Part 2

Paljon saapi Antti rahaa vuosittain karjan tuotteilla. Turnipsi, jota kerran Kanalan Jussi kantoi Lehtilahteen näytteille, on nyt Antin mielestä paras kasvilaji; jos meillä ei turnipsia olisi, niin ei meillä maitoakaan olisi, on aina tapana Antin sanoa.

Kun Antti lähti lankomiehelleen, Kanalan Jussille, näyttelemään ojamaita, joutuivat he siellä siihen kohtaan, jossa kerran yhdessä tervaa polttivat. Se kohta ei ollut ruvennut heiniä kasvamaan yhtä paljon kuin muualta, vaikka oli koetettu sitä paikkaa lannoittaakkin. Jussin kysymykseen: Minkätähden tuossa kasvaa noin vähän? vastasi Antti: »Sen teki se kirottu tervaruukki».

Pakeneva onni.

Kesä kaunistuksineen oli jo vierähtänyt tuhansien joukkoon. Syksy riehuvina myrskyineen oli juuri käsillä.

Kesärannan Leuno vaimonsa kanssa oli jo parisen viikkoa ollut kalanpyydystyksellä, huolimatta siitä että toiset talot olivat pottunsa aivan vähäksi jo kuokkineet. Kesärannan Leunolla tavallisesti oli kaikki Lyöt oikeassa järjestyksessä, vähän niinkuin muista edellä, vaan se hyvä kalansaalis oli nyt viivyttänyt niin että peltotyöt olivat sen takia vähän unohtuneet. Mutta eräänä päivänä oli tuuli kääntynytkin pohjoiseen, ilma äkkiä muuttunut kylmäksi ja samana iltana kuuropilveltä satoi jo lunta, ei vähempää kuin sen aikuista mittaa viisi tuumaa vahvalta, vaikka suurin osa lehteä oli vielä puissa.

Oliko päivän tapaukset aiheena Leunon tyytymättömyyteen kotielämässään, vai jotakin sivullista laatua, siitä kyllä ei kukaan liennyt niin erityisesti kertoa; tiettiin vaan että Leuno oli uhannut lähteä lämpimämpiin maihin, maihin, joissa syksyn vilulta saapi rauhassa viljansa maasta korjata, pottunsa kuokkia ja nauriinsa listiä. »Amerikkaan, Amerikkaan, joka on se oikea ihmisten asuinpaikka, niinkuin päivä yön rinnalla Suomeen verrattuna», oli Leuno sanonut Ja vielä: »Tämä kuuluukin alkujaan olleen lappalaisten maa, vaan suomalaiset sitten pöyhkeyksissään tunkeutuneet tänne, tänne kurjille kujille, poloiselle Pohjanmaalle».

Tämä tuuma ei jäänytkään lastenlauluksi, vaan se muuttui tositoimeksi. Ja ensi sunnuntaina oli seurakunnan kirkossa luettavana seuraava kuulutus:

»Amerikkaan muuton takia myödään t.k. 17 pnä vapaaehtoisella huutokaupalla Kesärannassa Leuno Mattisen omistama puoli maata ja kaikellaista irtainta omaisuutta. Huudot ovat samana päivänä maksettavat.»

Kesärannan Leunon koko omaisuus muuttui näin yhtenä päivänä puhtaaksi rahaksi, paitsi jotakin irtainta, kaksi lehmää ja talven ruoka niille jäivät myömättä. Leunon aikomus näet oli lähteä yksin matkalle ja jättää lapseton vaimo tänne niin kauvaksi kun on ehtinyt Amerikassa saada talousolot järjestetyiksi sikäli että ne varmasti takaavat pettämättömän toimeentulon aina vanhuuden päiviin asti: sitten vaimokin kutsua heti pois.

Kolmen päivän perästä sen jälkeen soi eronhetki ja se oli molemmin puolin katkera; monta kyyneltä vierähti vaimon poskille jo ennen eroa, eikä se ollut kivestä Leunonkaan sydän. »Ethän tehne niinkuin muutamat siellä, Amerikassa kuuluvat tekevän, niinkuin ne jotka — toisen akan, siellä ottavat», muistutti vaimo vielä erotessakin.

Näin hajosi Leunon ja hänen vaimonsa mallikelpoiseksi kehittynyt, onnesta ja ilosta loistava, herttainen koti, koti, jonka myötäonnen seuraamina yksimielisesti säästäväisyydellä ja ahkeruudella vanhain päiväin varalta itsellensä olivat perustaneet.

Nuo jätetyt kaksi lehmää ja pieni rahasumma antoivat kyllä vaimolle ensi kahtena vuotena yltäkylläisen toimeentulon, vaan se ei kuitenkaan läheskään tuntunut entisen kotionnen arvoiselta. Amerikasta joka viikon postissa Leunolla saapuneet kirjeet kuvasivat tosin tyytyväisyyttä uusiin oloihin; tervennä oli perille päässyt, heti siellä työtä saanut ja tavannut muutamia tuttaviakin. Sieltä ajatusten lomasta pisti esiin kuitenkin aina viittaava katumuksen tunne, joka oli omiansa katkeroittamaan vaimon heikkoa mieltä. Mutta uskollinen ja eheä rakkaus, joka puhtaana syntyen, ajan kaiken säilyen, loi aina uutta toivoa synkistyneeseen sydämeen, ehkäpä vielä yhtymisestä kerran, jos ei täällä Suomessa, niin siellä merien takana sitten, se piti yllä.

