Part 1

SUONTAAN HEIKIN KOTI

Kertomus

Kirj.

JUHO KOSKIMAA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.

I

Syksyiset tuulet ovat jo aikoja sitten riipineet viimeisetkin lehdet puista, monta kertaa on maa jo ollut lumen peittämänä, mutta aina on lumi sulanut pois jättäen jäljelle vain kosteutta ja kuraa.

Yöllä on taas satanut lunta ja aamu tuntuu raikkaalta ja kylmältä. Ilma on sinertävän kirkas ja ihmisten käynti on kuin reippaampi ja heidän kasvojensa väri terveempi.

"Onko sinun vilu?"

"Ei."

"Kun en minä huomannut ottaa talvitamineita."

Pitkän hiljaisuuden jälkeen:

"En arvannut eilen illalla tietää, että aamuksi näin kylmäisi."

Suontaan Heikki on hakemassa emäntäänsä kaupungin sairaalasta. Kaupunki on jo jäänyt jälkeen, esikaupungit sivuutettu ja takanapäin, metsän takana, nousevat kirkkojen tornit ja tehtaitten savupiiput.

Aamu on vielä jotenkin varhainen, mutta tie esikaupunkien tuolle puolelle on jo ajettu likaiseksi. Yhä valkoisemmaksi se kuitenkin käy, yhä luettavammiksi kärryjen jäljet ja hevosen askeleet, ja kun saavutaan Mölsän kartanon portin tuolle puolelle, lepää tie edessä valkoisena ja koskemattomana.

Suontaan Heikkiä näky huikaisee eikä hän voi olla hiljentämättä juoksijansa vauhtia. Mutta sitten hän taas panee hevosensa juoksuun ja katsoo taakseen. Heidän kärrynpyöriensä jäljet ovat nyt ainoat koko pitkällä, valkoisella tiellä ja seuraavat kiinteästi kantapäillä. Taas hän hiljentää vauhtia, jopa pysähdyttää hevosen kokonaan, kiihoittaa sen uudelleen juoksuun ja katsoo taakseen: tarkkaavainen kulkija voi helposti päätellä, minkälainen vauhti hevosella on ollut. Niin, ja jos hän on sattunut näkemään heidät syrjästäpäin, saattaa hän sanoa: "Tuosta ovat menneet Suontaan Heikki ja Saaren Helmi ja tuossa ovat heidän jälkensä."

Ikäänkuin ällistyneenä tästä havainnosta ja ajatuksesta lyö hän hevostaan selkään, — nyt heidän jälkiään voi seurata kuka tahansa, mutta kun ne yhtyvät toisiin, kun tullaan paikoille, missä maantie on ravalle ajettu, mene siinä ja ota selvä, kuka tai millainen menijä on ollut. Ohimennen hän vilkaisee vaimoonsa. Hän ei ole pitkään aikaan muistanut, että tätä edes hänen rinnallaan onkaan. Mutta Helmiltä jää huomaamatta, että hänen miehensä häneen katsoo. Hänen kasvonsa ovat käyneet pieniksi ja kellertäviksi ja hänen vartalonsa on kutistunut kokoon, se ikäänkuin häpeää muhkeammille mitoille ja muodoille tehtyjä päällysvaatteita.

Suontaan Heikki kääntää katseensa pois, hänen kasvonsa kovenevat ja hän yllyttää hevosen yhä nopeampaan raviin. Ne kasvot, joihin hän äsken oli katsonut, eivät olleet entiset. Piirteet olivat tosin samat, joskin kalvistuneet ja laihtuneet, mutta niihin oli tullut jotakin uutta, kirkasta ja melkein lapsellista.

Silmänräpäyksen ajaksi pistäytyy Suontaan Heikin sydämessä säälintapainen, mutta vain silmänräpäyksen. Sillä kun järjellä ajatteli, niin eihän tässä oikeastaan enää ollut sijaa millekään säälille eikä muullekaan hentomielisyydelle. Tuo tuossa vieressä oli häntä viisaasti harkiten ja järjestelmällisesti pettänyt. Se oli ollut rakastunut ryssään ja tullut sille raskaaksi. Mutta kun se ei syystä tai toisesta voinut ryssää ottaa ja tuli tietämään hänen, Suontaan Heikin, heikkouden, asetti se niin, että uskotteli olevansa paksuna hänelle. Mitäpäs hän ymmärsi, ja silleen kai asia olisi jäänytkin, ellei ryssä olisi tullut ja hirttänyt itseänsä ovipieleen. Kummakos, että silloin tulee nöyräksi ja hullunsekaiseksi.

Suontaan Heikki rypisti kulmiansa. Tällainen oli pyöreä, kaikenpuolinen totuus, siitä ei päässyt ylitse eikä ympäri. Hänen ainoaksi viakseen jäi se, että hän oli tuota rakastanut. Ja rakastaisi tietysti vieläkin, ellei ryssä itsemurhallaan olisi tullut ja ilmaissut koko entisyyttä.

