Part 6

Seuraavana päivänä käytiin kierros uudistamassa ja sitäkin seuraavana. Kun uusia jälkiä ei näkynyt, jotka olisivat osoittaneet karhun kulkeneen edelleen, päätteli Yrjö, että karhu oli asettunut varsinaisille talviteloilleen. Sen jälkeen käytiin tuon tuostakin kierros verestämässä, ettei se lumipyryjen sattuessa pääsisi umpeen katoamaan.

Talven alkaessa vakaantua, pari viikkoa sen jälkeen, kun karhu oli kierretty, mutta ennenkuin lumipeite oli kovin vahvaksi käynyt, lähti Yrjö kerran yksin metsään karhun pesää etsimään. Varovaisesti kulki hän karhun jälkiä myöten. Mitä enemmän hän eteni, sitä varovammin hän liikkui. Aseena oli hänellä vain keihäs kädessä ja kirves vyön perässä. Karhu oli kulkenut korpea ja sitten noussut kovemmalle maalle. Korpimaan reunassa kulki matala kallion harjanne. Osalta oli tämän harjanteen sivu äkkijyrkkä. Kallion seinämä ei kuitenkaan ollut korkea, paikotellen noin neljä metriä, paikotellen matalampi. Eräässä kohden oli jättiläiskuusi kaatunut siihen päin. Kuusen pitkät oksat olivat nojassa maata ja kalliota vastaan. Ympärillä kasvoi nuorta näreikköä. Vaikkei ollut vielä paljon lunta, oli tähän sitä jo säästynyt, niin että tuo valtava murros muodosti yhtenäisen suuren lumikinoksen, josta kuusen oksia ja näreen latvoja pisti esiin. Tähän murrokseen näyttivät karhun askeleet vievän.

Vähän matkan päähän murroksesta pysähtyi Yrjö. Hän ei kulkenut ensi kertaa karhun jälkiä. Heti huomasi hänen tottunut silmänsä, että tuossa se varmaan oli karhun olinpaikka. Ääneti siinä jonkun aikaa seistuaan, hän lähti kiertämään murrosta liikkuen hyvin varovaisesti, joka askeleelta etsien jalan sijaa ja työntäen oksia varovaisesti syrjään. Huomattuaan, ettei murroksen toiselta puolen johtanut jälkiä pois, palasi hän omia jälkiään myöten takaisin keihään varrella tuon tuostakin tasoittaen lunta. Jotain merkkiä hän tuntui samalla tekevän ja huulet liikkuivat, liekö sitten itsekseen jotain laulellut vai lukuja lukenut.

"Nyt on karhu satimessa, pesässään se rauhassa makaa, siksi kun tulee sydäntalvi, sitten käymme sen kaatamassa."

"Ei ole karhun kaataminen leikinasia", sanoi Liisa. "Kymmenen miehen voima on karhulla. On se jo monen miehen alleen musertanut. Kun ennen minun nuorena ollessani kylän miehet läksivät karhunpyyntiin, sattui karhu raivostumaan, taittoi keihään varret ja kulki miesjoukosta läpi. Kun Kuolismaan Matti — tunsihan Yrjö sen aikoinaan — yritti vielä käydä sen kimppuun, löi karhu hänet yhdellä iskulla alleen. Kämmenellään se kääpäsi Matin päätä, niin että hyvä osa päänahkaa lähti. Sitten se alkoi sysäyksestä puolitainnuksiin mennyttä Mattia pureskella. Se pureskeli koko ruumista aina päästä jalkateriin saakka. Ei tappanut, vaan hiljalleen pureskeli. Lopulta se olisi siten kiduttanut Matin kuoliaaksi, mutta muut miehet kävivät isot kanget käsissä karhun kimppuun. Mörähdellen se näytteli hampaitaan, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Viimein se käännähti ja nousi takajaloilleen. Mutta kun miehet yksissä voimin iskivät sitä kangilla, luopui se hyökkäyksestään ja lähti tiehensä. Matti parka sairasti useampia kuukausia sen retken jälkeen, ja koko elämän ikänsä sai hän pitää kauheita arpia kasvoissaan. Ei ole karhunpyynti leikinasia. Ei sinne lapsia missään tapauksessa päästetä."

"Vaarallinen pyynti se juuri hauskaa onkin", intoili Jaakko.

"Ja eihän aina niin hullusti käy", tuumaili Antti, joka alkoi pelätä, ettei häntä otettaisikaan mukaan, jos kovin paljon vaarallisia karhujuttuja kerrottaisiin.

"Eihän karhunpyynti leikkiä ole, tosi se on", sanoi Yrjö, "mutta se, joka varansa pitää, selviää suuremmastakin vaarasta."

* * * * *

"Heinät alkavat loppua", sanoi Liisa muori eräänä päivänä tupaan tullen, "olisihan niitä pieleksessä joen varrella, mutta miten ne sieltä kotiin saadaan. Ei niitä kantamallakaan jaksa paljoa kuljettaa, ja lumi on syvä kaataa."

