Part 4

"En ensinkään, rouvaseni! Harakka näkee kyllä, minkä sian selässä se on... Yrjön matami on paholaisen kumppani, niinkuin minä usein olen sanonut. Minä olen jo kauvan vihannut häntä; hän on aina ollut minulle kiusankarina, johon minä olen törmännyt niin tyvenellä, kuin myrskysäällä. Minä olen kyllä koettanut välttää häntä, mutta aina on minulla ollut vastatuuli, vaikka kuinka olen koettanut hoitaa purjeitani... Tietäkää, rouva, että sinä aikana, kuin minä asuin Yrjön luona, joskus tapahtui, että palasin kotia vähän hutikassa, ja silloin oli hän erinomaisen ystävällinen, kunnes sai rahani kynsihinsä. Välistä hän salaa tutki taskujani ja jos minä silloin satuin huomaamaan hänen aikomuksensa, kas silloin hän ärisi ja kynsi minua kuin villainen kissa. Kaikkea tätä olen minä voinut kärsiä, mutta, jumal'auta, minä en kärsi, että hän ryövää ja potkii koiraamme."

"Minä en ihmettele, että te olitte suutuksissa häneen, mutta minä en millään tavalla voi hyväksyä teidän käytöstänne, sillä kostaa ei olo oikein. 'Jättäkää kosto sille, joka oikein tuomitsee', seisoo raamatussa ja vielä: 'Rakastakaa teidän vihamiehiänne; siunatkaa niitä, jotka teitä kiroovat; tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat; rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vahingoittavat ja teitä vainoovat'."

"Kaikkea tuota voi rouva, jolla on vahanen sydän, kyllä tehdä, mutta minulla on sydän kivestä, ja vaikka se jo melkoisesti on pehminnyt, sitten kuin minä tulin rouvan käsiin, en minä sentään voi olla niin lempeä. Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta en minä kadu sitä selkäsaunaa, minkä minä annoin Yrjön matamille. Se putosi hyvään maahan, sanoi lukkari, kun pappi putosi hautaan."

"Kun ette te vaan olisi turmelleet häntä", sanoi rouva, joka huomasi ett'ei tällä erää enään auttanut puhua ukon kanssa uskonnollisista asioista.

"Ei mitään vaaraa", vastasi ukko. "Ei se kuole kajuuttansa sänkyyn, jonka pitää rippuman maston päässä... Siinä löin häntä vaan pitkin selkänahkaa vähäisen, ja kyllä se teki hyvää hänelle."

"Eiköhän Yrjö itse suutu teihin", sanoi rouva.

"Hän varmaan tarjoo minulle hyvän ryypyn vaivastani."

"On sekin avioliitto!" huokasi rouva Woogman hiljakseen.

"Olipa se sentään vähän tyhmästi tehty", sanoi ukko lähemmin mietittyään. "Yrjön mieleen asia kyllä on: mutta akka ei suinkaan enään tahdo nähdä minua, ja niin ollen ei ole hyvä päästä vesille."

"Minä tiesin kyllä, että te katuisitte tekoanne", lausui rouva.

"Mitä vielä", vastasi ukko. "Puhuakseni suuni puhtaaksi, niin en minä oikein mielelläni tahdo olla Yrjönkään seurassa, sitten kuin olen lakannut ryyppäämästä; ja minä jo alan tottua maalla oloon, kun minä opin tuntemaan teitä rouva."

"Mutta kalastus?"

"Se jääköön silleen: minä panen toimeen toisen tuuman, joka nyt pari päivää on ollut minulla aivoissani."

"Ja mikä se tuuma on?" kysyi rouva.

"En minä ennen aikoja juttele tuumiani."

"Siinä te teette aivan oikein", — sanoi rouva silittäen hänen leukaansa hienolla kädellään.

* * * * *

Mitä ukko ei tahtonut puhua rouva Woogman'ille, on meidän velvollisuutemme kertoa lukijalle, sillä se on välttämätöntä kertomuksemme jatkamiselle ja selviämiselle.

