Part 2

— Älkää koskaan hätääntykö lähtiessä samoin kuin viimeisessäkään pinnistyksessä. Monikin puulautuu kuin hullu taipaleelle, hosuu ja sokkiloi, haroo ja haparoi tolkuttomasti, kunnes kaatua kupertuu omaan tohinaansa, katkoo sauvansa, särkeepä suksensakin. Lopussa on taas hyvin tärkeätä, että saa viimeisetkin voimat irti itsestään, silti sotkeutumatta. Jos loppukamppailussa sattuu toveriksi tasaväkinen, silloin on paras lakata potkimasta ja työnnellä vain kahden käden hartiaväellä ja voimalla — silloin saa parhaan vauhdin eikä kömmerry niin pahoin.

Näin Heikki pojille selitteli heidän hiihtoon valmistuessaan tai rantakivillä kierroksen jälkeen istuessaan ja puhaltaessaan.

Tarkkaan Heikki seurasi myös asian kehitystä ankkurikellostaan, joka kävi 22 rubiinikivellä ja jossa oli hopeinen välikapselikin; se näytti aivan tarkkaa aikaa Helsingin horisontin mukaan. Ankkuri oli Heikillä aina matkassaan; sen osoituksen mukaan pojat lähtivät, ja heti loppuviivalle päästyä Heikki sen taas paidan rintapieli-taskusta esille tempasi. Heikillä oli visusti muistissaan kaikki hiihtoennätykset ja niiden saajat, ja viimeisellä harjoitusviikolla hän vakuutti vauhdin 10 km jo riittävän, mutta 30 km olevan vielä syytä parantaa.

Muilla pitäjäläisillä ei ollut sanottavia tietoja hepomäkeläisten hiihtopuuhista eikä niistä suurisuuntaisista aikeista, joita pojilla oli. Ainoa, joka poikien hiihtoharjoituksia oli tarkaten seurannut, oli toisella puolella Hepojärveä olevan Karilan talon vanha vaari. Nähdessään poikien jok'ikinen päivä lampea suissa hengin kiertävän alkoi vaari jo tulla levottomaksi.

Usein vaari rantapensaan takaa tirkisteli vetisillä silmillään, kun pojat hiihtää porhalsivat kuin henkensä edestä, jupisten itsekseen:

— Mikähän riivattu noita Hepomäen hounakkeita oikeastaan repii, kun paneutuivat tuohon koko talveksi jyrräämään?

Eikä saanut vaari rauhaa, ennenkuin uuden uhaten läksi käymään Hepomäessä tiedustellen kuin puolikireästi, mitä tuo alituinen lammen kiertäminen ja kaartaminen oikeastaan merkitsi, oliko siinä takana hyvä vai paha.

Toiset hiukan hymähtelivät vaarin hädälle, mutta setä-Mooses selitti totisena, että Heikin ruumis oli suutarintyössä painautunut, joten hänen piti tohtorin määräyksen mukaan terveydekseen ja ruumiinsa rakennukseksi hiihtää joka päivä, »ja Heikki on saanut meidänkin pojat samaan hullutukseen».

Selityksen kuultuaan vaari hetkisen istua torjotti tuvan penkillä, imeskeli piippuaan ja syljeksiä töpeksi, kunnes lähti, muristen mennessään:

— Luulisi tuon ruumiin muutenkin rustautuvan, hieroen ja kupaten...

Kaiken vahingon varalta vaari kuitenkin pisteli Karilan rantamalla ladun alle pohjapäreistä punaisella langalla sitomiaan ristejä, sillä kovaonni sen tiesi, vaikka verkkovedet pilaisi mokoma hullujen lammenkierto.

III. MATKATAANPA SITTEN KAUPUNKIIN

Vihdoin oli kauan odotettu lähtöpäivä käsissä, ja ylen oli Hepomäessä touhua niin lähtevillä kuin kotiin jäävilläkin.

Pihasalla sitoivat setä-Mooses ja Heikki liisterekeen avaraa, vahvoista ja sitkeistä pajuista tehtyä reslaa. Antti toi rantaladosta kastikasheiniä, ja niitä paineltiin reslan pohjalle vahva kerros. Heinien varaan järjesteli Heikki suksia varovasti, hyvin varovasti. Setä-Mooses ei kyllä arvellut suksien mitään puteleita olevan, mutta Heikki vakuutti pienenkin pisaman vaikuttavan, että palkinnot voivat livahtaa sivu suun. Reen perästä ulkonevat suksien kannot Heikki kääri säkillä ja köytteli tervanarulla.

Taavetti kantoi vilja-aitasta kymmenkappaisen pussin kauroja. Se soviteltiin kuin istuimeksi reen perään ja paineltiin taas vahva kerros kastikkaita päälle. Sepipuolelle sai sijansa Heikin punainen, rautavanteinen arkku, jossa poikien hiihtopuvut olivat ja kymmenkunta paria paulakurpposia, jotka Heikki oli tehnyt aikeessa tarjota ne yleiseen suksinäyttelyyn ja sitten myydä. Sepipuolelle asetettiin eväskoppakin, johon Ulla ja Heta olivat varanneet kymmenen leipää, suolakaloja, pannurieskoja, voivakan, vuosikaspässin nivuset ja kuin kaiken ruuallisen runsauden kukkuraksi puolileiviskäisen matikkakukon.

