Part 2

»Luonto, joka avautui nähtäväkseni tällä seitsenpeninkulmaisella, minulle oudolla taipaleella, oli mielestäni yhtä kaunis kuin mekin, ikäänkuin olisi sekin ollut sunnuntaipuvussa. Tämä oli minun ensimmäinen pitkä matkani enkä lakannut ihastelemasta viiniköynnöksen peittämiä rinteitä, vieraita metsiä, jokia ja puroja, kiemurtelevia teitä, vieläpä lintuja ja eläimiäkin, jotka näyttäytyivät meille kuin olisi näkymätön käsi kohottanut esirippua aina sitä mukaa kuin etenimme.

»Istuin patjalla ystäväni vieressä, joka oli vaiti. Mutta kun hän sitten alkoi puhua — noustessamme paljaan kukkulan kuvetta — teki hän sen kylvääkseen sieluuni oman myötäsyntyneen kapinanhenkensä siemenen, joka oli hänessä kypsynyt ja valmis puhkeamaan:

— Kaiken sen, mitä näet ja joka niin miellyttää sinua, sanoi hän, heilutellen ruoskaansa päittemme päällä, koko tämän kauniin ja avaran maan on oltava meidän kaikkien oma, sillä me tulemme maailmaan alastomina, ja se tarjoutuu meille muokattavaksi ja kantaa hedelmää nautittavaksemme. Se ei ole meidän. Sen on kuitenkin oltava meidän. Meidän on riistettävä se käsistä, jotka pitelevät sitä, vaikka eivät sitä muokkaa. _Se on tehtävä!_

»Siinä kaikki, mitä Groza on koskaan sanonut minulle gospodarien ikeestä. Silloin minä ymmärsin, että hänestä vielä kerran tulee heitukka, sillä heitukat olivat ainoat, jotka eivät ajatelleet kuten kaikki muut. Sen mukaan mitä muut sanoivat, oli Jumalan tahto, että maailmassa oli orjia ja gospodeja, köyhiä ja rikkaita, piestyjä ja pieksäjiä; mutta heitukat eivät välittäneet tästä Jumalan tahdosta, eivät enää menneet hänen kirkkoihinsa, vaan vetäytyivät metsiin, mistä tekivät hirvittäviä hyökkäyksiä hirmuvaltiaiden, vieläpä kirkonkin alueille, ryöstäen, murhaten ja auttaen.

»Buzeu, departementin pääkaupunki, oli mielestäni kuin sunnuntaivaatteissa koreileva neitonen. Siinä oli kaksi katua, jotka kulkivat keimailevassa kaaressa kuin maalatut silmäkulmat. Loka ja tomu oli sieltä tyyten karkoitettu; maa oli laskettu kauttaaltaan puulla. Myymälöitä oli niissä toinen toisensa vieressä, ja niiden suurten lasi-ikkunoiden takaa saattoi ihailla näytteillä olevia tavaroita: toisaalla kotimaan tuotteita, toisaalla mitä loisteliaimpia ulkomaisia silkkikudoksia; etempänä runsain kaiverruksin koristeltuja aseita; tshibukien ja stambulilaisten vesipiippujen seassa tupakkaa, joka oli sidottu nippuihin kullanvärisillä silkkinauhoilla. Kauppoja, jotka olivat täpötäynnä mattoja. Toisissa oli näytteillä ikooneja, raskaita hopeaisia suitsutusastioita, pyhiä kirjoja. Lukemattomissa myymälöissä tarjoiltiin syötävää ja juotavaa; _cafanat_ olivat tulvillaan ihmisiä, jotka maistelivat tuoksuavaa kahvia, polttelivat tshibukeja ja keskustelivat eri kielillä.

»Kaikilla myymälöillä oli erinimiset ja kullekin sopivat kilvet, kuten: _Buzeun talonpoika; Kultainen kashmir; Damaskon pyssy; Ispahanin matot; Vizirin tshibukit; Hyvän onnen majatalo; Hopeinen suitsutusastia; Pienen Beyn kahvila_, ja muuta sellaista.

»Groza jätti rattaansa laitakaupungilla sijaitsevan majatalon talliin. Maalaisrattailta oli kielletty pääsy katetuille kaduille; vain vaunujen oli lupa edetä sinne saakka. Arkoina tämän rikkauden keskellä ja oudolla mielin me kuljeskelimme täynnä ihailua kävelijöiden joukossa, jotka kulkivat edestakaisin, puhelivat, laskivat ambrasta tehtyjen rukousnauhojen suuria helmiä ja katselivat meitä kuin olisimme olleet kaksipäisiä vasikoita. Useimmat bojaarit olivat puetut turkkilaisiin nuttuihin ja kauniisti kirjailtuihin _icheliceihin;_ toisilla oli yllään puku, jollaisia käytetään vain laskevan auringon maissa. Viimemainitut olivat kotiutuneet ulkomaisista yliopistoista; heidän kasvonsa olivat sileiksi ajellut ja he kantoivat lasia vain toisessa silmässä, jonka vuoksi luulin heidän käyneen liiasta opiskelusta toissilmäisiksi.

