Part 2

Helmi koettaa mielessään selvitellä suhdettaan tähän lapseen. Vihaako hän sitä, toivooko hän, että se kuolisi? Ei, se on rakkaudessa tehty ja tuskalla kannettu ja synnytetty. Hän rakasti sen isää niinkuin rakastaa sitäkin, jonka nyt toivoisi olevan sen isä.

Kuinka tällainen voi olla mahdollista? Jos hän voisikin sen sanoa, niin sittenhän asia olisikin selvä. Mutta jos hän yrittää sitä jatkuvasti ajatella ja selvitellä, niin hän menee vielä enemmän sekaisin. Hänen ensimmäinen rakkautensa ei ollut syntiä, hän itse sen oli synniksi tehnyt. Ja Heikki, hän tuntee sen, Heikki, joka oli pelastanut hänen maineensa ensi kerran tietämättään ja toisen kerran tietoisesti, olisi kyllä antanut anteeksi ja rakastanut häntä, kun hän vain olisi ollut rehellinen.

Mutta olihan hän tehnyt murhan johdattamalla ihmisen itsemurhaan.

Helmin ilmeetön katse tuijottaa vastapäiseen seinään, ja kasvot ovat liikkumattomat kuin kuolleen.

Mutta sitten huulet alkavat värähdellä, silmiin nousevat kyynelet ja hän lysähtää polvilleen vuoteensa viereen. Tuolla, pimeän avaruuden takana asuu Jumala, joka katsoo häneen niinkuin muihinkin rikkoneisiin.

Ja Helmi rukoilee, ensi kerran pitkiin aikoihin. Mutta rukouskaan ei ole vapaa sivuvaikutteista. Onko oikein näin vain heittäytyä kurjuudessaan Luojansa eteen? Eikö pitäisi ensin koettaa omin voimin syntyä uudestaan ja tehdä, tehdä jotakin! Mutta hän ei voi muuta, ja sitä vartenhan Luoja lähetti ainoan poikansa, — poisottamaan maailman synnit.

* * * * *

Tähän aikaan ovat yöt pitkät. Kun Helmi nousee, ei päivä vieläkään sarasta. Mutta hänen sisässään asuu riemukas lepo ja rauha. Hän on tullut selvyyteen siitä, ettei hän itse voi vaikuttaa asiain kulkuun. Hänen on vain oltava hyvä ja nöyrä ja kärsittävä. Jos asioista tulee kysymys, on hänen parempi vaieta kuin valehdella. Mitä tahansa hänen osakseen tuleekin, mikään ei ole liikaa.

Hän tuntee miltei nautintoa, kun hän ajattelee, että hän voi kärsimyksillä sovittaa syntinsä. Ja hän päättää, että kun aamu tulee, niin hän puhuu Heikin kanssa.

VII

Aamulla Heikki tuleekin Helmin huoneeseen, joka ennen oli isän ja äidin, sitten hänen ja Heikin, nyt vain hänen.

"Huomenta", tervehtii mies tullessaan. "Miten sinä olet nukkunut?"

Heikin katse ei pysähdy Helmiin. Se liukuu ympäri huoneen pysähtymättä suorastaan missään. Ja Helmiin menee varmuus siitä, että mies tulee vain muodon vuoksi, — ettei kenelläkään olisi mitään sanomista.

"Kyllä minä olen nukkunut... koko lailla", vastaa Helmi hiljaisesti.

Mies seisoo epätietoisen näköisenä keskellä lattiaa, mutta sitten hän menee lapsen vuoteen luo, kohottaa peitteen ja ottaa vielä märän lapsen käsiinsä.

Tekeekö hän senkin muodon vuoksi? Helmin katse lepää liikkumattomana miehen kasvoissa. Erehtyykö hän vai onko se näköhäiriö? Heikin kasvot ovat kuin pehmenneet, ja silmänurkat näyttävät värähtelevän.

Helmi ei voi sitä katsoa, hänen täytyy kääntää päänsä poispäin. Sillä jos hän tulee tunteelliseksi, niin Heikki menee pois eikä hänellä ole tilaisuutta puhua.

Nyt mies laskee lapsen vuoteelle ja valmistautuu lähtemään.

"Sano Sannalle, että muuttaa kuivat vaatteet", sanoo hän selin Helmiin, "eihän se miten passaa, että tuolla tavoin..."

Ja tarttuu lukonkahvaan mennäkseen.

Silloin Helmi pidättää hänet.

"Heikki", sanoo hän nöyrästi.

"Niin."

Miehen kulmat käväisevät rypyssä, mutta silenevät taas.

"Kuule, älä mene vielä. Minulla olisi sinulle hiukan puhumista."

"Jaha."

Mies jää odottavaan asentoon ja katse kääntyy vaimoon. Se on outo ja vieras katse.

