Part 1

UKKO STRIID JA HÄNEN KOIRANSA

Kertomus

Pehr Thomasson'ilta

Neljännestätoista painoksesta tekijän luvalla suomennuttu

Porvoossa, Werner Söderström, 1881.

"Perä pystyyn ja peräsin syrjään!"

Pehr Thomasson.

Pehr Thomasson (eli Pekka Tuomaanpoika, joksi hänen nimensä muutamien hänen suomeksi käännettyjen kynäelmäinsä nimilehdellä on suomennettu) on Ruotsinmaan merkillisimpiä kirjailijoita ei ainoastaan siihen katsoen mitä hänen monet lajissaan etevät teoksensa ovat vaikuttaneet Ruotsin kansassa, vaan myös, ja ehkä enemmän, sen puolesta, että hän, saamatta minkäänlaista koulukasvatusta, on itse hankkinut itselleen kaiken tietonsa, itse omin päin muodostainnut siksi, kuin hän nyt on. Hän syntyi Jemshögin pitäjässä Blekingen maakunnassa etelä-Ruotsissa 26 p. Helmik. 1818. Isänsä Tuomas oli talollinen ja arvossa pidetty koko seudulla. Mutta hän kuoli varhain parhaalla ijällään, jonka tähden Pehr, jonka halu jo pienestä lapsesta oli ollut lukemiseen, ei voinutkaan ruveta kulkemaan "opintietä", niinkuin mielensä teki, vaan sai, opittuaan erään vanhan sotamiehen johdolla lukemaan katekismuksensa ja virsikirjansa, tarttua kuokkaan ja auraan. Mutta vaikka hän ei saanut lukea "präntättyjä" kirjoja, niin sai hän sentään lukea kylläkseen tuosta isosta ihanasta "luonnonkirjasta", käydessään paimenessa erään toisen köyhän pojan seurassa, josta sitten tuli mainio mies, taidemaalari B. Nordenberg, jonka nimi taiteen alalla ei pian tule unohduksiin jäämään samassa maassa, missä kirjailijan Pehr Thomassoninkin nimi tulee kauvan elämään. Onnellisia päiviä elivät nämät kaksi paimenpoikaa Ruotsin Itaalian — joksi kauniista maisemista rikasta Blekingeä on sanottu — metsissä, kun Nordenberg värillä, jonka hän valmisti ruohoista ja kukkaisista, maalaeli kaikellaisia kuvia, joiden aiheesta Thomasson sepitteli lauluja. Vaan ne ajat kuluivat pian. Nordenberg läksi ulos maailmaan onneaan etsimään ja Thomasson rupesi rengiksi veljelleen, joka isän kuoltua hoiti taloa. Vaan joutohetkiään hän nyt käytti kartuttaakseen tietoaan yleisesti ja erittäin kaunokirjallisuuden alalla; hän näet sai muutamilta säätyhenkilöiltä kirjoja lainaksi ja niin hän pian tutustui Ruotsin etevimpäin kirjailijain teosten kanssa, joiden lukeminen hänessä herätti halua runoilemiseen. Aluksi hän sepitteli sanoja tunnettuihin kansansäveleihin, joiden kanssa hänen laulunsa lensivät suusta suuhun ympäri maakuntaa herättäen kaikkialla mieltymystä, sillä ne olivat aivan kuin kansan omasta sydämestä lähteneet. V. 1841 ilmestyi painosta hänen omalla kustannuksellaan sepittämänsä pitempi runo: "Blendan satu" ja seuraavana vuonna kaksi eri runoelmavihkoista, jotka herättivät koko yleisön huomion tuohon nuoreen nerolliseen talonpoikaisrenkiin.

Ne ylistykset, jotka hän sanomalehdissä ja lukuisalta lukijakunnalta sai näistä ensimmäisistä kokeistaan yllyttivät häntä jatkamaan hänen alotettua tointaan kirjallisuuden alalla. Alussa hän kirjoitti ainoastaan runoelmia, vaan pian hän myös rupesi suorasanaisia kertomuksia kansan elämästä kirjoittelemaan. Hän oli niinkuin hän on itse kertonut, monta kertaa surulla nähnyt kuinka kruunun nimismiehet, voudit ja papit kohtelivat köyhää kansaa ja rikkaat mutta raa'at talonpojat palvelijoitaan, ja hän päätti pyhittää koko elämänsä "pienten kuvaelmain kansan elämästä sepittämiseen, jotka saattaisivat ylhäisempiä kansanluokkia ajattelemaan sorrettujen tilaa ja kansaa itseä ymmärtämään omaa aivoansa sekä hankkimaan itselleen tietoa ja sivistystä". — Siihen aikaan oli kansansivistys Ruotsissa vielä hyvin alhaisella kannalla. — Niin ilmestyi hänen ensimmäinen suorasanainen kertomuksensa "Ruusulan rikas tyttö" ja pian sen jälkeen, 1849, uusi vihko runoelmia ja kertomus "Nimismies". Samaan sikaan Thomasson muutti kotipitäjästään Vässbyn taloon, lähellä Kullabergia Skånen maakunnassa, jossa hän oli muutamia vuosia maataviljelevänä talonpoikana. Hänen aikomuksensa oli ruveta maanviljelijäksi ja harjoittaa kirjailutointa ainoastaan sivuasiana. Mutta se sentään tulikin hänen päätoimekseen. Hän jätti auransa ja muutti Jönköpingin kaupunkiin, jossa hän rupesi oikein todenperäisesti kirjailijaksi.