»Naisia näkyi vähän, mutta he olivat jumalaisen kauniita, taidokkaasti maalattuja, kaikki ilman päähineitä, hiukset kammattuina sileästi taapäin, laskehtien vain hiukan ohimoille, kasvoilla ohuet, läpinäkyvät harsot, yllä tiukasti ruumiinmukaiset liivit ja suunnattoman leveät, kellomaiset hameet, jotka lakaisivat maata. He kävelivät uinaillen aviomiestensä käsivarteen nojaten ja puhuivat nenä-äänellä kuin papukaijat.

— Täällä ei voi mennä mihinkään, sanoi Groza, jollei kukkarossa ole yhtä paljon rahaa, kuin mitä me ansaitsemme kokonaisessa kesässä. Jotta nämä gospodarit ja heidän perheensä voisivat elää tällaisissa ja vieläkin suuremmissa kaupungeissa, on meidän, orjien, hankittava heille varat. Siksi heillä on poterachit, jotka puolustavat heitä ja pakoittavat meidät tekemään työtä heidän hyväkseen. Minä en tahdo ruveta orjaksi, minä. Pian minusta tulee heitukka. Silloin me kaikki heitukat nostamme kylät kapinaan ja teemme lopun vääryydestä.

»_Yhden Puun Kirkko_ oli tehty, niin kerrottiin, katosta alttariin saakka yhdestä ainoasta tammesta.

»Oli messun aika, hiukan ennen puoltapäivää. Emme uskaltaneet käydä sisään, sillä pääsy tähän Herran huoneeseen, kuten komeisiin kauppoihinkin, oli sallittu vain gospodareille.

»Kirkon edustalla oli joukko kaikenlaisia ajopelejä, ratsuhevosia, ajomiehiä ja palvelijoita maalauksellisessa sekamelskassa odottelemassa isäntiensä tuloa. Nämä rukoilivat kirkossa, joka oli varattu vain heille (joskin se oli vaatimattomasti 'yhdestä puusta'), ja josta he palasivat mässäämään taloihinsa, jotka niinikään olivat vain heitä varten.

»Me odottelimme jumalanpalveluksen päättymistä ja noiden kunnon kristittyjen lähtöä, jotka noudattivat Kristuksen käskyjä anastamalla itselleen maan. He tulivat ulos hurskaannäköisinä ja nousivat ajopeleihinsä, herättäen ilmestymisellään pelkoa katalassa palvelusväessään, pelkoa, jota tehosti kirkonkellojen käskevä kumahtelu. Me pujahdimme tämän pöyhkeän joukkueen selkäpuolelle ja pidellen toisiamme käsistä kuin syylliset, Groza ja minä tunkeuduimme tyhjään kirkkoon, missä elostelijoiden vaatteista jäänyt myskin haju taisteli voittoisasti suitsutuksen kanssa.

»Täällä oli hämmästykseni suurempi kuin katsellessani ylellisiä myymälöitä. Mikä ero olikaan meidän kirkkomme köyhyyden ja tämän rikkauden välillä! Se oli yhtä ruhtinaallisen upeileva kuin myymälätkin.

»Maalattujen ikkunaruutujen kajastuksessa näin ensinnä tummana häämöittävän, veistoksilla koristetun alttarin. Ylinnä keskellä voittoisa Jumala, joka säteili terveyttä valkoisesta parrastaan huolimatta, punnitsi vasemmassa kädessään kurjaa maata, jonka hän oli luonut kuvakseen, samalla kun hän oikealla etusormellaan uhkasi meitä ties millaisella rangaistuksella. Alttarille vievän oven molemmissa puoliskoissa pyhät apostolit Paavali ja Pietari, yhtä hyvinvoipina kuin isäntänsäkin, hoitivat vartian virkaa, jälkimmäisellä kädessään oikeauskoisten paratiisin avaimet. Sitten kokonainen sarja pyhimyksiä poliisinkatseineen, kirkon marttyyrejä ja santarmeja, joiden vaatteet olivat raskasta hopeaa ja kultaa; kaksi riviä rikkailla leikkauksilla koristeltuja nojatuoleja, joiden selkänojaan oli kaiverrettu onnellisen seurakuntalaisen nimi; katossa kolme kruunua, Kristuksen ja Neitsyt Marian edessä kaksi palavaa kynttiläkruunua ja kaksi isoa kynttiläjalkaa seinien edessä — kaikissa kynttilät puhdasta vahaa, joista monet hämmästyttivät minua suuruudellaan ja herättivät minussa ajatuksen, että niiden synnit, jotka toivat tuollaisia uhrilahjoja, varmaankin olivat suhteelliset niihin.

»Groza jätti minut hetkeksi keskelle tätä kristillistä aseistoa ja meni kolkuttamaan sakariston pienelle ovelle.

»Kanttori Joakim tuli esiin. Hän oli nelikymmenvuotias, lyhyenläntä, kaljupäinen, suurisilmäinen mies, kasvot hyväntahtoiset, kaula paksu.

— Tuolla on ystävämme Floritchica, sanoi Groza minua osoittaen.

»Joakim kurottautui varpailleen ja jäi hetkiseksi neuvottomana katselemaan minua. Hänen papilliset nautiskelijankasvonsa leimusivat oranssinkeltaisina valon langetessa niille ikkunaruuduista. Hän kohotti käsivartensa taivasta kohti ja huusi kreikankielellä niin että ikkunat tärisivät:

— _Evloghimeni!_ (joka merkitsi: ole siunattu!)

