Part 2

Waan jo olen vaiti vaattehista, Että tylleistä tytärten, Wirkan vainen viimeseksi 170 Mehiläiselle sanani: Niinkö siistiksi sinäki Tulit tuttu lintusemme, Että sä noesta nokastut, Eli muista muuttehista, 175 Tulemastasi tupihin, Meiän maille matkomasta? Waikk' oot kuullut käyessäsi, Että nähnyt ollessasi, Kuinka vaimot vastoinensa 180 Karstoja kapistslevat Joka lauantai laesta, Nokiorret nostelevat, Ettei kai ole katosta Sitä puonnut silmillesi, 185 Silmillesi, siivillesi. Wieläpä seinätki sipovat, Kyntivät metson kynillä, Sekä veillä veisteievät Aivan puulle puhtahalle, 190 Pöyät, penkkinsä pesevät, Lakasevat lattiansa Warpuluuilla lujasti, Raot kaikki rassoavat Puikon kanssa puhta'aksi; 195 Waikk' ei siisti sittenkänä Ole vielä ollenkana Meiän tuhmissa tuvissa, Pimiöissä pirteissämme, Kuin on kuulunut Hämeessä, 200 Aina mainittu olevan, Lattiat vesin valetut, Kaikki pesty permantonsa; Kuin on suurissa saleissa, Parahissa pappiloissa. 205 Wain tule kuitenki tupihin, Pikkusihin pirttehimme, Joss' olet kauan kaivattuna, Kauan ollunna kateessa; Tuo tukulta tullessasi 210 Meille mieluista mehua, Kanna mettä kaapussasi, Alla siipesi simoa. Elekä pane pahaksi, Ellös tuosta tuskautuko, 215 Waikka kuinka kuulisitki Pahanjuonisten panevan, Kulkuasi kummeksivan, Tahi kieltäsi kiroovan; Ei ole ollut ennenkänä 220 Kaikki kaikille hyväksi, Yksi kiitti, toinen moitti, Harvat arvon antanepi — Se on mahti maailmassa, Se tapa iänikuinen. 225

* * *

Kaikki mit' on kankiasti Tähän lauluhun las'ettu, Taikka pantuna pahasti, Puuttuvaisesti puhuttu, Lapinpuolen lausehilla, 230 Puhe'parsilla pahoilla, Siitä saattapi sanoa: Ett' on miekka miestä myöten, Laulu laulajan mukahan.

