Part 3

— Hiihtäjät!!! riviin!!! — karjaisi kapteeni äänellä, jota juntan esiveisaaja olisi kadehtinut.

Kapteeni tarkasti mitä oli saanut aikaan ja nähdessään äänensä voiman vaikutuksesta yleisön käännähtävän häneen päin, paitsi ne, jotka säikähdyksestä olivat tiksahtaneet hangolle istualleen ja selvittelivät olemustaan pystympään, sipaisi hän tyytyväisenä harmahtavia viiksiään jatkaen äskeistä uljaammin:

— Numero yksi asettuu tuon lipun lähelle, naama tänne päin; hänen rinnalleen numero kaksi, sitten numero kolme ja niin edespäin, rivi jatkuen tuota Myhkyrin saarta kohti... ymmärrättekö?

— Mars!!!

»Mars» tärähti kuin tykistä, ja tärähtipä sitä ulos tyrkätessä koko kapteenin paksu olemus karvalakista lapikkaiden pohjiin asti. Mutta sillä seurauksella, että lumiröykkiöstä lohkesi kapteenin jalan alta palanen, hän horjahti, menetti tasapainonsa ja kupertui läjälle selkä edellä, ja samassa katselivat kapteenin lapikkaan pohjat ylenevätä aurinkoa.

Väki rähähti nauramaan, pojat oikein ulvoivat riemusta, sommittelivatpa jotkut kanaljat »hurraan» tapaistakin.

Viskaalia ei naurattanut. Hän oli luvannut vastata hyvästä järjestyksestä, mutta väkijoukon ilonpito toimihenkilön onnettomuudesta, vieläpä keskellä tärkeätä toimitusta, ei ollut enää sukuakaan hyvälle järjestykselle; rikos se oli, raskas rikos.

— Suunne kiinni, tolvanat; mitä siinä hohotatte!

Poliisit avustivat esimiestään.

— Hiljaa, nulikat! Vai siinä hirnutte, kanaljat!

Näin oli järjestysvalta osaltaan tehnyt sen, mitä niissä oloissa oli mahdollistakin.

Kapteeni myös puolestaan teki, mikä hänelle kuului: alkoi kömpiä koivilleen, katkoen siinä sivussa hammastarhassaan muutamia ruotuväen aikuisia komentosanoja.

Rivin järjestelyä jatkettiin. Vallan kuin sotaväessä se ei kuitenkaan ottanut luonnistuakseen. Joku tuli kyllä paikoilleen ensi huudolla, mutta useimmat olivat hyvin epätietoisia, että minkä puntarin nokassa siinä kiikutetaan; vasta pitkien selitysten jälkeen älyynsä pääsivät. Jotkut taas pökertyivät niin pyörälle päästään, että järjestysmiesten piti paikoilleen autella, toinen kiskoen turkin kauluksesta, toinen selkäpuolelta asiaa autellen.

Kapteeni oli äänessä ehtimiseen, viittoili kaukaisemmille, oikoi sulin käsin lähimpiä, ketä työntäen taakse, ketä lähemmäksi temmaisten. Mutta eipä vain rivi tahtonut suorana pysyä; milloin oli lipun lähellä vikaa, milloin Myhkyrin puoleisessa päässä, konsa keskempää mutkaa muokkaisi.

Mutta oli siinä sentään jonoakin, kun rivi valmiiksi saatiin. Ja monenlaista oli moskulata tuossa sataisessa joukkueessa; oli nuorukaisia, vasta miesten kirjoihin päässeitä, oli tuuheaviiksisiä uroita, jopa siellä täällä jäkäläisiä jääräpartojakin.

Hiihtovehkeitä oli myös monenlaisia. Uivelokärkisiä kajaanilaisia oli useimmilla, mutta olipa joukossa pitkiä haapaveteläisiäkin ja Tornion-mallisia suksia. Olivatpa muutamat uskaltaneet lähteä yrittämään Pihkasalmen mallisillakin jäykillä jämiläillä ja leveillä latuskoilla, käsi-apunaan vain yksi vitsasompainen, paksupuinen sauva.

Rivin jotakuinkin valmistuttua suhisi Teräs taas jotain kapteenin korvaan. Kapteeni nyökäytti päätään, sipaisi tuuheata huulisutiaan, asteli vähän loitomma, haaristi koipensa ja hihkaisi:

— Seis!!! Hiljaa!!!

Miten suuriarvoinen apu näissä »koko maata käsittävissä» oli kapteenin kovasta äänestä, tuli taas loistavasti ilmi. Hiihtäjien rivi sekä sen takana oleva yleisö vaikeni samassa sorisemasta, jääden jännittyneenä odottamaan mitä lisää tulee.

— Hiihtolinja juoksee suoraan halki selän tuolla kaukana häämöittävää nientä kohti... Ymmärrättekö? Joka kilometrin päässä on merkkinä punainen lippu... ymmärrättekö? Tuolla niemen luona tästä seitsemän ja puolen kilometrin päässä on suuri sinivalkoinen lippu ja mies... ymmärrättekö? Sekä lippu että mies on kierrettävä ja tultava tänne samaa tietä takaisin... ymmärrättekö? Ja sitten yhteen painoon taas uusi kuti... ymmärrättekö?