"Joo", sanoi Suontaan Heikki itsekseen, hiljensi vauhtia ja sytytti tupakan.

Nainen hänen rinnallaan vilkaisi häneen tuskastuneesi, mutta Heikki ei sitä huomannut, vaan jatkoi ajatuksiaan.

Katuiko tuo edes oikein kunnollisesti? Olihan se tohtorin kautta kyllä jotakin sellaista toimittanut, mutta eihän hän, Heikki, oikein ollut saanut selvää siitä, mitä se oli katunut, eikä itselleen selvitetyksi edes sitä, mitä sen lähinnä olisi pitänyt katua: sitäkö, että alkuaan oli rakastunut ryssään ja pettänyt tätä niin, että tämä haki itselleen vapaaehtoisen kuoleman, sitäkö, että oli pettänyt vanhempiaan, vai sitä, että oli pettänyt Heikkiä, vaiko kaikkia yhteisesti?

Tultuaan tälle kohdalle ajatuksissaan Suontaan Heikki vaistomaisesti, ikäänkuin kauhuissaan, vetäytyy kauemmaksi vaimostaan. Tämä katsahtaa taas häneen tuskastuneesti ja nyt hän ensi kerran omasta aloitteestaan puhuu.

"Vihaatko sinä minua — kovin?" kysyy hän vaivalloisesti, äänen tullessa kuin maan alta.

Menee aikoja, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa. Ei, ei hän vihaa, mutt eihän hän rakastakaan. Ja niin suurta viisautta, oveluutta ja tarmoa, jota Helmi oli osoittanut, ei voinut halveksiakaan enemmän kuin hänen nykyistä kohtaansa sääliä. Mutta hän kai oli tohtorille luvannut, ettei vaimolleen mitään menneestä muistuttaisi. Sen hän oli luvannut, ei yhtään mitään muuta, ja sen hän oli velvollinen pitämään.

"En", vastaa hän viimein jurosti ja kuin itsensä ulkopuolelta, "en minä sinua vihaa".

Helmi sai itse arvata, ettei hän tehnyt muutakaan.

Ja matka joutui.

II

Jo ennen puoltapäivää ollaan päästy ohi Nikulan. Aurinko tulee esiin ja maisemat käyvät aivan kuin kodikkaammiksi.

Suontaan Heikin pitäisi sanoa Helmille, että nyt kun tullaan kotiin, niin ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mitään muuta sanomista hänellä ei olekaan ja hän avaa monta kertaa suunsa sen sanoakseen, mutta sanat takertuvat kurkkuun.

Hän ei voinut unohtaa, kuinka monta hikipisaraa hän oli saanut vuodattaa, kuinka monta kirousta kirota ja kuinka monta huokausta niellä, ennenkuin oli saanut ihmiset uskomaan, että kyseessä oli hirveä erehdys, — jos he nyt ylimalkaan vieläkään valhetta uskoivat. Mutta olivat ainakin uskovinaan ja se oli pääasia.

Hänen täytyy vieläkin ummistaa silmänsä ja purra hampaansa yhteen muistellessaan kaikkea silloin tapahtunutta.

Ryssä löydettiin hirttäytyneenä hänen ovipielessään rinnallaan Helmin kirjoittama kirjelippu. Se ei itsessään ollut mikään todistuskappale, mutta Helmi oli tunnustanut kaiken. Saaren vanhat haltijat olivat kertoneet sen, minkä tiesivät, — olivat luulleet Helmin sen jo aiemmin tehneen eivätkä sen vuoksi olleet tahtoneet asiaan sekaantua. Ja vasta silloin hän, Heikki, oli lopullisesti raivostunut. Sitä silmittömyyttä oli kestänyt sittenkin kun Helmi oli joutunut sairaalaan.

Mutta sitten hän oli kuin herännyt unesta. Kun ihmiset tulivat häntä surkuttelemaan, oli hän yksinkertaisesti ajanut heidät pellolle. Luulivatko he häntä niin tolloksi, ettei hän tiennyt, miten lapsia tehdään. Ja eikö ryssä ollut jo Saaressa ollessaan näyttäytynyt hiukan omituiseksi. Nyt oli ruumiinavauksessa käynyt selville, että hänellä oli pitkällisen juomisen turmelema elimistö. Selväähän oli, ettei se voinut olla täysipäinen, ja mitä Helmin kirjeeseen tuli, niin se vain vahvisti otaksumaa. Kerranko sitä nyt puhutaan mitä tahansa, mutta kun Niku oli ottanut kaiken todesta, niin mitä Helmi muuta voi kuin varoittaa.

Ja hän oli toimittanut Nikolai Sarkalle kunnialliset hautajaiset ja tilannut kiven hänen haudalleen.