Näin kun kaikki matkavarusteet oli saatu paikoilleen sovituiksi, lujaan köytetyiksi ja loimella peitetyiksi, talutti Ville ruunikon nimikkotammansa, jota muutaman, päivän oli helpommilla ajoilla pitänyt ja runsaammalla suuruksella ruokkinut. Miehissä valjastettiin ruunikko reslan eteen, mikä luokkia sovitellen, mikä rinnusta kiinnittäen, mikä hihnoja aisoihin kietoen, kuka tamman suuhun kuolaimia tyrkyttäen.

Käväistyään vielä tupasalla turkit päälle punaisilla lankavöillä lujaan köyttämässä hyppäsivät miehet reslan laidalle istumaan, jättäen noin toisen jalkansa matkamiesten tapaan reslan ulkopuolelle hauskasti roikkumaan. Ville tarttui ohjiin, nykäisi, masautti suutaan, ja silloin sitä lähdettiin matkalle, jota niin kauan ja hartaasti oli touhuttu.

Kotiin jäävät seurasivat matkamiesten menoa, Taavetti, Heta ja Ulla ulkoisalla, mutta »Sepeli»-rukka tuvan ikkunasta surkeasti vikisten, kun ei mukaan päässyt.

Hyvin harvasanaisia olivat matkamiehet järvitaipaleella. Minkä virkkoivat, sen muista asioista huomauttelivat, Karilan uuden riihen salvoksesta, tienposkessa pökköilleen jäniksen jäljistä, tamman karvan lähdöstä, mutta siihen asiaan, joka jykevästi oli kaikkien mielessä, eivät sanallakaan kajonneet.

Toiselle rannalle päästyä hypähti Ville reestä ja toiset samaten — mikäs hullu sitä olisi itseään hevosella ahteessa kiskottanut, kun edessä oli kuusipenikulmainen taival.

Mäen päälle päästyä huomautti setä-Mooses harvahkoon männikköön viitattuaan:

— Tuossa oli ennen paraita metson soidinpaikkoja, mutta hetipä lakkasivat laulamasta ja muuanne kaikkosivat, kun Karilainen metsän hakkautti.

Tästä setä-Mooseksen huomautuksesta miehet pääsivät kuin paremmalle juttutuulelle. Setä-Moosekselle olikin kuni läheinen sukulainen jokainen mäentöyräs ja notkelma, jokainen tienposkessa oleva, ajan hammastama tervaskanto ja kivenmöhkäle. Erillä kulkiessaan oli hän saalista väijyen niiden kupeella tuhannetkin kerrat kuukkinut, ja kaikkiin niihin liittyi hauskoja muistoja, jotka ohi ajaessa mieleen virisivät ja joita pojat mielenkiinnolla kuuntelivat.

Puolenpäivän tienoissa sivuuttivat matkamiehet kirkonkylän. Kuin yhteisen mielialan arvaten ajoi Ville juosten ohi asumusten. Mikäs siinä olisi jäänyt kenenkään kanssa juttusille ja matkan selvityksille; kukin kulkee minne haluaa, mitä se kehenkään kuuluu.

Pari rankakuormaa ajavaa miestä ehätti kuitenkin ohi ajaessa huomauttaa:

— Mitäs miehet ovat akkaansa reslan pohjalle noin riepu korviin piilottaneet?

— Lienee sen näköinen, etteivät kehtaa julki kuljetella, — volmotti toinen.

Eivät viitsineet miehet mitään virkkaa, vaikka Heikin luonto jo kihahtikin. Päästyään miesten kuulumattomille huomautti vasta:

— Mitähän heittiöitä nuo olivat, jotka tuossa suutaan repivät?

— Kulkumiehiä; Kettulassa kuuluvat talvikorvaa oleksineen kasakkamiehinä, — tiesi Antti kertoa.

Sen enempää ei viitsitty asiaan kajota; aihettapa nyt ottaa kaiken maailman juoksumiesten roistopuheita korviinsa, oikeiden ihmisten! Ja niin painuttiin taas tarinoimaan muista, mieluisemmista asioista.

Jonkun aikaa iltapuhdetta ajettuaan joutuivat miehet tarkkaamaansa yöpaikkaan, Huttula-nimiseen taloon. Paljoa eivät miehet matkansa tarkoitusta Huttulassakaan selvitelleet. Kevennettyhän illalliseksi kotoista eväskoppaa muutaman kilon mieheen, painautuivat tuvan penkille makuulleen, kullakin turkkinsa päänaluisenaan.

Heti aamulla varhain häärivät miehet taas hetkisen eväiden kimpussa ja läksivät sitten ajamaan kohti Pihkasalmen kuuluisata kaupunkia...

IV. OSAA SE HEIKKI ESIINTYÄ

Mitenkään sitä ei olisi arvannut edeltäpäin, miten paljon tuollaisia »koko maata käsittäviä» järjestellessä voi olla työtä ja puuhaa. Vasta kun ryhdyttiin kaikkia asioita yksityiskohtaisesti selvimään, se ilmi tuli. Hiihtoseura oli pitänyt kokouksia joka viikko, ja asioita oli aina iltamyöhään jauhettu, mutta yhä vain ilmaantui uusia seikkoja, joita piti yhteisesti harkita.

