Part 3

"Poika sitten kävi monissa käräjissä oikeutta pyytämässä, mutta eivät vaan voudit uskaltaneet Törröstä vangita. Kun hänen tekonsa kävivät yhä julmemmiksi ja hän itse yhä röyhkeämmäksi, täytyi viranomaisten vihdoin sittenkin vangita hänet. Törrönen ja hänen seuralaisensa pantiin rautoihin ja lähdettiin heitä viemään Uukuniemen käräjille. Kun läksivät veneellä kulkemaan pitkin Pyhäjärveä, valittelivat rosvot rautojen kovin kiristävän heidän käsiään. Vartijat silloin helpottivat rautoja. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun vartijat vähän nukahtivat, hyppäsivät rosvot ylös, tempasivat toinen kirveen, toinen miekan, iskivät vartijat kuoliaiksi. Sitten pakottivat he soutajat viemään itsensä maihin ja olivat taas vapaita ja jatkoivat entisiä ilkitöitään.

"Ne olivat vaikeita aikoja. Vieläkin vaikeampia kuin meidän. — —

"Vaikka levottomiahan ne ovat meidänkin ajat. Ja kuka tietää koska rauha maahan palaa. Saammeko me sitä aikaa nähdä."

* * * * *

Syksypuoleen oli ryhdyttävä varsinaista talviasuntoa rakentamaan. Hirsiä oli jo pitkin kesää kaadettu ja jätetty päivän paisteeseen kuivamaan. Vaikka niitä oli kaadettu jotenkin läheltä vastaista tuvan paikkaa, oli niiden kuljettamisesta suuri vaiva, kun ei ollut hevosta. Rakennustyö oli raskasta ja edistyi hitaasti, senkin vuoksi, että oli niin vähän työaseita ja työvoimia. Vähitellen edistyi työ kuitenkin. Hirsikerros kohosi toisen jälkeen ja ennen talven tuloa oli tupanen valmis. Eihän se suuren suuri ollut, ei paljon piilopirttiä parempi. Mutta oli siitä sentään sateen ja pakkasen suoja, oli kodittomille koti moniksi vuosiksi.

Kivijalkaa ei ollut kuin kulmakivet. Seinähirret olivat veistämättömiä, pyöreitä, nurkista yksinkertaisilla salvoksilla, välit sammalilla täytetyt. Välikatto oli tuvassa ja sen päällä hiekkaa estämässä lämpöä haihtumasta. Sadekatto peitettiin aluksi halaistuilla näreenrungoilla ja tuohilla. Vasta toisena kesänä tehtiin pärekatto talven kuluessa kiskotuista päreistä. Alaltaan oli tupa kolme syltä kultakin sivulta. Uunina oli oven vieressä vain irtonaisista kivistä ladottu röykkiö. Tulen sai pesään, mutta savu kohosi kivien välistä tupaan, täyttäen sen. Räppänän kautta se pääsi onttoa keloa myöten ulos. Miellyttävän lämpimän se antoi. Savu oli lämmitysaikana joskus haitaksi. Mutta pian se asettui pirtin yläosaan harmaana, tiheänä pilvenä, ettei läpi voinut nähdä. Alapuolella oli ilma puhdasta ja raitista, mutta pitkä mies ei savun aikana voinut pirtissä suorana seista, sillä pää ulottui savun sisään, eikä siten voinut montakaan sekuntia olla. Ikkunaa ei pirtissä ollut, vaan oven ja uunin vastaisilla seinillä oli akkunaluukut, jotka avattiin talvella vain vähäksi aikaa päivästä. Enin osa karsinapuolta tupaa oli yhtenä matalana lavana. Siinä oli eläjillä makuusijansa. Pitkin sivu- ja peräseinää kulki leveä penkki. Puolitiessä kattoon kulki orsia, joilla kaikenlaatuista tavaraa säilytettiin tuohivakoissa ja suurissa tuohiropeissa. Seinällä riippui vaarnoissa pyssyt ja jouset sekä tuohikoppia. Uuninpesän edustalla oli avonainen liesi, jonka yläpuolella riippui pata hahlaimessa. Pirtti oli pimeä, kun ei ollut ikkunoita, eikä kylmällä ilmalla voinut akkunuksia auki pitää. Pirtin valaisemiseksi poltettiin pärettä, joka pistettiin uunin kulmauksen kohdalle kiinnitettyyn pihtiin.

Eihän tupanen suuri ollut, mutta juhlallinen ja iloinen oli mieli siirtolaisilla, kun muuttivat omaan pirttiinsä. Moni varakkaampi ei niin iloitse muuttaessaan uhkeaan kartanoonsa. Vaikkapa majassa olikin tultu jotenkin hyvin toimeen, oli se ajan oloon alkanut tuntua tukalalta. Ainainen nuotiotulen hoitaminen esti rauhassa nukkumasta ja monesti tuntui ilma kostealta. Syyskuun viimeisinä päivinä pirttiin muutettiin. Aluksi pyrki savu joka paikkaan tunkeutumaan, ennenkuin pirtti ehti vähän kuivahtaa. Mutta vähät siitä, vaikka silmiä aluksi kirvelikin, illempana kohosi savu ylemmä ja suloiselta tuntui laskeutua pehmeälle sammalvuoteelle omassa lämpimässä pirtissä. Hermi yksin jäi entiseen majaan asumaan. Pojat kyllä olisivat sen sisään ottaneet, mutta ei Yrjö antanut, hän sanoi, että sen täytyy tottua aina makaamaan ulkona taloa vartioimassa, sehän oli sen virka.