Näin siirryttiin ajassa eteenpäin, saaden Amerikasta aina uusia tietoja. Leuno nyt tosin kirjoitti vaimolleen harvemmin kuin ensin, mutta sen sijaan tuli sivullisiltakin tietoja. Nämä tiesivät kertoa Leunon vajonneen juoppouden tielle ja sen mukana muihin pahoihin taipumuksiin, johon viittasivat myöskin ne harvat kirjeet, joita Lennolta aina vainionsa sai. Kirjeessä valitti nyt Leuno vaimolleen huonoa terveyttään, rahainsa kadottamista y.m. Tämä tietenkään ei vaimoa enää ihastuttanut, vaan tuli se entisen ikävän ja huolen lisäksi, jota hän sydämessään kantoi.

Vaimon asiat kotimaassa olisivat nyt jo vaatineet Leunon rahanlähetystä, mutta kun vaimo kirjeessä tuli siitä maininneeksi, ei Leuno siihen vastannut mitään ja silloin katkesi kokonaan kirjeenvaihto Leunon puolelta. Epätoivo valtasi nyt kokonaan vaimon. Kuinka hänen rakas miehensä olisi voinut noin tylyksi tulla? Ainoa lohdutus oli vain ajatus että jos kirjeet matkalla todellakin olisivat hukkaan joutuneet, kuten monesti luullaan tapahtuvan.

Mutta johtaessa mieleen noitten sivullisten kertomuksia katosi viimeinenkin toivon kipinä vaimon sydämestä ja täytyi tunnustaa nuo kertomukset miehensä synteihin vajoamisesta tosiksi, synteihin, joista täällä ollessa ei aavistustakaan ollut. Onko mahdollista että sallimus asettaa hänet vielä viimeiselle pykälälle muitten kuolevaisten joukossa? Onko mahdollista että joutuu vaivaistalon loukkoon muitten onnettomain kanssa jakamaan sitä peittämätöntä häpeää ja kurjuutta, jonka siellä osakseen saapi enimmiten se, jolla tunnetaan olleen paremman toimeentulon edellytykset, vaan tavalla tahi toisella kuitenkin sinne on joutunut.

New-Yorkin satamaan laskee suuri siirtolaislaiva eräänä syyskuun päivänä, tuoden mukanaan matkustajia kaikista Euroopan maista. Laivan tuloa odottaa maalla suuri kansanpaljous, monta tirkistävää silmää, jotka ovat tulleet vastaanottamaan kutsutulta sukulaisiaan tahi tuttaviaan, myöskin niitä jotka samassa laivassa aikovat lähteä Eurooppaan. Kukin kansallisuus tervehtii siinä omalla tavallaan, mutta sydän, useassa eritapauksessa, tuntee kaiketi sitä samaa, vaikkakin tosin eri mitalla. Suomalainen tervehtiessä puristaa lujasti kättä, mutta jos kohtaus on erityisempää laatua, pistetään suuta kiertäen molemmin käsin toistensa ympärille. Tuolla sattuu vasta laivassa tullutta keski-ikäistä naista vastaan eräs elähtänyt mies. Sopiipas nyt tuossa nähdä ovatko hyvinkin tuttuja toisilleen. Epäilyksestä vapisevat kädet koskettavat vaan vähän toisiaan, mutta eroavat sitten heti. Silmä katsoo silmää niinkuin niissä säkenöisi vielä pieni kipinä siitä tulesta, joka kerran syttyi ja paloi, paloi monta monituista onnen vuotta, muinoin siellä rakkaassa kotimaassa. »Tunnetko sinä minua?» kysyi viimein nainen. »Miksi en nyt sinua tuntisi, vaan minkästähden sinä tulit tänne nyt, kun juuri tässä laivassa oli aikomukseni matkustaa Suomeen», sanoi mies. — »Minun oma Leunonihan sinä oletkin, rakas mieheni, jota ikävällä olen ajatellut nämä viisi vuotta, jotka mielestäni ovat olleet paljoa pitemmät kuin koko siihen asti eletty ikäni. Miksikäs et ole kirjottanut etkä lähettänyt rahaa jota olisin jo kovasti tarvinnut Tulin juuri sinua katsomaan ja vieläpä löysinkin näin pian. Multa voi sentään kun olet paljon vanhentunut täällä ollessasi; et suinkaan näytä ensinkään terveeltä.» Leuno oli todellakin vanhentunut; hänen pulska muotonsa, kimaltelevat poskipäänsä olivat rumiksi kuihtuneet; eloisat sinisilmät syvälle painuneet ja harmistuneet; luontonsa nähtävästi tylsistynyt, sielunsa ja ruumiinsa turmiolle tullut. Hän ei ollenkaan ihastunut vaimonsa tulosta, vaan päinvastoin tuli hyvin levottomaksi, änkyttäen aina: »Minähän olisin tullut nyt heti Suomeen. Kyllä olit houkka kun tänne tulit — minun ristikseni.»