"Mitä se olisi?" kysyy hän sitten.

Ei tule lähemmäksi, ei paikaltaan värähdä, ei pieninkään juonne osoita edes mielenkiintoa.

Näin yksin on Helmi heitetty, näin avuttomaksi saa hän itsensä tuntea. Mutta hänen ei auta muu, hänen on koetettava pysyä tyynenä ja toimittaa asiansa.

"Minä olisin vain... ethän ole minulle vihainen?"

"En", keskeyttää mies lyhyesti.

Helmin täytyy saada sanotuksi. Siinä ei auta mikään.

"Minä olisin vain puhunut sinun kanssasi", jatkaa hän katkonaisesti, "siitä asiasta..."

"Mistä asiasta?"

Helmi painaa päänsä alas.

"Kyllä sinä sen tiedät", kuiskaa hän tukahtuneella äänellä.

Mies seisoo hetken katsellen kattoa ja sen näköisenä kuin koettaisi hän palauttaa mieleensä jotakin erinomaisen tärkeää.

"Ei kai siinä enää mitään puhumisia ole", vastaa hän vihdoin.

Eri äänellä hän jatkaa:

"Taitavat odotella minua tuvan puolella."

Ja nyt hän jo lopultakin painaa lukonkahvaa, avaa oven ja menee ulos.

Helmi katsoo hänen jälkeensä silmät laimeina ja suu raollaan. Ellei hänellä ole toivoa, niin onpa Jumala taivaassa.

"Hänen täytyy antaa minulle anteeksi."

VIII

Ei tahdo Suontaan Heikiltä käydä työ samalla vauhdilla kuin ennen. Saihan hän tosin silläkin aikaa, minkä Helmi oli sairaalassa, usein pysähtyä ja ruveta miettimään, mutta se oli sittenkin toista kuin tämä. Silloin oli Nikolai Sarkan kuolema aivan takana ja Helmi oli kuin jotakin sovittamassa. Kaikesta huolimatta oli ilmassa kuin jotakin kuulasta ja vapauttavaa. Eikä se suinkaan johtunut siitä, että ihmiset oli saatu osapuilleen uskottavasti selvitetyiksi, eikä siitäkään, että kukaan lopultakaan olisi odottanut Helmin kuolevan, vaan siitä, ettei kukaan ollut syyllinen tapahtuneisiin.

Mutta nyt oli Helmi kotona, ilma oli raskas ja läkähdyttävä, ja joka kerta kun näki Helmin, muisti Heikki, kuinka kylmästi ja harkiten tämä oli hänet pettänyt. Kuitenkaan ei hänelle tuottanut pienintäkään vaivaa olla siitä Helmille muistuttamatta. Päinvastoin hänestä oli kaikkein paras, kun hänen ei tarvinnut puhua mitään.

Aivan äsken oli Helmin isä tullut häntä puhuttelemaan.

"Olen ajatellut", oli hän verkalleen aloittanut, "että ehkä sittenkin olisi paras, kun te eroaisitte".

Heikillä oli ollut vastaus valmiina.

"Ajattelin sitä aluksi itsekin", oli hän vastannut, "mutta tokko siitä olisi hyötyä Helmille sen enemmän kuin minullekaan. Ja puheet taas yltyisivät uuteen vauhtiin."

"Sitä ei auta katsoa. Totuudesta emme kuitenkaan pääse minnekään. Etkä sinä siinä aineellisesti tule kärsimään häviötä. Pidän sen varan kyllä."

Heikin oli täytynyt hymähtää.

"Enhän minä Helmiä tavaran takia ottanut, kyllä sen tiedätte", oli hän vastannut. "Hyvin olisin elänyt muutenkin."

"Sitä minä en tarkoita. Ajattelin vain, että jos elämäsi käy kovin raskaaksi, kun sinun aina täytyy nähdä hänet silmiesi edessä."

"Ei suinkaan se minun rauhaani häiritse."

Saaren isäntä oli seisonut siinä sanattomana ja neuvottoman näköisenä. Heikin oli käynyt häntä sääliksi, niin kuihtuneen ja avuttoman näköiseksi oli pitäjän kenties mahtavin mies mennyt. Mitä ukko itsekseen mietti, sitä ei Heikki voinut arvata. Mutta jos hänellä olisi ollut lahja katsoa Saaren Juhanin sydämeen, olisi hän nähnyt hänen ajattelevan näin: Siitä ei ole pitkä aika, kun minä käskin muutaman kulkumiehen talostani sen vuoksi, että näin hänen lähentelevän tytärtäni. Jos minä olisin antanut hänen olla, niin mahtaisimmeko nyt olla onnellisempia. Ja ehkä minä olisinkin antanut hänen olla, jos olisin tiennyt, että asiat olivat kuin olivat.

