Part 4

»Voidaksemme käydä isän kimppuun ja riistää häneltä _sendukin_ avaimet, missä hän säilytti rahojaan, oli meidän odotettava, kunnes hän saisi hammassäryn. Tuollaisina hetkinä hän pani talon ylösalaisin, lähetti kaikki palvelijat etsimään taikureita, jotka osasivat valmistaa ihmeitätekeviä taikavoiteita.

»Tämä vaiva kohtasi häntä muuanna sateisena kevätpäivänä. Jotta sisartamme ei epäiltäisi, neuvoimme häntä lähtemään kaupungille heti kuin isä alkaisi huutaa. Hän meni lohduttelemaan tätä. Isä toivotti hänet niin kauas kuin pippuri kasvaa. Kun me tulimme, luuli hän meillä olevan samat aikeet, ja ärjähti:

— Kadotkaa näkyvistäni, _pezevengit!_ En tarvitse sääliänne!

— Saattaapa niin olla, sanoi Cosma, mutta me tarvitsemme avaimiasi!

»Ja näin sanoessaan hän kiskaisi ne hänen vyöltään. Hammassärky katosi heti. Isä nousi seisaalleen. Silloin Cosma kaatoi hänet maahan kahdensadan naulan painoisen ruumiinsa voimalla, pisti suukapulan hänen suuhunsa ja sitoi hänet.

»Tuon unohtumattoman päivän iltana meitä oli kaksitoista Dobrudshan viidakossa juhlimassa irtautumistamme laista, joka suojelee laatijoitaan. Säkki, joka sisälsi neljä _okaa_ kultaa, avaisi meille tien uuteen elämään.

* * * * *

»Kulta ei muuta miehen sydäntä. Se ei tuonut juuri mitään muutosta uuteen elämäämmekään.

»Cosma heittäytyi salakuljettajaksi, mikä oli tuottoisa ammatti sille, joka halusi ansaita hyvin panematta paljoa peliin. Mutta se ei ollut heitukan elämää. On totta, että huojennus, jota tuotimme sorretuille, teki Cosman nimen kuuluksi kautta koko Romanian. Rahakukkarot tyhjentyivät yhtä helposti kuin olivat täyttyneetkin. Kuitenkin tämä oli vain ohimenevää lääkettä. Sairaus, josta rahvas kärsi, ei ollut parannettavissa yksinomaan kullalla.

»Lievittää ihmisen vaivaa on samaa kuin tehdä se hänelle siedettäväksi. Sitä totuutta ei Cosma oivaltanut. Toverimmekaan eivät oivaltaneet sitä, vaikkakin he pyrkivät ymmärtämään asioita oikein. Mutta mikä on mies, joka kärsii, silloin kun hän tuntee vain oman kärsimyksensä? Niinpian kuin hänen vaivansa on ohi, ei koko maailmassa ole mitään vaivaa. Niinpä meidän uusi elämämme oli vain vanhan toistamista suuremmilla käyttövaroilla.

»Tällävälin sisaremme oli liitetty kovaan mieheen, jonka isä oli hänelle määrännyt. Hänen ensimmäinen lapsensa oli isänsä kaltainen raakalainen. Äitini hylkäsi hänet ja lähetti hänet luotaan. Onneksi seurasi tyttönen, Kira, sekä vielä kolmaskin lapsi, joka oli poika. He muodostivat onnettoman naisen ympärille hänen makunsa mukaisen perheen.

»He elivät elämänsä kuten parhaaksi näkivät, kärsivät sen vuoksi ja ajoivat karille siksi, etteivät tahtoneet luopua mistään sen antimista.

»Minun on turha mainita, ettei menneisyys, mitä minuun tulee, oikeuta minua omaksumaan heitukan nimeä. Meistä tuli _borfasheja_ [tavallisia, mitättömiä varkaita]. Kostomme olivat halpamaisia ja liiaksi omanvoitonpyyntöisiä. Yhden urotyön kuitenkin suoritimme heti toimintamme alkukautena. Se kohotti suuresti arvoamme kansan silmissä, ja minä ylpeilin siitä, sillä minä se olin saanut Cosman ryhtymään siihen.»

Asia oli näin:

»Tähän aikaan lapsenryöstöt olivat aivan yleisiä. Kaikista onnettomuuksista, jotka painoivat raskaina kansaa, oli tämä koettelemus sietämättömin. Muut ahdistukset talonpoika kesti enemmän tai vähemmän haavoittunein sydämin: verot, päivätyöt, ruoskimiset, väkivallan. Mutta riistää häneltä viaton kappale hänen lihaansa, se oli pahempaa kuin itse elämän riistäminen, etenkin kun hän hyvin tiesi, mikä kohtalo onnetonta odotti. Olin kuullut kerrottavan vanhemmista, jotka jättivät kotinsa ja lähtivät raivokkaina kuin koirat etsimään lastaan, ja katosivat vuorostaan jäljettömiin.