Täältä hän kumminkin pian muutti pois ja oleskeltuaan muutamia vuosia Göteborgin ja Alingsås'in kaupungeissa, hän asettui asumaan pääkaupunkiin, Tukholmiin, jossa hän viime keväänä kuoli.

Tässä ei ole tilaa luetella niitä monia teoksia, jotka siitä asti kun Thomasson päätti ruveta kirjailijaksi tähän päivään saakka ovat hänen kädestään lähteneet. Me saatamme vaan sanoa, että melkein kaikki niin hyvin yleisö kuin sanomalehdetkin ovat ottaneet ne ihastuksella vastaan. Ei ainoastaan alhainen kansa, jolle hänen teoksensa ovat ai'otut vaan myös ylhäisötkin ovat häntä suosineet. Niin sai hän kuningatar Lovisalta kirjallisten ansioinsa palkinnoksi kultamitalin ja v. 1867 apurahan Ruotsin akatemialta. Useat hänen kertomuksensa ovat levinneet 20 tuhanteen kappaleesen; Monet ovat käännetyt useille vieraille kielille, esim. suomen, tanskan, saksan, englannin ja ranskan kielille.

Muuta ei tuon entisen talonpojanrengin, nyt rikkaan linnassa ja köyhän töllissä tunnetun ja arvossa pidetyn vanhuksen, elämänvaiheista tällä ahtaalla tilalla ole sanomista. Mitä hänen teoksiinsa ja kirjalijakykyynsä tulee, niin tahdomme sen lisäksi, mitä niistä jo olemme sanoneet, tähän suomentaa muutamia otteita niistä monista arvosteluista, jotka useissa ruotsalaisissa sanomalehdissä ovat hänen osakseen tulleet.

Eräässä ruotsalaisessa kuvalehdessä vuodelta 1866 luetaan hänen elämäkertansa, jossa muun muassa sanotaan. "Pehr Thomasson, tuo luonnonrunoilija, joka omin päin on muodostanut ja sivistyttänyt itsensä, lienee enemmän, kuin kukaan muu herättänyt meidän kansassamme sen lukuhalun, joka on niin ilahuttavaa isänmaan ystävälle... Hänen teoksensa, jotka ovat löytäneet niin monta lukijaa sivistyneissä kansan luokissa, ovat vielä kenties ainoat kirjat kaunokirjallisuuden alalla, jotka ovat levinneet ympäri kansassa ja joita se mielellään lukee. Aivan tavallista on, että emigrantit eli ulosvaeltajat alhaisemmasta kansasta, lähtiessään kotimaaltaan muualle maailmaan parempaa kotoa itselleen etsimään, ottavat mukaansa Thomassonin teoksia.

"Tämä on kertomuskokoelman helmi ja parahimpia kertomuksia tätä laatua koko kirjallisuudessamme. Thomassonin kynäkuvaelmat ovat kirjoitetut keveällä ja sujuvalla kädellä, jota sydän on ohjannut. Sentähden hän suuretta vaivatta, muutamilla yksinkertaisilla piirteillä, osaa viehättää lukijaa sekä liikuttaa ja lämmittää hänen sydäntään."

(Göteborgs Handelstidning).

"Tuo tunnettu kansanrunoilija on kynäkuvaelmissaan, joiksi hän nimittää viimeksi syntyneitä kirjallisia tuotteitaan, antanut meille pienempiä novelleja ja kertomuksia, joita moni varmaan on huvilla lukeva. Niillä on sama ominaisuus, kuin olemme havainneet hänen runottarellaankin olevan, nimittäin yksinkertaisuus ja sydämmen puhtaus ilman turhamaisuutta. Niin esim. on kertomus 'Ukko Striidistä ja hänen koirastaan' tehty hyvyyden ja totuuden luonnollisilla väreillä."

(Illustrerad Tidning.)