Leuno päätti nyt kuitenkin vaimonsa kanssa matkustaa siihen kaupunkiin, johon vaimonsa pilotti osoitti ja osti itselleen asemalta rautatiepiletin. Asemakello löi ensimäisen kerran kun he yhdessä astuivat vaunuun ja istuivat vaunuun penkille. Äänettömänä tuijotti Leuno eteensä niinkauvan kunnes asemakello löi kolmannen kerran ja heti silloin junan lähtiessä eteenpäin mitään virkkamatta syöstyi Leuno ulos vaunun ovesta ja hyppäsi asemalle takaisin ja vaimo jäi vaunuihin, junan kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin lähtiessä kiitämään. Sanomaton kauhun tunne valtasi nyt vaimon. Hän näki jo ettei hänen ennen rakastettu miehensä ollut sama, vaan petomainen petturi ja uskoton ilkimys, joksi hän tässä vieraassa maassa noiden viiden vuoden kuluessa oli muuttunut. Vaimo tunsi nyt itsensä kaikkein onnettomimmaksi tässä elämässä, tunsi kadottaneensa nyt jo viimeisenkin toivonsa ja katui lähteneensä koko tälle matkalle, jossa vielä outojen ihmisten parissa on odotettavana vain onnettoman elämä mahdollisine kärsimyksilleen.

Määräpaikkaansa saavuttuaan löysi vaimo suomalaisten asumuksia ja sattumalta myöskin samalta paikkakunnalta olevan henkilön, jolle hän kertoi matkastaan tänne ja että hän tullessaan New-Yorkin satamassa oli jo löytänyt miehensä, joka oli aivan toisellaiseksi muuttunut kuin koton lähtiessään oli ja että se junan liikkeelle lähtiessä mitään virkkamatta karkasi vaunusta pois. Tätä kertoessaan peitti vaimo molemmilla käsillään kasvonsa ja itki katkerasti.

Tämä henkilö, jonka vaimo ensin löysi, vei hänen sitten toisten tuttavainsa luokse, jotka tiesivät kertoa Leunosta ja hänen elämästään täällä. Se oli Amerikkaan tultuaan ollut ensin hyvin alakuloisen näköinen, ei paljon puhunut mitään. Syvämietteisen näköisenä istuen kuului aina puhkeuneen syviin huokauksiin, mutta sitten joutuneen huonoon seuraan, joka vietteli hänet juoppouteen ja sen sivulla muuhun irstaiseen elämään, tarvitsematta kuitenkaan käydä vankilassa kun yhden ainoan kerran, joka tuli toisen pahoinpitelystä.

Nämä tuttavat hankkivat nyt vaimolle työnansiota ja hän tuli heidän luokseen asumaan. Mutta hänen mielensä oli niin murtunut ettei hän mitenkään täällä vieraassa maassa tahtonut viihtyä. Hänen silmänsä harhailivat aina ympärilleen pälyen, milloinka tuo raatelevaksi pedoksi muuttunut miehensä tulisi vastaan ja kukapa tiesi missä mielessä.

Eräänä päivänä luettiin kuitenkin paikkakunnan sanomalehdessä uutisena että siirtolainen, työmies Leuno Mattinen t.k. 27 pnä oli kaupungin takalistolla ryöstetty ja murhattu.

Tämä uutinen moninkertaisesti runteli vaimon jo ennestään särjettyä sydäntä. Hän käsitti nyt täydellisesti mitä on elämä, elämä ilman onnea, mikä ja mistä onnettomuus, se on tyytymättömyyden palkka, itsensä hillitsemättömäin, himojensa orjain palkka.

Niin pian kun vaimo oli saanut kootuksi kyytirahat paluumatkaa varten, jätti hän hyvästit kultaiselle Amerikalle ja tunsi itsensä vasta oikein turvalliseksi kun oli astunut jalkansa vanhan kotoisen kynnyksen yli. Mutta hänellä oli nyt myöskin sitä, jota ilman Amerikassa käymättä ei olisi ollut. Hänellä oli nyt rikas elämänkokemus.

Kunnan pahennus.