Tämän ohjeen jälkeen kapteeni vaikeni ja huokasi. Hän oli kyllä kuin nyrkillään tyrkännyt jokaisen momentin hiihtäjien ymmärryslaatikkoon, mutta että ohjeet ehtisivät oikein laatikon pohjaan painua piti kapteeni pienen paussin. Sitten taas:

— Seis!!! Hiljaa!!!

Samassa lakattiin rivissä solisemasta ja viittilöimästä selälle päin.

— Kun minä kohta sanon »valmistukaa!» niin silloin myös valmistukaa, sillä lähtöön on vain kaksi minuuttia vatalji-aikaa... ymmärrättekö?

Lähtömerkki annetaan pyssynlaukauksella... ymmärrättekö?

Ja heitettyään silmäyksen yli rivin lipusta aina Myhkyrin puoleiseen päähän ja taas takaisin, kohotti kapteeni hitaasti molemmat kätensä, huutaen harvakseen, mutta painokkaasti:

— Siis, val-mis-tu-ka-aaa!

Rivi kiehui ja suhisi kuin käärme pihdissä, turkkeja ja takkeja lenteli takana oleville tutuille, lakkeja vedettiin korville, housuja kohennettiin, pieksuja ja kurpposia varmennettiin kiinnemmä varpaallisiin, vartalot taipuivat jännitettyinä etukumaraan ja sauvat painettiin tanakasti hankeen...

Lähtölaukauksen tärkeän jäsäyttämisen oli toimikunta useamman asiallisen harkinnan jälkeen uskonut Pihkasalmen kuuluisimmalle jänismiehelle, raatiherra Oikemukselle; hän kerran oli ketunkin jänisjahdilla ampunut, josta merkkitapauksesta oli aikoinaan paikkakunnan sanomalehdissä seikkaperäisiä pääkirjoituksia. Nytkin raatiherra Oikemus täytti hänelle uskotun tehtävän sillä järkähtämättömällä varmuudella, joka on ainoastaan synnyltään lahjakkaille jänismiehille ominaista. Niin pian kuin kapteeni, marssittuaan pois rivin edestä, antoi kelloonsa katsoen merkkiviittauksen, silloin — hetkeäkään epäröimättä, arvelematta ja aristelematta nykäisi raatiherra Oikemus aina pettämättömällä oikean käden sakarillaan kohti avaruutta suunnatun kaksipiippuisen haulikkonsa etuliipasinta... puksss...!

Hiihtäjärivi vavahti, syöksähti eteenpäin, notkistui, mutkistui, katkeili osiin, pirstoutui sälöiksi...

Samassa yleisökin rupesi kiehumaan. Osa töytäsi hiihtäjien jälkeen, toiset töytäilivät sinne tänne kuin päättömät kanat, hosuen ja hihkuen.

Mutta järjestysmiehet, jotka pitäessään etualaa puhtaana sieltä täältä puikkelehtivista pojista olivat saaneet pinnistää hikensä ja väkensä, eivät yleisöä enää aituustelleet, vaan sallivat yleisen hälisemisvapauden.

Johtomiehet keräytyivät lipun luo asetettujen pöytien ympärille, mikä miltäkin suunnalta. Tuli punanenäinen viskaali, pyrstönään neljä Pihkasalmen vakituista poliisia, tuli kapteeni kurkkuaan karautellen, niin että tuuheat viikset tutisivat, juuri kuin olisi tahtonut huomauttaa, että kyllä täältä turpeesta vieläkin ökää irtoisi, jos tarve vaatisi; tuli myös raatiherra Oikemus metsästyspukimissaan, olallaan pyssy.

Toimikunnan naiset häärivät vikkelinä pöytien vaiheella, jouduttaen sydämen lämmikettä niin asianomaisille toimihenkilöille kuin kierrokselta palaaville hiihtäjille. Terhakka Teräs autteli naisia nauraen, ilakoiden ja jutellen.

— Hyvin se meni, vaikka olikin satanen sommallinen joukko. Vain jokunen sotkeutui lähtiessä ja kaatua kupertui, mutta en huomannut kenellekään pahempaa vahinkoa tapahtuneen, suksia tai sauvoja särkyneen.

— Paraansa siinä sai kuitenkin torvestaan töristää saadakseen ne riviin ja ymmärrykseensä...

— Samoin kuin pysyttääkseen syrjäisiä loitommalla, — pisti väliin viskaali, josta yleisen järjestyksen pidon ei mitenkään tarvinnut olla sen varjoisemmassa asemassa kuin kapteeninkaan karjumisen. Samaa mieltä oli myös lähellä seisova Pykäläinen, Pihkasalmen poliiseista vanhin ja turpein, vaikka hän tulkitsikin yhtymisensä esimiehensä mielipiteeseen ääneen ähkämällä ja pyyhkimällä kaljahtavata otsaluutaan.

— Hyvin sentään yskän ymmärsivät, kun pamahti — ja hymyillen siveli raatiherra Oikemus haulikkonsa kiiltäviä piippuja.

Näin kiertelivät puheet, itsekunkin huolehtiessa, etteivät vain hänen ansionsa pimentoon painuisi. Saivat naisetkin valmiiksi kuumaa sitroonavettä, kehoitellen herroja ottamaan. Kapteeni kaivoi povellukseltaan omituisen näköisen, nahkaisen tupen, josta puolittain kuin salavihkaa jotakin lorisutti lasiinsa. Saman loritustempun tekivät vuoroonsa viskaali ja raatimieskin, mutta Teräs puisti päätään kehoittaen kapteenia pistämään sylivauvansa poven lämpimään, ettei palellu.