Väliin oli kokouksissa kimmastuttukin ja hyvinkin rajusti törmätty yhteen, niinkuin silloinkin, kun harkittiin, ken Pihkasalmessa olisi pätevin järäyttämään tärkeän lähtölaukauksen hiihtokilpailussa. Mutta terhakka Teräs osasi aina ottaa näkökannoista tärkeimmät huomioon ja ne yhteen sopivasti sulatella, joten kiihtyneet mielet tyyntyivät ja kokouksesta erottiin rauhassa ja sovinnossa.

Hiihtoseuralla oli tietysti kannettavanaan päivän kuorma ja helle, mutta varsin auliisti muutkin antoivat avustusta. Alussa oli kyllä pelätty, että kiivaat puoluekiistat vaikuttavat hyvinkin haitallisesti. Pihkasalmessa oli näet puolueensa kuten muuallakin näihin aikoihin, oli vanhoilliset ja vapaamieliset eli »rehtorilaiset» ja »tohtorilaiset», kuten puolueita johtajiensa mukaan kutsuttiin. Pitkin syksyä oli puolueiden äänenkannattajissa »Joukahaisessa» ja »Louhettaressa» kiivaasti väitelty majatalon osoitepatsaan maalaamisesta, jota vapaamieliset vaativat punaiseksi, mutta vanhoilliset entisen pohjavärin perusteella valkoiseksi — »rehtorilaiset» vetosivat periaatteensa mukaan vanhaan pohjaväriin, vaikka kukaan pihkasalmelaisista ei tarkoin muistanut, minkä värinen patsas alkujaan oli ollut, tai oliko sitä maalattu ollenkaan.

Juuri hiihtoseuran perustamis- ja »koko maata käsittävien» päättämis-aikana oli — lähestyvien valtuusmiesvaalien johdosta — majatalon patsasjuttu kaikkein kiivaimmillaan, jopa niin äärimmillään, ettei värjäri Vekara ruvennut veljensä esikoiselle kummiksi, koska veli kannatti »edesvastuuttomia yltiöpäitä, »tohtorilaisia».

»Rehtorilaiset» saivat vaaleissa voiton, vakavat pihkasalmelaiset huokasivat helpotuksesta, kuin pahan vaaran välttäneet ainakin, ja majatalon osoitepatsaan maalaaminen annettiin valtuuston valmistavan valiokunnan lähemmin harkittavaksi vakaalla, »valkoisella» evästyksellä.

Jälkeenpäin kiisteltiin asiasta vielä katkerasti, kunnes »Louhetar» ehdotti, että molemmin puolin haudattaisiin pienet perheriidat ja kaikin yksimielisesti tuettaisiin »koko maata käsittäviä».

Ja pihkasalmelaisten jaloimpiin tunteisiin ei koskaan tarvinnut turhaan vedota. Jokainen pihkasalmelainen otti »koko maata käsittävät» ja niiden onnistumisen kuin omaksi asiakseen, aina pormestarista Kilurin Pekkaan asti, joka kesäisin oli rantatöissä ja talvisin pilkkoi herrasväelle halkoja ja jota arvoasteita määriteltäessä alhaalta ylös päin oli Pihkasalmessa totuttu pitämään lähtökohtana.

* * * * *

Kilpahiihto oli määrätty sunnuntaiksi, mutta jo edellisenä perjantaina tiedettiin hiihtäjiä saapuneen pitkien matkojen takaa. Hevosmies Heikkiseenkin kerrottiin tulleen koko hevoskuorma miehiä, mukanaan suksia kymmeniä pareja. Heikkisen ajuripoika sitä oli toisille issikoille jutellut, ja ne taas vuorostaan jokaiselle kyydittävälleen, kuten Pihkasalmessa oli hauska, kotoinen tapa. Näin oli asia tuotapikaa tietona koko kaupungissa.

Ja samanlaisia puheita kuin Heikkiseen tulleista hiihtäjistä liikkui perjantaina monista muistakin jo saapuneista.

Mutta se mikä vielä perjantaina oli osin kuin epävarmaa kohua, oli lauantaina silmin nähtävä totuus. Jo aamulla varhain nähtiin Pihkasalmen kaduilla astuskelevan oudon näköisiä miehiä, kaksi, kolme ja useampiakin ryhmissään. Muutamilla oli uusia suksia parit tai kahdet olallaan, ja Seurahuonetta ne tuntuivat tiedustelevan. Ja auliisti pihkasalmelaiset neuvoivat kysyjiä, läksivätpä jotkut saattamaankin perille.

Seurahuoneelle matkasi lauantai-aamuna Hepomäenkin komennuskunta. Setä-Mooseksella ja pojilla oli suksia olallaan, Heikki kantoi kurppospussia.

Suksien vastaanotto oli parhaassa käynnissä miesten saapuessa Seurahuoneen avaraan saliin; useita pareja oli jo kirjoihin merkitty, liputettu sekä katajaköynnöksillä koristetulle seinämälle rivitetty, ja toisia vaan lisää tarjottiin.

Hepomäen miehiä ujostutti saliin tullessaan, mutta Heikki työntäytyi rehevänä sinne, missä suksia otettiin vastaan, hoputtaen toisiakin yli salin kuuluvalla äänellä:

— Kah, tulkaa vaan peremmälle, ei täälläkään purematta niellä!

Lähimmät kääntyivät tarkastelemaan ujoisia salolaisia ja heidän rohkeata, pussiniekka opastaan. Kiintyipä suksia vastaanottavan Teräksenkin huomio heihin.