Ukko näet oli viimeisinä aikoina tullut hyvin säästäväiseksi, ja hän ahkeraan tuumaili kaikenlaisia keinoja ansaitakseen rahaa. Hän oli nähnyt erään Itaalialaisen useimmilla pääkaupungin yleisemmillä paikoilla näyttelevän tanssivaa apinaa, jolla hän ansaitsi hyvin rahaa. Tämän tähden ukko aikoi tehdä koetusta koiransa kanssa, joka ainakin saattoi vetää vertoja apinalle.

Kun tämä tuuma oli ehtinyt kypsyä hänen aivoissaan, päätti hän panna sen toimeen ja siinä tarkoituksessa hän eräänä päivänä saapui Eläintarhaan [Eläintarha (Djurgården) on kaunis puisto Tukholman lähellä. Suom. muist.], jossa siihen aikaan oli kansanelämä semmoinen, joka nyt kokonaan on lakannut.

"Säädyllisyys tuli ja tavat katosivat", on eräs Ruotsin maan nerollisimmista miehistä sanonut, ja syystä voi samalla tavalla sanoa ilosta, ainakin, mitä Eläintarhaan tulee.

Samalla paikalla, missä ennen sai nähdä iloisia ja terveitä ihmisiä istuskelevan ja leikittelevän ruohossa, näkee nyt vaan jäykkiä ja kalveita olennoita, jotka eivät suinkaan ole iloisia.

Sama on eroitus Eläintarhan välillä ennen ja nyt, kuin elävän Bellmann'in ja hänen Eläintarhaan asetetun kuvapatsaansa välillä. Taideniekka on kyllä tehnyt kasvojen muodon onnelliseksi, mutta tuo elävä henki, joka teki sen niin jaloksi, on poissa.

Eläintarhan ilman luonto on yhtä hymyilevä ja ihastuttava, kuin ennenkin; mutta tuo iloinen, raitis kansanelo, joka silloin lehtoja elähytti, näyttää ainaiseksi kadonneen.

Sinä aikana, jossa meidän kertomuksemme liikkuu, sai tavallisesti kuulla iloisia lauluja, leikillistä soittoa joka haaralta tuota kaunista puistoa. Niin ollen on anteeksi annettava, jos ukko Striid ja hänen koiransa Friid tahtoivat koettaa konstejansa, erittäinkin kun he kokemuksesta tiesivät, ett'ei katselijoilla ollut erittäin suuria vaatimuksia sellaisissa näytelmissä.

Me tahdomme nyt nähdä, kuinka heidän ensimmäinen koetuksensa taiteen liukkaalla permannolla kävi.

Pitkä sauva kädessään seisoi ukko eräässä kulmassa tuossa suuressa Eläintarhassa; hänen jalkainsa välillä seisoi koira ja tirkisteli silmillään niin viisaasti ja juonikkaasti, kuin veijari ainakin.

"Katsokaapa tänne, hyvät ihmiset", sanoi ukko, "niin saatte nähdä jotakin ihmeellistä. Minulla on tässä pieni koira, joka on syntynyt näkinkengässä merenpohjalla... minä olen, jumal'auta, itse kiskonut sen ylös aalloista tuolla ulkona saaristossa, niin että se syntyään on ruotsalainen ja kymmenen kertaa parempi kuin kaikki ulkomaan marakatit... se on pieni, kummallinen elukka, tietäkää! Minä itse olen vanha merimies, joka olen ollut sekä Kalkutassa että Kukuletossa, Syrakuusassa ja Knoksvillessä, Frauenburgissa ja Barlaventossa, mutta piru vieköön, jos minä olen nähnyt semmoista, kuin se. Se on viisas kuin Kiinan keisari, totinen kuin Rooman paavi, kavala kuin Turkin sultaani ja kohtelias kuin hoviherra. Kaikki maakoirat ovat kuin pölkyt tämän rinnalla... No, ole varoillas Friid! Pää pystyyn ja lippu ylös... nyt saat näyttää, mitä sinä taidat!"