Mutta Pykäläis-paha seurasi herrojen loritusta hyvin kaihoavin katsein, ja varsin ankarasti alkoivat sylkirauhaset hänen suussaan toimia.

* * * * *

Näissä puuhissa herrojen häärätessä, oli muutaman matkan päässä muodostunut jotain kärhämätä, jota katsomaan yleisö ryntäsi. Viskaalin järjestykseen tottunut korva eroitti kohta, että siellä on juonessa jotain, jota ei ole sallittava, jos ei muun, niin periaatteen s.o. hänen läsnäolonsa vuoksi.

— Menkääpäs, pojat, katsastamaan, mikä meno tuolla ja selvittäkää solmu! — Viskaali tapasi aina hyvällä hatulla ollessaan nimittää neljää alaistaan »pojiksi». Mutta pahalla päällä ne olivat asian laadun mukaan »köntsiköitä», »jukuria», »nuhturoita» j.n.e.

»Pojat» läksivät, paksu Pykäläinen edellä, toiset jäljessä...

Kärhämän alku ja juuri oli seuraava:

Olipahan rykelmä poikia, käytyään hiihtäjiä jonkin matkaa saattamassa, ruvennut lämpimikseen telmämään, toisiaan tyrkkimään ja hankeen kellistämään. Siinä nujusi hetken kaikessa sovinnossa sekaisin kaupunginpoikia sekä muutamia maalaispoikia. Näin ei tavallisesti, sillä olipa kaupungin- ja maanpoikien kesken vanhaa känää olemassa, ja vanha tapa oli rippikoulu- ja juhlapyhien aikoina nurkkajuurissa toisiaan mukiloida, vaikkapa vain hyvän tavan vuoksi. Nyt oli kuitenkin kuin »koko maata käsittävien» kunnioiksi lyöty rauhankämmen ja niin kaikessa ystävyydessä nujuttiin.

Mutta osuipa yhteen joukkoon Pihkasalmen pojista pahasisuisin, kuuluisa tappelija ja ilkikurin tekijä, nimeltään Kumurin Kusti. Hän nytkin häiriön teki. Saatuaan itse muutaman hyvän tussosen toisilta, iski sisunsa erääseen vilhakkaaseen, kirkassilmäiseen maalaispoikaan, tyrkkien puolivihassa ja hokien: »pois mölhöt torilta! alas moukat lehteriltä!»

Maanpoika lakkasi leikkimästä, sävähti punaiseksi ja moitti:

— Mitäs siihen tulit haukkumaan ja tappelua hangottelemaan!

Tuo oli vain yltyä Kumurille.

— Häh, mitä sinä moukka oikeastaan, mökötät? Onko sinussa miehen vastus, jos niiksi tulee? — julmisteli Kumuri lähentyen nyrkki ojona.

Poikien joukosta kuului paheksumisen murinaa, kaupunkilaistenkin, vaikkeivät rohjenneetkaan ryhtyä julkiotteluun, sillä kaikilla heillä oli mustanpuhuvia muistiaisia Kumurin nyrkistä.

Huomatessaan, että kaikki muut ovat hänen puolellaan, ei toisten ihmeeksi maanpoika säikähtänytkään Kumurin uhkauksia, päinvastoin asetti kyseenalaiseksi:

— Sinäkö mies mukamas, jolla on jalassakin akkain kengät?

Pojat räjähtivät nauramaan ja kuului huutoja:

— Oikein, poika...!

— Anna Kumurin körmyrille, mitä se haluaa!

Mutta Kumuri hirmustui vallan... akkain kengät jalassa!! Tuo tunki vallan sydänjuuriin... Vain veri voi tuollaisen häväistyksen jälkeen miehisen kunnian ja arvon puhdistaa... Ja hammasta purren hyppäsi Kumuri kiinni toiseen:

— Kuule, moukka, vastaatko puheesi! — ja sen pitempiä selityksiä kuulematta Kumuri sivalti.

Mutta maalainen pitikin varansa: lyyhistyi, ja Kumuri hotaisi ilmaa, keikahtaen omaa puhtiaan nurin, ketarat pystyyn. Maanpoika naurahti:

— Katsokaa nyt muutkin, eikö sillä ole akkain kengät! — ja pojat riemuitsivat:

— Juuri niin... Turkki-Sohvin vanhat aporkat...

— Ja Tiina Siekin sukatkin...

Kumurin raivolla ei ollut enää rajoja... Tuota pikaa hän oli pystyssä ja kiinni vastustajassaan, huutaen kauheasti ja kiroillen... Näin alkoi käsirysy... Pojat kaatuivat ja kierivät hangessa, vuoroin toinen, vuoroin toinen päällimmäisenä, ympärillä olevien yllyttäessä maanpoikaa pitämään puolensa, näyttämään Kumurille kerrankin reuna...

Ja kukaties ettei Kumuri olisikin saanut loimeensa, ellei reunaviivaa vetäisemään olisi Pykäläinen ehättäytynyt sen kuin lyhköset jalkapassarinsa ja pitkähkö virkatakkinsa myötä antoivat. Hän halkaisi poikajoukon kuin laiva keväisen jääsohjon:

— Mikä meno täällä on? Mikä tässä on hätänä ja huutona?