Se oli sellainen harmaahapsinen, tai paremmin liinanvalkeatukkainen, vanha, pienen mökin ukko, joka hiljaisena, tyytyväisenä istuskeli pienen pirttinsä loukossa, tuudittaen pienintä pienokaistaan, samalla kun toinen, vähän vanhempi istui polvella, yhä vanhemman lattialla leikkiessä toisten, vanhempain lasten kanssa. Tämä kohtaloonsa tyytyväinen vanhus oli yksi niistä monista kovaosaisista, joiden sallimus ei ole suonut sen ensimäisen kanssa loppuun asti elää, vaan odottamatta temmannut sen pois. Sen oli kuolon peruuttamaton sääntö niin määrännyt ja siksi sen tuli niin tapahtua. Mutta tämä kovaosaisen kohtalo saattoi hänelle kuitenkin monta ilon hetkeä. Hänellä oli nyt näin monta sirkeäsilmäistä pienokaista, jotka nuorehko, asemaansa tyytyväinen vaimonsa oli hänelle synnyttänyt. Hän hyvin viihtyi perheensä parissa, eikä koskaan ollut tyytymätön, ei silloinkaan kun usein ainoa leipäpala täytyi jakaa pienokaisille ja itse jäädä ilman. Häntä senvuoksi aina nimitettiin kunnan pahennukseksi, vaikka monessa suhteessa hän olisi sopinut hyväksi esimerkiksi niille, jotka häntä siksi nimittivät.

Ehkä annammekin kylän miesten itsensä lausua tästä pienen mökin vanhuksesta, joka ilmitulee seuraavista keskusteluista:

— Terveisiä kirkolta. — No, mitäs sinne kirkolle nyt kuuluu? Oliko sairaita tai kuolleita?

— Ei ollut sairaita, vaan kiitos tehtiin kahdellenkin kuolleelle. — Ne ovat olleet varmaankin Koskelan emäntä ja Kemppaisen lapsi. — Nepä kuuluivat olevan. — Olikos muita kuulutuksia? — Oli niitä kyllä paljonkin, vaan eihän niitä tässä nyt kaikkia muista. — Kuuluutettiinko kunnankokousta? — Ei kuulutettu, vaan se oli juuri tänään nyt — Mitäs siinä sitten nyt kokoiltiin? — Siinä oli monta eri asiaa, oli paljon köyhiäkin, joille anottiin apua, mille lääkkeiden ostoon ja mille taas aivan suorastaan leipään. — Ketäs kaikkia ne sitten olivat? — Sille Törmänkylän harmaapääukolle ja sen joukolle pyyti kylän piirimies taaskin jauhoja. Ei kuulunut entuudestaan olevan leivän palaa, vaikka viikon lopulla oli taaskin tehty ukolle pienokainen. — Senpä minä tiedän! Se ukko lapsineen, sanon minä, syöpi vielä tämän kunnan onteloksi. Niin se tulee käymään, siitä minä olen aivan varma. Ei konnalle toki enää pitäisi myöntää apua ja jos myöntää kerran, on ukko silloin erotettava koko siitä mökistä pois ja annettava kiertää kylää kuten Lökö-Pekka ja moni muu, varoen samalla ettei se enää koskaan saa käydä vaimonsa ja lastensa luona. Sen minä tekisin, jos minun vallassani olisi. Milloin minä vaan olen käynyt kunnankokouksessa, on kuin sanottu että siellä on aina kysymys harmaapääukon joukon elatuksesta. Se on kunnan pahennus, sanon minä sen verran.

Tasalleen neljä viikkoa on kulunut edelläkerrotusta kohtauksesta, kun taaskin on kunnankokous, jossa myöskin pyydetään apua köyhille, m.m. tuolle harmaapääukolle Törmänkylässä. Nyt ei pyydetä ainoastaan jauhoja, vaan vielä rahaakin lääkkeiden ostoon nuorimman lapsen edelliselle, jota kuului vaivaavan tuntematon, hivuttava tauti. Nuo äskeiset miehet ovat myöskin tulleet kokoukseen, tehden keskenään valmiin ehdotuksen, jonka harmaapääukon asiassa aikoivat kokoukselle esittää. He istuivat ovipenkillä vieretysten, keskenään supisten kun piirimies sanoo jokaisen kuultavasti: »Harmaapääukon joukolla ei ole taaskaan mitään syötävää ja nuorimman edelliselle lapselle olisi välttämätön hankkia lääkkeitä; se näkyy olevan tuiki sairaloinen».

— Eiköhän harmaapääukon kohtaan olisi aika ruveta miettimään sopivampia keinoja. Minä ainakin luulen tarvitsevan, eli, jos tätä menoa entiseen tapaan saa vaan yhä jatkua, on se koko kuntamme vienyt itselaiseensa kurjuuteen, kuului ovipenkiltä.

»Ei suinkaan», »mitäs vielä», kuului ukkoa puolustavia ääniä peräpenkiltä monesta suusta ja kysyivät samalla mitä he sitten ukon suhteen ehdottaisivat.

— Me ehdottaisimme että ukko karkotettaisiin ensin mökistään pois ja annettaisiin hänen kylää kiertäen elättää itseänsä; muu joukko annettaisiin olla mökissään, johon sitten annettaisiin ruokavaroja vähitellen eli tarpeen mukaan.