"Jos näissä kynäkuvaelmissa olisimmekin tavanneet jotakin muistutuksen alaista, niin saatamme kokonaan leppyä luettuamme kertomuksen 'Ukko Striidistä ja hänen koirastaan', joka on kuva elämästä, jonka voisimme panna itse Onkel Adamin (erään etevän ruotsalaisen romanikirjoittajan C.A. Wetterbergh'in salanimi) senlaatuisten kertomusten rinnalle."

(Illustreradt söndagsmagasin.)

UKKO STRIID JA HÄNEN KOIRANSA

Katarinan kirkkotarhan syrjäisimmässä kulmassa Tukholmassa on pieni yksinkertainen hautakumpu, jota on hoidettu tavattoman huolellisesti.

Kesällä on se joka sunnuntai kauniilla ruusuilla koristettu ja talvella, jolloin ei näe pienintäkään kukkaista muilla haudoilla, on tälle aina riputeltu "ikuisuudenkukkaisia" ja mitä viherijäistä talvella voi saada, ja kaikki ovat silloin järjestetyt niin, että ne muodostavat suuren S:n ja F:n tuolla valkoisella lumipeitteellä.

Tämä on antanut monelle kirkkotarhassa kävijälle syytä kysymään haudankaivajalta, kuka tuossa haudassa lepää; sillä jokainen luulee kuolleen olevan jonkun erinomaisen henkilön, jota rakkaat omaisensa suuresti kaipaavat ja surevat, koska hautaa on noin hoidettu yli kolmekymmentä vuotta.

"En minä sitä tunne", vastaa silloin tavallisesti ukko haudankaivaja katsannolla, joka näyttää sanovan: "Minä kyllä tuon tiedän, mutta Jumala varjelkoon minua sanomasta sitä kenellekään ihmiselle, sillä silloin minä pian saisin tärkeästä virastani eron."

Tuommoinen lause vielä enemmän ärsyttää uteliaisuutta. Vähän kummallinen varmaan tuon haudan laita on, koska ukko saattaisi menettää virkansa, jos hän sanankin vaan ilmoittaisi asiasta.

Ei kukaan sen tähden ole tähän asti vielä saanut asiasta selkoa; sillä ukko on siitä ollut vaiti kuin pölkky.

Mepä kumminkin, muutamalta rehelliseltä merimiehellä olemme saaneet arvoituksen selvityksen emmekä saata olla sitä yleisölle kertomatta, varmat kun olemme siitä, ett'ei kukaan oikein ajattelevainen ihminen ole saattava sen kautta haudankaivajalle harmia, tahi häiritsevä kuolleitten rauhaa.

Haudassa ei lepää ainoastaan ihminen, vaan myöskin — koira.

Ne ovat ukko Striid ja hänen koiransa Friid, jotka aikanaan olivat yleisesti tunnetut pääkaupungissa. Heidän luonteensa ja elämänsä-vaiheet ovat meidän mielestämme niin merkilliset, että me tässä tahdomme koettaa kuvata niitä, että heitä kiitollinen jälkimaailmakin oppisi tuntemaan ja pitämään arvossa.

* * * * *

Muutamana myrskyisenä syysiltana tämän vuosisadan alussa kolkutti eräs Tukholmin kirjeenkantaja pienen talon porttia, joka oli Hökenin kuja-kadun varrella, lähellä sitä paikkaa missä nyt kaunis "Etelä-Teateri" kohoaa.

Mies oli seisonut kauan tuossa kolkuttamassa, jonka tähden hän tärisyttikin kolkutinta niin ankarasti, että koko huone kajahteli, vaikk'eivät sen asujamet näkyneet kuulevan niitäkään, luultavasti tuon ankaran tuulen tähden, joka vinkuen puhalsi Mosebacken'ista päin.

Vihdoin portti aukeni rakosille, ja sointuina naisenääni kysyi, mikä nyt oli hätänä.

Mies silloin kiroili ja noitui ihmisiä yleiseen ja semmoisia erittäinkin, jotka eivät mitään kuule. Hän vihdoin kumminkin rauhoittui ja sanoi käheällä äänellä:

"Minulla on kirje eräälle perämiehen rouvalle. Anna Woogman'ille [Nimi Wågman vastaa suomalaista nimeä Aaltonen. Suom.], jonka sanotaan asuvan tässä kirotussa variksenpesässä. Onko hän kotona, vai kuinka?"

"On kyllä! Olkaa hyvä ja antakaa kirje tänne", vastasi nainen, ojentaen valkoista kättään.

"Tonkaa tänne ensiksi, hyvä armo", ärjäsi mies.