»Meidän maakuntamme suuri _capcaun_ [ihmissyöjä (tässä kuvannollisesti)] oli Brailan Aga. Hänen vertaisiaan olivat hänen ystävänsä Galatzin piispa ja bojaari Dumitraki Carnu. Kun heidän mässäilynsä oli päättynyt, vietiin pienet uhrit laivalla Tzarigradiin. Moni äiti pyörtyi rukoillessaan armoa mahtimiesten ovella. Heidät työnnettiin syrjään kuin tiellä olevat tavaramytyt.

»Kukapa olisi voinut olla rupeamatta heitukaksi. Tunsin noita kolmea villipetoa kohtaan vihaa, joka saa sydämen riemuitsemaan kuolemaa ajatellessa. Ja eräänä päivänä — kaksi vuotta senjälkeen kun olimme rikkoneet välimme lain ja kirkon kanssa — Kira lähetti meille tällaisen sanoman: _Tänä iltana vuodattavat lapset meillä verikyynelenä. Olkaa heitukoita! Tiedetään teidän olevan kaukana eikä pelätä teitä_.

»Olimme todella hyvin etäällä Brailasta, turkkilaisen Babadagin seuduilla. Ja oli jo iltasoiton aika, kun mies toi meille uutisen.

»Katsoin Cosmaa silmiin. Hän näytti epäröivän. Silloin paljastin hänelle rintani ja sanoin:

— Iske, Cosma... Sieltä vuotaa sappea.

»Cosma nousi, hyppäsi hevosensa selkään ja huusi:

— Hoi, te kylläiset heitukat! Kuka tahtoo seurata minua kymmenen tuntia syömättä? Kuka tahtoo panna peliin nahkansa äidin vuoksi, joka repii epätoivoissaan tukkaansa, lasten vuoksi, jotka kiroavat elämää?

»Meitä oli kaksikymmentä. Kaikki kaksikymmentä olimme ratsailla ennenkuin Cosma oli puhunut loppuun. Ja kukon ensi kertaa kiekuessa me saavuimme vaivalloisen retken jälkeen poikki rämeiden ja soiden Brailaa ympäröivän vallihaudan luo.

»_Han_ oli vaipunut uneen. Ei missään valoa, ei elon merkkiä. Eilispäivästä saakka jatkunut tihkusade oli pehmittänyt liejuisen maan. Isot katokset levittivät mustat ja kosteat siipensä, muistuttaen hirviömäistä petolintua, joka suojaa kammottavaa hautomustaan, ja puiset parvekkeet pitkin valkeaa seinämää olivat kuin vatsoja, valmiina synnyttämään kihisevän joukon agoja ja ihmissyöjämäisiä piispoja.

»Koskaan ei _hanimme_ ollut näyttänyt mielestäni noin synkältä. Minua värisytti ajatellessani, että olin tullut maailmaan ja kasvanut tuossa talossa. Ilmenikö jumalallinen oikeus kohtalossa, joka oli tuleva tämän isän lasten ja lastenlasten osaksi, isän, joka tahtoi taata omaistensa onnen sulkemalla silmänsä rikoksilta, joista koitui hänelle hyötyä.

»Ryhdyimme mitä ankarimpiin varovaisuustoimenpiteisiin. _Han_ sijaitsi ylängöllä siinä missä kaupunkia kiertävä vallihauta muodostaa kulmauksen päätyessään Tonavaan. Hevoset piiloitettiin vallihautaan ja neljä miestä jätettiin vartioimaan niitä.

»Ylängön rinne on tässä kohden hyvin jyrkkä, mutta sitä peittävät juuret ja kinsteri, joista kiinnipitämällä voi kiivetä sen kuvetta. Miehemme asettuivat väijyksiin tähän pensastoon. Etäällä nukkui satama. Vain joku rakastunut turkkilainen lauleli surunvoittoista säveltä näkymättömän aluksen kannella. Siltä taholta emme pelänneet mitään. Kaupungin puolelta sensijaan oli vaara suuri, sillä Agan poliisi valvoi valppaana isännän huvitellessa. Onneksi yrityksellemme tuli huono sää avuksemme. Vartiat, jotka olivat etsineet suojaa katoksen alta, värisivät vilusta kuin uitetut koirat, huudellen heikolla äänellä yksitoikkoista _hep, hep_ huutoaan. Mutta Cosma, joka oli uskomattoman uhkarohkea, meni päätä pahkaa erään vartian luo, kuljetti hänet käsipuolesta erään toisen luo ja kaatoi heille viinaryypyn. Joimme yhdessä. Vain kahden näiden susien keskellä me sitten jatkoimme kiertokulkuamme ja kokosimme vielä muutamia yövahteja, joille Cosma puheli iloisesti ja tarjosi juomaa. Muuan romanialainen vartia huuteli aivan lähellä seuruettamme tunnussanaansa:

— _Näen sinut! Näen sinut!_

»Cosma vastasi hänelle vartioiden suureksi riemastukseksi:

— Sinä et näe yhtään mitään! Tule mieluummin saamaan naukku!

