Part 1

TERVANPOLTTAJAT

Ynnä muita kertomuksia Pohjan periltä

Kirj.

SALOMO PULKKINEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1904.

Sensuurin hyväksymä. Porvoo, 22 p. Marrask. 1904.

SISÄLLYS:

Tervanpolttajat. Pakeneva onni. Kannan pahennus. Suolle taloksi. Tervajoella. Ruotipoika. Markkinaturkki.

Tervanpolttajat.

Lehtilahden Antti oli juuri saanut tervahautansa viimeiset puut ladotuiksi; hän istui nyt pirttinsä sivupenkillä vuoleskellen lapionvartta sillä aikaa kun emäntänsä Liisa kirnusi eteisen penkillä puolisvoita. Liisa oli koko viikon huoletellut että mistä se saadaan hautahamari sitten kun hauta sytytetään, vaan Antin mielestä oli tuo asia niin vähäpätöinen että ei monesti vastannut Liisalle mitään tämän aina uudistaessa kysymyksensä hautahamarista; arveli vain toisinaan että: Viisi minä veisaan hämäristä, kunhan saisi sytytysyöksi vain vähän työ-apua. Antti aikoi puolisten syötyä lähettää Liisan kysymään Lovaniemen Juusoa, jos se olisi kotosalla, että eikö sopisi tuota niinkun käydä vähän apuna hautaa sytytettäessä. Vaan se homma jäi kuitenkin nyt aivan kokonaan, kun pirttiin astui Kanalan Jussi, Antin lankomies, kantaen suurta eväsnyyttyä.

Kun Antti oli pistänyt kättä lankomiehelleen ja kysynyt kuulumiset, meni hän suoraa päätä sanomaan Liisalle, että lankomies, Kanalan Jussi, on tullut vieraaksi, joten nyt ei tarvitakaan enää käydä Lovaniemessä rukoilemassa avuksi Juusoa, joka ei kuitenkaan ole mikään mestari niihin asioihin.

— Niinpä kylläkin, sanoi Liisa, parasta on ettei tarvitse Juusoon turvautua. Eikös se Juuso ole semmoinen laiska vötkylä, ja kuitenkin pitäisi kaikki hoito olla nenällä haistain. Kyllä minä muistan viime syksynä kun se täällä oli navetan nosto-aikana, kun minä pirautin vähän jyviä kahven sekaan, niin vaikka muut eivät siitä tienneet mitään, elähän ollakaan, Lova-Juuson nenä on siitä kippurassa. Köyhä mies ja niin ranttu. No jo sit — — —

— Elähän, kuulehan vielä, sanoi Antti, Kanalan Jussilla oli iso nyytty mukana; siinä nyytyssä voipi olla eväitä ja hyväpä ollakin; Jussi ei ole milloinkaan käynyt niin jotta sillä ei olisi mukana metson takat, kapahauit, juustoleivät ja ryynikukot. Ajattelepas nyt, Liisa, kun saadaan mies omin ruokinsa työhön. Se tosiaan sattuikin oikein paraassa jamassa. Elähän nyt muuta, vaan laitahan puolista meille yhteen Jussin kanssa, niin minä jo ennakolta lähden puhumaan Jussille siitä tervaruukista.

— No jokos siellä Kanalan puolessa ovat ihmiset tervojaan polttaneet? kysyi Antti lankomieheltään ensi sanoikseen, jotta siitä olisi mukavampi sitten livahtaa puhumaan omasta tervaruukista.

— Kyllä ne muutamat ovat tainneet jo polttaa; taitaa teilläkin olla tervaruukki; minä siitä tässä tuonoin jo kuulin.

— Niin on, aivan poltto-valmis. Minä tässä ajattelin lähettää kylästä hakemaan apulaista, vaan koska sinä nyt tähän satuit tulemaan, niin emme tarvitse lähteä kylään.

— Vaan entä hautahamari, mistä se saadaan? Arvatenkin itse ette osaa, sillä te olette syntynyt ja kasvanut siellä etelän puolessa, missä ei tervaa ruukata ollenkaan, ja minä taas'en ymmärrä tervaruukin päälle mitään, sillä minä olen koko ikäni elänyt vieraana koko tervahommalle, huomautti Kanalan Jussi.

