Part 3

Lopuksi rukoilen _Mehiläistä_ jossain N:sansa pränttäyttämään tämän kirjotelmani, ja, minulle ja monelle muulle lukiollensa siitä tulleen murheen ja lokkauksen poistamiseksi, antaa, jos taitaa, lauseillensa paremman selityksen, kuin minä olen voinut.

Kirjotettu Helmikuussa 1837.

J.F.B.

[4] Ei suinkaan ymmärretä niitä pieksijöitänsä, vaan niitä, joista oli runonsa tehnyt. Yli koko maan kuullaan naururunoin tekiöistä, että välistä saavat selkäänsä niiltä, joita runoillansa herjailivat, välistä manataan keräjin ja sakotetaan. Niin esimerk. Kajaanin läänissä Pekka Kinnunen sai sakkoa naururunostansa, jonka teki Hyrynsalmen entisestä Kappalaisesta, Ekdahlista, ja josta syystä sitte lisäsi runonsa seuraavilla sanoilla:

Heti tuomari tulevi, Kasseli kavahtelevi, Sanovi sanalla tuolla, Lausu tuolla lausehella: "Ootko Pekka pellon päästä, Ohtovaaralta osaava, Jok' oot laulun laittanunna, Pahoin lausunut papista?"

Kinnunen sanan sanovi Heti herroille etehen: "Oonpa Pekka pellon päästä, Ohtovaaralta osaava, Jok' oon laulun laittanunna, Wirren oikein vetännä; Jos sata sakottahan, Tuhat täältä maksetahan — Arka noita säikahteli: Wiittä, kuutta hallavuotta, Seitsentä sotakesiä."

Samoite Juhana Riikonen Kiiteltä Karjalasta muutamasta runostaan, jonka teki räätäli Heikin naimisasioista erään tytön, Sohvin, kanssa sakotettiin oikeudessa, josta laulaa mainitun runon jatkoksi:

Heikki herjaksi rupesi, Sekä vinkki viisahaksi, Käymähän keräjiteitä, Juttuteitä juoksemahan, Lakiteitä laskemahan; Sakon saatto Riikoselle, Kolmiriksisen kokevi.

Koti on köyhä Riikosella; Ei oo vaskia varalla, Hopehia huonehessa, Seteliä sennäöistä. Läksi Ryöni ryöstämähän, Julperi jutistamahan; Huivit huiski mennessänsä Julman Julperin käsissä, Kalle Ryönin kainalossa; Kanto Ryöni kauhiasti Riiois-hurjan huiviloita.

Ei ollut tuohon Heikin syytä, Ei suuresti Sohvinkana; Itse hullu hukkasime, Mielipuoli mestasime, Lauluja latelemahan, Wirsiä vetelemähän.

Wirs' on veisurin tekemä, Riikosen ritustelema.

Toisesta runostansa taas pelkäsi pieksettävän itseänsä, josta laulaa saman runon loppusanoiksi:

Wirttä on tehtynä vilussa, Jalaksill' on jatkettuna, Puolella Puhos-saloa; Waan ei tieä Jussi rukka, Jos lie surmaksi suettu, Kuolemaksi kohtaeltu.

Rusi Ryynänen Maaninqalta Savosta sekä taisi selkäänsä saada naururunostansa, että, ainaki käytettiin keräjissä, josta laulaa:

Nyt minä murehin muuta, Walittelen vaivojani, Keräjissä käytäissä, Kulettaissa Kuopiossa; Joss' ei viina visko päätä, Olut otsoa kivistä. Kyll' oisi olutta ollut, Kaste'vettä Kuopiossa, Waan oil kuiva kukkarossa; Ei sillä ehon eletty, Eikä kyllin kystä syöty. Jo oisin kaatunut ka'ulle, Kuollut kurja Kuopiohon, Mutt' oil Kermu kelpo poika, Peräniemeltä peräsin, Joka autto atrialla, Muisti murkinapalalla.

Wiimeiseksi taisi, ei kauan sitte, seuraava Kraatarin Kusta Wesilahden pitäjästä Hämeen rajoilta selkäsaunan laulustansa saada, niinkun siitä itse hän kertoo, sanoen:

Kraatarin Kusta se lauluja tekee; Mikä lienee, kun jo ei leuatki repee. Se oli Pyhäin päivän runtu, Kusta sai selkään, että vähän tuntui. Kraatarin Kusta ei laulamasta lakkaa Waikka häntä Helisevä kylläkin hakkaa.

Mehiläisen toimittaja.

[5] Tässä seuraa se luvattu Autuuden Järjestys, jota ilman Konsistorin tutkimatta ei saa präntätä ja sentähden täytyy pois jäädä. Muuten löytyy siitä asiasta tarpeellinen tieto hyvissä Katekismoissa. Mehil. toimittaja.

[6] Tämä Kerettyläisen nimi on luotettavain ihmisten puhetta myöten saanut alkunsa Keyrityn kylästä Nilsiän ja Nurmeksen pitäjäin rajalta, jossa ensimmäinen heräjäminen Savon puolella on tapahtunut.