_Jälkimaine_. Jo tätä ennen olemma, ilman muita lauluja, präntättäneet Mehiläiseen kolmekymmentä nykysemmän ajan tekoista runoa. Niitä on ollut 25 semmoisia, jotka on tehty ruotsin eli muun vieraan kielen ymmärtämättömiltä miehiltä ja niiden eritekiäin luku on 14. Nämät tekiät ovat olleet kotoperää osittain Karjalasta (Repolasta, Lieksasta, Ilomantsista ja Kerimäeltä), osittain Savosta (Rautalammilta, Wiitasaaresta, Pielavedeltä ja Iinsalmesta), osittain Pohjanmaalta (Siikajoesta, Iistä ja Hyrynsalmesta). Usiammastaki syystä olemma aina mieluisesti präntättäneet talonpoikaisten laitoksia niin runoissa, kun muissa kirjotuksissa. Ensistäki kielen vuoksi. Aivan surkiata on katsella, kuinka Suomen kieli monessa herraisten tekemässä kirjotuksessa on pilattu, erittäinki ensiaikoina. Ruotsin kielen sanajärjestys on aikaa voittain niin tavalliseksi suomalaisissa kirjoissa tullut, että moniki lukia jo katsoo kankiaksi kaiken kirjoituksen, joka siitä ei seuraa. Emmekä huolisi vallittaa, jos ne sen tekisivätki, joiden silmät ja korvat ovat tottuneet ruotsalaiseen kirjotukseen, vaan se vasta on pahempi ja ainaki huolettava asia, kun sama ruotsalaisuus paikka paikoin jo on tullut umpi suomalaisillenki niin tutuksi ja rakkahaksi, etteivät muusta tiedä, eivätkä huoli. Tiedämmä kyllä, kaikilla aineilla taivaan kannen alla olevan ikänsä, aikansa ja muutteensa, eikä mitään muuttumatonta löytyvän, ei kieltä, mieltä, eikä muuta ainetta, näkyväistä eli ajateltua. Mutta se on myös tietty ja kaikille tuttu asia, että esimerkiksi puu itsevapaudessansa kasvaa luonnostansa suoraksi, vaan kun tulee tuuli idästä, toinen lännestä ja pieksää sen muiden lähellä olevien suurempien puiden väliin, niin viimein oksista eli latvasta puuttuu niihin ja kasvaa niitä myöten vääräksi ellei aikanaan vapauteta ja oikaista. Ei siis liene'kään lupa niin ajatella, kun meillä ei olisi minkäänlaista huolenpitoa kotikielestämme, »vääntyköön kuinka tahansa. Kaiketi'ki on meillä siitä niin huolta, kun hyötyäki. Eikä ole'kaan yksipuolisia velvollisuksia maailmassa, niin että saattaisimma kielestäkään sanoa, sen vaan meille hyväksi luodun olevan, meidän ei siitä huolta pitää tarvitsevan. Se siis on huoli ja velvollisuus kotikieltämme kohtaan, että, minkä taidamma, estelemmä sen oman luonteensa heittämästä ja mutkistumasta ruotsin tahi muiden ulkokielten mukaan. Olisiko se siis niin vaarallinen asia, ja eikö se olisi ennemmin suotava, kun esteltävä? — Tätä kysymystä vastaamma toisella: onko se vaarallista jos männyt metsässä kasvavat vääriksi, ja eikö ne kuitenki ole mäntyjä, ei muita puita? — Ovat kyllä ja kelpaavatpa vielä polttopuiksi, mutta seinää ja huonetta on niistä vaikia saada. Ainaki pitää niitä usiammiksi kappaleiksi sitä ennen palotella ja ei saa sittenkään muuta, kun jatkettua seinää. Semmoista jatkettua, paloteltua kieltä saadaan myös suomesta, kun sitä ulkokielten mukaan mutkistettuna käytetään. Suomessa on oikein aika honkiin verrattavia sanoja, juurellansa, varrellansa, oksilla ja latvalla. Semmoisista ruotsi ja moni muu ulkokieli ei paljo tiedä'kään, vaan täyttää yhden suomen sanan siasta puheen usiammalla pienellä, välistä neljällä ja viidelläki. Kun nyt semmoisiin ulkokieliin tottuneet jotai suomeksi kirjottavat ja liiatenki, jos kääntävät jotakuta niistä kielistä, niin tavallisesti saavat sanan sanalta, kaksi paraalta suomalaiseen kirjotukseensa. Waan erityiset sanat ruotsissa ja muissa ulkokielissä enimmiten ovat lyhyitä, suomen sanat pitkiä. Sentähden venyy kirjotuksensaki pitkäksi ja näyttää oudollen. Tätä vikaa parantaaksensa karsivat ja katkasevat sanat, jolla saavat semmoista kieltä, kun useimmissa virsissä virsikirjassamme. Niin on mielestämme Turun ja Uudenmaan Suomalaisten kieli oikian luonteensa kadottanut ja pilannut somuudensa, niin Wiron kieli vieläki pahemmaksi rumentunut. Waan jälki vetää, sanotaan sananparressa, ja kun nyt suomalaiset kirjat enimmäksi osaksi ovat mainittua ruotsin mukailemata, niin tarvitsisi saada toinenki jälki, joka vetäisi ehkä muutamiaki siltä entiseltä ruotsin jäleltä. Tosin onki nykysempinä aikoina alettu tehdä ja käydä tätä toista suomalaisuuden jälkeä, mutta vieläki on se entinen paremmin tallattu. Sentähden olemma meki puolestamme liittäyneet niihin, jotka tallaavat tätä suomalaisuuden uraa paremmaksi tieksi, vaan koska usein meki erehdymmä sille entiselle tielle, niin haluisesti ainaki olemma pyytäneet tutuksi tehdä runoja ja muita kirjotuksia semmoisilta miehiltä, joita joku vieras kieli ei taida hämmentää, ruotsalaisuus ei seottaa. Se on ensimmäisenä syynä, minkätähden semmoisia runoja ja muita kirjotuksia olemma präntättäneet.

Toiseksi osotaksen niissä Suomen kansan mieli, tavat ja elämä paremmin, kun herraisten laittamissa runoissa ja kirjotuksissa. Meidän herrasväki mielessänsä, tavoissansa ja elämässänsä ei ole enemmin Suomen, kun mihin muuhun kansaan verrattavia. He ovat eronneet kansasta, jos ei juuri siksikään, että taitaisiin Ruotsalaisiksi, Wenäläisiksi eli Saksalaisiksi lukea. Moni heistä tuskin tuntisikaan kalaa elävässä muodossaan, vielä vähemmin, kuinka sitä pyydetään, minkälaisia nuotta ja verkot ovat, minkälaisia aura, viikale ja harava, millä tavalla pellot ja metsät saadaan eloa kasvamaan, jos nauris kasvaa maassa eli puussa j.n.e. He ovat kuitenki paljo oppineempia, kun talonpoikanen kansa, mutta kun heidän oppinsa ja taitonsa ovat ulkopuolella talonpojan oppia ja taitoja, niin tulevat he ulkopuolin tuntemaanki, mitä suurimmalla osalla Suomen kansasta oikein on omituista. Ja kun joskus kirjotuksissaan kuvaelevat, niin eivät saa oikiata kuvaa Suomen elämän muodosta, vaan välistä kaunistavat sen liiaksi, toisinaan rumentavat ylimääräsesti eli hairailevat muulla tavalla. Liika kaunistus helpoimmasti tapahtuu omilta maanmiehiltämme, mutta ei ole kuitenkaan kiitettävä. Lapselle näytettiin kerran omenapuun kuva paperille kirjotettu. Ihastuen katseli hän niitä viheriöitä lehviä ja kauniita, vaalevia kukkia ja sanoi, ei koskaan niin kaunista puuta nähneensä. "Se on kuvattu sinun nimikkö puustasi omenatarhassa", lausui isä, ja lapsi pyysi kuvaa omaksensa. Isä vastasi, ei taitavansa antaa sekä puuta että kuvaa, vaan jos tahtoisi vaihtaa, antaa puun isällensä, ottaa kuvan, niin sillä saisi. Lapsi myöntyi mielellänsä vaihtamaan, sillä kuvan taisi kädessänsä pitää, myös oli se uusi; vaan puu oli vanha, eikä liikkunut paikaltaan. Jälkeenpäin olisi hän kerran helteessä puun varjoon istunut, mutta kuva ei antanutkaan varjoa. Wieläki pahemmin kävi hänen, koska syksyllä muut puistansa poimivat omenia ja hänen kuvapuunsa aina oli yltä valkiassa kukassa. Wiimen tulivat hiiret ja kalustivat sen rikki loukosta, mihen oli heittänyt, eikä hän tästä hiirien työstä paljo surrutkaan. Tähän lapsen omanapuun kuvaan ovat usein oppineitten kuvaukset elämän muodosta verrattavat. Ovat monasti kuvauksia heidän puuttuvaisesta tiedostansa yhteiseen elämään koskevissa asioissa, ei itse elämästä; heidän omista luuloistansa, ei asioista. Toisin on sen kanssa, asia, joka itse yhteisen elämän lapsi, siitä ei ole kunne'kaan vierasten oppien tielle hairaunut. Kaikissa puheissa ja kirjotuksissaan ilmottaa hän kansan mielen, tavat ja muun elämän muodon paremmin, kun minkä oppineet kauniimmillaki kuivauksillaan voivat. Hän ei osota ainoastansa kuorta munasta, vaan sekä syämen, että kuoren; ei ainoastaan ulkonaista näköä huoneesta, vaan sisäsolennonki. —