Mutta Antti sanoi olevan naurettavan lapsellista puhua hautahamarista; sanoi useita kertoja sattumalta nähneensä miten Lontta-Lassi aina Sutilan haudalla lapion kanssa kiertää kännisti hautaa, miten aina kurikan kanssa nousi haudan päälle ja hieman kierona suin hyppäsi vuoroin toisen ja toisen jalkansa varaan, sitten aina poleskeli ympäri päällystä, löi vuoroin kurikalla ja taas tasakäpälässä hyppäsi, ja sitä tekostaan teki kunnes laskeusi sieltä alas, otti lapion ja sillä remautteli hieman multaa haudan rintaan. »Siinä se sitten on se koko hamarin mahti. Minusta näytti että siinä oli tuli, joka viisaimman työn teki, paraan konstin arvasi. Sitä samallaista mahtia sitä kyllä on meilläkin. Annahan kunhan tuossa auringon laskeutuessa tyyntyy, niin syöstetään vain tuli haudan rintaan. Saat nähdä lankomies sitten, miten hauta palaa, tuli mestarin työt tekee. Me vain päältä katsomme, juomme kahvia ja laskemme tervaa.»

Iltatyyni tuli ja Lehtilahden Antti oli pian lankomiehensä kanssa tulta virittämässä turpeilla katetun haudan ympärille, josta alkoi heti nousta valkeanharmaa savu ensin sameana pilvenä korkeuteen ja sieltä laskeusi sitten alas leviten pitkin Lehtijärven vesisinistä pintaa.

Tuli vain hiljaisen huminan kanssa kohosi vähitellen ylös haudan ulkopintaa lankomiesten alituisesti hautaa kierellessä ja nakatessa aina lapiollaan multaa siihen kohti, mistä sininen savu nousi. Tulen humina ja riske alkoi kuulua jo kulmilta ja se tiesi sitä että tuli oli jo noussut niin ylös. Kaikki näytti jo voitetulta, siispä Antti sanoi lankomiehelleen. Kanalan Jussille: »Nyt tässä ei ole mitään hätää; istutaanhan tuohon mättäälle, katsotaan miten hauta palaa ja jutellaan maailman asioista.»

Antti rupesi nyt Jussille esittelemään: »Mitähän ajattelisit, jos tuo Lehtiniemen kallio olisi kokonaan kultaa, tahi kokonaan muuttuisi kullaksi? Kelpaisikos tässä paikassa sitten elellä?» Mutta mitäs tapahtuikaan. Molempain miesten järvelle katsoessa oli hiilivalkea loimahtanut yltäyleensä koko haudan ympärille.

— Voi mikä tuli! sanoi Antti, nyt se palaa kyllä meiltä väkisellä. Hän otti lapion ja alkoi kaikin voimin multaa syytää päristämään haudan päälle. Vaan Jussi ei hievahtanut paikaltaan, katsoi vaan miten Antin lapiosta lenti multa ja katosi aina liekkien sekaan. Antti ei ensin sitä huomannut, vaan luuli Jussinkin samalla tavalla tulta sammuttavan. Sitten kuitenkin sattuivat Antin silmät jouten istuvaan Jussiin ja hän sanoi heti:

— Etkö sinä, Jussi kulta, näe että hauta palaa väkivalkeassa. Miksi istut jouten, etkä sammuta?

— Minä luulen että se ei ole hätävalkea, ei, se ei ole muu kuin hikivalkea, huomautti Jussi ollen vieläkin istuallaan.

Antti ei usko Jussin puhetta, sanoo Jussille vaan että: »minähän näen silmilläni että tämä palaa ja sinä vain istua tollotat, sinä; istut kuin kanto etkä ajattele sitä, etkä huoli, jos minun vuosikautinen työni palaa tuhkaksi, ilman että saisin siitä yhtään sankollista tervaa.»

Jussi vain ei nouse ylös. Sitävastoin että olisi noussut edes seisoalleen, heittäypi hän pitkälleen kaltevan mättään rintamaan, haukotellen ja samalla kämmenillään peittäen laihan ja litteäposkisen, pitkän naamansa.

Antti luuli nyt Jussin tekevän hänelle suoranaista pilaa. Sen vuoksi harmista ja vihasta vapisevilla käsillään alkoi tapailla jotain sujuvata, josta antaisi lankomiehelle oivan langonryypyn, mutta ennenkuin oli ennättänyt tuumansa toteuttaa, oli liekki vähitellen kadonnut pois ja sen sijaan taas nousi vaan valkoisen-harmaa, paksu savupatsas.

— Enkös minä sulle sanonut jo, että se on vain hikivalkea, eikä pala kauvan, loimuaa tuossa vaan vähän aikaa ja sitten sammuu?

Antti ei tähän Jussin puheeseen vastannut mitään; pyyhiskeli vaan takkinsa liepeellä leveää otsaansa ja täysiruskeapartaista leukaansa ja sitten taas, katsoen ylös nousevaan savupatsaaseen, virkkoi:

— Tuossa savun illistellessä juohtui taas mieleeni eräs keksintö, joka ajoi pois äskeisen suuttumuksen.