Ukko rupesi nyt rallattamaan vanhaa merimieslaulua, jonka mukaan koira aivan tahdin jälkeen tanssi. "Perä pystyyn ja peräsin syrjään!" huusi ukko, ja nyt koira nosti ylös takapuolensa ja tanssi etujaloillaan. Sitten se juoksi edestakaisin vuorotellen kummankinpuolen jaloilla, ja teki monta konstikasta hyppäystä sauvan yli, jonka jälkeen se juoksi pitkin erään pitkän poliisimiehen selkää ylös ja otti lakin pois hänen päästään.

Kaikki nämät temppunsa teki se niin sujuvasti ja sukkelasti, että katselijat ehtimiseen purskahtelivat nauruun.

Ukon lystikkäisyys ja koiran taito herättivät yleistä ihastusta ja saivat palkinnokseen monta helisevää rahaa tuohon vanhaan kuluneesen kiiltonahkaiseen hattuun.

Heidän koetuksensa oli onnistunut hyvin, ja siitä hetkestä asti olivat ukko Striid ja hänen koiransa Friid kunniassa pidetty taiteilijapari pääkaupungin alhaisemman väestön keskuudessa. He näyttelivät tehtävänsä kaikilla yleisillä paikoilla ja heillä oli aina lukuisa ja kiitollinen joukko katselijoita ympärillään; sillä nämät olivat suurimmaksi osaksi lapsia, jotka kyllä osasivat ihmetellä tuota merkillistä koiraa ja lystiä ukkoa, jolla oli niin monenmoista ihmeellistä juttua kerrottavana.

* * * * *

Ukko eli nyt hauskaa elämää, ja meidän täytyy hänen kiitoksekseen sanoa, ett'ei hän näytellyt koiransa kanssa konsteja ainoastaan saadakseen rahaa, mutta enemmän lisätäkseen yleistä iloa. Jos hän sai muutamia rahakolikolta, niin otti hän ne kiitollisuudella vastaan, muutoin hän jutteli ja koira tanssi yhtä hyvin sentään.

Tapahtuipa sentään sangen usein, että hän iltapuolella oli ansainnut pari taalaria, jotka hän aina vei kotia rouvalle; sillä ei hän killinkiäkään pannut mihinkään turhaan, sittenkuin hän oli lakannut juomasta, joka nyt ei enään koskaan rullat kysymykseen.

Tämä onnellinen suhde ei kumminkaan kestänyt kauvan.

Ukko sai pian kokea, kuinka kiittämätön katselijakunta yleisesti on taideniekkaa kohtaan, vaikka hänellä olisikin kunnia olla sen lemmitty.

Se katseli mielellään hänen näytelmiään, nauroi ja ylisteli, mutta maksu tuli aina pienemmäksi ja pienemmäksi niin ett'ei hänelle vihdoin enään tullut kokoon enemmän, kuin hän tarvitsi tupakkaan.

Tämä olisi sentään vallan vähän huolettanut häntä, jos hänellä vielä olisi ollut saatavana rahaa Schwan'in konttorissa: mutta nuot kuusitoista kuukautta olivat nyt kuluneet, ja niiden kanssa myös rahat, joista hän äsken oli saanut viimeisen osan.

Mitä oli hänen nyt tekeminen?

Hän ei millään muotoa tahtonut puhua rouvalle miten asian oikea laita oli; ja kumminkin tahtoi hän kaikella tavalla auttaa häntä, niin että hän, ilman suurta murhetta taitaisi elättää itsensä ja lapsensa.

Mutta tätä ei hän voinut tehdä ilman rahatta.

Kuinka hän rehellisellä tavalla taitaisi hankkia sitä, se oli kysymys, jota hän suuresti mietti taitaakseen tyydyttävästi vastata. Työtä ei hän jaksanut tehdä ja kerjätä hän ei kehdannut. Hän oli suuresti suutuksissaan sotaan, joka oli vienyt häneltä hänen hyvän merimiesjalkansa; sillä jos se nyt vaan olisi ollut jälellä, olisi hän ihan varmaan vielä nyt lähtenyt merille ja ansainnut vähintäinkin sata puntaa. [1 puuta (pound sterling), engl. raha = 25 markkaa. Suom. muist.]

