silmämunuaisen ylt'ympäri ja tutki tarkkaan kuin olisi perunkirjoitusta pitänyt, ja tuli toisesta ulos... Jaha, sieltä tulee maisteri, joko aletaan?

— Saatte alkaa!

— No, pojat, nyt kaikki yht'aikaa, sanoi Karjulan Kaisa kangaspuille... _et... tut... triiii!_ — johtaja huitaisi tahtipuikolla, »poikien» posket pullistuivat laskiaispulliksi, silmät pyöristyivät ja ilmoille törähtivät sävelet ukkosen pauhuna...

Hepomäen poikiin, niin Anttiin kuin Villeenkin, teki torvisoitto valtavan vaikutuksen. Ensi kerran eläissäänhän he nyt kuulivat mokomata törinää, siksi he henkeään pidättäen, kädet ristissä istuivat tuntien, miten tuo tavaton pauhu ajautui sisään korvista, silmistä, sieraimista, vieläpä takin hihasta ja kaulan juuresta kauluksen alta, kierrellen läpi ruumiin ja kohottaen sitä ylemmä ja ylemmä...

Hyvin myös veti soitto setä-Mooseksenkin silmät sikkaralleen. Mutta Heikki puolestaan istui hyvin tukevana jalat ristissä ja toinen käsi tuolinselkämystän takana; toisen käden peukalolla ja sakarilla Heikki taas — edullisemman yhteisvaikutuksen aikaan saamiseksi — koetti suostutella sovintoon viittä, kuutta vaaleata harjasmaista karvan tojokkia, jotka rantasalmelaista piipunkoppaa muistuttavan nenänykerön alapuolella olivat kuin toistaan vieroen ottaneet itsekukin omaperäisen kasvusuuntansa.

* * * * *

Soiton jälkeen piti maisteri Teräs puheen.

Hänelle rakkaista muinaiskreikkalaisista rakenteli Teräs tukevan historiallisen pohjan. Tuolle pohjalle hän mukavasti kuljetti esi-isämme selittäen heillä myös olleen urheiluharrastuksia, vaikkeivät kreikkalaisten lailla olleetkaan täysin tietoisia niiden korkeudesta ja syvyydestä, pituudesta ja leveydestä. Ottaen pari kolme vauhtiaskelta siirtyi Teräs kauniilla kolmiloikkauksella nykyisempään aikaan ja tuoreempiin tapahtumiin. Kuvasi muutamin rohkein vedoin nuorison elämää, selitellen, miten nuoriso jouto-aikoinaan joko nurkissa nyhjöttää tai raitilla mellastaa, harjoittaen kaikenlaista koirankuria, niin turmellen itsensä ja samalla häiriten yleistä, hyvää elämää. Näitä asioita sanoi Teräs viimeaikoina pidetyn paljonkin puheenalaisena ja samalla esitetyn keinoja nuorison elämän ohjaamiseksi oikeille laduilleen. Pienellä sivuaskelella pääsi Teräs taas käsin urheiluun yleensä ja siitä hiihtoon erikseen, jonka vakuutti jos minkään urheilumuodon soveltuvan suomalaisille, koska heillä siihen on jo kuin verissään esi-isiltä peritty pohja. Lopussa puristi Teräs asian juonen Pihkasalmen hiihtoseuraan ja »koko maata käsittäviin».

Näistä kaikista asioista terhakka Teräs elävästi puheli, ja hartaasti häntä yleisö tarkkasikin. Päätökseksi esitti Teräs »eläköön»-huudon kaikkien niiden kunniaksi, jotka olivat hiihto- ja mäenlaskukilpailuihin sekä suksinäyttelyyn osaa ottaneet.

Ja kajahtipa silloin Seurahuoneen suuressa salissa huuto, joka tärähytti koko rakennusta ja ulkopuolella olevat jo puoleksi peljästyksissään arvelivat, että mikähän niitä nyt rupesi leikkelemään, kun moisen älinän päästivät.