Wastaus Mehiläisen puolesta.

Nyt emme tohdi lukioitamme niin kauan yhden, jos tarpeellisenki, aineen kertomisella pidättää. Waan jos vasta tilaa saamma, ja erittäinki, jos kuulemma sitä muiltakin lukioltamme toivottavan, eli edes suattavan; niin estelemättä tahdomma sen anotun paremman selityksen lauseillemme antaa, missä taidamma. Sihenasti ajatelkaat niistä harvat lukiamme, mitä kuki näkee parahaksi eli muuten tahtoo.

Muutamia sanoja runojen teosta.

Usein laulaa runoniekka suorastaan runonsa josta kusta aineesta, jonka itse valitsee eli toiset hänelle antavat. Näin tapahtuu varsinki pitopaikoissa, joissa viina eli olut ja yhteinen iloisuus on mielen maallisista huolista irtauttanut. Kuuluja runoniekkoja etsitään välistä kodissansa ja pyydetään jostain eräisestä aineesta runoa laatimaan. Niin mainittiin Maaningalta miehiä kerta Korhosen luoksi Rautalammille tulleen, ei muulla asialla, kun että saisivat kappalaisestansa runoa tekemään. Sama kappalainen sanottiin olleen juttuja rakastava mies ja sentähden ei hyvässä sovussa seurakuntansa kanssa. Korhonen oli antanut heidän kertoa kaikki, mitä miehestä tiesivät, ja sitte heti paikalla valmiin runon, paremman, kun toivoivatkaan, heille laulanut.

Toisinaan taas, kun usiampia runoniekkoja utautuu yhteen, tekevät yksin tuumin runoa ja ei yhdellä kerralla, vaan usiampina eripäivinä. Eräs sillä keinolla tehty runo lopettaa aineensa seuraavilla sanoilla:

Wiikkokaus on virttä tehty, Kauan rustattu runoa: Sunnuntaina suunniteltu, Mahiteltu maanantaina, Tiistaina tieusteltu, Keskiviikkona kerätty, Tuorstaina tuumiteltu, Perjantaina päälle päästy, Lopetettu lauantaina.

Ei virsi pahan tekemä, Wirs' on viisasten tekemä: Tok' on Tuomahan sanoma, Anttipojan arvelema, Särnä Pekan selvittämä, Olli pojan ompelema, Hannun pienen haastelema, Jok' on viisas virren seppä, Rohkia runon tekijä.

Toinen Juuan kappelissa Lieksan (Pielisjärven) pitäjässä muinasaikaan tehty naururuno kertoo kohta alussa tekiöistänsä, sanoen:

Täss' on monta mahtavata, Monta laulun laittajata, Mutta yksi ymmärtävin, Yksi kaikista kavalin.

Nyt on aika arvotella, Miesten miettiä sanoja, Tehä virttä mietteliästä, Koota ruojasta runoa. Josta kaikki kansakunnat, Walittavi valtakunnat; Josta kaikki puut puhuvi, Pajupehkot pauhajavi; Josta joka huonessa Pauhajaa paha sanoma, Walitus joka majoissa, Kansoissa häjy kapina.

Sen taisi yksi niistä monesta koolla olevasta mahtavasta, nimittäin se kaikista kavalin, laulaa. Sitte otti toinen ja lauloi:

Synty poika Pohjolassa, Körri köyhässä kylässä, Juhta Juuan kappelilla, Kilpi kirkolla vähällä; Alko laiskana asua, Pyysi herrana pysyä.

Kolmas lisäsi:

Tuo oli viisas viinan juoja, Warsin voimasta väkevä, Kuulusa kylänkäviä, Welan ottaja osaava.

Neljäs pani:

Kun ensin kuritta kasvo Keskellä kylän ilosen, Läksi kuhnus Kuopiohon, Konna kouluhun rupesi.

Siitä muistutteli viides:

Kosk' oli koito kolme vuotta Käynyt Kuopion kylässä, Alko saarnata samassa, Pirun oppia osotti; Paukutti Pakarilassa Larinsaaressa saneli, Oma oppi aina voitti, Amen aikasin tavotti.

Sitte kun ovat kaikenlaisia muistutelleet hänen töistänsä ja menoistansa, lopetetaan virsi saaoilla:

Tuskin on puolet töistä varsin Ilkivallan ilmotettu; Kyllä vielä virttä saisi, Waan on aika aivan tärkki — Lyhyt kesä, kylmä talvi, Kuka meiän työt tekevi.

Tämä on kirja kirjotettu Juuan köyhällä keolla, Kirkonkellon kuuluvilla, Tukkaherran tuttavilta; Joista Eirikkä esinnä Wirren viettelys alotti, Wäyrinen vähän lisäsi, Matin poika mahtavasti Puolen poikaset kokosi, Antin pojat paljo autto, Lauri laitteli lopulle, Halonen hyvästi päätti.

Kiitos laulun laittajille, Suosio sovittajille, Rauha sen rakentajille, Maksu myöten antajille!

MEHILÄINEN W. 1840.