Keksintöä ei hän saattanut salata Jussilla ja sen vuoksi alkoi:

— No, voi sen peijakas, tuota savun paksuutta, mikä tuosta nousee. Jos tuo savu olisi kaikki rahakalua, jos se kaupaksi kävisi ja sen kiini saisi, niin eipä sitten rahasta puutetta. Siinä mahtaisi olla jotakin ainetta, tärpättihappoa tahi kukapa tuon tiesi, jos siinä piilee hyvinkin kalliita aineita. Sitä tutkimaan tarvittaisiin joku kemisti, mutta huolivatkos ne sitä semmoista asiaa tutkia, josta meikäläinen talonpoika hyötyisi, vaurastuisi ja eläisi. Sen sijaan että tutkisivat tervasavuja, pakkasenpesiä ja hallan hautoja, tutkivat vaan hiiriä, sisiliskoja ja sammakoita, jotta mitä ainetta ne sisältävät, mistä ovat kokoonpannut ja rakennetut. Mene, ota selvä Luojan töistä ihmisviisaudella. Vaan kun tuo tervassavu meikäläisenkin tallukan nenään jo peninkulmien päähän tuoksahtaa niin rohdosmaiselle, niin ei meissä tarvitseisi olla kuin edes jokunen hyppy kemist'ismiä niin silloin me tietäisimme mihin tervasavu kelpaa.

Jussi oli koko ajan ihmeissään ja ääneti kuunnellut tuota Antin keksintöä tervasavun rahakaluksi muuttamisesta sekä samalla katsonut soikeilla tummilla silmillään, miten Antin leukaparta hiljaa sekä muutoin epäsäännöllisesti lepatti, kun puhui uusista keksinnöistä. Viimein kysyi hän Antilta:

— Mikä se on se komisti? Onko se sellainen kone, taikka elä ‒ ‒ ‒?

— Ihminen, ihminen. Se on semmoinen herrasmies, paljon herrempi kuin kauppias Pelkonen taikka vallesmanni.

— No aina se tuo etelän mies on viisaampi meitä Pohjanmaan tolloja.

Antti alkoi nyt Jussille tuumata, että eiköhän lähdetä ja kierretä tuo hauta. »Ja jos minä nousen tuonne haudan päälle, niin minä näytän sulle, Jussi, miten se Lontta-Lassi kierolla suin hautaa polki. Vaan katsoppas kuin tässä juurella on tuommoinen huokonen; tuosta se ensiksi tuli menee silmään ja silloin emme saa tervaa, emme kuivan kepin nenään, ja entäs tuossa, siinäpä on vielä isompi. Lyöhän, Jussi, turvetta huokoseen, niin minä äsäyttelen multaa. Aivan sillä lailla, niin! Polkasehan jalallasi niin sitten se pysyy —!»

— Enpä polkase. Johan minä nyt kenkäni poltan, paraat kenkäni, joita ei ole sen enempää pidelty kuin viitenä sunnuntaina käyty kirkossa.

— No siristä sitten ne rajasi jaloistasi pois, moinen kirkkomies.

— Vai niin että minä tässä nyt jalkani polttaisin; millä pakon!

— No ota sitten tämä lapio, niin minä näytän sinulle, Jussi; näytän mallia haudan polttoon, mallia työn tekoon ja mallia ihmisyyteen. Vaan jos sinussa on vähääkään miestä, niin nouse tuonne päälle! Ehkäpä siellä saat jotakin kemiallista tuntea aivoissasi. Itsensä edelle sitä ei ole käynyttä, sanoi Antti ja samassa peräytyi muutamia askelin takaperin sekä, ottaen muutamia hyppyjä kepin kanssa, hyppäsi suoraan haudan päälle, väänti leukansa kieroksi ja sanoi, hyppien vuoroin toisella ja toisella jalalla raskaammasti:

— Näin se näkyi Lontta-Lassi tekevän, aivan näin. Mutta tämä toinen puoli painuu vain alemmaksi; on pehmyt kuin höyhenpolsteri. Vaan tämä toinen puoli on kova kuin kivi. Siinä on kyllä vielä aivan kirkkaat puut ja muualta tämä hauta on jo aivan hiilellä. Tuopa nyt oli ihme että yksi kohta jäi palamatta. Juuri puoli päälakea jäi palamatta. Toinen puoli on kyllä aivan hiilellä ja pehmyt, vaan tämä toinen puoli, tämä ei anna vähääkään perään. Tähän saisi nyt tulla hyppimään kaksitoista miestä hevosen kanssa.

