Part 5

Kontio oli kaatanut nuoren hiehon. Hajallaan maassa oli rusko paran jätteitä, sisuksia, sorkkia ja pää. Maa oli toisista paikoista veressä ja mättäitä oli myllerretty nurin.

"Mutta ihme ja kumma", sanoi Antti, "onko se jaksanut syödä koko hiehon yhdellä kertaa? Tässähän on jäljellä vain mitättömän vähän."

"Ei suinkaan. Mutta karhu on viisas eläin. Se kaivaa maahan, mitä ei yhdellä kertaa jaksa syödä. Katsotaanpas. Tuolla on mättäitä nurin ja maa mustalla mullalla. Aivan varmaan se on enimmän osan hiehoa kaivanut tuossa maahan. Mutta emme liikuta sitä. Annetaan olla koskematta. Emme pelota karhua pois. Tästä rupeamme sitä vahtimaan. Se voi tehdä meille suuria vahinkoja. Nyt kun se kerran on lihan makuun päässyt, voi se pian korjata meidän tähikkimmekin.

"Meidän pitää tähän laittaa lava ja tulla tänne yöksi vahtimaan. Tavallisesti tulee karhu toisena yönä takaisin syömään, mitä se ei ensimäisellä kerralla jaksanut, ja minkä se on siltä varalta kaivanut maahan. Sen vuoksi emme myöskään saa koskea sen maahan kaivamia lihoja. Lähdemme nyt kotiin ja tulemme takaisin hyvissä ajoin huomenna. Karhu ei missään tapauksessa tule ennenkuin yöllä."

Kotona tuli suuri suru, kun naiset kuulivat, että karhu todellakin oli ruskon vienyt. Sitäkin huolestuttavampaa se oli, kun karhu liikkui näin likellä heidän asuinpaikkaansa. Jos se kaataisi vielä Tähikinkin, olisi se sangen ikävä asia. Eikä ollut lasten ja naistenkaan hauska metsässä liikkua, jos siellä milloin tahansa voi odottaa kontion kohtaavansa.

Päivällisen syötyään läksivät Yrjö ja Jaakko karhua vahtimaan. Pyssyt ja ampumaneuvot oli heillä tietysti mukana, sekä kirveet. Sitä paitse oli heillä kummallakin joitakuita aidaksia olalla. Niistä aiottiin tehdä lava metsään.

Tappopaikalle tultua valitsi Yrjö tukevan kuusen lavapuuksi. Kiivettiin puolitiehen kuusen runkoa ylös, siitä hakattiin pois joukko oksia. Mukaan tuoduista aidaksista rakennettiin kuusen oksien varaan lava. Kun kiinnitettyjen aidaksien päälle oli levitetty jonkun verran oksia ja vähän sammalia, saatiin mukiin menevä olinpaikka. Kun vielä oli illastettu, asettuivat miehet lavoille, odottamaan karhun tuloa haaskalle yöllistä juhla-ateriata syömään.

Elokuu oli puolitiessä. Yöt olivat jo pimeät. Etenkin täällä metsässä, jossa suuret kuuset kohosivat taivasta kohden, oli pimeä jo varhain syvä. Kun miehet olivat saaneet kaikki järjestykseen, sijoilleen asettuneet, panneet aseensa sopiviin paikkoihin, ladatut pyssyt viereensä lavalle, pistäneet kirveet terät aidasten väliin, alkoivat he äänettöminä odottaa. Hiljaisuus täytti luonnon. Kesäisen yön omituinen, salaperäinen hiljaisuus. Korpimaasta levisi voimakas tuoksu. Kosteassa maassa oli rehevä kasvullisuus. Kuusien välissä kasvoi varpuja, vesoja ja pehmyttä pitkää sammalta. Kuuset olivat tässä harvinaisen korkeita ja yön hämärässä ne näyttivät vielä paljoa korkeammilta, niin korkeilta että tuntui siltä, kuin ei olisi koskaan niin korkeita puita ennen nähnyt.

Jaakko oli ensi kertaa mukana karhun pyynnissä. Mieli olikin hänellä sen vuoksi hyvin jännitetty. Kun metsämiehet olivat paikoilleen asettuneet, eivät he enää mitään puhuneet. Yrjö istui lavalla puun nojassa tarkasti kuunnellen. Jaakko oli asettunut polvilleen lavalle, pyssy käsissä, jokainen hermo jännitettynä. Sitä myöten kun yö pimeni, kävi luonto salaperäisemmäksi. Yön suuri hiljaisuus, elokuun yön pimeys tekivät, että kuuli niin paljon, mitä ei muuten kuullut, ja näki, mitä ei muuten nähnyt. Kuuli yön hiljaisuuden lukemattomat äänet ja näki yön pimeyden valon. Kuului huminaa ja suhinaa, vihellystä, sirkutusta. Kuului linnun siipien äänetön suhina. Kuului yökehrääjän aaltoileva surina. Kuului pikkulintujen vikertelevä puhelu. Sitä paitse kuului paljon muuta, josta ei tiennyt, mitä se oli. Oliko se oman veren suhina, vai oliko se metsän äänetön soitto.