»Minua peloitti ja olisin tahtonut paeta, mutta näin Grozan hymyilevän ja vilkuttavan minulle silmää. Kanttori jatkoi puhettaan, ja vaikka pelkoni kasvoi sitämukaa, halusin niin kuulla tuota ääntä, jonka vakuutettiin olevan ensimmäisiä koko Romaniassa, että jäin aloilleni:

— Siunatut olkoot kosteat silmäsi! Siunatut kosteat huulesi! Ja siunattu olkoon kostea maa, joka kasvattaa tuonkaltaisia hedelmiä!

»Tunsin punastuvani näin moninaisten kosteuksien siunaamisesta, mutta Joakim alkoi samassa puhua kuivuudesta. Hän lauloi näin:

— Sillä, oi Herra, kosteutesi tekee maalle mahdolliseksi kestää kuivuutta, kestää kuivuutta, sinä kaikkivoipa Jumala!

»Groza laski kätensä hänen olkapäälleen ja keskeytti hänet:

— Lopeta jo veisuusi kosteudesta ja kuivuudesta ja opeta tytölle aakkoset. Sinä unohdat, ettemme aio nukkua _Hyvän onnen majatalossa_, vaan olkikattoisissa mökeissämme.

»Kanttori silmäili häntä hetkisen hurskaan näköisenä ja alkoi veisata entistä hartaammin:

— Paljon lämpimämpi on niiden, jotka nukkuvat yhdessä mökissään, kuin sen, joka nukkuu yksin palatsissa!

— Mutta emmehän me nuku yhdessä, sinä houkka! huudahti Groza.

— Virta yhtyy jokeen! Mies ja nainen...

— Menevät helvettiin! ärjähti ystäväni, ravistellen kanttoria käsivarresta. Tahdotko opettaa hänelle aakkoset vai et? Lupasit tehdä sen!

— Kyllä, vastasi Joakim lähestyen minua kuin unissakävijä, niin, olen luvannut ja nyt alan.

»Sitten hän sanoi, luoden minuun maailman rehellisimmän katseen:

— Floritchica! Musta kyyhky! Lausu aivan kuten kuulet minun lausuvan: _Alpha... Vita... Gamma... Delta... Epsilon..._

»Tavasin pelottomana hänen perässään koko aakkosluettelon.

— _Ehtahtos! Ehtahtos!_ [Ihastuttavaa! Ihastuttavaa!] hän huudahteli sitten kreikankielellä. Vain yksi virhe, pieni vähäpätöisyys, joka on korjattava; ne ovat nämä kolme vaikeasti lausuttavaa kirjainta: _gamma, dzeta_ ja _thita_. Gammaa lausuttaessa on tehtävä samoin kuin kurkkua huuhdeltaessa. _Dzetaa_ lausuttaessa on matkittava pohjatuulta. Mitä _thitaan_ tulee, niin se muistuttaa hanhen ääntelyä. Lausu siis uudelleen ja anna minun samalla nähdä suusi. Minä autan sinua.

»Minä lausuin. Hän katsoi läheltä suutani ja kosketti sormellaan leukaani. Mutta me näimme hänen vetäytyvän äkkiä pois kuin poltinraudan koskettamana ja alkavan vaikeroiden harppailla pitkin kirkkoa painaen käsin kaljua päälakeaan.

— Minua vaivaista! Minua vaivaista! Tuo suuhan on lähde, josta muinaisajan jumalat ammensivat juovuttavan nektarinsa! Tuo suu ei ole luotu tavailemaan aakkosia vaan jakamaan elämää ja kuolemaa! Tuossa on varmaankin se tyttö, josta muuan hurmioitunut viisas sanoi: _Kyyhkyläiseni, sinä joka asustat kalliorotkoissa ja jylhissä vuoristoissa, anna minun nähdä katseesi ja kuulla äänesi_... Niin, katseesi, äänesi... olisipa hänen pitänyt sanoa suusikin. Mutta, oi Salomo, mitäpä hyötyä on siitä, että sydän halaa kauneuden ylenkylläisyyttä, kun on näöltään muodoton kuin murmeli. Ja onko minun syyni, että sydämeni on _vasemmalla puolen kuten hullun_ eikä _oikealla_, missä sanotaan viisaan sydämen sijaitsevan? — Jumala! _Sinä tunnet hulluuteni, eivätkä vikani ole sinulta salatut_.

»Tämän sanottuaan Joakim palasi nopein askelin minun luokseni ja sanoi, korostaen ja ääntäen sanat ylhäisten tapaan:

— _Cori-mou! Coritzaki-mou!_ [kreikkaa ja merkitsee: tyttöseni, pikku tyttöseni]. Sinä loukkaat minua, jos pidät minua raakana. Hulluuteni ei ole vaarallista ja syntini on vain sanoissa! Siinä koko rikokseni! Älä siis kiellä minulta suloutesi katselemista! Lähde nyt »hyvinvoipana» ja palaa takaisin »hyvinvoipana». Opetan sinulle kreikkaa kyvykkäänä oppineena ja epäitsekkäänä ystävänä. Ja minä aseistan sinut hengen miekalla, jota vain harvat voivat käytellä.