Wielä muitaki syitä löytyisi, joiden tähden arvossa pidämmä umpi Suomalaisten kirjotuksia. Usein ansaitsevat itse aineensa puolesta tutuksi tulla ja ikäskun näytteeksi ulkolaisille Suomen yhteisen kansan nykysestä kirjallisesta taidosta. Ei monta vuotta sitte präntätyssä saksalaisessa, hyvin oppineelta mieheltä tehdyssä kirjassa luetaan Suomalaiset vieläki pakanain sekaan. Ei siis taida haitata, että tulisivat vähä paremmin meidän maan ja kansan tuntemaan, jos ei toisin puolin meidänkään tästä pakanallisesta nimestä tarvitse suuttua, vaan ennemmin kilvotella ja pyrkiä, vasta paremmaksi tulla. — Tämä nyt olkoon puolestamme myös niille vastaukseksi sanottu, jotka moittivat meitä "hävyttömien loruin" pränttäämisestä Mehiläisessä, vaikkemme kyllä voikaan ymmärtää, mistä syystä ne mennä vuoden Lokakuun osassassa luettavat tarinat olisivat hävyttömiksi tuomittavat. Eikä ole muutkaan, joita siitä asiasta olevina kyselleet, sitä ymmärtäneet. Sen kyllä pidämmä hävyttömänä asiana, vaimolla olevan salaukkoloita, mutta se mielestämme ei ole hävytöntä, jos joku muistuttaa vaimoa siitä, vaikka kohta pilkkaamalla eli nauramallaki. Samalla tavalla ovat valhe, petos ja varkaus itsestänsä tuomittavia, mutta saapi niistä kuitenki puhua, joka niitä ei ylistä ja seurattaviksi esimerkiksi muille niitä ei aseta. —

Mitä edellä luettavaan runoon koskee, niin on se myös umpi suomalaisen miehen tekemä, lukkari _Eerikki Bisin_ Kiannalta, Hyrynsalmen pitäjätä, ja taitaa olla ensimmäinen, jonka eläissänsä on tehnyt, sillä hän on vielä nuori poikamies. Mielellään olkoon siis se hänelle sallittu, jos olisiki joku paikka runoissansa "pantuna pahasti, puuttuvaisesti puhuttu" k. v. 224—234. Muutamia paikkoja olemma pränttäämättä heittäneet, joissa liiaksi ylistää toimitustamme Mehiläisen kanssa, sillä semmoista ylistystä emme ansaitse omassa tunnossamme, vaan ennemmin moitintoa. Silla itse tunnemma työmme ja toimemme puuttuvaiseksi ylitse kaikista niistäki, jotka siitä meitä enimmästiki mahtavat moittia. Sillä niitä on niin monta, jotka oikein kilvotellen estävät meitä sitä paremmaksi saamasta: välistä taidottomuus, välistä kiirut aika, välistä kykenemättömyys, välistä huolettomuus, välistä varattomuus. — Sillä tunnolla ja mielellä ainaki emme ole tainneet präntättää muitaki meille tulleita ylistysrunoja Mehiläisestä, niin esimerkiksi emme sitä, jonka jo pariki vuotta sitte saimma ja joka lopettaa aineensa seuraavalla tavalla:

Wielä saattelen sanoiksi, Wielä virkan immeiseksi: Jos sa joskus matkoillasi, Sattuisit samotessasi, Kujille kotikyläni, Koti peltojen perille; Ellös siirtykö sivutse, Tahi oikasko ohitse! Mistäs tunnet minun kotoni? — Tuosta tuntenet kotoni: Koto on minun lovessa, Kyröjärven kainalossa, Lounasrannalle rakettu, Liki koskea jaloa, Suurta, paljo pauhaavata, Kyröskoskeksi sanottu, Weenlasku Kyrölammin, Laajalaatusen vesistön. Siitä länsiluotehesen Wirstan päässä päätyneenä On se kunta kylästä, Neljä pikkuruukusia, Jota Pettutaipaleeksi Haukkunimellä hokevat. Siell' on mun kotokyläni, Syntypaikkani samate, Kostun saarta vastapäätä, Länsisuuntoa samasta.

