Part 1
HEITUKAT
Adrien Zograffin kolmas kertomus
Kirj.
PANAIT ISTRATI
Tekijän luvalla suomentanut
Anna Silfverblad
Helsingissä, kustannusosakeyhtiö kirja, 1927.
SISÄLLYS:
Floarea Codrilor kertoo Elias Viisas Elias Viisaan kertomus Munkki Spilca Munkki Spilcan kertomus Vataffi Movila Vataffi Movilan tarina Jeremias, metsän poika Jeremiaan kertomus Heitukka
HEITUKAT
»Adrien, nyt esitän sinulle heitukat», sanoi Jeremias. »Ja kaikkein ensimmäiseksi päällikkömme Floritchican, joka luopui tuttavallisesta nimestään ja omaksui nimen, joka soveltui paremmin naisen arvolle:
FLOAREA CODRILOR [Metsäkukka] Heitukkain kapteeni.
— Te tahdotte sälyttää naisellisille hartioilleni edesvastuun taakan ja vaaditte minua vastaamaan päälläni sen laiminlyömisestä. Suostun kumpaankin... siksi meidän on tunnettava toisemme: te kerrotte minulle, keitä olette. Minä puolestani kerron teille ensinnä, kuka minä olen...»
Hän ei pitkiin aikoihin sanonut mitään, vaan käveli mietteissään edestakaisin.
Oli kulunut kuusi viikkoa Cosman kuolemasta, ja tänä sumuisena lokakuun aamuna, jonka edellisenä päivänä olimme saapuneet Hämärään laaksoon, putoilivat kapteenin sanat raskaina kuin hiljaisuus, joka ympäröi meitä tämän vähän tunnetun ja luoksepääsemättömän vuoriseudun sydämessä.
Neljätoista miestä, jotka olivat valinneet _uuden elämän_, loikoili nahkaisissa cojoceissaan sinne tänne heitettyjen aseiden ja tavaroiden keskellä, sillävälin kun hevoset kulkivat onnellisessa rauhassa. Esikunnan (sen muodostivat: _Spilca_, salaperäinen munkki, _Movila_, uusi vataffi [eräänlainen ylin tarkastusmies]; Elias ja minä) oli päätettävä tästä _uudesta elämästä_. Mutta kapteenimme äkkinäinen ja odottamaton vaatimus oli sille yllätys. Kahdeksantoista silmäparia iskeytyi tuohon rohkeasydämiseen, kokemuksista rikkaaseen ja yritteliääseen naiseen.
Päässään villalankainen turbaani, hartioilla ketunnahkaviitta, jalassa leveät housut, _chalvarit_, jotka soivat hänelle erinomaisen liikuntavapauden, hän mitteli kuumeisesti Karhuluolan lattiaa, jonka olimme edellisenä päivänä ottaneet haltuumme — talviasuinpaikaksemme. Vataffi nousi ja ryhtyi valmistamaan turkkilaista kahvia, minkä ylellisyyden Floarea oli tuonut mukanaan. Viimemainittu piti sitä välttämättömänä elämälle, metsäläiselämällekin.
Joko tahtoen koota ajatuksiaan tai antaakseen meille aikaa koota ajatuksiamme, hän vaikeni yhä, käveli edestakaisin ja katseli vuoroon pientä joukkoaan, vuoroon sumuun verhoutuneita rinteitä. Hänen kaidat kasvonsa olivat hiukan kalpeat, tummat varjot ympäröivät hänen silmiään, ja hänen huulensa, jotka muutoin loistivat punaisina kuin mansikat, olivat nyt ahavoituneet. Miehet seurasivat häntä levottomin ja samalla kunnioittavin katsein: tämä Cosman perintö oli heidän mielestään täynnä salaperäisyyttä ja vieläkin enemmän ylevyyttä. Tiedettiin hänen viettäneen kuljeksivaa elämää ja tuntevan perin juurin tämän maan, jonka pyöveleitä vastaan hän oli vannoutunut käymään leppymätöntä ja oikeutettua sotaa.
Tämä oli uskalikkojen mieleen. Mutta hän oli _nainen_ sittenkin. Ja sievä päälle päätteeksi.
Mitä, hän tekisi kauneudellaan näillä karhujen asuinmailla? Totta oli myöskin, ettei Cosman kuoltua kukaan osannut ratsastaa hänen hevosellaan paremmin kuin Floarea eikä kestää paremmin väsymystä ja kieltäymyksiä eikä toimia ripeämmin kuin hän. _Ainoan_ rakastajansa ruumiin ääressä hän oli julistanut:
»Täst'edes olen _Floarea Codrilor_, metsien rakastettu, vapaan miehen ystävä, ja teidän avullanne, vääryyden tuomitsija».
Vataffi Movila tarjosi hänelle höyryävän kahvikupin ja tupakkakotelonsa, jotka nähdessään hänen silmänsä kirkastuivat. Hänelle tuotiin jakkara istuimeksi. Hän joi ja poltteli. Ja ryhtyi sitten jatkamaan puhettaan.