— Painukaa vaan tänne päin! — kehoitteli Teräs. — Jahah... jahah... siellähän onkin useita suksipareja tulossa... ojentakaa tänne... kas niin! Kenen nämä ovat tekemiä?

Setä-Mooses harasi tukkaansa ja sukaisi partaansa sekä kolistelihe parisen askelta lähemmä:

— Minähän niitä olen kaverrellut joutessani...

— Mooses Hepomäki, Viitasyrjän pitäjästä, — ehätti Heikki täydentämään.

Vilkaisi Teräs Heikkiin, vilkaisi setä-Moosekseen, kysellen kirjoihin nimiä merkitessään:

— Onko sielläpäin jo pitemmänkin aikaa tehty ja käytetty Haapaveden mallisia suksia?

— Ensimmäisiä ne minulta ovat, vaikka olen suksia paljonkin tehnyt. Tuon Heikin suksien mukaan ne olen värkännyt, kun se yllytti.

— Matkustaessani Helsingistä kotipuolessa käymään toin niille oikean suksen mallin. Ensin teki tämä setä-Mooses näille serkkumiehille, ja kun näin, että ne vallan täydestä käyvät, kehoitin tännekin muutaman parin tarjoksi tuomaan, — jutteli Heikki asian selvyyden vuoksi.

— Vai niin, taidatte ollakin vanhoja hiihtomiehiä, — alkoi Teräs udella.

— Olenhan joskus mukana ollut ja jonkun häntimmäisen palkinnon saanutkin; mutta aamulla meillä olisi aikomus yrittää, ties sitten miten käy.

Anttia ja Villeä hävettivät Heikin selittelyt, ja Antti pukkasi kylkeen kuin varoitellen, ettei vain liikoja laskettelisi ihmisten kuullen; vielä mitä heistä arvelevat. Mutta Heikki ei ollut tietävinäänkään, pudisteli vain kurpposet pussistaan, jutellen edelleen rehevästi:

— Olisi täällä tällaisiakin tavaraa tarjolla, jos huolitaan; olen niitä neuloksinut välitöikseni.

Mikäs siinä, varsin mielellään Heikin nahkatavarat otettiinkin vastaan. Toimikunnalta oli kurppospuoli vallan unohtunutkin, joten Heikin tarjoamat hiihtojalkineet olivat hauska lisä näyttelyyn. Esittelipä Teräs, että kurpposet luovutettaisiin toimikunnalle — tietysti maksua vastaani — jotta eri kulmakunnille saataisiin asiallisia ja tarkoitustaan vastaavia hiihtojalkineen malleja.

— Joutavathan ne minulta ja oikeastaan myyntiä varten ne teinkin. Samaten joutavat nuo suksetkin ja maksavat kymmenen markkaa pari. Mutta jos saman vapriikin teoksilla huomenna palkinnoille päästään, niin markka vielä lisää hintaan joka palkinnosta, — nauraa röhötteli Heikki tutunomaisesti, poistuessaan toisten tulijain tieltä.

Mutta Hepomäen miehet vallan kauhistuivat Heikin puheita. Kymmenen markkaa suksista!... johan tuo oli suoraa ryöväämistä, jos kuka hullu kiihkopäissään niin paljoa maksaisikaan! Kolme markkaa aivan enintäin oli Mooses ajatellut. Heikki oli kyllä kertonut omistaan kympin antaneensa, mutta ei sitä aivan toden kannalta koskaan otettu, eikä olisi arvattukaan ottaa.

Ovensuu-puolelle tultua arveli Ville arkaillen, että kukahan se mahtoi tuo äskeinen herra olla.

— Ties hänen, vaikka olisi itse kaupungin pormestari ollut; mutta kysäistään.

— Ehkä sentään jätetään! — ja Ville tarrasi Heikin käsivarteen. Mutta Heikki vain naurahteli ja tiedusteli lähimmillä miehiltä, että mikä tuo suksia vastaanottava herra on sukujaan ja laatujaan. Kuultuaan ettei se sentään pormestari ollut, vaikkakin arvomies silti, kun lyseon maisteri, tunsivat pojat olonsa kuin helpottuvan. Hyvillä mielin Antti arvelikin:

— On se tuo Heikki aika poika, herrainkin kanssa juttelee melkein kuin vertaistensa; ei minulla vaan olisi luontoa.

— Sitä tottuu maailmalla liikkuessaan tulemaan aikaan niin hullujen kuin herrojenkin kanssa. Nököttäisipä siellä tuppisuuna, jopa kohta arvioitaisiin: kas tuossa öllerö, joka on ikänsä kuin tynnörissä ollut ja tapin rei'ästä ruokittu.

— Mutta jos herransa täälläkin, niin toista vielä siellä pääpaikoilla, jossa on sinatyörit, asessyörit ja senkin seitsemät toistaan korkeammat -syörit ja -nyörit. Siellä ei autakaan nuhkuroiminen, ei parane olla »ölöllä yötä ja akkain puolella kirkossa», muutoin katsotaan mies mitättömäksi, — jatkoi Heikki, haastellen edelleen:

— Mutta toisekseen, olenpa senkin merkille pannut, ettei suutarille, olipahan sitten siellä tai täällä, korkeallekaan hattua kohoteta, jollei tuohon liity jotain lisäsärvintä, vaikka hiihtäjä esimerkiksi. Kas, jopa silloin arvo kimmahti pykälän korkeammalle, ja herrasmiehetkin jo juttusille ryhtyvät.