Huhtikuulta.

Runo tyttäristä.

Empä tieä, enkä taia, Enkä oikein oivaltele, Minä lauloa tytöistä, Runoella neitosista. Jospa olisi minulla Raikas rinta rastahalta, Kieli leivolta vikevä, Soittosormet Wäinämöisen; Tietäisinpä, taitaisinpa, Minä lauloa tytöistä. — Tytöt kultaset omenat, Joille luoja antanunn' on Sulosuuen, ihanuuen, Myöski lemmen, rakkauen Nuolet, paulat ja satimet. Neiot nuoret kukostavat Kuni kukkaset keolla, Joihin perhot lentelevät, Joihin mettiset menevät, Hyvän hunajan hajussa, Me'en makian maussa. Rakkautt' on rinta täynnä, Sulo syämessä asuvi, Ilo mielessä ihana, Monet muiskut huulillansa. Heill' on sini silmissänsä, Punaruusut poskillansa, Joit' ei pane paukkatalvet, Eikä tuiskun viimatuprut. Heill' on äänensä heliä, Heill' on kieli leivoselta, Raikas rinta rastahalta, Jolla mielen muuttelevat; Lailla maahan Wäinämöisen Karhut metsänki vihaset, Kaikki muutti liikkuvaiset, Itseki ve'en väestön, Sulosesti suosittavat; Wielä valkoset käetki, Sormet soitolle sopivat, Sekä muille askareille, Talon töihin taipuvaiset.

Mut sa poika, lailla perhon, Tahi mettisen mokoman, Lentelet kukka kukalta, Etkä tieä, kusta pistin, Eli nuoli haavoittavi, Sinulta syämen raukka; Etkä tieä, koska paula Kaulahan on kääreynnä, Koskas neitosen iloksi, Jo sen kaulassa käkötät. —

Kusta haava, sieltä voie, Kusta tuska, sieltä helppo.

B---v-ll.

Jousesta.

Seuraavan kirjotuksen jousesta olemma Oppijalta Suomen Akademiassa, Herra J. Fr. Kajaanilta saaneet Mehiläiseen pantavaksi. Hän oli sen Kivijärven kylästä, Wenäjän Karjalassa, sihen laatuun kirjottanut, kun eräs vanha mies siitä oli kertonut, ja samalla lailla tulkoon präntätyksiki, koska ei taitaisi tämä kertomus paljo parannuksillamme kaunistua.

"Jousie oli kahenloatusie:

"1:sikse Warsijousi, jonka varsi oli petran luilla kaunisteltu ta kaikella tavalla kirjattu. Jänne oli tehty kolmesta liinakappalehesta, venytetty niin raskahasta, jotta ei enämpi venyisi. Selkä eli koari oli rauasta, vielä kahesta rauasta, mellosta kai teräksestä, ulospuoli mellosta, jotta ei katkieisi, sisäspuoli teräksestä. Selkä eli koari pantihi remelillä (nahkalla) vartehe kiini ta pistettihi monikertasesta reikiin läpi. Sillä remelillä pantihi jalkarauta, lipo se rengas, johon jalka pisteteihi, kiini. Jänne veettihi rahkaha, jonka läpi helppinoakla (helppinaula) oli, ta jonka ympärillä pyöri. Alla oli liipatin, jolla rahka pyöritettiin ympäri ta lauastihi. Rahka oli Petran luusta loaittu, liipatin rauasta. Teän puolella rahkoa kutsuttihi nutiksi. Ratasvyöksi sanottihi sitä vyötä, joka pantihi ympäri mahasta, kun jousta jännitettihi. On siinä kaksi petranluista pyöreä, jossa juoksoo ne nahkat; ei erityistä nimeä niillä pyörillä. Ratasvyössä oli kämmenen leveys selän toakse loaittu; se oli vahvasta nahkasta ommeltu, jotta ei venyisi. Juoni oli vähäsen uroa pitkin vartta loaittu, joho vasama vakuutettihi. Petrat oli selän nenissä rautaan loaittu, jotta ei kuluisi jänne.

"2:kse Käsijousi ei ollut minkähänäköstä, kun selkä ta jänne. Piettihi sauana käyessä. Näpissähe vain piti sen vasaman nenän, sen kera tempasi, laski nuolen. Selkä oli välistä ulospuolella koivunkylestä, sisäspuolella pajusta; peät vuoltu, jotta yhtäläisesti käkristyisi. Ne oli nilatuohella hienolla keäritty toinen toiseese kiini — ei mitänä rihmoa — pikie pantihi keskehe, jotta tarttuisi kiini toinen toiseese. Warsijousta piettihi parempana.

"Wetäessä piettihi jänne itse päin ta vartta piti ulostoo, muute ei saanu jännitetykse, jos kuin vahva mies.

"Pahasuopaset katattihi toisen jousi (kattasivat toisen jousen). Silmätön niekla katettihi (katkastiin) ta sen kera nakattihi sinne. Siinä piti sanuo: 'mies nuoli, terävä kirves, päivie Jumalan kyllä.'