FLOAREA CODRILOR KERTOO
»Olen petollinen, mutta voin olla vilpitönkin, jos tahdon ja jos vastapelaajani on sen arvoinen. Minulla ei ole ollut isää, joten olen kukkien lapsi [äpärälapsi], kuten sanotaan. Äitini, joka paimensi lampaita lapsuudestaan hamaan kuolemaansa saakka, oli koko elinikänsä ollut tekemisissä vain ketojen, tuulten, paimenpillinsä, koiriensa ja lammastensa kanssa, joita hän paimensi ja joiden syyhyä hän paranteli. Syyhyä lukuunottamatta — jota hän usein sai hoidella paljain käsin — oli kaikki hänelle mieluista. Mutta elämä ei ole yksinomaan miellyttävää. Nais-parkaa kohtasi koettelemus, mutta tämä ainoa koettelemus myrkytti koko hänen elämänsä: häneltä puhkesi silmä tyttösenä leikkiessään.
»Me unohdamme tavallisesti kolhut, etenkin jos ne ovat kohdanneet meitä lapsina. Ei mennyt päivääkään, ettei äitini olisi muistanut tätä tapaturmaa.
»Hän ei tosin itkenyt, mutta ei sen jälkeen enää myöskään sydämestään nauranut. Sensijaan hän unohti maailman, tuon maailman, joka ei mitään tietänyt hänen surustaan eikä siitä tilinteosta, mikä hänellä oli ollut elämän kanssa. Hän etsi ja löysi lohdun olennoista ja oloista, joista aikaisemmin mainitsin.
»Hänen elämänsä kului rauhallisesti kolmenkymmenen vuoden ikään. Mutta usein hän oli tuntenut olennossaan jonkinlaista levottomuutta, kuumetta. Tyynnyttääkseen itseään piti äitini talvisin riittävänä hieroa ruumistaan lumella. Kesäisin hän kieritteli kuin puunrunko pitkin vihannoivan rinteen kuvetta. Mutta nämä toimenpiteet vain enensivät hänen surkeuttaan — kunnes hän eräänä päivänä kieritteli paimenen jalkoihin, ja se oli hänen pelastuksensa.
»Pelastus, vaan ei rauha. Sillä tällä paimenella, jolla oli 'pää kuin astrakaanilampaalla', oli vaivansa kuten äidillänikin. Hän ei tosin ollut silmäpuoli eikä toiskätinen; hän oli päinvastoin täydellinen, liiankin täydellinen, niin että hänen olisi pitänyt olla haaremin isäntänä, ja nyt hän paimentelikin vain lammaslaumaa. Hänen vaivaansa pahensi vain se seikka, että hän oli vaatelias, kopea ja ylenkatseellinen valittujaan kohtaan. Äitini, joka ei koskaan ollut kenenkään 'hyvänpäivän' vaivainen, suhtautui hyvänä toverina nuorukaiseen, kunnes tämä muuanna huhtikuun päivänä kevään vaivaamana valitteli 'silmäpuolelle' askeettista elämää, jota hän oli pakoitettu viettämään. Sukankudontaansa keskeyttämättä 'silmäpuoli' kysäsi kuin ainakin hyvä toveri, joka on selvillä toisen rakkaustarinoista:
— Eikö sinulla sitten enää olekaan Sultanaa, vaunusepän tytärtä?
— Onpa kylläkin, mutta hän sairastelee vatsaansa...
— Entä Maria, johon olit niin ihastunut?
— Hän ei enää pääse liikkeelle...
— Yritä sitten Katariinaa, joka _syö sinut silmillään_.
— Hän _syö minut silmillään_... Mutta hän ei antaudu syötäväksi: hän pelkää...
— Mutta tunnethan vanhan laulun, jossa sanotaan:
Nainen on aina valmis rakkauteen, ja mies on elukka, jota on helppo ärsyttää...
... Luulisi sinun siis löytävän naisia, niin paljon kuin sydämesi halajaa.
»Silloin oli paimen suuttunut:
— Miksi sanot minua »elukaksi?» Siksikö, että rakastan, kuten rakastan? Ja mitä sitten pitäisi rakastaa? Hauen leukaluitako? Siilin nahkaako? Vai pitäisikö minun kävellä alastomana miehenkorkuisessa nokkospensaikossa? Tai hieroa itseäni lumella, kuten sinä teet? Tai puhkaista ehkä vatsani kantoon kieritellessäni alas rinnettä, kuten sinä?
»Ja tällainen oli äitini kertoman mukaan sen liikuttavan tunnin sisältö, joka seurasi paimenen vihanpurkausta, sillä tuona hetkenä 'taivaan kellot' soittivat minun elämäni alkajaisia:
»Olin täyttämäisilläni kolmekymmentä vuotta... Olin tullut maailmaan kaksi viikkoa ennen pyhän Yrjön päivää, mikä juhla sattuu aina samalle päivälle, ja huhtikuun ensimmäinen viikko oli juuri menossa. Vihan lauhduttua Akimen katse pysähtyi pitkäksi aikaa nilkkaani ja viimein hän sanoi:
— Rada, sinulla näkyy olevan vuohen nilkka, joka, kautta kunniani, on hyvin soma: etköhän näyttäisi minulle polveasi? Jos se on yhtä kaunis kuin nilkkasi, nain sinut, Rada!...