Niin hän oli lopulta ihmiset selvittänyt ja he saivat uskoa tai olla uskomatta. Pääasia oli, etteivät puhuneet, eivät paljon edes keskenään. Mutta sillä välin Saaren emännän ruumis kuihtumistaan kuihtui, vaikka sielu eli, ja Helmi virui ruumiin ja sielun tuskissa sairaalassa.

"Paras olisi", oli Saaren emäntä kerran lausunut, "että Helmi kokonaan kuolisi pois".

* * * * *

Muistaessaan nämä vaimonsa äidin sanat ei Heikki voi olla katsahtamatta Helmiin. Aurinko paistaa nyt suoraan vasten kasvoja, ja Helmi varjostaa silmiään. Kasvot näyttävät entistä kalpeammilta ja kuihtuneemmilta, ne ovat ilmeettömät kuin kuolleen kasvot. Samalla Heikki huomaa, että silmiä varjostava käsi vapisee, eikä hän viitsi sitä kauempaa katsella, vaan kääntääkseen ajatuksensa muualle lyö hevosta selkään.

Nyt hänen mieleensä myöskin palaa, että tuo ilmeettömyys on Helmille luonteenomaista. Silmät voivat loistaa tai synketä, suu voi hymyillä, vieläpä nauraakin, mutta kasvot palaavat pian entisiin juonteisiinsa ja ilmeen vaihtelu jää kuin unennäöksi.

Viime aikoina on hän tähän asiaan useinkin mielessään palannut. Hän on muistellut ensimmäistä ujoa kosimistaan Saaren yliskamarissa ja muistaa, kuinka Helmin suu oli nauranut, mutta silmien katse ollut kylmä ja pistävä. Niin, olihan keskustelukin ollut senluontoista. Edelleen hänen mieleensä tulee, mitä muuatta tuntia myöhemmin oli tapahtunut ja silloin Helmin kovuus, laskelmallisuus ja viekkaus kaikkein selvimmin kävi selville. Mutta myöhään, Herra paratkoon, hän oli sen huomannut.

Suontaan Heikki kiihtyy omista ajatuksistaan. Millainenhan sen ilme oli ollut kun se rakasteli sen ryssän pojan, Sarkan Nikolain, kanssa! Taisi naama silloin olla toisin päin mujullaan.

Katse, jonka hän nyt luo vaimoonsa, on synkkä ja uhkaava, se on niin peloittava, että toinen säikähtäisi, jos sen huomaisi, ja käsi vavahtaa tahdottomasti. Mutta hän puree taas hampaansa yhteen ja samassa on kaikki ohi ja sijalle astuu vain viiltävä kylmyys. Eihän hänellä enää ole muuta sen ihmisen kanssa tekemistä kuin että asuu saman katon alla. Ja siitäkin pääsen milloin vain tahtoo. On vapaa kuin kulkurisälli tai taivaan lintu, — mene, tule, tee mitä tahdot, elämä on edessäsi kokonaisena ja avonaisena, elämä, jota sinulla tähän asti ei oikeastaan ole ollutkaan. Se on ollut vain harmajaa työn tekoa ja tyhjää uneksimista, joka lopulta pani ottamaan suuren kulauksen myrkkymaljasta.

Mutta nyt on toista. Hänellä on nyt pientä, värisyttävää esimakua elämästä sellaisena kuin se on kotinurkkien ulkopuolella. Eihän kannattanut surra eikä tulla synkäksi, eihän hän ollut mitään tehnyt. Ja kun hän tulee tähän, ei hän voi olla tuntematta pientä kiitollisuutta, kummallista ja sekavaa kiitollisuutta siitä, mitä on tapahtunut.

Lyhyt metsätaival on loppunut, ensimmäiset vainiot ovat jo silmäin edessä ja niiden keskellä vauras kylä kuin kylpee kelmeän auringon hohteessa.

Silloin Suontaan Heikki kääntyy vaimoonsa päin.

"Kun nyt tulet ihmisten pariin", sanoo hän, "niin ole niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Olet ollut sairas muutaman hullun jätkän aiheettomasti tuottamasta mielenliikutuksesta. Et muuta."

Se on nyt sanottu. Hän panee hevosen raviin, niinkuin tapa kylien kohdalla vaatii, tuimaan, reippaaseen raviin. Siinä tuo Saaren nuori isäntä emäntäänsä lasareetista. Sellainen on kuva. Eikä hän huomaa, että hänen vaimonsa silmiin nousevat vedet ja ruumis alkaa vavista.

"Heikki", kuuluu itkevä ääni.

Puolituskastuneesti hän hiljentää vauhtia.

"Mitä nyt?"

"Sinä saat tehdä kanssani mitä ikinä tahdot."

Vauhti tulee ennalleen.

"Mitäpä minä sinulle... Pidä kylmä ilme, kylläs sen taidon osaat. Jos sinulla jotakin on tunnossasi, itsepähän sen kannat ja — yksin."