Sitten Saaren vanha isäntä käveli pois. Hänellä ei ole enää mitään lisättävää. Lopultakin ovat onni ja onnettomuus Luojan kädessä ja ihmiselle kuuluu vain tehdä työtä ja toimia omantunnon mukaan eikä pistää peukaloaan asioihin, jotka hänelle eivät kuulu.

* * * * *

Tästä on nyt, niinkuin sanottu, joku päivä kulunut. Kulkiessaan ympäri talon tulee Heikki sen rakennuksen kohdalle, joka aikoinaan on ollut Helmin makuuluttina. Nyt hän pysähtyy kuin muita asioita ajatellen sen eteen, mutta äkkiä hänen mieleensä näyttää juolahtavan jotakin ja käymättä tuvassa hän rientää kylälle.

Seuraavana päivänä ilmestyy taloon kaksi kirvesmiestä, jotka alkavat rakennusta purkaa asettaen hirret taitavasti kasaan.

Jotakinhan Helmin on puhuttava, ettei kukaan saisi sanoa, että hän on masentuneen ja pahan omantunnon näköinen. Ja jotakin sanoakseen hän sanookin:

"Tänne on tullut työväkeä."

"Niin on", myöntää mies, "pari kirvesmiestä".

"Jaa", sanoo Helmi ajatuksettomasti.

"Ne purkavat sinun aittaasi", jatkaa mies.

Helmi luo häneen vain ohimenevän katseen ja mies lopettaa:

"Sehän on siinä enää aivan joutilas. Siitä tehdään uusi läävä sioille."

Sitten hän menee toimiinsa.

* * * * *

Jos Saaren Helmin silmissä näkyi välähdys entisestä uhmasta, niin samassa se kuitenkin raukesi hillittömään, katkeraan itkuun.

IX

Iltaisin Suontaan Heikki istahtaa hetkisen vaimonsa huoneeseen, toivottaa sitten hyvää yötä, painaa oven kiinni ja menee huoneeseensa, jonka hän on varannut itselleen.

Mutta unesta ei tule mitään, vaikka hän kuinka moneen kertaan päättäisi olla ajattelematta mitään ja nukkua.

Saattoihan se Helmin lutinkin purkaminen olla raaka teko, mutta hän ei todellakaan voinut sitä joka päivä katsella ja joka kerta sen nähdessään muistaa, mitä siihen liittyi. Parempi, että se oli poissa, parempi Helmille itselleenkin. Mutta siinä, että oli sanonut teettävänsä siitä läävän, siinä hän oli tehnyt huonosti. Hänhän oli sille tohtorille luvannut, ettei muistuttaisi vaimoaan menneestä, ja hän oli velvollinen sen pitämään.

Rakastiko hän siis vielä Helmiä?

Suontaan Heikki koettaa kykynsä mukaan tähän kysymykseen syventyä. Hän muistelee jostakin lukeneensa tai kuulleensa, ettei rakkaus tunne ehtoja. Ja hän muistelee omaa rakkauttansa, kuinka se melkein huomaamatta oli alkanut ja kasvanut. Sitten hän muistaa, miten Helmi oli ollut kartteleva. Mutta hänen ei olisi tarvinnut kartella, hänen olisi tarvinnut sanoa vain: "Minun on käynyt huonosti enkä minä sinua rakasta, mutta jos haluat minut saada, niin tulen ja tahdon koettaa oppia sinua rakastamaan." Kun Heikki koettaa mennä itseensä, tulee hän siihen johtopäätökseen, että hän kaikesta huolimatta olisi Helmin ottanut.

Mutta hän ei voinut Helmiin enää luottaa. Jos Nikolai olisi elossa ja tulisi, niin hän, Heikki joutuisi syrjäytetyksi. Se olisi aivan varmaa. Hän voi jo mielessään kuvitella, miten se tapahtuisikin.

Mitä hänellä siis enää oli täällä virkaa? Eikö olisi selvintä ottaa ero ja lähteä?

Yht'äkkiä hänen mieleensä muistuu Ranta-Konkkalan Ailin muhkea olemus ja hänen tummat silmänsä. Hän oli jo melkein rippikoulun iästä alkaen niin kulkenut Helmin lumoissa, että tuskin oli huomannut muita naisia olevankaan. Eikö hän nyt ollut vapaa? Ja eikö Ailin puhe ollut koko ajan tämän tapauksen jälkeen ollut omituisen verhottua ja viittailevaa.

Ei, mitäpä näitä kannattaa ajatella. Paras kun nukkuu pois.

* * * * *

Lyhyen, levottoman unen jälkeen Helmi herää. Jossakin kuuluu kello lyövän kahta.

Hän painaa päänsä päänalaiselle, vaikka tietää jo edeltäkäsin, että pitkiä tunteja tulee kulumaan ennenkuin hän pääsee aamu-uneen. Mutta taaskin on sellainen yö, ettei hän pääse edes puolihorroksiin.