Hänen ajatustensa kompassi pyöri ympäri monta päivää löytämättä oikeata suuntaa. Vihdoin hän sentään keksi keinon, joka on kunniaksi hänen keksintötaidolleen.

Hän meni, niin ett'ei kukaan sitä huomannut, koiraneen pimeään kuistiin, jossa hänellä oli paljon toimitusta.

"Nyt se käy saakelin hyvin", sanoi ukko, jonka jälkeen he molemmat astuivat alas kaupunkiin, ja asettuivat eräille ravintolan portaille.

Koira asettui niin, että sen jalka oli katuojassa, jossa vesi juoksi, ja ukko istahti alimmalle portaalle.

Hetken perästä tuli hieno herra, joka astui aivan heidän ohitsensa. Ukko antoi koirallensa merkin, ja samassa juoksi tämä paikaltaan ylös ja pani märän jalkansa herran kiiltävälle saappaalle, jonka jälkeen se nuolen nopeudella juoksi pois syrjään.

Saappaan omistaja jupisi itsekseen jotakin.

"Kyllä minä kohta teen kaikki taasen entiselleen", sanoi ukko ja otti esille kiilloitusharjan, joka oli hänellä kätkettynä pitkän takkinsa alla.

Herra nosti jalkansa ylös portaalle, ukko harjasi saapasta, kunnes se taasen oli yhtä kiiltävä kuin ennenkin ja siitä sai hän pienen vaskirahan vaivastaan.

Kun vieras herra oli mennyt, tuli koira jälleen takaisin entiselle paikalleen ja tämä temppu uudistettiin, kunnes ukolla oli niin monta rahaa, kun hän sillä kertaa halusi itselleen.

Tämä keino ansaita rahaa oli hyvin tuottavainen, jonka tähden ukko oli erittäin iloinen, sillä hänellä nyt oli hyvä toivo tulevaisuudesta.

"Tuulta purjeisin ja lippu korkealle maston huippuun, rouvaseni!" sanoi hän kotia tullessaan. "Minulla nyt on iloinen uutinen kerrottavana, joka vielä enemmän on vahvistava laivanomistajan arvoa ja rikkautta. Minä olen ollut meidän korukauppiaamme luona, joka tästä lähin maksaa viisikolmatta prosenttia enemmän kuin ennen rouvan töistä... Nyt ei rouva saa tehdä työtä niin hirmuisesti, kuin tavallisesti."

"Mikä onni!" huudahti rouva, ja tanssi ympäri lattialla kuin lapsi.

Nyt alkoivat uudet syleilyt, uusi ilo ja uudet kahvikestit, jotka kestivät myöhään yöhön.

Ei rouva eikä ukko moneen tuntiin saanut unta; niin iloiset, niin onnelliset olivat nuot hyvät ihmiset.

* * * * *

Harvat ihmiset elänevät rauhallisempaa elämää, kuin tuo pieni perhe nyt Hökenin kuistissa.

Sekä ukko Striid että rouva Woogman olivat luonnosta iloisia ihmisiä, ja aina sen mukaan kuin heidän toimeentulemisensa tuli helpommaksi, sai heidän mielensä raittiin alkuperäisen luonteensa.

Rouva tosin hiljaisuudessa vuodatti monta kuumaa kyyneltä miestään muistaessaan; mutta hän sai pikemmin lohdutusta kuin murhetta näissä kyyneleissä, sillä ne johdattivat hänen mieleensä niin monta suloista hetkeä.