III

Saaren talon erottaa kaupungista vajaa kolmen peninkulman matka. Tapana ei ole ollut, että hevosta välillä syötetään tai muutenkaan levähdetään, mutta nyt Helmi näkee, miten Heikki sanaa selitykseksi puhumatta kääntää isoon harmahtavaan taloon vievälle kujalle.

Vasta lähemmäksi tultua hän talon tuntee ja muistaa joskus itsekin vanhempiensa kanssa sinne poikenneensa. Mutta muuta erikoisempaa hän ei muista. Se on Syrjän Ranta-Konkkala.

Olisiko Heikillä sinne asioita vai poikkeaako hän muuten vain. Helmi on jo aikeissa tätä kysäistä, mutta samalla hän muistaa, ettei hän ole enää se, jolle tehdään tiliä, ja pitää suunsa kiinni. Eikä tämä tietoisuus täytä häntä millään katkeruuden tunteella.

"Ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut."

Mitä varten Heikki noin oli käskenyt. Säästääkseenkö häntä, Helmiä, nöyryytyksiltä vaiko säästääkseen itseään. Helmi värisee ajatellessaan, mitä Heikki oli saanut tehdä voidakseen sanoa tuon niin rauhallisesti ja varmasti.

Suontaan Heikki oli hypännyt kärryiltä alas ja kiinnitti parhaillaan hevosta tallinseinässä olevaan renkaaseen. Helmi ei voi olla häntä katselematta, ja nyt taas, niinkuin monesti ennenkin, hänestä tuntuu siltä kuin näkisi hän Heikin ensi kerran. Silmien hyväntahtoinen lempeys on jonnekin hävinnyt, ja kun aurinko paistaa hänen kasvoihinsa, muodostuu silmien kohdalle musta varjo, jonka taakse katse ikäänkuin häviää. Ja kasvotkin ovat laihtuneet ja käyneet kulmikkaammiksi ja kovemmiksi.

Viimein Heikki on saanut heiniä eteen ja ojentaa Helmille kätensä. Helmi on huomannut, kuinka joku talon rengeistä on pyytämättä tuonut hevoselle vettä, kuinka ikkunoissa on näkynyt kasvoja ja viimein, kuinka iso, tukeva nainen on ilmestynyt vierasportaille. Helmi arvaa, että se on talon emäntä. Mutta niinhän se oli, että ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, älä surkealla ja häpeilevällä ilmeelläsi kaiken lisäksi tuota miehellesikin häpeätä.

"Tässä on Ranta-Konkkalan emäntä... On meille hiukan niinkuin sukuja. Vaikka olet tainnut täällä joskus ennenkin käydä."

Helmi tuntee, kuinka utelias, puoleksi tyly katse suuntautuu häneen, ja hän mutisee jotakin, että muistaa hän joskus vanhempainsa kanssa poikenneensa.

"Terve tuloa nyt vain ja käykää sisään."

Ja Helmissä on tunne, että tuo on sanottu enemmän Heikille kuin hänelle.

Sitten he jäivät kahden. Ovia on auki joka suunnalle, mutta vaikka varallisuus on silmäänpistävä, vaikka huoneissa on lämmin ja vaikka lisäksi auringonvalo lankeaa lattioille, on Helmin kylmä. Eikä se johdu ruumiillisesta kylmyydestä. Se asuu talon tunnelmassa. Mutta ehkä hänestä vain tuntuu siltä.

"Ovat sukulaisia. On väliin poikettu kaupunkimatkoilla."

Tämän verran on Heikki velkaa selvitykseksi. Helmillä ei ole tähän mitään lisättävää.

Vähän ajan kuluttua tulee taas niinkuin hyvin kaukaa:

"Viime aikoina se on tullut melkein kuin tavaksi."

Ja taas pitkän ajan kuluttua:

"Ja kyllähän tällä taipaleella hevonenkin ehtii prissaantua."

Eihän Helmillä ole tähänkään mitään sanomista. Korkeintaan, etteivät hevoset ennenkään ole tällä välillä ehtineet tulla miksikään, mutta Heikkihän kieltämättä senkin asian parhaiten ymmärtää.

Jotakin tehdäkseen hän selailee valokuva-albumia. Siinä on aivan tuntemattomia kasvoja, mutta sitten tulevat vastaan tutut kasvot: isä, äiti ja hän itse pikku tyttönä.

Hän pysähtyy katselemaan tätä kuvaa, joka heillä kyllä on kotona Saaressakin, aivan kuin ei ennen olisi sitä nähnyt. Ei hänellä ole hämärääkään muistoa siitä, milloin se on otettu, mutta hänen katseensa kiintyy isän totisiin kasvoihin ja äidin jäykkään, ylpeään muotoon, jossa kaikki on ylpeää ja kankeaa puseroa myöten. Hän itse on siinä vielä avuton ja ilmeetön, vain silmät ovat nähtävästi hyvinkin tarkkaavaisina ja totisina katselleet valokuvaajaa, kun hän siinä on istunut äidin sylissä. Ja äidillä on ollut kova työ pitää häntä oikeassa asennossa ja estää sormea menemästä suuhun.