Toinen rakennus, joka vielä samana syksynä valmistetuin, oli sauna. Ei se suuri ollut sekään, eikä komea, oli vain maakuoppa, jossa oli muudan hirsikerros sivuilla, kivikiuas nurkassa. Mutta kylvettiin sitä siinäkin. Sillä oli myöskin toinen virka. Siinä savustettiin kaikenlaisia pyydyksiä, ettei niissä ihmisen haju tuntuisi pelottamassa metsänriistaa.

Syksyllä kotitöiden ohella metsästettiin. Kesän ajalta oli runsas varasto auringossa kuivattua haukea aitassa. Sitä syötiin pitkin talvea kuin leipää. Jonkun verran kuivattiin lintujakin ulkoilmassa, niin kauan kuin ilmat olivat vielä lämpimiä, jottei lihaa muuten voinut säilyttää. Näin kuivatut "linnuntäkät" olivat varsin hyvät syödä.

Kylmempien ilmojen tultua alkoi varsinainen syysmetsästys. Linnuille pantiin vipusia, rakennettiin kahoja, jäniksille pantiin rihmasia ja ketuille viritettiin loukkuja.

NELJÄS LUKU.

Uusia tulokkaita.

Kevätpuoleen talvesta, hyvän suksikelin aikana lähti Yrjö kerran käymään rintamailla. Molemmat pojat saivat jäädä kotiin, matka oli pitkä ja vaivaloinen, pojat vielä nuoria ja Yrjö tahtoi retkillään noudattaa suurinta varovaisuutta. Yrjön poissa ollessa saivat pojat pirttiä lämpimänä pitää ja pyydyksiään tarkastella. Yrjön piti käydä hakemassa kaikenlaisia tarpeita, suoloja, jauhoja, ruutia ynnä muuta, maksuksi vei hän mennessään muutamia kimpullisia oravannahkoja. Aikaisin aamuhämärissä lähti Yrjö liikkeelle ja neljännen päivän illalla häntä oli kotiin odotettava.

Neljäntenä päivänä iltapuolella alkoivat pojat odotella Yrjöä, aika alkoi jo ikäväksi käydä ilman heidän isällistä ystäväänsä. Hermi oli koko päivän äkäisesti haukkunut metsään päin, siellä liikkui varmaan jokin suurempi peto vaikkeivät pojat mitään sattuneet näkemään. Edellisenä iltana oli taivaan ranta kaukana lounaiselta kulmalta hulmunnut veripunaisena. Paloiko siellä taloja, oliko sodan liekki leimahtanut ilmituleen, oliko Yrjö seikkailuihin joutunut? Tämmöiset kysymykset heräsivät poikien mieleen ja heistä alkoi elämä kahden kesken kaukana kaikista muista ihmisistä tuntua mieltä painostavalta. Jo aamupäivällä olivat he panneet saunan lämmitä. Illalliseksi valmistivat he keittoa tuoreista kaloista, joita olivat onnistuneet saamaan merroilla sulasta vedestä siltä kohdalta, missä Korpijoki laskee Kotalampiin. Tupakin siistittiin ja lämmitettiin. Ja jo hyvissä ajoin iltapuolella ei pojilla ollut muuta tekemistä kuin odottaa Yrjön tuloa. Mitä kauemmin odotettiin, sitä hitaammin kului aika. Tuli hämärä ja tuli pimeä. Ja taaskin hulmusi lounaan kulmalta taivas veripunaisena. Poikien mieli kävi levottomaksi, mutta Yrjöä vaan ei kuulunut. Tuli yö ja poikien oli viimeinkin mentävä makuulle. Vielä aamullakaan ei Yrjöä kuulunut ja pojat alkoivat kuvitella kaikenlaisia vahinkoja hänelle sattuneen. Ikävissään eivät pojat kyenneet lähtemään mihinkään pyydyksille tai ryhtymään varsinaisiin askareisiin. Niin kului päivä kului toinen ja kolmaskin. Poikain mieli oli käynyt yhä levottomammaksi. Kun kolmantena päivänä jo alkoi hämärtää, rähähti Hermi haukkumaan ja juoksi etelän puoleen. Pojat kirmasivat suksille ja lennähtivät Yrjölle vastaan, jonka Hermin haukunnasta huomasivat sieltä tulevaksi.

