Part 3

"Enhän minä tahdo olla sinulle paha", jatkaa Suontaan Heikki, "mutta joka kerta kun näen surkean ilmeesi, muistuu mieleeni jotakin. Minun on vaikea sitä sanoa, mutta enhän voi uskoa sinua. Miks'et voi olla niinkuin ennenkin?" Saaren Helmi purskahtaa itkuun. "Rukoilen Jumalaa, että vielä uskoisit", nyyhki hän.

Suontaan Heikki on jo ovella menossa, mutta siinä hän pysähtyy.

"Parasta on rukoilla, että se tapahtuisi aikanaan", sanoo hän, toivottaa hyvää yötä ja sulkien oven.

* * * * *

Mutta kun hän heittäytyy vuoteelleen, ei hän saa unta silmiinsä. Hänestä tuntuu kuin olisi hän tehnyt moninkertaisesti huonosti. Olihan hänellä oikeus olla uskomatta Helmiä, oli totisesti, mutta hänen ei ollut pakko mennä sitä sanomaan. Jos olikin oikeus olla rehellinen, niin silti ei tarvinnut lisätä toisen tuskia. Mikä mies hän lopultakaan oli sanomaan, miten suuret ne olivat. Eikä hän voinut muuta kuin nousta ja mennä Helmin luo.

"Ei se äskeinen ollut niin pahasti tarkoitettu", sanoi hän lempeästi, "niin että älä siitä välitä".

"En toki", ja vaimo hymyilee kyyneltensä läpi, "onhan sinulla oikeuskin..."

Oikeuskin! Tähän ei miehellä enää ollut mitään sanomista. Siinä hän seisoi sanattomana ja neuvottomana.

"Hyvää yötä", sanoo hän taas, mutta se tulee niinkuin hän olisi tahtonut sanoa enemmänkin, mutt'ei keksinyt mitä sanoa.

Kun hän toisen kerran sulkee oven, tietää hän edeltäpäin, että ellei hän pääse selvyyteen ajatuksistaan, ei hänen tarvitse unta tänä yönä havitellakaan.

XIV

Tapaninpäivänä ajelee Suontaan äijä Saareen. Hän on pukeutunut parhaimpiinsa ja kasvoiltaankin hän on ajellut sängen pois, mutta sittenkin näyttää siltä, kuin loistaisi vahingonilo hänen naamastaan ja hänen puhetapansa on vielä kiertelevämpää ja hänen äänensä vielä kitsaampi ja vikisevämpi kuin ennen.

Ja hän karttaa tulemasta pääasiaan. Hän syö aamiaista hyvällä ruokahalulla, juo kahvia päälle, juttelee päättymässä olevasta vuodesta ja on huolissaan Saaren vanhan emännän terveydestä.

"Oltiinko teiltä joulukirkossa?" kysyy hän.

"En sattunut huomaamaan."

"Helmi ja Heikki siellä olivat. Taisi väestäkin olla joku."

Vai Helmi ja Heikki. Tämä ei ollenkaan soveltunut Suontaan äijän asioihin. Mutta hän puhuu edelleenkin. Ei se joulukirkkohommakaan ole niinkuin ennen. Kokoontuvat sinne lehterille vain, pirkaleet, juttelemaan saarnan ajaksi eivätkä kuuntele sanaa.

Saaren vanhanisännän kulmakarvat kohoavat, ja ohut hymynhäive viivähtää hänen huulillaan.

"Epäkristilliseksihän se on mennyt", jatkaa hän samaan tapaan. "Eivät pane, pirkaleet, sanaa mieleensä, maallisia vain ajattelevat."

Suontaan äijä häkeltyy ja menee kauaksi aikaa sanattomaksi. Näillä Saaren asujamilla on erikoinen taito olla vähän parempia kuin muut ja — niinkuin sanotaan — hienolla tavalla vääntää aseet käsistä. Onpas nähty, et tule heidän kanssaan millekään. Siinä vain istuu Saaren ukko niinkuin ei olisi mitään sanonut.

"On se Helmikin tainnut tulla ennalleen", jatkaa Suontaan äijä tovin kuluttua. "Olemme odotelleet että kun kävisi katsomassa."

Saaren vanhaisäntä miettii ennenkuin vastaa.

"Kyllä kai se on ennallaan", vastaa hän viimein, "vaikk'eihän ruumis aina ennätä seurata henkeä. Monesti on päinvastoinkin."

"Sepäs, sepä juuri", keskeyttää Suontaan äijä vilkkaasti. "Teillä onkin se henkipuoli, meinaan se ajatuksen meininki, teillä onkin se erikoisen valvova ja valmis..."

"Mitä tuo lienee..."

"On se, kyllä me pitäjällä sen tiedämme. Ja siitäpä se juuri lähteekin se homman jämttiys ja piskuinen kopeus, niinkuin sanotaan."