Ensin Helmiä hymyilyttää, mutta samassa hymy vaihtuu kyyneliin, jotka hän salaa ja pian voimakkaasti tukahduttaa lähteisiinsä. Sellainen sitä oli silloin, tässä on välillä kulunut paljon vuosia ja tapahtunut niin paljon, — niinpä, kappale elämää on mennyt.

Hän on niin vaipunut tarkasteluun, ettei hän huomaa, että joku on tullut huoneeseen, ennenkuin häntä puhutellaan.

"Siinä taisi löytyä tuttavia." Silloin Helmi säpsähtää ja katsoo ylös. Hänen katseensa kiintyy tummaan silmäpariin, joissa välkähtää ja kimaltaa suun ollessa hymyssä. Siinä suussa on merkillisen pullea ja itsetietoinen alahuuli, eikä Helmi tiedä, onko silmien kimalluksessa enemmän pilkkaa vai sääliä: "Vai siinä sinä nyt olet, Saaren Helmi-tytär."

Tulijan vartalo on korkea ja rehevä, siinä on jotakin vaativaa esiinpistäviä, kiiltäviä kengänkärkiä myöten.

Toisen kummallinen, tutkiva katse häkellyttää Helmiä; tuskin niin, että hän itsekään huomaa, hänen sisimmässään pistäytyy uhma — ja uhmaahan edellytti jo oleminen niin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Rauhallisesti hän ojentaa kätensä.

"Te olette nyt palaamassa?"

Talon tyttären ääni on syvä ja pehmeä, kummallinen vastakohta puolittain kovalle katseelle.

"Niin, niinhän minä olen."

Salavihkaa Helmi vilkaisee mieheensä. Tämän kasvot ovat saaneet eloa, jota hän turhaan koettaa salata, ja ohut punerrus on noussut hänen poskipäilleen.

"Kyllä kai teidän on hauskaa päästä kotiin taas?"

"Onhan se hauskaa."

Nyt Heikki tarttuu puheeseen.

"Minä olen kertonut Ailille koko jutun", sanoo hän.

Helmi kalpenee ensin ja punastuu sitten. Mutta Ailiksi puhuteltu pelastaa hänet pälkähästä.

"Niin", myöntää hän, "Heikki on sen meille kertonut, ja kuultiinhan se jo aikaisemminkin. Eihän ole mikään ihme ja kumma, että sellaisesta sairastuukin."

Se tulee rauhallisesti, "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut", mutta tuo samainen tietävä välke asuu silmissä, ja suupielissä on melkein kuin hymyä.

"Se taisi olla mielikuviin menevä ja viiripäinen koko mies", lopettaa nainen ja menee vastausta odottamatta hakemaan kahvitarjotinta.

Heikin kasvot tummenevat ja Helmi tahtoisi huudahtaa kauhusta: Niku, Niku, etkö sinä saa rauhaa edes haudassasikaan! Syntinen rakkaus kohottaa taas päätänsä, sydämessä käväisee taas uhma: pitääkö iankaikkisesti kärsiä siitä, että on kulkuria rakastanut! Mutta sitten seuraa järkähtämättömän johdonmukaisesti: olisit tyytynyt rakastamaan, mutt'et pettänyt häntä ja tuota, josta tuli miehesi, joka oli puhdas ja joka myöskin oli antanut kaikkensa. Helmin katse käy harhailevaksi, hän katsahtaa Heikkiin, joka uhkaava, totinen ilme silmissään tuijottaa häneen, sitten hän painaa päänsä alas.

Samassa tuodaan kahvitarjotin huoneeseen. "Ei puhuta tästä asiasta enää", sanoo Heikki, "on Helmi siitä muutenkin saanut kärsiä".

Hän sanoo sen rauhallisesti, muina miehinä, ja Helmi tuntee häntä kohtaan kyyneleistä kiitollisuutta.

Keskustelu ei tahdo oikein sujua. Kun puheen alkuun päästään, silloin se loppuukin. Sillä aina se väkisinkin tahtoo sivuta samaa asiaa.

"On emäntä täällä ennenkin käynyt", puhuu talon tytär. "Ette ehkä muistakaan? Viivyitte kylläkin vain hetkisen."

"Kyllä minä muistelen", vastaa Helmi avuttomasti, "mutta pää tahtoo olla sekaisin ja muisti huonontunut".

"Arvaa sen. Ei siitä muuten vallan pitkä aika olekaan. Te olitte äitinne kanssa matkalla kaupunkiin."

"Niin, niin taisin..."