»Suutelin kanttoria molemmille poskille ja sanoin:

— Joakim, olet ensimmäinen mies, jota eläissäni olen suudellut.

* * * * *

»Kokonaisen vuoden ajan _Yhden Puun Kirkon_ kanttori opetti minulle kreikkaa ja paljon muutakin, ollen opettajana milloin kohtelias, arkatuntoinen, melkeinpä kaino, milloin yltiöpäinen, rohkea, melkeinpä mieletön. Kuitenkin hänen luonnonlaatunsa paljasti mielenkiintoisia puolia ihmisluonteessa, ja kun järkeni ja luonteeni olivat toista maata kuin ikäisteni nuorten tyttöjen, taivuin nöyrästi hänen mielitekoihinsa, jotka olivatkin vaarattomia, — vain saadakseni nähdä, oliko hänen puhtautensa todellista, vaiko vain pettävä naamio.

»Se oli todellista.

»Minulla oli tunteja kaksi kertaa viikossa, tyhjässä kirkossa kello yhdentoista messun jälkeen. Groza oli usein saapuvilla. Joskus hän jätti meidät yksinkin. Mutta olimmepa yksin tai hänen seurassaan, oli Joakim sama mies. Tietäen, että hänen lauluäänensä tuotti minulle yhtä paljon, jollei enemmänkin iloa kuin kreikan opetus, hän aloitti säännöllisesti tuntinsa jylisevillä taivaallisilla hymneillä, jotka lankesivat sieluuni valoisana ryöppynä. Hänellä oli ehtymätön varasto lauluja, virsiä ja sovitelmia. Hänen vilpittömyytensä oli itsetiedotonta, ja niinpä sattui eräänäkin päivänä, että hän, harppailtuaan laulaessaan kirkon kynnykseltä aina alttarille asti, unohti minut, ja tapasin hänet sitten sakaristossa kyyneleet silmissä. Mutta tämä vilpittömyys kävi minulle hyvin tukalaksi, sillä usein hän opetustaan keskeyttämättä jäi katselemaan minua hyväntahtoisilla häränsilmillään, pani kätensä vatsalleni tai rinnalleni, ja sanoi ikäänkuin anteeksi pyydellen:

— En ole koskaan tuntenut käteni alla mitään näin miellyttävää enkä tahdo kuolla saamatta tuntea naisruumiin lämpöä. Floritchica, salli sen tapahtua! Jokainen houkka saa tuntea sitä, antamatta sille mitään arvoa, sensijaan että minä annan sille arvon tuntematta sitä. Teet minut onnelliseksi niin vähällä. Ennenpitkää sinä tuhlaat suosiotasi saamatta vastalahjaksi kunnioitusta. Äläkä pelkää, että tavoittelen enempää, sillä jos saarnaaja on oikeassa sanoessaan, että loppu on alkua parempi, on myöskin totta, että elämässä alku useinkin vie voiton lopusta. Niinikään on totta, ettei elämää ole katseltava Saarnaajan silmillä.

»Soin hänelle tämän onnen jääden odottamaan mitä seuraisi. Ei seurannut mitään. Hän ei enää edes halunnut uudistaa tätä huvia, unohti sen eikä kajonnut koko asiaan.

»Olisin tahtonut jollakin tavoin osoittaa hänelle tämän johdosta kiitollisuuttani antamalla jonkun lahjan, jotakin, joka muistuttaisi minusta. Mutta hän sanoi:

— Mitä? Korillisen tuoreita munia? Kananpoikia? Voipurtilon? _Donitzan_ hunajaa? Talossani on niitä yltäkyllin! Vaikka sinä tarjoaisit minulle pyhimyksen, jonka sädekehä olisi puhdasta kultaa, tai rukousnauhan, jonka helmet olisivat kaikkein harvinaisinta ambraa, tai loisteliaan smyrnalaisen vesipiipun, en huolisi niistäkään. Gospodarit, jotka rakastavat ääntäni, Jumala ties miksi, hukuttavat minut tuollaisiin antimiin. Se, mitä haluaisin ja mikä voisi tehdä minut kuolettavan onnelliseksi, sitä et voi minulle antaa sinä eikä itse Jumalakaan: se on ruumis, kasvot, jotka olisivat paremmin ääneni ja sydämeni arvoiset. Ne tekisivät minulle mahdolliseksi elää elämää, jota ilman riudun tässä aasin kuoressa! Sitä ei Jumala ole sallinut; hän ei ole suonut satakielelle riikinkukon sulkia; ehkäpä hän on tehnyt siinä oikein, sillä sanotaanhan, että _jos sialla olisi sarvet, kääntäisi se nurin maan_.

»Tällaiseksi osoittautui panettelujen esine, Joakim kanttori. Keskellä kesää, joka seurasi tätä oppivuotta, opin tuntemaan hänessä toisenkin miehen, ja tämä havainto oli yhtä yllättävä koko kaupungille kuin minulle ja Grozallekin.