Ukko oli sanomattoman onnellinen. Hän rakasti koiraa niinkuin vanhaa koettua ystävää ja rouvaa kuin ylhäisempää olentoa. Tämän lempeä, ystävällinen käytös vaikutti suuresti ukon tapoihin ja elämään, joka vähitellen sai hienomman muodon, ilman että hän itse huomasi sitä. Hän ei ryypännyt eikä kiroillut, viihtyi paraiten kotona, jolla taasen oli seurauksena, ett'ei hän enään ensinkään pitänyt lukua Yrjö kalastajasta ja muusta seurasta, joka nyt oli muuttunut hänelle inhoittavaiseksi Hän kuulteli mielellään, kun rouva luki raamattua, ja hän kävi mielellään sunnuntaisin hänen kanssaan kirkossa jolloin hän aina oli hieno ja puhdistettu, kuin paremmanlainen senaikainen merikatteini.

Yhdessä asiassa he olivat aivan erimieliset, nimittäin poikain tulevaisuudesta.

Molemmat vanhemmat pojat olivat tukevahartijaiset ja rotevat, ja ukko sen tähden vakuutti, että heidän kaikella muotoa pitäisi ruveta merimiehiksi, jota rouva, ajatellessaan niitä vaaroja, joita merimies saa kokea, ei tahtonut myöntää.

Heidän kiistansa tässä asiassa päättyivät sentään kaikessa ystävyydessä, sillä rouva vihdoin selitti, että pojat saisivat ruveta miksi itse paraiten halusivat, kunhan vaan aina olisivat hyödyllisiä ja rehellisiä ihmisiä.

Ja ukko Striid koirineen marssi joka iltapuoli alas kaupunkiin, jossa he asettuivat jonkun ravintolan oven läheisyyteen ja toimittivat saappaankiillotusta, kunnes ukko oli saanut määrätyn summansa; sitten he menivät jollekulle yleiselle paikalle missä ihmisiä tavallisesti oli kävelemässä, ja alkoivat siellä huvittaa yleisöä konsteilla.

Ukko olisi voinut ansaita paljon rahaa, mutta ei hän koskaan huolinut enemmästä, kuin hän välttämättömästi tarvitsi. Hän toimitti myös tuota ammattiaan hyvin varovaisesti, sillä ei hän koskaan antanut koiran panna jalkaansa muiden kuin hyvin kiiltävien saapasten päälle, joiden omistajalla kyllä oli varaa antaa pieni ropo harjaamisesta. Moni näistä tunsi ukon juonen ja maksoi mielellään pienen kolikon, saadakseen nähdä kuinka ukko koiransa kanssa toimitti tehtävänsä.

Näin näiden taito pian tuli tunnetuksi koko pääkaupungissa; mutta asiat yhä edelleen kävivät hyvin, sillä kaikki pitivät paljon lystistä merimiehestä ja hänen viisaasta koirastaan.

Rouva Woogman ei kumminkaan tiennyt mitään ukon vehkeistä. Paitsi sitä vähäistä summaa, jonka ukko ansaitsi koiran konsteilla, luuli hän että kaikki rahat; jotka ukko toi kotiin, tulivat hänen pahviteoksistaan, ja tässä hänen luulossaan koetti ukko kaikella tavalla häntä pitää.

Kotiintullessaan iltaisin oli ukko tavallisesti ostanut vähän hedelmiä ja muita makoisia, joita hän sitten jakeli pienille ystävilleen, jotka aina olivat iloiset ja kiitolliset.

Mitään merkillisempää tapahtumatta kului näin kolme onnellista vuotta tältä perheeltä, kun tapaus, jolla oli sangen mieltä liikuttavaiset seuraukset, tuli väliin.

Vanhin poika, joka nyt oli rivakka nuorukainen, oli kahtena suvena ollut merillä, suureksi mielihyväksi ukolle, jonka ylpeys ja ilo hän oli.

"Jos minulla vaan olisi rahaa, niin minä talvella ottaisin perämiestutkinnon", sanoi nuorukainen, kun hän syksyllä tuli kotia.

Ukko sai nyt kolmannen kerran rahamurhetta, joka häiritsi hänen yölepoaan.

"Rahaa täytyy vaikka millä lailla hankkia ja pojan täytyy päästä perämieheksi", sanoi ukko itsekseen ja mietti niin että päätä kivisti.