— Kumurin syy! Kumurin syy! Se alkoi haukkua ja tapella! — huusivat ympärillä olevat pojat.

— Vai se rakkari tässä taas tappelee, johan se piti arvatakin! Hellitätkö kintaasi irti, vai mitä? — kiljaisi Pykäläinen kouraisten Kumurin Kustia kaulustavaroista.

Pojat erosivat. Maalaispoika loittoni häpeillen, Kumurin Kusti syljeskeli lunta suustaan ja alta kulmainsa katsella killisteli kauluksessaan jahottavaa Pykäläistä.

— Putkaan sietäisit, junkkari!... ettet häpeä tapella ihmisten silmien edessä, kanalja! torui toinen poliiseista.

— Niin sietäisi, mutta olkoon tällä kerralla... Häviä kuitenkin täältä jäältä liukkaasti, muutoin sinulle ei hyvä laula! Sutii, ala lapata! — ja että Kumuri esivallan ajatuksen kaikkein lähimmästä tehtävästään oikein ymmärtäisi, hotaisi Pykäläinen häiriön alkujuurta sapelin tupella takapuolille ja pukkasi menemään.

Näin palautui taas järjestys Pihkaselän rannalle. Yleisö hajautui aaltoillen, sinne tänne lämpimikseen hypellen ja käsiään, läiskytellen.

VII. RIVIT HARVENEVAT

Mutta kaukana Pihkaselällä lykki tuimasti hiihtäjien satainen, monen viittavälin pituiseksi ujunut ja paikkapaikoin katkeillut jono. Eturyhmän muodosti kymmenkunta miestä, joukossa kuuluisa Ritola ja toinen pohjalainen sekä Hepomäen miehet. Alkumatkasta oli etujoukko, ollut lukuisampikin, mutta matkan varrella oli mies silloin tällöin tipahtanut, jääden hitaammin jäljestä tulemaan.

Keli oli hyvä ja sukset luistivat melkein käsivoimin. Kaikkein etumaisimpana hiihti kaksin käsin tyrkkien muudan laihahko, pitkäsauvainen mies, kuka lienee ollut. Ritola antoi pitkäsauvaisen »soutajan» — kuten kuultiin hänen sanovan — pitää etumaisen kunnian, itse painellen vuoro-ottein rauhallisesti, mutta voimakkaasti kuin olisi tavallista arkityötään tehnyt. Joutipa hän juttusillekin lähimpien kanssa, juuri kuin olisi halunnut tarkemmin tutustua, minkälaiseen seurakuntaan hän oli tällä kerralla joutunut.

Mutta eipä siinä juuri muiden tehnyt mieli aukoa suutaan. Vaikka ei tuullut, leikkasi vauhdin aikaansaama viima kasvoja ja pakkautti henkeä sekä huurti valkoisiksi villaisemmat paikat. Sitä paitsi oli meno mielessä jokaisella ja työ, tuska pysytellä mukana.

Varsin vaivaksi ei Antti hiihtoa ottanut, ja hyvin pysyi joukossa sorja, pitkän huiskea Villekin. Heikki muutteli tavan takaa hiihtotyylihän sanoen pojille sillä tavalla paremmin voimien säästyvän sekä varoitteli Villeä väkipakolla aivan etu-kynteen riehumasta, vakuuttaen olevan vauhtia vallan tarpeeksi 30 km varten.

Perillä olevan merkkilipun ja sen juurella värjöttävän kirjamiehen kiersivät hiihtäjät peräkanaa ja hetkeäkään huokaisematta lähtivät takaisin painaltamaan. Menomatka tuntuikin rattoisammalta. Vastaantulijoita tuli ehtimiseen, ken virkeämmin viheltäen, ken raskaammin laahustaen, jopa jokunen hyvinkin vaivalloisesti hoippuen ja horjuen...

Pihkasalmen varsinaiset edustajat, maisteri Sarvela, suutari Kämäri ja Magnus-herra, olivat kuin yhdestä tuumasta jääneet jo alussa ruorimiehiksi ja tuskin olivat puolitiessäkään, kun etujoukko jo takaisin porhalsi. Näky vaikutti Pihkasalmen edusmiehen perin oudosti. Näihin asti heissä oli vallinnut se ajatus, että antaahan hätäisimpien harnaista äkkihupeeseensa, kyllä siitä talttuvat ennen merkkilippua — ja nyt jo riiviöt vastaan hakittivat eikä väsymyksestä ollut tietoakaan, mikäli näytti.

Tuota ihmettä he jäivätkin oikein seisahtuen katselemaan, ja siinä toisten menoa töllistellessä alkoi Pihkasalmen edustajien jäsenissä tuntua omituinen raukeus. Lyöden sauvansa hankeen pystyyn Magnus-herra ehdotti:

— Mitähän jos istuttaisiin hetkinen ja pantaisiin tupakaksi?

— Ei yhtään hullumpi ajatus, minusta on tätä touhua jo tullutkin tehdyksi kuin tupakan edestä, — ja Kämäri paiskautui istumaan Mallun viereen, ottaen vastaan tarjotun tupakan.