Silloin hän nousee istumaan ja sytyttää valon. Hän koettaa uudelleen ja yhä uudelleen selvitellä itselleen asioita, mutta hänen aivonsa ovat liiaksi rasittuneet. Mutta Heikin luo hän voi hiipiä silloin kun tämä nukkuu. Ei hän muuta kuin silittää hiljaa sänkistä poskea ja palaa sitten takaisin. Heikki on niin hyvä, mutta hänellä on syytä olla sellainen kuin on.

Ja hän nousee kuin varas vuoteeltaan.

Mutta Heikki ei nuku. Huoneessa on vielä valo, ja harmaja, totinen katse kohtaa vaimon säikähtyneet silmät. Helmi pysähtyy epätietoisena ovelle.

"Minä luulin, että sinä nukuit jo", sanoo hän.

Suontaan Heikillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä Helmin käynti tarkoittaa. Hän tuntee melkein kammoa eikä vastaa mitään.

"Kun et sinä nuku", jatkaa Helmi, "niin saanko minä istua?"

"Istu. Vaikka parempi olisi, kun olisit levolla."

"En minä, Heikki, enää saa nukutuksi."

"Hm."

"Saanko haudassakaan."

"Miks'et saisi?"

"Kyllä sinä tiedät."

"Olen jo lukemattomia kertoja pyytänyt, ettet millään tavalla muistuttaisi siitä asiasta."

"Mutta muistan sen kuitenkin. Ja sinä myöskin."

"Vaan en muistuta."

"Sinä olet hyvä. Kuule, voitko koskaan antaa minulle anteeksi?"

Miehen huulet puristuvat yhteen. Se pienikin hellyys, jota hän on tuntenut, katoaa tyyten.

"Olemmehan jo sopineet, ettemme siitä enää puhu."

"Kuule, tahtoisitko, että olisin kuollut." c

"En."

"Mutta jos menisin pois jonnekin. Jos sinun on vaikea minun kanssani."

"Ei ole."

"Sinä et vain oman kunniasi takia ottanut minusta eroa."

"Tahtoisitko sinä sitten eron?"

"Jos olen sinulle vaivaksi."

"Sanoinhan jo, ettet ole."

"Ja sinähän voit ruveta rakastamaan jotakin..."

"Surettaisiko se sinua."

"Tahtoisin vain, että sinun olisi hyvä."

"Kyllä sanon sinulle, jos löydän toisen. Silloinhan on täysi aihe eroonkin."

"Sitten minä haluaisin vielä kysyä sinulta yhtä asiaa. Et suinkaan sinä vihaa lasta?"

"En kai." — Ja Suontaan Heikki naurahtaa. — "Kuinka minä sitä voisin vihata? Syytönhän se raukka on. Ja voisihan se olla minunkin."

Enempää ei Helmi enää voi kuulla. Itku tulee melkein väkisin. Hän toivottaa hätäisesti hyvää yötä ja menee huoneeseensa.

Mutta sinä yönä hän vielä vähemmän kuin ennen sai unta.

X

Leudot ja alakuloisen harmajat syystalven päivät vaihtuvat sentään lopultakin vähitellen pakkasiksi. On jo hyvä aikakin, sillä tärkeät vetämiset ovat taloissa vielä vetämättä ja nyt kulkevat heinä- ja halkokuormat pitkin maantietä kivistyneen lumen vinkuessa reen jalaksia vastaan. Ja on toinenkin syy: joulu on pian lähettyvillä. Kansan mielikuviin ei sisälly lumeton joulu.

Suontaan Heikki valjastaa hevostansa. Hänen on mentävä kaupunkiin ostoksille ja muillekin asioille. Mielessään hän tuntee omituista levottomuutta ja rauhattomuutta aivan kuin olisi hänellä kovin kiire ja kuin odottaisi hän jotakin. Helmille hän ei ole puhunut lähdöstään mitään, mutta kun hevonen jo on aseissa ja kun hän jo on pukenut turkit ylleen ja vyöttänyt itsensä, menee hän sisälle.

"Lähtisitkö sinä mukaan?" kysyy hän Helmiltä.

"Menetkö sinä jonnekin?"

"Kaupunkiin."

"En kai, en minä tiedä."

Helmin siniset silmät saavat kuumeisen, poissaolevan ilmeen, ja hän empii silminnähtävästi. Mutta viimein hän ratkaisee asian:

"En minä lähde."

Heikki seisoo vielä hetken paikallaan kuin aikoisi pyytää Helmiä toisen kerran, mutta painaa sitten lakin päähänsä ja rientää portaita alas. Hän tuntee itsensä jollakin tavalla keventyneeksi ja vapautuneeksi, mutta samalla jää häntä vaivaamaan Helmin vaivautunut, tuskallinen katse.