»Mies tuli esiin lymypaikastaan, liittyi meihin, nauroi ja joi. Viimein Cosma työnsi olkapäällään ovea, jota vasten hän nojasi ja jonka takana asui uskollinen ystävä, ja sanoi:

— Mitähän jos lämmittelisimme hiukan katon alla! Eikö siellä olisi parempi?

»Nuo viisi vartiaa seurasivat meitä kiitollisina. Tulimme isoon _tindaan_, missä meillä oli edessämme hyvä ystävämme Ibrahim, joka toivotteli 'ainaista terveyttä'. Hän heitti risuja hiipuvaan liesivalkeaan ja toi meille matalia jakkaroita sekä suuren _rogojinan_ niille, joita halutti heittäytyä pitkäkseen.

»Viina ja lämpö alkoivat painostaa silmäluomia. Kuorsaukset virittivät elämän vilpittömimmän sinfonian.

»Me livahdimme ulos. Kukko lauloi toisen kerran.

»Suureksi suruksemme meidän täytyi ottaa hengiltä yövartiamme, palvelija, joka oli nähnyt meidän syntyvän maailmaan, mutta syy oli yksinomaan hänen. Cosma kolkutti isolle ovelle. Ovenvartia tuli avaamaan lyhty kädessä. Me heitimme _gheban_ hänen päänsä yli ja neuvoimme häntä pysymään hiljaa ja antamaan sitoa itsensä. Hän kieltäytyi ja teki vastarintaa. Saimme hädin tuskin estetyksi hänet huutamasta. Raivostuneena Cosma silloin lävisti hänet tikarilla.

— Emme edes tiedä, ovatko pidot käynnissä vai onko ne peruutettu, sanoi veljeni murheellisena. Ehkäpä tämä rikos oli turha.

»Niin ei ollut. Talossa, jota tämä uskollinen vartia valvoi, tehtiin parhaillaan paljon julmempia rikoksia. Sillä hetkellä, jolloin me vasten mieltämme selvitimme välimme ovenvartian kanssa, joutui kaksi Agan julmaa kätyriä niiden miestemme käsiin, jotka olimme sijoittaneet palvelusväen uloskäytävän edustalle vastapäätä pääovea, jonka olimme varmuuden vuoksi teljenneet. Saapuessamme paikalle olivat nuo kaksi prefektin _lefedgiä_ jo kuolleet. Kiusallinen seikka; olisimme ensin tahtoneet kuulla heiltä, mitä sisällä tapahtui. Kolmas käsiimme joutunut raakimus tyydytti sensijaan tiedonhalumme. Hänet laahattiin pensaikkoon. Hän oli Janinasta kotoisin oleva kreikkalainen eikä ollut osaavinaan mitään muuta kieltä. Häneltä saimme kuulla, että Agakin oli Janinasta. Ymmärrettiin toisiaan huonosti, mutta Cosma ei tahtonut uskoa, ettei tuo matelija osannut turkkia tai rahvaan kreikkaa. Puukkojemme kärjet näyttivät Cosman olevan oikeassa. Inhoittava olento puhui hyvin kreikkaa, ja hänen paljastuksensa nostivat hiuksemme pystyyn lakkien alla.

»Tuolla ylhäällä, hän kertoi, oli irstailu päättymässä. Eräs tyttönen ja kaksi nuorta poikaa virui pyörtyneinä lattialla. Aga, piispa ja bojaari Dumitraki, jotka olivat puolikuoliaita päihtymyksestä, kysyivät vaunujaan lähteäkseen prefektin luo nukkumaan. Jälellä oli kolme palvelijaa, joiden oli määrä laahata pois nuo kolme uhria isäntien lähdettyä.

»Palkinnoksi näistä tunnustuksista entinen janinalainen paimen rukoili armoa:

— Minulla ei ole tässä mitään osaa... Teen, mitä käsketään. Kuten monet muutkin tulin Valakiaan koettamaan onneani. Kotiseudullani sanotaan, että täällä voi mehusaksastakin tulla pasha, jos vain...

— Jos vain suostuu tukahduttamaan lasten huudot, sillä aikaa kuin agat raatelevat heidän ruumistaan, eikö niin? kysyin minä, tarttuen hänen kurkkuunsa.

»Se oli ensimmäinen roisto, jonka käteni hekumoiden kuristivat.

»Saimme odottaa kauan suurriistaa. Ketään ei enää kuulunut tulevaksi. Tunkeutumalla taloon olisimme saattaneet herättää kokonaisen palvelija-armeijan, aiheuttaa kahakan, joutua vastakkain vaikka koko Poteran kanssa. Tiesimme, että mässäys päättyisi ennen aamunkoittoa; hirviöt eivät koskaan jääneet nukkumaan _haniin_, josta kaikki rikoksen jäljet poistettiin ennen aamua. Seuraavan lähetin oli siis annettava mennä noutamaan vaunuja.