Silmissä muuttui kaikki. Varjot muuttuivat toisiksi, samoin mitat, puut olivat monin verroin korkeammat kuin päivällä. Aukko tuolla puitten välissä oli loppumattoman syvä ja tiheä näreikkö oli niin pimeä, että siinä saattoi olla mitä tahansa. Mättäät maassa muuttuivat korkeiksi patsaiksi ja maassa lahova, sammalpeitteinen kuusi oli kuin asumuksen harjanne.

Jaakolle muistuivat mieleen lapsuuden ajoilta äiti vainaan laulut ja sadut.

Metsän kultainen kuningas, Metsän poika, metsän tyttö, Metsän ehtoisa emäntä.

Tapiolla metsän kuninkaalla on havuhattu, naavaparta, tuommoinen pitkä naavaparta, joka näkyi riippuvan tuolla kuusen alimmalta oksalta. Ja metsän emäntä oli sinisessä puvussa ja vihelteli simapillillä, aivan niinkuin tuolta kaukaa kuuluva omituinen salaperäinen vihellys.

Alussa oli Jaakko istunut polvillaan lavalla, ruumis suorana, pyssy käsissä, mutta kun ei mitään kuulunut, oli hän vähitellen vaipunut yhä mukavampaan asemaan, ensin istumaan ja viimein puolittain virumaan. Pyssy oli joutunut käsistä pois, se oli vieressä lavalla. Kesäinen elokuun yö oli vienyt ajatukset kauas mielikuvituksen satumaailmaan.

Hiljainen, pitkäveteinen vihellys vaikutti kuin sähkökipinä. Yhden silmänräpäyksen ajan vihellys tuntui tulevan satujen maailmasta, sitten Jaakko samassa oli todellisuudessa. Vihellys oli tietysti karhun vihellys. Nyt se tuli aterialleen ja vihelteli tullessaan. Hän oli usein kuullut puhuttavan karhun vihellyksestä. Samassa kun hänelle selvisi, että se oli karhu, oli hän polvillaan ja pyssy käsissä ja vireissä valmiina ampumaan. Säihkyvin silmin katseli hän metsän pimeään, joka hetki odottaen näkevänsä karhun tulevan.

"Mikä nyt, luuletko karhun tulevan kuiskasi Yrjö pannen kätensä Jaakon käsivarrelle.

"Etkö kuullut karhun vihellystä?"

"Vai sekö se oli, joka sinut saattoi niin innostumaan? Sehän oli vain lintu. Ei karhu enää tänä yönä tule. Tullakseen se olisi tullut jo aikaisemmin. Ehkä se oli jo liikkeellä, kun me vielä lavaa rakensimme. Se ehkä kuuli kolinan, pelästyi sitä ja jätti saaliinsa sikseen. Me pääsimme vähän liian myöhään liikkeelle. Jos se meitä pelästyi, ei se enää tule ollenkaan."

Sen jälkeen istuivat Yrjö ja Jaakko vielä hyvän aikaa hiljakseen puhellen lavallaan. Taivaan ranta yhä kirkastui, pimeä hälveni ja päivä koitti. Karhua ei näkynyt eikä kuulunut eikä sitä enää voinut odottaakaan. Miehet palasivat väsyneinä kotiinsa.

Seuraavana iltana ei Yrjö enää ollut halukas lähtemään lavalle vahtimaan.

"Luultavasti karhu sinne eilen yritti meidän lavaa rakentaessa ja pelästyi. Harvoin se muuten karhun pyynti lavalta onnistuukaan. Talvella on karhu kierrettävä ja pesäänsä keihäällä surmattava", sanoi Yrjö.

Jaakko oli kuitenkin joutunut niin intoihinsa, että hänen ehdottomasti teki mieli lähteä toiseksi yöksi vahtimaan. Hän arveli, että ehkä se eilen ei ollut vielä nälissään eikä sen vuoksi yrittänytkään, vaan nyt tarpeeksi levättyään ensi yönä tulee ateriata jatkamaan. Antin teki mieli lähteä Jaakon mukaan. Vastenmielisesti Yrjö siihen vihdoin suostui.

Illan tullen Jaakko ja Antti lähtivät haaskan luo vartioimaan. Kaikki oli samassa kunnossa kuin edellisenä iltana. Hiehon jätteitä ei oltu liikutettu. Nuoret miehet kiipesivät puuhun ja asettuivat asemilleen. Oli vielä valoisa eikä kohtakaan voinut odottaa karhun tuloa. Jaakko ja Antti olivat lähteneet hyvissä ajoin, ettei kävisi, niinkuin luulivat edellisenä iltana käyneen, ettei karhu ehtisi ennen heitä. Asetuttuaan lavalle alkoivat he heti jännitetyin mielin odottaa karhun tuloa. Etenkin oli Antti kiihtynyt. Usein oli hän kuullut vanhempain miesten kertovan karhun pyynneistään, ja silloin aina oli hänessä herännyt voimakas halu itse saada koettaa. Ja nyt hän oli mukana karhun pyynnissä, suuressa, synkässä, äänettömässä korvessa. Milloin tahansa saattoi odottaa karhun tulevan ja silloin oli hänen, juuri hänen ryhdyttävä sen kanssa taisteluun. Mieli oli kiihtynyt ja veri virtasi niin kuumasti hänen suonissaan, että hänen oli vaikea pysyä paikoillaan.