Rinteen juurelle tultuaan jäivät pojat hämmästyneinä seisomaan. Yrjö sieltä kyllä tuli, mutta ei yksin. Hänen jälestään hiihti yli keski-iän oleva nainen ja viimeksi noin yhdeksän vuotinen tyttö. Lyhyen tervehdyksen jälkeen saatettiin tulijat pihaan, sukset nostettiin seinivierelle, lumi kopisutettiin jaloista ja astuttiin tupaan. Yrjö selitteli, että tämmöinen se on tässä piilopirtti salon sisässä. Vieras nainen kiitteli kaikkea, vaikka näytti kovin surulliselta. Tyttö, joka oli suurisilmäinen, ruskeatukkainen, pysyttelihe vieraan naisen vieressä ja piteli kiinni hänen vaatteistaan. Ja pojat istuivat äänettöminä penkin reunalla oven suussa, odotellen selitystä, ketä nämä vieraat olivat.

"Eipä se Kerttu taida uskaltaakaan mummonsa vierestä erota", sanoi Yrjö tytölle leikkisästi, "kyllä nämä pojat ovat siivoja, etenkin tuo Olli tuossa."

"Pojat taitavat ihmetellä, ketä nämä vieraat ovat", sanoi se vieras nainen. "Minä olen teidän isävainaanne sukulainen ja tämä tyttö on minun poikani tytär. Yrjö toi meidät tänne, kun ei meillä ole muutakaan turvallista olinpaikkaa."

"Onko pojilla sauna valmis", kysyi Yrjö, "näin pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen se maistuisi mainiolta?"

"Joka ilta se on valmiina odotellut teidän tuloanne. Lähtekää kylpemään, milloin vain haluatte."

Vieraitten ollessa kylpemässä kertoi sitten Yrjö retkensä vaiheet. Kylään tultuaan oli hän kuullut, että Suomen puolelta oli tänä talvena tehty partioretkiä kauas Venäjän puolelle. Pohjoisesta päin oli tullut useita miesjoukkoja. Olivat selittäneet, että kerrankin oli Venäjän puoleisille näytettävä kovat, ne olivat niin nujerrettavat, etteivät pitkiin aikoihin uskaltaisi rajan yli kulkea, ja että viimeinkin saataisiin elää rauhassa. Näiltä seuduin oli miehiä liittynyt partioretkeläisten joukkoon, muiden muassa nuori Taneli Tiainen, Roivas-vainaan sukulaisen ja toverin poika. Retki ei ollut kuitenkaan onnistunut niin hyvin kuin oli toivottu. Hävittäen ja polttaen oli kuljettu eteenpäin. Ja vaikkakin oli voitokkaina palattu, sillä yllätyksenä olivat Suomen miehet rajantakalaisille tulleet ja olivat takaisin vetäytyneet, ennenkuin maan asukkaat olivat ehtineet kokoontua suurempiin joukkoihin vastarintaa tekemään, oli kuitenkin syntynyt joitakuita tuimempia kahakoita.

Rohkeimpia partiomiehiä oli ollut Taneli Tiainen. Ensimäisenä kulki hän suomalaisten joukossa ja levitti tuhoa, mihin hän tuli. Siitä syntyi viha erityisesti häntä vastaan ja kun miehet kerran kulkivat metsäistä tietä, käytiin odottamatta heidän kimppuunsa. Pyssyn luoti kaatoi Taneli Tiaisen, vieläpä uhattiin polttaa hänen talonsa ja tuhota koko hänen sukunsa.

Sinne oli Taneli jäänyt, kauas kotoaan vieraaseen maahan. Kun partiomiehet palasivat kotiseuduilleen, toivat he tullessaan nämä surulliset viestit Tanelin kotiin. Sitä ja hänen ainoata lastaan Kerttua hoiti Tanelin äiti, Tanelin vaimo oli kuollut muutamia vuosia sitten. Kun vanha Liisa sai kuulla, miten hänen pojalleen oli käynyt ja että kostoa vielä uhattiin Tanelin perheelle ja kodillekin, täytti huoli ja pelko hänen mielensä. Hänen miehensä oli aikoinaan kuollut samanlaisella retkellä, hänen kotitalonsa oli ryöstetty ja hävitetty, itse oli hän kärsinyt kidutusta, oli kerran jo maannut köysissä ryöstetyssä talossa ja viimeisessä hetkessä pelastunut liekkien vallasta. Kaikki nämä ja monet muut kovat kokemukset olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen. Hän oli ruvennut laulamaan itkuvirsiä, joita hän yksin ollessaan hyräili. Mieli oli käynyt araksi ja surumieliseksi. Kun taas sissisotien kova kirous kohtasi hänen perhettään, masensi se hänet kokonaan, hän joutui melkein suunniltaan surusta ja huolesta. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta ruveta elämään sissiretkeilijäin pääkulkuväylän varrella ja siinä kostontuojia odotella, ruveta pikku Kertun kanssa hoitamaan ja hallitsemaan taloa. Hän tuumaili hylätä talonsa ja lähteä pakolaisena umpimähkään kulkemaan pohjoiseen päin etsimään turvallisempia seutuja.