Tultuaan Ranta-Konkkalan kohdalle Heikki hiljentää vauhtia. Hänen katseensa on kuin jonnekin haihtunut ja hän muistelee nyt toista, kimaltelevaa ja kiehtovaa. Mutta sittenkin hän ajaa ohi. Sillä hänen mieleensä tulee taas Helmi sellaisena kuin tämä oli voimainsa päivinä.

* * * * *

Heikin tapoihin ei kuulu ilman aikojaan viivytellä kaupungissa. Toimittaa mitä on toimittamista, pitää huolen siitä, että hevonen saa kunnollisesti levätä, ja palaa takaisin sitten. Mutta tällä kertaa toimet sujuvat verkkaisesti ja viivytellen. Koskaan ei hän muista olleensa siinä mielentilassa asioilla ollessaan, ei edes silloin kun Helmi oli sairaalassa.

"Onko minulla suru?" kysyy hän itseltään. Mutta sitä, mikä surua tavallisesti seuraa, tuskallinen ja pakahduttava, alaspainava tunne, sitä hän ei tunne. Päinvastoin hänestä tuntuu siltä, kuin hänet olisi hylätty ja yksin heitetty keskelle tätä hyörinää ja kuin hänellä olisi valta mennä mihin ikinä hän tahtoo.

"Mikähän siinä on", ajattelee hän itsekseen, "että ne, joille sattuu jokin kolahdus, melkein aina rupeavat juomaan".

Heikki ei jaksa ymmärtää, mitä sellainen merkitsee. Hän ei ole koskaan maistanut väkeviä, eikä hänestä ole minkään näköistäkään, kun ihminen on silmät sameina ja kontturoi sinne ja tänne. Mutta kai viinassa täytyy olla jotakin, joka lämmittää ja antaa puhtia ja heilahdusta ajatusmeiningille. Ja kun saisikin ajatuksen päästä kiinni, niin sittenhän se jotakin olisikin. Välipä tuolia, vaikka olisikin hiukan päissään.

Oikeastaan Suontaan Heikkiä pohjimmaltaan kammottaa koko viina, josta hän ei tiedä mitään hyvää. Eikä hän ole niitä miehiä, jotka tietävät, mistä sitä on otettavissa.

Mutta silloin hän muistaa erään kasvinkumppanin, jolla on virka kaupungissa, ja menee hänen luokseen.

Toinen purskahtaa röhönauruun kuullessaan asian, jonka Heikki puoliujosti esittää.

"Mitä sinä sillä tekisit?" nauraa hän.

"Ajattelen, että olisi hyvä olemassa sairauden varalta."

"Kyllä kans. Etpä sinä niitä miehiä ole ennen ollut."

"Enkä tulekaan, mutta tarve on tarve."

Eihän siinä sen pitempiä ole. Toinen lähtee asialle ja Heikki jää odottelemaan.

XI

Kun Suontaan Heikki seuraavana aamuna ajelee kotiin päin, ei hän tahdo tuntea maailmaa entiseksi. Aamu on jo pitkälle kulunut ja päivä vaikuttaa odottamattoman kirkkaalta, mutta sittenkin hänestä tuntuu, kuin kaiken takana olisi jotakin painostavaa ja uhkaavaa. Kääntäessään tullista maantielle on hänen vilkaistava taakseen, on aivan niinkuin joku häntä seuraisi.

Eikä hän ole sairas eikä tunne tehneensä mitään, jota olisi pakko katua. On vain koettanut sitä, mitä viisaat ihmiset sanovat murheeseen ryyppäämiseksi, on koettanut, mutta on epätietoista, tuleeko koettamaan enää. Sillä eipä tuo niin erinomaiselta ollut tuntunut: suu vain kävi vilkkaammin kuin tavallisesti ja monet asiat olivat unohtuneet ja näyttäneet valoisammilta kuin tavallisesti, mutta pohjalla oli asunut tietoisuus siitä, että nyt minä olen humalassa, mutta kylläpä tästä selviänkin.

"Joo", sanoo hän itsekseen, "ryypätä murheeseen, tiedetään kyllä sekin".

Onko hänellä sitten murhe? Murhe kai on jotakin sellaista, joka tekee alakuloiseksi ja raskasmieliseksi, niinkuin silloin kun joku omainen kuolee tai on saattanut asiansa huonosti eikä voi niitä auttaa. Mutta hänestä tuntuu vain, kuin olisi hän siinä pisteessä, mistä alkuaan on lähtenytkin, ypöyksinään ja autiuden ympäröimänä, autiuden, jolle ei näy äärtä eikä rajaa. Lukemattomia kertoja on hän koettanut tätä kysymystä itselleen selvittää, yhtä monesti on hän tullut tähän samaan johtopäätökseen. Ja turhaa oli sitä sen enempää vatvoskellakaan. Häntä oli vain rakkaudettomasti petetty, sitten kai häntä oli ruvettu rakastamaankin, mutta nyt kun hän etsi omaa rakkauttansa, ei hän sitä enää löytänyt. Siinä on sitten sinun murheesi. Suontaan Heikki haukottelee ja tuntee itsensä väsyneeksi. Onkohan sekin viinan vaikutusta vai liekö muuta. Tässä hän nyt vain ajelee kotiin päin.