»Olin nyt seitsentoistavuotias. Ja kaunis, kuten näette. Kauneuteni veti muun muassa puoleensa gospodarimme Bolnavulin pojan huomion, jonka isä omisti kaksikymmentä tuhatta hehtaaria maata ja metsää sekä lukemattomia _harasia_ ja karjalaumoja. Tuon monokkelisilmäisen, vasta opiskelemasta palanneen herran mielestä olin vain soma, kaksijalkainen karitsa, joka oli helppo ahmaista, ja joka ehkä oli onnellinenkin siitä, että oli voinut herättää niin korkean herran ruokahalun. Hän ei osannut kuvitellakaan kohtaavansa vastarintaa minun puoleltani. Ja turhaanpa olivat menneet hänen opintonsa, sillä ensi töikseen hän alkoi loukata minua.

»Eräänä kesäisenä sunnuntaina, joka ratkaisi Grozan kohtalon, ilmestyi kylän _horaan coconache_ Mano-laki, kuten hänen orjansa häntä nimittivät, nuoremman sisarensa seurassa, ohjaten itse komeaa hevostaan. Hän, meidän tuleva herramme, tuli joukkoomme saavuttaakseen siten suosiota ja tarkastellakseen samalla sitä laumaa, jota hän sai käyttää nautinnokseen. Tämä yksinvaltias Jumalan armosta alkoi heti mitä mauttomimman narripelin. Hänen yhtä tyhmä sisarensa ei pannut tätä pahakseen, ja rahvas otti sen vastaan kuin taivaan mannan. Vanhukset nostivat hattua, paljastaen kauniit, hopeanharmaat hiuksensa; nuoret jatkoivat tanssiaan, mutta tavallista eloisammin, miellyttääkseen korkeita vieraita, sillävälin kuin _pomojnic_ [Apulaisprefekti], joka seurasi herraansa palvelevaisena kuin orja, lasketteli karkeita sukkeluuksia. Hänen määräyksestään _carciumar_ kaatoi viiniä kulhoihin, ja juojat toivottivat terveyttä ja pitkää ikää anteliaille vieraille. Sitten viimemainitut nousivat ajopeleistä ja kilistivät kehässä tanssijoiden kanssa, jättäen vaunut erään maalaisnuorukaisen vartioitavaksi.

»Käyttäen hyväkseni heidän poissaoloaan minä pujahdin Grozan kiellosta välittämättä, hyväilemään tuota kaunista eläintä, jonka piti vetää tätä inhimillistä kuormaa. Pidin aivan liiaksi kauniista hevosista, jotta olisin voinut vastustaa haluani silitellä sen kaulaa. Sain maksaa kalliisti tuon huvin, sillä molemmat verenimijät palasivat odottamatta takaisin ja minun oli kuunneltava heidän puheitaan. Nuo puheet koskivat kaunista pukuani ja hevosrakkauttani; mutta _coconache_ ei tyytynyt tähän; hän luuli tuottavansa minulle suunnattoman ilon heittämällä vaunuista jalkoihini kultarahan, joka, kuten hän sanoi, oli tarkoitettu 'viattomiin huvituksiin'. Minä peitin käsin kasvoni ja juoksin pois, jättäen rahan siihen, mihin se oli pudonnut, orjien ja heidän isäntänsä suureksi hämmästykseksi.

»Groza, joka makasi ruohikossa kaukana _horasta_, huomasi kansanjoukon kiihkeästä elehtimisestä bojaarien lähdettyä, että jotakin oli tapahtunut. Hän juoksi meidän luoksemme ja tapasi minut nyyhkyttämässä. Vuodatin ensimmäisiä surun kyyneleitäni.

»Pian tulisi niitä lisää.

»Naisen vilpitön vastustaminen ei tehoa raa'an miehen haluihin. Hän ei tiedä, missä on naisellisen kainouden raja ja missä alkaa syvä inho, jota arvokkuudessaan loukattu nainen tuntee. Tälle raakalaiselle, joka isännöi maan päällä, on kaikki sallittua.

»Kahden kuukauden aikana hän koetti neljä eri kertaa vakuuttaa minulle, että minun olemassaoloni tarkoitus oli hänen halujensa tyydyttäminen. Joka kerta käänsin hänelle selkäni sylkäisten hänen jalkoihinsa. Silloin hän yritti väkivaltaa. Hän sai tehdä tuttavuutta Grozan käsivarren ja hänen _garbaciunsa_ [nuorasta punottu ruoska] kanssa.

»Minulla oli nyt paimennettavana noin puolisentoistasataa lammasta, joista kolmasosa kuului lapsuudenystävälleni, loput äidilleni ja minulle. Olin onnellinen, joskin minua painosti orjanelämä ympärillämme ja olin levoton hirviön uudelleen ilmestymisestä. Tiesin, että hän ennemmin tai myöhemmin iskisi kyntensä minuun kuin haukka pikkulintuun. Groza antoi minulle pistoolin ja pienen tikarin, joita kannoin kätkössä vyölläni. Varovaisuuden vuoksi hän tuli joka ilta Palonnierista viettämään pari tuntia minun seuranani ja auttoi minua ajamaan lampaat kotiin. Kuinka kaukana tunnuttekaan olevan minusta tänään, te hellän ystävyyden kauniit päivät, joihin osallistuivat kolme koiraamme ja joita kirkastivat auliit sydämemme, elävöittivät toiveemme, tuudittelivat huilujemme sävelet!