— Se näkyy olevan kani, sanoi Jussi; vaan en niinäkään nyt muista, miten se siitä pois kulutetaan. Siihen on kyllä semmoinen erityinen konsti, mutta kukas sen nyt tuli ja muisti. Eikös siinä kulmalla ole aivan kirkkaat säröksen nenät, katsoppas Antti?

— Niin on, aivan kovat ja kirkkaat.

— Minä muistelen, että kanin kohta se pitää hyvin visusti kattaa turpeella ja mullalla, vaan matalampi kohta aukaista, niin minä olen kuullut. Mutta omapa on hautasi; tee niinkuin tahdot.

Mutta sitä ei Antti uskonut ollenkaan, ei uskonut syttyvän ennestään jo sammuneen paikan tukkimalla ja sammuvan, liiaksi palavan paikan auki repimällä, jonka tähden sanoi Jussille:

— Ei kelpaa se sinun neuvosi. Se oli viisautta, jota tänä päivänä ei vielä panna käytäntöön. Ei ainakaan tällä ruukilla ja tässä paikassa. On parasta nyt, Jussi, kun katsot päältä valmista, kun minä rupean hautaani kohentamaan. Tuosta kanin päältä ensin turpeet kaikki tuohon matalammalle puolen ja syttöjä särösten nenään, revippäs tuolta kannosta tuohta. Sytytetään niitä hyvä kerppu palamaan tämän kanin päälle, niin saadaanpa heti nähdä, miten se alkaa lutistua toisen puolen tasalle.

Jussi repi tuohin melkoisen vihkon, joka sitten asetettiin kanin päälle painojen avulla. Sitten pantiin tuli tuohien nurkkiin, jotka heti rupesivat siinä palaa leimuamaan, tupruttaen mustaa savua entisen valkoisen savun rinnalla ylös korkeuteen, jossa savut sitten liittyivät yhdeksi.

— Luulisitkos, Antti, sanoi Jussi tuosta tuohensavusta sen kemistin löytävän mitään rahaista ainetta? Eikös se näytä paljon jykevämmältä tuon entisen valkoisen savun rinnalla?

Antti ei vastannut nyt Jussille mitään, sillä tuommoinen tuntui hänen mielestään vähän pilkkapuheelta näin tärkeässä asiassa. Pelko kokeen onnistumisesta teki Antin milteipä levottomaksi katsoessaan loimuavaan tuohiläjään.

Tuohet ne kyllä paloivat kaikki ja iloisesti paloivatkin, vaan tuli ei tarttunutkaan särösten neniin. Palaneet tuohen hiilet vierivät alas kaltevaa haudan rintaa ja kanista äskeisen loimun sijaan nousi nyt hiljalleen mustan-sinertävä savu.

— Eipä se syttynyt; ei koe onnistunut, sanoi Antti. Mutta meillä on enempi konstia kuin tätä hautaa polttaessa tarvitaan. Ei tosin sinulla, Jussi, näy olevan mitään tolkkua, mutta viisautta ei ole jakaja jakanutkaan yhdellä mitalla, toiselle se on antanut enemmän ja toiselle taas vähemmän. Sinä sitä näyt saaneen kyllä vähemmän, mutta se ei ole sinun oma syysi. Ajatteleppas nyt, Jussi, jos minäkin olisin tässä niin toimeton kuin sinä, mikä meidät sitten hyvä hyvittäisi? Sano kuitenkin paksusta päästäsi konsti, miten saada tuo kani palamaan!

— Sen sanon mitä äsken jo sanoin, että kanin päälle pitää panna visu kallo turpeesta ja mullasta ja vastakkaiseen kulmaan reikä, se on minun konstini, sanoi Jussi.

— Ei kelpaa mulle sun mahtisi; niitä saat muille loruta, loruin niille, jotka niitä uskovat. Minulla on vielä konsti semmoinen, joka sinun päähäsi ei olisi juolahtanut, vaikka kuinkakin vanhaksi olisit elänyt. Koetetaanpas laskea tervaa, eikö lähtisi edes sen vertaa että saataisiin sytöksi tuohon kaniin. Hei, tappi auki ja tynnyri alle! sanoi Antti ja kiskasi tapin auki.

Mutta sen sijaan että olisi tullut tippaakaan tervaa, kitkusi sieltä vähän kylmää savua.

— Unta luulisi olevan koko homman, sanoi Antti ja painoi tapin kiini.

— Ei näytä tästä ruukista saatavan tervaa, ei edes omaan sytökseen. Vaan ei tässä sen vuoksi hätää tule. Minulla on vielä sankollinen vanhaa tervaa. Sen käyn tänne ja poltan tuossa kanin päällä perinnöksi, annan perinnöksi sen tälle helotukselle. Sitä se nyt vaatii ja ilman sitä emme tule saamaan lippaakaan. Lisän kanssa se voi porosta nousee, sanotaan, ja niin se käypi nytkin.