"Kyllä maallinen kopeus usein rankaisee itsensä jo ajallisuudessa."

Eikä Saaren vanhaisäntä taas muista, että hänellä vieraita onkaan. Hän ajattelee, että turhaa on kaikki inhimillinen järjesteleminen, korkeammat voimat niistä päättelevät, ja että kopeus on kopeutta, kantakoon se mitä kylttiä tai päällekirjoitusta tahansa, ja rankaisee lopuksi itse itsensä. Hän on sen itse kokenut ja nähnyt, mihin muuhun päätökseen hän voisi tulla.

"Niin, sattuikohan Heikki olemaan kotosalla?"

Saaren vanhaisäntä havahtuu, istuiko se siinä vielä.

"Kyllä kai", vastaa hän hiukan rasittuneesti. "Siellä kai se on kamarissaan. Mene sinne."

* * * * *

Suontaan vanhalla rikkaalla on ollut valmiit suunnitelmansa ja valmiit ehdotukset, jotka hän noin vain latelee pojalleen pöytään. Mutta istuminen Saaren ukon kanssa on saanut hänen aikomuksensa sekaisin ja hän tuntee itsensä omituisen pieneksi ja epävarmaksi. Mene ja tiedä miten paljon tätä Saaren henkeä jo oli tarttunut poikaankin. Vaikka nyt parhaillaan istuisi ja halakaulassa haastelisi Helmin kanssa. Mutta Heikki on yksin ja hämmästyy hiukan nähdessään isänsä tulevan. Ja papereita hänellä on edessään juhlapäivänä ja paperossia hän polttaa.

"Ka, yksinpä sinä oletkin", tervehtii äijä. "Yksin."

"Ajattelin vain, että jos Helmikin olisi täällä."

"Ei suinkaan se kaukana ole, jos haluatte tavata."

Suontaan äijä melkein säikähtää. "Ei, en minä nyt", sanoo hän hätääntyneesti, "sinulle vain minulla olisi asiaa".

Suontaan poika ei vastaa mitään. Hän panee syrjään paperinsa ja odottelee. Tosin hän tästä asiasta, minkä nyt tietää olevan tulossa, ei keskustelisi mielellään, mutta velvollisuudentunto käskee kuunnella, mitä isällä on sanomista.

Vaan äijä aikailee, hän ei tiedä, mistä päästä aloittaisi.

"Ei kai kukaan ole kuuntelemassa?" kysyy hän varovaisesti.

"En minä usko."

"Kyllä Helmi kuuntelee oven takana, minä tiedän sen."

"Jos sattumalta lie kuullut, vaan ei kuunnellut."

Ja kun äijä ei vastaa, jatkaa poika:

"Eikö se ollut sillä tavalla, että jollekin olitte kertonut neuvoneenne minua vaikka väkisin ottamaan Helmin, ja Helmi oli sattunut sen kuulemaan?"

Nyt Suontaan äijällä on sanomista vielä vähemmän kuin äsken. Kovin näkyy Saaren henki lopultakin tarttuneen poikaan. Mitäs tässä enää menet toimittelemaan.

"Te kai ajattelette nyt", kysyy poika odottamattakaan vastausta, "että meistä pitäisi tulla ero?"

"Kun ne asiat meni sille mallille."

"Mille?"

"Kyllä sen itse tiedät. Toiselle siinä kunnossa ja sitten sinut otti."

"Kuka sen on sanonut?"

"Sä itse kans, jos muistat."

"Olen tainnut. Vaan se on ihminen sellainen, että tekee kärpäsestä härkäsen."

"Ja Helmi itse."

"Pöyreessä puhui, minkä lie puhunut. Saakaa te joku halju, jonka päälle joskus on katsottu, hirttämään itsensä Suontaan ovipieleen, niin kyllä ensi tunnit puhutte mitä puhutetaan."

"Vaan sinulle on, tiedän mä, tarjottu eroakin Saaresta ja maata ja rahaa."

"Onko? Se kai merkitsee sitten sitä, että tällainen vävymies maksaa vielä vähemmän kuin teidän miniänne. Maksetaan kun päästään eroon. Te kai maksatte vielä enemmän kun pääsette Helmistä eroon."

Suontaan rikas ja saita äijä vaipuu mietteisiinsä. Tätä tietä hän ei minnekään pääse, sen hän jo hengessään tuntee.

"Minä ajattelen vain", sanoo hän, "että jos tästä teidän elämästänne ei mitään tule. Että jos olette vain vaivaksi ja taakaksi toisillenne."

"Mikä on, ettei tulisi?"

"Kuulutte olevan kuin vieraita toisillenne. Makaatte eri huoneissa ja niin poispäin."

"Jaa, se on eri asia. Helmi on kipeä."

"Sittenkö se muuttuu."