Juuri kun hän oli näissä aikeissa, sattui Yrjö tulemaan kylään. Kun hän kuuli kerrottavan Taneli Tiaisen kohtalosta ja Liisan tuumista, meni hän Liisan luo. Tanelin isä oli ollut hänen partiotovereitaan. Päätös, jonka hän oli tehnyt ensimäisenä yönä Antin ja Ollin kanssa kulkiessaan salolle, ja se elämän tehtävä, joka silloin oli hänelle selvinnyt, oli yhä syvemmälle hänen mieleensä juurtunut. Sen ohjaamana hän nytkin kiiruhti Liisan luo, ja neuvoi häntä rauhottumaan ja malttamaan mielensä. Mutta kun Liisa sanoi, ettei hän missään tapauksessa voi jäädä entisille asuinpaikoilleen elämään, että hän menehtyisi tässä tuskaan ja pelkoon, ehdotti Yrjö, että Liisa muuttaisi poikansa tyttären kanssa hänen luokseen asumaan Ahmavaaralle. Siellä kaukana soiden takana hän varmaankin saisi elää lopun ikäänsä rauhassa.

Mietittyään Liisa suostui. Yrjö tahtoi heitä heti lähtemään mukaan. Liisan oli sen vuoksi ryhdyttävä talouttaan hajottamaan. Mitä oli metallitavaraa ja vähin rahaa, kaivettiin maahan. Vaatetavara ja puuastiat ja tarvekalut pantiin aittaan. Tanelilta oli talon ainoa hevonen jäänyt retkelle. Talon kaksi lehmää ja hieho sijoitettiin naapuritaloihin. Salolle niitä ei voitu viedä, kun siellä ei ollut rehua koottuna. Kahdessa päivässä saatiin koti hajotetuksi. Kolkolta näytti autio talo, kun kolmannen päivän aamuna tyhjän talon ikkunaluukut suljettiin, ovet teljettiin, ja koko talo hyljättiin oman onnensa varaan.

Suksilla läksivät kaikki aamulla aikaisin liikkeelle. Hevosia ei ollut paljon saatavissa ja toisekseen ei tiettömään saloon ollut helppo hevosella kulkea. Kaksi miestä lähti heitä saattamaan. Kaikilla oli heillä niin suuret kantamukset tavaraa, kuin suinkin kantaa jaksoivat: Liisan ja Kertun vaatteita, Liisan ketrinpuu, vähin talouskaluja ja jonkun verran ruokavaroja niinkuin suoloja, jauhoja, voita, hiukan jäätynyttä maitoa pojille tuomisiksi, ja muutamia leipiä. Saattajamiehet palasivat päivänmatkan päästä takaisin. Heidän kantamuksensa jätettiin siihen, puuhun ripustettuina. Siitä ne Yrjö parin päivän perästä nouti poikien kanssa. Liisa ja pieni Kerttu hiihtivät hitaasti, niin, että heidän täytyi viipyä matkalla kaksi yötä, jotka vietettiin nuotion ääressä. Perille pääsivät kolmantena matkapäivänä iltahämärissä.

Kaikkien näiden seikkailujen vuoksi oli Yrjö viipynyt matkallaan kolme päivää kauemmin kuin alkujaan oli aikonut. Poikien pelko oli kyllä ollut luonnollinen, mutta turha. Punainen taivaanranta oli ollut vain laskevan auringon säteiden aikaan saamaa eikä tulipaloa.

Varsin juhlalliselta tuntui sen päivän illallinen Ahmavaaran mökissä. Paraiksi kaikki viisi mahtuivat pienen pöydän ääreen. Juhlallinen oli ateria pojista, kun palavan päreen valossa kerran taas söivät leipää, voita ja maitoa. Poikien paraat herkut tuntuivat tulokkaista taas erinomaisilta.

Illalla neuvoteltiin, miten elämään ruvettaisiin, päätettiin, että Liisa ja Kerttu jäisivät heidän kanssaan asumaan. Kyllähän mökki oli ahdas, mutta sopu sijaa antaa, sanottiin. Heille annettiin karsinan puoli tupaa olin- ja asuinpaikaksi. Yrjö ja pojat vetäytyivät toiseen kulmaan tupaa. Askareet jaettiin myöskin: Liisa saisi hoitaakseen kotiaskareet, ruuan valmistuksen ynnä muut semmoiset, Yrjö ja pojat hoitaisivat ulkotöitä, kalastaisivat ja metsästäisivät.

Rattoisammaksi kävi elämä siitä pitäen Ahmavaaralla. Kun Yrjö ja pojat palasivat väsyneinä pyydysretkiltään, oli kotona lämmin, siistitty tupa ja maukas ruoka odottamassa. Ennen olivat he itse saaneet toimittaa kaikki kotiaskareetkin, jotka monesti olivat tuntuneet varsin ikäviltä. Yrjö mielellään puheli Liisan kanssa entisistä ajoista ja poikien oloon toi lapsellinen Kerttu vaihtelua ja iloa. Niin kului se talvi hiljaisessa aherruksessa. Tuli kevät ja kesä.

VIIDES LUKU.

Koti salon sydämmessä.