Eräänä iltana, kun hän palasi kotia, laski hän melkoisen setelimytyn kourastaan pöydälle ja sanoi:

"Tässä on rahaa! Nyt Kustaasta tulee perämies."

Kaikki ihmettelivät nähdessään tuota rahapaljoutta ja kysyivät uteliaina, mistä hän oli saanut ne.

"Älkää kysykö sitä minulta!" vastasi ukko, "sillä minä häpeän sitä kertoa."

"Ettenhän suinkaan ole varastanut niitä", sanoi rouva Woogman levottomana.

"En suinkaan, rouvaseni!... Minä olen myönyt... Friidin", vastasi ukko syvällä huokauksella.

Kaikki hämmästyivät.

Ukko kertoi nyt, kuinka eräs matkustava englantilainen herra kauvan oli kiusannut häntä, tahtoen ostaa häneltä koiraa, ja että hän nyt oli myönyt sen kahteen sataan riksiin.

"Se oli hyvin pahasti tehty", sanoi rouva.

"Minä tiedän sen hyvin", vastasi ukko, "mutta minä en voinut tehdä toisin... pojan täytyy päästä perämieheksi."

Nyt alkoi perheessä pitkä keskustelu tässä asiassa. Kaikki surivat uskollista koiraa, ja vihdoin päätettiin, että se tuotaisiin takaisin. "Semmoinen eläin on kultaa kallihimpi", vakuuttivat kaikki.

Varhain seuraavana aamuna astui ukko alas kaupunkiin päin ostaakseen takaisin koiraansa. Hän oli poissa aina iltaan asti, jolloin hän palasi kotia sillä surullisella sanomalla, että englantilainen jo oli mennyt matkoihinsa ja koira siis myös oli poissa.

"Se on oleva naula minun ruumiskirstuhuni", huokasi ukko ja vaipui väsymyksestä alas tuolille.

* * * * *

Eräänä kauniina kevätpäivänä vuonna 1820 — niin kauvas on kertomuksemme nyt ehtinyt — tapaamme me ukko Striid'in Isonkirkon [Tukholmin kaupungin väestö kuuluu eri seurakuntiin, niinkuin Katarinan, Klaaran ja Isonkirkon y.m. seurakunnat. Suom. muist.] seurakunnan pastorikanselin etuhuoneessa. Hän oli talven kuluessa nähtävästi muuttunut. Hänen hivuksensa ja partansa olivat aivan valkoiset, ja nuot ennen niin vilkkaat kasvot olivat nyt kärsivän näköiset. Hän huokasi syvään astuessaan puoleksi avatusta ovesta sisälle.

Isonläntä ja kunnianarvoinen pappi istui kirjoittamassa mustan pöydän ääressä. Ketäkään muuta ihmistä ei ollut huoneessa. Pappi käski ukkoa istahtamaan tuolille ja kertomaan asiaansa. Tämä totteli hänen käskyään ja yskittyään pari kolme kertaa, lausui hän matalalla äänellä:

"Minä luulen, että pastori on oikea kristillinen pappi ja olen sentähden tullut tänne puhuakseni eräästä asiasta, joka kauvan on painanut sydäntäni."

"Puhu!" sanoi pappi luoden ukkoon ankaran silmäyksen, ikäänkuin jo ennakolta koettaen saada nähdä, mitä ukolla oli sanottavana.

Ukko nyt rupesi kertomaan elämänsä vaiheita, ja pappi kuulteli tarkkaan hänen kertomustaan, alussa vakailla ja totisilla kasvoilla, vaan vähitellen lempeästi hymyellen.

"Minulla ei olo ollut", sanoi ukko viimeiseksi, "yhtään lepoa omassatunnossani sittenkun minä myin koiran. Rouva on kyllä koettanut lohduttaa minua, mutta ei siitä ole tahtonut tulla apua. Luuleeko pastori että Jumala antaa minulle tämän syntini anteeksi?"

"Ei mikään synti ole niin suuri, ett'ei Jumala sitä anteeksi antaisi, jos me vaan totisella sydämmellä tunnustamme ja kadumme syntimme, ja käännymme hänen puolellensa rukouksilla", vastasi pappi.