Kun huuto vaikeni, päätteli setä-Mooses pieksunvarsiaan virutellen:

— Sulavapuheinen mies, ulosanti kuin paraalla papilla.

— Paikalleen sanoi, aivan rikulleen joka sanan... tuota samaa olen minäkin usein ajatellut, — ja Heikki oli haltioissaan Teräksen puheesta.

Iltaman loistonumero oli palkintojen jako. Silloin olikin remua ja riemua, kun jokaisen palkinnonsaajan kunniaksi »eläköön» huudettiin soittokunnan soittaessa juhlatoitotusta. Hiihdossa sai ensimmäisen kuuluisa Ritola, ja varmoin askelin ja elein hän asteli salin poikki palkintoaan ottamaan. Eipä ollutkaan hän ensimmäistä kertaa pappia kyydissä...

Mutta aivan yhtä varma asiastaan ei ollut Antti Hepomäki, joka toisena mainittiin. Kun hän kuuli nimeään huudettavan, särähtivät Antin sisukset oudosti, ja löi kuin turraksi koko ruumiin. Vasta kun vierellä istuva Heikki oli antanut tuntuvan pukkauksen kylkeen, selvisi Antti lumouksesta ja sai puutuneet jalkansa liikkeelle. Yleisö kurkisteli hyvin uteliaana tuota tanakkaa tänpuolen nuorukaista, joka oli pystynyt pohjalaisista toiselle tepsimään.

Ville sai kuudennen palkinnon, ja kovin humisivat Villen korvat, ja posket hohtivat hänen sitä noutaessaan. Miten se kaikki kävi, sen muisti Ville jälkeen päin kuin ihanan unen näön. Heikki kertoi kuitenkin asian käyneen aivan jullilleen, vakuuttipa Villen sommitelleen jotain kumarruksenkin tapaista sille taivaansinisissä pukimissa olleelle neitoselle, jolta sai palkinnon. Sen Ville sentään kielsi, sanoen Heikin omiaan laskettelevan.

Setä-Mooses sai ensimmäisen palkinnon suksistaan, jotka mallilleen ja teolleen kiitoksella mainittiin. Ja virauttaen tapansa mukaan ensin pieksujensa varsia kävi setä-Mooses rauhallisesti astellen palkintorahat, 50 markkaa, hakemassa.

Heikki oli ainoa, joka oli hiihtokurpposia näytteille tuonut, ja tietysti ne myös palkittiin.

Mutta jos oli ääntä ja riemua aikuisten palkintoja jaettaessa, niin puolella se vielä paisui, kun tuli mäkipoikien vuoro. Ken vähänkin oli alle miehisen mitan iltamassa, se otti kuin omaksi asiakseen huutaa ja jyskyttää jalkojaan koko ryhmänsä edestä.

Ja kukaties koska siitä olisi loppu tullut, ellei eräs neitonen olisi sivuhuoneesta tuonut pyssyä, asettaen sen Teräksen eteen palkintopöydälle. Silloin melu katkesi kuin puukolla, ja kaikki alkoivat ihmeissään arvella, että mitä nyt tulee, joko ampua täräytetään vai...?

Ei pyssyllä kuitenkaan ammuttu nyt sen kovempaa kuin sillä oli ammuttu ainakin kahdenkymmenen viimeisen ikävuotensa aikana, jonka se oli aivan rauhallisesti riippunut postineiti Forsströmin keittiön seinällä, vaikka tosin ainaisena kauhuna keittiön vanhalle valtiaalle Marketalle. Pyssy oli postineidille jokin salaperäinen muisto »serkulta» ja siksi pyhä, ettei hän sitä voinut myydäkään, vaikka pyssyjä vieläkin pahemmin kammoten kuin vanha Markettansa ei uskaltanut pitää omassa kamarissaankaan. Päästäkseen vihaamastaan pyssystä vihdoinkin eroon, samalla loukkaamatta siihen liittyvää serkku-muistoa, oli Marketan päähän juolahtanut ehdotus lahjoittaa se palkinnoksi »koko maata käsittäviin», joihin neitikin oli hyvin innostunut; ja kolmen vuorokauden sielullissydämellisten ristiriitojen jälkeen oli postineiti Marketan kavalaan ehdotukseen suostunut.