On kuin nuijalla olisi lyöty päähän. Yhä vaan! Se oli silloin kun hän aavisti olevansa raskaana Sarkan Nikolaille... vainajalle... muuatta kuukautta ennen kuin se lapsi syntyi, jonka isäksi maailma Heikkiä luuli. Hänen kasvonsa käyvät palttinanvalkeiksi ja hänen silmänsä katsovat rukoilevasti miestä: Heikki, miksi toit minut tänne, ole jalomielinen, lähdetään, rakas, lähdetään minne tahansa!

Mutta mies ei hänen katsettaan huomaa, hän juo kahvia kaikessa rauhassa.

Ranta-Konkkalan Aili katselee Helmiä säälien, ja hänen pehmeässä äänessään soi syvä myötätunto.

"Olettehan te vielä väsyneen näköinen". puhelee hän, "mutta kyllä te pian virkistytte kun pääsette Saareen ja pojan luo..."

Se oli viimeinen läjähdys. Maailma tummenee Helmin silmissä, ja sitten hän ei enää tiedä mitään.

Mutta kun hän taas saavuttaa tajuntansa, kohtaa hän ympärillään vain pelkkää myötätuntoa, vain paljasta huolenpitoa ja sääliä.

"Mitä sinä tuolla tavalla...", kuulee hän Heikin äänen sanovan, "tiesithän, ettei siitä hyvä seuraa".

"Voinko minä sitä arvata", vastaa nainen, mutta Helmistä tuntuu, kuin äskeinen pehmeys ja myötätunto olisivat poissa.

Heikki murahtaa siihen jotakin epäselvää, ja Helmi aukaisee silmänsä.

"Lähdetään, Heikki", sanoo hän hiljaa ja pyytävästi, "lähdetään..."

"Mutta pääsemmeköhän me?"

"Kyllä, kyllä minä jaksan", vastaa Helmi päättävästi ja nousee seisomaan.

Hänellä on se tunne, että ellei pian lähdetä, niin hän vaikka juoksee. Minne tahansa, yhdentekevää. Tosinhan hänellä ei enää saa olla omaa tahtoa, mutta hän lähtee kuitenkin.

Sitä hänen ei tarvitse tehdä. Kauniisti ja hellävaroen hänet asetetaan kärryihin. Kun paranee, niin terve tuloa käymään. Kuin unen läpi näkee Helmi viimeisenä Ranta-Konkkalan tyttären silmät, ja hänestä tuntuu, kuin tuon hellyyden kimmellyksen takaa olisi katsellut pohjaton ylenkatse ja kylmä, hillitty viha.

"Kyllä", huokaa emäntä, kun kärryt ovat kääntyneet maantielle, "kyllä on mennyt huonon näköiseksi".

Tuskin huomattavasti kohauttaa tytär olkapäitään.

"Itsepä lienee vuoteensa rakentanut", vastaa hän ja kääntyy mennäkseen sisään.

* * * * *

Kaikki äskeinen on Helmistä kuin unta, Ranta-Konkkala ja sen tyttären silmät. Hän koettaa ajatella, mutt'ei tahdo saada järjen päästä kiinni.

Viimein ollaan kylän viimeisetkin talot sivuutettu ja lyhyt metsätaival on edessä. Silloin hän hiljaa koskettaa miehensä käsivartta ikäänkuin pyytäen anteeksi, että rohkenee niin tehdä.

"Heikki", kysyy hän nöyrästi, "miksi veit minut sinne?"

Kuluu aikaa, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa.

"Siksi", kuuluu viimein tylysti, "että oppisit olemaan ihmisten parissa. Niiden joukossahan kuitenkin on elettävä."

Ja kun tämän taipaleen ohi päästään, niin alkavatkin jo Hirvijoen aukeat ja on opittava elämään ihmisten parissa.

IV

Kun sitten maantieltä käännytään Saaren taloon, valtaa Helmin taas eräänlainen pelko. Miehen kiristäessä ohjaksia tarttuu hän häntä hiljaa käteen.

"Älä aja niin kovasti, Heikki."

Hän ei juuri muista lähtöä kotoaan, palaaminen täyttää hänet tuskalla. Minkälaista siellä nyt on ja kuinka häntä katsellaan. Sydän jyskyttää kuuluvasti ja rinnassa on ahdistusta. Hänellä olisi halu puhua jotakin Heikille, mutta suu ei saa sanotuksi.

Mies vilkaisee häneen syrjäsilmällä ja hiljentää todellakin vauhtia. Hänellä on omat ajatuksensa. Hän muistelee, kuinka monella mielellä hän on tätä samaista tietä kulkenut ja ajatellut ja kuinka hän nuorukaisen haaveellisin silmin oli maantieltä katsellut tulen heijastusta Saaren yliskamarista silloin kun Helmi ei ollenkaan vielä tiennyt hänen ajatuksistaan. Eikä siitä pitkiä aikoja ollutkaan. Entä nyt! Hän kyyditsee ei vaimoaan, vaan jotakin kulkurille antautunutta naista, joka sitten valitsi hänet uhrikseen.