"Jos sinua sitten matkalla rupeaa ramaisemaan tai muuten tekemään pahaa, niin kumaise tästä itseesi paremmanpuoleinen tujaus. Niin myös jos muuten tunnet itsesi alakuloiseksi tai surunvoittoiseksi."

Suontaan Heikin suu vetäytyi hymyyn. Sai kai häntä neuvoa niin tässä niinkuin muissakin asioissa. Mutta antaapahan pullon vielä olla koskemattomana.

Matka kuluu, mutta kuluu hitaasti. On tämäkin nyt merkillistä velttoutta ja ryhdittömyyttä, ettei saa edes hevostaan hoputetuksi. Mutta Suontaan Heikki lojuu reen perällä kuin horroksissa ja antaa hevosen mennä miten se itse haluaa. Ennätetäänpähän tästä toki vähemmälläkin.

Vasta lähestyessään Ranta-Konkkalaa hän ikäänkuin herää. Päivä on jo aikoja sitten sivuuttanut puolen, alkaa jo pimetäkin, ja taloista näkyvät tulet.

Heikillä ei ole mitään asiaa taloon, mutta hän vakuuttaa itselleen, että hevonen tarvitsee hiukan heiniä ja vähän levätäkin. Sittenpä juoksee nopeammin loppumatkan. Kovin hidasta onkin tulo ollut.

Mutta mitenkä, — huomaavatkohan, että hän on ollut vähin hummausmatkalla? Kun hän ajattelee tätä, tulee samalla mieleen, etteipä tuo huomio niin erikoisesti hänen arvoaan alentaisikaan, pikemminkin se vähän niinkuin kuuluu asiaan.

Äkillistä päähänpistoa noudattaen Suontaan Heikki vie käden povelleen ja vetää pullon esiin. Sehän oli juuri kuin sitä tarkoitusta varten. Ja kun kerran ihmisiin poikkeaa, niin saahan siellä edes jutella ihmisten tavoin, ettei istu ja jurnuta niinkuin puu-äijä.

Sitten hän varovasti kätkee pullon reen pohjalle, nykäisee ohjaksista ja kääntää kilisevin kulkusin valaistuun pihaan.

XII

"Sinä tulet hiukan sopimattomalla aikaa", sanoi Ranta-Konkkalan Aili.

Mutta Suontaan Heikki ei huomaa ensinkään, mikä tässä olisi sopimatonta. Hän riisuu reippaasti turkit yltään ja hänestä näyttää, kuin koko laaja rakennus tulvehtisi valoa ja lämpöä.

"Minulla on se tapa", vastasi hän, "että aina tulen sopimattomalla ajalla. Siihen aikaan kun kuljin kosiomiehenä, kuulin joka kerta kun tulin, että olin tullut epäotollisena aikana."

Heikki säikähtää itsekin sanavuolauttaan. Nainen katsoo häneen kummastuneena, mutta sitten hänen silmiinsä ilmaantuu loistetta ja suu menee hymyyn.

"Vai sanottiin sinulle niin", naurahtaa hän. "Minä tarkoitin vain sitä, että äiti ja veli ovat molemmat kaupungissa. Kumma, ettet heitä nähnyt."

"En minä nähnyt", vastaa Heikki totuudenmukaisesti, "ja vaikka olisinkin, niin olisin sittenkin tullut".

"Vai niin", sanoo nainen hiljaisesti ja tällä kertaa kovin pitkään.

Hänen poskensa punastuvat hiukan, mutta omituinen, hillitty loiste viipyy hänen silmissään ja hän kääntää katseensa pois. Sitten hän kysyy:

"Oliko sinulla sitten joitakin asioita?"

Heikki tuntee, että katse taas on pysähtynyt häneen. Mutta muutaman minuutin kuluessa oli hänen nouseva mielenvireensä merkillisellä tavalla laskeutunut, hän tuntee itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi eikä keksi mitään vastausta. Nainenkin huomaa tämän muutoksen, ja hänen äänessään on ilkamoiva sivusävy, kun hän sanoo:

"Minä tiedän, että olet pitkälti ajatteleva mies. Mietiskele nyt sillä aikaa kun käyn sanomassa kahvista."

Mutta Suontaan Heikki painaa lakin päähänsä ja menee ulos.

"Mikä helvetin nauta minä olen", ajattelee hän itseksensä. "Ja olen aina ollut."