— Näin se mukavasti miehen arvo ja merkitys keikahtelee täällä matoisessa maailmassa ja miehen mukana edustamansa ammattikin.

— Saatte sen vielä omin silmin nähdä huomenna, kun palkinnot jaetaan. Jos setä-Mooseksenkin osalle joku roiskahtaa, jonka myös varmasti uskon, niin ettepä sen jälkeen enää olekaan pelkkä Hepomäen setä-Mooses, joka kesät kaloja ja syksyt lintuja pyytää ja talvipuhteilla akkaväelle astioita vannehtii ja hiki hatussa niiden kanssa kiistelee hyvistä ja pahoista ilmoista, vaan olettepa merkkimies, jonka nimi kiertelee pöytäkirjoissa ja sanomissa yli Suomen. Samaten pojatkin, Antti ja Ville, jos vain huomenna jaksatte tarpeeksi pinnistää, jopa lakkaatte olemasta pelkkiä junnuluokkaan kuuluvia, pitkätukkaisia otuksia, joita on lupa kenen hyvänsä avossa suin töllistellä ja sormellaan osoitella.

Näin jutteli Heikki miesten harvakseen astellessa Pihkasalmen »Valtakatua».

Ja mukavasti Heikin puheet Hepomäen miesten mielessä kiertelivät, ja pojissa koveni entistään luisemmaksi päätös, että huomenna on viimeiset voimatkin tiristettävä, vaikka siihen sitkahtaisi.

V. KIRJOITUSHERRAIN EDESSÄ

Muutamassa kadunkulmassa Heikki esitteli toisille, että koettaisivat jonkin aikaa tulla toimeen omin töppösinsä, kun hän käväisisi tervehtimässä entistä oppimestariaan, suutari Lindströmiä. Saadakseen kuin tukevampaa pohjaa käynnilleen selvitti Heikki:

— Mukava ukko muuten se Lindströmin äijä. Usein kyllä murisi ja marisi, koettipa joskus kuin jouduttaa suutaruutta pikemmin näkösälle luimimalla tuonne selkäpuolelleni polvihihnalla, varsinkin kun sattui ryyppypäälle. Ukon juonien perille tultuani pieksätin sentään äijän omaa, kesän-eläneen nahasta tehtyä esiliinaa, jonka taitavasti sovittelin pohjoispuolelleni housujen väliin, tietäessäni ukon tulevan kotiin myrrystuulella. Niin annoin äijän muokata viattoman eläimen nahkaa, jos kohta äänessä olinkin juur' julmasti, ettei hän sotavarustuksistani perille pääsisi. Jäljestäpäin ukko kuitenkin kovin katui menettelyään ja koki kaikin tavoin sovitella.

Heikki muisteli itsekseen, ja sanoi vielä:

— Joskin kovakourainen, hyvä mies siis kuitenkin, ja parastani saunoituksellaankin tarkoitti. Hän minussakin suutaripuolen päällepäin väänsi ja lisäksi monta muuta hyvää neuvoa kallooni vasarteli, jotka matkan varrella kaikki ovat hyvään tarpeeseen olleet, etten ole kylkiäni ryvettänyt maailman mustissa mujuissa. Niin onkin Lindströmin ukko aina mielessäni hyvässä muistossa. Tiedän myös, että hän on hyvin mielissään nähdessään entisistä oppilaistaan miehiä pöyhistyvän ja siksi menen myös. Hyvästi siksi aikaa!

Heikin erottua tuntui pojista olo yksinäiseltä, melkeinpä kuin turvattomalta. Tuo toinen toisissaan oleva talojen paljous ja ihmisten ja ajajien kiehunta kadulla vaikutti niin rauhattomasti. Nuokin sylen levyiset, yksiruutuiset ikkunat, joiden takana oli niin paljon hempeitä ja särkyviä tavaroita, Villeä melkein pelottivat — sattuisi jalka kulkiessa lipeöinään ja horjahtaisi vasten ikkunaa — ja Ville väistyikin seinän vierustalta loitomma, ja niinpä teki Anttikin, vaikka ei sanonut, että mistä syystä.

Mutta nähdessään setä-Mooseksen astuskentelevan vallan rauhallisesti, ihan liki ikkunoitakin, että hipaisi, olostuivat pojatkin vähitellen.

Setä-Mooses ei ollutkaan mikään nahkapoika Pihkasalmessa. Harvat olivat ne talvimarkkinat, ettei hän olisi nuorempana lintuja ja oravan- ja ketunnahkoja tuonut. Siksi hänestä paikat tuntuivatkin kuin vanhoilta tutuilta, joshan jotain uuttakin oli ilmestynyt. Katujen kulmauksissa oli tuttuja kauppapuoteja. Kaparikin torin nurkassa, josta viime kerran Taavetin kanssa käydessä oli suolat ostettu. Seinillä oli myös tuttuja kylttejä: räätäli Airaksisen oviposkessa kuvatun miehen parta oli vielä edelleen ajamatta, vaikka toinen oli edessä häärännyt Mooseksen muistin ajan. Makkaramestari Röötin oven yläpuolella olevalle kullatulle sianpäälle oli huonomminkin käynyt, kun oli sitten viime näkemän toisen korvansa hukannut ja perunan suustaan.