Kerran kauniina keskikesän päivänä lähtivät Yrjö ja pojat tavallista pitemmälle retkelle. Yrjö halusi käydä tarkastelemassa maita vähän laajemmalti. Hän tahtoi etsiä hyviä kalastuspaikkoja, katsella sopivia kaskimaita sekä yleensä vastaisen varalta oppia tuntemaan kaikki suot, joet, lammet ja vaarat, siltä varalta että vainolainen joskus ulottaisi partioretkensä tännekin saakka. Näistä tuumista oli hän jo pitkin talvea puhunut, mutta oli tullut jotain lisäksi, joka vaikutti, ettei Yrjö saanut rauhaa, ennenkuin oli tämän tutkimusretkensä tehnyt. Jo useamman viikon aikana oli Yrjö aina silloin tällöin huomannut hienon savupatsaan kohoavan koilliselta taivaankulmalta, Korpivaaran rinteiltä. Hän oli ensin arvellut savua satunnaisten pyydysmiesten majapaikalta nousevaksi. Mutta kun savupatsas oli jo muutaman viikon aikana noussut samasta paikasta, täytyi siinä olla pysyväisiä eläjiä. Olivatko ne ystäviä vai vihollisia? Olivatko nekin uutisasukkaita, jotka samoin kuin Ahmavaaralaiset aikoivat erämaahan taloa rakentaa, vai olivatko pakolaisia, jotka piilopirtissä odottivat rauhallisempia aikoja, voidakseen palata entisille asumasijoilleen. Vai oliko sinne asettunut retkeileviä rajantakalaisia, jotka ehkä ulottaisivat partioretkensä tännekin savun ohjaamina. Vai olivatko ne, mikä olisi ollut kaikkein pahinta, rosvoja, ulkopuolella lakia eläjiä, jotka sieltä käsin aikoivat maan vaivana, koko seudun vitsauksena ryöstämällä ja rosvoamalla itseään elättää. Yrjö oli ainaisilla partioretkillään tullut varovaiseksi. Nytkin katsoi hän viisaammaksi ottaa selkoa tuon taivaalle kohoavan savun aiheesta, kuin joutua yllätyksen alaiseksi.

Oli Juhannuksen jälkeinen viikko, kesä oli kauneimmillaan. Puut loistivat alkukesän heleän kirkkaan vihreässä puvussaan, aurinko helotti syvän siniseltä taivaalta, ilma oli lämmin. Tämmöisenä päivänä lähtivät Yrjö ja pojat aikaisin aamulla retkelleen Hermin seuraamana. Mukana oli Yrjöllä pyssy, pojilla vaan kevyet kirveensä vyön perään pistettyinä. Yrjöllä oli sitä paitse pieni eväskontti selässä. Keveissä puvuissa, tuohivirsut jaloissa, iloisin mielin läksivät retkeilijät liikkeelle. Vaaroja kiipesivät, soita kaatoivat, metsiä kulkivat, tiheiden kuusikkojen läpi tunkeutuivat ja taas uusia vaaroja kiipesivät. Välistä sai kiertää aika mutkia päästäkseen jonkin lammen tai pehmeän suon ohi. Jokien yli oli mentävä jotain kaatunutta puuta lauttana käyttämällä.

Iltapuolella lähestyivät he Korpivaaraa. Hermin kutsui Yrjö luokseen ja pani nuoresta koivusta väännettyyn vitsasköyteen, ettei se ennenaikojaan ilmaisisi retkeläisiä. Varovaisesti kuljettiin eteenpäin. Yrjö oli huomannut, että savu kohosi vaaran etelärinteeltä, sen vuoksi hän nyt kulki vaaran pohjoispuolelle, kohosi vaaran harjalle ja laskeusi sieltä varovasti alaspäin.

Ilta oli jo tulossa. Mutta pohjolan kesä-ilta on valoisampi kuin talvinen päivä. Aurinko valaisi koko maiseman toistavan kirkkaaksi. Vaaran eteläinen rinne oli jotensakin jyrkkä, jyrkästi kaartuvien kallioiden alapuolella oli tasainen kenttä, suurten koivujen, leppien ja pihlajain täyttämä. Suurina, suorina kohosivat koivut vasten taivasta. Hienolehtinen latvus kimalteli ihmeen heleänä alkukesän täydessä rehevyydessä. Lepät muodostivat tiheitä pensaikkoja ja pihlaja kukki. Vähän matkaa kallionseinämästä oli aukeama, vihanta nurmen kaistale puiden välissä. Loivan rinteen alapuolella oli kaksi suurta kuusta. Ne olivat juurelta miehen sylyyttä paksummat, äärettömän korkeat ja tuuheat. Pitkät oksat ulottuivat kauas sivuille ja maahan saakka muodostaen väliinsä mukavan kammion. Kuusen latvat olivat täynnä punaisia kävynalkuja, ne olivat kukkalatvakuusia. Kuusien juurella oli kahden vankan juurihaaran välissä lähde, josta liika vesi valui pois pientä purontapaista myöten.

Yrjö hiipi varovaisesti lähemmäksi, jätettyään pojat Hermin kanssa jonkun matkan päähän. Päästyään pyöreälle kallion kielekkeelle, avautui hänen eteensä omituinen ja aivan odottamaton näky.