»Muuanna elokuun iltana, jolloin taivas liekehti kullanhohtoisena, tuli onnettomuus. _'Coconache'_ oli yksin ja ratsain. Kiinnittämättä lainkaan huomiota Grozaan, hän kääntyi vain minun puoleeni, tervehti ja kysyi:

— Oletko lauhkeampi tänään?

»En edes vastannut hänelle, vaan käänsin selkäni ja poistuin. Groza, joka seisoi lammikon rannalla, alkoi heti piestä vedenpintaa isolla _garbaciullaan_. Arvasin, että hän tahtoi norjistuttaa nuoraa, jotta se paremmin suomisi nenäkkään vierailijan kupeita. Hekuma paisutti rintaani tietäessäni, että voimakas ja rohkea ystäväni pian kostaisi puolestani, mutta vihan sokaisemana en lainkaan tullut ajatelleeksi näin peloittavan teon seurauksia.

»Bojaari hyppäsi hevosen selästä, jätti sen paikoilleen ja alkoi hitaasti seurata jälessäni. Groza hypähti hänen eteensä, seisten siinä suorana kuin kuusi ja tyynenä kuin filosoofi. Toinenkin oli suora, mutta ei tyyni; veri kohosi hänen kasvoilleen, kun hän kysyi:

— Mitä tahdot?

— En mitään... sanoi Groza, tahdon vain tietää, mitä _sinä_ tahdot...

»Raivostuneena siitä, että moukka sinutteli häntä, tuo onneton tarttui pistooliinsa. Silmänräpäyksessä hän makasi maassa aseetonna, ja ennenkuin hän ehti tointua, istui Groza jo kahareisin hänen päällään. Se, mitä nyt seurasi, ilmaisi minulle sen vihan mitan, joka kyti ystäväni sydämessä. Sensijaan, että olisi paennut, kuten luulin, hän alkoikin suomia 'coconachia' tähdäten kostean _carbaciun_ iskut mieluiten päätä kohti, ajaen häntä edellään sinne tänne pitkin autiota seutua, jonka hiljaisuutta halkoivat piestyn huudot, ruoskien hänen ruumistaan vielä sittenkin, kun hän jo makasi maassa vertavuotavana ja tajuttomana möhkäleenä.

»Groza ajoi täyttä laukkaa luokseni. Hän ei enää ollut sama mies. Hänen liikkumattomat kasvonsa näyttivät minusta elottomilta kuin pergamentti. Veristävissä silmissä ei ollut mitään inhimillistä. Kaulasuonet pullottivat halkeamaisillaan. Alahuuli oli vieläkin vihasta riipuksissa. Hänen äänensäkään ei ollut entinen, kun hän sanoi:

— Olen ensi kertaa maistanut koston maljasta. Se on yhtä virkistävää kuin kylmä vesi, jonka siemaisee polttavassa kuumeessa. Nyt, Floritchica, jätän sinut iäksi: rupean _heitukaksi_. En lähde yksin: seitsemän Palonnierin huonomaineista poikaa seuraa minua. Heidän sydämissään ei ole hellyyttä, kuten sinun ja ystävämme Joakimin, ja olen siitä murheellinen; he ovat kostonhimoisia ja janoavat villiä elämää; he tuntevat metsät kuten minäkin ja ovat valmiit menemään tuleen minun käskystäni. Kaikki on valmiina. Huomenna päivänkoitteessa kokoonnumme Hirvimetsään, »kaltevan kallion» taa. Tule tapaamaan minua. Siellä selitän sinulle tarkemmin, mitä sinun on tehtävä. Nyt minun on riennettävä Buzeu'hin ilmoittamaan asiasta Joakimille ja suutelemaan häntä viimeisen kerran.

»Sitten hän lisäsi, ensimmäistä uhriaan osoittaen: — Peto ei ole kuollut eikä se ollutkaan tarkoitukseni. Tahdon vain, että tuo kaunis herra muistaa minut koko elinikänsä, aina kun hän kääntää naamansa peiliin päin: siitä olen pitänyt huolen! Pidän itselläni hänen hevosensa. Tovereilleni etsimme hevoset hänen isänsä laitumilta.

»Oli melkein pimeä... Lampaat, jotka Groza oli ajanut hajalle vainotessaan vihamiestään, määkivät niin, että kalliot kumahtelivat. Ystäväni ajoi ne ratsastaen koolle ja auttoi minua saamaan ne kotiin. Sydän raskaana tapahtuneen johdosta minä erosin tuona iltana Grozasta ja jäin istumaan kietoen käsivarteni lempikoirani kaulaan, ja vieraalta näytti minusta seutu ja vierailta lampaanikin.

»Ja minä itkin kaiken yötä.

»Seuraavana aamuna päivän koittaessa menin kaltevan kallion luo. Groza ja hänen seitsemän toveriaan olivat jo siellä. Lisäksi siellä oli muuan karjakauppias Buzeu'stä ja Joakim. Groza sanoi minulle kauppiasta osoittaen:

— Floritchica, varovaisuuden kannalta pidin parhaana kutsua tänne tuon ystäväni. Neuvon sinua luovuttamaan hänelle lammaslauman. Olen nostanut jo rahat omalta osaltani. Jos tahdot myydä hänelle loputkin, suostuu hän jättämään sinulle niin monta kuin tarvitset elääksesi. Siinä tapauksessa, että vainoojamme tahtoisivat käydä käsiksi omaisuuteesi, tarvitsee sinun vain sanoa, ettei se ole sinun, vaan että lauman omistaa _baciu_ Zamfir.