Tavattoman hitaasti kului aika. Tuli vihdoin ilta, tuli yö. Kiihtynyt mieli väkisinkin asettui. Aluksi olivat he kyykkysillään odotelleet pyssyt käsissä. Mutta nuoret jäsenet vaativat osansa. Asema kävi ensin väsyttäväksi ja viimein sietämättömäksi. Täytyi vähän jäseniään liikutella, oikoa jalkojaan. Siten joutuivat he vähitellen varsin mukavaan asentoon. Taivas oli pilvessä ja yö tavattoman pimeä, vaikka oltiinkin vasta puolitiessä elokuuta. Tunti kului tunnin jälkeen eikä karhua kuulunut. Alkoi sataa hyvin hienoa tuskin huomattavaa sadetta, äänettömänä laskeutui sitä vähitellen joka oksalle ja havupuun neulaselle. Nuoret miehet kääriytyivät vaippoihinsa ja viruivat vieretysten lavallaan. Jo kauan sitten olivat he herenneet toivomasta saavansa tänäkään yönä karhua nähdä. Ajatukset kulkivat omia teitään. Vaikkapa he asuivatkin keskellä suuria metsiä, kaukana muista ihmisistä ja olivat tottuneet niissä liikkumaan ja olemaan, ei yö suuressa, mahtavassa korpimetsässä voinut olla tekemättä heihin mahtavaa vaikutusta. Se kiehtoi heidät kääreisiinsä ja lumosi mielet. Sitä myöten kuin he väsyivät, vaipuivat he vähitellen unenhorrokseen. He eivät enää nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään oli, vaan metsä kertoi heille, mitä se hyväksi näki, kuljetellen heidät kauas pois todellisuudesta.

Jonkun verran keskiyön jälkeen kun nuoret miehet olivat vaipuneet raskaaseen horrostilaan, heräsivät he äkkiä siitä, että lava heidän allaan alkoi horjahdella. Joku siellä kiskoi lavan kannattimia. Jaakko ja Antti hypähtivät istualleen, mutta olivat pudota maahan. Yksi riu'uista, jonka varaan lava oli ladottu, lähti irti, osa lavapuita putosi alas ja niiden kanssa molemmat pyssyt. Miehet tarttuivat ylempiin oksiin kiinni ja nousivat lavan jätteille seisomaan.

Lavapuiden ulkoreunan yli kurkisti esille karhunpää. Se oli hiehon surmattuaan syönyt niin vahvan aterian, ettei mieli tehnyt lisää, ennenkuin se perinpohjin oli nukkunut pehmeällä sammalvuoteella kaatuneen kuusen oksien suojaamassa majassaan. Sinä yönä, jolloin Yrjö ja Antti olivat olleet vahdissa, ei se ollut pesästään liikahtanut. Toisena iltana perinpohjin nukuttuaan lähti se uutta ateriaa valmistamaan itselleen maahan kaivamastaan osasta lehmää. Paikalle tultuaan huomasi karhu heti, että sivullisia oli käynyt sen varastopaikassa. Jaakko ja Antti olivat nimittäin tappopaikalle saavuttuaan uteliaisuudesta katselleet karhun maahan kaivamia lihoja, vähän multia penkoneet. Se oli saattanut karhun levottomaksi, se nuuski ja huomasi, että läheisessä kuusessa oli jotain omituista. Yhtä äänettömästi kuin se oli saapunut aitalleen, alkoi se kiivetä puuhun ja pääsikin miesten huomaamatta aivan lavalle asti.

Pyssyt olivat pudonneet maahan, mutta vielä olivat kirveet jäljellä. Kirveen hamaralla Jaakko iski karhua käpälille. Möristen karhu veti käpälänsä takasin, mutta samassa, kun se yritti uudestaan kohottautumaan, murtui toinenkin lavan kannatinpuista ja aika rominalla syöksyi karhu maahan sekä lavapuut. Pahempaa oli, että Antti samalla kadotti tasapainon ja vierähti alas. Jaakko sai viime hetkessä siksi tukevasti vahvasta kuusen oksasta kiinni, että hän jäi puuhun. Pudotessaan maahan kolahutti Antti päänsä kuusen juureen niin kovasti, että joksikin aikaa meni tainnoksiin. Se oli hänen pelastuksensa. Jos hän olisi vähänkin liikahtanut, olisi karhu varmaankin rutistanut hänet kuoliaaksi. Nyt karhu, nähdessään pojan aivan liikkumatta viruvan maassa, nähtävästi luuli häntä kuoliaaksi, se ei poikaa aluksi koskettanut, nuuski vain ensin kasvoja sitten koko poikaa pitkin pituutta jalkoihin saakka. Siihen kului niin paljon aikaa, että Jaakko ehti ajatuksensa koota. Kirves kädessä laskeutui hän oksalta oksalle, kunnes hän tuli likelle maata. Kovasti kirkaisten iski hän kirveellä voiman takaa karhua. Kirves ei kuitenkaan sattunut mihinkään arempaan kohtaan. Takajalkojen kohdalle tuli selkään suuri haava, josta alkoi vuotaa verta. Karhu ällistyi ja alkoi haavaansa nuolla. Se oli nähtävästi elänyt siihen saakka marjoilla ja juurilla. Varmaankin hieho, jonka se oli tappanut, oli sen ensimäisiä liha-aterioita. Ehkä se sen vuoksi oli vähän arka. Ja kun Jaakko yhä kirkui ja huitoi kirveellään, lähti karhu tiehensä, kadoten pimeään korpeen.