"Joko minä saan ajaa?" kysyy hän töykeästi ja nykäisee ohjaksista. "Katselevat muuten, että mikä murheen kulkue tämä on."

Eikä hän odottele vastausta, vaan antaa mennä.

Ja vauhdin mukana hänen ajatuksensa saavat nopeamman tahdin. Eihän Helmi ollut tosin häntä millään tavalla lähennellyt, hän itse sitä oli tehnyt, mutta olisihan Helmin pitänyt olla rehellinen. Ei muuta kuin sitä. Olihan hän Helmiä rakastanut siksi paljon, mutta Helmi oli käyttänyt hänen tunnettaan vain rikoksensa peittämiseen.

Mutta paras kun ei ajattele.

"Muista nyt", sanoo hän kerran, "että pidät kylmät kasvot etkä enempää anna ihmisille puheenaihetta".

Siinäpä sitten onkin Saari.

Hevonen pysähtyy kuin naulittu vierasportaiden eteen, renki juoksee pitämään sitä suupielistä ja Heikki auttaa itse emäntänsä kärryiltä alas.

Tahtomatta Helmin haljakka katse lennähtää tuvan ovipieleen.

Mutta ne seinän suojaksi lyödyt laudat, joihin Niku hirtti itsensä, ne on revitty pois.

V

Ja teeppäs nyt tiliä elämäsi askeleista, Saaren ainoa tytär ja Suontaan Heikin emäntä. Sinä astut tupaan, sillä väenkin tähden on sinun niin tehtävä. Nyt sinä kernaastikin lankeaisit polvillesi ja itkien tunnustaisit syyllisyytesi, nyt sinä mielelläsikin, keventääksesi omaatuntoasi, antaisit maineesi mennä, mutta nyt on niin, että kunnia ja maine ovat muillakin kuin vain sinulla eikä sinulla ole pienintäkään aihetta saattaa vielä miestäsi häpeään.

Pitäjäläiset ovat nyt kahden vaiheilla, eivät he oikein tiedä, kumpaa uskoa. Eivät he entisestä Saaren Helmistä niin huonoa uskoisi, eivät muutenkaan ja vielä vähemmän nyt, kun hän on Suontaan Heikin emäntä. Mutta kirkkaimmassa kunniassa kaikkein ensiksi pilkku havaitaan. Ah, kuinka paljon ja moninaista puheenaihetta ihmisillä olisi ollut, ellei Heikki olisi ruvennut sotkemaan asioita. Sinusta nyt lopulta riippuu, Helmi, jaksatko pitää pääsi pystyssä.

* * * * *

Väki on juuri päässyt päivälliseltä, tuvan ilmassa viipyy ruoan lemu, ja astioita korjataan syrjään. Mene sinne, niinkuin hyvä tapa vaatii, kättele kaikki ja kestä heidän katseensa.

Ettäkö olet väsynyt, ettäkö pitää suoraan vuoteeseen. Ei pidä uskotella. Saat vain puheet uudelleen alkuun, puheet, joiden kaiku tuskin koskaan loppuukaan. Kun jaksoit ajaa kaupungista tänne, niin jaksat hyvin tervehtiä neljä piikaa, kolme renkiä ja ajopojan. Ja sitten ovat vielä jäljellä isä ja äiti.

Säpsähdät kun kuulet pikkulapsen parahduksen viereisestä huoneesta. Älä ole huolissasi, sillä on hoitaja, on koko ajan ollut, minkä sinä olet ollut poissa. Sen nimi on Heikki ja sinä teit sen sen kulkumiehen kanssa, jota rakastit. Heikki sen nimi on ja puoliryssä se on tai ehkä vain neljännekseksi, mutta nyt se on Suontaan Henrikin poika ja Saaren perillisiä. Ainoa. Ellei muita tule.

Kasvosi, Saaren Helmi, kalpenevat ja punastuvat, hengityksesi käy raskaaksi ja kätesi menee sydämellesi. Näyttää kuin aikoisit vaipua siihen paikkaan. Mutta sinunhan pitäisi tietää, että tämä ei käy. Täällä auttavat vain tyyneys ja harkitseva asiallisuus. Tämä on Saari, ettäs sen tiedät. Käy reippaasti toimeen vaan, pikemmin siitä pääset. Sinulla on koko loppuikäsi katuaksesi ja monet yöt jäljellä itkeäksesi.