Nainen kohta pisti kätensä taskuhunsa, otti esille muutamia vaskirahoja ja tarjosi ne miehelle, joka paikalla antoi hänelle kirjeen vaihtoon. Silmänräpäyksessä ovi taasen meni kiinni ja nainen pujahti oikealle käytävässä, jossa muutamain leikitteleväisten lasten ääniä saattoi kuulla pimeässä.

Pian oli huone valaistu kiinalaisella lampulla, joka oli asetettu keskelle pöytää koverrettuun loveen, ett'ei sitä lapset leikitellessään kaataisi nurin.

Huono, joka nyt näyttihe meille, oli oikein hauska. Öljyvärillä maalatuille seinille oli ripustettu kaikellaisia vaskipainos-kuvia, joista useimmat olivat laivakuvia ja Lontoossa tehtyjä. Molemmissa ikkunoissa oli suuri joukko somia näkinkenkiä, jotka perämies Woogman itse oli tuonut kotia maailman eri osista; oven puoleisessa nurkassa oli piippuhylly, täpösen täynnä kaikenlaisia hopealla heloitettuja merenvaha-piippuja; kaappi ja piironki olivat täynnä posliini-kuvauksia; muuan iso peili kullatuilla puitteilla ja muutamat jotenkin isonlaiset koivuiset huonekalut olivat kauniisti ja somasti sijoitetut huoneesen.

Kolme pientä, vaalea-tukkaista poikaa, kymmenen, kuuden ja kolmen vuoden ikäistä, hyppeli äidin ympärillä, alinomaa huutaen: "Se on kirje isältä... Saanko minä nähdä!... Saanko minä nähdä!"

Äiti eli rouva Woogman, joksi me tästälähin tahdomme kutsua häntä, oli pieni kaunis nainen keltaisilla hivuksilla, suurilla sinisillä silmillä ja hienoilla kasvoilla, joissa kuvasti innokas ja jalo henki. Hän piti paraillaan kirjettä ylähällä päänsä päällä ja koetti sopivilla sanoilla ja varoituksilla saada kiljujien kurkut vaikenemaan, jossa hän vihdoin onnistuikin. Vanhin poika istahti tottelevaisesti pienelle tuolilleen ja veti molemmat nuoremmat veljensä luokseen, joiden huomio pian kääntyi sirkkojen lauluun muurissa.

Rouva Woogman nyt istahti pöydän ääreen ja avasi ilosilmin kirjeen. Mutta tuskinpa oli hän vielä ehtinyt heittää tarkastavaisen silmäyksen siihen, ennenkuin hän vaaleni ja suuret kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Hän istui kauan ääneti ja liikahtamatta, niinkuin marmorikuva, mutta tarttui vihdoin uudestaan kirjeesen, jonka jälkeen hän nojasi kauniin päänsä pöydän laitaa vastaan ja purskahti kovaan itkuun.

Pojat silloin kohta tulivat hänen ympärilleen ja tahtoivat tietää mikä häntä vaivasi; mutta kaikkiin heidän kysymyksiinsä hänellä oli ainoastaan huokauksia ja kyyneleitä vastaukseksi; vaan sen vastauksen nuo pienokaiset myös hyvin ymmärsivät, sillä hekin rupesivat itkemään.

Kirjeellä, jonka rouva Woogman oli ottanut niin suurella ilolla vastaan, toivoen sen olevan hänen mieheltään, joka nyt kahdeksan kuukautta oli olut meri-matkalla, oli seuraava sisältö, joka oitis muutti ilon suruksi:

"Geflessä 23 p. Lokak. 1815.

Perämiehenrouva Anna Woogman, Tukholmassa.

Saan kunnian ilmoittaa Teille, että priki Karhu, kotoisin Geflestä, ja katteini Lindenin johdolla suola-lastilla matkalla Lissabonista Tukholmaan, on yöllä vasten Elokuun 4:tä päivää törmännyt karille Hallandin saaristossa ja mennyt palaisiin, ja ovat perämies Anders Woogman ynnä kaksi matruusia siinä tilaisuudessa hukkuneet.

Kunnioituksella _J.F. Knogelin_."