Vetäydyimme pensaikkoon, mistä pidimme silmällä kolmenkymmenen askelen päässä olevaa palvelusväen ovea. Huhtikuisen yön kylmyys jääti veren suonissamme yli tunnin kestäneen odotuksen aikana. Viimein tuli ulos mies ja katosi kuin haamu. Menikö hän noutamaan vaunuja vai olivatko hänen isäntänsä alkaneet epäillä jotakin ja käskeneet hänen tuoda mukanaan vartioväkeä. Oli miten oli, me päätimme avata tulen, vaikkapa saisimme niskaamme kuinka mieslukuisen joukon tahansa.

»Pelkomme osoittautui puolittain perustelluksi. Kymmenen tai kaksitoista pyssyillä varustettua ratsumiestä pysähtyi oven eteen. He ympäröivät heti vaunut. Me hengähdimme helpotuksesta ja jäimme odottamaan. Sekunnit tuntuivat mielestämme pitkiltä. Viimeinkin nuo kolme satyyriä tulivat toinen toisensa jälkeen ulos ovesta, kolme suurta, kauhtanoihinsa kääriytynyttä, muodotonta raatoa, laahautuen vaivoin eteenpäin palvelijain tukemina. Ovi sulkeutui viimeisen jälkeen, vaunut olivat valmiit lähtemään liikkeelle juuri sinä hetkenä, jolloin sadat kukot täyttivät aamunkoiton keskeytymättömällä laulullaan.

»Yhtenä miehenä me silloin ponnahdimme ylängön kaltaalle, kuusitoista pyssyä sylki miesjoukkoon, kuusitoista pistoolinlaukausta kaatoi maahan kolmeneljännestä joukkueesta, jolla välin vaunut tekivät äkkinäisen puolikaarron ja paiskautuivat puuta vasten. Valkenevassa yössä näimme kuinka kaksi ratsumiestä ja yksi jalkamies pakeni päätä pahkaa. Muut makasivat maassa kuolleina tai haavoittuneina. Hänen pyhyytensä piispa, mahtava Aga ja 'urhea' _sfetnic_ Dumitraki Carnu vedettiin käden käänteessä vaunuista, täysin selvinneinä humalastaan; kolme nuorasilmukkaa heitettiin kaulojen ympäri, ja niin me syöksyimme sikin sokin alas rinnettä, ainoana huolenamme päästä mahdollisimman pian hevostemme luo.

»Hohoi, te surevat vanhemmat, te lapset, jotka riiputte vavisten äitienne helmoissa! Ja tekin, te 'ihmissyöjät', jotka häpäisette kasvot, jotka Jumala loi omaksi kuvakseen! Tulkaa, juoskaa katsomaan heitukoiden hirtehistä saalista, kun he pyyhkäisevät pitkin Tonavan liejuista rantaa, laahaten hevostensa kavioiden perässä kolmea maan herraa! Tulkaa esiin, te kansan miehet, tölleistänne, ja te, pyövelit, kullatuista vuodekomeroistanne! Katselkaahan hiukan näitä kolmea muodotonta mahtimiestä, joiden silmät, suu ja korvat ovat tuketut savella...

»Kosto! Ole siunattu sen hyvän vuoksi, jota tuotat heitukkain sydämelle!»

_Näin Elias päätti kertomuksensa. Hän vastasi toveriensa kättentaputuksiin kumartamalla Floarea Codrilorille, otti caciulansa ja pani sen päähänsä. Hänen kasvoillaan ei enää ollut jälkeäkään marttyyristä_.

MUNKKI SPICA

»Annan sinulle puheenvuoron, Spilca. Kohota verhoa, joka peittää sinut silmiltämme, avaa arkailematta sydämesi, kerro meille elämäsi, ilosi, kärsimyksesi, vihasi!

»Floarea Codrilorin kehoitus näytti tulleen Spilcalle yllätyksenä. Hänen yläruumiinsa suoristautui äkkiä, kuten häveliään miehen, kun hän kuulee säädyttömyyksiä. Hänen pyöreät, teräksenharmaat silmänsä uhmasivat vakavina ympärilläolijoiden katseita, mutta vain tuokion; sitten hän käänsi levottomana päänsä luolan suuta kohti. Kauan hänen ajatuksensa harhailivat autiossa ja sumuisessa ulkomaailmassa, jolla aikaa hänen leveä, risaisen munkkikaavun verhoama rintansa ei näyttänyt lainkaan hengittävän. Polvia vasten nojaavat kädet eivät hievahtaneetkaan, liikkumattomat olivat niinikään sääret ja jalat, joita verhosivat karheat rievut ja jalkineet. Spilca oli jättänyt meille aineellisen minänsä. Vain hänen jäntevät, siistit kasvonsa, joita kehysti punertava, hyvin kammattu parta, sekä paljas päälakensa olivat täynnä elämää; vain hänen puolittain valossa oleva päänsä ilmaisi taistelun olevan käynnissä hänen sielussaan.