Siinä oli koko talous. Koivujen syvälle alas riippuvia oksia oli sidottu yhteen ja niistä muodostettu vitmi. Yhteen sidottujen oksien päälle oli pantu suuri tuohilevy, siihen koottu kuivia, pehmeitä sammalia ja niiden päälle pantu pari vaatevaippaa. Siten oli muodostunut kehto. Kehdossa virui iloisesti potkien ja nauraen puolialaston pulska, noin puolitoista vuotinen poika. Nuori äiti istui kelopölkyllä vitmin vieressä, puheli lapsensa kanssa ja heilutteli vitmiä. Kaikki olivat vaatteet puutteellisia, käsivarret paljaat, jalat kengittä, sukitta, vähät vaatteet paikoin rikki. Mutta nuoruuden kukoistus esti sitä huomaamasta. Tuuhea, ruskea tukka oli kauniisti koottu päälaelle. Hän milloin hyväili lastaan, milloin heilutteli vitmiä ja välistä nauroi kilpaa pikku poikansa kanssa.

"Vahoitukkaiseen, muurekukkaiseen, pääsköilintuiseen", sanoi hän. Ja hän luetteli kaikki mitä kaunista tiesi, pienet linnut, kukat, oravanpoikaiset, sinisirkkuset, tuomenkukkaset, kaikiksi niiksi hän kutsui poikaansa, hän vertasi häntä kauneimpaan, miellyttävimpään, mitä hän tiesi. Kielen kauneimmat sanat hän omisti pojalleen.

"Pienuttani, poluttani, päivyttäni." Ja poika nauroi ja lepersi äidilleen. Sitten äiti keinutteli vitmiä ja lauloi:

"Lepän lynkkä liekuttaapi, Koivun konkelo pitääpi. Lepän lynkkä liekuttaapi Koivun konkelo pitääpi."

Siitä vähän matkan päässä oli koivuista ja pihlajista valmistettu majan tapainen; siinä oli joku vaippa, vähän tarvekaluja, pyssy, konttia, pyttyjä. Lehtimajan molemmin puolin oli pihlajoita täydessä kukassa.

Kuusen juurella seisoi nuori mies, iältään ei paljoa yli kahdenkymmenen. Hän oli kookas ja solakka. Ruskea, kihartava tukka näkyi niskaan lykätyn lakin alta. Rohkeapiirteiset avonaiset kasvot olivat vielä parrattomat. Mies näytti tällä hetkellä vähän neuvottomalta. Hän oli juuri ajanut metsästä kotiin pienen, mutta pirteän, punaisen ja valkean, kyyttöselkäisen lehmän. Kuusen juurelle, lähteen kohdalle oli lehmä pysähtynyt rauhallisesti märehtimään. Näytti niinkuin mies olisi yrittänyt lypsämään, mutta ei tiennyt mihin lypsäisi.

"Lepän lynkkä liekuttaapi Koivun konkelo pitääpi. Ota kenkä, lypsä lehmä, Anna lapsen juoda jorraa"

lauloi nuori vaimo vitmiään hypitellen ja purskahti helakkaan nauruun.

Mies ei kuitenkaan kenkään lypsänyt, vaan otti lähteen reunalta uuden suuren ropeen ja lypsi siihen voimakasta maitoa. Pienemmällä ropeella annettiin sitten pikkupojan juoda oikein kyllälteen. Poika joikin, hengitti syvään ja joi uudestaan. Ja äiti nimitteli häntä jo maitoparraksi ja piimäsuuksi. Nuori mies heitteli pihlajan kukkia vaimonsa tukkaan, antoi hänelle ropeellisen karpaloita, jotka oli suolta tullessaan poiminut, maahan oli hän nakannut kimpullisen kaloja. Kun lapsi oli kyllälteen juonut, käski mies äitiäkin juomaan. Ja rohkeus ja nuoruuden ilo ja onni loistivat hänen silmistään.

Silloin ei Yrjö enää malttanut pysyä paikoillaan kallion kielekkeellä. Hän viittasi odottavia poikia luokseen, jotka Yrjön alkuperäisestä kiellosta huolimatta olivat yhä likemmäksi hiipineet.

"Täällähän onkin ystäviä", huudahti hän sitten iloisesti. "Terve Anni, terve Jaakko! Mistä te tänne olette tien löytäneet?"

"Kas! Yrjökö se on! Ja Antti ja pikku Olli! Mistä ihmeestä te siihen olette tulleet, kun ei teitä tähän saakka ole missään näkynyt, eikä kuulunut."

Näin puhelivat nuori mies ja vaimo vuorotellen. Yrjö ja pojat laskeutuivat kalliolta alas, kättelivät ja asettuivat nuotiopuuksi varustetulle kelohongan pölkylle istumaan. Siinä sitten tekivät selkoa vaiheistaan.