Sellainen oli se murhesanoma, mikä tukkukauppias ja laivan-isänta Knogelinillä oli kunnia lähettää heikolle naiselle, joka sen kautta havaitsi kadottaneensa kalliimman omaisuutensa maailmassa, ainoan rakkautensa ja ainoan tulevain päiväinsä tu'en. Jos kirje olisi ollut kirjoitettu jollekin niin sanotulle paremmalle naiselle olisivat varmaan sanat olleet paremmin valitut; mutta nythän ei siitä ollut niin väliä; sillä tavallisesti hyvin harvoin ajatellaan, minkälaista balsamia köyhän sydämmelle annetaan. Nainen ylhäisemmästä säädystä olisi myös käynyt tainnoksiin pari kertaa, jos nimittäin hän olisi ollut jossakussa seurassa, joka sitten olisi saattanut kertoa tuon liikuttavaisen tapauksen maailmalle. Rouva Woogman ei mennyt tainnoksiin ja kumminkin saatamme me sanoa, että hän kaikesta sydämmestä ja mielestä rakasti miestään. Yksitoista vuotta oli hän ollut naimisissa Woogman'in kanssa, jonka hän puhtaalla rakkaudella oli kiinnittänyt itsehensä heiden yhdessä rippikoulussa ollessaan, ja koko tämän ajan olivat he eläneet onnellisina yhdessä, sillä Woogman oli erittäin rivakka ja toimellinen merimies. Kaksikolmatta osaa vuodesta hän tavallisesti oli merillä, ja ansaitsi tällä ajalla niin paljon, että he säätyynsä katsoen elivät oikein hyvin. Syksyllä hän tavallisesti tuli kotia, tuoden muassaan ei ainoastaan rahaa, vaan myös paljon koreuksia ja etelämaisia hedelmiä, jotka hän antoi vaimolleen ja lapsilleen, joita hän rakasti enemmän kuin itseään. Kuinka hauskaa oli sitten pitkinä talvi-iltoina istua kuunnellen hänen matkakertomuksiaan, jolloin hän antoi poikansa ratsastaa polvillaan ja kuinka hupaista oli kävellä hänen rinnallaan alas väkirikkaasen kaupunkiin, katselemaan siellä edestakaisin kiiruhtavia ihmisiä ja sen silmiä huikaisevia koreuksia. Nyt oli kaikki ollutta ja mennyttä. Tuo pieni kirjelappu muutamilla sanoillaan oli heittänyt mustan murhehunnun koko elämän ilon yli. Leski raukka sai lohdutusta ja huojennusta raskautetulle sydämmelleen kyyneleissä, jotka viljavina valuivat alas pitkin hänen kalveita poskiaan.

"Kuinka on isän laita?" kysyi vanhin poika, joka aavisti jonkun onnettomuuden tapahtuneen.

Rouva Woogman nyt katseli poikiaan sääliväisillä silmillä, joissa samalla oli iloa ja surua. Hän sulki heidät kiivaasti syliinsä ja suuteli heitä.

Kauvan hän näin piti heitä sylissään, sanaakaan lausumatta; mutta vihdoin hän sanoi lempeällä ja vakaalla äänellä:

"Rakkaat lapseni... nyt ei teillä enään ole isää... hän on hukkunut aaltoihin... Ei hän enään tuo teille makeisia... ette te enään koskaan saa kiikkua hänen polvillaan... nyt on kaikki meidän ilomme loppunut... Nyt ei teillä ole enään ketään paitsi minua, kurjaa äitiänne, johon voitte turvautua... Luvatkaa sentähden minulle olla kiltit ja tottelevaiset, niin Herra kyllä auttaa meitä, vaikka kaikki nyt näkyykin pimeältä!"

"Eikö isä enään tulekaan kotia?" kysyi nuorin poika ihmetellen.

"Ei koskaan, rakas lapseni!" vastasi äiti; "hän makaa nyt kalpeana ja kylmänä meren pohjalla, eikä enään milloinkaan tule sinun luoksesi, eikä minunkaan luokseni... Oi, jospa edes yhden kerran vielä olisin saanut puristaa hänen kättään jäähyväiseksi; jos olisin saanut sulkea hänen silmänsä viimeiseen unehensa; jos saisin koristaa hänen hautaansa muutamilla ruusuilla! Mikä lohdutus olisi siitä minulle murheessani!"

"Voi isäparkaa, joka saa maata meressä paleltumassa!" sanoi poika.

Tämä lapsellinen lause suuresti liikutti äitiä. Hän nosti pojan helmahansa ja likisti häntä levottomasti tykkivää sydäntänsä vaston, ikään kuin jos olisi pelännyt kadottavansa vielä hänetkin.

"Ei isä nyt makaa meressä palelemassa", sanoi hän lohduttaen; "hän istuu nyt pilvien yllä, sinisessä salissa, missä ne monet tähtikynttilät loistavat, joita sinä niin usein iltasin katselet, siellä hän nyt on Jumalan enkelein joukossa, ja katselee ystävällisesti alas meihin, joita hän täällä maan päällä niin hellästi rakasti."

"Minä tahdon muuttaa hänen luokseen, äiti!" sanoi pienokainen innostuksella, ja ojensi pienet kätensä kattoon.

"Kuinka minä taidan päästä sinne? Ihmeen kaunista siellä mahtaa olla, siellä Jumalan luona taivaassa!"