"Ei kaatamisesta puhettakaan, suksilla kulkien ne ovat tuotavat. Kaikki nuori väki metsään heinänhakuun, ken suksille vain kykenee", sanoi Yrjö. "Minä lähden mukaan. Minulla on jo kaksi ahkiota tekeillä, tuomme sitten niillä, kun ne valmiiksi saan."

Miehissä lähdettiin sitten heinänhakuun: Yrjö, Jaakko ja hänen nuori reipas vaimonsa Anni sekä Antti ja Olli. Kukin nousi suksilleen ja niin laskea sujahutettiin alas rinnettä joelle, siitä jokea ja jokivartta pielekselle. Siellä väännettiin koivunvesasta takkavitsat, poljettiin takkavitsoihin aikamoiset takat heinää, nostettiin kuormat selkään ja lähdettiin kotiin palaamaan. Kotimatka ei luonnollisesti sujunut yhtä keveästi kuin menomatka. Varmasti hiihdettiin kumminkin suuret heinätaakat selässä perätysten eteenpäin. Raskaampaa oli nousu taakkojen kanssa vaaran rinnettä pitkin. Sauvan varassa viistoon kulkien ponnistettiin mäkeä ylös, niin että hiki otsalta helmeili.

"Tulihan niitä heiniä jommoinenkin määrä, riittää erääksi päiväksi, mutta joudetaanko aina näin joukolla käymään. Raskaaksi käy, jos yhden hengen täytyisi näin takkavitsalla kantamalla kaikki talven heinät selässään kotiin kuljettaa", sanoi Anni.

"Sitä varten niitä ahkioita valmistetaankin", sanoi Yrjö.

"Miten ne ahkiot oikein tehdään ja miten niitä käytetään", tiedusteli joku joukosta.

Yrjö näytteli puolivalmiita kalujaan ja neuvoi niiden valmistusta. Pohjaksi pantiin sylenmittainen, vaaksan levyinen, ohut lauta, sivuille liisteitä. Kierretyillä kuusen juurilla nämä nidottiin yhteen, toisesta päästä kaikki koottiin yhteen suppuun, toinen pää jätettiin auki.

Näitä ahkioita sitten käytettiin paljon. Hauskaa oli nähdä, kuinka Jaakko ja Anni, jotka ottivat työkseen heinien tuonnin, tuontuostakin pyyhkäisivät suksillaan rinnettä alas vetäen köydestä perästään kukin ahkiotaan. Pieleksestä täyttivät he ahkionsa heinillä ja sitten vetää ponnistelivat kuormansa takaisin kotiin. Mutta muihinkin tarpeisiin ahkiota käytettiin. Heillähän ei ollut hevosta eikä kovia teitä, heidän oli aina suksilla liikuttava ja kaikki raskaammat kotiin tuotavat ahkiolla hilattavat.

YHDESTOISTA LUKU.

Karhun pyynti.

Sydäntalvella joulun jälkeen Yrjö rupesi varustamaan karhunpyyntiretkeä. Keihäät tarkastettiin, teriä karaistiin ja terotettiin. Luoteja valettiin pyssyjä varten. Sukset tarkastettiin, savustettiin ja voideltiin. Suksisauvoiksi muodostettiin karhunkeihäitä. Pyssyn luotia varusteissa tehtiin taikaa. Lyijystä vuoltiin siruja erityisiä lukuja lukien. Luodit voideltiin rasvalla, joka sitä varten oli valmistettu lukuja lukemalla. Oli varauduttu kalman, metsän voimia vastaan. Talia olisi pitänyt oikeastaan käyttää kolmena yönä kalmistossa, kiertää jokin hauta lukuja lukien kolmasti myötäpäivään, siten hankkia siihen kalman voima. Muilla luvuilla sitten olisi ollut hankittava muita voimia. Mutta kalmistoa e ollut liki tienoilla ja liian pitkä matka oli sitä varten käydä vanhoilla asumasioilla. Eikä Yrjö niin paljon anoa pannut taioille, että niiden vuoksi olisi suurempia vaivoja nähnyt. Hän oli ripeän toiminnan mies, oli ollut mukana niin monessa seikkailussa, että oli oppinut etupäässä luottamaan valppauteen, neuvokkaisuuteen ja omaan itseensä. Mutta missä helposti saattoi vanhoja tapoja noudattaa, teki hän sen mielellään, etenkin jos ne tuntuivat miellyttäviltä.

Toveriksi Yrjölle ja Jaakolle pyrki Antti. Pitkin talvea oli hän Yrjöltä udellut, pääsisikö hän mukaan. Viimein oli Yrjö hänen pyyntöihinsä suostunut. Olli katsottiin joka tapauksessa liian lapseksi. Sitä vastoin päätettiin ottaa Hermi miesten seuralaiseksi.