Ukon yksinkertainen kertomus, hänen luonnosta hyvä sydämmensä ja syvä katumus liikuttivat pappia, joka puhui sekä kauan että hyvin lohduttaakseen vanhaa merimiestä, joka siitä sai autuasta virvoitusta sieluhunsa, sillä harvat ihmiset ovat puhuneet niin kauniisti ja liikuttavaisesti, kuin tämä kunnian mies.

"Minä pyytäisin nyt pastoria olemaan minulle avullisna vähän muussakin suhteessa", sanoi ukko puheen loputtua. "Minulla on tässä ne rahat, jotka minä sain koirasta, mutta joita ei rouva Woogman millään muotoa ota vastaan. Minä sentähden pyytäisin pastoria pitämään niitä säilyssä, siksi kun minä olen kuollut, jolloin hän kyllä tarvinnee niitä vielä... Hän on oikein enkeli, herra pastori?"

Pastoria liikutti näin suuri hyvyys ja hän lupasi tehdä ukon käskyn mukaan. Hän seurasi ukkoa ovelle, jossa hän, isällisesti siunattuaan häntä, puristi jäähyväisiksi hänen kättään.

Kun ukko puolipäivän aikana tuli kotia, oli hän erinomaisen iloinen, joka suuresti ilahutti koko perhettä.

Muutamain päiväin perästä laskettiin hän sairasvuoteelle, ja hän kuihtui vähitellen, kuin puu, josta lehdet varisevat pois. Sanomattomalla huolella hoiti häntä rouva, joka alinomaa istui hänen vuoteensa ääressä ja puhui lohdutuksen sanoja vanhalle merimiehelle, joka nyt lähestyi ijankaikkisuuden satamaa. Hän nousi välistä vähäisen, ja silloin hän aina kutsui luokseen ystäväänsä Friidiä, jonka kanssa hän oli leikittelevinään ja juttelevinaan, niinkuin ennen. Rauha vallitsi ja valoisaa oli vanhan vuoteen ympärillä, mutta vielä enemmän valoisaksi kävi, kun eräänä aamuna nuorin pojista avasi oven ja pieni koira tuli hiljakseen haukkuen sisälle.

Hämmästys ja ihastus oli suuri. He luulivat alussa että heillä oli edessään Friidin haahmo, mutta se olikin toden todella Friid itse. Tuo uskollinen koira hyppäsi paikalla ylös ukon luo, jota hän, omalla tavallaan, tervehti sanomattomalla ilolla.

Ukon kasvot saivat kauniin loiston, joka kesti neljä päivää, jonka ajan kuluessa hän monen monituista kertaa pääasiallisesti lausui näin:

"Se oli parempi, kuin minä... Se tuli takaisin... Se oli koettanut syvyyden ja tiesi ankkuripohjan... Jumala on hyvä... Rouva on tehnyt minut ihmiseksi... Kiitoksia, rouva kulta... En minä enään voi... Pojat ovat kelpo merimiehiä."

Viidentenä päivänä, jota vasten ukolla oli ollut raskas yö, sillä henki on usein kyllä sitkeä parahimmillakin ihmisillä, sanoi hän yht'äkkiä selvällä äänellä:

"Kaikki on hyvin... peräsin syrjään ja lippu korkealle ilmaan!"

Rouva Woogman tarttui silmänräpäyksessä ukon kylmään käteen, ja lausui raukealla äänellä:

"Ylistys olkoon Jumalan, hän on löytänyt sataman!"

Ja niin oli... Ukko Striid seisoi taivaan portin luona ja näytti matkapassiansa, joka, niin toivokaamme, saattoi hänet ikuisuuden iloon.