Maisterista oli toisten ehdotus täysin sopusoinnussa hänen joka jäsenensä kanssa, mutta kunniapuolen kirkkautta silmällä pitäen asetti hän kyseenalaiseksi, että mitenkäs käy loppumatkan, kun jo näin alussa ruvetaan istuksimaan ja tupakoimaan — istuutuen esittämästään näkökohdasta huolimatta toisten vierelle ja halusta ryhtyen sauhuja pöllyttelemään.

Urhot tupakoivat hetkisen äänettöminä, kukin mielessään harkiten kiusallista lopputaivalta, joka alkoi tuntua sitä harmillisemmalta, kuta useampi hiihtäjä tulla suhkaisi takaisin.

— Ehken pyörrämme tästä takaisin ja käymme lopun kolmeen mieheen joskus toiste suorittamassa, — ehdotti Magnus-herra.

— Tai jätämme tykkänään ensi talveen, vaikka ei minulla ole sitäkään vastaan, jos vielä tämänkin kelin aikana, — arveli puolestaan Kämäri. — Pääasia on minusta vaan se, että pyörrämme tästä takaisin, silloin joudumme edes hiihtomiesten mukana ihmisten ihmeille; mutta jos tuolla perillä asti koluamme, niin vielä sula meidät tapaa takatulossa.

Näin tarkemmin harkiten alkoi Mallu-herrasta heidän yhteiseen asiaansa ilmautua huvittaviakin puolia. Heittäytyen selkäpiilleen hangelle ja oikoen laiskasti puutuneita jäseniään hän Kämäriä vielä särvinteli.

— Kyllähän laivalla olisi mukavampi kuljeksia, jos sulaa odottaisimme, vai mitä arvelee maisteri minun ja arvoisan urheilutoverimme Kämärin ehdotuksista?

Mutta maisteri ei arvellut mitään, kohosi vaan hiljan verkkaan koivilleen, kiinnitti sukset jalkaansa ja lähti hiihtää nytkyttelemään kohti — kaupunkia.

Ja toiset Pihkasalmen arvoisat edustajat seurasivat esimerkkiä, jutellen mennessään laiva- ja junakulusta sekä lentokoneista...

* * * * *

Tällävälin läheni hiihtäjien etujoukko lähenemistään lähtöpaikkaa ja rannalla oleva ihmisjoukko suureni suurenemistaan heidän silmissään. Lienevät olleet vielä parin kilometrin päässä, kun kuulu Ritola hihkaisi yli joukon:

— Mitähän jos parantaisimme vauhtia, ettei ilta tavoita! — ja puheensa vahvistukseksi hän alkoi lykkiä hirmuisin ottein, puulautuen kohta eellimmäiseksi.

Ritolan yllytys jälkivahvistuksineen oli piiskan isku toisille. Miehet olivat vielä voimissaan eikä kukaan olisi halunnut häntimäiseksi jäädä tuhantisen joukon päältä katsellessa. He kaapaisivat Ritolan perästä, minkä lavoista ja kintuista irtosi, ja niin mentiin loppumatka kuin lentäen.

Lisäponnistus koitui kuitenkin turmioksi Heikille. Yhtäkkiä vihlaisi hänen sisuksiaan pahasti ja jatkoksi alkoi vatsassa kuin kipeää kerää kiertää. Heikin täytyi hiukan hellittää vauhtia. Poikien pyyhkäistessä ohitse ennätti hän sanoa:

— Minun täytynee lakata, rupesi pistämään; mutta pitäkää te puolenne!

Antti ja Ville vilkaisivat Heikkiin tuskin tajuten hänen puhettaan. Ei siinä myös ollut aikaa tarkempiin kyselyihin, sillä merkkilippu oli tuossa tuokiossa nenän edessä ja se oli taiten kierrettävä, ettei sotkeutunut ja toisten jalkoihin jäänyt.

Vasta kun pojat olivat uudelle kierrokselle oijenneet ja jo muutaman matkan hiihtäneet, eivätkä Heikkiä mukanaan nähneet, heille asia selvisi.

Heikin jääminen vaikutti Villeen oudosti, hänestä tuntui melkein turvattomalta.

— Heikki jäi pois! — huomautti hän Antille hätäisesti.

— Valitti pistosta... sitähän se juuri aina pahimmin pelkäsikin.

Vähän ajan perästä Antti tiedusteli:

— Miten sinä vielä olet voimissasi?

— Ei minulla mitään hätää ole; ei pistä, eikä nosta.

— Niinpä painellaan sitten tuonne toisten mukaan! Kahden meidän on nyt tässä juttu loppuun vietävä... ja tule ja puserra, täällä lavoissa on vielä pontta pohjalaistenkin varalle!

Antin varmuus antoi Villelle uutta intoa. Heikin jääminen ei hänestä enää niin oudolle tuntunut, ja kuin norjentuneena ponnisteli Ville veljensä perässä, ja kohta olivatkin veljekset taas etumiesten joukossa...

— Pistämään rupesi, ei voinut jatkaa, — selitti Heikki lyhyesti uteliaalle joukolle, joka keräytyi renkaana kuuraisen, hikeään höyryävän hiihtäjän ympärille. Setä-Mooses, joka seisoi yleisön seassa poikien turkkiröykkiö olalla, oli myös älynnyt Heikin pois jäännin ja riensi luo. Hänelle Heikki selitti asian tarkemmin.