Miehet suuntasivat kulkunsa kauppatorille, jossa kauppa oli parhaassa käynnissä. Kaupunkilaisia, muijia enimmäkseen, kiehui maalaisten rekien ympärillä mikä lihaa, mikä perunoita tai muuta ostellen. Erääseen muijaan, joka hieroi voikauppaa, tinki hintaa ja välillä koukki pytystä voita suuhunsa peukalon kynnellä, kiintyi setä-Mooseksen huomio. Suu nauruun vetäytyen setä-Mooses tuota seurasi, sillä mieleensä johtui Karilan vaarin tarina. Vaarikin oli kerran markkinoilla voita kaupannut ja akat tinkineet ja koukkineet peukalollaan voita suihinsa, silti mitään ostamatta. Lopulta oli vaari jo työlästynyt mokomaan koukkimiseen ja ärjäissyt eräälle akalle, joka taas koukkasi aika kyönikän suuhunsa tiedustaen, mitä se maksaa:

»Syö vaan mahas täyteen, ei se maksa mitään, niin ne ovat tehneet muutkin!»

Tuo juttu oli setä-Moosesta aina huvittanut ja monesti hän sen oli muille kertonut, kuten nytkin pojille kortteeripaikkaan mennessä hevosta katsomaan ja itseäänkin ruualla rankaisemaan.

Illansuussa tulla tohusi Heikkikin kortteeriin ja kertoi, ettei Lindströmiltä mitenkään päästetty, ennenkuin oli syönyt ja kahvia juonut useampaankin kertaan — niin olivat olleet mielissään hänen käynnistään.

— Mutta nyt, pojat, pitäkää kiirettä, että ehditään ajoissa Seurahuoneelle nimenkirjoitukseen!

Pojat säikähtivät ja olivat tuossa tuokiossa valmiita lähtemään. Setä-Mooses, joka jo oli ehtinyt panna pieksunsa uuninkorvalle kuivamaan ja muutenkin riisuutunut puolittain kelteisilleen, jäi kotiin.

Pojat harppailivat kohti Seurahuonetta kiireen vilkkaa, Ville eilimmäisenä. »Olisi se ollut aika jutkaus, jos kirjoista pois olisi jäänyt», ajatteli Ville. »Koko talvi hiihtää jyrätty, suksia rustattu ja pitkä matka monen miehen taivallettu, ja sitten lorun lopuksi, vallan viime tingassa tipahda mies kirjoista kuin orava oksalta...»

— Eiköhän painella vikkelämmin! — Ville kiirehti.

— Hyvin ehdimme, tornikellon viisari näyttää vasta kuuteen tarjoutuvan, joka on määräkin, — rauhoitteli Heikki, parantaen kuitenkin hivenisen vauhtia.

Poikien saapuessa Seurahuoneelle oli toimitus jo alkanut. Miehiä oli suuri sali vallan mustanaan, ei ihan täynnä, mutta eipä juuri muutenkaan.

— Kyllä on aamulla suksen suhina ja sauvan napse, jos puoletkaan näistä yrittää! — ihmetteli Antti.

— Paljon kuuluu saapuneen hiihtäjiä, — tiesi sanoa muudan lähellä oleva mies, jonka korviin Antin puhe oli yltänyt. — Kuuluisa Ritolakin on tullut, ja pari muuta pohjalaista.

— Sittenpä jo tiedän, minne ensi palkinto menee, mutta kun on kerta tultu, niin mukaan silti, perässä hyvinkin pysyy. Painukaa vain pojat jälessäni! — Ja kylki edellä lähti Heikki rynnistämään peremmä poikien pysytellessä kannaksilla.

Kirjoitusherroja lähetessä tungos tiukkeni, välistä piti seisahtua, välistä taas pakkautua puoli väkisen. Lähemmä päästyä kurkisteli toisia pitempi Ville muiden päiden yli asian menoa. Kuin voudinlukua, jossa Ville oli kerran isänsä kanssa käynyt, se oli: mainittiin ensin nimet, pitäjät ja kylät, annettiin rahaa ja saatiin suuri numerolappu kuitiksi.

— Pitääkö sinne maksaakin? — tiedusteli korvaan kuiskutellen Ville Heikiltä.

— Markka nokasta sisäänkirjoitusmaksua. Alkakaa vain kaivella rokunoita pussistanne!

Ville suhisi jotain veljensä korvaan ja Antti nyökäytti päätään kuiskutellen vuorostansa Heikille:

— Sano sinä meidänkin nimemme, kun olet siellä etummaisena, ja maksa; tässä on rahat!

Heikki hymähteli. Taitaapa poikia aristuttaa... mutta eihän kummakaan, ensi kerran ihmispaikoissa.

Vielä oli jokunen ujoisempi, joka ei niin äkkiä saanut selvitetyksi nimeään ja kotipaikkojaan, sekä pari kolme muutakin Heikin edessä, kun hän puikautti päänsä lomasta ja kiljaisi kuuluvasti:

— Henrik Gabriel Kanerva!

— Hoo, gee, Kanerva, — jamasi kirjoitusmies nimiä merkitessään. — Ammatti?

— Suutari!

— Käsityöläinen... ja kotipaikka?

— Viitasyrjän Hepomäestä!