"Siellä on sekä kaunista että suloista olla, paljon enemmin, kuin me voimme aavistaa tahi ymmärtää. Sinne sinäkin taidat päästä, jos sinä aina olet hyvä ja tottelevainen; sillä ei Jumala ota luokseen muita, kuin hyviä ja tottelevaisia lapsia."

"Kyllä minä tahdon olla hyvä ja tottelevainen, jos vaan taidan tulla sinne."

"Sinne taidat kyllä päästä, mutta sinä saat odottaa kunnes Jumala tahtoo."

"Koska Jumala tahtoo minua tulemaan sinne?"

"Kun sinä olet valmis ottamaan vastaan sitä autuutta, joka sinua siellä odottaa. Jumala on suuri puutarhuri; ihmiset ovat eläviä vesoja, jotka hänen hoidollaan kasvavat ja kukkivat maan päällä, kunnes ne tulevat valmiiksi, jolloin hän kuoleman kautta muuttaa heidät taivaalliseen yrttitarhaan, jossa he sitten saavat kukkia ja iloita ijankaikkisesti, jos he täällä maan päällä ovat olleet hyviä kukkia, jotka ovat ilolla ottaneet vastaan sen valon, mikä tulee ylähältä ja on elävä sana."

Rouva Woogman ei vielä ollut kerjennyt sanoa viimeistä lausettaan loppuun, ennenkuin heidän huomionsa kääntyi aivan toisellaiseen esineesen. He näet kuulivat kovan kolkutuksen portilta ja samalla myös valituksen ääniä.

* * * * *

Aivan harvinaista oli tässä talossa kuulla portin kolkutinta käytettävän, joka kumminkin nyt tapahtui toisen kerran samana iltana.

Rouva Woogman ei suinkaan ollut taikauskoinen, mutta kumminkin tuo odottamaton tapaus saattoi häntä vähän värisemään, ja hetkeksi tuli nyt hiljaisuus semmoinen huoneesen, että olisi saattanut kuulla höyhenen putoavan.

Lapset vetäytyivät vavisten äitinsä viereen, joka sykkivin sydämin kuulteli kolkutusta ulkoa, joka yhä tuli kovemmaksi. Hän ei oikein tietänyt mitä hänen piti asiasta ajatteleman, vaan päätti toki vihdoin lähteä ulos ottamaan selkoa seikasta.

Hiljaa rukoiltuaan Jumalalta apua ja armoa avasi hän oven ja hiipi varovaisesti portinkäytävään, missä hän vielä seisahtui kuultelemaan, pojat täälläkin ympärillään, sillä he eivät tohtineet jäädä yksin huoneesen. Pian hän havaitsi portin takana olevan ihmisen, joka tahtoi tulla sisälle, ja sentähden hän rohkaisi itsensä ja kysyi vapisevalla äänellä, ken se oli.

"Vanha merimies, joka etsii satamaa", vastasi jotenkin käheä ääni kadulta. "Minun täytyi tehdä haaksirikko; jouduin karille ja köli meni pirstaleiksi, vaan runko on vielä vahva, niin että vahinko pian on korjattu. Olkaa sentähden hyvä ja saattakaa minut suojaan tuulelta... Saakelin ikävää on pimeässä olla aavalla merellä."

Tuo sana merimies saattoi rouva Woogman'in sydämen sykähtämään ilosta. Hän samassa silmänräpäyksessä muisti miestään ja luuli hetken aikaa tuon kirjeen sisällön olevan sulaa pilantekoa. Onneton kolkuttaja oli kumminkin merimies, joka tarvitsi apua. Hän sentähden paikalla avasi portin ja käski häntä olemaan tervetullut. Itse hän nuolen nopeudella riensi huoneesensa ottamaan lamppuaan, millä valaisisi vierasta, joka sillä välin hiljakseen ja vähän kiroellen kömpi portinkäytävässä eteenpäin. Pian tuli rouva takaisin lamppuneen, jonka ensi silmänräpäyksessä oli vähällä pudottaa maahan pelästyksestä, niin kummallinen oli se esine, jonka hän näki edessään.

Olento, joka siinä asemassa, missä hän nyt oli, näytti aivan suurelta villakoiralta, kömpi hiljaa eteenpäin ja tuli vihdoin ovesta sisälle. Lapset paikalla menivät piiloon pöydän alle, ja rouva itse vetihe pelosta pari askelta taaksepäin, terävin silmin katsellen kummallista olentoa.

Outo läheni ähkyen tuolia, pääsi vihdoin sen nojassa seisaalleen, jonka jälkeen hän taas istahti sille, poikain suureksi kummastukseksi, jotka vielä luulivat häntä koiraksi.