— En tuntenut pistosta koko matkalla. Vasta vallan viimeisellä nikaralla, kun löylyä lisättiin ja minäkin härnäsin täysin voimin, säräytti yhtäkkiä sisuksissani kuin tylsällä sirpillä jurskauttaen ja jatkoksi rupesi kipeää kerää käärimään tuonne vasemmalle puolelle. Ja silloin on lopetettava, sen tiedän vanhastaan, sillä riiviökö siinä enää hiihtää, kun on kuin puukko sisuksissa.

— Olipa se vahinko, kun vielä ensi kierros meni niin hyvin, tunnissa ja viidessä minuutissa, — säälitteli Teräs, joka paikalle saapuen oli myös rehevän suutarin selityksen kuullut.

— Minkäs vahingolle taitaa, mutta jäipä sinne meistä vielä pari potraa poikaa painelemaan, ja niiden sisukset ovatkin lujemmista nahoista kuin istumatyössä vaivautuneen suutarin, sen tiedän. Jos siis mestari putosi rummulta, jäivätpä sällit jäljelle, — tuumi Heikki taas vanhaan tapaansa saatuaan hyvän tuulensa, kun keräkin tuntui jo kyljen alla sulavan.

— Niinpä niin, mutta tulkaa nyt juomaan kuppi kuumaa, se tekee hyvää sisuksille! — kehoitteli Teräs. — Sitten on kai paras mennä lämpöiseen kuivailemaan; tuo Koiviston sauna rannalla on juuri hiihtäjiä varten tilattu.

Mutta eipä se ollut Heikki ainoa, joka uskoi asian yhdellä kierroksella. Niitä jättäytyi tuon tuostaan muitakin. Tietty syynsä ja selityksensä myös jokaisella oli: ketä pisti, ketä nosti, kenen sisuksia muuten mutristeli, jonkun jalassa taas vanha kirveen arpi oli ärtynyt, jonkun lapa, ennen rouhiutunut, tenän teki. Ties sitten minkä verran kelläkin vikaa oli, vai laiskansuontako pakottamaan rupesi. Mutta entisestään ehjänhän sen ruumiin pitää ollakin, joka 30 km kilpahiihdossa ei rakoilemaan rupea.

Ei Heikki malttanut Koiviston kuumaksi porotetussa saunassa kauan kuivailla, kun jo turkkinsa hartioilleen kietaisi ja jäälle palasi. Hän tunsi tarvetta kuin vieläkin syvemmin yleisölle selitellä tuota äskeistä pistostaan, ja liikkuipa hän parvessa missä hyvänsä, siinä hänellä puheen juuri ja latva.

Ja yleensä Heikin vakuutuksia, ettei mikään muu, enemmän laiskuus kuin väsymyskään, hänen menoaan seisauttanut, uskottiin. Muutamassa miesryhmässä rupesi kuitenkin eräs miehen kehveli, laiva- vai mitä miehiä lienee ollut, laskemaan kuin koiranleikkiä rehevätuumaisen suutarin kustannuksella, tokaisten muutamakseen:

— Ja johan on syytä kuin huiliakin puolen matkaa tehtyään. Pakkoko sitä on kaikkea viikon ensimmäisenä päivänä pullistaa.

Heikki ei tuosta huomautuksesta pitänyt enemmän kuin huomauttajan virnottavasta, suurisuisesta naamastakaan.

— Mutta niitä on sellaisiakin vouhakkeita, joilla on kyllä suuta, vaikkeivät uskalla puoltakaan taivalta yrittää.

Virnake katsahti ympärilleen:

— Paljonhan täällä näkyy olevan, jotka uskovat yrittämättä, katselevat päältä vaan. Samaten olisi sopinut tehdä jonkun yrittäneenkin tietäessään sylinterinsä huonouden.

Heikkiä alkoi jo sisuttaa, ei niin miehen puhe kuin sen hävittömän näköinen naama ja toisten tirskuminen.

— Mutta mikä se on oikeastaan tuo kokkelikuono, joka ihmisiä alkaa leuvoissaan vedellä? Onko täällä ollenkaan järjestystä! — hoikkasi Heikki.

— Liiaksikin, jos aikoisit niinkuin nahkoistasi pois hiihdellä, — nuljutteli mies edelleen huolimatta kiivastuvan hiihtäjän äänen kovenemisesta.

Pykäläisen järjestyskorvaan oli osunut Heikin huudahdus:

— Mikä tässä on kysymyksessä?

Irvake osoitteli Heikkiä rukkaskädellään:

— Tämä hirmuisen näköinen mies tässä vaan tiedusteli, että voisivatko järjestysmiehet häntä hillitä, jos hän sattuisi niinkuin riehautumaan.

Pykäläinen tunsi vanhastaan irvihampaan ja älysi maalaisen joutuneen sen uhriksi.

— Aina sinunkin pitää leipäläpeäsi aukoa joka paikassa, — torui Pykäläinen, mutta jatkoi lauhkeammalla äänellä Heikille, jonka oli nähnyt toimiherrojenkin kanssa juttelevan:

— Tulkaa pois ja jättäkää koko reuhake, eihän se ole vallan täysipäinenkään!

— Sitä minä jo ajattelinkin, kun alkaa syyttä, pakotta nälviä. Minä selvitin...

Ja mennessään Pykäläisen mukana Heikki jutteli asian sisunpistoksien kanssa juurta jaksain...