"Tänä yönä ei maanhaltia enää luokaan karhulle mesijuomaa, vaan verijuoman", sanoi Antti eräänä iltana pari päivää joulun jälkeen. "Ihmeissään sen karhu juopi ja aavistaa, mikä kohtalo sitä huomenna odottaa."

Oli päätetty seuraavana päivänä lähteä karhun pyyntiin. Vanhan tavan mukaan ei retkestä edeltäpäin paljoa puhuttu. Liian puhumisen sanottiin tuottavan huonoa onnea. Mutta tietoonhan se kumminkin oli tullut, ja aamulla kokoontuivat kaikki Yrjön mökille lähtöä katsomaan. Liisa oli tapansa mukaan huolissaan ja pelkäsi pahinta, ja Anni katseli ylpeänä voimakasta miestään, jonka silmistä rohkea innostus säihkyi. Nuori Antti oli niin jännityksissä, ettei edellisenä yönä ollut unta saanut.

Päivän koittaessa lähtivät Yrjö, Jaakko ja Antti liikkeelle, suksilla sujahuttaen kotirinnettä alas. Oli kaunis talvinen päivä. Lunta oli jo tullut runsaasti. Mutta kun ei vielä ollut yhtään suojapäivää ollut, olivat puut täynnä lunta. Aluksi kuljettiin kangasmaata, jossa oli harvemmassa suuria honkia. Mahtavat punarunkoiset puut kantoivat korkeissa latvoissaan suuria lumitaakkoja. Kangasmaalta laskeuduttiin korpeen. Siellä suuret, tiheäoksaiset kuuset näyttivät äärettömiltä lumipatsailta. Lumen peittämät oksat olivat painuneet, alas, joten korkeat puut näyttivät tavallista kapeammilta, mutta myös korkeammilta. Näreikössä tiheään kasvavat, lumen täyttämät nuoret kuuset muodostivat läpinäkymättömiä lumimuureja. Auringon paisteessa tämä ääretön lumilinna näytti mahtavan kauniilta. Lunta oli linnan lattiat, lunta seinät, lunta pilarit, holvit, lunta kimalteli joka havun neulasella.

Oli raskas suksikeli, sillä suoja ei ollut vielä muodostanut hankea lumikerrosten päälle. Ja se olikin hyvä. Sillä ainahan suksimies sentään liikkeelle pääsi raskaammallakin kelillä, mutta karhun olisi ollut siihen aikaan hyvin hankala liikkua, jos olisi niin käynyt, ettei sitä olisi saatu kaadetuksi, vaan se olisi pakosalle päässyt.

Ensinnä hiihdettiin rohkeasti, iloisesti ja vapaasti eteenpäin. Lumi pyrynä tuprusi, kun miehet viilettelivät alas mäkeä. Ja kun mäen alla koivulehdon läpi kulkivat, putosi puista lunta suurina keveinä kuontaloina, jotta miehet kävivät valkoisiksi ja niin lumisiksi, että piti pysähtyä lunta pois karistamaan. Jaakko ei malttanut olla nauramatta ja puhelematta ja Antti uteli, mieli jännityksissä, miten milloinkin oli tehtävä.

"Mitenkä se karhu pesästä saadaan, kysyi hän noustessaan pienen harjanteen päälle.

"Ajetaan keihäällä, jos ei muuten tule", vastasi Jaakko, huutaa kajahuttaen, niin että salo kaikui, samassa kiitäen alas toista vaaran rinnettä, että lumiryöppy ympärillä kuohui.

Hermi oli otettu mukaan. Se kaaloi rohkeasti lumessa, upposi syvään, hyppäsi, juoksi jonkun askeleen ja upposi taas, koetti polkea sukselle, mutta suksi luiskahti alta pois. Iloinen se oli ja innoissaan, haukkui ja teuhasi.

Kun näin iloista ääntä pitäen oli kuljettu jonkun matkaa, sanoi Yrjö, joka koko ajan oli hiukan paheksunut liikanaista äänen pitoa, hänestä oli karhunpyynti vakava asia, ja vakavat asiat olivat vakavasti toimitettavat. "Nyt voitte jättää kaikki liiat puheet pois. Tässä on kierros."

Siinä kulki lumessa syvät jäljet, joita pitkin talvea oli silloin tällöin uudistettu. Siinä oli se lumottu aita, joka oli karhun ympäri käyty ja jonka yli se ei ollut uskaltanut kulkea. Siellä se oli jo ollut pari kuukautta. Ja nyt oli aika tullut metsämiesten hakea riistansa. Mutta vaikkapa karhu olikin kierroksessa, lumotun aidan sisällä, vaikkapa se olikin kierroksen kävijän oma, oli se vielä sittenkin vapaa, oli korven kuningas, kymmenen miehen voimainen. Ei ollut leikin asia sen kimppuun käydä. Siksi nuo Yrjön muutamat sanat käänsivätkin mielet. Jaakko ja Antti vaikenivat, kävivät vakaviksi ja varovaisiksi. Hermin ei annettu haukkua ja temmeltää, vaan sen piti kulkea muitten jäljestä ja Antti, joka hiihti viimeisenä, sai tehtäväkseen pitää sitä silmällä ja kun ei se malttanut pysyä aloillaan, sai Antti taluttaa sitä hihnasta.