Jos sa joskus luoksi jouvut, Pääyt paikalle samalle; Toki tulloski tupahan, Sekä poikkea sisälle, Yötimähän, päivimähän, Kostimahan Kostulahan, Ei sun täällä semminkänä Panna pettua etehen, Tahi parkkia pahoa; Emoni sun einehtävi, Kostitsevi kylläseksi, Makumaiolla Meriken, Ristikenki rieskasella.

Paikat on perin pulskiammat, Ihanimmat ilman alla; Kaunihimmat kaikkialla Ovat Kostulan kotoset: Niemet on somat näöltä, Arot kaunihit, avarat, Siinä saaristot likellä, Joissa kukat kuhisevat, Kahisevat kaikenlaiset. — Ja meiän ahe ihana Kukillansa kultasilla, Puistollansa pulskialla, Pihlajistolla jalolla! Oh kun sitä silmäellä Aamuaikoina alotan, Keskellä kesäsyäntä, Päivän nostessa norolta Kultinensa, koittonensa, Hopeinensa, hohtonensa; Niin se mieleni mehuna, Syvältä syämeniki, Sulosuomasta sulavi, Ihantelevi ilosta. Siitä sieki, meiän lintu, _Mehiläinen_, mieliksesi Saisit mettä mittavasti, Suunnattomasti simoa. Siellä saisit siipiäsi, Lentimiäsi levätä, Ryvetä mehikukissa, Höyriä hunavarassa.

Kutsumisestansa saamma sitä meille tuntematonta kutsujata rehellisesti kiittää ja myös runostansa, jota emme kuiteekaan jo mainitusta syystä taida kokonaan präntättää. Ettemme ansaitse ollenkaan semmoisia ylistyksiä todistaa seuraavaki meille muualta lähetetty:

Muuan sana _Mehiläiselle_.

"Toden ollessa sananlaskun: luonnossansa mies lujempi, tavoissansa taitavampi, olis Mehiläisenkin pitänyt Simpukan ja Kotkan sadusta oppiman, 'ei lentämään korkiammalle, kuin siivet kantavat', ja muistellen, päämääränsä olevan, ainoastansa tässä elossa kartutella hyödytystä ja huvitusta ihmisille, ei yritellä'kään kajomaan uskon oppiin ja tulevaisen elämän asioihin. Tämän kuitenkin unhotettuansa, niinkuin usiammasta ensivuotensa, varsinkin Joulukuun Numerosta on nähtävä, ja niinmuodoin varsin 'Simpukan' satuun saadessaan, näkyis tarvitsevan varoitusta, ettei, luonnossaan pysyin ja oikiata päämaaliaan kohden kulkiin kyllä hyödyllinen ja kiitettävä ollen, taidottomuudessaan peräti hukkaan lentää hurrittaisi.

"_Mehiläinen_ on kyllä monasti julistanut pitävänsä P. Raamatun arvossa ja oikian uskon ainoana perustuksena. Mutta sitä ei tämän kirjottaja jaksa uskoa, nähdessään ja kuullessaan siltä niin monta P. Raamatun oppia vastaan käyväistä menoa ja ääntelemistä. Hän rohkenee esimerkiksi Tammikuun Historia osassa 3 siv. — omastako päästänsä, eli muiden mukaan, sitä ei ole sanonut — päättää, jotta 'kaikki historian totuus juurraksen enimmältä muisto muistolta säilyneihin tarinoihin ja kirjallisiin tietohin', 5 siv., että 'pian ainoat muinasajan tiedot ovat etsittävät tarinoissa', että 'sekä ne, jotka epäilevät suuresti mitänä totta näissä tarinoissa löytyvän, että ne, jotka pitävät enimmiä totena, taitavat erehtyä', että 'runoilemissa liiatenki on varottava, ettei kaikkea todellistana totena pidettäisi', ja ettei 'historiallista totuutta silloin (vanhaan aikaan) kysytty, eikä vaadittu, vaan ainoasti luonnollista totuutta eli asian kertomista senaikuisten ihmisten luulon ja toivon mukaseksi', ja 6 siv. että 'ikivanhoja aikoja tutkiessa ikäskun uimma avaralla merellä, kussa ei rantaa erota'kana'."

(Lisää toiste.)

MEHILÄINEN W. 1840.

Maaliskuulta.

Koulunkäymättömän valitus.