— Nyt ne tulevat! huudahti joku joukosta.

Yleisö pöllähti selälle päin katselemaan.

— Jotain sieltä on tulossa...

— Muita lienevät...

— Jopa ovatkin, eikähän nyt ole vielä aikakaan, tuskin on kaksi tuntia mennyt, — selitti joku, joka oli olevinaan asiantuntija.

VIII. KAHDEN KÄDEN, ANTTI!

Tulossa siellä kuitenkin etumiehet olivat, vaikkakaan eivät vielä silmän kantamissa. Mutta vähäksi oli eturyhmä huvennut, neljäksi mieheksi; Ritola ja toinen pohjalainen sekä Hepomäen pojat. Pois olivat muut vähin erin tippuneet. Pitkäsauvainenkin mies, joka tulomatkan alkupäässä oli vielä viidentenä rimpuillut, oli vähin erin jälemmä jättäytynyt.

Mutta aina vaan jaksoivat Hepomäen pojat kuulujen hiihtäjien kannaksilla pysytellä. Tuota pohjalaisetkin ihmettelivät. Tiesiväthän he tarkoin maan paraat hiihtäjät, mutta noita poikia eivät koskaan muistaneet kilpailuissa nähneensä.

Ritolaa alkoi poikien imeytyminen hänen kanta päihinsä jo lopulta sisuttaa. — Sepä nyt merkillistä, ettei noista takkiaisista eroon pääse, — hän murisi, parantaen vauhtinsa vallan hirmuiseksi. Nyt olikin toisten pakko jäädä, niin toisen pohjalaisen kuin Hepomäenkin poikain.

Antti ei sentään mielinyt hevillä hellittää, vaan paiskautui Ritolan jälkiin sivuuttaen toisen pohjalaisenkin, jota ei näyttänyt huvittavan kiistellä viimeisestä kuuluisan toverinsa kanssa; kai tunsi voimansa ja väkensä ennestään. Ylivoimaisesti ponnistellen voikin Antti hidastuttaa kaulan kasvua, mutta onnettomuus seurasi. Riehkaistessaan hän ei jaksanut tahtia tasaisena hallita, sokkiloi sauvoillaan, horjahti, tapasi tasapainoa toiselta puolelta, jolloin sauva paiskautui pahasti ladun kovaan syrjään, rusahti somman kohdalta poikki ja — Antti kaatui.

Pohjalainen suhkaisi hymähtäen ohitse, mutta Ville seisautti.

— Mikä sinulle, pistikö?

— Ei, vaan sauva raato meni poikki...

— He, tuossa on minun!... sinä jaksanet paremmin perässä pysyä.

Antti katsasti kuuraista, huohottavaa veljeään, koppasi mitään virkkamatta ojennetun sauvan jättäen katkenneen Villelle ja lähti saavuttamaan hyvän matkan edennyttä toista pohjalaista.

Se oli kuitenkin vaikea tehtävä. Äskeisessä seisauksessa Antti kyllä tunsi saaneensa kuin lisää voimia, mutta sittenkään edellä nyökkävä, musta selkä ei näyttänyt lähenevän, kuvastuipa joskus kuin olisi etääntynytkin. Antti puri hammasta, puri ja lykki hartiavoimin. Mutta siitä hän ei hetkeksikään silmiään hellittänyt: edellään nyökkävästä, mustasta selästä; siihen hän oli uponnut silmineen, sieluineen, eikä mitään muuta tietoa ja tunnetta hänellä ollut kuin tuo musta selkä. Ei edes sitä, että mitä varten hänen se pitää saada kiinni ja mitä seurauksia sen tapaamisesta on.

Mutta kiinni hänen se vaan pitää saada, pitää, vaikka lavat repeäisivät, ja Antti puri hammasta, puri, potki jaloillaan ja tyrkki hartiavoimin.

Ja viimein hän sen saavutti... tuossa se nyt oli aivan edessä musta, höyryävä selkä...

Mutta mitään iloa hän ei sen saavuttamisesta tuntenut, niin oli kauhea ponnistus hänet turruttanut. Vasta hetken hiihdettyä aivan pohjalaisen suksien kannoilla alkoivat Antin ajatukset taas selvitä. Hän huomasi jonkin matkan päässä mustan ihmisjoukon. Nyt välähti Antin mielessä, mitä varten tämä riehtominen — ja parilla kolmella voimakkaammalla potkaisulla ja työntäisyllä hän oli pohjalaisen rinnalla.

Pohjalainen säikähti ja lähti menemään kuin pahaahenkeä peläten, päästämättä Anttia ohitseen. Näin rinnan lähestyivät miehet väen muodostamaa kujansuuta äärimmilleen ponnistellen ja kumpikin tuskin muuta tajuten kuin olla päästämättä toista sivuitse.

Kuin usvan seasta kuului silloin Antin korviin Heikin ääni:

— Kahden käden, Antti!... kahden käden!... kovemmin, Antti!... kovemmin!... sillä lailla, sillä lailla... kahden käden, kahden käden... kovemmin... kovemmin... hurraa... hur... aa... aa...