Nyt saattoi selvään nähdä, että olento oli ihminen, vaikka koko hänen ulkomuotonsa oli hyvin kummallinen.

Hän oli pieni, hartiokas ukko harmailla hivuksilla ja parralla, joka valui pitkälle rinnan yli ja muutoin peitti melkein koko kasvot, niin että niistä ainoasti silmät näkyivät, ikään kuin pari tulikipinää tuhkaläjässä. Hän oli puettu pitkään korkeaan merimieskaapuun ja karmaisin sarka-housuihin. Jos hänellä oli enemmän kuin yksi jalka ja siis yksi housunlahe, ei saattanut sanoa, sillä toista ei näkynyt. — Päässä oli hänellä kiiltonahkainen hattu ja toisessa kädessään muutamia puupalaisia. Kun vielä mainitsemme tulipunaisen kaulaliinan, joka oli kääritty kerta hänen kaulansa ympäri ja sitten solmittu vyötäisiin, on koko puku kuvattu.

Hän luultavasti itse huomasi tämän äkki-arvaamattoman ilmestymisensä saattaneen levottomuutta huoneen asujamille, jonka tähden hän ei ollut hidas rupeamaan sanelemaan, saadakseen epäluulot ja kaikki pahat ajatukset itsestään poistetuiksi.

"Älkäät peljätkö, hyvät ystävät!" sanoi hän äänellä, joka oli kummallisen lempeä ja vieno tuommoisen olennon ääneksi. "En ole varas enkä murhamies; olen vaan vanha meriveitikka, joka olen ollut tappelussa Suursaarella, Ruotsinsalmella ja kymmenessä samanlaisessa tilaisuudessa. Sain palkakseni puujalan, joka välistä on pahalla tuulella ja tekee silloin minulle pieniä kepposia. Tän iltana istuin minä jonkun aikaa Mosebacken'illa, katsellen ulapoita aukeita, sillä ne ovat minun maailmani. Kun sitten levitin seilini purjehtiakseni, ja tulin vähän matkaa kaupungin sisälle, satuin karille ja rikoin tämän kirotun kölini, joksi minä leikillä kutsun puujalkaani. Minä en voi hyppiä yhdellä jalalla, kuin ankanpoika, tahi lentää kuin kalalokki, ja olen sentähden saanut kärsiä riivatusti paljailla polvillani; luulenpa, että tuosta pienestä kölistäni vuotaa vähän verta. Täällä on pahemmat kadut kuin kivisessä Arabiassa, jossa minä myös olen ollut nuoruudessani... Minun täytyi nyt laskea ankkuriin täällä parantaakseni jalkaani, joka pian on tehty, jos vaan saan lainata teiltä vasaraa ja hohtimia, nauloja on minulla itselläni... Suokaa anteeksi, rouvaseni: mutta, ei auta, sanoi Haukkunen, kun sysäsi katteinin mereen."

Ukon puheesta pojat tulivat vakuutetuiksi siitä, että hän oli ihminen. He hiipivät piilopaikoistaan esiin ja katselivat parrakasta ukkoa.

Rouva Woogman, joka nyt tiesi syyn, minkä tähden hän tähän aikaan päivästä sai tuommoisen vieraan luokseen, haki kohta esiin pyydetyt kalut, ja asetti lampun tuolille hänen etehensä, jotta hän paremmin näkisi parantaessaan jalkaansa. Rouva Woogman laskihe lattialle paremmin nähdäkseen olisiko jalka todella verinen. Ukko kääri nyt auki vaaterepaleet, jotka olivat polven ympärillä, ja jotka olivat hyvin veriset.

Jalka oli poikki sahattu aivan polven kinner-koukusta.

Kuu puujalka kadulla oli mennyt rikki, oli ukon täytynyt käyttää polvenpätkäänsä, joka oli sattunut jotakin terävää kiveä vastaan kadulla. Tästä syystä veri tippueli avatusta haavasta lattiaan, kun kääre oli otettu pois.

"Se on hyvin paha!" sanoi rouva Woogman.

"Mitä vielä", vastasi ukko. "Minä, hiisi vieköön olen ollut pahemmassakin tuulessa. Vuonna yhdeksänkymmentä yhdeksän annoin minä katkaista jalkani, sanomatta sanaakaan, vaikka koko ruumiini rakennus värisi. Minä olen saanut kärsiä paljon tässä maailmassa, mutta en minä sentään sure sitä lainetta, joka on mennyt; sitä seuraa kyllä toinen, joka kiikuttaa aluksen satamaan, kun Herra niin tahtoo... Kyllä tämä pian on ohitse, sanoi hän, joka ratsasti merellä laineen selässä."