»Akimen puhuessa näin istuin maassa kutoen sukkaa, hänen seistessään edessäni sauvaansa nojaten. En ollut näinä viitenä vuotena katsonut häntä kolmasti kasvoihin, en häntä enempää kuin ketään muutakaan, senjälkeen kun minulla oli vain yksi silmä; mutta kuullessani hänen sanovan, että hän naisi minut, jos polveni oli kaunis, kohotin päätäni, sillä luulin hänen kadottaneen järkensä. Silloin näin, että Akimella oli sievät mustat viikset ja kauniit, kiihkeät silmät. Minä vain katsahdin häneen. Sellaiseen ei voi katsoa kauan. Mutta se oli kylliksi, jotta päätin näyttää hänelle polveni, samalla kun sanoin itsekseni: 'Nyt, Rada-tyttöseni, ovat lumikylvyt ja kierittelyt lopussa; nyt tulee jotakin muuta'. Mutta kun samalla tunsin itseni nöyryytetyksi, sanoin kiusoitellen:
— Ohoi, Akime-parka... Jos sinun olisi naitava kaikki, jotka ovat näyttäneet sinulle polvensa, tarvitsisit kokonaisen kasarmin.
— Rada, minä vannon naivani sinut!... Syökööt sudet lampaani, jollen nai sinua!...
— Ei ole tarvis vannoa, Akime: miehen on luvattava mitä tahansa, sillä nainen pyytää kuuta taivaalta, niinpian kuin hän näyttää polvensa. Mutta minä en ole noita naisia. Kas tässä polveni, Akime.
»Ja minä paljastin sen nostamatta katsettani Akimeen, ja jatkoin kutomistani. Silloin Akime sieppasi päästään raskaan reuhkanansa ja paiskasi sen maahan sellaisella voimalla, että tuo tuulten pieksämä lakkipahanen halkesi kuin sierakko. Samassa jäntereinen käsivarsi kiertyi ympärilleni ja kohotti minut maasta. Sallin hänen kantaa itseäni, mutta niinpian kuin hän laski minut maahan, livistin tieheni, en paetakseni häntä, vaan kiihdyttääkseni häntä yhä enemmän ja saadakseni hänet unohtamaan, että olin silmäpuoli.
»Hän unohti sen siinä määrin, että hän, juostuaan ketojen ja kunnaiden poikki saavuttamatta minua, heitti sauvansa jalkoihini ja sai minut siten kaatumaan. Toisin sanoen, en odottanutkaan muuta kuin saada kaatua hänen syytään. Miehen on aina kannettava syy, sillä jos hän, jonka käsivarsi on kova kuin puu, olisi lisäksi syytön, miten kävisi meidän naisten? Jollei syy olisi ollut Akimen tuona iltana pienessä jalavametsikössä, — kun lampaat määkivät kuin erämaahan jätettyinä ja molemmat aasit näyttivät ihmettelevän pitkää poissaoloamme — kuinka olisikaan käynyt seuraavana talvena Rada-paran, joka kantoi sylissään Floritchicaansa, ja sairasti vatsaansa kuten Sultana, vaunusepän tytär, eikä voinut enää liikkua enempää kuin Maria, jota Akime ihasteli.
»Akimen täytyikin melkein yksin hoitaa isäntämme molemmat lammaslaumat, valmistaa juusto, etsiä kuivia puita, keittää _mamaliga_ ja kala_borshi_, vieläpä pestä liinavaatteet kuoritussa maidossa, estääkseen niihin tulemasta syöpäläisiä.
»Mutta pian Akime-parka sai kyllikseen sekä työstä että sairaasta vaimosta. Minä puolestani olin niinikään saanut tarpeekseni sekä vuoteesta että liian hyvinvoivasta miehestä. Siksipä hän, oltuamme naimisissa kaksi vuotta, sanoi minulle eräänä päivänä sen, mitä itse olisin tahtonut sanoa hänelle: — Kuulehan, Rada, olemme tehneet tyhmän kaupan. Olen tehnyt sinut sairaaksi ja sinä olet tehnyt minusta orjan, kun meillä kummallakin sensijaan kaksi vuotta sitten oli paremmat päivät. Nyt korjaamme erehdyksen. Minulla on kaksikymmentä lammasta, siinä koko omaisuuteni. Sinulla on melkein sama määrä. Annan sinulle omani huomenlahjaksi lapsellemme, mutta anna sinä minun lähteä 'Herran nimeen'. Näin menetellen on pikku Floritchicalla ennenpitkää toimeentuleva äiti, joka huolehtii hänestä. Minä lähden maailmalle etsimään uutta isäntää. Ja vannon, Rada, etten enää pyydä naisien näyttämään minulle polviaan enkä heitä sauvaani niiden jalkoihin, jotka koettavat paeta minua.
»Näin puhui Akime-parkani. Ja sitten hän suuteli minua. Hän suuteli vieläkin kiihkeämmin lastaan, joka tarttui pikku kädellään hänen tuuheaan tukkaansa ja sai hänet vuodattamaan kyyneleitä ensi kertaa elämässään. Sitten hän lähti 'Herran nimeen' enkä senjälkeen ole kuullut hänestä mitään.»
_Floarea Codrilor pysähtyi, sillä mielenliikutus tukehdutti häntä. Kertomuksen alussa samoinkuin sitä jatkaessaankin hän kunnioitti katseellaan jokaista kuulijaansa, olkoonpa että hän oli kaikkein halvin heitukoista, mutta ennenkaikkea hän kääntyi minun puoleeni, ikäänkuin hänen silmänsä olisivat tahtoneet sanoa minulle_: Sinä, Jeremias, metsän poika ja minun poikani, sinä olet koko minun elämäni... Sinun vuoksesi olen täällä...
_Heitukat, jotka pitivät arvossa tätä avomielisyyttä, kuuntelivat äänettöminä. Spilca ahmi hänen jokaisen sanansa jännittyneenä ja tarkkaavaisena, sillävälin kun aina järkkymättömän tyyni Elias käänsi hänen puoleensa liikkumattomat apostolinkasvonsa. Vähemmän nerokas, hengenlahjoiltaan yksinkertaisempi, mutta yhtä tiedonjanoinen vataffi Movila seurasi häntä mielenkiinnolla, hoidellen samalla nuotiota._
»Ensimmäinen intohimoni alkaessani katsella elämää oli juoksennella hekumoiden rinta tuulta vasten. Vain kaksi olentoa rakastaa kiihkeästi tuota lapsuuteni ystävää: vapaa mies ja koira. Ne olivat ensimmäiset ystäväni. Minun vapaa mieheni oli eräs kylän poikaviikari, kolme vuotta minua vanhempi, yltiöpäinen ja kesytön, opettajani vapauden salaperäisillä poluilla. Hämmästytte kaikki kun sanon, että hän on tällä haavaa heitukoiden kapteeni, joka hallitsee Buzeu-vuoristossa, kymmenen peninkulman päässä meistä, ja kylvää kauhua noiden kurjien keskuuteen, jotka laativat lakeja; hänen nimensä on _Groza_.
— Groza?! huudahtivat heitukat.
— Kovasydäminen Grozako? kysäsi vataffi. »Miksi hän olisi »kovasydäminen?» Siksikö, että on nylkenyt elävänä erään oman joukkueensa miehen ja erään _gospodarin_ [rikas maanomistaja]. Täten turmansa saanut heitukka oli petturi, syypää rikokseen, jonka Groza oli vähällä saada maksaa hengellään. Mitä gospodariin tulee, oli se hänelle, kautta kunniani, oikein: menkäähän vain puhuttelemaan tuon verenimijän sortamaa rahvasta; saatte nähdä naisten sytyttävän vahakynttilöitä ja rukoilevan suuren heitukan puolesta.
»Tunsin hänet lapsena ja nuorukaisena. Hän oli raju, mutta sydämeltään lempeä. Olin yhdeksän-, hän kaksitoistavuotias, kun juostessani muuanna päivänä rinta tuulta vasten, koira vierelläni, hän saavutti minut, tarttui käteeni ja juoksetti minua vieläkin nopeammin. Rinteen huipulla, mihin hengästyneinä pysähdyimme, kohotteli tuuli niin epähienosti helmojani, että häpesin tuon kauniin pojan edessä. Mutta hän ei pälyillytkään paljaita sääriäni, kuten muut, vaan puuhaili koirani kanssa, ja minä lakkasin kainostelemasta.
»En tuntenut häntä, en ollut koskaan tätä ennen häntä nähnyt, ja huomasin, että hän oli siisti, yhtä siisti kuin minäkin. Se miellytti minua, sillä en ole koskaan sietänyt likaisuutta. Hän oli paljain jaloin, paljain säärin kuten minäkin, mutta ne olivat pestyt ja vain tomuiset. Kädet, kaula ja kasvot vasta pestyt. Housut ja paita myöskin puhtaat, vaikkakin paikatut. Kaikki tämä miellytti minua, samoinkuin hänen avoimet sinisilmänsä. Ainoa, mikä ei ollut minun makuuni, oli hänen tukkansa, silmäripsiensä ja kulmainsa punaisenruskea väri.
»Häntä näytti myöskin miellyttävän minun asuni, joka oli hänen omansa kaltainen, mutta siitä vakuuttautuakseen hän loi minuun vain lyhyen katseen. Olin utelias tietämään, mistä hän oli, ja kysyin sitä häneltä.
— 'Palonnieristä', vastasi hän melkein miehisellä äänellä katsomatta minuun ja silitteli koirani päätä.
»_Palonnier_-nimellä mainittiin kyläryhmää, johon kuului noin kolmisenkymmentä hajallaan olevaa asumusta kahden kilometrin päässä meistä valtamaantien varrella, joka vie Ramnicista Buzeu'hin ja risteyttää tässä kohden kylätien. En ollut koskaan käynyt 'Palonnierissä', sillä kylän poikasten kerrottiin heittelevän kiviä ohikulkijoiden jälkeen.
— Ja mikä sinun nimesi on? Minua sanotaan Floritchicaksi.
— Sinulla on kaunis nimi, hän sanoi suoristautuen ja katsoen minua kasvoihin. Mutta olet yhtä kaunis kuin nimesi. Minun nimeni on Groza... Ja minusta tulee vielä kerran heitukka.
— Mitä _heitukka_ merkitsee?
— Etkö sitä tiedä? No niin! Se on mies, joka ei siedä sortoa eikä palkkalaisia, elää metsissä, tappaa julmat gospodarit ja suojelee köyhää.
— En ole koskaan nähnyt sinun heitukoitasi.
— Kuinkapa olisit heitä nähnyt... Heitä ahdistelee _Potera_...
— Mitä _Potera_ sitten on?
— _Poterachit_ ovat heitukoiden ja vapauden vihollisia, sotajoukko, joka puolustaa gospodareja ja saa siitä Judaksen palkkion. Kolme vuotta sitten näin heitukoiden ja poterachien taistelevan keskenään aivan lähellä meitä Hirvimetsässä. Heitukat joutuivat tappiolle. Minä en koskaan joudu tappiolle, kun minusta tulee heitukka. Mutta et saa sanoa kenellekään, et edes äidillesi, että olen heitukoiden puolella. En ole sanonut sitä vanhemmillenikaan. Ja parasta se onkin, sillä kaikki vanhemmat ovat lörpöttelijöitä ja »seinilläkin on korvat».
»Näin sanoessaan Groza teki halveksivan eleen seinille ja vanhemmille. Silloin näin, että hänellä oli huilu pistettynä oikeanpuoliseen paidanhihaan. Minä kysyin:
— Soitatko huilua?
— Soitanko huilua!... Mutta sitäkään et saa sanoa kenellekään.
— Miksikä ei? Eihän ole synti soittaa huilua.
»Groza silmäili minua hetken suuttuneena ja sanoi sitten:
— Ei. Soittaminen ei ole jumalattomuutta, mutta saattaa se kaikkien tietoon, se on jumalattomuutta, vieläpä suurtakin... sille, joka rakastaa huilua.
— Kaikkihan sitä rakastavat...
— Olet typerä, Floritchica. Ihmiset rakastavat huilua kuten he rakastavat koiraa, jonka kytkevät koppiin, kuten he rakastavat satakieltä, jonka panevat häkkiin, kukkaa, jonka nyhtävät irti siitä, mihin Jumala on sen istuttanut, ja vapautta, jonka kääntävät orjuudeksi. Jos kaikki rakastaisivat huilua kuten minä, ei olisi heitukoita, ei poteracheja eikä gospodareja, vaan kaikki olisivat veljiä. Mutta veljiä ei nyt ole missään...
— Kuinka tiedät kaiken tämän, Groza?
— Kas, sinäpä olet utelias... Sanon sen sinulle, sillä olen seurannut sinua kauan aikaa ja huomannut, että sinä yksin olet samanlainen kuin minä niissä kahdeksassa kylässä, jotka tunnen. Mutta sinä tarvitset _dascalin_ [isäntä] ja minä rupean _dascaliksesi_. Tahdotko, että Grozasta tulee _dascalisi_, Grozasta, joka vielä kerran on heitukka?
— Kyllä, Groza, ole sinä minun dascalini. Sano, kuinka olet saanut tietää kaiken tämän.
— Kas näin. Minulla on vanhempi veli, joka on naimaiässä, hän on kookas ja typerä. Hän soittaa huilua kyläjuhlissa, jotta hölmöt saisivat tanssia. Hänellä oli koira, jota hän piti kahleissa, satakieli, jonka hän oli sulkenut häkkiin, ja molemmat eläinparat kuolivat suruun. Silloin minä sanoin veljelleni, että hän oli aasi, huilua soittava aasi. Näistä sanoistani sain niin vähän veljellisen taputuksen, että poskeni paisui pulleaksi. Ja hän soitti edelleen huilua, jotta hölmöt saisivat tanssia, sulki häkkiin toisen satakielen ja kytki kahleisiin toisen koiran, mutta minä rikoin häkin ja heitin kahleet kaivoon. Silloin olin vähällä päästä hengestäni: hän ei enää ollut aasi, vaan oikea poterachi, ja se hänestä varmaan vielä tuleekin. Mutta minusta tulee heitukka, ja silloin hän saa tuntea, mistä tuuli käy.
* * * * *
»Siihen päivään saakka, jolloin tulin tuntemaan Grozan, olin ollut yksin. Äitini pakoitti minut viettämään lapsuuteni päivät korutöiden ääressä, silmät kytkettyinä kanavakankaaseen, ellostavaan ja surkeaan vaatepalaseen, joka nielee nuoren tytön kauneimmat vuodet, ja jonka vuorostaan turmelee koi, sitten kun se on ollut kaksi sukupolvea ihmettelyn esineenä. Nousin sotaan äitiäni ja koko kylää vastaan; minua pidettiin yleisesti laiskurina.