Vaan mitä hän tänne ulos oli oikeastaan tullut! Nyt se palautui hänen mieleensä: pullo. Saattaahan se joskus olla siunattu keksintö sekin. Ja hän puuhailee innokkaasti reen luona ja palaa yskien huoneeseen.

"Kävin antamassa hevoselle heiniä", selittää hän hyvin asiallisesti.

"Luulin, että jo äsken annoit. Ja olisinhan voinut sanoa siitä miehille."

"Suotta vain heille vaivaa."

"No niin sitten. Otapas kahvia."

Suontaan Heikki tuntee, että käden ja sormien liikkeet ovat vähän epävarmat. Mutta samalla hänestä tuntuu myöskin siltä, kuin äskeinen valo, lämpö ja turvallisuuden tunne olisivat palanneet. Ala vaan kysellä, Ranta-Konkkalan Aili!

Eikä hänen tarvinnut pitkiä aikoja odottaakaan. Naisen katse kiinnittyy taas häneen, katse, joka tällä kertaa on tutkiva ja hiukan kylmä.

"Sinun piti sanoa minulle jotakin."

Ääni on katseen vastakohta, pehmeä ja lämmin, melkein hyväilevä.

"Sanoit, että olisit joka tapauksessa tullut", kertasi hän. "Eikö se niin ollut?"

"Oli, niin se oli."

"Ja miksi?"

Suontaan Heikin veret ovat käynnissä. Hän voisi hyvin vastata: "olenhan täällä niin monesti ennenkin käynyt" tai jotakin siihen tapaan, mutta hän huomaa, että se tällä kertaa olisi liian vähän. Ja hän miettii yhä. Silloin hänestä tuntuu, kuin joku kuiskaisi vastauksen hänen korvaansa ja se vastaus tulisi kuulumaan seuraavasti: "syöttämään hevosta". Sanat ovat jo tulemassa hänen huuliltaan, mutta ennenkuin hän saa edes ensimmäistä tavua lausutuksi, niin hän jo kauhistuu. Niihin sisältyisi loukkaus ja ne ratkaisisivat hänen suhteensa tähän taloon, mutta oliko hänellä varaa mitään menettää. Ei, mahtoikohan tuo paljon lisätä hänen syntitaakkaansa, jos hän sanoi asian niinkuin se todellisuudessa oli.

"Tulin vain nähdäkseni sinut", vastasi hän. Ranta-Konkkalan Aili ei tästä näy paljoa hämmästyvän. Värit hänen kasvoillaan käyvät ehkä tummemmiksi ja huulet puristuvat hetkeksi tiukempaan, mutta katseensa hän salaa alaspainuneiden luomien alle.

"Sinähän tiedät vallan hyvin", sanoo hän viimein, "että sinulla on nähtävyys kotonakin".

Suontaan Heikki ei nyt tunne itseään. Ei hän älyä, miksi hän suuttuu, eikä sitäkään, mistä niin pian löytää sanat vastatessaan:

"Siksipä juuri."

Mutta nyt nainen kohottaa katseensa ja hänen silmänsä näyttävät totisilta ja mustilta kuin pohjaton syvyys, kun hän kylmällä ja kirkkaalla äänellä sanoo:

"En ymmärrä mitä tarkoitat."

Ja kun Suontaan Heikki ei vastaa, lisää hän:

"Luulen, että kyllä Saaren tyttäressä on pitämistä — kaikesta huolimatta."

Sitten hän nousee ikäänkuin aikoisi lähteä. Mutta otettuaan jo jonkin askelen ovea kohden hän vielä kääntyy ympäri.

"Tarkoitatko", kysyy hän, "ettet enää välittäisi vaimostasi?"

Suontaan Heikissä menee kaikki sekaisin. Millon ja missä välissä tähän on tultu? Ei, ei hän rakasta Helmiä, mutt'ei hän rakasta ketään muutakaan. Piru, kun kaikki käy ympäri, voi tuolla olla samanlainen historia takanaan. Kuinka se muuten niin kuluttaisi aikaansa hänen kanssaan? Mikä hän, Suontaan Heikki, muu on kuin lelu ja taitaa olla vähän herkkäuskoinen ja tyhmänsekainen siksikin.

Sillä hetkellä Suontaan poika tuntee vihaavansa itseään ja kaikkia muitakin. Mutta hänen katseensa tapaa taas naisen, suoran, ryhdikkään ja korkean. Koskaan tuo nainen ei ole tehnyt hänelle muuta kuin ollut hyvä ja hienotunteinen ja nytkin hän katsoo häneen lämpimästi ja kysyen. Onhan hänellä toki oikeus kysyä ja Heikillä valta olla vastaamatta, jos niin tahtoo. Aika kuluu, nainen odottaa, tuleeko vastausta ensinkään, Suontaan poika sitä miettii. Huone tuntuu hänen silmissään pimenevän ja käyvän ikäänkuin pienemmäksi ja kylmemmäksi, lopulta jää hän tarkoituksettomasti tuijottamaan naista.