— Ohoh! Sepä uutta, sanoi puheenjohtaja ja luuli sellaisen toimenpiteen olevan aivan lainvastaista, koska kumminkin on selvä asia että hän on isäntä kotonaan, joskin se on pieni eli aivan kuten me muutkin, paitsi että häneltä nyt puuttuu varoja ja työkykyä perheensä elatukseksi, jota juuri nyt pyydetään, ja on meillä valta ainoastaan myöntää näitä tahi ei, mutta ei karkottaa.

Asiasta syntyi nyt miesten kesken vilkas keskustelu, jossa ei puheenvuoroa ensinkään maltettu odottaa, vaan sanoen kukin mielipiteensä asiasta, puhuivat yhtäaikaa, toiset nopeammin ja toiset harvemmin. Muutamat kokivat piirimiestä taivuttaa ottamaan sittenkin luon karkotushomman asiakseen, mutta hän ei kuitenkaan siihen millään ehdolla suostunut Sitten kysyttiin noilta ehdotuksien tekijöiltä, olisivatko he halukkaat häätämään mökistään tuota ukkoa, johon toinen heistä hyvin mielellään suostui.

Kokouksen enemmistö päätti kuitenkin yksimielisesti antaa harmaapääukolle pyydetyn avun, joten tuo mökistään karkottaminen jäi noiden kahden miehen mielivaltaan; tehkööt sen, jos tahtovat, omalla luvallaan ja edesvastuullaan.

Syksyn pureva pakkanen alkaa päivä päivältä käydä yhä kireämmäksi, jäätäen sateesta lionnutta maan pintaa, samalla kun Emäjoen juokseva virta laskee alas hienoa jään riittaa, tyynempien suvannoiden kohdalla liittyäkseen sitten yhteen. Harmaapääukkokin on nyt jättänyt pienokaiset äidin tuuditettaviksi ja tullut itse nakertamaan pirttiinsä polttopuuta vettyneestä ja oksaisesta kuusentyvestä, jota samalla vanhimmat lapset kilvalla pirttiin kantavat. Äkkiarvaamatta ilmestyy nyt ukon eteen mies, jonka silmät vihasta ja kiukusta säkenöivät, samalla ilmaisten siihen syyn.

— Minä sinulle, ukko, olen nyt paha vieras, sanoi hän. Minä kunnan nimessä käsken sinun nyt tästä pökinästäsi muuttamaan pois ja menemään kerjäten kiertämään ympäri kyliä. Siellä et saa palata mökkiin niin kauan kun joukkoasi kunnan varoilla elätetään.

Vanhukselle, joka pitkän ikänsä kuluessa oli nähnyt ja kuullut hyvin monellaista, oli kuitenkin tämä aivan ensikertaista. Hän oli nähnyt ikänsä pitkään myöskin nälkää ja vilua, ollut ankaran taudin runtelemana, pelastunut monesta uhkaavasta vaarasta, saaden kuitenkin väliin nähdä onnellisempiakin päiviä; nämä toki piti vanhus tavallisina, jotka aina sattuvat, katsomatta ihmisen muotoa, arvoa tai rikkautta. Vähän niinkuin hämmästyneenä kysyi vanhus: »Kuka se on, joka on käskenyt minun lasteni luota tästä nyt lähteä pois? Minähän olen tässä kotonani.»

— Etkö jo ole kuullut että se on kunta, joka vaatii ja syystäkin, siitä että kunnan monta vuotta on pitänyt jo joukkoasi elättää aivan niinkuin armoleivällä; etpähän tuota itse enää ansainne yhtään jauhokourallista. Mutta kyllä — — — No olkoon se jo sanomalta; ei ole huuten huokeampi, eikä parkuen parempi.

— Tottapa tuota sitten pitänee lähteä, vaan kyllä sentään sietäisi yksi päivä olla vielä kotona että paikkaileisimme tässä vaatteita, sanoi vanhus.

Kylänmies ei kuitenkaan halunnut enää mitään kuulla, vaan nopein askelin rienti takaisin sinne, josta oli tullutkin.

Mökillä syntyi nyt vilkas toiminta. Nuori vaimo rupesi vanhuksen vaatteita paikkaamaan kerjuulle lähtöä varten ja itse vanhus korjusteli kenkänsä päälle venytettyä tullokasta, kiikuttaen samalla nukkuvaa, pienintä pienokaista. Kun lapset näkivät eriskummallista olevan tekeillä, kuullen myöskin siitä mitä äskeinen vieras sanoi, kysyivät aina toistamiseen: »Minnettä te itä, nyt lättöö?» Ja kun vanhus selitti että hänen täytyy nyt lähteä kerjäämään, niin lapset pillahtivat kaikki yhtäaikaa itkemään, sanoen: »En minä, en minä, en minäkään anna itän mennä», jota kuullessa voimakas mielenliikutus valtasi ukon ja itkusilmin alkoi puhua siitä kohtalosta, johon hän, vielä noin haudan partaalla, oli joutunut. Mielenliikutus oli niin kova että vanhasta heikosta ruumiistaan katosi viimeisetkin voimat, joten täytyi jättää työnsä kesken ja painua pitkin pirtin periseinustaa maata, itkien sydämen pohjasta.