Näin puhuessaan lähti Antti astua lippomaan aikoen mennä tervan nountiin.

Kun Antti oli kadonnut näkymättömiin, tuli Liisa toista tietä kantaen kuparinkirkasta kahvipannua, keitettynä valmiiksi, jota toi nyt yön valvoneille työmiehille, kysyen ensi sanoikseen: »Joko on monta tynnyriä täyteen laskettu?»

— Ei yhtään ole laskettu, eikä taida kovin monta laskeakkaan, vastasi Jussi alakuloisen näköisesti.

— No, minkätähden? oli Liisan tiukka kysymys. Palaahan tuo! minkätähden siitä sitten ei lasketa? Aika komiastihan tuo palaa.

— Palaa se kyllä mistä palaa ja miten palaa, vaan katsoppas tuota kania tuosta kulmalta, palaako sekin. Siinä on vielä aivan kirkkaat puut, vaikka muualta on palanut, painunut ja latistunut noin, noin matalaksi, jaaritteli Jussi ja vielä lisäsi, että Antti aikoo tuohon kaniin kaataa vanhaa tervan, jotta sitten syttyisi ja rupeaisi palamaan. Sitä juuri lähti sieltä kotoa hakemaan. Se koetti sitä jo tuohien avulla polttaa, vaan ei syttynyt.

— Ymmärrätkö sitä sinä sitten paremmin sen asian päälle; ymmärrätkö ja luuletko että Antti ei osaa eikä tajua koko polton päälle? kysyi Liisa Jussilta.

— Ymmärtäköön jos tahtoo, vaan eritapaan minä olisin polttanut, jos minun valtani olisi ollut, eritapaan jo aivan alusta alkaen. Vaan se tuntuu minua pitävän tuhmana tollona, joka en ymmärtäisi mitään, ja että viisaus ja tajunta ovat yksin hänen päässään. Mutta kunhan se sieltä kotoa tuopi nyt sen tervasankon ja kaataa sitten tuohon tuon nystyrän päälle, niin tässä nähdään vielä oikea rekkola, nähdään semmoinen loimu että näkevät Varisrannallekin että Antin hauta siellä nyt palaa.

— Semmoinen äikkäpäinen möykärihän se on. Jos luulet sinä olevasi viisaampi, niin kun se nyt tänne tulee, laitetaan se sitten täältä jonnekin muka tärkeään asiaan, ja ota sinä sitten oikeen miehen tarmolla hoitaaksesi ja polttaaksesi tuo hauta. Siitä muutoin ei saada mitään, ei juuri mitään, puhui Liisa äänellä, joka muistutti hänen saaneen jo kauvan tuntea ikävää eläessään Antin kanssa.

— Lähetä vain, vaan en usko että se lähtee. Sitten olet mestari, jos saat menemään. Samassa työntyi puiden takaa näkyviin Antti leveäliepeisine hattuineen, kantaen selässään keppiin kiinnitettyä tervasankkoa, jonka laskettuaan maahan arveli:

— No ei sitä leikillä leipää syödä tervanpoltostakaan.

Liisa käski hänen paikalla tulla kahville ja alkoi sitten puhua Antille totena uutisena, Möttös-Reetan kertomana, kuinka Reeta oli nähnyt erään tuntemattoman miehen kokevan Antin rysiä Virtasalmen matalassa ja päästävän rysästä monta monituista suurta haukia, liekö ollut lohiakin. Kalat olivat tietysti olleet suuria, kun olivat veneessä pitäneet sellaista loisketta, että oli kuulunut Juurikkasalmelle asti.

Antti kuunteli tarkasti Liisan puhetta ja hillitsemätön viha muutti koko hänen kasvonsa mustanpunaisiksi.

— Se roisto ei ole ollut kukaan muu kuin Viteikön Jakke. No puhuikos se Reeta, mihin se sitten olisi ne rysät pannut?

— Muistelen vähän että oli repinyt, sanoi Liisa, ja huomautti Antille että on parasta mennä ottamaan selvä asiasta että miten se oikeastaan onkaan.

— Niinpä tietenkin teen, otan selvän asiasta, otan oikein tarkan selvän. Minun rysäni eivät saa enää rauhaa minun omilla kalavesilläni, tuopa olisi vietävän kummaa, vaan jos ikään Viteikön Jakke on tiennyt käpälänsä minun rysiini puuttua, niin sen kopluamisen pitää Jakelle tulla maksamaan, jotta ei haluta toista kertaa hiipiä minun kalavesilleni ja rysilleni. Hänen pitää oppia tietämään, ett'ei minun rysästäni kaloja viedä niinkään. Ne kalat, sanon minä, janottavat vielä kauvan Jakkea. Sit'ei ole minun nimeni Antti, jos ei janota.