Karhun kadottua kiirehti Jaakko nuorta toveriaan tarkastamaan. Jaakko ensi hetkessä luuli, että karhu oli purrut pojan kuoliaaksi. Mutta kuinka hän tarkastikin Anttia, ei hän huomannut hänessä mitään vammaa. Antti oli vain pyörtynyt. Jaakko meni läheiselle lähteensilmälle, toi sieltä kimpullisen vedessä liotettua suosammalta.. Sillä hän hautoi Antin kasvoja ja päätä. Ja pian poika toipuikin.

Aamun koittaessa nuoret miehet palasivat kotiinsa. Kun he olivat kertoneet seikkailunsa, sanoi Yrjö: "Tänä kesänä on enää turha sitä väjyä. Jääköön ensi talveen. Mutta silloin me sen kierrämme, emmekä päästäkään käsistämme."

Se hyvä tästä syksyisestä karhunpyynistä kumminkin oli, että karhu säikkyi kauemmas, eikä sinä syksynä ketään häirinnyt. Ruskon kadottaminen oli joka tapauksessa suuri vahinko, etenkin Liisa sitä päivitteli. Ja kohta hän alkoi puhua, että ensi talvena olisi uusi hieho haettava jostain ihmisten ilmoilta.

YHDEKSÄS LUKU.

Istuimme ilokivelle.

Kun Yrjö molempien poikien kanssa muutti Ahmavaaralle, oli Olli vielä lapsi, vasta kaksitoista vuotta. Mutta hän sai aikaisin tottua hyödylliseen toimintaan. Hän sai kulkea mukana kalanpyydyksiä asettamassa ja kokemassa. Hän sai käydä ansoja linnuille virittämässä, sai käydä katsomassa, oliko hauki katiskan sokkeloihin eksynyt, oliko teiri ansaan tarttunut tai kahaan pudonnut. Heinänteossa sai hän olla mukana heiniä haravoimassa ja sapilailla pielekseen kantamassa. Aikaisin sai hän tottua kirvestä ja puukkoa käyttämään, sai hakata puita, kiskoa tuohta, vuoleskella kalastus- ja metsästystarpeita. Ja sitten sai hän olla ainaisena käsikassarana, toimitella kaikenlaisia pikkuasioita kotosalla, auttaa toisia, missä jaksoi ja osasi.

Mutta sittenkin jäi vielä paljon aikaa yli ja lapsen mieli vaati osansa. Etenkin sen jälkeen kun Kerttu oli isoäitinsä kanssa muuttanut Ahmavaaralle ja Olli oli saanut lapsellisen toverin, sai leikki ja lapsellinen ilo usein vallan, tempasivatpa ne monesti vanhemman Antinkin mukaan, joka muuten oli mielestään jo koko mies. Leikkikaluja salolla ei ollut sellaisia kuin nykyajan lapsilla, eikä ollut kirjoja, joita katsella ja lueskella. Kirjoja ei ollut talossa ainoatakaan. Mutta leikki se sujui sittenkin mainiosti. Kesällä oli niin paljon erinomaisen hauskoja ja mukavia leikkipaikkoja, ettei niissä ollut ennättää kaikissa käydäkään. Metsäpurot ja suuret kivet, ilokivet ne olivat hauskimpia ilonpaikkoja. Tiheäin näreikköjen keskellä tai tuuheain ikikuusien alla oli hauskat suojat, joissa pehmeä sammalvuode oli lattiana ja joihin naavapartaiset, maahan asti ulottuvat kuusen oksat muodostivat kupukaton ja seinät. Leikkikaluja tarjosi salo lukemattomia, niitä tehtiin kuusen kerkistä, tuohesta, pajukepeistä, niitä oli salo täynnä, vaarat, metsät, puronpohjat. Oli niin monenlaisia mukavia lehtiä, joista voi kokoon kutomalla valmistaa vaikka kokonaisia pukuja, kukista nidottiin seppeleitä, pajun oksista valmistettiin huiluja, kirjakeppejä, jotka värjättiin kauniiksi lepänkuorella ja rätvänän juurella, männyn kerkistä tehtiin pieniä pyypillejä ja kuusen naavasta valmistettiin pitkä tukka ja tuuhea parta sille, joka halusi leikissä esittää vanhan miehen osaa.