Samassa astuu pirttiin naapurin vaimo ilmoittaen että vanhukselle osoitettu kirje on kirkonkylän postitoimistossa; sitä ei kuuluttu annettavan muille kuin ainoastaan itselleen vanhukselle. Tämän kuultua haihtui osaksi vanhuksen pahamieli ja alkoi miettiä, kuka todellakin on niin hyvä ihminen että hänellekin vielä kirjoittaisi. Arvoitus oli sitten vasta selitetty kun vanhus sai mainitun kirjeen avata. Hänen vanhin poikansa, ensimäistä vaimon, oli parisenkymmentä vuotta ollut tiellä tietymättömällä, mutta kirjeessä ilmoitetaan hänet nyt kuolleeksi ja että poika eläessään oli ottanut henkivakuutuksen tuhannesta markasta, joka nyt tulee vanhuksen hyväksi. Tuo pojan kuolonilmoitus toi tosin vanhukselle paljon surunkin, sillä hän oli hänet miehuutensa päivinä kaikkein hellimmällä rakkaudella kasvattanut. Mutta tuo kerjuulle lähtö ja lapsista eroaminen tämän ilmoitetun perinnön kautta oli nyt poistettu ja sen vanhus sittenkin piti pääasiana.

Siirrymme nyt ainoastaan neljä viikkoa ajassa eteenpäin. Vanhus nytkin, kuten äsken kerrottuna päivänäkin, sahata kitkuttelee puita pirttinsä uunin lämmittämiseksi, sillä eroituksella vain että hän on nyt tuhannen markan omistaja. Hänen eteensä ilmestyy nytkin mies, se sama kylänmies, josta jo edellä kerrottiin, ei nyt häätäjänä, vaan lainan anojana. Häneltä, oli vallesmanni ottanut punttiin ainoan hevosen ja pari parasta lehmää, jotka määrättynä päivänä tulevat huutokaupalla myötäviksi. Kättäpistäen tervehtii mies vanhusta ja tarjona sitten suuhun tupakkaa, jonka jälkeen ilmoittaa asiansa, pyytäen lainaksi ainoastaan vain kolmeasataa markkaa. Vanhus luki heti miehelle rahat ja sanoi sitten: »Elkäämme koskaan enää hätyyttäkö toisiamme».

Suolle taloksi.

Kaitainen välimatka erotti suurimmasta kylän ryhmästä Risulan Villen kovalle karikkokankaalle rakennetun talon huoneineen ja paksulla kiviaidalla ympäröityinä neliskulmaisina peltoineen. Villen Ristiinan muuttaessa ympäröi taloa vanha risuaita, josta talo lienee nimensäkin saanut. Pellot oli kuokittu oikullisen moninurkkaisiksi ja niistä lähteneet kivet kasattu kaikki raunioihin keskelle peltoa.

Tätä kaikkea kauhistuen, miehen tekona kummastellen, ryhtyi Ville heti Risulaan muutettuaan parannuspuuhiin, latoen peltorauniot kaikki aidaksi talon ympärille sekä kuokkien pelloilta saaret ja niemekkeet pois, joten ne heti muodostuivat suorakulmaisiksi. Mutta tuota yhtä, navetantauspeltoa, sitä ei tahtonut mitenkään saada niin nurkilliseksi kuin toiset pellot olivat Yhdeltä kulmalta tuli vastaan syvä notkelma ja toisaalta jylhä kivilouhikko. Mutta täsmällisyytensä vuoksi tahtoi Ville tämänlaiset esteet käsivoimin murtaa rikki.

Oli lämmin ja kirkas kevätpäivä juhannuksen edellä päivänä muutamana, kun Risulan Ville oli navetantauspeltonsa takanurkalla vääntämässä ylös viimeistä alakiveä, jonka kanssa hän oli nujunnut koko kuluneen päivän, varhaisesta aamusta asti ja oli nyt juuri aivan vähällä saada sen kuopastaan maanpäälle, mutta pahaksi onneksi se taas muljahti kuoppaansa takaisin. Villen likisin naapuri, Katiskan Risto oli paluumatkalla, käytyään Nevasuon takana, etsien illalla karjasta poisjäänyttä sonnimullikkata ja sattui nyt poikkeamaan Villen kuokosmaan kautta. Kun muutoinkin oli vähän asiaa, meni Villen luo ja istahtaen kivelle alkoi:

— Kyllä et sinäkään, Ville, leikillä leipää syö, kun tämmöiseen kivilouhikkoon peltoa olet tehnyt.