»Myönnyin hyvillä mielin. _Baciu_, tuo kelmi, mutta aivan varmaan minulle hyödyllinen mies, lähti tiehensä. Ja nyt tuli lopullinen eronhetki, jolloin näin viimeisen kerran elämäni parhaimman ystävän. Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän saattoi tuskin puhua, sillä mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä:

— Floritchica, nyt on elämä meiltä lopussa... Olemme olleet tosiystäviä... Sinä et koskaan tapaa toista Grozaa enkä minä toista Floritchicaa! Mikä vahinko, ettei nainen ole luotu heitukan elämään! Ah, saisinpa tuntea sinun ystävyytesi ja sinun vihasi vierelläni samotessani vuoristoissa ja metsissä, mutta ei, Jumala ei ole sitä tahtonut, sillä se olisi vienyt järjen meiltä kummaltakin!

»Jää siis tänne, mutta kuuntele, mitä sanon: heitukka ei ole yksin se, joka samoilee metsiä. Se, joka elää kaupungissa gospodarien parissa, voi yhtä hyvin olla heitukka ja kapinallinen kuin sekin, joka elää vuorten onkaloissa, mutta sillä ehdolla, että hän on petollinen suuriin nähden ja vilpitön sorrettuihin nähden. Sinä osaat olla sekä petollinen että vilpitön: mene siis ja pujahda susien laumaan, ulvo niiden mukana, tarkkaa heidän tapojaan, ota selville heidän heikkoutensa, ja ammu sitten heitä selkään, ja tee hyvätyö kansalle, kosta sen puolesta! Toisin sanoen, auta minua! Olet teräväpäisempi kuin minä, hienompi, ovelampi, ja päälle päätteeksi kaunis nainen. Tee siis kuten minäkin: uhraa nuoruutesi, kuten minä uhraan omani! Kansa on ruma ja alhainen siksi, että kaikki mikä sen parista nousee, muuttuu rumaksi ja alhaiseksi. Hyviä ei sieltä koskaan nouse. Sitten _Zapciu_ Janco Jianon ja _sluger_ Judor Vladimirescon aikojen, joista toinen oli sydämeltään bojaari, toinen maamies, molemmat heitukoita ja kapinallisia ja jotka kumpikin kavalasti murhattiin, ei ainoatakaan miestä ole noussut kansan joukosta, jollei sortaakseen sitä vieläkin enemmän. Ne harvat heitukat, jotka kylvävät hävitystä siellä täällä, ovat vain lyhytkatseisia kapinoitsijoita, ja heitä pidetään onnenonkijoina. He tarvitsisivat päällikön, joka laajentaisi heidän toiminta-alaansa. On tähdättävä korkealle! Ei ole tavoiteltava vain kreikkalaisia ja turkkilaisia, vaan myöskin, ja ennenkaikkea, romanialaisia bojaareja.»

Jos voidaankin puolustella muukalaista, joka imee kansamme verta, kuinka voidaan puolustaa gospodaria, joka antautuu ulkomaisen sortajan välikappaleeksi?

Olen odottanut tätä päivää sanoakseni sinulle, missä tarkoituksessa kehoitin sinua opettelemaan Joakimin johdolla lukua ja kirjoittamista, ja missä tarkoituksessa itse tein sen: kirjat opettavat meille sen, mihin älymme ei yksinään voi tunkeutua. On tunnettava menneisyys ja nykyisyys, jotta tiedettäisiin, mihin pyrkiä tulevaisuudessa. Työskentele siis parempaa tulevaisuutta varten. Kreikkaa ei tarvita lampaiden paimentamisessa. Tee, mitä pääsi neuvoo. Olet melko ovela. Nainen voi hirttää miehen yhdellä ainoalla hiussuortuvallaan. Laskemalla sormensa suulle hän voi saada sen puhumaan tai vaikenemaan. Ole tuollainen nainen! Kultaa saat minulta pian.

Nyt jätän tämän seudun. Lähdemme Brailan alueille, Buzeu'n ja Serethin alajuoksun tienoille, missä minun on tavattava Cosma. Mutta en aio työskennellä hänen kanssaan. Häneltä minun on opittava yhtä ja toista. Yleensä tahdon toimia omin päin. Jos milloin tarvinnet minun apuani, käänny _carciumar_ Ursoun puoleen, joka pitää kapakkaa Vadenissa, Galatzin puolessa. Olisi parasta, jos asettuisit asumaan niille seuduin. Potera tulee tänne tänä iltana. Se ei voi mitään sinulle. Mitä minuun tulee, tulkoon se etsimään minua.