Purosta poimittiin kauniita kiviä, joilla oltiin tarhasilla ja noppasilla. Ja metsästä kannettiin kotiin pahkakeppejä ja omituisia kasvannaisia, kääpiä, minkä mitäkin. Ja tuohesta osattiin valmistaa melkein vaikka mitä: paimentorvia, ropeita, tuokkosia, palloja, hippejä, köyttä ja monenlaisia muita kaluja. Kun tahdottiin joskus juhlia viettää, oli salolla mainioita juhlasaleja, seininä mahtavat hongat ja kattona korkealla kaartuva sinitaivas, koristeina lumpeen varsista tehdyt helminauhat ja niityn ja rannan kauneimmat kukat, astioina suuret lehdet ja suuret ja pienet tuokkoset. Kestityksenä olivat monenlaiset metsän marjat, puolat, karpalot, lakat, mesikot, mustikat, ja niitä oli sekä keväin että syksyin. Juhlajuomana oli keväällä mahlaja, muuten lähteen raitis vesi.

Talvella sujahutettiin suksilla mäkiä alas, kiidettiin suksilla yli lumikenttien. Ja niin tottuivat pojat suksilla liikkumaan, ettei ollut sitä mäkeä, jossa eivät olisi suksillaan kulkeneet. Eikä se heitä häirinnyt, jos mäki oli metsäinen. Huimasta vauhdista huolimatta osasivat he pujotella puiden välistä, väistellä kiviä ja kantoja.

Mutta talvinen päivä oli lyhyt ja pimeä pitkä. Usein silloin lisäksi paukkui pakkanen ulkona, tai myllersi tuuli, kiidätellen lumipilviä edessään. Silloin oli hyvä tuvassa olla, tulen liedessä räiskyessä ja päreessä tuikkaessa. Silloin saatiin tyytyä näpertelemään tuohikaluja, noppasilla olemaan ja supattelemaan jossain tuvan nurkassa.

Hauskimpana huvina talvella oli kuitenkin satujen kertominen, arvoituksilla oleminen ja kaikenlaisten runojen laulaminen. Hauskinta oli että semmoiseen leikkiin ottivat osaa vanhatkin. Anni oli hyvin sukkela arvoituksia sanomaan ja erinomaisen hauskaa hänestä oli, kun hän sai uljaan miehensä Hymölään ajetuksi. Kun Jaakolta oli kymmenen arvoitusta jäänyt vastausta vaille, kun hän ei ollut tiennyt, mikä se kotiin katsoo metsään mennessä, mitkä ne kultaiset käet ovat, jotka yli orren tappelevat ja mikä se kilkkaa kalkkaa luisten lukkojen takana, silloin ajettiin hänet armotta Hymölään.

"Hyi, hyi Hymölään! Kuka siellä tulee? Jaakko siellä tulee. Mikä hänellä hevosena? Kissa hänellä hevosena. Mikä hänellä rekenä? Kapusta hänellä rekenä. Mikä hänellä piiskana? Käärme hänellä piiskana.

"Kaikki Hymölän väki nauramaan." Ja siihen nauruun yhtyivät sydämmensä pohjasta kaikki nuori väki. Tuntui niin lystikkäältä, että Jaakko, joka muuten oli ensimäisenä kaikessa, nyt joutui niin kokonaan alakynteen.

Usein naurettiin pikku Kertulle, joka myös tahtoi ottaa osaa arvoitusten sanomiseen. Mutta hän ei oikein käsittänyt niiden ajatusta, vaan arveli, että jokaisen piti niitä itse tehdä ja hän tekikin niitä, mutta ne tulivat aina niin vaikeita, ettei kukaan niitä osannut arvata.

"Lintunen, lintunen, kirjava lintunen; Vaaralla, vaaralla, Ahmavaaralla.

"Mikä se on?"

"Se on mummon värttinä", sanoi hän tyytyväisenä, kun ei kukaan ollut arvannut hänen arvoitustaan, kätkien samassa kasvonsa mummon syliin, kun kaikki purskahtivat nauruun vastauksen kuultuaan.

Kun oli arvoituksia tarpeeksi sanottu, leikittiin välistä monenlaisia leikkejä, pantiin aitaa, oltiin nauriisilla, luettiin iverkiiveriä, oltiin herrasilla ynnä monia muita semmoisia leikkejä. Ne eivät kuitenkaan oikein jaksaneet huvittaa muita kuin Ollia ja Kerttua. Mutta se oli kaikista hauskaa, kun Yrjö suostui kertomaan muistelmiaan sissisotien ajalta, kuvaamaan niitä monia seikkailuja, joissa hän oli ollut poikien isän kanssa.