"Wasama loaittihi, vanutettihi (sorvattiin) vanuntahevolla. Se vanuntahepo tehtihi kahesta patsahasta, ta sihe pissettihi vasamapuu piikkiin välihi. Siinä toiset sitä remelillä veellähä, pyöritetähä, toiset veitsellä vanutaha. Ei erityistä vanuntarautoa. Kun sai vanutetukse, niin sihe jäi ruopivoa vähänen nenähä. Se siitä veitsellä silpastihi, nakattihi lattialle, kai sanottihi: 'vasama; k' ei vasama.' Jos putoi selällähä, niin tuli onnikas vasama; kun kumollaha, niin ei onnikas. — Sulittamisessa piti tuohta polttuo kaikkein pehmeimmällähä, sitä purtihi, jotta tuli pikie. Sitta otettihi kokon sulkie, pantihi yksi isompi suorasta ta kaksi kaiempata kahen puolen. Kun pantihi vakavasta, niin se mennä lollotti niin hyvästä. Sulat siottihi rihmalla; sihe peällä tuohipikie, ei mitänä sen peällä. Joho jänne löi vasaman kynänenähä, pantihi luukesrä eli rautapiikki; kell' ei ollu semmoista, loati puusta.

"Kun ammuttihi, niin toinen vahtasi, kuunteli, kunne kirpuoo. Keältä (käeltä) aina ammuttihi; jos pani olkapeähä, niin potkasi, löi kipieksi sen olkaluun.

"Wiini oli selässä ta siinä vasamat. Siinä oli puu pohjassa, ympärissä verkot, jolla se tuli kantoa kepie. Yli olkase tempai vasaman viinestä."

Lisää suksista.

"Suksi on potasma oikiessa jalassa; kutsutaha kalhuksi, kun on alla petrankoipia. Toinen isompi on lyly, tehty koivun lylystä eli männyn janhuksesta. Janhusta saahaa lenkomännystä, joka on punanen alaselta puolen. Olas on se ura lylyn alla; potasmassa ei pietä olasta. Sauassa on sompa ta välistä sen alla rauasta eli luusta nenähä tehty suovero. Kalhu ei tierau takkalalla. Päläs on se tuohi, jossa jalka pietähä, varpahallinen se raksi, joho jalka pissetähä, kannantakanen, joka estävi jalan peräymästä."

Wähänäkönen tyttö.

Oli muutamalla akalla vähänäkönen tytär. Sen näkemättömyyttä piti äiti sekä hän itse salassa. Oli aina hyvin näkevinänsä, kun vieraita kävi talossa. Wiimein tuli tytölle kosiomies. Äiti ja tytär tiesivät eiltä kosiomiehen tulon. Äiti pani ompeluneulansa laattialle tuolinjalan viereen ja sanoi tytöllensä, että hänen piki se sieltä neuoa äitillensä, kosiomiehen tultua. Kosiomies tuli; alas vanha mummo hakia neulaansa. Tytär istuu uunin laialla, sano sieltä äitillensä: "tuollahan tuo on neula tuolinjalan juuressa."

"Niin se on", sanoi mummo, "vanhall' on variksen silmä, kären silmä neitosella."

Mutta tytön näkemättömyys tuli kuitenki ilmi. Äiti rupes kosiomiehelle ruokaa laittamaan, kanto esinnä viinaputelin pöyälle ja rupesi muutta ruokaa hakemaan. Tyttö näki uunin laialla istuissaan jotain mustaa pöyällä olevan, luuli kissan nousneen pöyälle, hyppäsi pois, kaapasi kepin käteensä ja lyöä sätkäsi viinaputeliin, sanoen: "kitis pois, kissa, pöyältä!"

O. Karjaliini.

Rikka ompeleessa.

Kerran nousi jättiläinen kirkonharjalle kenkää ompelemaan ja hänellä oli niin pitkät pikilangat, että ylöttyivät aina maahan asti. Sattuipa mies ratsastain ajamaan kirkon sivu. Tämä ajaa töytyytti pikilangan pohjukkaan. Samassa sattui myös jättiläinen vetäsemään pikilankaansa, jonka pohjukassa nousivat hevonen ja mies ylös ja menivät kengän ompeleesen. "Ohos, sanoi jättiläinen, mistähän rikka puuttui pikilankaan; — paljo toki olis tuon tähen lankaa peruuttaa." Samalla otti vasaran ja takoa kapautti päälle, sanoin: "kyll' on vahva, vaikk' ei kaunis."

O. Karjaliini.

Paakunaisen nujakka.

[Tämänlaisiaki kertomuksia mielellämme otamma Mehiläiseen pantavaksi, mitä niitä maassa löytyy. Toimittaja.]