Korpivaaran asukkaat olivat hekin samoilta seuduin kotoisin, kuin missä Roivas-vainaan koti oli ollut. Olivat vieläkin lähempää Venäjän rajaa, Kirvesvaaran kylästä. Heidänkin kotinsa oli ryöstetty. Vanhemmat olivat Jaakolta kuolleet, koti poltettu. Jaakko, joka oli uhkarohkea, huoleton, seikkailunhaluinen nuori mies, olisi mielellään liittynyt partiojoukkoihin, jotka kokoontuivat Pielisenjoen suulle taistellakseen vihollisia vastaan ja puolustaakseen kotiseutuja. Mutta hän oli sattunut menemään naimisiin, hänellä oli nuori vaimo ja pieni poika. Sen kesän ja koko seuraavan talven olivat he kuitenkin viettäneet kotiseudullaan. Mutta kovin oli elämä ollut hankalaa. Ainaista levottomuutta. Aina oli täytynyt varoillaan olla, usein muutella asuinpaikkaa. Milloin oli oman maan miehiä kulkenut niillä mailla, milloin vainolaisia liikkunut. Omia miehiä piti auttaa ja neuvoa, hankkia heille muonavaroja ja opastaa. Ja mielellään heitä autettiinkin, mutta siitä johtui ainainen vaara, paitse että usein oli vaikea hankkia mitä tarvittiin. Sillä kun oma väki oli paraiksi ehtinyt hajaantua kukin asumasijoilleen, tuli useinkin jo vainolainen kulkien ryöstäen ja uhaten eteenpäin, etenkin haluten kostaa niille, jotka olivat tavalla tai toisella olleet osallisina suomalaisten sissijoukkojen toimiin.

Elämä oli sen vuoksi ollut kovin huolekasta ja vaivaloista. Ja kun vihdoin pitkän talven jälkeen koitti kesä, päätti nuori pariskunta lähteä saloon asumaan rauhattomilta rintamailta, saadakseen siellä iloita nuoresta onnestaan ja hoidella pikku polkastaan. He olivat vielä niin nuoria ja huolettomia, terveitä ja rohkeita. He olivat kasvaneet vauraissa ja onnellisissa kodeissa eivätkä viime aikojen levottomuudet olleet heitä masentaneet. Elämä sinisen salon helmassa, harmaan vaaran liepeillä, järvien ja jokien kaloilla, metsän riistalla, rinteiden ja soiden marjoilla tuntui heistä viehättävältä. Kesäkuun alkupäivinä kun kevättulvat olivat asettuneet, olivat he lähteneet liikkeelle. Mukaan oli otettu, minkä kantaa jaksoivat ja lehmä. Se oli heille välttämätön, kun oli pieni lapsi. Matka oli ollut hyvin vaivaloinen lehmän vuoksi. Hitaasti oli kuljettu ja pitkiä mutkia oli tehty pehmeämpiä soita kierrellessä: Välistä oli Tähikki parka yrittänyt suohon vaipua. Suurella vaivalla oli voimakas Jaakko sen aina saanut autetuksi ylös. Monen mutkan ja vaivan perästä olivat viimein saapuneet Korpivaaran rinteille ja tähän taloksi asettuneet. Näin kertoivat Jaakko ja Anni vaiheistaan.

"Ja tässäkö olette eläneet ja tuossa majassa maanneet?"

"Tässä olemme olleet. Ja hyvä tässä on ollut olla. Jaakko pyytelee kaloja, ampuu silloin tällöin linnun. Tähikki antaa meille maitoa, ja pikku Jaakko se kasvaa ja vahvistuu."

"Ettekö meistä mitään kuulleet, kun ette samoille vaaroille asettuneet meidän kanssa", kysyi Yrjö.

"Tiesimmehän teidän jonnekin lähteneen, mutta emme ollenkaan tienneet edes minne päin olitte kulkeneet."

"Tähänkö aiotte eteenkin päin jäädä?"

"Siitäpä tuo on tuntunut. Kaunis on paikka ja suojaisa."

"Hyvähän tässä kesän aikana on olla, mutta kesän jälkeen tulee syksy ja talvi. Eikä tuommoisessa majassa talvea eletä pikku lapsen kanssa, ei edes syyssateilla säätä pidetä. Lähtekää Ahmavaaralle, asettukaa sinne meidän kanssamme elämään. Rakennamme yhdessä teille majan. Kalastamme, metsästämme yhdessä. Ja jos vainolainen näille maille osuisi tulemaan, niin onhan turvallisempaa, jos elämme vähän useampia yhdessä. Meillä on Ahmavaaralla jo vähän talon alkua. Ja kun tulee rauhallisemmat olot, raivaamme Ahmavaaran rinteille kasken." Näin selitteli Yrjö.

"Lähdemme vainenkin, miksikä emme lähtisi, vai mitä arvelee Anni", sanoi Jaakko.

"Rattoisampihan on yhdessä elää. Jos vain meistä huolinette?"

"Miksikä emme! Ja tuottehan te mukananne lehmän, joka on meidän asutukselle hyvin tervetullut. Meillä ei ole vielä karjaa muuta kuin ruskohieho, jonka Liisa muori puuhasi viimeisellä talvikelillä."

"Liisa, kuka Liisa on? Onko teitä muitakin Ahmavaaralla eläjiä kuin te?"

Niin puhelivat tuttavat keskenään. Yrjö kertoi heidän asumuksestaan ja elämästään. Jaakon tuomista kaloista valmistettiin illallinen. Sitten asetuttiin yösijoille. Päätettiin heti aamulla ryhtyä muuttohommiin. Yrjö ja Antti auttaisivat Jaakkoa kantamaan heidän vähiä tavaroitaan. Anni saisi kantaa pikku Jaakkoa ja Olli ajaa lehmää.