Aivan näin ei Teräs pyssyä ja sen palkintopöydälle ilmestymisen merkitystä selittänyt. Vallan tarpeetonta olisikin ollut kaivella esiin pyssyn nuoruuden muistoja, ja tuskinpa Teräs niitä tiesikään, ja tokko muutkaan kuin postineiti ja vanha Marketta.

— Hiihtoseuran ennakolta määräämien palkintojen lisäksi, — näin Teräs esitti asian, — on jälkeenpäin eräs hiihtourheilun lämmin harrastajatar lahjoittanut tämän pyssyn annettavaksi sille, joka toimikunnan mielestä on sen parhaiten ansainnut. Asiata harkittuaan on toimikunta päättänyt antaa tämän kuin kunniapalkintona suutari H.G. Kanervalle, joka Pihkasalmen seutukuntaan kuuluvista on monipuolisimmin tänä talvena työskennellyt hiihtourheilun edistämiseksi.

Miten korkeita ennätyksiä pyssy lienee nuoruudessaan lennättänytkään, mutta nyt se ainakin poksautti Heikin kuin seitsemänteen taivaaseen. Olihan Heikillä ollut eläissään juhlahetkiä ennenkin: silloin kun sai poikasena ollessaan sukulaiseltaan Mattilan isännältä lahjaksi markan rahan ja elonsa iltaan kallistuvan huopahatun; samoin silloin, kun mestari Lindström antoi oppilahjaksi kaksikymmen-rubiinisen, hopeakapselisen ankkurin — mutta koskaan ei Heikin mielestä onni ollut näin korkealle hypännyt. Vuoroin olisi Heikin tehnyt mieli vetäytyä pyssyineen johonkin nurkkaan ja istua siellä hyvin hiljaa, vuoroin taas häntä olisi haluttanut juosta pyssy kourassa ympäri salia, hyppiä pöydillä, kiipeillä seinillä, kiikkua kattokruunussa...

Varsin paikallaan oli myös poikien ja setä-Mooseksen mielestä, että kunniapalkinnon sai Heikki. Nyt myös setä-Moosekselle selvisi kuin syy, että mitä varten ne herrat häneltä Heikistä aamulla kaikenlaista utelivat. Ei setä-Mooses tuosta asiasta kuitenkaan mitään virkkanut, johan nyt.

Oli jo ohi puolenyön, kun Hepomäen miehet iltamasta lähtivät, ja sukkelasti olikin aika livahtanut seuratessa ohjelmaesityksiä ja välillä jutellessa hiihdosta ja palkinnoista.

Seuraavana päivänä kiertelivät miehet kaupungilla koti-ostoksilla. Heikki osti kääryn nahkatavaroita ja äidilleen huivin, Ville silasuitset nimikkotammalleen, sillä tarvitsihan sekin jotain palkkiokseen. Antti osti säkin suoloja taloon ja itselleen kirjavan kaulahuivin ja setä-Mooses vaimoväelle kahvia ja sokeria ja kaksi kinkoa lettivehnästä sekä Taavetille sikaritupakoita.

Ja ostokset tehtyään lähtivät miehet ajamaan taas Hepomäkeen hyvillä mielin, sillä olihan tehty varsin kunniakas ja rahakas matka.

Se, mitä terhakka Teräs oli ennustellut, toteutui vähin erin. »Koko maata käsittävistä» lähti hiihtourheilu Pihkasalmessa ja sen seutuvilla kuin uusille urille. Taitavia suksimestareita ja uljaita hiihtäjiä alkoi yhä useampia ilmestyä, vaikkakin Hepomäen miehet pysyttelivät etukynnessä vielä kauan aikaa.

Mutta eivätpä Pihkasalmen seuraavantalviset edustajat enää joutaneet kesken kilpahiihdon tupakoimaan ja selkäpiillään tuumailemaan laivakulusta ja muista mukavista kulkukeinoista.