Hän aikoo vastata:

"En rakasta Helmiä, mutt'en ketään muutakaan."

Ja kuitenkin se jää sanomatta. Hänen täytyy vain katsoa, katsoa niinkuin ei olisi edessään seisovaa naista koskaan ennen nähnyt.

Viimein Ranta-Konkkalan tytär näyttää riistäytyvän irti jostakin vaivaavasta ajatuksesta, ja hänen äänellään on erikoinen sävy, kun hän taas kysyy:

"Kuulepas, Heikki. Sano minulle yksi asia, sanotko?"

"Minä koetan."

"Sano minulle vain, oletko hairahtunut maistamaan kaupungissa."

"Kyllä kai, mutta..."

"Mutta mitä?"

"Oletko siitä kovin vihainen?"

"En minä siitä pidä, mutta toiselta puolen, kun niin täytyi tapahtua, ihmettelen ettet ole tehnyt sitä jo aikaisemmin."

* * * * *

Mitähän Luojan nimessä tämä oikein merkitsi! Sanoiko hän lisäksi: "Voi miesparka!"

Taisi sanoa, taisi olla sanomattakin, saattoi olla jotakin muutakin lisäksi. Mikä muistaja hän on! Hän näkee vain punehtuvat posket ja liekehtivät silmät ja tuntee, kuinka hänen huulensa kuin ohimennen hipaisevat naisen poskea. Suontaan Heikki havahtuu vasta kun hän kuin takaa-ajettuna kiidättää pitkin maantietä.

Pitikö hänen nyt kiittää Luojaa vaiko pirua!

XIII

Saaren talon ympärille ei ole päässyt muodostumaan pikku-asumuksia. Joku tönö vain vainioiden ulkolaidassa, joka ainoastaan alleviivaa talon suuruutta ja yksinäisyyttä, sitten on vain yhtä ainoata Saarta maantiestä metsänreunoille, järvenrantaan ja Sarvakon kylään asti. Kaupungista päin tultaessa mahtuu Saaren rakennusryhmä näkymään kauas maantielle, ja kun Heikki kääntyy taloon johtavalle kujalle, huomaa hän muutamissa talon ikkunoissa tulet.

Hän ei tällä kertaa ollenkaan välittäisi siitä, että häntä odotetaan. Eihän hän kyllä ole tehnyt mitään, jota hänen tarvitsisi hävetä, mutta sittenkin hän nyt veisi hevosen talliin kaikessa hiljaisuudessa ja jakaisi ostokset aamulla.

Pihalla on hiljaista ja autiota, onkin tainnut jo mennä yö sivu puolen. Hän saa hakea avaimet sisältä, huoltaa hevosen ja itse kantaa sisään tavaransa.

Sitten hän aikoo ilman muuta mennä huoneeseensa.

* * * * *

"Vai niin. Joko sinä tulit?"

"Jo."

"Minä olen pitänyt sinulle illallista."

"Kiitos vain, mutta sitä vartenhan olisivat olleet palvelijat."

Heikki ei tahtoisi olla Helmille ynseä, mutta nyt hänen valvomisensa ja huolehtimisensa häntä tuskastuttaa.

"Uni sinulle olisi ollut kaikkein paras", sanoo hän. "Älä vasta ainakaan minun takiani valvoskele."

"Aika oli niin myöhäinen, etten voinut palvelijoitakaan pitää ylhäällä. Ja kyllä minä mielelläni valvon."

Helmin nöyryys liikuttaa ja suututtaa Heikkiä, tekee hänet aseettomaksi. Mitä hänellä on sanomista, — jos tahtoisikin sanoa, — kun toinen aina ehtii edelle. Onko se nyt sitten oveluutta vai katumusta?

"Etkö sinä syö?" kysyy Helmi.

"Ei minun ole nälkä", vastaa mies ärtyisästi.

"Kuule... tuota... eikö minun laittamani ruokakaan sinulle kelpaa?"

Se tulee kuin nyyhkytys, mutta vaikuttaa mieheen yhtä vähän kuin kuuroon. Pitkiä aikoja kuluu hiljaisuuden vallitessa. Mutta sitten Heikki nousee lähteäkseen ja hänen katseensa iskeytyy tuimana Helmiin.

"Sanon sinulle vain yhden asian, Helmi", sanoo hän miltei vavisten, "ja se on se, että heitä pois tuo vetinen nöyryys ja tuo pelko ja passaileminen".

Helmi tahtoisi heittäytyä miehensä kaulaan tai vaikka jalkoihin, mutta hänen on tyydyttävä nielemään kyyneleensä.