Ukon näin puhuessa meni rouva Woogman hakemaan raitista vettä ja pesi haavan, joka tarkastaessa ei näkynytkään olevan niin vaarallinen. Hän sitten otti valkoisen liinavaatten kirstusta ja sitoi sillä haavan hyvin.

Ukko ei kyllin voinut kiittää "rouva kullan" sievää kättä ja hänen armeliaisuuttaan vanhaa "meri-lintua" kohtaan.

"Missä te asutte?" kysyi rouva.

"Ei minulla ole mitään varsinaista ankkuripaikkaa", vastasi ukko. "Minä panen purjeeni kokoon milloin missäkin, aina miten tuuli kääntyy. Enimmästi minä sentään olen Yrjö-kalastajan luona, kaukana kaupungin eteläkulmassa, ja häntä minä välistä autan kalastamisella. Tänä iltana minä ai'on laskea erään vanhan tutun luo, Pettermynden mäellä, jossa minä tuolloin tällöin lasken ankkurini vanhassa liiterissä."

"Sinne ette te tänään voi mennä", sanoi rouva.

"Täytyy, ei auta", vastasi ukko. "Jos mä vaan saan tämän saakelin jalkani kuntoon, niin minä kyllä saan alukseni varmaan satamaan... Mutta helkatin pimeältä se näyttää näillä kalikoilla, jotka ovat aivan palaisina."

"Jos tahdotte maata lattialla, niin te kyllä saatte jäädä tänne yöksi. Minä teen teille sijan niin hyvin kuin voin... vaarallista on käydä pimeässä sen, jolla on huonot jalat."

"Jumala siunatkoon teitä!" sanoi ukko liikutettuna. "Parempaa satamaa en minä voi löytää, nythän olen turvassa sekä myrskyä että pimeää vastaan. Tyhmä on se, joka laskee ulos aavalle huonolla aluksella, kun ei ole saalista kiikarissa."

Kotvasen aikaa kuluttua oli rouva Woogman huoneen yhteen nurkkaan tehnyt mukavan sijan, jolle käski ukon laskeumaan levolle.

Tämä kumminkin kiitti ja pani maata toiseen nurkkaan paljaalle lattialle.

"Ei tuo tuommoinen sovi", sanoi hän; "se sopii vaan maakravulle, joka on kasvanut uuninpäällä, mutta ei vanhalle merimiehelle, joka on kaalannut Spetsbergin lumikinoksissa. Minä aina laskeun levolle tässä vanhassa paikatussa takissani, ja näen sentään unta paistetuista kaloista ja tuoreista vehnäkakuista."

Rouva Woogman kaikella tavalla koetti saada ukkoa menemään sijalle, mutta kun tämä ei onnistunut, otti hän lämpöisen peitteen, jonka hän levitti hänen ylitsensä, pyytäen häntä pitämään sitä edes suojellakseen itseään kylmää vastaan.

"No mitä nyt vielä!" sanoi ukko ja kääri peitteen kokoon; "en minä tuommoista tarvitse."

"Te olette hyvin itsepäinen", sanoi rouva pahoillaan.

"Älkää minua enään kiusatko, hyvä rouva; sillä minulla on syytä kieltääkseni", vastasi ukko. "Ettekö te, rouva, ole kuullut, että vanhoissa laivoissa aina on koko joukko rottia ja muita semmoisia, jotka erittäinkin öisin kiusaavat väestöä. Niin on minunkin laitani. Minäkin olen juuri sellainen laiva, jolla on syöpäläisiä lastina, jota en kernaasti tahdo laskea vieraalle rannalle... Jokainen on arka omastaan, sanoi entinen akka, kun tukehutti lapsensa."

Rouva Woogman nyt ymmärsi syyn ukon vastahakoisuuteen, jota hän kyllä osasi pitää arvossa, ja hän sentähden jätti silleen koko tarjoilemisensa. Hän ei kumminkaan voinut olla käärimättä peitettä ukon ympärille, kun hän luuli tämän vaipuneen uneen.

Ukko sentään olikin hereillä, vaikka hän ei ollut mitään näkevinään; hän ei kumminkaan voinut pitää silmäinsä kansia vähän aukenemasta, sillä pari kyyneltä tunki niiden alta esiin.

"Hän on varmaan rehellinen ja totuutta rakastava, ukko raukka", ajatteli rouva Woogman itsekseen. Jos hän olisi nähnyt nuot kyyneleet, olisi hän varmaan lisännyt sanan tunnokas.

Kaksi tuntia oli kulunut.

Kaikki oli hiljaa ja vaiti pienessä huoneessa.

Lapset nukkuivat tyynesti ja rauhallisesti, ja ukkokin näytti nauttivan lepoa; mutta vielä nyt istui rouva Woogman käsivarret ristissä raukeasti palavan lampun edessä.