»Hitaasti hän sitten käänsi kasvonsa päällikön puoleen. Täyteläiset huulet liikahtelivat, mutta ne olivat kuivat; kokoonpuristunut kurkku äänteli jotakin käsittämätöntä. Tämä este näytti suututtavan munkkiheitukkaa. Hän kostutti huulensa ja alkoi puhua lujalla äänellä.»

MUNKKI SPILCAN KERTOMUS

»Ennenkuin minusta tuli munkki Spilca, olin rohkea tukkilainen Bistritza-joella. Tuohon aikaan ei päälakeni ollut paljas. Kaunis vaalea _kica_ valui leveille hartioilleni, jotka minulla ovat jälellä vieläkin. Partaa ei minulla ollut. Kasvoni olivat kokemattoman nuorukaisen. Minulla ei ollut mitään syytä ummistaa surullisena silmiäni menneille muistoille. Huuleni osasivat nauraa pelkoa tuntematta. Olin 'tukkilais-Spilca'.

»Siitä Bistritzan kohdasta alkaen, mistä käy uittaminen lauttaa, aina sen suulle saakka, olivat Moldaun seudut minulle yhtä tutut kuin omat sormeni. Bistritza, ylpeä, villi ruhtinatar, jota Pruth ja Sereth kadehtivat, oli rakastettuni. Sen uoma oli epävakainen kehto, täynnä salakareja. Sen rannat kaksi aaltoilevaa, vaihtelevaa palmikkoa, täynnä yllätyksiä. Ensinmainittu kiusaa haltiatartaan, viiltelee hänen ruumistaan, jälkimmäiset lähestyvät toisiaan, usein uhkaavina, puristavat häntä, kuristavat häntä, pakoittavat hänet huutamaan. Sitten kaikki kolme päästävät hänet kuin yhteisestä päätöksestä. Silloin Moldaun kaunein joki, muuan koko maailman kauneimmista joista, levittäytyy mielin määrin, kuvastelee taivasta, joka on sen itsensä veroinen, ja hymyilee rakastettavasti asukkaille.

»Spilca, uhkarohkea tukkipoika, eli rakastettunsa elämää: milloin tämä oli puristuksissa, ahdingossa, pitelin minäkin puoliani virran pyörteissä ja me ulvoimme yhdessä; kun se jälleen virtasi vapaana ja tyynenä, katselimme sinistä taivaanlakea, ojentelimme jäseniämme auringonpaisteessa, ja kohtalon näin kuljettaessa meitä nautimme siitä, mitä ympärillämme tapahtui.

»Meitä ympäröi Luojan siunaama seutu, luvattu maa! Olkoonpa, että katseltavana on mutkikkaat ja tummavetiset vuolteet, joihin hämärtyvä ilta maalailee tuhansia värivivahteita, tai että eteen avautuu häikäisevässä valossa kylpevä maisema niittyineen ja karjoineen, taustanaan taivaanranta, kukkulat, metsät, — aina on tukkilaisen sielu kerkeä ihastumaan. Mikä ilo on laskettaa virran myötä! Kun taas nousin ylämaan talonpojan rattaissa, tunsi sydämeni toisenlaista iloa, joka ei suinkaan ollut edellistä vähäisempi. Puut olivat määräpaikassaan, rahat taskussani, terveys täydellinen, mielessä matkaamisen, juonnin, syönnin ja unen tarve. Mitä tarvitsee ihminen muuta?

»Ah, Spilca-poloiseni! Miksi et tyytynyt tuohon onneen?

»En tyytynyt siihen. En voinut. Se oli mahdotonta.

»Kristallikirkkaan Bistritzan rannoilla oli neitosia, jotka pesivät vaatteita ja lauloivat kohti kurkkua rakkaudesta, joko he sitten olivat kokeneet sitä tai ei. Noita peseviä neitosia oli aina ollut, mutta minä olin katsellut heitä vain viattoman nuorukaisen silmillä; inhimillisiä olentoja, joilla oli yllään hame housujen asemasta. Siinä kaikki. Näin oli pitkät vuodet. Minä hoilasin heille, kun lauttani solui hiljalleen myötävirtaan. Suurin osa heistä vastasi minulle. Jotkut olivat vaiti. Ja minä kuljin ohi. Muuanna päivänä en enää tehnytkään niin.

»Olin noin kaksikymmenviisivuotias. Luonnonlaatuni miellyttävä. Lihakset ja terveys kuin villisialla. Sillä vietin päiväni vesillä, join viiniä, söin kaksi _okaa_ lihaa päivässä ja kaadoin jättiläispuita. Nenäni ei sietänyt muuta hajua kuin metsän.

»Eräänä päivänä joukko neitosia huusi minulle ensinnä. Ajattelin:

— Käyhän, Spilca, katsomassa _noita_ vähän lähempää!