Kun vanha Liisa oli puhetuulella, kertoi hän satuja Tuhkimosta, Syöjättärestä, Vaakalinnusta, ja muista sadun henkilöistä. Usein sadut päättyivät niin, että neuvokas poika lopulta sai kuninkaan tyttären ja puolet valtakuntaa. Viimein vietettiin häät, joissa oli kaikkea herkkua, yksin linnun maitoa. Tupa, jossa häitä vietettiin ei kuitenkaan tuntunut olevan paljon suurempi kuin Ahmavaaralaisten oma pikkunen pirtti. Sillä häissä istui kuningas niinkuin tässä pöydän päässä, kuningatar vieressä, se poika pöydän tuolla puolella j.n.e.

Värttinällä kehrätessään Liisa mielellään lauloi. Usein hän lauloi vanhoja isältään oppimia virsiä vanhasta, viisaasta Väinämöisestä, seppä Ilmarisesta ja nuoresta Joukahaisesta. Mutta kun hän oli oikein vakavalla mielellä, lauloi hän Luojan virttä.

"Se on hyvä virsi", hän sanoi, "siinä kerrotaan samoja asioita, kuin mistä pappi kirkossa puhuu. Oppikaa lapset se. Täältä kumminkin niin harvoin kirkossa käydään, jos milloinkaan. Vieläkö niitä lie pappejakaan koko Karjalassa."

Kun lyhempiä laulurunoja laulettiin, otti siihen osaa Anni. Hän olikin taitava niissä, osasi laulaa yhtä mittaa myöhään yöhön, aina uutta ja uutta. Lapset osasivat nekin muutamia runoja, niinkuin "Katti metsähän menevi", "Ken söi kesävoin", "Turu, turu tulkoon" ja muita semmoisia. Ja kun eivät muuta osanneet, lukivat "onni mannia."

KYMMENES LUKU.

Salo kaikuu.

Oli ensimäisen lumen aika. Ilma oli kirkas, maa roudassa, ruoho ja puut huurteessa. Lunta oli tullut vähän, sen verran vain että maa näytti valkealta. Pitemmät korret, varvut pistivät lumesta esille. Lumen vuoksi saattoi kaikkialla vapaasti kulkea. Uutisasukkaat liikuskelivat tähän aikaan ahkeraan metsässä.

Toimena heillä oli oravain ampuminen. Pyssyillä eivät he ampuneet oravia, vaikeasti hankittavia ampumavaroja säästääkseen, vaan jousella ja nuolella. Nuolet olivat nuijapäitä, niillä ammuttiin oravaa päähän. Huumaantuneena se putosi maahan, josta koira sen puri kuoliaaksi. Oravan nahkoja hyvin haluttiin, sillä ne olivat erittäin mukavat myötäviksi. Näihin aikoihin Karjalassa kansan keskuudessa jokapäiväisissä oloissa käytiin etusijassa vaihtokauppaa. Nahkoja, etenkin oravan käytettiin yleisesti kaupan välittäjinä. Metallirahaa oli maakunnassa hyvin vähän. Sillä suoritettiin vain verot ja suuremmat kaupat. Lisäksi oli hopearaha vieläkin harvinaisempaa. Käytännössä olevat vaskiplootut, joista neljän taalarin harkko painoi viisi kiloa, olivat hyvin hankalat liikuttaa ja kuljettaa.

Oravan pyynti oli raitista ja hupaisaa työtä. Metsässä oli ilma niin läpikuultavan kirkasta ja puhdasta. Kun sattui joutumaan vaaran laelle, josta avautui avonainen näköala, näki kuultavan kirkkaassa ilmassa aivan uskomattoman kauas. Suuren suo-alueen eteläpuolella oli vaarainen seutu, Ahmavaaralaisten entinen kotiseutu. Siellä se oli päivämatkojen takana. Kesällä auer esti selvästi erottamasta seutua, eri vaarat sulivat yhteen harmaan siniseksi tummahkoksi juovaksi taivaan rannalla.

Mutta nyt erotti selvästi eri vaarat toisistaan. Kun Yrjö ja pojat sattuivat semmoisena kirkkaana päivänä vaaran laelle, selitteli Yrjö mielellään pojille paikkoja.

"Tuo kyhmyselkäinen vaara on Honkavaara, siinähän Antti yritti merkkitulta polttamaan. Sivulla siitä on matalampi Koivuvaara, sen rinteellähän se teidän kotinne oli ja minunkin kerran maailmassa kauan sitten. Sen takana näkyy tasalakinen korkea vaara. Se on laeltaan aukea, siinä on vain yksi suuri ikiaikainen koivu, se on Hernevaara. Parviaisten, kaupankävijäin uhkea talo on sen koivun suojassa".

Kaukaisen, peninkulmien takaisen Hernevaaran koivunkin erotti tänne. Likempänä olevilta vaaroilta, jotka nekin saattoivat olla melko kaukana, erotti joka kuusen, joka männyn latvan, jotka selväpiirteisinä reunustivat vaaran lakea ja kuvastuivat kirkasta taivasta vasten.