Suontaan Heikki, Saaren nuori isäntä, ei katso asiakseen vastata. Keskustelu on kääntynyt uralle, josta hän ei välitä kuulla.

"No, jos mukamas ero olisi tullut", kysyy hän, "niin mitä sitten olisi pitänyt seurata? Takaisin kotiin vai?"

"Vaikka niinkin. Ja kyllä kai sinulla ottajia olisi."

"Ei se niin varmaa ole."

"Kyllä minä tiedän ja sinä myöskin."

Poika jää tuijottamaan ihmeissään isäänsä, — mitä se ukko on oikein puuhaillut vai onko kulkenut urkkimassa.

"Kyllä minä tiedän", sanoo ukko toistamiseen ja kipakammin.

Silloin poika päättää, että keskustelu nyt saa katketa.

"Teidän isänrakkautenne on suorastaan liikuttava", lopettaa hän, "ja erittäinkin te pidätte erikoisella huolella meidän aineellisten etujemme puolta. Mutta kyllä minä nyt tämän asian hoidan itse eikä teidän tarvitse tähän enää puuttua."

Eivät Suontaan äijän asiat olleet milloinkaan Saaressa sujuneet niinkuin hän itse oli aikonut.

Lyhyt talvinen päivä painuu illaksi, ja kulkusten kilinästä Heikki kuulee, milloin hänen isänsä ajaa pois. Mutta hän ei saa sytytetyksi valoa, hänen täytyy miettiä yksikantaista keskustelua isänsä kanssa ja omaa elämäänsä, miettiä taas ja uudemman kerran, vaikk'ei tahtoisikaan.

Sillä mitä tämä paikallaan astuminen, jota oli muutamia aikoja kestänyt, mitä se hyödytti ja minne se vei? Kun kerran edellytykset avioelämään ovat loppuneet, niin ne ovat. Eikö silloin olisi selvintä antaa vapaus toiselle ja ottaa itse omansa. Elämä oli vielä pitkänä edessä, ja kai sillä oli tarjoamista hänellekin.

Viereisessä huoneessa kuului lapsi kirkaisevan. Se ei ollut hänen, oli hän opetellut sitä vihaamaankin, mutt'ei ollut oppinut. Hän tunsi päinvastoin omituista hellyyttä sitä kohtaan, sen ilme ja koko olento oli niin liikuttavan avuton ja pelokas.

* * * * *

Niin, se edessä oleva elämä ja mitä siihen kuuluu. Hän ei salaa itseltään, että hän nyt käsittää Ranta-Konkkalan liittyvän sen yhteyteen. Kuta enemmän hän sitä ajattelee ja unohtaa kaiken muun, sitä enemmän hän lämpenee.

Sitten hän tulee eroon. Mitä se oikein on? Pieni muodollisuus ja sen jälkeen lähtö. Mutta se lähdön kalseus. Hyvästellä Saaren isäntä, jonka leuka vavahtaa ja silmät katsovat poispäin, nähdä emännän laaja, tuskallinen katse ja sitten Helmi...

"Ei, perkele", päättää hän. "Menetän järkeni, jos ajattelen enempi."

Sillä rehellisessä mielessään hän ei tule ajatelleeksi, että hän yhtä hyvin voisi jäädä jollekin kaupunkimatkalleen ilman sen enempiä hyvästijättöjä.

XV

Saaren Helmi alkaa tuntea samanlaista tunnetta kuin joskus ennenkin on tuntenut, ja silloin kun hän itse on tietoinen tästä, se häntä kauhistuttaa. Hän koettaa paeta sitä, ottaa osaa toimivaan elämään, olla aktiivinen, ja hän onnistuu siinä joskus, mutta lopultakin se tunne hänet valtaa ylivoimaisena, maahanpainavana ja hervottomaksi tekevänä.

Silloin hän ajattelee, että jos joku nyt tulisi ja sanoisi hänelle: "Helmi, jos sinä katselet elämääsi, niin sinä huomaat, että sinä et ole tuottanut kenellekään onnea etkä iloa, et vanhemmillesi, et Heikille, et Nikolaille etkä lapsellesi. Ja varmaa on, ettet pysty tuottamaankaan. Mutta katso: tuolla on järvi ja järvessä on avanto. Hyppää sinne! Se on siellä kuin sinua varten, vaikkakin Sarvakon kyläläiset hakevat sieltä vetensä, tilava, syvä ja joka suhteessa mallikelpoinen avanto. Sinua muistellaan hellyydellä, joku ehkä muistoasi rakastaakin, lastasi hoidetaan hyvin ja hän saa periä paljon. Niin, ehkäpä joku tekee elämästäsi laulun."

Niin mitä hän silloin tekisi?

Hän avaisi haalistuneet ruiskukansiniset silmänsä, katselisi puhujaa kysyvästi ja kysyisi: "Pitääkö minun hypätä?"