»Ja työnnälsin sauvallani lauttaa, niin että se törmäsi kovasti vasten rantaa. Siepaten mukaansa pesuvaatteet kaikki livistivät pakoon, lukuunottamatta yhtä tytöntynkää. Mutta siinä olikin silmilleni jotakin niin uutta, etten kyllästynyt sen katselemiseen. Tyttö oli noussut seisaalleen: paljaat sääret, lyhyt hame, valkoinen paita, jota hän puristi molemmin käsin rinnoilleen, vaalea, pieni pää ja nuo suuret syvät sinisilmät, jotka olivat minulle kaikkein uusinta Sultanassani.

»Hän katseli minua pelottomana, rehellisin silmin, mikä miellytti minua, ja sanoi samassa:

— Sinä et tule tekemään meille pahaa; sinä olet meikäläisiä.

— Tekemään pahaa? En toki! Te kutsuitte minua. Tässä olen.

»Sultana hymyili:

— _He_ huutelivat vain kujeillakseen; on niin ikävä yksin!

— Etkö sinäkin huutanut?

— En, minä en huutanut, mutta tunnen sinut viime kesästä, enkä usko sinun olevan ilkeä. Siksi jäinkin aloilleni.

— Onko sitten ilkeitäkin?

— Useita, melkeinpä kaikki.

— Tukkipoikienkin joukossa?

— Hyvin usein.

— Silloin lähden. Sano minulle kuitenkin nimesi.

— Nimeni on Sultana.

— Ja minun Spilca. Ja miksi ajattelet, etten ole ilkeä.

— Siksi, että menet aina menojasi välittämättä naisten huutelemisesta.

»Tämä Sultanan vastaus oli minulle kovin mieleen. En sanonut enää mitään, työnsin lauttani irti rannasta ja solutin sen virran vietäväksi, Sultanan hymyillessä minulle.»

* * * * *

»Siitä lähtien en enää ollut entinen mies. Elämäni oli ollut tyyntä: kuin puu, jonka ainoakaan lehti ei liikahda. Nyt oli tuuli yht'äkkiä alkanut puhallella. Ja Bistritza muutti tykkänään näköä: näin koko maailman eräiden kasvojen läpi. Kauneus ei kadottanut rahtuakaan loistostaan, mutta näköni ei ollut entinen.

»En kärsinyt. En vielä tänä päivänä tiedä, mitä on rakkauden kipu, joka pitelee sydäntä rautapihdein.

Rakastin Sultanaa, kuten lapsi rakastaa häkkilintuaan, joka on sen ainoa ajatus. Tuo hento olento, joka jäi yksin uhmaamaan raakalaista, valloitti minut kokonaan. Hän tiesi, etten ollut ilkeä. Hän oli uhmannut silmiensä voimalla minun lihasteni voimaa ja oli voittanut. Minun täytyi ajatella Sultanaa ja vain häntä. Onko vähänarvoista ajatella rakastamatta ja kärsimättä? Ehkäpä muille, niille, jotka rakastavat ja kärsivät helposti. Minulle tämä oli uutta. Se järkytti koko olemustani. Tuskin olin eronnut hänestä, kun jo halusin nähdä hänet jälleen, ja tämä halu karkoitti kaikki muut, kiusasi minua, sai minut luopumaan tottumuksistani. En enää herättyäni laulellut, vaan ajattelin Sultanaa. En enää nähnyt puita, eläimiä ja taivaanrantaa: näin niiden sijasta Sultanan. Minusta oli aivan yhdentekevää laskinko myötävirtaan vai nousinko ylämaahan. Koko tässä avarassa ja kauniissa maailmassa kiinnitti vain yksi paikka mieltäni: Sultanan kotiseutu. Ja yht'äkkiä alkoi muistini pettää, jollaista ei koskaan ennen ollut minulle sattunut; aloin unohtaa tehtäviäni, mikä aiheutti paljon ikävyyksiä minulle ja muille.

»Spilca ei enää ollut vapaa mies. Kului muutamia viikkoja, joiden aikana minä toivoin, että nuo vilpittömät sinisilmät jättäisivät minut rauhaan. Niin ei käynyt. Pieni vaalea pää syöpyi yhä yksityiskohtaisemmin mieleeni. Silloin ajattelin:

— No niin, Spilca, kohtaloaan ei voi paeta. Jonakin päivänä kohtaa itsekukin tiellään kiven, joka antaa hänen matkalleen toisen suunnan. Etsikäämme tuo kivi. Sittenpähän näemme, mitä se oikein tahtoo.

Niinpä loppukesällä, pyhän Marian päivänä, pukeuduin pyhävaatteisiin ja läksin kävelemään Sultanan pientä kotikylää kohti. Se oli vuoristokylä, joka kyyrötteli kahden kukkulan lomassa, vuoristopuron partaalla. Lähistöllä oli satavuotisia kuusikoita. Pienet, valkoiset asumukset merensinisine ikkunoineen olivat hajallaan siellä täällä kuin valkeat päivänkakkarat. Vaikka ne olivatkin siistit, hymyilevät, hiljattain tuoreella kalkkivärillä valkaistut, kertoivat niitten lahoneet ja sammaltuneet kattohirret maalaiskansan puutteesta. Tämä ei ihmetyttänyt minua. Elettiin orjuuden ja hädän synkkää aikakautta, joka vallitsi Turkin yliherruuden loppupuolella. Tiedettiin vuorten suojaamien seutujen säästyneen jossain määrin hävitykseltä. Vain mies, joka saattoi olla ilman kanssaihmisten seuraa, nousta vuorille ja elää karhujen parissa, vältti _beilicin_ [= verotyö], ruoskaniskut ja raskaat verot.