Varovaisesti hiihdettiin eteenpäin. Yrjö hyräili metsämiehen laulua. Pyysi metsän kuningasta avukseen, lupasi kuun hopeita, päivän kultia uhriksi. Karhua pyysi hän painamaan päänsä syvälle pehmeään sammaleeseen, eikä kuuntelemaan metsänkävijäin kulkua; jos sille jotain pahaa sattuisi, piti sen antaa anteeksi, metsämiehet eivät muuta voineet, heidän täytyi käydä karhun kimppuun.

Samalla kun oikea metsästys alkoi, kun kierroksen sisään tultiin, tuntui metsäkin kuin lumotulta. Puut näyttivät niin tavattoman korkeilta, lunta tuntui olevan niin äärettömän paljon metsässä. Jaakosta ja Antista tuntui, niinkuin eivät koskaan olisi liikkuneet näin suuressa metsässä, näin synkässä korvessa.

Mutta Yrjö se hiihteli ensimäisenä. Mitä syvemmälle tultiin, sitä varovaisemmin hän liikkui. Oksan risahtamatta hän kulki eteenpäin, vältellen jokaista varpua, jokaista luokiksi kaartunutta nuorta vesaa, joka olisi ylitse hiihtäessä poikki rasahtanut.

Tuossa oli metsässä pieni kallion muodostama penger. Penkereen yläreunaa hiihti Yrjö, kunnes hän pysähtyi ja osoitti sauvallaan eteensä. Siinä oli kalliopengertä vastaan kaatunut tuuhea kuusi. Sen hajallaan törröttävät oksat olivat koonneet lunta tavattoman kasan, kuin pienen talon.

"Tuossa se on", kuiskasi Yrjö. "Vahdi tarkalleen Hermiä, ettei se ennen aikojaan pääse irti. Paina rukkasella sen suuta, ettei se hauku, älä anna ääntää yhtään."

Varovaisesti lähestyi Yrjö yläpuolelta lumitaloa, Jaakko heti kintereillä. Noin kymmenisen askeleen päähän siitä tultuaan, hän pysähtyi. Pyssyt otettiin esille. Panoksessa ne olivat jo entisestään, mutta tulijohtoon pantiin uutta kuivaa ruutia, pantiin myös uutta taulaa sekä tarkastettiin, että pii oli paikoillaan. Keihäät olivat koko matkan olleet käsissä, ne toimittivat samalla suksisauvan virkaa. Kirveet asetettiin vyön varaan, niin että ne tarvittaissa heti saataisiin esille, samoin puukot. Sitten taas kuljettiin lähemmäksi, kunnes tultiin aivan penkereen reunalle, lumitalon harjan yläpuolelle.

"Mikä ruskeareunainen torvi tuon lumikinoksen läpi kulkee. Mitä hulluja, polttaako karhu talvella tupakkaa aikansa kuluksi", ihmetteli Jaakko.

"Se on karhun henkireikä. Talven kuluessa sen henkireiän reunat käyvät noin ruskeiksi. — Emme tältä puolelta pääse sen kimppuun. Se voisi pyörähtää tuolta rungon toiselta puolen ulos ja kadota metsään, niin ettemme muuta näkisi, kuin lumipilven. Meidän on kierrettävä sinne, sieltä se on karhu tiensä pitänyt."

Mutkan kautta kiersivät pyydysmiehet penkereeltä alas ja lähestyivät vastakkaiselta puolelta karhun pesää.

"Se on lähtenyt pesästä pois, tässä on lumessa jälkiä", virkkoi äkkiä Jaakko.

"Ei suinkaan se pois ole lähtenyt. Kas, tuonne vievät jäljet läheiseen kuuseen ja takaisin", kuiskasi Yrjö. "Karhu on käynyt tuosta nuoresta kuusesta taittamassa oksia, varmaankin pesässä on pieniä. Karhusta on tuntunut koti kylmältä niin hennoille vieraille ja se on käynyt hakemassa kuusen oksia, tehdäkseen niillä pesän lämpimämmäksi."

"Mutta meidän on tästä hankala nähdä ampua karhua, voimme helposti ampua harhaan, kun tuossa, aivan pesän suun edessä kasvaa niin paljon pajun varpuja."