Villekin rupesi nyt istumaan, vaikka vieraan työmaalle sattuessa se oli harvinaista; istuen Ristoa vastapäätä ja pyyhkien hikeä otsaltaan alkoi vaikeroida, kuinka luomakunnassa ja varsinkin maanviljelyksen alalla ihmisten etuun katsoen on kaikki sattunut nurinpäin. Paras peltomulta ja maa olisi alankomailla, mutta siellä pitää valtiutta hyinen halla, ijänikuinen routa ja turmeleva ruostevesi, jonkavuoksi meidän ihmistenlasten täytyy kiipeillä ylös vaaroille, joille pellon saapi ainoastaan hyvin suurella työllä, niinkuin tämäkin tässä silmiemme edessä. Tätä nyt vaan täytyy jyystää, purkaa ja silittää, saadakseen leivänpalan elääkseen. Katiskon Risto olisi kyllä luonnostaan ollut ehkäpä innokas maanviljelijä, mutta taloudellinen ahdinko oli hänet samoin kuin kylän toisetkin asukkaat syöstänyt sille pohjalle että maanviljelys oli jäänyt takapajulle ja elämä kokonaan riippui nyt satunnaisista työnansioista. Mutta talvella ajaessaan rahtikuormia kaupungista oli hän sattunut kuulemaan matkalla muutamassa kestikievarissa agronoomin kokouksessaan yleisölle esittävän muiden maanviljelysneuvojen ohella myöskin suonviljelystä, että moni suo köyhässä maassamme omaa suuria rikkauksin, jos niitä vaan osattaisiin sieltä oikealla tavalla eloon herättää. Sanoipa kertoneen vielä senkin ennen kuulemattoman seikan, että suonviljelys täyttää tarkoituksensa vasta silloin kun koko talonsa on muuttanut sinne. Näitä kaikkia kertoi nyt Risto Villelle, ei nyt varsin senkään vuoksi että Ville näitä itse käytännössä tulisi toteuttamaan, vaan paremmin lohdutukseksi väsymystä tuntevalle naapurille.

Kuultuaan Riston kertomuksen sai Villen koko muoto erityisemmän värinsä. Hän rupesi nyt ajattelemaan, olisiko tuossa Riston puheessa perää ja oliko agronoomi todellakin sanonut voivan suota niin hyvällä menestyksellä viljellä ja oliko hänellä esittämistään asioista todellakin oma kokemus. Riston pois lähtiessä sanoi Ville vielä: »Tahdon heti ottaa selvän, voipiko suota hyvällä menestyksellä viljellä ja siksi annan tuonkin kiven tuossa haudassaan maata vielä niinkauvan kunnes Novasuo oikein tarkoin on tutkittu ja talon muutto sinne päätelty».

Seuraavalla viikolla olivat kaikki koko Katiskankylän isännät kaupunkimatkalla noutamassa rahtikuormia eräälle vasta paikkakunnalle muuttaneelle suurelle kauppaliikkeelle. Myöskin Risulan Ville matalajalkaisella ruunallaan oli samassa joukossa paluumatkalla, mutta ei samalla asialla kuin toiset. Hänellä oli kaupungissa ollut omia ostoksia ja yksi sellainen asia, josta hän ei puhunut paljon kenellenkään, ajeli vaan jotenkin keveällä kuormalla ja vähän etupuolella toisista kylänsä miehistä, joten aivan vähän yksikään heistä sai matkalla Villeä puhutella. Kuiskailtiin kyllä miesten kesken Risulan Villeltä olevan joku erilaisempi elämän käännekohta tekeillä, vaan mitä laatua sen piti olla, ei yksikään osannut oikein selittää.

Seuraavana sunnuntaina iltapäivällä olivat kaikki Katiskonkylän valttimiehet tapansa mukaan taas kokoutuneet Katiskon Riston avaraan pirttiin juttelemaan tapauksista viikon varrella ja tällä tavalla aikaansa kuluttamaan. Pehkosen Tuomas jutteli ensin kaupunkitapauksista viime käyntikerralla. Kertoi muun muassa aivan varsin ilkeyksissään suututtaneensa siellä yhden kauppaneidin, tinkaamalla kahvikilopuoliskon hintaa, vaan kun ei sekään auttanut, haukkuneensa lopuksi jotenkin hävyttömästi ja menneensä sitten ostamaan toisesta kaupasta. Huonekuntainen Perttu Liepponen esitteli heti sen jälkeen erästä yhteistoimintaa: yhteistä kieltäytymistä rahdinvedosta kauppiaille, jos vaan eivät suostu nostamaan rahtipalkkaa yhdellä pennillä jokaiselta kg:lta, joten siitä ajanpitkään keräytyisi meille rahdinvedättäjille melkoinen summa.

Sillanpään Jussi huomautti, ettei se toimenpide hulluinta olisi, jos vaan se yksistään rahtimiesten vallassa olisi, vaan luuli että kauppamiehillä on kyllä valta puolellaan, valta tilata rahtimiehet muualta, hankkia rautatie tahi muu ilmapallo, jolloin tämän kylän asukkaat jäisivät aivan tyhjäntoimittajiksi, nälkään nääntymään, ja arveli sen vuoksi olevan edullista pysyä liikemiehille uskollisina ilman noita liikoja vaatimuksia, ottaen vastaan sen niitä he mielihyvällä antavat.