— Viitasyrjän pitäjästä...

— Ja Antti Optaatus Leppämäki, talollisen poika samasta paikasta! ehätti Heikki yhteen menoon.

— Aa, oo, Leppämäki, maanvilj., Viitasyrjä...

— Ja Ville Eerikki Leppämäki, myös talollisen poika samasta pitäjästä!

— Mutta silläpä on pitkä rekisteri tuolla miehellä, — huomautti eräs lähellä olevista, jota jo Heikin pakkaileminen etukynteen oli harmittanut ja lisäksi ei nimistä näyttänyt loppua tulevankaan.

— Ja virkoja enemmältäkin, — tokaisi toinen.

— Leveämmät meiningit kuin Lanteenin lehmällä...

Mutta Heikki löi lantit pöytään, sai laput ja tuumi vain naureskellen:

— Pikemmin taival katkiaa, kun monen miehen edestä yrittää. Mutta yrittäkääpäs te nyt vuorostanne lukea läksynne, sillä eihän tiedä laiska lykkyään, vaikka hyvinkin osuisi nimenne muistiinne johtumaan.

Heikki sai naurajat puolelleen. Vetäytyivätpä toimitusmiestenkin suut nauruun, vaikka he tietysti, ymmärtäen tehtävänsä ja asemansa tärkeyden, hymähtelivätkin noin hillityn arvokkaasti.

Ovenpielessä olevan lampun loisteessa tarkasteltiin Heikin saamia lappuja, ja pojat utelivat niiden merkitystä ja käyttöä lähemmin.

— Rintaan ne hiihtämään lähtiessä kiinnitetään, numeropuoli päälle päin, — selitti Heikki. — Mistäs toimihenkilöt tuntisivat kaiken maailman Pekat ja Paavot nimeltään, mutta kun on lappu rinnassa, silloin ei mies häviä villavakkaankaan.

Olihan Heikki ennenkin kertoillut kilpailuhiihdosta ja lapuistakin jotain maininnut, mutta nyt vasta pojille asia lopullisesti selvisi. Totta tosiaan, lappunumeron näkee vaikka kaukaakin, ja kun kirjoissa saman numeron kohdalla on nimi, niin eipä siinä vara kenenkään eksyä. Se vain asia, etteivät laput häviä — siksipä Antti kääntelikin lappunsa laskoksille ja paineli housuntaskuun rahakukkaron viereen. Kehoittipa veljeäänkin niin tekemään. Kotiin mennessä Antti tuon tuostakin koetti, että onko lappu pysynyt mukana, ja mihinkäpä se olisi mennyt ehjäpohjaisesta taskusta.

Villen silmiin ei uni illalla ottanut tarttuakseen, vaikka kuin olisi silmäluomia vastakkain puristanut, ja kylkiäänpä tuo käänteli niin Antti kuin Heikkikin. Setä Mooses vaan kuorsasi, että seinähirret jyräyttelivät. Päivälliset asiat ne vain Villen mielessä kiertelivät, jos yksi väistyi, jo toinen sijaan tuli. Siinä sivussa pistäytyi mielessä huominen yritys, — pääsevätkö he palkintomiesten joukkoon, pääsevätkö kaikki vai ei kukaan, vaan palkinnot vievät vallan vieraat miehet, tuiki tuntemattomat?

Näitä kaikkia asioita kierteli Villen päässä hänen unta houkutellessaan, ja vuoroonsa hän kutakin aprikoi: aamullista suksen vientiä... kävelyä kaupungilla... suuria ikkunoita... akkojen voinsyöntiä... sitä silmälasi-herraa, joka liput antoi ... huomista hiihtoa... ja taas lippuja housuntaskussa... kaupungin taloja...

* * * * *

Varhain olivat Pihkasalmen asukkaat jalkeilla sunnuntai-aamuna. Jo auringon pilkistäessä Hietaharjun itäpään takaa ja kullatessa kattoja ja päivänkäytäviä seinämiä, vaelsi väkeä sankkoina parvina Pihkajärvelle. Enemmistö oli nuorempaa polvea, naisia ja miehiä, tyttösiä ja pojan puikkaria ja useimmat hiihtovehkeissään. Mutta olipa joukossa vanhempaakin väkeä vahvoissa turkeissa, ilman suksia ja muita sorkottimia. Useimmissa parvissa oli myös puheenaiheena sama asia: pohjalaiset. Vallan varmasti tiesivät muutamat niitä saapuneen useita hevoskuormia, toiset tyytyivät vähempään, jotkut taas kaventelivat pohjalaisten ansiot vallan mitättömiin, pariin, kolmeen mieheen.

Hyvin ristiriitaisia olivat muutkin tiedot pohjalaisista. Muutamat kertoivat niiden olevan neljän kyynärän pituisia ja tavattoman väkeviä, toiset taas vakuuttivat aivan oman näkönsä perusteella niiden olevan vain kaksikyynäräisen räätäli Kuneliuksen mittaisia, mutta kaksi kertaa niin paksuja kuin lahtari Pekki, joka oli Pihkasalmen turpein mies.

Samoin kuin pohjalaisista itsestään, liikkui kummallisia huhuja myös heidän tavattoman pitkistä ja kapeista suksistaan ja niiden ihmeellisistä ominaisuuksista.