»Grozan puhuessa tarkastelin hänen seuralaistensa ilmeitä; niin, kuten hän oli sanonut, he olivat kovia, päättäväisiä, ehkäpä uskollisiakin miehiä, mutta ei sen enempää. Oi, hellyys, hellyys! Jos sinä asustaisit ihmissydämessä, olisi kapina käsittämätön sana. Groza-parka, minä säälin häntä tietäessäni, että hänellä oli ympärillään vain kapinallisia, yksinomaan kapinallisia miehiä. On hyvä vihata. On parempi rakastaa. Vain se, joka kykenee vihaamaan ja voi rakastaa, tuntee elämän koko arvon.

»Onneksi Grozalle oli rakkaus valveilla. Se oli aivan hänen lähellään eikä kukaan siitä tietänyt.

»Huomasin, että Joakimin ulkoasu oli hullunkurinen. Kiedottuna pitkään, nilkkoihin asti ulottuvaan _ghebaan_, päässään _caciula_, joka oli painettu melkein nenään saakka, hän piteli kainalossaan isoa ebenpuista lipasta, joka näytti olevan raskas, sillä hän muutteli sitä tuon tuostakin kainalosta toiseen. Hänen tavallisesti niin säteilevät kasvonsa olivat vakavat, huolestuneet ja kalpeat. Panin tämän eron aiheuttaman mielenliikutuksen laskuun ja sanoin hänelle:

— Hyvä Joakim... Olet ikävissäsi kuten minäkin...

— En... sanoi hän, ravistaen suunnatonta päätään, en... en ole ikävissäni kuten sinä; olen ikävissäni kuten Groza.

»Heitukka katsoi minuun kysyvästi, mutta hänen sanansa pysyivät meille arvoituksena.

— Mitä tarkoitat, Joakim? kysyi ystäväni.

— Tarkoitan, Groza, että olen ikävissäni kuten sinä enkä kuten hän.

— Hyvä... Sen olemme kuulleet, mutta selitähän tarkemmin.

— Minäpä selitän!

»Ja hän alkoi laulaa pehmeällä, matalalla äänellä, silmät suurina, kasvot pitkiksi venähtäneinä, siirrellen lipasta lakkaamatta kainalosta toiseen, sillä aikaa kun me kuuntelimme hämmästyksissämme.

— Minä olen ikävissäni kuten sinä, Groza, siksi että jätän Floritchican: minäkin rupean heitukaksi! Kuten si-i-nä!... Ja lähden sinun kanssasi, jos huolit minusta-a-a!... Niin... niin... Olen saanut kyllikseni ki-ir-kosta! Papeista, ja suitsutuksesta! _Parastas_, roskaa! Kuolleet ja uudestasyntyneet: kaikki jumalankieltäjiä!... — Avioliitot ja kaste: vain jumalanpilkkaa! — Jumalisuus: voitonpyyntiä! — Rakkaus Jumalaan, hyvästi!

»Hän lopetti hetkeksi, sillä suuret hikipisarat valuivat virtana lakin alta; sitten hän avasi laatikon — täynnä suuria ja pieniä kultarahoja ja kalliita kiviä, kuten jalokiviä, rubiineja, safiireja, smaragdeja ja turkooseja — näytteli meille sen sisältöä ja huudahti äänellä, joka ilmaisi vilpitöntä halveksumista:

— Kas tässä kaikki, mitä kirkko, gospodarit ja itse Jumalakin voivat antaa miehelle, joka on rakkauden tarpeessa! Siksi, että minulle oli suotu ääni, joka ylentää sielua, minut riistettiin kauas vuorteni, lakeuksieni, lampaitteni ja koirieni luota ja kaiken tämän korvaukseksi minulle annettiin metallia, jonka sanotaan olevan kallista, ja kiviä, joita väitetään arvokkaiksi! Olin tuohon aikaan vain seitsentoistavuotias. Kauan minä kärsivällisesti odottelin jumalallista aarretta, josta minulle oli niin paljon puhuttu, mutta huomasin, että aina olikin kysymys metallista ja kivistä. Entä rakkaus? Hellä rakkaus ja ystävyys, jotka menetin _tshobanitzaini_, lampaitteni, kauniitten koirieni, sinitaivaan ja metsien mukana? Mitä minä sain tämän aarteen, tämän todellisen onnen sijaan? En mitään! Mairittelevan sanan, taputuksen, joskus kohteliaan kädenpuristuksen tai ylhäisen, suojelevan hymyn, siinä kaikki! Ja minä katselin vesi kielellä kauniita rintoja, joita kauniit liivit vangitsivat. Nähdessäni silmät, jotka ovat itsensä demoonin työtä, huulet, jotka ovat valmiit lausumaan synnillisen sanan, joka käy hurskaankin sieluun, minä, Joakim-parka, nielin haluni ja jäin ajattelemaan Jumalan kitsautta. Aika ajoin sattui niin, etten enää voinut sietää tätä elämän kiittämättömyyttä, joka vaatii sinulta parhaimpasi ja antaa sinulle vain sen, mikä sille itselleen on tarpeetonta ja liikaa: »Minäkin tahtoisin juoda tuota viiniä ja maistaa noita hedelmiä!» Silloin oli kaikki mennyttä: en enää ollut »meidän Joakim-kanttorimme, jollaisia on vain yksi metropoliittisessa kirkossa», olin »inhoittava mies». — Ja miksi oli minussa inhoittavaa sama halu, jota papit ja gospodarit tyydyttivät joka päivä?