»Entä sitten? Olisiko ummistettava silmänsä auringonsäteelle, joka siroittelee hopealäikkiä metsäpolulle? Eikö olisi koskaan tarkattava, kuinka satakieli ahertelee pesässään? Luovuttava tuulen hyväilystä, joka pullistaa viittaamme? Tukkia korvansa puron lirinältä, joka hyppelee tyytyväisenä jokea kohti, — kerta kaikkiaan: pysyä kuurona kevään kutsuille, joka tuo sanomaa uudesta elämästä, kesän kutsuille, joka vaikeroi yltäkylläisyyden painosta, unohtaa syksy, joka on niin täynnä alakuloisuutta, ja elää, käymättä miettiväiseksi, kun katselee talven valkeaa käärinliinaa? Ja miksi tämä täydellinen kieltäytyminen?
»Siksikö, että tekisit pitkiä pyyheliinoja tulevan aviopuolisosi käsiä varten, joilla hän antaa sinulle korvapuusteja; tai kauniita pitsipeittoja, joiden päälle humalainen miehesi heittäytyy maata liejuisine saappaineen; tai vieläpä kädenpaksuisia villamattoja 'sielusi valitulle', joka liiaksi punaviiniä ja _pastramaa_ nauttineena tahraa tuon kauniin lahjan, jonka ääressä ahkeroit kokonaisen vuoden unelmoiden tästä onnekkaasta päivästä? Oi, sinä jokaisen maalaistytön houkutteleva haave, olen onnellinen, ettet ole ollut minun! Minä kieltäydyin kiinnittämästä silmiäni kankaaseen ja haaveilemasta sellaisesta, jonka todenperäisyyden elämä ympärilläni kielsi.
»Minun silmäni, joiden olisi pitänyt kimmeltää kyynelistä _gherghefin_ yli kumartuessani, kuvastelivat kenttien kirkkautta, joilla paimensin lampaitani; minä annoin niiden tähystellä taivaan sineä, kuilujen syvyyksiä ja kuusten latvoja; ja jos ne ovat kyynelöineet, on syynä ollut ensimmäisen rakastettuni, tuulen, hillittömyys.»
* * * * *
— Tiedätkö, sanoi Groza eräänä päivänä, kun olimme jälleen juoksennelleet villeinä kedoilla, tiedätkö, että tuulesta oli kerran vähällä tulla rotan appi-ukko?
— En, sitä en ole tietänyt!
— Niin, liki piti, ettei tuuli antanut somaa tytärtään puolisoksi maailman roistomaisimmalle eläimelle, ja hänet pelasti siitä vain ovela vastaus.
Rotta meni muuanna päivänä Auringon pakinoille ja puheli näin:
— Kuulehan, sinä voimakas tähti! Olen onnettomin olio maailmassa, sillä minua vainoavat alati ihmiset, koirat ja kissat, niin etten ole varma hengestäni yöllä enkä päivällä; olen joka hetki vaarassa joutua ansaan ja elän kuolettavassa pelossa. Ja mikä on rikokseni? Se, että jyrsin joskus henkeni pitimiksi maissintähkiä ja juustoa.
— Ystäväni, mutta tuollainenhan on moraalitonta! sanoo Aurinko, joka ei rakasta rottia.
— Mitäpä siitä! huudahtaa kosiskelija. Etkö tiedä, että maan mahtavat tekevät samoin? Eikä heidän edes tarvitse panna henkeään vaaraan. Mutta olen tehnyt sen havainnon, että he, suojellakseen itseään kaikelta vaaralta, naivat jonkun mahtimiehen tyttären ja asettuvat appi-ukkojensa suojelukseen. No niin, olen päättänyt noudattaa heidän esimerkkiään, ja olen valinnut sinut, voimakkaimman kaikista: anna minulle tyttäresi puolisoksi ja suojele minua. Olen saanut kyllikseni tällaisesta elämästä!
Hätääntyneenä aurinko kiiruhtaa estelemään:
— Sinä erehdyt! Minä en toki liene voimakkain luomakunnassa!
— Kuka sitten?
— Pilvi. Olethan nähnyt, että keskellä päivää, kun haluaisin paahtaa maata, peittää Pilvi minut ja olen voitettu. Ystäväni, mene Pilven luo. Pyydä hänen tytärtään: hän on kaikkein mahtavin.
Rotta lähtee häntä heiluen Pilven luo ja kertoo hänelle huolensa:
— Sinä olet voimakkain kaikista! Anna siis minulle tyttäresi!
— Minäkö kaikkein voimakkain? Teetkö minusta pilaa?
— En lainkaan. Aurinko todisti sen minulle, ja onhan totta, että pimennät sen, milloin haluat.
— Minäkö pimennän sen? Kuinka pitkäksi aikaa? Pieni tuulahdus, eikä minusta ole jälkeäkään. Niin, voimakkain on Tuuli, usko minua. Muuten hän on hyvin turhamainen, ja on varmaankin tyytyväinen, kun saa kuulla asiasi; mutta sanon sinulle ennakolta, että hänen tunteensa ovat hyvin häilyväiset. Hän on aika vekkuli!