Mutta talon toisen pirtin isäntä Katiskon Hermanni tiesi kaikista kummallisimman seikan. Tiesi että Risulan Ville ensi viikon perjantaina tulee pyytämään kylän jokahisen talon miestä hevosineen talkoossa muuttamaan taloansa Nevasuon saarelle ja että juuri tätä hanketta valmistaakseen on Ville viime viikolla kaupungissa kulkenut. Tiesi kertoa että juuri eilen oli agronoomi Villen vaatimuksesta käynyt Nevasuota syynäämässä ja kuulemma on Villen aikomuksen Nevasuon saarelle hyväksynyt. Tämä isännän kertoma uutinen, se se lie herättänyt jokahisen talossa olevan korvan kuulemaan sitä ääntä, joka pirtissä syntyi. He tekivät nyt tästä Villen taloushommasta laskelmia ja päätöksiä monella eri tavalla, kunnes paikalla sattunut kylän kuppari avasi leveän suunsa ja kertoi mitä hän juuri viime yön aikana Risulassa oli nähnyt ja kuullut. Siellä oli emäntä ollut varsin pahalla tuulella. Oli aivan lakkaamatta haukkunut isäntää siitä suolle muuttohommasta, oli sanonut jäsentaudin jo ennestään tarpeeksi suuria pahkoja tehneen nilkkoihin ja käsivarsiin, joten, jos nyt vietäisiin suolle kylmää vettä kahlaamaan, jäytäisi tauti koko ruumiin päästä päähän pilalle. »Ja entäs lapset?» oli emäntä sanonut. Jokaisessa niissä jo entuudestaan on elttataudin oireet. Niihin nyt jos oikea suoeltta tulisi, olisi kait riittämään asti mieliharmia.

Kuppari kertoi isännän illalla narrailleen vain emäntää ja käskeneen kupata leuvan nenään että senkään ajan malttaisi vaiti olla ja lähtisi paha veri pois. Mutta eipäs onnistunut! Emäntä oli saunassakin isäntää haukkua napsutellut ja leuvan nenään kupparin imemä sarvi oli emännän pauhatessa pudonnut aina pois, vaikka kuppari sanoi moneen kertaan varottaneensa olemaan edes hetken ääneti, että veri ennättäisi sarveen keräytyä. Tämä kupparin kertomus antoi yhä vaan lisää vauhtia jo ennestään hyvään alkuun päässeelle ilveilylle, johon talon veitikkamainen poika lisäsi vielä sen seikan, että Risulan Villestä perheineen kuulemma tulee eräs uusi laji suoruippia, joita ei vielä ole yliopiston lintukokoelmassa. Mutta pojan isä tarttui pojan tukkaan molemmin käsin kiini sanoen: »Vai sinä poika nostattelet semmoista juorua, josta uusi rikoslaki varmaan voisi rangaista». Risto pysyi koko ajan totisena ja lopussa vasta sanoi: »Leikkinä te kyllä Villen homman pidätte ja olkoon se vaikka sitä, kuitenkin minä olen ensimäinen Villen jälestä suolle muuttaja ja luulenpa vähän että minun yllytyksestäni Villekin on puuhaan jo ruvennut». Tämä Riston puhe vakautti miesten mielet entiselleen ja heti oltiin taas kiini rahdinveto-tarinassa, jonka nyt oli alkuun pannut Männikön Tahvo.

Seuraavan viikon perjantaina oli suuri liike Risulan ja Nevasuon välillä. Nyt näet oli Villen talkoopäivä talon muuttamisessa, johon kutsun mukaan oli saapunut kaksikymmentäviisi hevosta ja viidettäkymmentä miestä. Muuttomatkaa oli vaan kolme vanhaa paaluväliä, siksi joutui työ niin että muutettiin koko talo yhtenä päivänä, paitsi riihikartanoa, joka jäi vielä vanhalle paikalle.

Lukemattomia vuosia on Ville jo asunut uudella paikallaan Nevasuon saarella, herättäen eloon luonnon kahlehtimia Nevasuon rikkauksia. Siinä työssä Ville ei olekaan pettynyt. Toiset talot kun eivät uskaltaneet heti seurata Villen esimerkkiä, jolloin heillä olisi ollut vielä vähän jälellä taloudellisia voimia, kävi se myöhemmin heille mahdottomaksi, sillä he olivat kaikki sortuneet aina kurjimpaan köyhyyteen. Ainoa taattu elinkeino, joka heillä vielä jälellä oli, johon olivat tottuneet, jolle kaiken elämänsä uhranneet ja voimansa ja aikansa kuluttaneet, oli rahdinveto ja tervankeitto niinkauvan kun metsä viimeiseen asti oli tarkattu. Mutta sitten oli jälellä enää vain rappeutunut talo, lama hevonen ja kädessä rikkinäiset kintaat.

Näin oli Risulan Villen suuremmoinen homma hyvästi onnistunut, samalla kun kylän toiset talolliset olivat epäuskossaan ja suuressa saamattomuudessaan luistaneet kurjuutta kohti.

Tervajoella.

Tervajoki, jota lähdemme nyt ylöspäin matkustamaan, laskee vetensä Pyhännänjoen kautta emäjokeen Ristijärvellä.