* * * * *

Pari viikkoa ukon kuoleman jälkeen istuivat Juhana Olavi Wallin ja Kaarle Freedrik Dahlgren eräänä kauniina iltana Mosebacken'illa puhellen keskenään. [Juhana Olavi Wallin ja Kaarlo Freedrik Dahlgren ovat eteviä Ruotsinmaan runoilijoita. Edellinen (kuoli v. 1839) oli, niinkuin jälkimäinenkin (kuoli v. 1844), siihen aikaan, jossa tämä kertomus liikkuu, pappina Tukholmissa ja tuli vihdoin Ruotsin valtakunnan arkkipispaksi. Wallin on kirjoittanut paljon kauniita virsiä, jonka tähden häntä onkin kutsuttu' "Daavidinharpuksi Pohjolassa", ja paitsi muita yleviä runoelmia yhden ylen kauniin "Kuoleman Enkeli" nimisen. Dahlgrenin useimmat runoelmat ovat leikillisiä ja iloisia. Suom. muist.]

"Sinä olet todellakin oikeassa, hyvä ystäväni!" sanoi Wallin. "Me tarkastamme enemmän mitä pahaa maailmassa on, syystä, että se enimmiten herättää meidän huomiotamme, ja unhoitamme mitä hyvää myöskin saattaa löytyä, sentähden että se kehittyy hiljaisuudessa, niinkuin halpa kukkainen varjossa. Minun luonani kävi muutama päivä sitten vanha merimies, joka suuresti miellytti minua. Hän asuu jossakin tässä lähellä; ja jos sinä tahdot, kuin minä, niin haemme hänen asuntonsa. Sinä voit saada aihetta iloiseen lauluun; minä olen nyt monta päivää miettinyt totista, jonka olen aikonut nimittää 'Kuoleman Enkeliksi'; sillä olkoonpa kuinka hyvänsä, niin kuolema sentään on totisin kohta elämän runossa, jota minä ennen kaikkia tunnen haluavani laulussa ylistää."

Molemmat ystävät tyhjensivät nyt lasinsa, ja menivät sitten rouva Woogman'in luo, jossa he joivat teetä, ja saivat tietää ukon muuttaneen toiseen maailmaan ja yhtä ja toista hänen elämänsä vaiheista. Ja nyt vasta rouva Woogmankin oppi tuntemaan ukon oikean luonnonlaadun, jota hän kyllä osasi arvostella oikein.

"Meidän täytyy koettaa tehdä jotakin sen pienen perheen hyväksi", lausui Wallin Dahlgrenille heidän palatessaan kotiin.

Ja rouva Woogman ja hänen lapsensa saivatkin paljon apua ja turvaa näiltä molemmilta papeilta. Molemmat vanhemmat pojat tulivat vihdoin kelpo merikatteiniksi, ja nuorin, jonka pääasiallisesti tuli kiittää Wallinia onnestaan, varakkaaksi rovastiksi arkkihippakunnassa. Rouva Woogman eli viimeiset elämänsä päivät tämän enimmästi rakastetun poikansa luona, ja kuoli rauhallisesti 24 p. Helmikuuta 1847.

* * * * *

Mitä Friid-koiraan tulee, niin saatiin pian tietää, että se oli tullut Lontoosta katteini Lindén'in kanssa, saman katteinin kanssa, jonka laivalla ja johdolla perämies Woogman oli ollut viimeisellä merimatkallaan.

Koira suri katkerasti vanhaa ystäväänsä, mutta turvautui hänen kuolemansa jälkeen aina enemmän ja enemmän rouva Woogman'iin. Kun se vihdoin kuoli, 'ani rouva sen kauniisen kirstuun ja sai Katarinan seurakunnan haudankaivajan hautaamaan sen samaan hautaan, missä ukko lepäsi.

Ruotsin la‘in mukaan ei koiraa saa haudata vihittyyn multaan: tästä syystä ei haudankaivaja tohdi kertoa asiata kellekään.

Kiellosta huolimana lepäävät toki ajan loppuun asti ukko Striid ja hänen koiransa Friid samassa haudassa Katarinan kirkkotarhassa: ja ett'eivät jälkeenjääneet ystävät ole unhoittaneet heitä, todistaa heidän aina siivottu ja kukilla koristettu hautansa, jota emme luule kenenkään polisin häiritsevän, kun hän on lukenut tämän pienen kertomuksemme.