»Saavuin kylään jumalanpalveluksen aikana. Kaikki asukkaat olivat kirkossa. Minäkin menin sinne ja rukoilin hyvänä kristittynä, jollainen olin aina ollut. Se teki minulle hyvää. Pappi ja lukkari lukivat ja messusivat kumpikin paikaltaan täynnä hartautta ja uskoa hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa.

»En voinut nähdä kirkossaolijoiden kasvoja, sillä olin pysähtynyt ovensuuhun. Kun väki alkoi poistua kirkosta, saatoin sensijaan mukavasti etsiä joukosta kaipaamiani kasvoja. Sultanalla oli seurassaan vanha, pieni nainen, jonka arvelin olevan hänen äitinsä, ja hänellä oli yllään vaatimaton valkoinen pusero ja hame sekä musta, hiukan kirjailtu _catrintza_. Hänen kulkiessaan ohitseni kumarsin hänelle hiukan hämilläni. Hän vastasi tervehdykseeni kohteliaasti ja tyynesti osoittamatta lainkaan hämmästystä tai mielenliikutusta.

»Muukalaisen ilmestyminen pieneen kylään herättää aina huomiota. Oli nähty meidän tervehtivän toisiamme. Se riitti antamaan aihetta kuiskailuihin, silmäyksiin, juoruilemiseen itse Herran huoneen kynnyksellä. Tämä loukkasi aikeitteni puhtautta ja pakoitti minut ottamaan varman kannan. Tein ripeän päätöksen mennä pyytämään Sultanan kättä.»

* * * * *

»Aloin seurata molempia naisia. He poistuivat kylästä, nousivat rinnettä ja menivät taloon, joka sijaitsi puolitiessä vuoren kupeella. Tällä matkalla ei kumpikaan heistä ollut katsonut taakseen. Tämä rehtiys herätti minussa luottamusta. Nousin heidän jälessään ja koputin ovelle. Sultana tuli avaamaan.

»Hän ei hämmästynyt nähdessään minut, mikä seikka sai minut hämille. Samoinkuin kaksi kuukautta aikaisemmin Bistritzan rannalla hän nytkin teki minulle melkein saman kysymyksen:

— Hyvää päivää, Spilca! Mikä tuuli tuo sinut luoksemme? Jos ajatuksesi ovat rehelliset, käy sisään!

— Rehelliset, Sultana, sen vannon Jumalan edessä: tulen kysymään sinulta, tahdotko Spilcan puolisoksesi...

»Silloin näin punan leviävän hänen kasvoilleen, kun hän sanoi:

— Käy sisään... Neitosta ei kosita kynnyksellä!

»Sitten hän huusi äänekkäästi vanhukselle:

— Täti! Se on eräs Bistritzan tukkilainen, nimeltä Spilca.

»Täti loi minuun ihmettelevän katseen ja kehoitti istuutumaan.

— Tätini on kuuro, sanoi Sultana, ja alkaa myöskin »tulla jälleen lapseksi». Hänen kanssaan ei sinun ole helppo puhella. Naisparka on ollut kauan leskenä. Kolme vuotta sitten hän näki ainoan poikansa heittävän henkensä tappelussa. Syynä mustasukkaisuus. Poika oli hänen koko elämänsä, hänen vanhuuden päiviensä ainoa tuki. Silloin hän möi talonsa ja muutti meidän luoksemme; isäni ja äitini elivät vielä tuohon aikaan. He kuolivat seuraavana vuonna. Nyt olemme yksin. Elämme joten kuten kättemme työllä. Kuten näet, Spilca, ei täällä näytä kovin iloiselta... Eikä se kuitenkaan ole pahinta.

»En voinut vastata mitään. Hän oli puhunut näistä 'ei kovin iloisista' asioista melkein hymyillen. Tyttö, joka seisoi edessäni, ei ollut arka eikä ujo kuten tytöt yleensä, vaan voimakassieluinen ja onnettomuuksien karaisema. Ja kuitenkin lempeä.