Niin sanoen nousi Yrjö suksiltaan, hiipi aivan likelle pesän suuta ja rapsi puukollaan pois hyvän osan pajukkoa. Sitten hän palasi suksille. Kutsuttuaan Jaakon toiselle puolelleen ja Antin toiselle ja kun kaikki olivat iskeneet karhunkeihäät viereensä maahan kärjet ylöspäin ja asettaneet pyssyt hanat vireissä ampuma-asentoon, käsivarren varaan, kirkasi Yrjö:

"Ulos ukko! Tule tänne korven kontio, tässä on mies miestä vastaan! — Hermi irti! — Hermi, aja ulos kontio!"

Ja Hermi ärähti haukkumaan ja rähisemään. Pesästä kuului mörinätä, mutta ulos ei karhu tullut.

"Se ei raatsi jättää poikasiaan, mutta kun se nyt kerran ulos tulee, on leikki kaukana. — Kontio! Ulos! On se verta verrallakin!"

Uhkarohkea Jaakko oli tähän saakka mielensä malttanut. Nyt alkoi veri liian kuumana polttaa suonissa, hän ei enää voinut pysyä paikoillaan. Hän kaatoi nuoren salskean koivun yhdellä kirveen iskulla, rapsi siitä oksat pois. Näin saamansa keihäs kädessä lähestyi hän pesää ja työnsi sen pesän sisään.

"Joko nyt ulos tulet!"

Mutta karhu tarttui riukuun kiinni ja alkoi kiskoa sitä. Silloin Jaakko riemastui ja huusi: "Sepä on karhu. En ole ennen karhun kanssa väkikarttua vetänyt. Vedetään kuka voittaa."

Mutta samassa karhu kyllästyy leikkiin. Miesten huuto, Hermin ärhäkkä haukunta ja sysäykset Jaakon kangesta saattavat sen kiukustumaan, se unohtaa varovaisuutensa ja töytää ulos. Se pyyhkäsee etukäpälillään syrjään kaatuneen kuusen kuivia oksia, jotka paukkuen taittuvat, hyppää aimo loikkauksen, kiljasee sydämmensä tuskasta, sillä se tuntee, että nyt ovat sen kahden viikon vanhat poikaset hengen vaarassa, ja seisoo samassa takajaloillaan kämmenet levällään vain parin, kolmen sylen päässä pyydysmiehistä. Hetkinen vielä ja se iskee voimakkaan kämmenensä miehiin ja tuhon oma on ehdottomasti se, johon se sattuu. Se ei enää aio paeta, ei olla varovainen. Se on peto, metsän kuningas, joka ateriakseen kaataa lehmän, se ei suvaitse itseään häirittävän. Mutta se on vieläkin enemmän, se on emä, joka puolustaa poikasiaan. Se menee vaikka mitä vaaraa kohti, se on silmitön, hillitön vihassaan ja raivossaan. Ja metsä kajahtaa sen karjunnasta. — Yksi hetki ja pyydysmiehet ovat hukassa, mutta silloin painahtaakin laukaus, kolmesta pyssystä. Karhu kiljasee, typertyy maahan, yrittää pystyyn ja kaatuu taas.

Silloin täyttää hurja ilo Jaakon. Uhkamielisenä syöksähtää hän karhun luo ja hypähtää sen selkään ratsastamaan, tarttuu karhun tuuheaan takkuun kiinni ja huudahtaa ilosta. Mutta karhupa ei ollutkaan kuollut, vaan oli vain siihen typertynyt. Se nousee jaloilleen. Siksi voimakkaan iskun se kumminkin oli saanut metsämiesten pyssyistä, ettei se enää yrittänyt vastarintaan, vaan päätti lähteä pakosalle. Se oli Jaakon pelastus. Sillä jos se olisi takajaloilleen kohonnut, ei tiedä kuinka olisi käynyt. Mutta nyt kävi niin, että Jaakko sai karhun selässä ratsastaa, jota ei monelle satu. Suuressa vaarassa hän joka tapauksessa oli. Pyssynsä oli hän heittänyt pois. Eikä ruuhtenkaan pyssyistä mitään apua ollut, sillä niistä oli laukaukset ammuttu, ja uutta panosta ei sen ajan pyssyihin yhtä helposti pantu kuin nykyajan.

Juoksemaan siis läksi karhu, ja Jaakko ratsasti sen selässä pidellen sen takusta kiinni. Irti hän ei uskaltanut heittää, sillä silloin hän olisi joutunut karhun jalkoihin ja se olisi varmaan hänet iskenyt kuoliaaksi. Hänellä oli puukko mukana. Sen hän tempasi vyöltään ja koetti iskeä sen karhun niskaan, mutta siitä se ei ollut milläänkään, puukko tiheän karvapeiton vuoksi vain naarmutti nahkaa. Mutta karhusta vuoti siksi paljon verta, että se vähän juostuaan vaipui polvilleen. Silloin Jaakko hyppäsi selästä pois, luullen sen siihen jäävän. Mutta samassa oli karhukin taas jalkeilla. Nyt oli se kuitenkin min ärsyttynyt ettei se lähtenyt pakoon, eikä oikein jaksanutkaan. Se kääntyi kiusaajaansa vastaan. Edellä kämmenen iskulla se sysäsi Jaakon kumoon. Möristen ja hampaitaan näytellen kävi se Jaakon kimppuun yrittäen häntä puremaan. Jaakko ei ollut kaatuessaan pudottanut puukkoaan kädestään, mutta ei hän kyennyt itseään puolustamaan, sillä karhu laski kämmenensä raskaasti Jaakon oikealle käsivarrelle. Jaakolla näytti viimeinen päivä olevan käsissä. Mutta silloin oli Hermi siinä. Kauheasti kiljuen ja haukkuen kävi se rohkeasti karhun kimppuun, purren sitä takajalkoihin. Ja karhu ei vielä purrutkaan Jaakkoa, vaan kääntyi käpäläänsä Jaakon käsivarrelta pois nostamatta muristen ja hampaitaan näyttäen Hermiä pois ajamaan, jonka lähenteleminen sitä suuresti häiritsi. Silloin oli Yrjökin ehtinyt luo. Lyhytvartinen keihäs kädessä kävi hän Jaakolle avuksi. Arastelematta tuli hän karhua kohti ja iski samassa, kun karhu käänsi päätään Hermiin päin voimainsa takaa keihäänsä karhun rintaan. Isku oli oikein tähdätty. Punainen verivirta pulpahti rinnasta ja karhu vaipui voimatonna maahan, kohta heittäen henkensä.

Samassa kimmahtaa Jaakkokin ylös yltyleensä karhun veressä, mutta vahingoittumattomana, ainoastaan toinen olka hellänä iskusta, minkä hän oli karhun kämmenestä saanut.

"Sinähän olet aivan veressä, mikä sinulla on", huudahti Antti, joka siihen oli rientänyt. Hänelläkin oli keihäs tiukasti tanassa ja oli hän valmis käymään karhun kimppuun.

"Jaakko on nyt kastettu karhun verellä oikeaksi karhun pyytäjäksi", sanoi Yrjö. "Ehkäpä ei sentään toisen kerran tee mieli lähteä karhun selässä ratsastamaan."

Ilo täytti nyt metsästäjien mielen. Tarkasteltiin kuollutta karhua, mittailtiin sen pituutta, arvailtiin sen ikää, koeteltiin sen kämmeniä.

"Ei ole enää lapsi se karhu, katso, miten musta karva sillä on."

"Se on naaras, kas kun sillä on ruskea rengas kaulassa."

"Varmaan sillä on pesässä pojat, mennäänpä katsomaan."

Aivan oikein. Siellä oli kaksi pientä poikasta, kaksi pientä viatonta, jotka siinä itkivät ja ynisivät ja kaipasivat äitiään.

"Nuo viemme kotiin leikkitovereiksemme", tuumaili Antti. Mutta ennenkuin hän ehti varoa oli Hermi purrut pikku raukat kuoliaiksi. Se hetkeksi mieltä masensi. Mutta Yrjön arveltua, että se ehkä olikin paras, sillä niillä he niitä olisivat kotona elättäneet, valtasi taas ilo mielet.

Kontion läheisyyteen tehtiin aika nuotio. Sen ympärillä hetkinen istuttiin ja puheltiin. Karhun pesäpaikkaa tarkastettiin. Sammalilla oli karhu tehnyt pesän pehmeäksi pienoisilleen. Havun oksilla oli se sen yläpuolelta ja sivuilta vuorannut. Havuilla pesän suun tukkinut. Mukavan kammion oli se siten kodikseen valmistanut kaatuneen jättiläiskuusen oksien väliin.

"Nyt lähdemme kotiin viestiä viemään", sanoi Jaakko, joka ajatteli kotona odottavaa nuorta vaimoaan. Antti oli yhtä innokas päästäkseen Ollille kertomaan tämän merkillisen metsästyksen kulusta.

Nuoret miehet nousivat suksien selkään ja nyt alkoi hurja kilpahiihto. Mieli oli rohkea ja kevyt, se kuohahteli innoissaan yli reunojen. Karhu, metsän kuningas oli kaadettu, eikä sitä leikin teolla ollut saavutettu, vaan oman hengen uhalla oli sen kimppuun käyty. Aurinko paistoi kirkkaana talvisena päivänä. Joka oksalla kimalteli lumi. Ja kun he näin iloisina, rohkeina ja voimakkaina hiihtivät eteenpäin, kun suksi huimaa vauhtia suikki, kun he lumipyrynä alas mäkiä laskivat, voimakkain iskuin mäkiä ylös kiipesivät ja pitkin sysäyksin tasaisella maalla eteenpäin lykkäsivät, silloin heidän silmänsä avautuivat näkemään metsän ihanuuden, talvisen luonnon kauneuden. Jaakon mielessä silloin syntyivät nämä kauniit säkeet, joita hän sitten usein lauleli rohkealla, iloisella mielellä metsiä kulkiessaan.

Mun metsälle mentyäni, Kuuna paistoi kuusen oksat, Päivänä petäjän latvat. Hopeana hongan oksat, Oksat haavan haljakkoina, Hopiat sisässä helkki, Kullat reunalla kulisi Mielusassa metsolassa.

Pian oli matka suoritettu ja nuoret miehet saapuivat kotiin. Miesten rohkeasta ryhdistä ja huimasta vauhdista kotiväki heti huomasivat, että metsästys oli hyvin onnistunut. Nuori Anni riensi ylpeänä miehensä luo, mutta pahasti hän pelästyi, kun huomasi, että Jaakko oli yltyleensä veressä. Hän aivan kalpeni, kun luuli, että Jaakko oli niin pahasti haavoittunut, jotta kaikki vaatteensa oli verellään tahrannut.

Mutta Jaakko nauroi ja sanoi puolittain laulaen:

"Tok mie kättä käpseäisin, Vaikk' ois käet kuin veressä. Tok' mie suuta suihkoaisin, Vaikk' ois suu suen veressä, Tok' mie kaulahan kapuisin, vaikk ois kalma kaulaimilla."

"Elä pelkää Anni, karhun on verta, ei minun."

"Vaikkapa ei olekaan Jaakon verta vaatteilla, niin ei paljoa puuttunutkaan, ennenkuin olisi karhu Jaakon murskannut. Jo painoi karhu kämmenellä Jaakon hartioita maahan", selitteli Antti.

"Herra varjele, miten se metsästys oikein luonnistui?"

"Kertokaahan oikein tarkoin koko metsästyksen kulku!"

Sillä välin hiihteli Yrjö yksinään hiljalleen kotiin metsästä, hyräili metsämiehen virsiä ja kiitteli metsän kuningasta, metsän ehtoisaa emäntää ja metsän muuta väkeä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Ilveksen ajo.

"Mitä sillä Hermillä on, kun se niin vimmatusti haukkuu", sanoi Liisa eräänä talvisena päivänä ulkoa tupaan tullessaan. "Ei se noin oravaa hauku, kuulee sen jo äänestäkin, niin on haukunta äreä, että suurempi otus sillä varmaankin on edessään."

"Siltä se todellakin kuuluu", sanoi Yrjö. "Lienee ahma, Ahmavaarahan tämä on nimeltäänkin. Pitääpä lähteä katsomaan."

Vähän ajan perästä tuli Yrjö takasin ja sanoi nähneensä ilveksen jäljet. Siitä Antti joutui suureen intoon ja alkoi heti varustautua ilveksen ajoon. Hän otti pyssyn ja ampumavehkeet, riensi ulos, nousi suksilleen ja lähti hiihtäen metsään, kulkien kohti haukuntaa. Kohta näki hän lumessa oudot jäljet, jotka hän Yrjön puheen mukaan tunsi ilveksen jäljiksi. Vinhaa vauhtia alkoi hän niitä seurata, sujahuttaen kiivaasti eteenpäin suksillaan. Jäljet johtivat suureen metsään, sieltä vaaroille, rinteitä ja mäkiä ylös, toisia alas. Antti suksilla perästä. Mäkiä hän kiipeää ylös kulkien edestakaisin viistoon, alas laskien huimaa vauhtia. Vaaran takana vievät jäljet suureen kiviröykkiöön. Suuria paasia on siinä säännöttömästi ladottu päällekkäin. Ne muodostavat kujasia ja onkaloita. Täällä on suksilla kulkeminen vaivaloista, mutta siitä huolimatta Antti rientää eteenpäin suksilta nousematta. Kiviraunion keskellä riehuu Hermi. Jäljet vievät louhikon sisään. Ilves on nähtävästi kulkenut louhikkoon. Hermi raapii ja potkii erään onkalon suulla, jonka sisään ilveksen jäljet vievät. Se ulvoo ja haukkuu, lumi ja kallion karppeet sinkoilevat kauas sen voimakkaiden jalkojen alla. Nyt se tunkeutuu onkaloon sisään, pääsee sinne niin, ettei muuta näy kuin takaosa ruumista.