— Olkoonpa millainen vekkuli tahansa, hänen on annettava minulle tyttärensä.
Ja niinpä rotta riensi Tuulen luo, joka parhaillaan tuuditteli huvikseen tytärtään riippumatossa. Hän ilmaisi tälle huolensa ja käyntinsä tarkoituksen:
— Älä luulekaan minua onnenonkijaksi, päätteli hän puheensa, aion edelleenkin työskennellä ansaitakseni leipäni, mutta huomaan, että elämäni käy mahdottomaksi ilman voimakkaan suojelusta: voimakkaat ovat anastaneet kaiken maissin ja kaiken juuston; heikot saavat kiristää suolivyötä.
— Mutta ethän sinä suinkaan ole heikko, huudahtaa Tuuli. Olet päinvastoin voimakkaampi kuin minä!
— Mitä? kysyy rotta mairiteltuna.
— Näetkö luodon tuolla meressä? Ennenkuin se joutui sinne, missä sen näet, oli se osa vuoresta, joka pistää niemekkeenä mereen. Muutama tuhat vuotta sitten ryhtyivät jotkut mahtavat, mutta typerät herrat rakentamaan sen huipulle linnaa, joka oli yhtä typerä ja vahva kuin sen herratkin. Kauniilta vuorelta hävitettiin riista, rosvoritarien linna loi synkän varjon mereen ja korkeat muurit rumensivat kauniin maiseman. Tiedäthän, etten rakasta minkäänlaista vapauden kahlehtimista. Minun mielityöni on kiitää ja kiidättää. Aloin siis puhallella kaikin voimin tuota petolintujen pesää. Mutta se oli lujasti paikoillaan! Ah, hukkasin vuosituhansia koettaessani hävittää tuota roskajoukkoa. Se vain eneni ja kävi pöyhkeämmäksi vuosisata vuosisadalta! Mikään ei auttanut: kallio ei hievahtanutkaan; tuskin oli muuri sortunut jostakin kohden, kun se jo korjattiin ennalleen. Eräänä aamuna levähdin murheellisena ja nääntyneenä salmen toisella rannalla, kun kauhea jyrinä herätti minut. Meri vyöryi muurin korkuisena ja oli hautaamaisillaan minut alleen! Kallionäyräs, jolla rosvolinna oli sijainnut, oli sortunut itsestään! Itsestäänkö? Ei vainkaan! Juoksin paikalle, nuuskin ja tarkastelin, ja totesin kiukukseni, että mitä minä en ollut voinut tehdä tuhansien vuosien kuluessa, sen olitte te, rotat, suorittaneet muutaman sukupolven aikana. Ymmärräthän: nuo herrat olivat koonneet kellareihinsa maan koko rikkauden, ja joka sanoo: _herrat_ ja _rikkaus_, sanoo: rotat. He ovat samaa sukua. Ja niin hyvin oli rottien suku tehnyt tehtävänsä kiistellessään herrojen kanssa rikkaudesta, että kallio oli lopulta sortunut.
Tästä syystä minä äsken sanoin, että sinä olet minua voimakkaampi! Palaa siis kotiisi, ystäväni, ja ota puoliso omasta suvustasi, sillä Jumala on niin hyvin jakanut voiman luotujensa kesken, että jokainen, ken hiukankin on kohtuullinen, voi olla tyytyväinen!
* * * * *
»Pian Grozasta tuli päivieni sisältö, ja ilokseni huomasin olevani hänen ainoa ystävänsä. Se johtui siitä, että meille oli selvinnyt muuan seikka, jota ainoakaan seudun lapsi ei ollut huomannut, seikka, joka oli jäänyt huomaamatta meitä vanhemmiltakin: maalaiselämän kurjuus, joka oli vain orjamaista raadantaa ja halpaa huvia. Kesäkiireiden aikana oli aamunkoitosta yöhön saakka aherrettava kumaraisena pelloilla, joiden sadosta kolme viidettäosaa meni isännän latoihin; syksystä kevääseen oli istuttava selkä koukussa kangaspuiden ääressä, ja kun tuo loputtoman pitkä kangas viimein valmistui, oli se säästettävä tulevaisuuden varalle; tai vietettävä pitkät ja ikävät iltapuhteet pakinoiden _clacoissa_, puhdistaen maissia, kuorien papuja ja kartaten villaa; tai oli autettava kankaistaan ylpeilevää ystävätärtä morsiuskapion valmistamisessa. Ainoana huvina sunnuntai-iltojen _hora_, missä yksitoikkoinen tanssi ikävystyttää jo neljännestunnin kuluttua; tai sitten keskustelu kaivolla rakastuneen houkan kanssa, joka puhuu hämärästi selvistä tarkoitusperistään.