Jos olisi isä ennen muinon Antanna aluksi mulle Kapan kauroja mukahan, Sitten minun selvittannä, Tuonne työntännä toella, 5 Koulun korkian tyköhön, Opin oikian tiloille; Jossa oisin oppinunna Tietämähän, tuntemahan, Monta hyötyä hyveä, 10 Monta paikkoa paremmin, Muita kieliäi mukaillut Kaikin paikoin kallohoni; — Kukas saattaisi sanoa, Kuka muuten muistutella, 15 Etten minä, niinkun muutki, Niinkun muutki muutamaiset Koulun korkian kävijat, Lauleleisi, liirittäisi, Rillettäisi, rallattaisi, 20 Kantelettai kaikuttaisi, Että kuuluisi kumina Yli suurta Suomenmaata, Yli vuorten, vaaramaiten, Yli laaksojen laveien, 25 Niinkun kaiku kankahilla Tahi synkissä saloissa, Huuettaissa huikiasti, Kauas kuulupi kuhunni. Waan nyt on kieleni kipiä, 30 Ääneni minun ärakkä, Nyt on kalpa kanteleini, Ettei ensinkään osoa, Saata kaikkia sanoja Saaha oikein sarjallensa, 35 Kun en tieä, enkä tunne, Mitkä millonni pitäisi Sanat nuotille sanoa, Sovitella soittohoni. Niin ei oo lauluni lavea, 40 Eikä soittoni sorea, Ei kumaja kanteleini, Laske ei laatuista iloa; Waikka kyllä koittelenki Laaiskella lauluani, 45 Sovitella soittoani, Kanssa kielet kiinitellä, Yli kaiken kanteleini.

No mitä koulusta kurisen, Mitä kielistä kitisen, 50 Opistani ollenkana! — Onhan meillä oma kieli, Oma suomemme sorea, Oman äitin antamainen, Oman isän istuttama. 55 Täll' on itsellä iloa, Täll' on itsellä simoa, Läll' on mettä ja makeutta, Kylliksi joka kylälle, Joka talon tarpeheksi. 60

Kyll' on suomella soreutta, Kyll' on suomella sanoja, Ilman avun onkimatta, Welaksi vetelemättä; Ei se tarvitse tapailla, 65 Anella apusanoja, Muilta kieliltä kysellä, Neuoksensa nouatella. Sill' ompi sanat soreita, Puheensa puhtahia, 70 Jos ne kuka juontelepi, Laaullensa latjoapi. Sit' on sitten kaunis kuulla, Kaunis kuulla ja katsella; Siinä rinta riemastupi, 75 Syän syttypi ilohon, Laulamahan, laatimahan, Uuen virren veisattavan, Uuen laulun ja laveemman.

Olkohonpa tassa kyllä 80 Tälle suomelle sanottu — Muuten vielä muistuttelen, Ihmisille ilmottelen, Wanhemmistani vakaasti; Ei ne vitsoa vihanna, 85 Säästänehet selkeäni. Kohta kun ma kuusi vuotta Olin ilmassa elänyt, Niin he totta toimittivat Mulle kirjasen kätehen, 90 _Aapsin_ ontoivat lukea, Jok' on kirja kyllä kaunis Lasta vasten laitettuna, Että siitä ensistäänki, Elonsa esinenässä, 95 Oppi puustavit puhella, Tutkistella taitavasti. Sihen on sisälle pantu Kanssa kallihit asiat, Usko oikia osattu, 100 Käskyt korkian Jumalan; Sihen on Kaste kirjotettu, Että Herran Ehtoollinen Pantu se paras Rukous, Isä meidän ilmotettu, 105 Ynnä muitaki mukailtu Siunauksia hyviä.

Tämän kirjan kiitettävän Läpi luin liukkahasti, Kannestansa kantehensa. 110

Wielä mua vanhempani Ilmanki opettelivat, Waativat, varottelivat, Ajan kaiken karttamahan Ilkeyksiä ilman alla, 115 Sekä irstaista eloa, Täällä maailman menoissa; Waikk' ei mulla miesparalla Ole tullut täytetyksi Tämä vanhempain varotus. 120 Olen kyllä kurja raukka Elinkauteni elänyt Täällä synnin siitännässä, Irstasuuessa isosti; Josta jo tosin tuliski 125 Tehä kelpaava katumus. Mutta soisin, Suomen lapset, Teille täyellä toella, Ollaksenne oikeasti Kiitolliset, kuuliaiset, 130 Wasten teiän vanhempia. Katsos kuin on vanhemmalla Hellä huoli lapsistansa, Suru niien suuruksista, Syömäneuosta sanoma, 135 Ykinä ylöspiosta, Waattehistaki valitus! Jos on toisia toella Wanhempia vaivasia, Joill' on kyllä huono huoli 140 Lapsistansa maailmassa.

Laps' kun kynnelle kykypi, Jaloillensa jaksanepi, Sen jo kohta selvittävät Pitkin tietä piirtämähän, 145 Pitkin kaikkia kyliä, Almua anelemahan, Etsimähän einettänsä. Siellä lapset sitten saavat Monta kurjoa kokea, 150 Monta nähä nälkeäki; Siellä oppivat ololta, Tien ohessa ollessansa, Monta irstaista eloa, Monta pahoa puhetta. 155 Isällä on itsellänsä Kyllä työtä tuumatessa, Mistä millonki tapaisi Wiinakupin kulkkuhunsa; Sinne mieheltä menepi, 160 Waivannäkö vanhemmalta, Walu kautta kaulavarren Wiinan liemenä vihavan. Jota viinoa vihaista Tulis kaikkein kamoa, 165 Niinkun syntiä syvintä, Kaotusta kauheinta.

_Jälkimaine_. On _Olli Karjaliinin_ tekemä ja laulelema itsestänsä. Hänestä k. Mehil. 1839, Toukok. p. 76; Syysk. p. 130—131; Lokak. p. 149—155, jossa löytyväiset neljä tarinaa, myös ovat häneltä. Uusista, eilen minulle tulleista kirjotuksistansa saan tässä tilasuuden häntä suuresti kiittää, jos kohta ei eläköötkään muut, kun kissa, kiitoksella, niink. sananlaskussa sanotaan. Ne uudet kirjotuksensa ovat runoja, 1 Tulipalosta Liperin Kappalaisen talossa, sinä 6 p. Toukok. 1838; 2 Lemmen nostosta, taikka muutamain tyttöin ilvehistä naimisonnea hankkiaksensa; 3 Karhuruno; 4 Amos ja Anna, pilakirjotus; 5 tämä nyt präntätty. Muut kirjotuksensa yhteen tekevät 9 arkkia tarinoita ja loruja. Ennen häneltä saatuja runoja on myös vielä pränttäämättä, 1 Naimajuttu; 2 Kulkuruno; 3 Ystävällisyys (laulu); 4 Isän ja pojan runo ynnä muutamia muita kirjotuksia. Kiitollisuudella olen niitäki aikaa myöten printtiin toimitteleva.

Muuan sana Mehiläiselle.

(Lisää Helmikuun osaan.)

Olisin uskonut _Mehiläisen_ näitä puhuneen ei P. Raamatun Historiasta, vaan muista maailmallisista, ellei viimeksi mainitulla 6 sivulla tulis muun seassa sanomaan: "monet kansat juontavat tarinoitansa aina maailman alkuluomisesta, niin Juudaankin kansa pyhissä kirjoissansa, jotka vielä meilläkin ovat arvossa pidettävät." — Ja muut sanokoot, minkä verran puolta puuttunee Raamatulle seuraavista samalla ja 7 sivulla luettavista sanoista: "sen maan sivumennessämme mainimma olevan, minkä Raamattu alkuasioista kertoo, paljo selvemmän, luonnollisemman ja ylevämmän kaikkia muita vanhain Aasialaisten kansain loruja, satuja ja mielijohdannoita näistä aineista", jne — siksikuin 9 siv. mainittuansa "kinausta, kahdestako vai usiammasta alkuluodusta kaiken maan ihmiset juontavat sukunsa ja syntynsä", erotuksen asiasta _Mehiläinen_ näillä sanoilla: "me tämän riidan heitämmä silleen ja mainimma ilman kaikista maan päällä nykyjään löytyvistä ihmislaaduista eli roduista", jne. — Mutta missäpä arvossa se pitänee P. Raamatun, joka "heittää silleen" ratkaisemata senlaiseen riidan? — Saman verosiksi näkyvät Toukokuun N:sa löytyvässä jutussa "Nykyisistä ajoista" seuraavat sanat: "sillä ennen ei tietä sieltä (taivaasta) ketänä hevosella alastullen, jos lieneeki muutamia sinne menneitä." Ja vielä ytelämmäksi ja Raamattua ylönkatsovammaksi tuntuu Heinäkuun N:sa olevan Tupakkirunon jälkimaineessa tavattava juttu "Ruotsalaisesta Pohjais-Amerikan pakanoita kääntämään lähteneestä papista", jossa siistimpään pukuun puetaan pakanoin senpäiväset lorut, kuin Kristillisen opettajan Raamatusta otettu lause; niin että, jos puolenpitämättömältä kysyttäisiin, pakanallisuudenko, vai Kristinopin ystäväksi hän luulee sen kirjottajata, hän arvelemata vastais pitävänsä hänen pakanallisuuden puoltajana. Jos papissa vika oliskin, niin ei se kuitenkaan kelpoa häväisemään koko Kristikuntaa, ja vielä vähemmän halventamaan Kristinopin arvoa. Eikä kelpomies semmoisesta asiasta niin puhu, että yksikertaiset pahenisit ja häiriytyisivät uskossaan. Eri asia on, jos _Mehiläinen_ vaan lienee aivottu oppineilta ja ei meikäläisiltä miehiltä luettavaksi (vaikka en uskois heidänkään kaikkein hyväkseen ottavan tämänlaisia pilkallisia lauseita). Mutta sitä en saa päähäni lukiissani siinä senlaisia asioita ja neuoja, joista vaan yhteisellä kansalla on hyödytys, ja jotka tulis perin naurettavaksi, jos niitä oppineille kirjotettaisiin. Esimerkiksi siihen mainitsen Kesäkuun N:sa "Keisärin kiitosrunon" jälkimainetta, jossa Pieksiäistä niminiettaun kehotetaan eteenkinpäin runoilemaan, ja "Neuoa Terveydenhoidosta" Heinä- ja Elokuun N:roissa, jotka eivät suinkaan ole oppineita varten kirjotetut. Jonkatähden, muutaman oppineen kerran toista arvellessa, ajattelin: jopa sinä minun perin älytöinnä pidät, eli et itsekkään asiata oikein älynne.