Seuraavan päivän illan suussa saapuivat retkeläiset Ahmavaaralle. Aluksi asettui Jaakko joukkoineen Yrjön kanssa yhteen asumaan. Ahtauden vuoksi makasivat miehet enimmäkseen majassa, jossa Yrjö ja pojat ensi aikoina olivat asustaneet, naiset ja pikku Jaakko tuvassa. Kuitenkin päätettiin heti ryhtyä uusille tulokkaille omaa mökkiä rakentamaan. Jaakko valitsi mökin paikan samalta rinteeltä, missä Yrjön mökki oli. Työ sujui nyt koko joukon nopeampaan kuin ensimäistä mökkiä rakentaissa, työvoimia oli enemmän ja pojatkin olivat jo varttuneempia ja tottuneempia. Ja hyvissä ajoin, vielä kesän paraimmillaan ollessa valmistui Jaakolle ja hänen joukolleen asumus, vaikka se tehtiinkin melkoista suuremmaksi kuin ensimäinen talo.

Kun siirtokunta nyt oli kasvanut ja täyttä totta oli ryhdyttävä Ahmavaaran rinteille asumaan, oli myöskin tarkemmin mietittävä, miten elämä oli järjestettävä. Tähän saakka, kohta vuoden ajan olivat Yrjö ja pojat eläneet yksinomaisesti metsän ja jokien ja järvien antimilla. Pitkinä aikoina ei ollut leipää yhtään ruuaksi. Silloin tällöin sitä syötiin vain makupaloina. Ne vähät jauhot, mitkä oli saatu, oli kontissa kannettu kahden päivämatkan takaa. Usein ei näitä matkoja tehty, jo senkin vuoksi että Yrjö ei mielellään halunnut saattaa olinpaikkaansa aivan yleisesti tunnetuksi. Toisekseen oli matka rintamaille hyvin hankala, tietöntä taivalta, pehmeitä, vain suksilla kuljettavia soita. Usein oli suurena osana taakasta suola. Sillä sehän oli myös kantamalla tuotava ja ilman sitä oli aivan mahdoton tulla toimeen. Leivän aseman sai täyttää kuivattu kala sekä kuivatut linnun täkät. Keittoruokana käytettiin tuoretta kalaa sekä lintua, jonkun kerran oli rihmasista saatu jänis. Meidän aikaista lintupaistia ei nämä keitot olleet, sillä linnut keitettiin suolavedessä ilman muita lisäyksiä. Vaihteena ruokajärjestyksessä olivat marjat. Ne olivat maukkaita ja terveellisiä. Lakkoja käytettiin syyskesän ja syksyn aikana, puoloja ympäri vuoden. Niitä koottiin monet astiat täyteen ja säilytettiin talvella jäätyneinä. Etenkin pidettiin niitä sairaan ruokana, jos kellä sattui niitä satunnaista vaivaa tahansa olemaan, tuotiin aina ropeessa puoloja syötäväksi.

Näinkin oli toimeen tultu, nälkäisenä ei ollut kenenkään tarvinnut maata mennä. Ja nahkoja oli heillä aina sen verran varastossa, oravan nahkoja, joku ketun ja näädän nahka, että niillä saattoivat itselleen vaihtaa välttämättömiä tarpeita: suolaa, ruutia, lyijyä, rautaa, vaatetta ynnä muuta sellaista. Mutta tämmöinen elämä tuntui epävarmalta, metsän ja veden riistaa oli vielä runsaasti, mutta vähitellen se varmaankin alkaisi vähetä ja loitota. Myöskin ikävöivät uutisasukkaat leipää ja maanviljelijän rauhallisempia töitä. Kun nyt uutisasukkaiden luku oli lisääntynyt, kun oli saatu oivallisia työvoimia lisää, ruvettiin tuumimaan varsinaisten viljelysten aikaansaamista. Peltoja ei tietysti ajateltu kuokkia, vaan kaskeamalla aiottiin ryhtyä viljaa hankkimaan.

Tänä kesänä ei kuitenkaan voitu enää saada kaskea poltetuksi, koko seuraava talvi oli vielä elettävä metsän varassa ja vieläpä sitä seuraava. Mutta ensimäisiin varustuksiin oli jo tänä kesänä ryhdyttävä.

Nykyiseen aikaan hakataan kaskiksi lehtoja ja huonometsäisiä maita, toisin silloin. Yrjö ja Jaakko valitsivat paljon asiata tuumailtuaan ja monta päivää sopivaa paikkaa etsittyään huuhtapaikaksi parin kolmen virstan päästä asumuksilta loivasti etelään viettävän vaaran rinteen, jossa kasvoi vankkaa metsää, ikihonkia, suuria kuusia ja joukossa joku koivu, jolla oli runkona paksu hirsi ja oksia ja lehtiä vain korkealla honkien latvojen tasalla. Paikka valittiin melkein vaaran harjalta, korkealla olevaan laakson tapaiseen viettävä rinne, jottei sinne halla jaksaisi kiivetä, jos sattuisi aikaisin ennen viljan kypsymistä hallan huuru soista kohoamaan.