Ennen vanhaan Alakarjalassa olisi pitänyt tapahtuman miesmurhan, jota syytettiin erään miehen työksi nimeltä Paakunainen. Oikeus tuomitsi hänen mestattavaksi. Waan mestatessa olisi pitänyt nousta semmoinen tuulen nujakka, että ihmiset ei kestäneet seisallaan, vaan kaatuivat kaikki maahan rujuksi. Josta päättivät, että Paakunainen oli viaton, ja että to'istajat olivat väärin hänen päällensä haastaneet. Mutta Paakunainen oli kuitenki jo nujakan alussa surmansa saanut. — Sama tuuli oli katkaissut suuren petäjän Kiteen ja Tohmajärven rajakylässä, jonka nimi on Kantosyrjä, ja olis pitänyt juuri siitä nykysen nimensä saaman, kun kanto jäi siihen seisomaan. Saman petäjän latvapuoli oli tuulen muassa kulkenut Uukuniemen pitäjään ja vasta siellä puuttunut maahan, jota väliä minun luuloni jälkeen on muutamia penikuormia. Siellä olevata kylää siitä syystä kutsutaan Latvasyrjä. Eräs mies, Itonen nimeltä, sattui veneisin soutamaan Pyhäjärvellä, joka on Kiteen, Kesälahen ja Uutuniemen pitäjiin sisällä. Tuulen voima otti hänen ja alkoi lennättää järven pintaa myöten siinä hojakassa, ettei enää parempaa kyytiä tarvinnut. Itonen luuli jo viimeisen kyyin olevan kulettavana. Wiimein sattui veneensä menemään pientä luotoa kohti, jossa se vähän seisattui, siksi kun Itonen kerkeis päästä kiini muutamaan matalaan koivu käkkiään. Wene kumminki meni vielä luovosta ja Itonen jäi kiini koivuun, josta hän sitten jonkun ajan perästä korjattiin. Sama luoto vielä tänä päivänä kutsutaan Itosen salo ja sanotaan Itosesta nimensä perineen.

O. Karjaliini.

Muinonen Suomenmaa ja vanha Finlandi.

Ainaki on Suomalainen kansa muilta Euroopalaisilta niinkun nytki kaikilta muilta, pait Wenäläisiltä, kutsuttu Finniksi, sen maa Finlanniksi, ja Latinan kielellä: Fenni, Fenlandia, Fennia. Ainoastaan itsille Suomalaisille on tämä nimi outo. Waan jos aina lienee niin ollut, siitä on kysymys? Se jo on melkein tuttu asia, että Suomalaiset muinasten asuksentelivat melkein yli nykyisen Euroopassa olevan Wenäjän maan, jossa vieläki heitä tavataan, liijaksiki pohjoispuolella monet Lahkokunnat, ja jota maata pian kaikki Suomalaiset kutsumat Wenään maaksi, sen asukkaita Wenäläisiksi ja Wenakoiksi. Näitä nimityksiä on luultu saadun siitä, että lienevät muka veneellä tulleet ensin Suomalaisille tutuiksi, josta heitä Weneläisiksi olisi ruvettu kutsumaan; saattaneen seki olla mahdollista. Waan sopivammalle vielä näyttää, että nimet Wenäh, Wenään maa, Wenäläinen ovat yhtä sukua kun Fennia (Suom. Wennia, Wennää) Fenni, Suom. Wenni, Wenäläiset. [Sillä keraketta F ei löydy koko Suomenkielessä, sen siaan aina käytetään W tahi H; H nimittäin tavuun lopulla, W muissa paikoissa.] Niinmuodoin pitäisi nykyinen Wenäänmaa olla se muinonen Fennia, joka jo Ruomalaisillenki oli tuttu.

Suomalaiset, tahi niintun sillon taisivat itsiänsä kutsua Wenäläiset, jättäin, joku osa, entisen asuntomaansa, paeten ja hajottaien lähemmäksi Suomen merenrantoja, alkoivat, asettauttuansa Lappalaisilta sihenasti asuttuun Suomen maahan [Marraskuun osassa 1839 Mehiläisessä tästä aineesta], itsiaän kutsua Saamelaisiksi, josta sitte Suomalaisiksi; [On vielä nytki Suomessa tapana kutsua talon ja maannimeltä sen asukasta. H... —] ja entisen isänmaahansa jäänyttä kansaa, niinkun sinne tulleita vieraitaki Slavilaisia kansoja, siis kutsuivatki entisellä maan nimellä.

Tämä myös todistanee, Slavonit tahi Slavilaiset Suomalaisien muuttoaikaan asti nykyiseen maahansa, heille olleen tuntemattomat, kosk'ei heitä Suomalaiset näytä millään muulla nimellä tunteneen, samatekun Slavonitki eivät liene ennen tuloansa nykyseen Wenäjän maahan tienneet Suomalaisista, eikä niiden yhteisestä nimestä Fenni, vaan kutsuivat heitä sotiessansa ja vainotessansa Tsuhniksi, joka lienee joku nimitys sanasta tsusoi (muukalainen) jolla Wenäläiset vieläki Suomalaisia nimittävät.

Näin luulen siis Slavonien Wenajän maahan seisattauttua sen entisiltä asukkailta saaneen niiden nimen, samatekun he myöhemmin päämiestensä kotimaan nimellä muilta kansoilta tulivat Russoiksi kutsutuksi.