Näillä oravan pyyntiretkillä oli Hermi suuressa touhussa. Se haukkui niin että salo kaikui. Ja kauas vieri haukunnan ääni hiljaisessa salossa. Ja kauniilta se kuului. Tuommoisen pystykorvaisen, tiheätakkuisen, vilkkaan Karjalan erämiesten koiran haukunta kirkkaana syyspäivänä on kuin soittoa. Se ei ulvo, ei valita haukkuessaan, niinkuin nykyaikaiset ylen hienot metsästyskoirat. Se ei ilmoita pelkäävänsä kuin arka vartia yöllä, eikä ilmoita halveksivansa kuin kerjäläistä haukkuva piharakki. Sen haukunta on kirkas, sointuva, lyhyenlainen. Se iloitsee kaunista ilmaa, se ihmettelee oman äänensä kantavuutta, se ihmettelee omaa rohkeuttaan, se kun on ainoa, joka uskaltaa ja kykenee tänä kirkkaana päivänä rikkomaan salon mahtavaa äänettömyyttä. Varmasti, kirkkaasti, lyhyesti, mutta tiheään kajahtelee Hermin haukunta, moninkertaisen kaiun toistamana se sulaa helakaksi soitoksi, kuuluen tavattoman kauas. Yksitoikkonen se on, mutta yksitoikkonen kuin havupuuta kasvava kangas. Metsässä kävijäin mieltä tämä haukunta rohkaisi ja ilostutti, ja kotonaolijat sen kulusta koko päivän voivat seurata metsänkävijäin retkeä. Kuulivat heidän milloin loittonevan, milloin lähenevän. Kuulivat haukunnan milloin iloisemmasta, milloin äkäisemmästä, milloin hätäisemmästä soinnusta, miten retki sujui, ilokseenko korpea vain kaiuttivat, vai joko oravaa ahdistivat, joko olivat saamaisillaan ja joko saivat. Kuulivatpa joskus senkin, että salonkävijät olivat vilahdukselta nähneet isomman otuksen metsässä.

Kun Yrjö sattui mukana olemaan, hyräili hän mielellään metsämiehen virsiä, pyyteli avukseen metsän kuningasta Tapiota ja hänen väkeään, pyysi että he kerittäisivät metsään punaisen langan metsän kävijöille oppaaksi, asettaisivat silkkiset, siniset paulat käsipuiksi louhikkojen yli, sovittaisivat porraspuut purojen poikki metsänkävijäin yli mennä. Ollia hän erityisesti neuvoi näin laulamaan:

Läksimmä miehissä metsälle, Urohissa ulkotöille Kolmen, neljän koiran kanssa, Viien, kuuen villahännän, Seitsemän sepelikaulan, Oravainen, onnervoinen, Metsän kukka, metsän omena Ylentäitse oksaselle, Alentaitse lehväselle. Poikamies on ampumassa, Pentukoira haukkumassa.

Ja orava se näyttäytyi metsästäjille, hyppäsi puusta puuhun, juoksi pitkin puun runkoa, sitten pitkin pisintä oksaa, sen äärimmäiseen kärkeen, loikkasi siitä toiseen puuhun ja siitä kolmanteen. Mutta alla haukkui, hyppi ja temmelsi Hermi ja pojat juoksivat ympäri puun, kurkistelivat ja yrittelivät. Hermin haukunta saattoi oravan suunniltaan, se pysähtyi oksalle katselemaan tuota kiusoittavaa haukkujaa, mutta silloin se vasama lensikin poikien jousesta. Nuolen kovaa puuta oleva nuija sattui oravalle päähän ja sai sen huumaantuneena putoamaan alas. Mutta maahan asti se ei päässyt, vaan putosi suoraan kita auki odottavan Hermin suuhun. Kiivaasti pudisteli Hermi oravaa suussaan ja purasi samassa hengiltä. Pojat korjasivat oravan laukkuunsa annettuaan ensin koiralleen palkinnoksi kynnet, ja läksivät innoissaan uutta saalista etsimään.

Joskus sattui poikien tielle näätä. Sen nahka oli paljon arvokkaampi, mutta vaikeampi se oli pyytääkin, ja monta kertaa sattui, että näätä livahti lopultakin poikien käsistä, kun sitä päiväkauden olivat vahtineet.

Ensi lumen aikana oli metsänkävijöillä metsässä liikkuessa toinenkin tarkoitus, he tarkastivat karhun jälkiä. Viime kesänä oli karhu kaatanut heiltä lehmän ja niinkuin muistettanee, oli sitä kyllä vahdittu, mutta ei oltu saatu. Luultavasti se yhä asusti lähitienoilla, eikä semmoinen naapuri ollut oikein mieleinen. Ilmojen pakastuessa ja ensi lumen tullessa maalian karhu tavallisesti asettuu talvisijoilleen.

Yrjö liikkui myös itse mukana metsässä, voidakseen heti ryhtyä kiertämään karhua. Ja niin sattuikin, että kerran taas metsiä kulkiessaan näkivät karhun pitkät jäljet maassa. Antti ne ensimäisenä huomasi. Selvästi näkyi ohuessa lumessa ja huuraisessa ruohostossa karhun kämmenen jäljet, kannan ja varpaiden.