Antilta unohtui nyt koko tervanpoltto sikseen; ei maininnut Jussillekaan mitään siitä, miten tulisi tästä lähtien hautaa hoitaa. Sitä ei hän muistanut sentähden, että oli mielensä ja ajatuksensa niin tarkoin kiinnittänyt siihen kalastusjuttuun. Se vei häneltä maltin eli oikean tajunnan pois.

Puhuen vieläkin uhkaavin sanoja Jakkea kohtaan, lähti Antti puolijuoksua mennä hilpomaan ensin kotiin ja sieltä kotirannasta sitten veneellä Virtasalmelle.

Vaan maikalla muisti hän että mitenhän siellä sen tervaruukin käypi, kun se jäi sen paksujärkisen Jussitollukan varaan. Olisi ollut välttämättömästi tarvis sanoa se, jotta ei san yhdellä kertaa sitä tervaa kaataa sen kanin päälle, vaan sitä on pantava vähitellen, sen mukaan kuin tarve vaatii, tahi sikäli kuin se kani siitä rupeaa palamaan. Mitäpäs muuta kuin palaa takaisin sanomaan. Antti ei tosin malttanut käydä aivan Jussin luona, vaan huusi kuitenkin sanottavansa haudan hoitamisesta etempää, johon Liisa vastasi huutamalla:

— Joo joo, kyllä, kyllä! Menehän nyt joutuin!

Jussi otti nyt raskaan, tuoreesta koivusta tehdyn kurikan, nousi haudan päälle ja alkoi sillä mököttää siihen kanin kohtaan, ja sen sijaan, että Antti käski tervan kanssa se sytyttää palamaan, kattoi Jussi sen visusti multaturpeella, kuokki samalta kohdalta juuren auki ja teki vastakkaiseen kulmaan reiän.

Tätä Jussin työtä katsoi Liisa tarkasti ja kysyi viimein Jussilta:

— Luuletko sinä saatavan tästä ruukista enää yhtään tynnyriä tervaa?

— Luulen saatavan muutamin, mutta tämä hauta sai jo mennä niin huonolle kurssille että tästä täytyy nyt hukata monta monituista tynnyriä. Ja kukas sen tietää varmaan, miten sattuu ja käypi tässä vielä. Kukapas tiesi minkälaisen pohjan se on Antti laittanut, ja monta muuta? — Jussi lähti kiertelemään hautaa ja siellä kierrellessään sattui silmäämään halssin puoleen. Vaan mikäs näky täällä!

— Voi Rötkösen iltanen ja Liisan-Antun namunen, kun terva tulee omia teitään, piipun alatse multaa myöten valuen halssiin! Tule sinä, Liisa, katso mistä terva juoksee! Nyt saisi olla se yöllinen Antin kemisti, oikea Lapin tietäjä, joka ajaisi tuon tervan takaisin oikeaan reikäänsä. On niin paljon että tartun tuohon kynään ja revin kokonaan pois semmoisen rakenteen, jolla ei ole kuitenkaan mitään merkitystä.

— Niinpähän näkyy, sanoi Liisa. — Huonot laitokset, huonot seuraukset. Mitenpä etelänmies osasi tervaa ruukata, jota ei ole ikinä nähnyt ei tehnyt, ja liekö tuo ehkä hänelle muutoinkaan luontaista. Tämä maa tässä on vähän saviperäistä ja sentähden tuskinpa tässä imee maa kovin paljon tervaa itseensä. Poltahan sinä, Jussi, hautaa paraan malttisi mukaan, niin minä ammennan kiululla tuota tervaa tuosta halsista tynnyreihin. Eipä tässä nyt muu auta kuin ottaa pois mitä annetaan. Se Antti-rukka olisi paljon luontaisempi maanviljelijä kuin tervanruukkari. Nyt tämä näin sattui että ruvettiin muka reistaamaan, jos tuo onnistuisi; vaan ei, ei luottanut kun ei ole osattu, ei todella osattu.

