Part 3

Kun lähdemme Tervajokea nousemaan ylöspäin, ei olo alkumatkasta muuta niin huomattavaa kuin että joki nakkaa mutkan puoleen ja toiseen, ikään kuin se oikullisena salomaalaisten kulkureittinä varsin halusta tahtoisi muukalaisena sinua eksyttää. Sanottua vyyhteilyä saat matkustaa pitkälti. Se kuitenkaan ei sinua ikävystytä, mutta paremmin huvittaa nähdä molemminpuolin jokea miellyttävän näköiset niittyniemekkeet Ei kaukana joen vasemmalla sivustalla näkyy sakean metsän peittämänä Luolavaura-niminen maisema luolineen ja kallioineen. Vaaran pohjoispuolisella liepeellä on todellakin varsin kamalan näköisiä luolia ja komeroita, joissa ilvesten on huomattu asustavan ja pitävän pesiään. Joki ikäänkuin uteliaisuudesta on pistäytynyt tuon vaaran alla, sillä nyt se ottaa aivan eri suunnan. Vieläkin niitä kauniita niittyniemiä, kunnes vastaasi tulee koski, nimeltä Pitkäkoski, johon toistakymmentä vuotta sitten raivattiin valtion kustannuksella kulkuväylä, jolla on suuri merkitys tämän perukkakunnan elintarpeiden hankkimiselle kesäpuolella vuotta.

Kosken alla sen vasemmanpuolisella rannalla näkyy pari pientä soutuvenettä. Ylempänä, niin kaukana kuin silmäsi erottaa, on maisema nimeltä Kääriönvaara, jossa lähi toisiaan asuu kolme eri mökkiläistä. Jo useamman vuosikymmenen nämä mökit täällä ovat olleet, nähden aika-ajoin kurjimpaakin kurjuutta, ollen kaukana ihmisten ilmoilta puutteen ja köyhyyden painostamina. Näistä kustakin sanotaan olevan erityisempi historia, joka elämäntarinana olisi mitä hauskin kuulla, mutta nämä pienet rivit eivät siihen tilaa myönnä. Lyhyesti sanottu vain: Jokunen häjyntapainen on paennut tänne erämaan yksinäisyyteen, olemasta rauhallisten ihmisten tiellä ja vastuksena.

Koskenniskasta ylöspäin muuttuu joki virtavammaksi ja kohta ollaan toisen kosken alla. Mutta sitä ennen on mentävä joen pahimmat ja konstillisimmat mutkat. Siinä näyttää joki ikäänkuin hätäyksissään tormelehtaneen puoleen ja toiseen, mieltäpitäen vähän että jos olisikin ryöhältää suoraan Laajanlahden solakkaan Pyhäntäjärvellä, mutta sepä olikin luonnon voimille mahdotonta, sillä vastassa oli lujaperäinen, korkea Hietavaaran maisema.

Nyt on paras vetää vene törmälle ja mennä jalkaisin ylöspäin, vaan sitä ennen sopii käydä vähän ylempänä vaaralla Tuohilehdon talossa, jossa asukkaat ovat toimellista ja uutteraa väkeä ja ystävänä ottavat vieraan vastaan.

Palattuamme joelle takaisin emme löydä mitään merkillistä ylöspäin noustessa ennenkuin Louhenkoskella. Sen yläosassa on kaksi jyrkkää putousta, joista alimmainen on ylimmäistä suurempi, joten ylimmäinen ikäänkuin antaa vauhtia alimmaiselle. Siinä, etenkin tulvan aikana on sellainen vesiputous, jolle Imatralta saapi vertoja hakea. Seisoessasi putouksen luona korkealla törmällä tunnet julkaisi alla maan tärisevän ja tullaksesi toverisi puheen täysin ymmärtämään, täytyy silmilläsi seurata puhujan suunliikettä.

Näin luonnon kauniilla paikalla sopii ottaa vähän lepoa ja istahtaa kivelle joen rannalla. Mutta jos luot silmäsi takapuolelle jokea, nimittäin päivän puolelle, huomaat siellä luonnon valmistamia tyyny-istuimia; ne ovat lempisammalten peittämät kallion kielekkeet ja mättäät, takana varjostava, humiseva kuusikko ja istuintasi ympäröi kukkiva pihlajapensas, jonka tuoksusta nauttien olet kohta tuudittanut mitä sikeimpään uneen, josta herättyäsi utelias mielesi tahtoisi nähdä vieläkin enemmän ja erilaista kuin mitä silmiesi edessä on. Koski loppuu nyt kokonaan ja tulee jotenkin tyyni suvantovesi, molemmin puolin kauniita niittyniemiä, mutta yhä etempää Piettivaara, josta on taruja menneiltä ajoilta, sekä toisaalla laaja Louhenkangas surullisine näytöksineen.

Näillä tienoin jokea kerrotaan erään kerran muutaman miehen nähneen suuren hau'in, jota hän sitten rupesi pyydystämään. Mukanaan olevan jänislangan silmusti mies hau'in kaulaan, jolla aikoi vetää sen maalle. Muita nyt tuli voimain koetus miehen ja kalan välillä. Kalan hyökyillessä topri mies toisella kädellään koivusta kiini, samalla kun toisella kädellään piti langasta. Kala kuitenkin vei voiton ja pelasti kauniin lihansa miehen käsistä, suureksi harmiksi pyydystäjälle.

Kappaleen matkaa alempana olisi eräs tarina ollut kerrottava, joka oli vähällä unhottua. Tarina ei nyt ole niin erähäisen kummallinen, vaan ehkä paremmin harvinainen. Siellä on laaja parrakkoniittyniemeke, jossa niittytyöjye ilman isäntää oli heinän niitossa auringon kuumasti paistaessa heinäkuun alkupäivinä. Tuota kovaa parrakkoheinikkoa ei renki sitten taipunut niittämään muutoin kuin että piian piti juomatuopilla kantaa joesta vettä heinikkoon. Tarina ei kerro missä mielessä tämä tapahtui, mutta meidän ehdottomasti tuo renki täytyy tuomita laiskaksi ja piika taas varsin nöyräksi palvelijaksi.

Palattuamme siihen missä äsken olimme, on edessämme hävitetty Louhenkangas ikävine näytöksineen. Petäjikkö kuin linna kasvoi muinoin kankaalla. Mutta vähää ennen isonjaon käyntiä, ehkäpä kateudesta, osa petäjikköä on maahan kaadettu, jälellä olevista osa sen jälkeen myöty sahayhtiölle aivan polkuhinnasta, viimeiset taas tuuli maahan kantanut ja lopullisen hävityksen tehnyt tuli. Laaja, miljoonia kantava maa-ala, joka jaon kautta joutui kolmen talon osaksi, on näin ikävällä tavalla tullut hävitetyksi. Ulompana joesta kankaan selänteeltä löytyy leveä polkutie, ei kuitenkaan rattailla ajettavaa leveyttä. Kun lähdet tietä ylöspäin nousemaan, voipi sattua että näet kaukaa, silmän kantaman päästä pölisevän mullan tuulispään tavoin pilvenä nousevan ilmaan ja pilven sisästä näet liikkuvan olennon. Meikäläinen ei tuota pidä juuri minäkään ihmeenä, sillä se tietää mikä liike tavallisesti tiellä on. Lähemmäksi tultua näkyykin että se on tervan vedättäjä. Hevonen on valjastettu vasituisten aisain väliin ja aisain alaneniin on kiinnitetty kaksi tervatynnyriä, joitten hevosen vetäessä täytyy pyöriä. Vedettävä matka on niin pitkä että pitkänä juhannuskesän päivänä ehtii yhdellä hevosella tuoda yhden kerran vaan. Suuret vaivat näkee hevonen, vaikka ei helppoa liene miehellenkään. Tällä tavalla tätä tietä ajan pitkään on kuletettu jo äärettömät summat, jotka sitten on käytetty yhtä suuren köyhyyden lieventämiseksi.

Tietä ylöspäin noustessa täytyy kerran vielä mennä joesta poikki, muutoin on sitä pitkälti, kokonaisen nälkärupeaman pituudelta. Vihdoin viimeinkin aukeaa eteen järvi. Sen nimi on Tervajärvi, pituudeltaan noin 4 ja leveydeltään 1,5 km. Istahdat rannalle ja leväytät väsyneitä jalkojasi, samalla kun läikkyvän järven takaa näet kallioita ja vaaroja petäjikkömetsineen, joitten omistaja on kruunu. Maisemia näkyy Kuhmon puolelta asti, jossa latvavesienkin lähtöpaikat ovat.

Pieni silmäys vain nyt tämän kylän-perukan elämänvaiheisiin sen nykyiseltä ajalta. Tosiasia on että kulkuneuvojen huonous on osaltaan lamauttanut näiden talojen ehkä jo entuudestaan häilyvää elämäntoimintaa. Luulen että ne talot ja talojen osat, jotka täällä autioiksi syrjämaiksi ovat joutuneet, ovat sen tehneet edellämainitun seikan vuoksi. Kun viimekesäinen kato antoi aihetta työpalkkain hankkimiseen paikkakunnalla, rohkenivat kylän toimellisimmat miehet esittää läänin hätäapukomitealle hätäaputyönä kyläntien tekopuuhan kylänsä nurkalle. Mutta pyyntöä piti myöskin seurata asianymmärtäväin puoltolause. Vaan kukapa kurjia puolustaisi, onnettomia auttaisi? Tien alkupäälle tosin perukan asukasten mielihyviksi varoja myönnettiin. Pyydettiin keskuskomitealta varoja jatkon rakentamiseen. Myönnettiin, ehkä vieläkään ei perille asti. Ehkäpä tulevaisuus jatkaa tien perille asti, jolloin vaivoissa ja vastuksissa sitkistynyt kylän asujamisto uupumattoman tarmonsa vakauttamana ja tulevaisuuteen luottaen muurahaisen tavalla ja ahkeruudella näyttää vielä jo kauvan valtateiden varrella asuneille, miten kaukaisen Tervajärven ympärillä asutaan ja eletään.

Nyt olemme siis vieläkin Tervajärven rannalla ja kentiesi haluamme pistäytyä taloon. Ehkäpä kävelemmekin nyt kylän takimaiseen taloon, Viitavaaran kruununtorppaan. Sinne pääsemme noin 3:men km matkalla. Sinä aavistat menevämme nyt taloon, jossa silmiinpistävä epäjärjestys ja lika kuuluvat tavallisuuteen, mutta se käypi nyt aivan päinvastoin. Jos kiertelet koko torpan ympäriinsä, et löydäkään muuta kuin järjestystä. Samoin huoneiden sisältä. Kahvi, jota kuparin kirkkaasta ja puhtaasta pannusta saat, maistuu luonnollisen hyvältä. Samoin muukin ruoka. Sinua nyt jo kovasti väsyttää, vaan mieluummin haluat kohteliaan ja leikkiäkin suvaitsevan isännän ja emännän kanssa tarinoida elämän ja tapausten eri aloilta, kunnes viimein uupuneena rupeat vetelemään synkimmän sydänmaan rauhallista unta.

Ruotipoika.

Martinmäen isäntä oli emäntäänsä jo monta monituista kertaa varottanut siitä että talossa piti olla aina huonoa sekaleipää kerjäläisten varalta ja varsinkin ruotipojalle, joka aina talossa oli. Mutta nyt oli emäntä vastoin tavallisuutta ollut huoleton, kun oli sekajauhojen ja ruotipojan leivän antanut loppua viimeiseen kannikkaan asti, isännälle siitä ilmoittamatta.

Oli maanantai-aamu heinäntekoajan alussa, kun työväki puuhaili niitylle lähtöä. Ruotipojan myöskin olisi pitänyt lähteä mukaan, vaan nyt se ei käynyt laatuun sentähden että ruotipojan oma sekaleipä oli loppunut ja tavallista työväen leipää ei sopinut ruotipojalle antaa juuri sen vuoksi, että hän ei kuitenkaan piisannut työnteossa renki Aapelille.

Kelpo nuhdesaarnan sanottuaan emännälle ja työväen niitylle laitettuaan, meni isäntä ruotipojan kanssa aittaan. Aitan nurkkahinkalon pohjalla oli vielä vähän hallavuoden aikuisia ohrankahuja. Niitä pyyhiskeli isäntä sieltä säkkiin ja käski sitten ruotipojan mennä myllyyn jauhattamaan. Niistä emännän pitäisi sitten tehdä ruotipojalle leipää.

Viimeisen sekaleipäkannikan saatuaan evääksi lähti poika kahusäkki selässä myllyyn, johon oli kolmen kilometrin matka.

Isäntä itse aikoi niitylle lähteä vasta tiistaiaamuna, jolloin ruotipoika myöskin jo joutuisi. Tämän maanantaipäivän ajatteli hän uhrata talon järjestämiseen, varsinkin naistehtäväin puolella. Keskellä parasta touhua, päivän helteessä, johtui isännän mieleen myöskin myllymies. »Sitten sen välttää», sanoi isäntä, »jos siellä myllyssä käypi samoin kuin viime syksynäkin, jolloin pussi joutui myllyn navan ympärille ja puolet jyvistä oli vuotanut koskeen.»

Keskellä kaikkea kiirettä lähti isäntä juosten myllyyn ruotipojan jauhattamista katsomaan.

Sulku on vielä auki, myllystä kuuluu jyrinä ja poika jyvätuutin lauteilla selällään kellien laulaa:

»Mylläri itse päältä junttaa.»

— Ääh, mylläri itse, sanoi isäntä. Oletkos sinä ajatellut, jos pussi vuotaa nyt niinkuin teki viime syksynäkin.

— En ole ajatellut, eikähän noista suurta vahinkoa tule, jos jokunen jyvä pirahtaakin, sanoi poika.

Isäntä katsoi tuuttiin ja kun näki siellä vielä parisen kappaa jyviä olevan, sulki myllyn ja meni portaita alas myllyn alle katsomaan, onko myllyn pussi hatara. Poika tuli siihen huomioon, että kun isäntä on mennyt myllyn alle, on mylly pantava pyörimään, jotta isäntä siten paremmin saisi huomion myllyn tilasta. Ei muuta kuin poika painoi sulun auki ja mylly rupesi pyörimään. Mutta ai ja voi, mikä tuli! Poika itsekin jo huomasi tekonsa pahaksi, kun isäntä keikkelehtää kosken aalloissa, milloin käsi tahi jalka, milloin pää vedestä näkyy. Alempana loppuu koski, jossa molemmilla rannoilla kiertää vesi ylöspäin, kulettaen suvannossa leijailevaa vesivaahtoa. Takapuolisella rannalla on pajupehko, siitä saapi isäntä molemmilla käsillään kiini ja vetäytyy törmälle.

Nyt ei ruotipoika tohtinut enää isännän näkyviin tulla ollenkaan, sillä hän arvosi jo edeltäpäinkin mikä rangaistus isännän kädestä olisi seurauksena.

Kun poika ei tullut kotiin eikä lähitienoilta muuallakaan nähty, tultiin kaikkialta siihen vakaumukseen että poika oli menettänyt itsensä.

Uutinen pojan katoamisesta unehtui viimein kaikilta; ei ollut sellaista, joka etsimiseen olisi ryhtynyt. Pojalta oli äiti kuollut ja isää ei ollut olemassakaan.

* * * * *

Jatkaessamme kertomusta siirrymme vuotta kolmisenkymmentä eteenpäin. Martinmäen vanha isäntä vielä elää, mutta emäntä jo aikoja sitten on kätketty maan poveen. Entisessä talossaan Martinmäessä asuu vielä vanhus, ei isäntänä, mutta pientä eläkettä nauttivana. Eräiden sekavain asiain pelottamana rupesi vanhus pojalleen Vilkolle eläkkeelle, mutta pojan taloudenhoito meni kaikki nurinpuolisesti, joten monta vuotta ei poika saanut taloa hallita, ennen kuin se joutui vieraisiin käsiin.

Vieras kun tuli taloa hoitamaan, ei antanutkaan elatusvanhuksen syödä pöydältä työväen kanssa kuten oma poika teki, vaan pakotti tyytymään siihen osaan, joka pojan kanssa oli kirjallisesti määrätty. Nyt alkoivat vanhukselle nuo elätin surulliset päivät; ei ystävällistä sanaa, ei ruokaa riittämään asti ja sekin vähä huonoa. Ikävän, puutteen, vilun ja nälän kuihduttamana koivuiseen keppiinsä varautuneena, syviin mietteihin vaipuneena istuu vanhus pirtin loukossa eräänä huhtikuun päivänä, vieläpä puhkeaa huokauksiin: »Tyhmästi minä sittenkin tein, kun pojalleni möin talon eläkettä vastaan ja pettämättömän toivoni, tyttäreni, annoin lähteä Amerikkaan. Tänä päivänä on talo taas myöty kruununvoudin luona, eikä tiedä minkälainen kiduttaja tähän tulee. Voi jos päiväni olisivat päättyneet!»

Samassa ilmestyi vanhuksen eteen puhtaisiin vaatteihin puettu mies ja nainen, jotka tervehdykseksi vanhukselle ojentivat kätensä. Vanhus epäilevänä nostaa lattiaan luodut silmänsä ylös ja kysyy: »Ketä te olette?» Nainen puristaen lujasti vanhuksen kättä, sanoo: »Eikö isä enää tunne minua. Minä olen tyttärenne Hanna ja tämä on minun mieheni; olemme nyt tulleet Amerikasta teitä hoitamaan vanhalla ijällänne.» Vanhuksen silmät nyt kirkastuvat ja hymyilevänä katsoo hän heihin molempiin, mutta miehen silmiin katsoessaan hymähtää: »Amerikkalainen». Mies toistamiseen tarttuu vanhuksen käteen ja sanoo: »Varmaan ette enää minun tunne, sillä minä olin vielä nuori silloin kun myllyn sulusta laskin vettä päällenne ja olitte vähällä hukkua. Minun täytyi silloin paeta ja nöyrimmästi pyydän nyt sitä teiltä anteeksi. Minä pelkäsin teidän kiuhtuvan vihaanne, että te kostaessanne minulle löisitte luuni murskaksi, sentähden juuri pakenin. Mutta Jumala, joka kaikki asiat kääntää parhain päin, on nytkin toimittanut niin, että pahin hylkyläisenne vanhalla ijällänne on tullut teitä lohduttamaan, elättämään ja hoitamaan. Minä olen nyt rakkaimman tyttärenne mies ja vävypoikannne ja olemme tänä päivänä ostaneet tämän talon; voitte siis nyt olla vakuutettu toimeentulostanne ikänne viimeisinä päivinä.»

Kuinka tämä kaikki on mahdollista! olisi vanhus mielellään tahtonut sanoa, mutta ikävän ja huolen runtelemana oli hänen tajunsa jo niin lahonnut, ettei huomattavaa sanaa tullut sinne eikä tänne päin.

Markkinaturkki.

— Oliko montakin muokattavaa lammasnahkaa siellä Hetteen perällä, josta Jussi nyt tuletkin?

— Ei sen useampaa kuin sille pojan viikarille turkiksi; niistä kuuluttiin aikovan markkinaturkki jouduttaa. No jo siitä talosta hentoo vesittelemättä toiseen paikkaan lähteä. Minullaisella miehellä siinä näkyi oikein tosi ikävä tulevan ja tuntuu ikäänkuin älyn päälle kävisi, kun ne siinä pitävät niin sanomattoman suurta rätinätä.

— Mitä kaikkea ne siinä sitten hommasivat?

— Mitä ne hommasivat. Se alituinen hammaslelu keskenään. Hävyttömät! Yhtenä iltana se sitten kumma oli tulla. Koiranpentu oli ne lammasnahat saanut kynsiinsä hämärätuntia nukuttaessa ja oli repinyt ne pahanpilalle. Itse ukko julmistui silloin kovasti koiranpennulle ja olisi tainnut antaa heti kukakäski, vaan poika äitinsä kanssa joutui väliin, eikä paljoa puuttunut silloin ettei ukolta niskoja muserrettu luontokappaleen puolesta, niinkuin itse sanoivat. No se poika se vasta koko luikku on. Sen kanssahan minun piti nahkojakin vetää ja siinä se kun laulaa läikätti aivan lakkaamatta; se minun vanhaa mieltäni varsin tympäsi. Lauloi vielä mitä rumimpia roistojen rällätyksiä, joita älyn ihminen ei toki hentoisi huuliltaan päästää. Mutta oli sitä minullakin mieltä. Minä aivan varsin tahallani jätin nahkoista reunat koviksi ja keskustan vetelin kuta pehmeämmäksi, joista tuli sitten kuin suureen päähän taivutettu hattu.

— Mistäs päin se nyt raatari kulkee?

— Minähän kävin Hetteenperän pojalle markkinaturkkia ompelemassa. Ei kyllä missään nimessä olisi sinne nyt joutanut, kun siellä vaarallakin olisi pitänyt käydä sulhasvaatteet tekasemassa, vaan se poika pani semmoisen kivaltin että siinä ei auttanut ilo, ei armo.

— Taisivat turkkinahat, niinkuin muutkin kapistukset olla oikein ehta hyviä.

— Ei olleet hyviä, vaan semmoisen miehen turkiksi ne kyllä välttivät. No siinä se on moinen miehen alku. Se alituisesti laulaa läilättää, vaikka ei osaa nuottiakaan ja muutoinkin puhuu hyvin typerästi. Oi-niin sanomattoman ikävä ollakseni että kiitin kun pääsin siitä talosta erilleni. Yhtenä iltana sain vielä oven takaa salaa kuunella kun keskenään puhuivat, että muka minä söisin liian paljon voita ja maitoa, enkä osaisi ommella niin hyvästi kun se ja se. Häjyyksissäni heitin sitten pojan turkin hartioihin oikein lomahtamalla liikaa nahkaa, että huomaisivat markkinoillakin kaikkein suurimmastakin joukosta, missä Hetteenperän poika hömmöttää.

* * * * *

— Mitäs kaikkea sinne markkinoille kuuluu? Olivatko lammas- ja oravannahat kalliita ja oliko muutoin paljon rahvasta, myöskin Hetteenperän poika uuden turkkinsa kanssa?

— Näkyi Hetteenperän poikakin uuden turkkinsa kanssa, mutta muutoin huonolla onnella. Hän lähti torilta keskuskatua astua hötkyttelemään, samalla sommitellen sanoiksi kauppiasten ovenpäälliskylteistä nimiä, kun samassa eräs mustalainen ajoi vastaan. Sitä poika ei huomannet ennenkuin aisa oli pukannut turkista toisen povipuolen kokonaan irti. Nähkääs, uudesta markkinaturkista!