»Silmäys, jonka olin luonut sisään astuessani, riitti todetakseni, että tätä kotia pidettiin kunnossa. Se ei ollut tuollainen maalaiskoti, joka, milloin se ei ole suorastaan talli, on niin vihamielisen siisti ja ankaran järjestyksellinen, että vieraan tulee tukala olla. Isosta _tindasta_, missä maalaisperhe viettää koko elämänsä, vei ovi kahteen kamariin. Leveitä ja korkeita vuoteita, joissa kussakin oli kelta- ja valkojuovaiset peitot ja niissä leveät, melkein maahan ulottuvat pitsireunustat. Joka sängyn päänpuolessa kömpelösti maalattu _senduk_, joka melkein katosi peittojen, verhojen ja tyynyjen taa. Kaikkialla vuoteen takaisella seinustalla kirjailtuja tyynyjä, paksuja, monenvärisin kuvioin somisteltuja mattoja. Lattialla niinikään mattoja, mutta lajiltaan halvempia. Joka huoneessa iso peili valkoisella puupöydällä, jota peitti kudonnaltaan vuodepeitteiden kaltainen liina. Maalattuja puutuoleja. Maalaiselämää esittäviä piirroksia. Idänpuolisissa nurkissa ikooneja, joiden edessä paloi lamppu. Ikoonit, taulut ja peilit olivat koristellut pitsireunustaisilla verhoilla, joihin oli uhrattu paljon työtä ja silkkiä. Ikkunoissa liinaverhot, jotka olivat melkein yhtä kauniit kuin pöytäliinatkin. Ja kummassakin huoneessa kuteilla oleva kangas.

»Sultanan kodissa oli kaikkea sitä, mitä tavataan jokaisessa meikäläisessä maalaiskodissa, johon kurjuus ei ole astunut. Ei sen enempää. Mutta jokainen esine, koko järjestely kantoi lempeän käden leimaa, joka oli saanut syntymään kodikkuuden, jollaista harvoin tapaa maalaiskodeissa, joissa 'siistien' huoneitten somistelu kylmää vierasta ja herättää hänessä epäviihtyisän tunteen ja pelon, että hän saa aikaan häiriötä.

»Tunsin viihtymystä kuten muinoin vanhempieni luona, jotka olin kadottanut, kun vielä olin lapsi. Ja sanoin heti Sultanalle mitä ajattelin:

— Sultana, täältä puuttuu vain voimakas käsivarsi. Kas tässä se on, ja kaikki käy hyvin!

Hän katsoi minua tiukasti silmiin, ja hänen katseensa tunkeutui sisimpääni, mutta minä kestin sen, sillä ajatukseni oli vilpitön.

— Spilca, hän sanoi minulle kirkkaalla äänellä, kaikki onnettomuutemme eivät ole siinä, mitä kerroin sinulle, ja mikä kuuluu menneisyyteen. On muutakin. En tahtoisi puhua siitä sinulle. Mitäpä se hyödyttäisi? Ne, jotka olisivat halunneet naida minut, kuten sinä nyt, eivät ole päässeet sen pitemmälle, vaikka ovatkin tietäneet sen. On parasta alistua kohtaloonsa».

»Jäin mietiskelemään: Hyvä Jumala, mistähän on kysymys? Joku maankiertäjä on varmaankin narrannut tyttöparkaa, nauranut hänelle ja hylännyt hänet sitten. Ehkäpä hänelle on jäänyt syliin pienokainenkin! Entä senjälkeen? Minä sanoin:

— Sultana, älä luule minua niin epäinhimilliseksi. Tiedäthän, että maailma hyökkää nuoren tytön kimppuun. Minä en ajattele kuten maailma ajattelee. Jos tuossa on koko syysi, koko murhe, joka estää muita naimasta sinua, voimme me viettää häitä viikon päästä, jos vain sinä tahdot sitä, kuten minä».

»Nämä sanat kuullessaan näin hänen suoristautuvan tuolillaan. Hänen loistavat silmänsä räpyttelivät kiivaasti:

— Spilca, sinun epäilyksesi ovat aiheettomat. En ole syypää mihinkään eikä minun tarvitse soimata itseäni mistään. Olen nyt kaksikymmenkaksivuotiaana sama kuin maailmaan tullessani. Onnettomuus on suurempi kuin jos olettamuksesi olisi tosi, vieläpä suurempi kuin sekin, että minulla olisi »lehtolapsi».

»Odotin hänen sanovan, mikä tuo onnettomuus oli, mutta hän pysyi vaiti, kääntämättä minusta avointa katsettaan, joka oli kuulas kuin elokuun taivas.

»Täti tuli pyytämään meitä aamiaiselle. Sultana otti häntä kädestä ja huusi hänen korvaansa:

— Täti! Spilca pyytää minua vaimokseen. Mitä sanot siihen?

Kumarainen, valkohapsinen vanhus, jonka kasvoihin isorokko oli jättänyt pahat jäljet, katseli minua hetken säälien ja vastasi:

— Vahinko!... Poika-parka... Siitä ei tule mitään... Kuka uskaltaisi astua _logofatin_ tielle?

— Kuka on tuo _logofat?_ kysyin minä. Ja mitä tekemistä hänellä on tämän asian kanssa?

»Tämä kysymys nostatti katkeran ilmeen Sultanan kasvoille; hänen katseensa synkistyi. Hänen valkoinen, tyyni otsansa, jota kehysti sileästi taapäin kammattu tukka, kävi kalpeaksi, kun hän sanoi tukahtuneella äänellä: