Part 4

Kyllä vain, kyllä sinulla pitäisi sitä hyvyyttä Helmillekin riittää.

Mutta vähitellen Suontaan Heikin ivallinen, kapinallinen mieliala laskee ja vaihtuu toiseksi.

Minne hän nyt on menossa? Kaupunkiin. Mitä sinne? Niin, jospa hän sen tietäisi. Hänen kotinsahan on Saaressa.

Saaressa se on, mutta onko hänellä sinne mitä asiaa tämän jälkeen, kelpaako hän enää Helmille?

Etteikö kelpaa, nythän sitä vasta pitäisi sovelias ja kelvollinen ollakin. Ja huulet puristautuvat yhteen ja kulmakarvat rypistyvät. Niin, nythän sitä pitäisi vasta kelvollinen ollakin.

Mutta päivä painuu illaksi, kaupungin valojen kajastus alkaa jo näkyä, ja Suontaan Heikki tuntee olonsa äiteläksi, likaiseksi ja niljakkaaksi. Nyt saisi olla Saaressa, turvallisessa ja isossa Saaressa.

Tulee viimein yö. Valot palavat kaduilla ja kuumottavat läpi alaslaskettujen uudinten. Ohikulkevien puheensorina kuuluu huoneeseen. Silloin tällöin ajaa ohitse reki.

Eikä Heikki saa mennyksi levolle. Siisti vuode valkoisine lakanoineen vaikuttaa hänestä kylmältä ja poistyöntävältä. Mutta pöydällä on kirjoitusvehkeet. Jos hän ottaisi ja kirjoittaisi Helmille.

Mitä hän sitten kirjoittaisi?

Hän pitää kynää kädessään ja miettii. Koettaa sommitella sanoja, mutta sanoja ei löydy. Sitäkö, että hän nyt on täällä? Ja sitäkö, ettei häntä tarvitse odottaa takaisin?

Entä mitä hänelle sitten jää, — yksinäisyys. Hän on puhunut yksinäisyydestä, mutta vasta nyt, tässä hyvässä, mutta kolkossa ja persoonattomassa, aivan kuin kuolleessa hotellihuoneessa, hän vasta vaistoaa, mitä se oikein on. Hän itse on luonut itselleen yksinäisyyden. Hänellä on koko ajan ollut Helmi. Hänellä olisi pitänyt olla vain hiukan lämmintä sydäntä ja Helmi olisi hänellä vieläkin.

Mitä tämä muu sitten on ollut?

Ah, hän muistaa, kuinka Helmi oli nauranut hänelle vasten kasvoja, kun hän ensi kerran oli tullut hiljaisine rakkauksineen. Hän muistaa senkin, kuinka Helmi oli tahtonut purkaa heidän kihlauksensa. Ja sitten hän muistaa, kuinka hän oli sanonut: "Minä vien sinut vaikka toisen sylistä."

Niin hän oli sanonut ja niin hän sananmukaisesti oli tehnytkin. Helmi oli sanonut: "Minä muistutan sinua siitä joskus." Mutta oliko hän muistuttanut? Ei ollut, ei, kärsinyt vain, että hänen, Heikin, olisi hyvä, vaikka oli vienytkin toisen sylistä. Ellei häntä olisi ollut, niin tietysti Helmi olisi tullut toimeen ilmankin häntä.

Ketä hän siis lopulta syyttää?

Helmin viaksi jää vain se, että hän ei ollut puhunut asioita heti alussa suoraan, mutta nyt Heikki senkin koetti ymmärtää. Eihän ollut pakkokaan: "Vaikka toisen sylistä." Olihan Heikille jo ennen avioliittoa tarjottu ero, hänen olisi pitänyt siitä ymmärtää.

Ja nyt Heikki palauttaa mieleensä Helmin kuvan viime kuukausilta, alati kuihtuvana, alati nöyränä ja vaiteliaana, alati kärsivänä. Helmi oli rakastanut ja rakasti häntä, hän tunsi sen joka hermollaan, hän oli nähnyt sen jokaisesta hänen liikkeestään, eikä hänen oma rakkautensa ollut kokonaan sammunut, mutta hän oli koettanut sitä tappaa, keksien syitä ja vastasyitä. Ja tässä nyt oltiin.

"Nyt, Helmi, kun olisit täällä!"

Aamun sarastaessa oli hän saanut kokoon seuraavat avuttomat rivit:

"Olen sinua rakastanut ja rakastan vieläkin. Mutta en voi tulla luoksesi. Syy siihen ei ole sinussa, vaan minussa.

Heikki."

Mutta kun aamun hämärä vaihtuu valkeudeksi, jättää hän kirjeensä panematta postiin.

XIX

Kuluu päivä, kuluu toinen, ja keväinen aurinko paistaa.

Mutta Suontaan Heikkiä, tätä Saaren nuorta isäntää, ei kuulu kotiin.

Saaren vanhaisäntä katsoo emäntäänsä ja emäntä katsoo isäntään, mutta kumpainenkaan ei sano mitään. Kumpikin vain ajattelee itseksensä: "Selvää. Tämähän tästä täytyi tulla." Ja kumpainenkin syyttää itseänsä.

Eikö Helmi ole alakuloinen, eikö hän itke? Ei, ensimmäisenä päivänä hän on kalpea ja näyttää vanhenneen vuosia, mutta toisena päivänä hän nostaa päänsä ja hänen kasvoillaan on melkein kuin kajastusta onnesta. Ja kolmantena päivänä hän menee tupaan ja sanoo rauhallisesti:

"Valjastakaa!"

Sitten hän menee äitinsä luo.

Saaren emännän silmät ovat entisestään laajenneet. Vasemmalla kädellään hän pitää tytärtään kädestä.

"Syytä meitä, Helmi", sanoo hän, "syytä meitä. Emmehän me ymmärtäneet."

"Voi, äiti hyvä. Enhän minä voi syyttää muita kuin itseäni. Olihan minulla vapaan ihmisen tahto."

"Älä vaan tee itsellesi mitään. Rukoile Jumalaa!"

Tytär naurahtaa. Naurusta kuultaa miltei iloa.

"Se on rukoiltu jo", vastaa hän, "ja on kai kuultukin".

"Minne sinä sitten oikein aiot?"

"En muuta kuin hakemaan Heikkiä."

"Kun et vaan, tyttöpahanen..."

"Ei äiti sitä pelkää. Itsehän minä olen itselleni ristin rakentanut ja minunhan se on kannettavakin."

Saaren emännän tuskallinen, laajentunut katse lepää tyttäressä ja terve käsi ei tahdo päästää otettaan.

"Kun Jumala olisi kanssasi", sanoo hän.

Mutta Saaren Juhani katselee näköjään tunteettomana sulavia hankia. Hän puristaa huulensa tiukasti yhteen, mutta leukaansa hän ei voi estää vavahtamasta.

XX

Saaren Helmi pysähdyttää hevosensa Ranta-Konkkalan porraspäähän.

Ja vasta nyt hän kysyy itseltään: Miksi minä juuri tänne ensiksi ajoin?

Niin, hänenhän piti etsiä Heikki. Täällä tiedetään, missä hän on. Heikin ei ole pakko varastaa itselleen onneaan; jos niin tarvitaan, niin hän, Helmi, kyllä hiljaisesti vetäytyy syrjään, vetäytyy eleittä ja sanaa puhumatta. Sehän on hänen velvollisuutensakin.

Näin minun siis on haettava miestäni. Hänessä käväisee nöyryytyksen ja suuttumuksen tunne, mutta samalla hän jo lauhtuu: hän itsehän on näin asettanut.

* * * * *

"Tulin vain tiedustelemaan neidiltä, sattuisitteko tietämään jotakin Heikistä."

Aurinko kuumottaa raskaitten, ruskeitten uudinten takaa, ja Ranta-Konkkalan tyttären sormessa kimmeltää sormus. Saaren Helmin katse kiintyy sormukseen ja hän tuntee, että jotakin hänessä ikäänkuin pysähtyy. Käsi tarraantuu suonenvedontapaisesti pöydänlaitaan, ja kasvot kovenevat.

Ranta-Konkkalan Ailin kasvot ovat kylmät ja levolliset. Hän asettaa vasemman kätensä oikean päälle, niin että sormus pääsee kaikessa uutuudessaan sädehtimään, ja hänen äänensä on pehmeä ja sointuva, kun hän kysyy:

"Kuinka emäntä tuli ajatelleeksi tulla tiedustelemaan miestään minulta?"

Saaren Helmi on odottanut vastausta kysymykseensä, ei uutta kysymystä. Hänen silmäluomensa rävähtävät ja huulet puristautuvat yhteen. Kieltämättä hänen on Ranta-Konkkalan tyttärelle perusteltava kysymyksensä.

"Tiedän, että miehelläni on tapa poiketa täällä", sanoo hän yksinkertaisesti.

"Enkä minä voi kertoa muuta kuin että Heikki kävi täällä toissa päivänä ja lähti sitten jonnekin."

Hän sanoi: Heikki. Nyt sen täytyy tulla.

"Sitten tahdoin sanoa neidille, että jos kykenette tekemään Heikin onnellisemmaksi kuin mitä hän minun kanssani on, niin teillä on siihen tilaisuus."

Se oli siis sanottu. Helmi tuntee, kuinka kylmä hiki nousee otsalle ja kuinka käsi vavahtaa. Tuli mitä tuli, hän on nyt tehnyt minkä omasta puolestaan voi.

Ranta-Konkkalan Ailin katse käy poissaolevaksi. Ajatukset uinailevat jossakin kaukana, vain verevä ja täyteläinen ruumis on tässä huoneessa. Älä kysele minulta mitään, Saaren tyttö; toissa päivänä hän oli luonani, tänään hän on uni, jonka joskus olen nähnyt. Katsele vain minua sinisillä silmilläsi, ei minussa muuta syntiä ole kuin se, että hiljaisesti olen häntä ajatellut ja hetken saanut kuvitella hänet omakseni. Sinä, Saaren Helmi, kaksinkertaisesti harhautunut, sinä perit kuitenkin onnesi ja annat sen toisellekin. Etkö näe minun sormustani, minullahan on jo eräs, jonka sekavia asioita Konkkalan manttaali saa paikata.

Ja hän vastaa hyvin hiljaa:

"Emäntähän tietää omassatunnossaan erittäin hyvin, ettei Suontaan pojan onni ole etsittävissä täältä, vaan Saaresta."

"Sanokaa minulle, neiti, — ellei mitään muuta olisi, rakastaisitteko te miestäni?"

"Ja jos niin tekisinkin, — tarvitaan vain, että te olette olemassa. Siihen sisältyy jo kaikki."

Ranta-Konkkalan Ailin rinta nousee ja laskee. Hän astuu kuin äkillisen päätöksen tehneenä Helmin luo ja ojentaa hänelle kätensä.

"Älkää kysykö minulta enempää", sanoo hän nopeasti. "Ja sitten, emäntä, toivoisin, ettemme koskaan enää tapaisi."

* * * * *

Seisooko hän, Saaren Helmi, tässä yksin. Tuo äskeinen kaunis näky katosi kuin varjo.

Ah, Heikki, nyt minä tiedän, minä tulen ja etsin sinut, vaikkapa sitten olisit haudassa.

Paista nyt, Luojan aurinko, sulakaa, välkkyvät hanget, ja soikaa, tiu'ut. Vielä kerran lähden nöyryytyksen retkelle, mutta se onkin vain kerran.

XXI

Kolmannen päivän ehtoopuolella vetäytyy taivas hiukan pilveen ja raskaita lumihiutaleita alkaa leijailla maahan.

Suontaan Heikki tuntee olonsa orvoksi ja yksinäiseksi. Kaikki järkevät ajatukset hän oikeastaan on jo jättänyt, ajattelee mitä mieleen sattuu tulemaan ja antaa hetkien kulua. Välillä hän käy toimittamassa hevosensa säilyyn. Sitä on ruokittava hyvin ja kävelytettävä tai ajettava joku tunti päivässä.

"Hyvä on. Mutta milloin sitten isäntä lähtee?"

Tässä ei auta hämmästeleminen.

"Kyllä siihen joku päivä vielä menee."

Ja hän kulkee taas pitkin katuja. Joku tuttava tulee häntä vastaan ja ihmettelee.

"Yhä sinä vain olet kaupungissa?"

"Aina vain. Näkyy asioita riittävän."

Mistä hän nyt keksiikään vastaukset kaikkiin kysymyksiin? Ennen hänen kekseliäisyytensä ei ole ollut niitä erinomaisimpia. Vai olisiko niin, että pakko on opettanut. Muutamassa vuorokaudessa.

Mutta huoneeseensa tultuaan hän taas ajatuksettomasti tuijottaa kadulle.

Kotiin, kotiin vaan. Kun voisikin mennä niinkuin monesti ennen, mennä vain ja sanoa: "anna anteeksi!" Mutta tässä on se yksi asia, jota hän ei mitenkään osaisi selvittää ja joka kuitenkin, jos tahtoo olla rehellinen, olisi kerrottava.

Ja käsi hypistelee taskuun jäänyttä kirjettä ja ajatukset käyvät entistäkin utuisemmiksi. Tarvitseeko hänen suinpäin juosta synnintekoon sen vuoksi, että toinen on rakastanut jotakuta ennen kuin on häntä, Heikkiä, kunnolleen tuntenutkaan.

Alkaa jo tulla ilta ja kaduilla hämärtyy. Auttaako tässä muu kuin elää tylsässä katumuksessa ja odottaa, että joku päivä toisi vapauttavan ajatuksen tai palauttaisi tekoihin johtavan miehuudentunnon: "Tällainen minä olen. Ja jos minut tällaisena vielä tahdot, niin anna minun olla ja anna anteeksi."

Silloin nopahdutetaan oveen. Mikähän siellä nyt?

"Sisään", sanoo hän tympeytyneesti.

Eikä hän edes käänny katsomaan, kuka tulija on. Missään tapauksessa ei kenelläkään pitäisi voida olla hänelle erinomaisempia asioita.

"Onko se Heikki?"

Vasta nyt hän kääntää päänsä ja kavahtaa seisomaan.

"Helmi, totisesti!" pääsee häneltä.

Ja sitten:

"Minuako sinä...? Miten sinä tänne osasit?"

"Olen etsinyt kaikki paikat, missä sinä mahdollisesti voisit olla."

Helmin kasvot ovat vakavat, mutta hänen silmissään on iloa.

"Tulin vain katsomaan", jatkaa hän, "tuletko kotiin. Vai etkö aio enää tullakaan?"

Suontaan Heikki tahtoisi sulkea vaimonsa syliinsä, mutta kuinka hän voi enää, tällaisin käsin. Nyt on vain sanottava totuus, — itsellään ei hänellä ole mitään kyseltävää.

Mutta häneltä ei tahdo sana tulla suusta. Sitä on niin hyvä vaatia muilta, mutta kun itse joutuu tilivelvolliseksi, niin istu nyt tässä ja koeta esittää asiasi mahdollisimman edullisessa valossa.

"Olisin minä tullutkin", aloittaa hän, "mutta..."

Siihen lause keskeytyy. Helmi odottaa koko olemuksellaan, ja äskeinen loiste silmistä on himmennyt.

"Mutta sinun on vaikea minua katsella. Niinhän?"

"Ei, sitä se ei ole."

Nyt Suontaan Heikki nostaa katseensa. Eikä Helmi ole koskaan nähnyt siinä niin tuskaista ilmettä.

"Katsos", jatkaa Heikki taas. "Se on ihminen tällainen. Nyt en minä olisi missään niin mielelläni kuin sinun luonasi. Mutta nyt en minä enää voi."

Sanat soivat Helmin korvissa kuin musiikki, mutta silmät pysyvät himmeinä. Hänellä on aavistus, vaikk'ei varmuutta, jostakin tapahtuneesta. Ja tämä on omaatuntoa ja kunniantuntoa. Mutta keneen tämä etupäässä kohdistuu? Eikä Helmi voi kysellä. Ei hän myöskään ole anteeksiantajan asemassa.

"Minä kirjoitin sinulle", sanoo Heikki taas, "mutta se taisi jäädä lähettämättä. Tässä se olisi."

Kirje vapisee Helmin kädessä kauan aikaa. Mutta viimein hän avaa. Ja nyt hän saa varmuuden siitä, mistä on kysymys. Hänen sydäntään pakahduttaa, hän on kauan aikaa vaiti, mutta sitten nousevat silmiin kyyneleet ja ahdistava tunne muuttuu vapahduttavaksi.

"Älä siitä itseäsi syytä", sanoo hän hiljaa ja laskee kätensä miehen olalle.

"Ketä sitten?" kysyy Suontaan Heikki oudosti.

"Syytä vaikka minua."

"Sinua! Eikö sinua ole jo tarpeeksi syytetty ja etkö ole jo tarpeeksi kärsinyt."

"Ellei minulla olisi ollut mitä on ollut, niin et sinä olisi uhitellut itseäsi tuollaisiin kiusauksiin."

Tällaista puhetta ei Suontaan Heikki varsin ymmärrä. Ei hän myöskään ymmärrä sitä, että tällaisia teitä päästään selvyyteen ja kirkkauteen. Hän vain näkee, kuinka Helmin kyyneleet kasvavat täydeksi itkuksi, ja tuntee, miten käsivarret kiertyvät yhä kiinteämmin hänen kaulansa ympärille, ja sanomaton onnen tunne täyttää hänen mielensä.

"Anna anteeksi", kuiskaa hän. "Tästedes minä olen sinulle oikein hyvä, niin hyvä kuin voin."

"Ethän sinä minulle ole koskaan paha ollutkaan, niinkuin olisin ansainnut. Ja tämäkin on minun sinulta anteeksi pyydettävä. Voi, Heikki, minulla on sinulle niin paljon selvittämistä, sellaista, joka nyt vasta on itsellenikin selvinnyt."

Suontaan Heikki nousee seisomaan, tarttuu Helmiä olkapäihin ja katsoo häntä lujasti silmiin.

"Sinä lupasit kerran muistuttaa minua siitä kun sanoin vieväni sinut vaikka toisen sylistä", sanoi hän, "etkä kuitenkaan ole muistuttanut, vaan kärsinyt. Tarvitsenko sen enempiä selityksiä! Mutta anna sinä minulle anteeksi."

"Pitäisihän sinun tietää se, etten muuta voi vaikka tahtoisinkin. Voi, Heikki, rakasta minua tällaisena, vain tavallisena, puutteellisena ihmisenä."

* * * * *

Siinä on kyyneliä ja huokauksia, mutta kyynelten takaa näkyy hymy, joka antaa aavistuksen kirkkaudesta ja hiljaisesta, valoisasta onnesta.