Yhtäkkiä huomasi Antti olevansa huutavan joukon keskellä. Että hän oli voittanut muutamalla metrillä, sen hän vasta tiesi, kun selitettiin. Heikki, joka juosten ehätti paikalle, sitä toimensi ja taas hurrasi, jotta molemmat hammasrivit kauaksi paistoivat. Tuli paikalle myös toimihenkilöitä, naisia ja miehiä ihailemaan sitä tuntematonta nuorukaista, joka oli kuulun pohjalaisen voittanut. Yltä päältä kuuraista, höyryävää ja raskaasti läähättävää Anttia pyöriteltiin ja ihailtiin joka puolelta ja siinä sivussa kiskottiin pöytien luo. Vähään aikaan ei Antti-paha käsittänyt, mikä siinä oli oikeastaan touhussa, nieleksihän vain, kun tunsi lämmintä juomaa suuhunsa tukittavan... nieleksi ja läähätti ja taas joi...

Setä-Mooseksen mieleen juolahti Ville.

— Ei Ville pysynyt mukana?

— Sa-hauva kat-katkesi, — läähätti Antti juoniinsa lomassa. — Mu-hulle antoi...

Samassa syöksähti pari uutta tulokasta, ja Heikistä näkyi kuin Ville olisi vähän tuonnempana tulla kammennut.

— Ville tulee tuolla! Ville tulee! Ville!...

Ja huutaen, kiljuen hyökkäsi Heikki Villeä vastaan pukaten mennessään pari kansalaista nurin...

— Tuo mies elementissään on...

— Hyppii ja huutaa kuin hullu myllyssä.

Mutta ei joutanut nyt Heikki syrjäsanoja onkeensa ottamaan, sillä Villeä piti lopussa vielä kiirehtää ja opastaa, vaikkei siinä isoakaan hätää ollut.

Kovin oli Ville-paha näännyksissä perille päästyään, kalpea aivan. Saatuaan kuumaa juomaa ja selittyään kertoi hän tarkemmin tulonsa: poikkinaisella sauvarauskalla tikutessaan oli pakostakin pitänyt päästää pari miestä ohi, se pitkäsauvainen ja joku toinen. Mutta miten monta vielä olisikaan päässyt, ellei muutamalta pojalta olisi vuorostaan ehjää sauvaa lainaksi saanut.

— Kuudenneksi kumminkin jouduit ja Antti toiseksi, se on sentään jotain se... sitä ei tapahdu joka talon kohdalla, — iloitsi Heikki.

— Mutta sinun piti onnettomuudeksi jättää kesken... — ja Villeä säälitti Heikin kova kohtalo, sillä jos kenen, niin Heikin olisi pitänyt ensi palkinto saada, kun heidätkin hiihtämään oli opettanut ja setä-Mooseksellekin palkinnot vielä hankkii. — Ei sinuun enää pistä?

— Kohta se alkoi lauhtua, kun lakkasin... hiukan vain tuntuu vielä kyljen alla hellältä.

Hepomäen miesten selvitellessä asiain menoa tuli hiihtäjiä lakkaamatta pitkältä, raskaalta taipaleelta, tuli yksitellen, tuli pari, kolme parvessaan.

Jotkut olivat vallan voivuksissa, toiset taas vielä hyvinkin voimissaan. Setä-Moosesta ei asia enää huvittanut, kun kerran oli saanut omat pojat hoimeniinsa, ja hän otti puheeksi pois lähdön.

— Eiköhän jo uskota ja lähdetä kalakukon liisteitä nikkaroimaan? Ne aamulliset munaripellokset lienevät jo teidänkin suolistanne haihtuneet.

Setä-Mooseksen huomautus johtikin poikien ajatukset maallisempiin asioihin. Jokainen tunsi vatsassaan vihaisen hiukaisun, ja miehet lähtivät painumaan kaupunkiin, mielissään päivän tuloksista.

* * * * *

Päivemmällä, kirkkoajan jälkeen, oli mäenlaskukilpailu pojille Hietaharjun rinteellä elikkä »housunkannatin- ja tuppipuukkokomennuskunnan akkaharjoitukset», kuten pojat niitä itse nimittivät. Ylijohtajana siellä oli opettaja Heikkilä, joka juuri poikien puolta oli pitänyt »koko maata käsittäviä» päätettäessä.

Paljon oli väkeä keräytynyt mäenlaskua katsomaan; alamittaisiahan enimmät kyllä olivat, mutta olihan joukossa aikuisiakin, kuten Hepomäen miehet ja monet muut. Osanottajia oli ehken puolisen sataa, toiset jo aikamiehen mittaisia huiskaleita, toiset hyvinkin pieniä naskaleja.

Ylen oli opettaja Heikkilällä, vaikka hänellä muutamia apulaisiakin oli, puuhaa saadakseen levottoman, hilpeän kilpaväkensä nimet kirjoihin merkityiksi ja pysymään asianmukaisessa järjestyksessä. Jos yhdessä paikassa sai solmun selville, jo toisessa ja kolmannessa muodostui uusia sykkyröitä; missä kiisteltiin kovaäänisesti, missä veitikat kellistelivät toisiaan hankeen tai pukkivat jyrkkää rinnettä alas tulemaan.

— Soh, pojat so soh!... mitä te vintiöt kiistelette!... siivolla siellä hyppyrin takana!... Mikä sinun nimesi olikaan, Kuhanenko?

— Ei kun Kiiskinen, Pekka Kiiskinen!

— Kala kun kala, kuha tai kiiski, — viisasteli muudan vekara.