Waan mieleeni johtuissa sekä Raamatulta että koettelumukselta vahvistettu totuus ihmisen sydämen aivotuksesta, että se on paha ja siis vihattavastaan hakee niin paljo vikaa, kuin vaan taitaa, olkoon vika sitte luultu eli totinen — jonkatähden tästäkin kirjoteltamastani joku suittaa etsiä tilaa ja aihetta luulolle, sen pyytävän tehdä _Mehiläistä_ kaikesta arvosta alastomattomaksi — täydyn jo kesken kirjotukseni sanoa, sitä ei ollenkaan mulla mielessä olevan. _Mehiläisen_ sulomielistä (estetisk) ja Suomalaisten kielen ja muun maallisen menon sivistymistä ja ajallista onnea eistyttävää arvoa ei taida, eikä tahtonekaan kukaan halventaa. Se vaan on vahinko, ettei _Mehiläinen_ puhtaalla rakkaudella kohtele uskonoppia, vaan pikemmin kiukulla ja vahingoittamisen himolla, joka on sitä vaarallisempi, jota enämmin se kokee sitä peitellä, hokiin itsiänsä Raamatun ystäväksi, sen vihollinen kuitenki todella olleen. Sentähden en voi uskoa oppimattomalle ja uskossa vahvistumattomalle rahvaalle siitä sen mennävuonna näytetystä innosta olevan niin suurta hyödytystä, kuin siitä on vahinko, koska uskon oppi raamatullisessa puhtaudessansa opetettu, opittu ja seurattu, on kaiken kansan oikian onnen ainoa perustus. Sentähden uskon heidän kädessään _Mehiläisen_ olevan niinkuin terävän veitsen taitamattoman lapsen kädessä. Ja sentähden en minäkään ole rohjennut kehottaa kansaa sitä lukemaan, vaikka edellapäin mainittuin etuin tähden kyllä olisin tahtonut ja tainnutkin hankkia sille satojakin lukioita.

Tähänasti ei yksin luonnollisille hyville tavoille ole _Mehiläisestä_ ollut oikiata puolta. Mikä lieneekään nostanut sen senlaiseen vimmaan? Mutta niinkuin muut innot, niin taitaa sulomielisyydenki into, kuin se yksipuolisesti saa vallita, pimittää totuuden ja oikeuden kunnon ihmiseltä, sen siaan kuin sen, niiden palveliana ollen, pitäis avittaa heidän vallan päälle pääsemistänsä. Eikä olekkaan ihme tämä, "oman rakkauden tungetessa kaikkeen, pyhimpiinkin toimituksiin; vieläpä usein niinkin tapahtuissa, ettei itse maailman ylönkatse ja itsensä kieltäminen ole vapaat ja puhtaat siitä." — Niin kuullaan M:sen, Hekkalan Marian Helmikuun N:sa olevata runoa tutkiissa, jälkimaineessa päättävän, siinä "ei Hekkalan Mariasta lausuttavan pahempata, ettei valitettavasti monestaki tytöstä käy pahempia lauseita". "Melkein lukisin", sano vielä, "koko runon hälle kunniaksi, koska ei siinä ole voitu hänen arvoansa suuresti millään alentaa" jne. — En toki usko yhtään Suomen sirkkuani niin raa'aksi, että suuttumata, ja vieläpä korvallekin läppäämätä kuulisi itsestään laulettavan, mitä Haapalainen suruissansa sanqen irstaisesti itsiänsä lohdutellen, Marian toisen kanssa naimiseen jouduttua vielä viikon päästä hänestä sanelee: "Jo nyt veivät viekkahammat" jne, katso: Mehil. Helmikuulta 1836 ja siinä löytyvätä mainittua runoa v. 549—559 — En usko — sanon vielä kerran — Suomen tytön punottumata ja vihastumata toisestakaan tätä kuulevan laulettavan. — "Mikä vei mielen miehen päästä, temposi opin otsasta", kun toki kiittää tämmöisiä "riikin riettaita loruja!"