Saamenmaa, jossa Lappalaiset pimiän metsän sisässä ja vuorien välissä asuksentelivat lienee silloin ollut tuntematon ja pidetty yhtenä Finlandina, vaikka sen asukkaat sitä toisin kutsuivat.

Muutoin, luulen Puolan maanki vanhuudesta olleen Suomalaisilta asutuksi ja sen nimen Suomen sanasta, puola, tulevan josta sihen maahan seisottaneet Slavonilaisetki saivat nimensä. Monta muutaki nimeä Wenäen maassa todistanevat vielä sen muinasista asukkaista n.k. Maskunvirta (Moskov Floden), Walkiavirta, (Wolga Floden, Wolkom Floden), Pensa (Pense) j.m.

MEHILÄINEN W. 1840.

Toukokuutta.

Onneton naimamatka.

Olli se kylän kävijä, Morsianten tieustaja, Läksi koistansa kosihin Noita Niemen neitosia.

Kävi tietä, astelevi, Arvelee, ajattelevi: "Joko mennen maata myöten Wainko kulkenen vesitse? — Menisin mä maata myöten, Kanssa jaksaisin jalalta, Waan ne kenkäni kuluvi, Saappahat supi menevi; Hyv' ois vettä viiletellä, Myötävirtoa vilata, Waan on nousta vaikiamp, Päästä päälle kosken korvan."

Muisti Mustosen venehen, Sen otti omin lupine; Löys' airot venehen alta, Raksit rannassa rakenti: "Aalto ei Ollia hukuta, Miest' ei kaaha kosken korva."

Laski korvan, laski toisen, Kiven kiini ottamatta, Kallion kapasematta. Niin tulevi kolmas korva, Wene väärähän menevi, Kaksilaita kalliohan, Mustosen vene musuksi.

Ele huua Huusko parka, Ele oo Olli milläskänä! — Juntti joutuvi hätä'än, Karppanen tähän kahu'un, Miestä maalle saattamahan, Kuivalle kulettamahan; Waikk' on koski kontin vienyt, Wirta viinan viilettänyt, Lihapalaset likahan, Rapakkohon voirasiat, Miehen mielen melkiähän, Naimatuumat tuonnemmaksi.

(Kuhmosta.)

Kaipaksen elämäkerrasta.

Kaipas onkivi kaloja. Joen suussa joutusasti, Millon Weilon venehellä, Konsa kökkivi kivellä; Tuota katsovi kalatki, Halusesti hauvit katso, Ahvenetki arvelevat, Kun oli otsa oivallinen, Kulmaluunsa kunnollinen. Kanssa kasvonsa leviä.

* * *

Kaipas kaskuja panevi, Tarinoita taitavasti, Pitelevi piippuansa, Kukkaroa katselevi, Kaiken kaunoista keseä. Kyllä onkia osasi, Katsoa kalojen päälle, Palot jäivät paikoillehen; Ei ole kynnetty kesanto, Eikä pelto pehmitetty, Kerran kyntävi kesässä, Pehmittävi peltoansa, Seki sattuvi sateella, Päatyci pahalla säällä.

* * *

Kaipas suuttu sunnuntaina Eukollensa ensistäänki, Heinistä häjyn tavalla; Sitte nosti noian väen, Ja kirosi kauhiasti. Otti hattunsa omansa, Jonk' oli turkista turannut, Myssyn päälle myyvittänyt, Huonon päänsä hoitajaksi, Kopristi kovasti kiini, Löi lietehen lujasti, Palamahan paiskahutti; — Itse istuvi tuvassa, Pöyän päässä pöllöttävi, Walittavi vaikiasti: "Ei ole aikaista älyä, Eikä tointa täyellistä, Mulle annettu ajassa, Suotu suurelta isältä — Suuttuvatpa suuremmatki, Wihastuvat viisahatki. Ei ne hattua hajota, Polta myssyä poroksi, Niinkuu mie polonen poika Poltin myssyni poroksi, Hatun ainoan hajotin, Paratulla pakkasilla, Jätin pääni paljahaksi."

* * *

Kaipas suuttu kauhiasti Wirsistänsä viimeisellä, Puhu tuimasti Kokille, Siroselle siiristihen, Wielä veitsensä vetäsi, Puserteli puukkoansa, Siroselle siitä syystä: "Sie paljo pajassa lauloit Wirsiäni viekkahasti; Waan mie laitan lautamiehen Keräjihin kutsumahan. Esivallan eessä käyttä, Saatta sakkoa samassa — Kolme riksiä Kokille, Siroselle siitä puoli, Puoli Pulkkilan pojille, Annetaanpa Antillenki, Laamaselle laitetahan, Saman sakon maineita, Warvarill' on vahva rauha."

(Kerimäeltä.)

_Jälkimaine_. Kaipakseen sopii sanalasku: mies mennyt, liha lahonnut, töitä maassa mainitaan.

Tarina Abrahamista.