Ja kun puhuja vastaisi: "pitää", niin hän menisi ja hakisi huivinsa ja rientäisi talvista polkua järvelle.

Se puhuja olisi piru, hän tietää sen kyllä, ja johdattaisi hänet suoraa päätä avannon kautta helvettiin. Mutta nyt on ja pysyy iankaikkisuus iankaikkisuutena, ja ihmisen synnyttämälle lapselle on jotenkin yhdentekevää, onko hän siellä muuatta vuotta vähemmän tai enemmän.

* * * * *

Kuitenkaan ei kukaan tule ja puhu hänelle tuolla tavoin. Hän on talon emäntä, saa tehdä mitä tahtoo, hänelle annetaan se kunnioitus, mikä hänelle kuuluu. Ja oikeastaan paljon enemmänkin. Kukaan ei kajoa hänen asioihinsa eikä tee hänelle kysymyksiä. Hän saa itse harkita ja päätellä miten parhaaksi näkee.

Helmi tietää, että hänen yksinäisyytensä on yhtä avutonta kuin se pinnalta katsoen on turvallista. Hän ennen vaikka ulkonaisesti kärsisi, mutta enää ei hänelle suoda sitäkään, sillä hänelle ollaan hyviä sillä tavoin, ettei olla pahoja.

Ja yhä vahvempana hänet valtaa tietoisuus siitä, ettei hän ole yhtään mitään.

* * * * *

Kunnes hän havahtuu siihen huomioon, että hän oikeastaan on jo pitkät ajat ollut ajattelematta. Päivät ovat menneet, käyneet kirkkaammiksi ja kuulaammiksi, on sattunut yksiä ja toisia pieniä tapauksiakin, mutta hän on kaiken ulkopuolella elänyt omaa elämäänsä.

On hän koettanut yhä Heikkiä lähestyä.

Kerran hän oli sanonut hänelle näin:

"Muutetaan pois Saaresta, ylimalkaan koko Hirvikylästä. Ostetaan toinen tila, onhan meillä siihen tilaisuutta."

Ja Heikki oli kauan katsonut eteensä, niinkuin hyvin, hyvin tarkoin olisi miettinyt asiaa.

"Oletko sinä ajatellut, minne me muuttaisimme?" oli hän lopuksi kysynyt.

"En, mutta minne vaan, mahdollisimman kauas täältä."

Yhä oli Heikki miettinyt. Mutta viimein hän oli asian ratkaissut:

"On se asia joskus tullut minunkin mieleeni ja olen minä kuullut, että olojen muutos ja paikkakunnan vaihdos kyllä... tuota... olisivat tällaisissa tapauksissa edullisia. Mutt'en minä tiedä, olemmeko me sellaisia, että ne meihin vaikuttaisivat."

Ja oli hän koettanut toisenkin kerran. Silloin oli ollut yö, niinkuin aina muulloinkin, milloin nämä asiat raskaimmin tulivat hänen mieleensä. Heikki oli nukkunut, mutta Helmi oli hänet herättänyt.

"Heikki!"

"Niin. Oletko sinä sairas?"

"En enempää kuin ennenkään. Mutta jos sinä kaikesta huolimatta tahtoisit minusta eron."

"Joka kerta kun olet tuota kysynyt, olen vastannut että en."

"Vaan jos sinun olisi parempi ilman minua."

"Miten niin parempi?"

"Jos sinä rakastaisit tai oppisit rakastamaan jotakuta toista."

"Onko meillä ollut tästä asiasta ennen puhetta?"

"Voi, enhän minä muista. En minä muista nykyisin mitään."

"No minä sanon sinulle sitten: kun huomaat aihetta olevan, niin ala itse hakea eroa."

"Kun sinun vain olisi hyvä."

"Niin, jos sinulla on jotakin syytä, niin saathan ruveta siihen puuhaan vaikka huomispäivänä."

Tällaista se oli ollut. Iskit miltä puolelta tahansa, kallioon iskit joka tapauksessa. Ei mitenkään pahaa, mutt'ei hyvääkään, samaa kiveä vain joka puolelta. Ja se sinun piti jo alusta alkaen tietää.

* * * * *

Ja nyt Helmi oli kuin kuollut. Hänellä ei ollut syytä pitää edes uhmamieltä niinkuin silloin kun hän kantoi tuota vuoteessa makaavaa lasta. Mikään vaara ei häntä uhannut, hän oli turvallisemmassa asemassa kuin milloinkaan ennen.

Joskus häneen menee vihlovana ajatus, että Heikki rupeaisi rakastamaan jotakuta toista. Se ei saisi vihlaista, mutta se kirvelee kuitenkin. Hän läpikäy mielessään naistuttavansa, ja ajatus pysähtyy Ranta-Konkkalan tyttäreen. Miksikä Heikki on ruvennut siellä käymään? Onko ehkä niin, että hän _sieltä_ on hankkinut itselleen tuon tyynen pidättyväisyyden ja varmuuden? Ei, kyllä se on ollut jo aikaisemminkin, ja vielä tyynempi ja kylmempi lienee hän itse, Helmi, ollut. Hän on itse Heikin kasvattanut. Kuitenkin hän tällä hetkellä tuntee vihaavansa tuota Konkkalan mallikelpoisen ja komean näköistä tytärtä, voi Luoja sentään... Mutta jos hänen on pakko Heikin tähden häntä vaikka rakastaa, niin hän vannoo sen tekevänsä.

"Jumalan tähden, mikä vannoja minä olen!"

Hänen katkonaiset mietteensä käyvät yhä sekavammiksi, ja niin hän vaipuu horroksentapaiseen uneen, valmiina joka hetki havahtumaan. Ja yhä vaalenevalta kevättalven taivaalta katselee häntä kylmä kuu niinkuin sen toimeen kuuluu katsella sekä rauhallisia että niitä, jotka eivät löydä rauhaa.

Yksi on varmaa.

Se, että hän on rakastanut Nikolaita, mutta rakastaa nyt Heikkiä, niinkuin kuolevainen ihminen voi toista rakastaa.

Kuinka hän kuitenkaan voi järkiperäisesti ja uskottavasti selvittää toiselle asiaa, jota ei edes itselleen saa selvitetyksi.

XVI

"Sinä siis väität, ettet ole onneton."

"En minä ymmärrä, mitä se niinsanottu onnettomuus on. Sen vain tiedän, että vielä toista vuotta sitten olin onnellinen. Jos uskaltaisin käyttää sellaista sanaa kuin autuas, niin melkein sanoisin, että olin sitä."

"Voitko selittää, miltä tuo autuus sinusta tuntui?"

"Kysy sitä paremmilta, älä yksinkertaiselta maalaismieheltä. Mutta jotakin sen tapaista se oli, kuin olisin ollut maailmassa Helmin kanssa vain kahden ja kaikki muu olisi lakannut olemasta. Olin, katsos, niin monta vuotta häntä kuin varkain itseltäni ajatellut ja kai haaveillutkin kaikenlaista."

"Ja nyt sinusta tuntuu siltä kuin...?"

"Kuin olisin heitetty yksinäisyyteen ja kuin herkeämättä jotakin etsisin."

"Mitä?"

"Piru, jos minä sen tiedän."

"Helmiä, itseäsi vai jonkun rakkautta?"

Suontaan Heikki nosti katseensa. Koska ja milloin hän oli tänne tullut ja mitä varten? Ah niin, aivan äsken, itsetietoisesti ajanut portista sisään ja kujaa ylös. Siinä oli vain muutamien itsestään tulleitten ajatusten tulos, mielikuvien, joiden vallitessa kaikki muu oli poistettu.

"Ja tämä sinun nykyinen olotilasi, johtuuko se siitä, että sinua on järjestelmällisesti, ehdoin tahdoin petetty?"

Ranta-Kolkkalan tyttären ääni soi kuin jostakin kaukaa, soi tummana, hiljaisena ja hyväilevänä.

"Petetty!" toistaa Suontaan Heikki karusti. "Ei minua kukaan ole pettänyt."

"Sitten minä en ymmärrä sinua ollenkaan."

Ymmärrä! Suontaan Heikki ei tarvitsekaan mitään ymmärtämyksiä. Hän tarvitsee ja on hakenut jotakin muuta. Mutta mitä se on, sitä hän ei osaa sanoa.

Keväinen aurinko paistaa huoneeseen täydellä voimallaan, ja ulkona tippuvat räystäät. Ulkoilman uho tunkeutuu sisällekin lämmitettyihin huoneisiin ja saattaa ihmiset hajamielisiksi, mutta täällä kiertelevät ajatukset tiukasti määrättyä asiaa.

Miten kauan hiljaisuutta nyt oikeastaan on kestänyt? Joko alkaa hämärrellä? Ei, se oli vain pilvi, joka hetkeksi varjosti auringonsäteet, mutta kumpainenkin toivoo, että hämärä hiukan jatkuisi. Hämärällä on se ominaisuus, että se lähentää ihmiset toisiinsa.

"Sitten en minä sinua ymmärrä."

Taaskin on talonväki poissa ja aikaa on yllin kyllin. Ranta-Konkkalan tytär ei millään tavalla koeta kiiruhtaa miehen ajatuksia. Antaa niiden hautua ja kypsyä, ne tulevat pakostakin päätekohtaansa, ja elleivät tule, ei vahinko ole suuri. Häntä ei voida mistään syyttää.