Mutta ilveshän on Hermiä suurempi, ei se tuohon koloon ole mahtunut. Varmaan se on tästä yli hypännyt. Tuolla se taitaakin olla toisella puolella näitä kiviä, toisessa onkalossa. Antti vetää Hermin jaloista ulos ja ohjaa sen ilveksen olinpaikkaan. Ärhäkästi käy Hermi ilveksen kimppuun. Antti ei voi ampua tuonne koloon, vaikka vilahdukselta välistä näkeekin osan ilvestä. Hermi rähisee ja ulvoo, ilves syljeksii. Hermi käy ilveksen koipeen hampaillaan. Mutta ilveksellä on pitkät, käyrät, terävät kynnet. Se iskee ne Hermin takaruumiiseen ja raapaisee ison haavan Hermin lonkkaan. Silloin Hermi ulvahtaa ja päästää ilveksen irti. Ilves on kuitenkin huomannut Hermin vaaralliseksi vastustajaksi ja katsoo viisaammaksi vetäytyä leikistä. Se kulkee onkaloa myöten peremmälle, pääsee toista kujannetta myöten ulos toiselle puolelle louhikkoa, kiipeää siitä isoon kuuseen, joka seisoo äkkijyrkän kallioseinämän vierustalla. Kuusen latvasta se hyppää kallion päälle, jyrkänteen yläpuolelle ja katoaa siitä metsään vaaran laelle ja sen toiselle rinteelle.

Antti kuulee Hermin ulvahduksesta ja vikinästä, että se on joutunut alakynteen, hän alkaa kutsua Hermiä pois, se tuleekin ontuen, asettuu maahan ja alkaa vikisten nuolla haavaansa. Silloin katsahtaa Antti eteensä ja näkee paraiksi, kuinka ilves kuusen latvasta hypähtää kallion laelle ja katoaa näkyvistä?

Antissa herää metsästysinto uuteen voimaan. Hän jättää Hermin siihen ja lähtee taas ajamaan ilvestä takaa. Mutta ilves on nyt aikalailla voiton puolella. Antti ei voi tästä päästä äkkijyrkkää kalliota ylös, vaan hänen täytyy kiertää loitolla, ennenkuin pääsee kallion laelle, josta ilves on lähtenyt metsään vilistämään pohjoispuolista loivaa rinnettä alas. Hetkeäkään empimättä heittäytyy Antti ajamaan takaa, vaikka ilvestä ei enää näykään. Huimaa vauhtia kiitää hän vaaran kuvetta, sitten taas hiihtää, kiipeää ylöspäin, ja luisuu alaspäin, pujotteleikse puiden välistä ja halkoo pensaikkoja. Hermi on jäänyt louhikkoon, siltä on halu lähtenyt jatkaa metsästystä. Aluksi ei Antti huomaakaan, ettei enää Hermin haukunta kulje hänen edellään ilveksen askelia myöten. Mutta sitten vähitellen, sitä myöten kuin hän loittonee kauemmas tutuilta seuduilta, metsän hiljaisuus alkaa hänen mieltään painaa. Vauhti jo alkaa vähetä, ja kiihko talttua, mutta silloin hän näkee ilveksen aivan lähellä edessään. Uudestaan valtaa into hänen mielensä, eikä hän näe eikä kuule mitään muuta. Taas hän painaltaa eteenpäin, minkä vähänkin jaksaa, heittäytyy vuoroin koko ruumiinsa painolla oikealle, vuoroin vasemmalle sukselle. Samalla hän lykkää oikean käden sauvalla, vasemmassa on pyssy. Empimättä heittäytyy hän suksillaan jyrkkiäkin metsäisiä rinteitä alas, taitavasti huimaa vauhtia alas kiitäessään vältellen puita, kiviä ja näreikköjä.

Ilves kulkee edellä. Enimmäkseen seuraa Antti jälkiä, joskus vilahtaa ilves näkyviin. Hiki valuu Antilta pitkin ohimoita. Hän lykkää lakin takaraivolle, pää on aivan märkä. Väsymys alkaa tulla, jalat pyrkivät raukeamaan ja kädet yrittävät voimattomina hervahtamaan sivuille. Sydän läpättää rinnassa ja henkeäkin välistä pyrkii ahdistamaan. Antti jo monta kertaa yrittää jättämään koko ajon, mutta silloin aina hän näkee ilveksen edessään. Sekin jo alkaa uupua, se ei enää mene niin nopeaan kuin ensin, ja kieli riippuu pitkällä suusta.

Metsässä on kaikki valkoista, paitse puitten ruskeat rungot ja vihreät neulaset. Lumi peittää maan tasaiseen vaippaan. Lunta on puiden oksilla, lunta niiden latvoissa. Pienemmät puut kokonaan katoavat lumivaippaansa. Kaikki tämä on niin omituisen valkoista. On jo iltapäivä. Hämärtääkö jo, vai eikö talvinen, pilvinen päivä tämän valoisampi olekaan. Valkonen lumi tuntuu hohtavan itsestään valoa, enemmän kuin sitä tulee ylhäältä taivaalta. Veri kohoaa kuumasti hiihtäjältä päähän. Hän ei erota muuta kuin tuon yhtenäisen valkean kentän. Syvennyksiä ei huomaa muusta, kuin että niillä kohdin lumi näyttää omituisen heikosti tumman siniseltä.