Antti meni oikopäätä suoraan Virtasalmelle ja löysi sieltä rysänsä aivan eheinä sekä niin täynnä kaloja ettei parempaan saaliiseen ollut yhtynyt viime kolmen vuoden aikana. Mutta nyt heräsi Antissa ajatus, mitenkä tuo rysien repimis- ja kalojen vientiuutinen oli syntynyt, mistä Möttös-Reeta tuon jutun löysi? Jokohan tuo Reeta tuon aivan omasta päästään laklatteli! Eikö tuo olisi tiennyt, missä se Virtasalmi on, missä minun rysäni ja kalavetenä Viteikön Jaken se kyllä tuntee kaukaakin, tuntee edestä ja takaa, siitä ei ole epäilemistäkään. Miksipäs se ei Jakkea tuntisi kun jo kerran pojankin sille teki. Liekö vielä nytkin Jakelle vihoissaan, kun ei Tuokkoa pojalle käräjissä voittanut. Ja jokohan tuo kepponen oli Reetan huikentelevasta kaulasta lähtenyt, aikeessa siten Jakelle kostaa, kun tiesi minun tulivihaseksi mieheksi ja luuli että minä kuullessani Jaken kalanpyydyksille pahaa tehneen, menisin suoraan Jakkea rusikoimaan. Ohoh, en minä vielä niin pöljä ole ja tuskinpa tulen olemaankaan! Olisit itse, Reeta, nyt tuossa, niin valehtelemastasi muikkisin tuolla huoparimen pyyryllä pitkin pintojasi; semmoinen juorulakkari ja intohimojen tyyssija.

Oli niin tyyni ja herttainen kesäaamu ja Antille oli sattunut mukaan se paras ahvenonki, jolla Antti aina ne suurimmat ahvenet veteli. Hän tuli siinä ajatelleeksi että jokohan nyt nokkaan tuossa muutaman kerran veteen tuota ahvenonkea, niin pian näen mitä tuohon tarttui. Vaan siellähän rupesi heti tarttumaan puolenkyynärän pituista ahventa toinen toisensa jälestä, että Antilta unhottui tykkänään pois tervanpoltto ja kotiin lähtö. Kun Antti oli satayksikolmatta ahventa vetänyt ongella veneeseensä, sitten vasta lähti huovata nyökyttelemään Lehtilahtea kohden, veisaten itsekseen vanhaa lempivirttään: »Miksi kiukuitsevat pakanat».

Liisa oli tervaa ammentaessaan tervannut sekä kätensä että vaatteensa ja oli nyt juuri kun Antti kotiin tuli, parasta aikaa käsiään pesemässä ja muuttamassa puhtaampia vaatteita päälleen.

— Etpä usko, Liisa, sanoi Antti, kuinka paljon minä sain kaloja: viisitoista haukia ja satayksikolmatta suurta ahventa. Sinun täytyy nyt sanoa että minä olen se oikea kalamies, jonkunlaista saapi hakea kaukaa ja kauvan, eikä sittenkään löydy.

— Kyllähän sinä kaloja saat, vaan sanopas minkälainen tervanruukkari sinä olet? Sika olet tervanpolttajaksi, sanon minä. Kun laittaa sillälailla pohjan hautaan, niin pahasti kynät ja muut, jotta terva juosta ölvöttää kynän alatse eikä itsestään kynästä tule tippaakaan.

— Se Kanalan Jussi on niin huono-onninen että, kaikki käypi reten, kaikki sattuu nurinkurin, mikä joutuu vain hänen silmiensä eteen, sanoi Antti. Mutta joko sinä Liisa olet katsonut, mitä se kanalaisen nyytti sisältää? Minulla on nyt oikein hirmuinen nälkä. Otetaanpas se Jussin nyytti esille ja lihmotaan siitä kaikki paraat eväät.

— Ei siinä nyytissä ole mitään syötävää; tosin syötävää, vaan muutoin paremmin lehmäin eväitä. Se Jussi sanoi niitä turnipsiksi, ne ovat paljon nauriille sukua, vaan muutoin paksuja kuin pölkynpäitä. Se Jussi toi meille niitä näkeeksi, jotta eikö meilläkin ruveta niitä kasvattamaan, selitti miehelleen Liisa.

Mutta Antti sanoi: »Onpa mies vähän lapsellinen kun lähtee nauriita kantamaan pitäjästä toiseen. Kyllä minun käsivarteni eivät olisi niin halvat, jotta lähtisin tuon taipaleen naurisnyyttiä kantamaan ja niillä vielä häpäisemään toista ihmistä. Meillehän tuo kyllä välttää, vaan olisi sen tehnyt joillenkin muille arvokkaammille ihmisille, niin siitä ei hyvä tulisi.

Jussi astuu pirttiin, kädet mustina kuin ainakin tervankeittäjällä, ja ilmoittaa Antille että nyt on jo hauta palanut kaikki ja saatu tervaa se mikä on saatu, ei vähääkään oikealla tavalla, vaan hätyyttämällä.

— Montako tynnyriä sinä laskit sitten? kysyi Antti.