Abrahami istui majansa ovella ja odotti vieraita, joita hän mielellään otti vastaan, syötti, juotti ja majautti. Kerran tuli vanha ukko, vuosistansa ja vaivoistansa köykistynyt, saua kädessä, hänen tykönsä. Abrahami käski hänen astua sisään, pesi hänen jalkansa ja asetti hänen iltaselle. Mutta kun näki, että ukko syömään ruvetessa ei siunannut ruokaa, niin kysyi, miksi ei palvellut ja kunnioittanut taivaan Jumalata. Ukko vastasi ei tietävänsä muusta Jumalasta, kun tulesta, jota hän palvelisi ja kunnioittaisi. Tästä vastauksesta närkästyi Abrahami, ajoi ukon ulos ja antoi hänen siellä olla yön sateessa ja vilussa. Mutta kun ukko oli lähtenyt tuli Jumala ja kysyi Abrahamilta, mihin hän oli vierahansa pannut. Abrahami vastasi, ajaneensa hänen ulos, koska hän ei tahtonut palvella ja kunnioittaa taivaan Jumalata. Silloin lausui Jumala: "voi sinuasi, Abrahami, kun yhtä yötä et tainnut ukkoa kärsiä ja minä olen häntä jo sata vuotta kärsinyt!" Nyt lähti Abrahami, kutsui ystävällisesti ukkoa jälle majaansa, holhoi häntä kun parasta vierasta, jutteli mitä Jumala oli hänelle sanonut ja sai sillä seka muulla opetuksellansa ukon pakanallisesta tulen palvelosta luopumaan ja ainoahan taivaan Jumalaan turvaamaan.

Kärsivällisyys.

Muinasella Greikan viisauden tutkijalla, sillä mainiolla Suokratilla oli toranen akka Santippa nimeltä. Suokrati tavallisesti ei vastannut hänelle mitään, vaan antoi torua, siksi että vaikeni. Mutta tästä miehensä vaiti olemisesta vaimo muutamasti niinki suuttui, että viskoi maljan vettä hänen päällensä. "Sen minä tiesin, että piti jyrinätä sateen seuraamaan", sanoi sillon Suokrati ja pyhki kasvonsa kuivaksi ja rupesi sen jälkeen jälle työhönsä.

Wakuus.

Suokrati tervehti kerran kadulla toista, joka ei vastannut häntä. "Ja tuommoista ylpeyttä sinä kärsit!" sanoi sillon joku hänen ystävistänsä. Suokrati vastasi: "pitäisikö minun siis suuttuman siitä, ettei kaikki ole niin nöyrät, kun minä?" — Toisen kerran kun kuuli, jonkun panetelleen häntä, sanoi: "jos se paha, mitä minusta puhuttiin, on tosi, niin muistuttaa se minua parantamaan itseäni, jos se taas on valhe, niin se ei kuulu minuun ollenkaan."

Franskan kuninkaalle, Kaarlo kuudennelle sanottiin myös kerran, että joku oli häntä pahasti panetellut. "Se ei ole mahdollista, vastasi kuningas, sillä minä en ole hänelle muuta, kun hyvää tehnyt."

Phrygian kuningas Antigono sattui kerran kuulemaan kuinka muutamat keskenänsä salaa panettelivat häntä. "Menkää vähän ulommaksi, sanoi kuningas heille, muuten minä kuulen puheenne ja olen täydytetty rankasemaan teidät."

Arabian sanalaskuja.

1. Kieli lyö pään poikki.

2. Pidä sillon tavarastasi vaari, kun kissa ja hiiret ystävyydessä elävät.

3. Silmäpuolten maassa elä itseki silmäpuolena.

4. Ele sillon kaikkia pyydä'kään, kun sinussa ei ole kaiken pitäjätä.

5. Alasimena ollessasi kärsi, vasarana lyö.

6. Kellä ei ole muuta opettajata, sen aika opettaa.

7. Wierottaminen katkeruutta äitin maidon.

8. Lainatakki ei lämmitä.

9. Mykän äiti ymmärtää mykän kielen.

10. Täysiikäistä on paha vierottaa.

Ihmisen ikä.

Kymmenestä samana päivänä syntyneestä ihmisestä tulee tavallisesti yksi 74 vuoden vanhaksi; kahdeksastatoista yksi 80 vanhaksi; neljästäkymmenestä ja kolmesta yksi 85 vanhaksi; kuudestakymmenestä yksi 88 vuoden ikään. Sadan vuoden vanhaksi ei tule jos yksi 3500:sta ja 105 vuoden vanhaksi yksi 14 eli 15:sta tuhannesta. 25:stä tuhannesta elää tavallisesti yksi 106 vuoden vanhaksi ja 50:stä tuhannesta yksi 107 vanhaksi, koko millioonasta saattaa yksi päästä 110 ikään.

Mikä on siis ihmisen maallinen elämä? — Tomu tuulessa taikka savu ilmassa. — Sadasta tuhannesta kuolee ylipäite ensimäisenä vuotena 25 tuhatta, toisella vuodella 8 eli 9 tuhatta, kolmannella 4 eli 5 tuhatta, neljännellä 2 eli 3 tuhatta, viidennellä puolentoista eli 2 tuhatta, kuudennella tuhannen paikkoin. Niin sadasta tuhannesta seitsemättä vuotta ei näe, jos 60 tuhatta.