»Luontainen vastenmielisyys piti Grozan ja minut loitolla yhtähyvin noista töistä kuin huveistakin, joilla ne korvattiin. Mutta ei poiketa rangaistuksetta elämästä, johon keskinkertaisuus meidät tuomitsee. Niinpian kuin meidän liittomme huomattiin, jouduimme pilanteon ja vihamielisyyden esineiksi. Sillä ei hyödytä mitään, ettemme häiritse keskinkertaisuutta, että siirrymme syrjään sen tieltä; se ei siedä, että joku on sitä etevämpi: se on yhtä mieltä vain itsensä kanssa, sietää vain omaa nahkaansa.
»Jumalani! Emme kehoittaneet ketään omaksumaan meidän elämäämme, emme pyytäneet päästä kenenkään iltaseuroihin. Seitsentoistavuotiaana oli Grozalla omat rattaat ja oma hevonen, jotka hän oli ansainnut otsansa hiellä. Ne olivat tuohon aikaan välineet, jotka vapauttivat ihmisen palkkatyöläisyydestä ja soivat hänelle näköjään vapaan elämän. Ystäväni vei kaksi kertaa viikossa Buzeu'n torille yhteisen työmme tulokset: villaa, juustoa, vuonia, viljaa, vihanneksia, munia, hedelmiä, lintuja, aina vuodenajan mukaan.
»Tätä lämmintä yksimielisyyttä kahden lapsen välillä, jotka kieltäytyivät suutelemasta papin, bojaarin kanssarikollisen, kättä, ja paljastamasta päätään 'hovin' jokaisen palvelijan ohikulkiessa, pitivät rikoksena ei vain itse asianomaiset, vaan nekin, joiden, ollen orjia kuten hekin, olisi pitänyt noudattaa heidän esimerkkiään. Mutta vaikka olinkin viisitoistavuotiaaksi hyvin kehittynyt, olin sittenkin vain tytöntynkä, ja Groza puhdas kuin lapsi. Meidän retkeilymme metsissä, pitkät poissaolomme kylästä olivat ilkeämielisten silmissä synnillistä ja vallatonta pakoilua. Olimme vain luoneet itsellemme joka suhteessa kauniin elämän, aurinkoisen saaren keskelle pimeää valtamerta: noina vuosina Groza opetti minut soittamaan huilua ja katselemaan järjen valossa tätä villiä luomakuntaa, jonka tähän saakka olin tajunnut vain sydämelläni.
»Kun hänen sormensa ensi kerran suostuivat loihtimaan kuultavakseni lumoavat Doinamme, oli hän mielestäni kuin legendan Fât-Frumos. Unohdin ylpeyteni ja heittäydyin hänen jalkoihinsa, syleillen hänen polviaan.
»Kaikkivoipa Jumala! Varmaankin sinä ryhdyit työhösi ja saatoit sen päätökseen soittaen huilua alkuaineille, joilla ei vielä ollut muotoa! Sillä Kaikkeus, jonka sinä loit tämän lumoavan sävelvuon saattelemana, oli kuin ihmeellinen laulu.
»Noina vuosina opin niinikään lukemaan ja kirjoittamaan kreikankieltä. Ja Grozaa saan kiittää tästäkin saavutuksesta.
»Hän oli opetellut tätä kieltä kyläläisten tietämättä Buzeu'ssä käydessään.
— Tahdotko oppia kreikkaa? hän kysyi minulta eräänä päivänä. Meidän kielessämme ei ole omaa kirjakieltä. Voidakseen lukea ja kirjoittaa on valittava joko slaavin- tai kreikankieli. Minä olen oppinut kreikankielen, ja nyt minulla on »neljä silmää». Tee kuten minäkin. Saat oppia sellaista, josta et ole koskaan kuullut puhuttavankaan!
— Tahdonpa kyllä, mutta missä? Miten?
— Sitä opettaa _Yhden Puun Kirkon_ kuuluisa kanttori Joakim Buzeu'ssä. Hän on ystäväni, vaikka pahat kielet väittävätkin, että hän on satyyri. Minä en sitä usko etkä usko sinäkään, saathan nähdä. On totta, että kanttori Joakim on peloittava nähdä ja kuulla. Mutta vain houkkiot ovat sellaisia, ettei kukaan heitä pelkää. Mutta hän on voimallinen ja ihailtu parjauksista huolimatta. Olen jo kauan puhunut hänelle sinusta; hän suostui ilomielin; hän on tyytyväinen saadessaan ystävän, sillä hän on meidän kaltaisemme: hänellä ei ole ystäviä.
»Seuraavana sunnuntaina, kauniina kevätpäivänä, minä nousin Grozan rattaille. Hän oli ylpeä hevosestaan, joka oli todella kaunis eläin, ja minä olin ylpeä Grozasta, joka ohjasi isäntänä hevostaan ja istui liikkumattomana kuin aikamies.
»Olimme molemmat pyhäpukimissa; hänellä kiiltosaappaat, paita _borangicista_, kukillinen _cojoc_, ja päässä _caciula tzourcana;_ minulla valkoinen käsinkirjailtu puku, _ilick_ ja kirkaskuvioiset samettitohvelit. Olimme kauniita kuin nuorikot.