Kuitenkin hän tuntee lämpöä Suontaan Heikkiä kohtaan. Enemmänkin kuin lämpöä. Ennen hän ei ole arvannut pitää häntä monia muita kummempana, ei muuten kuin että on rikkaasta ja suuresta talosta. Vasta sen jälkeen kuin Helmin, sen puhutun Saaren Helmin petos tuli ilmi, vasta sen jälkeen Suontaan Heikki kasvoi ja tuli joksikin. Ei tunnusta tulleensa petetyksi, eivät värähdä kasvot, kulmat vain rypistyvät, mutta suu hymyilee. Sellainen on mies. Sellaisen hän tahtoo saada.

Naisen silmäluomet rävähtelevät. Nyt hän jo ajattelee toista, palauttelee mieleensä Saaren Helmin. Kun hän ajattelee Helmiä sellaisena kuin tämä oli tyttö-aikanaan ja jälkeenkinpäin, tulevat hänen mieleensä vaaleat, rauhalliset kasvot ja puolikylmät ruiskukkasilmät. Tylyä, rauhallista, muille suljettua. Ja kun hän viimein ajattelee edessään istuvaa miestä ja Saaren Helmiä yhdessä, naurahtaa hän mielessään: "On siinä vakka kantensa valinnut. Mihin ne toisistaan pääsisivät."

"Mitä sinä naurat?" kysyy Suontaan Heikki.

"Enhän minä nauranut."

Eikä häntä todellakaan enää hymyilytä. Onko niin, että Saaren Helmistä ei enää voida vapautua. Toinen palaa hirttämään itsensä hänen ovipieleensä, toinen tulee synkkämieliseksi koko iäkseen, mutta Helmi itse saa puuhailla mitä tahtoo, puuhailla ilman rangaistusta. Jos tuomion ääni hetken soi hänen ylitseen, niin se seuraavassa hetkessä vaimennetaan: "Ei se mitään ollutkaan, se oli vain erehdystä." Niinkuin ei tiedettäisi. Ja niinkuin Saaren kunnia olisi parempi kuin muiden samanarvoisten.

"Nauroitpa sinä", väittää Suontaan Heikki.

"Taisin todellakin itsekseni hymähtää."

"Mille se sitten oli?"

"Sille, että sinä olet niin lapsellinen."

"Älä sano että lapsellinen."

"Varmasti ja ennen kaikkea juuri sitä. Sinä oletat, että Saaren Helmi on ainoa nainen maailmassa."

"En minä toki niin lapsellinen ole."

Johonkin tämä on päättyvä, mutta mihin? Suontaan Heikki tuntee taas verensä käyvän samalla tavalla kuin joskus yksin ollessakin, kun ajatuksista on poistunut kaikki muu. Ranta-Konkkalan Aili! Hänen silmänsä saavat hehkua ja hänen poskilleen nousee puna, hän nousee jo ja ottaa askeleen naista kohden, mutta käsi tarttuu pöydän syrjään ja hän tuntee, kuinka se vapisee. Siinä hän seisoo katse palaen ja kasvot hehkuen. Mitä hän empii, eikö hän ole vapaa, enemmänkin kuin vapaa, petetty ja poisheitetty?

Nainen seuraa kuin koneellisesti, tummat silmät ilmeettöminä, hänen liikkeitään. Mies, sellainen jonka hän tahtoo saada. Häneen menee mieletön ajatus: saada vaikka vain hetkeksi. Onko hän huonompi kuin se puhuttu Saaren Helmi, joka muka on jotakin huonoudessaankin. Eikö hän ole vielä, ainakin Heikkiin nähden, enemmänkin: puhdas ja koskematon, omassa arvokkuudessaan kitunut. Äh, Saaren kalvas tyttö, rankaisematta et tee niinkuin teet, ja millä mitalla olet mitannut, sillä sinullekin mitataan. Ei Ranta-Konkkalan tytär enää ajattele, ei hän punnitse eikä laske. Äsken elottomissa silmissä alkaa näkyä kajastusta palosta, poskille syttyy puna, ja hengitys muuttuu huohotukseksi. Arvottomampikin se voisi olla kuin Saaren Helmin mies. Hän nousee ja astuu askeleen miestä kohden. Jotakin hän sanoisi, mutta huulet jäävät puoliavoimiksi. Samalla hän tuntee, kuinka miehen käsivarret kiertyvät hänen ympärilleen.

Vasta silloin hän kuiskaa:

"Pane edes ovet säppiin."

* * * * *

Ja tämä on kirkkaan keväisen päivän aurinkoisimpia hetkiä. Auringon lämpö on tuntuva, tomuhiutaleet karkeloivat valojuovassa. Pihamaalla puuhaillaan kuten tavallisesti, eikä ovien takaa kuulu kahinaa eikä kuisketta. Ne saadaan huoletta avata säpistä. Tavallinen maailmanjärjestys ei pienimmässäkään määrässä ole muuttunut.

Ranta-Konkkalan Ailin silmät loistavat ja suu on tyvenessä hymyssä, mutta Suontaan Heikin hiukset ovat epäjärjestyksessä ja hengitys käy puuskuttaen.