Muuten mainitaan aviisoissa välistä hyvinki vanhoista ihmisistä. Niin olisi Puolan maalla joku lammaspaimen Demetrio Grabvuski elänyt 169 vuoden vanhaksi ja Englannin vanhin mies Jenkinsi samaan ikään. Eräs Englantilainen tietojen harrastaja, Johan Sinklairi, joka on muutaman kirjan terveyden ja pitkän iän voittamisesta kirjottanut, lausuu pitkäikäsistä ihmisistä, että niitä kyllä löytyy erinäisissä viroissa ja erinäisellä elämänlaadulla, mutta sanoo niiden kuitenki näissä kahdessa asiassa ei toinen toisestansa erouman: ensiksi olivat terveistä ja voimallisista vanhemmista syntyneet ja toiseksi aikasin aamulla ylös nousseet. Tytyväisyys onneensa, levollinen omatunto ja vähällä täytetyt tarpeet ovat kussaki säädyssä parahimmat keinot ikää pitentämään.

Myös sanotaan erimailla semmoinen erotus olevan kuolevaisuuden välillä, että Italiassa, Greikan ja Turkin mailla vuosittain kuolee 30:stä 1; Hollannissa, Franskan maalla ja Preussiassa 39:stä l; Austriassa, Helvetiassa, Portugalissa ja Hispaniassa 40:stä 1; Euroopallisessa Wenäjässä ja Puolan maalla 44:stä 1; pohjoispuolisessa Saksassa, Juutissa ja Ruotsissa 45:stä 1; Ruidan maalla 48:sla l; Irlannissa 53:sta 1; Englannissa 58:sta 1; Skottlannisja ja Islannissa 59:stä 1.

Tästä osotuksesta näemmä esiksi, että kylmemmillä mailla ikä on pitempi, kun lämpimillä ja toiseksi, että meren likeys puoltaa iän pituutta. Italiassa kuolee sadasta kaksi sen vertaa vuosittain kun Islannissa.

Muutama sana soiden viljeliöille.

[Niin tämä, kun seuraavatki otteet maaviljelystaidosta ovat meille itsekoettaneelta tarkalta maaviljeliältä annetut. Kiitollisuudella panemma ne tähän muidenki hyväksi.]

Suot poltettakoon Juhannuksen aikoina taikka ennemmin. Myöhemmin poltettuna on vaikia maan palamista estää. Kaksi eli kolme vuorokautta ennen sytyttämistä pitää suot kynnettämän ja karhittaman (äestettämän, astuvoittaman eli harattaman). Juurikot, turpeet ja ruohot luodaan pieniin kokoihin keskelle sarkaa, että pikemmin kuivaisivat ja paremmin palaisivat. Polttamisen jälkeen pitää tuhka hetimmiten mullan kanssa sekasin karhittaman, ennenkun tuuli sen viepi, jos sadetta ei kohta tulisi.

Sateisina kesinä ruohottuu maa niin äkisti, että tarvitsee kerran kyntää ja useemmin karhita soita ennen kylvämistä, joka tavallisesti tapahtuu alkupuolella Elokuuta, juurusjyvillä viikkoa ennemmin kun muilla.

Kuuden syllän levyiseltä saralta on kuokkioille tavallisesti maksettu 9 markkaa syllältä lakioilla, puittomilla soilla ja 3 talaria, välistä tolvaki korpisoilla, jossa paljo juuria löytyy. Ojittajat ovat saaneet 6 hopiaäyriä syllältä 5 korttelin levyisestä ja kyynärän syväisestä ojasta.

MEHILÄINEN W. 1840.

Kesäkuuta.

Suomen kielen otosta opetuskieleksi kouluissa, kuin myöskin sen käyttämisestä oikeuksissa ja muissa tiloissa on kyllä ja monessa kohti jo ennen kirjotettu. Meidänki mielestä on hyvin osaavasti sanottu, mitä Ulvilan kirkkoherra, professori G. Renvall siitä asiasta lausuu, nimittäin: 1:ksi että Suomen kieli otettaisi opistoissa ei opetus- vaan opittavaksi kieleksi ja 2:ksi, että oikeuksissa ja muissa tiloissa itsekuki vapaehdollisesti, niin kirjotuksissa kun puheessa, saisi käyttää Suomen kieltä, jota asianomaisten virkamiesten toisen tulkitsematta pitäisi ymmärtää. Wasta jonkun pitemmän ajan käyttämisellä ja korjaamalla luulee Renvalli Suomen kielen tulevan otolliseksi sihenki tarpeesen, että opetus kouluissa ja muissa opistoissa sillä toimitettaisi; jota pitemmän ajan valmistusta emme myös taida vastaan sanoa, koska, jos suomi yhtäkkiä määrättäisi opetuskieleksi, puutos epäilemättäki ilmautuisi, jos ei kielessä, niin kuitenki opettajissa.