* * * * *

Eikä Helmi huomaa, kuinka se kaikki lopuksi tapahtuu. Hän huomaa vain seisovansa kamarista tupaan vievällä ovella. Kymmenkunta silmäparia suuntautuu häneen, ja hän näkee, että väki on ikäänkuin säikähtynyt, kun hän siihen yht'äkkiä ilmestyy heidän keskelleen. Ja hän pakottaa itsensä eteenpäin. Ojentaa kätensä ensin emäntäpiialle, sitten isäntärengille. Itsensä pakottaminen, se on hänelle tuttua. Mutta ennen hänestä tuntui, kuin joku olisi häntä väkisin työntänyt eteenpäin ja hän itse pannut vastaan, nyt hän saa ponnistaa kaikki hengen- ja ruumiinvoimansa.

"Päivää. Terveisiä kaupungista. Kuinka te olette voineet?"

Ääni on outo ja soinnuton. "Kiitoksia. Onhan se mennyt."

34

Sitten:

"Joko emäntä nyt on sitten aivan niinkuin terve?"

"Osapuilleen. Vaikka saa sitä yhä lepäillä."

"Niin tietenkin. Hyvä sentään, että emäntä parani."

"Hyvähän se on."

Väki ahmii hartaudella jok'ainoan sanan. Katseet ovat totiset ja uteliaat, joku pää kurkottautuu eteenpäin. Mutta siihen keskustelu päättyykin, Helmi väen silmissä ikäänkuin haihtuu pois, ja laajassa tuvassa vallitsee hiiskumaton hiljaisuus.

Viimein joku renki ottaa lakkinsa ja valmistautuu lähtemään pihalle,

"On se kans", huokaa hän mennessään.

"Mikä on?"

"Koko tämä mainen meininki, meinaan."

Liikutaan, astiat alkavat kalista, ollaan taas palattu arkeen.

* * * * *

Vaan Helmi ei enää siekaile eikä mietiskele. Tullessaan tuvasta hän kyllä seisahtuu kamarin ovelle, mutta sitten hän suoraa päätä rientää vanhempiensa luo. Hänen täytyy tunnustaa kaikki omalla suullaan, hänen täytyy saada anteeksi, muuten hän ei saa rauhaa. Tulkoon sitten vaikka kuolema.

Mutta Saaren talon seinät järkyttävät hänen päätöstänsä. Hänellä ei ole mitään sanottavaa, jota vanhemmat eivät tietäisi.

Eikä Saaren isäntä ole aluksi huomatakseen tyttärensä tulleen. Mutta sitten hän kohottaa katseensa, joka on käynyt kiillottomaksi. Suonikasta, laihtunutta kättään hän ei ojenna.

"Jassoo", sanoo hän vain matalasti. "Sinä olet siis tullut."

"Niin."

"Hyvä on, että vielä tulit. Mutta liiku hiljaa. Äiti nukkuu."

Siihen se jäi.

Ja illalla sanoo Heikki, että koska Helmi on heikko ja väsynyt, niin saa hänelle, isännälle, tehdä vuoteen eri huoneeseen. Jos Helmi tahtoo, voi pojankin tuoda sinne, että saa nukkua rauhassa. Se on jo tottunut pois rinnalta.

Mutta Helmi nyyhkyttää:

"Kyllä minä sen hoidan..."

"Kuinka itse tahdot", vastaa Heikki ja toivottaa hyvää yötä.

VI

Maa on kyllä valkoisen lumen peittämä, mutta ilma on leuto ja öinen taivas on tähdetön. Aidat, rakennukset, metsä häämöttävät sieltä vain mustansinistä pimeyttä vastaan, eikä mikään ääni halkaise yön hiljaisuutta.

Helmi istuu puoleksi riisuutuneena leveän vuoteensa reunalla. Äsken hän jo sammutti tulen, mutta sytytti sen hetken kuluttua uudelleen. Vaikka silmiä poltti ja ruumista raukaisi, niin uni ei tahtonut tulla.

Tuolla seinän takana nukkuu Heikki, saattaa nukkua hyvinkin rauhallisesti ja miks'ei niin tekisikin. Ja toisesta viereisestä huoneesta kuuluu Sannan, lapsenhoitajan, tasainen, rauhallinen kuorsaus. Koko talo, koko seutu nukkuu rauhallista unta, hän yksin vain valvoo.

Nyt kuuluu koiran haukahdus Sarvakon kylän taholta, kajahtaa läpi pimeyden ja jättää jälkeensä tyhjän hiljaisuuden. Olisiko siellä ollut joku kulkija tai liekö joku isännistä yötä myöten palannut kotiin kaupungista.

Helmi muistaa, kuinka usein hän on kuullut öisiä ääniä ja niitä säikkynyt. Nyt ei häntä mikään uhkaaja miksi uhkaisikaan: kenellekään hän ei merkitse yhtään mitään.

Hän kumartuu lapsensa vuoteen yli. Lapsi tuntee, kuinka kasvoja peittävä verho nostetaan syrjään, sen pikkuinen käsi haparoi tyhjää ilmaa ja suu mutruilee. Mutta sitten se saa tutin suuhunsa, imee sitä aikansa ja nukahtaa taas rauhallisesti.