"Herra siunatkoon", huohottaa hän, "mitä tästä nyt tulee?"

"Mistä sitten?" kysyy toinen tyynesti.

"Tästä!"

"Ei mitään."

Ja naisen äänensävyssä on melkein naurua.

"Mutta mitä Luojan nimessä sinä oikein tällä kaikella tarkoitit?"

"En mitään. Sinä menet koreasti Helmin luo ja olet hänelle hyvä. Minä menen huomenna kihloihin."

"Sinä — kihloihin huomenna...?"

"Niin. Ei minun sulhasmieheni mikään mallikappale ole."

Suontaan Heikin silmissä pimenee. Hän ei ymmärrä tästä kaikesta mitään.

"Oletko ennen ollut — tällaisessa?" kysyy hän miltei nöyrästi.

"En", vastaa nainen jyrkästi.

"Sano minulle sitten", — ja Suontaan Heikin ääni vapisee epävarmuuttaan, — "sano minulle sitten... rakastatko minua?"

Hän odottaa vastausta joka hermollaan, hengitystään pidättäen. Ei hän toivo myöntävää mutt'ei kieltävääkään, jotakin vain ylimalkaan. Mitään hän ei ymmärrä, hän on kuin lyöty. Ja Ranta-Konkkalan Aili miettii, kasvot käyvät totisiksi, katse jää luomien alle, rinta nousee ja laskee. Mutta sitten kasvoille nousee hymy ja täyteläisiltä huulilta kuuluu iloisesti:

"E-en, en ainakaan enää."

Silloin Suontaan Heikki raivostuu, hän nousee pystyyn ja lyö nyrkin pöytään, eikä hän ole ulkonaisella tavalla osoittanut vihaansa kuin kerran elämässään, muutamana kohtalokkaana syysaamuna.

"Mitä tämä peli sitten on?" huutaa hän. "Vai oletteko te, perkeleet, kaikki samanlaisia?"

Naisen kasvot eivät värähdäkään. Hiljaisesti ja hyväntahtoisesti hän vastaa:

"Niin kai, sellaisia kai. Niin ettet pidä tätä mielessäsi."

XVII

Helmin tylsät, ajatuksettomat päivät jatkuvat. Mitä heleämmäksi päivät käyvät, sitä turtuneemmaksi käyvät hänen ajatuksensa. Joskus hän koettaa saada otteen itseensä, mutta kun hän sen on saamaisillaan, niin hän sen menettääkin.

Näinkö nyt sitten tulee jatkumaan, päivästä päivään, hautaan asti? Eikö hän voi mitään muuta tehdä kuin olla?

Häntä suorastaan peloittaa katsella kevättä ja mitä sen mukana tulee, valoa. Talvi ja pimeys, ne käärivät kaikki ikäänkuin vaippaansa ja antoivat jonkinlaista turvallisuutta; kevät, keväinen valo ja keväiset, repivät ahavat, ne taas räiensivät kaiken, tekivät kaiken koko maailman nähtäväksi.

Eikä Saaren Helmin mieleen ollenkaan tule, että hän on katunut, katuu parhaillaankin, minkä ihminen voi, vaan pitää turtunutta mielentilaansa paatumuksena. Ja turtuneisuus johtuu vain siitä, ettei hän ole saanut sitä anteeksiantoa, mitä sydän kaipaa.

* * * * *

Niinpä hän muutamana päivänä sanoo emäntäpiialle tylysti ja kuivasti:

"Isäntä kertoi minulle, että se Sarkan Nikolai olisi haudattu tänne meidän hautausmaahan."

Emäntäpiika huokaa niinkuin asiaan kuuluu.

"Onhan se, on", vastaa hän.

"Ja että sille olisi pystytetty patsas."

"Onhan sekin pystytetty. Sitä oli vähän vaikea syksyllä pystyttääkin, mutta isäntä tahtoi niin."

Kuinka hän voi puhua Nikusta niin kuivasti ja arkipäiväisesti. Hän ei tunne ääntään, kun hän jatkaa:

"Lähdet näyttämään minulle sen haudan."

* * * * *

Päivisin ovat hanget jo sulamistilassa, mutta öisin kovettaa. Hautausmaan pääkäytävä on lapioitu auki, mutta sivukäytävät ovat tukossa, mikäli niitä ei ole tarvittu. Ja aurinko huikaisee silmiä.

Emäntäpiika jää taakse, — hän ei tiedä miksi, — ja näyttää vain sormellaan:

"Tuossa se on."

Patsaan ympärillä oli ennenkin kuljettu, lumi sen joka puolelta oli aivan tallattu. Mutta Helmi unohtaa kaiken muun ja varjostaa silmiään.

"Nikolai Sarkka", lukee hän kullatuista kirjaimista.