Päivän kanssa olivat Hepomäenkin miehet nousseet. Heti ensi töikseen oli Heikki tunnustellut ilman merkit ja sen mukaan ryhtynyt viimeisiin valmistuksiin. Jo kotoa lähtiessä oli kyllä sukset taiten paahdettu, monilla salaisilla rasvoilla voideltu ja hiottu ja hangattu käreviksi kuin käärmehen kieli. Mutta sen tiesi Heikki tarkoin ja pojat myös, että viimeinen ja kaikkein tärkein hitsaus on ilman laadun mukaan juuri lähdön edellä suksien pohjille annettava.

Osasihan Heikki itse monenlaisia makuvoitehia valmistaa seitsemästä eri aineenlaadusta, suksirasvoja sulavia, salaisia saattehia. Kahta lajia ei vaan kunnolla koskaan syntynyt: vesikelin ja puolikovan pakkaskelin voiteita. Jotain kyllä niitäkin varten tuli, mutta ei koskaan niiden veroisia, mitä pötkyn kumpaakin lajia oli kerran eräältä kuuluisalta hiihtäjältä saanut suuresta rahasta ostaa.

Niitä Heikki olikin säästäen kuin kultarahaa pitänyt ja arvionsa mukaan oli juuri nyt viimemainittu parasta.

Sitä nyt pojat pihasalla suksiensa pohjiin hankasivat, niin että nokat tohisivat. Viimeisen liippauksen antoivat vielä ruskealla kämmenpäällään, ja kuin peilistä näki silloin suksen pohjasta kuvansa.

Kun sukset olivat valmiita, ryhtyi kaikki tietävä ja taitava Heikki miehiä kilpakuntoon viimeistelemään. Kortteerin emännällä hän keitätti kopareen kananmunia, itse 22-rubiininen ja hopeakapselinen ankkuri kourassa munien kiehumista sivulla tarkaten — sekä tuopin maitoa mieheen. Setä-Mooses kyllä arveli, että jos pojat kappaisen ruishutun upottaisivat, se paremmin jyryn pitäisi kuin jonnin joutavat muna- ja maito-lillutukset, mutta Heikki toimensi totisena:

— Niinhän se outo luulee, kun etäältä katsoo. Vankassa ruokossa se on voiman pohja hevosessakin. Näin lähtiessä ei mitään liikaa kuormaa, nousevan nälän kärsään vain kuin hivenisen hipleetä.

Näin kun Heikki oli voidellut koko komppanian sekä sisällisesti että ulkonaisesti, komensi hän:

— Ja nyt ei muuta kun turkki niskaan ja taipaleelle koko Hepomäen kaarti!

Rannalle tultua olisi Villen mieli jo tehnyt suksien menon makua koettelemaan, mutta Heikki epäsi jyrkästi:

— Kanna vain olallasi, kunnes lähtemään käsketään! Tällä kelillä kysytään kenen suksissa voiteet pysyvät.

— Ja kellä on selvä hengenkulku — sillä ellei vain pakkanen kohoaisi jo pariinkymmeneen raatiin, — arveli setä-Mooses huuruista partaansa kallistellen.

— Täällä jäällä tuntuukin kipakammalta kuin kaupungissa; paras painaa myssy korvilleen, — kehoitti Heikki.

VI. VAL-MIS-TU-KA-AAA!

Väkeä oli jo mustanaan jäällä ja toista vain valui kaupungista katkeamattomana nauhana keräytyen uimahuoneen edustalle pystytetyn V.P.K:n lipun ympärille.

Sinne Hepomäen miehetkin seisahtuivat arvaten sen lähtöpaikaksi.

Jokunen rusettiniekka toimihenkilökin oli jo ennättänyt ja toisia tuli, nuoremmat hiihtäen, vanhemmat herrat issikoilla ajaen. Kokoonnuttuaan ne keskenään haastelivat tärkeän näköisinä. Toiminnan keskiön muodostivat terhakka Teräs, viskaali Patama ja entinen ruotuväen kapteeni Karsten, joka toimikuntaan oli valittu sotilaallisten ansioittensa vuoksi ja nimen omaan vielä siitä syystä, että hänellä oli kovin ääni Pihkasalmessa. Matalakaplainen, jämäkkäniskainen ja turpea kapteeni olikin lyhyessä remmiturkissaan ja pitkävartisissa pohjapieksuissaan hyvin karskin näköinen. Joskus karautteli hän kurkkuaan, jota oli vielä lähtiessään parilla aamutäräyksellä karaissut, juuri kuin koetellakseen sen käyttökelpoisuutta.

Punanenäinen viskaali antoi taas puolestaan määräyksiä Pihkasalmen neljälle poliisille, jotka taasen saattelivat tärkeät virkasanomat neljälle ylimääräiselle, tilaisuuteen varta vasten otetulle apupoliisille. Ja ihme kumma, verraten pian saivatkin nuo kahdeksan miestä salaisessa joukossa varsin huomattavan hälinän aikaan.

Minuutilleen kello kuusi alkoi hiihtäjien järjestely.

Kapteeni Karsten sai Teräkseltä luettelon hiihtäjistä. Hän haaristi lyhköset koipensa, ojensi käsivartensa suoriksi, katsoen paperiin, ensin toiselle sitten toiselle puolelle, rykäisi, marssi juhlallisin askelin lipusta kymmenkunnan askelta ja kiipesi pakkasen kovaksi pureman lumiröykkiön harjalle.