"Olli saa heti lähteä ammuttujen oravien ja Herrain kanssa kotiin", sanoi Yrjö, "me Antin kanssa ryhdymme karhua kiertämään."

"Mutta eihän meillä ole aseitakaan...", sanoi Antti arvellen.

"Eihän sitä karhun kimppuun nyt vielä aiotakaan käydä. Nyt annamme sen maata rauhassa vielä pari kuukautta, vasta sitten käymme sen unta häiritsemään. Nyt se on vain kierrettävä."

"Miten karhu oikeastaan kierretään?" kysyi Antti.

"Nyt saat sen nähdä."

Karhun jälkiä vähän matkaa kuljettuaan poikkesi Yrjö syrjään ja teki suuren kaarroksen. Sitten tuli hän takaisin karhun jäljille.

"Niinkuin näet", selitteli Yrjö Antille, "on se tästä vielä kulkenut eteenpäin, teemme uuden kierroksen."

Toisella kierroksella tultiin taas karhun jäljille, vasta kolmannella kerralla eivät enää karhun jälkiä tavanneet, vaan joutuivat pitkän kierroksen tehtyään vastakkaiselta puolelta karhun jäljille suunnilleen niille kohdin, mistä viimeksi liikkeelle lähtivät.

"Nyt on karhu kierroksessa. Niinkuin näet tästä, on karhu kulkenut kierroksemme sisäpuolella, mutta mistään kohdasta emme nähneet sen jälkien kulkevan kierrospiiristämme ulos. Emme kuitenkaan nyt vielä tiedä, onko se löytänyt itselleen mieluisan majapaikan tämän kierroksen sisäpuolelta, vai onko se vain satunnaisesti pysähtynyt johonkin. Sen vain varmaan tiedämme, että tässä se jossain lähellä on. Tänäpäivänä emme kuitenkaan sen enempää tee, vaan lähdemme kotiin. Huomenna tulemme tähän takaisin ja kuljemme omia jälkiämme saman kierroksen kuin tänäänkin, silloin näemme, onko karhu vielä kierroksemme sisässä, vai onko kulkenut siitä ulos. Jos on kulkenut ulos, kierrämme uudestaan. Ja niin teemme siksi kun näemme, että se pysyväisesti on jäänyt kierroksemme sisäpuolelle, josta päätämme, että se on lopullisesti asettunut talvitiloilleen. Syystalven kuluessa käymme sitten tuon tuostakin kierrosta tarkastamassa, etenkin säänmuutosten jälkeen. Sillä voi välistä sattua, että karhu jo jonkun aikaa pesässään oltuaan lähtee liikkeelle uutta lepopaikkaa etsimään. Milloin on pesään tullut vettä, milloin se jostain muusta syystä on alkanut tuntua epämukavalta."

Näin puhellen palasivat Yrjö ja Antti hiljalleen kotiin. Olli oli jo ennen kotiin ehtinyt, olipa naapureillekin ennättänyt sanan viedä. Kiertäjäin kotiin palatessa, olikin sen vuoksi melkein koko siirtokunta koolla.

"Vai kontion jäljet löysitte ja ukon tarhaan kiersitte?"

"Kah, kierrettiinhän se."

"No milloinka lähdetään otson kanssa painisille", kysyi kärsimätön Jaakko.

"Ei sillä vielä kiirettä ole. Eihän tiedä, onko se jo sijoilleen kunnolleen asettunutkaan ja jos on, niin ei se vielä ole talviuneensa vaipunut. Se on tähän aikaan valpas, kuulee jokaisen risahduksen metsässä, lähtee liikkeelle helposti. Metsässä se vielä pääsee vapaasti liikkumaan, kun lumi ei estä. Ja kerran liikkeelle lähdettyään, voi se kulkea pitkätkin matkat, ennenkuin uudestaan asettuu."

"Miten se talvella pesästä löydetään?"

"Hermi koirako sen saa etsiä", arveli Antti koiraansa hyväillen.

"Ei sitä Herminkään varaan jätetä. Kun nyt näemme, että se on pysyväisesti talvisijoilleen asettunut, käyn minä etsimässä sen olinpaikan, kuljen varovaisesti sen jälkiä, kunnes löydän."

"Mutta millä se karhu näin talvella elää, käypäkö se liikkeellä ruokaa hankkimassa, vai miten se", tuumi Olli.

"Ei se liikahda paikoiltaan koko talvessa. Pesässään vain viruu ja käpäliään imee. Syksyllä se on lihava kuin mikäkin syöttiläs, mutta keväällä liikkeelle lähtiessään laiha raukka."

"Isä ukko kertoi", sanoi Jaakko, "ja isä ne asiat tiesi, kun oli vanhaa loitsija- ja metsänkävijäsukua, että maanhaltia joka yö tuo kontiolle mesijuoman, mutta jos maanhaltia tietää, että metsämiehet keihäitään hiovat ja kuolemaa kontiolle valmistavat, tuo se sille viimeisenä yönä verijuoman."