Alla olivat syntymä- ja kuolinpäivät. Eikä sitten mitään muuta. Patsas oli aivan yksinkertainen harmaakivimöhkäle, jonka etusivu oli kiilloitettu.

Emäntäpiika vartioi hänen jokaista liikettään. Eikö kyynel tule silmään, eikö rinnasta puristaudu esiin huokaus, eikö edes silmä rävähdä. Mutta ei. Illalla hän voi varmasti ja totuudenmukaisesti kertoa väelle, että emäntä oli ollut yhtä tyly ja kylmä kuin patsas itse. "Ja mitäpäs se emäntä sellaisesta, piti se arvata."

* * * * *

Eikä Helmi itke jäätyään yksinkään.

Hän ottaa lapsensa syliinsä ja muistelee niitä onnenhetkiä, jotka hänellä on ollut sen isän kanssa. Oliko se ollut syntiä. Hän ei myönnä sitä itselleen. Vain se oli ollut syntiä, että hän oli Nikolain perustelematta ja ilman muuta jättänyt, ja se, että hän oli Heikkiä viimeiseen asti pettänyt.

Samalla hänelle selviää toinenkin asia. Hänet oli pidetty maailmasta erillään. Nikolai oli oikeastaan ensimmäinen, joka oli tullut hänen tielleen. Hänestä oli tullut hänen ensimmäinen rakkautensa. Heikistä oli vähitellen kasvanut toinen, suurin ja viimeinen. Ellei Heikki sydämessään ymmärtäisi ja antaisi anteeksi, sitten hänelle ei jäisi muuta kuin niittää kylvönsä ja olla tyytyväinen. Ei hän uskaltanut enää edes pyytää rakkautta, mutta eikö ollut niin, että vaikka teidän syntinne veriruskeat olisivat...

Tultuaan tähän tuntee Saaren Helmi niin raukeata rauhaa, että hänen täytyy nukahtaa.

Ensi kerran pitkästä aikaa ja keskellä päivää.

XVIII

Suontaan Heikkiä inhoittaa oma itsensä. Koko ympäröivä maailma näyttää hänestä erilaiselta kuin muutama tunti sitten. Aurinko ei saisi paistaa, nyt pitäisi olla pimeä ja yö.

Hän ajaa Saareen päin, mutta kääntääkin yht'äkkiä kaupunkiin. Ei hänellä Saaressa enää mitään toimitettavia ole. Työt on tehty ja nyt on sabatti.

"Ah", sanoo hän sitten itsekseen, "mitäs tässä nyt. Pitää olla mies eikä olla tietonaankaan, jatkaa vain elämää niinkuin ennenkin. Vähän paremmastikin, ehkä. Nyt olette täsmälleen yhtä hyviä Helmin kanssa. Kummallakaan ei pitäisi olla sanomista."

Annahan matkan joutua, anna, että alkaisivat paistaa kaupungin kirkontornit ja sen korkeat rakennukset, valkeat, harmajat ja monikirjavat. Anna, että ympärillä olisi taas liikettä, vilskettä ja ihmisiä, jotka eivät tunne. Sillä Suontaan Heikki-poika, Saaren nykyinen isäntä, tuntee olevansa päästään vialla eikä saa kiinni omia ajatuksiaan. Missä hän äsken oli? Ranta-Konkkalassa. Ja Aili sanoi hänelle, että mene Helmin luo ja ole hänelle hyvä.

"Oliko se, mitä Aili antoi, sitten jonkinlainen palkinto siitä, että menen?"

Suontaan Heikki puree hampaitansa niin että ne kirskahtavat. Tämäkö oli mukamas elävää elämää sitten, tämä niljakkuus, haljuus? Kun olisi aina pakkanen ja aina katovuosi, aina köyhyyttä ja surkeutta, niin emmekö, piru vie, ajattelisi muutakin kuin itseämme ja tunteellisuuksiamme. Köyhä saateri, sillä ei ole muuta hupia kuin se, että illalla mässähtää akkansa viereen ja alkaa katsoa, eikö taas saataisi jotakin tenavaa maailmaan. Mutta meille pitää olla rakkautta ja sen sellaista ylellisyyttä. Ensin käy joku Niku Helmissä ja Helmi ottaa Suontaan pojan ja sitten Suontaan poika pistäytyy Ailissa ja Aili ilmoittaa, että juu, huomenna minä menen kihloille. Kun ei sulhasmieheni ole mikään mallikappale, niin on minunkin koettava jotakin voidakseni tarpeellisella viileydellä kestää hänen mahdolliset tulevat harhapistonsa. Jotenkin niin kai se oli, on niin mukava olla, kun voi ajatella, että olen minä itsekin, äijäparka... vaan siitä ei kannata sinulle puhua. Tämä se on järjestystä.

"Sinä menet Helmin luo ja olet hänelle hyvä."