Näin asian ollessa en sunkaan rohkene luottaa, seuraavassakaan Kesäkuun N:sa löytyvän muutamalta Pieksiäisen nimiseltä Pielaveden pojalta Kiitokseksi Keisarille tehdyn runon jälkimaineen sanoissa totta olevan: "monessa kohti maassamme on rahvaalla turha (!) pelko runoistansa, kieltyn, luvattoman olevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulella'ki niitä" jne. Minun luullakseni, runoen ollessa senlaisia, kuin äsken esimerkiksi pantu, ei toki nimitetty pelko oliskaan turha, vaan sangen hyvä, jos vaan voisi tukahuttaa senlaisen runoilemisen innon, joka ei ainoasti päätä suoraan sodi puhdasta Kristillisyyttä vastaan, vaan myös on vahingollinen luonnolliselle siistimenoisuudelle. — Kohta sen perään uhkaa Mehil. "pränttäyttää kaikki Pieksiäisen naururunotkin toivossa, hänen jo suuremmaksi paisuneen ja paremmin voivan pieksiöitänsä vastustella", jotka peljätyt pieksiät — niinkuin samassa jälkimaineessa mainitussa ruotsalaisesta Sanomalehdestä (Helsingf. Morgonbl. 1832 N:o 12) on nähtävä — olit hänen sukulaisensa[4] ja siis arvattavasti oma isänsä ja äitinsä eli holhoojansa, joilla kuritusvalta on. _Mehiläisen_ näin saadessa hyvällä tunnolla neuvoa kohtelemaan vanhempia, en ihmettelekkään, että hän samassa jutussa nureksii Pieksiäistä, kuin hän mainitussa runossa sanoo: "Turkkilaisia jumalattomiksi", ja muutoin kokee maalata heitä senlaisilla värillä, että lukia, joka ei heitä muista kirjotuksista tunne, pian vetää heidän Kristittyin verraksi. Mutta sen vaan tähän sanon: jos ei Turkkilaiset ole jumalattomiksi sanottavat, niin ei sitte pakanatkaan; sillä jokaisellahan on Jumalansa, jos ei oikia niin kuitenkin väärä.

Mitä itseensä kristilliseen autuuden järjestykseen tulee, niin minä, varsinki katsoissani näitä tässä edeltäpäin tutkituita Raamattuun ja hyviin tapoihin sattuvia lauseita, en suinkaan saa sitä päähäni, että Mehil. pitäisi sitä oikiassa arvossa, eli yksin tietäis, millinen se on. Pitäishän sen, joka annaksen puhumaan ihmisten erhetyksistä näin kalliissa asiassa, myös osaavan sanoa, ja sanovankin, mikä järjestys oikia on, jossa autuaaksi tulla taitaan, eikä jättämän lukioitansa eli oppilaisiansa niinkuin tielle tietämättömälle, lähdettyänsä heitä ensin taluttelemaan. Niin on esimerkiksi asia alkupäänkin Toukokuun N:sa olevasta jutusta, jossa puhutaan nykysistä ajoista, vaikka sen törkeyttä koetaan silitellä siihen pannulla alimuistutuksella, joka minusta enämmän pimittää, kuin selvittää pääasiatansa. Samoin ikään on Jaakko Wallenperin jutun laita Joulukuun N:sa. Mutta ennen mitään mainimatani sen pidosta, tahdon tähän ottaa lyhykäisen autuuden järjestyksen kirjoista, joita ei suinkaan käy Kerettyläisten kirjain nimellä hylkääminen, nimittäin P. Raamatusta, Lutherillisen Seurakunnan Alku kirjoista (Libri symbolici,) Möllerin ja Strandbergin Hengelliseltä Konsistorilta P. Raamattuun hyvin perustetuiksi nähdyistä Katekismuksista — vaikka toistaksesi, rakas _Mehiläinen_, tiedäppäs Sionin Wirtten ja Huutavan Äänenkin olevan präntätyt tarpeellisella ja oikialla luvalla niin hyvin eli paremminkin, kuin itse uskonoppiin sattuvain lausetten suhteen lienetkään —[5] — — —

Rakas _Mehiläinen_ tutki nyt tätä, jota P. Raamattua vastustelemata ja sen oppia kukistamata et saata vääräksi sanoa ja pane siihen rinnalle, mitäs edellä mainituissa jutuissa lauseksit ja toimittajas jo ennen nimitetyissä ruotsinkielisissä Sanomissa (Helsingf. Morgonbl. N:ris 49—52) on maininnut, niin pitäis sinun jo rupeeman kamoen ajattelemaan, ettäs niissä pikimmältänsä olet suittanut heittää pois totuuden valheen kanssa ja että noiden sinulta niin kummasteltuni Kerettyläisten joukossa saattaa löytyä hyviäkin Kristityitä, ja kukaties niiden seassa yksinänsä, ja että sen sinulta villitsiä Wallenperin rinnalle asetetun "vaate-tekiän" laita myös niin on suittanut olla. Tämän kirjoittaja, joka myös on tuntevanansa näitä sinulta ja monelta muultakin (esimerk. Oulun Wiikkosanomissa 1837. N:o 1.) niin kovasti soimatuita Kerettyläisiä,[6] on vakuutettu sinun ja monen muun heidän häväisiänsä silmäin tulevan tuomiolla lieteen katsomaan, jollette sitä ennen asiata paremmin harkitse. Maallista hyödytystäsi en halvenna: sen vielä kerran sanon; ja soisin taitavani niitä, joille minun on sanomista, neuvoa toimittamaan sitä omaksensa; mutta nykyisessä muodossasi en taida sitä tehdä, arvaten heidän hengellisen hyötynsä kalliimmaksi ruumiillista etuansa. — Mutta eikö siis ole mahdollista, _Mehiläisen_ eteenpäin tulemaan parempaan sovintoon uskonopin puhtautta ja totista harjotusta rakastavaisten kanssa? En minä sitä vielä mahdottomaksi näe. Ovathan jo muissaki maissa maallista valistusta harrastavaiset sen mahdolliseksi löynneet. Jos tämä toivotus toteen käy, eli jos _Mehiläinen_ edes jättää uskonopin kajoomata, niin minä olen ensimmäinen mies kokemaan sille lukioita.