— Laskit. Hm. Siinä oli laskemista; sehän valui omia teitään suoraan halssiin, ja siitähän sitä piti sitten ammentaa tynnyriin. Kyllä Liisa jo tietää tervaa tarponeensa. Kymmenen tynnyriä siellä on aivan täyttä ja yksi vajaa. Siinä ne sitten ovat.

— Kymmenen tynnyriä tervaa ja kymmenen syltä runsaasti puita, olivatkin oikein lihavia puita, kuusi vuotta olleet kolottuina ja kaksi jatkoksella. Kylläpä se nyt meni polusta, meni aivan polusta, meni monivuotinen työni, puuni ja kuka sen tietää mitä sitä vielä menee. Olen ottanut velkaa porvarilta niitä vastaan 200 markkaa ja terva kuuluu nykyisin maksavan vain 12 markkaa tynnyri. Paljon parempi olisi että tämä minun nykyinen elämäni olisi unta, olisi oikean sian unta. Varsinkin tämä minun tervahommani olisi saanut olla unta, siitähän minun olisi sitten hyvä herätä todellisuuteen. Mutta entäs nyt; minä kun nyt vien ne kymmenen tynnyriä tervaa porvarille velastani, velka jääpi auki sittenkin. Minä vähän luulen että viimeisestä velasta astuu syksyllä porvari kantapäille, viepi verkot ja veneet, hevoset ja heinäsuovat Sen teki se kirottu tervaruukki. Sano, lanko Jussi, jo suoraan, että minusta tuli Kota-Mikko.

* * * * *

Ajan vuosiratas oli neljätoista kertaa pyörähtänyt ympäri, kun taaskin Kanalan Jussi on Lehtilahteen Antin luo tullut kylään. Lehtijärvi kuten ennenkin laineillaan huuhtoo Lehtiniemen ruskeanharmaata kalliota. Antin vuosikymmeniä vanha täysi-parta on harmentunut ja hänen leveät hartiansa painuneet entistä kumarammiksi. Mutta suurempi muutos on tapahtunut Antin työ-aloissa ja viljelyksissä. Entinen pieni, pimeä ja ränsistynyt puunavetta on kadonnut kokonaan pois ja sijaan on tehty uusi, kivinen, akkunoilla valaistu navetta. Päärakennusta ei tosin näy korjatun sitten, viime näkemän, vaan onpa sen sijaan tehty paljon viljamaata. Se tervahaudan pohja, jossa Antti Kanalan Jussin kanssa tervaa poltti neljätoista vuotta sitten, on joutunut viljamaiden keskelle. Viljamaiden takaa näkyy vankka, hyöteäkasvuinen metsä, joka ulottuu samallaisena takalaitaan, Rastisuohon asti. Antti ei ole sitten neljäntoista vuoden ruukannut tervaa ollenkaan, sen hän on katsonut sulaksi tappioksi, eikä polttopuiksi koskaan kaatanut muita kuin kitukasvuisia ja toisia puita rasittavia puita, mutta ennen kaikkia koivuja. Antti on opettanut poikansakin yhtä täsmällisiksi metsän hoidossa, että eivät pojatkaan tapauksessakaan käy yli Antti isän määräysten. Saha-yhtiöitten asiamiesten silmiin on jo aikoja sitten pystynyt tuo Lehtilahden Antin metsä. Se on jo kierretty ja silmäilty ristiin rastiin, mutta kauppoihin ei ole sovittu. Palstottain, summakaupalla myöntiä pitää Antti hulluutena ja sanoo sen, joka niin tekee, rikkovan luonnonlakia ja yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Antti sanoo usein: jos minä myön metsää, niin minä myön kantaluvulla ja itse merkitsemiäni puita. Minun paras ihanteeni on hyvin hoidettu ja kasvatettu metsä. Raastaa sitä putipuhtaaksi, sitä minä en salli, ainakaan elinaikanani.

Asiamies kaiketi luuli kerran saavansa Antin tekemään palstakauppoja erityisemmällä konstilla. Tultuaan kerran Lehtilahteen, sanoi hän Antille: Nyt tällä kuukaudella on puutavarain hinta paljon huojistunut ja näyttää tämä aikakausi siltä että se tulee yhäkin huojistumaan, vaan siitä huolimatta maksan minä sulle Antti vielä sen entisen, korkean taksan mukaan, jos tahdot nyt myödä metsäsi. Mutta Antti ei myö palstottain ei vaikka kuin paljon annettaisiin, sanoo vain: Rahaa sitä kyllä aina saapi, mutta semmoista metsää kuin minulla on, en minä saisi sijaan rahallakaan.