Part 2

Niin kauan kuin hän askaroitsi lasten ja ukon kanssa oli hänellä tuskin aikaa ajatella sitä suurta onnettomuutta, mikä oli hänelle tapahtunut ja joka nyt, kun hän sitä yksinäisyydessään ajatteli, tuntui vielä suuremmalta. Hänen oli vaikea saada sitä ajatusta päähänsä, ett'ei hän enään koskaan saisi nähdä miestään tässä maailmassa ja kumminkinhan niin oli laita. Hän tunsi syvimmässäkin surussa virvoitusta muistellessaan kaikkia niitä iloisia hetkiä, joita he yhdessä olivat kokeneet. Hän luki muistojen kirjasta, jossa paljon, joka ei ennen ollut tullut edes hänen huomioonsakaan, nyt oli mitä suurimmasta arvosta. Pieninkin sana, minkä vainaja heidän yhdessä ollessaan oli sanonut, oli hänelle tässä silmänräpäyksessä suuresta merkityksestä, ja pieninkin esine, jota hän oli koskenut kädellään, oli nyt hänelle kallis muistokalu. Suloista oli muistella entisiä aikoja; mutta kuinka surettavaa oli ajatella tulevia päiviä! Yksinänsä, kolmen pienen lapsen kanssa, ilman sukulaisia, joilta saattaisi pyytää apua, sillä ne olivat joko kuolleet tahi hänelle aivan tuntemattomat, ja ilman varsinaista omaisuutta — kuinka taitaisi hän kasvattaa lapsiaan ja kuinka tulla aikaan kärsimättä hätää? Tähän kysymykseen koetti hän tyydyttäväisesti vastata. Koko maailma oli nyt hänestä, kuin pimeä, eksyttäväinen erämaa, jossa hän turhaan koki etsiä pientä polkua, joka veisi valoisampaan seutuun ja jossa hän myöskään ei voinut löytää pisaraakaan vettä, millä virvoittaisi vaivaloisella matkallaan polttavaista kieltään. Hän ajatteli ajattelemistaan ja oli jo menemäisillään tainnoksiin, kun hän arvaamatta tuli näkemään raamatun, joka oli avattuna hänen vieressään. Silloin hänen kasvoilleen nousi vieno puna ja kyyneliset silmät loistivat taivaallisesta kiillosta. Hän rupesi kohta lukemaan tuota pyhää kirjaa, alussa hiljaa, mutta vähitellen ääneen ja sointuisasti; ja kuta enemmän hän luki, sitä rauhallisemmaksi hän tuli; sillä ei ole vielä milloinkaan mikään sielu todella juonut tuosta lähteestä, saamatta siitä lohdutusta ja virvoitusta.

Hetken näin oltuaan kirjan ääressä, laskeui hän polvilleen vuoteen viereen, missä hänen lapsensa nukkuivat, ja rukoili hartaasti, jättäen itsensä ja pienokaisensa Jumalan isälliseen huostaan. Kauan hän oli tässä asemassaan hartaassa rukouksessa ja kauan hän varmaan vielä olisi pysynyt niin, ellei vähäinen kolina olisi herättänyt häntä siitä. Ukko näet oli koko ajan ollut hereillä ja katsellut sääliväisyydellä surevaa vaimoa. Tämän enkelimäinen ulkomuoto ja syvä suru olivat hänestä niin pyhät, ett'ei hän pienimmälläkään liikutuksella tahtonut häiritä rukoilevaa. Nyt hän kumminkin luuli hänen vaipuneen uneen, ja kun hänen kävi sääliksi että vaimo parka tuossa asemassa nukkuisi koko yön, tarttui hän läheisimpään tuoliin ja matkaan saattoi sillä tuon kolinan, jolla oli seurauksena, että leski nousi ylös ja kysyi mitä ukko tahtoi.

"En mitään tahdo, hyvä rouva", vastasi ukko; "mutta minun mielestäni rouva pitää liian kauan vahtia, joka kyllä voi sopia vanhalle tottuneelle matruusille, vaan ei pienelle hienolle kajuuttavahdille, joka on ensimmäisellä merimatkallaan... Varmaan joku suuri suru on laskeunut teidän sydämmeenne, luulen?"

Kun raskaan surun sumut peittävät sydämmen meren, silloin on aina huojentavaista saada puhella siitä toisen kanssa. Rouva Woogman sentähden kohta vastasi ukon kysymykseen, sanoen vienolla äänellä:

"Niin on todella... Minä sain äsken kirjeen, että mieheni on hukkunut muutamia päiviä sitten."

"Mies raukka..." huokasi ukko hiljaa, mutta kovaa hän lisäsi: "Paha sanoma se, ilmoitustorvessa tällä kertaa... Oliko miehenne meriuros tahi maakrapu?"

"Hän oli perämiehenä eräässä laivassa, kotoisin Geflestä, joka nyt äskettäin on joutunut haaksirikkoon Hollannin rannikolla, kirjeen mukaan, joka on näin":

Rouva Woogman luki nyt kirjeen, jonka jälkeen ukko taasen lausui:

"Vahinko oli siitä miehestä... saakelin reipas ja rivakka poika oli se Woogman... Harvoin hän purjehti krouveihin eikä hän koskaan laskenut ankkuriaan kadun kulmiin, niinkuin monet hänen virkaveljensä tekevät. Minä tunsin hänet aina siitä asti, kun hän oli pieni veijari ja kävi koulua."

"Te tunsitte minun mieheni!" huudahti rouva kevennetyllä sydämmellä.

"Minä tunnen useimmat merimiehet tällä paikalla ja vielä useimmat tuntevat ukko Striidin, luullakseni. Minä olen monta vuotta astuskellut laivasillalla auttaen merimiehiä purkamisella ja muulla... Olinpa kerran keväällä, kun Karhu oli tuolla ulapalla ankkurissa, koko puolen päivää Woogman'in kanssa laivalla, auttamassa häntä taklaasin suorittamisessa; minulla on käsivarret, kuin karhulla... ja palkakseni tuosta sain minä tämän kaulaliinan ja lasillisen portteria, joka meni aina puujalkani varpaisin saakka... Monta ryyppyä ja tupakinlehteä olen minä saanut häneltä, sillä pojalla oli sydän, joka piti."

Tuo ukon ylisteleminen suuresti liikutti rouva Woogman'ia erittäinkin, kun hän tiesi, ett'ei siinä ollut mitään liikoja. Paitsi sitä, oli hänestä suloista saada puhella sellaisen kanssa, joka tunsi hänen miehensä, jonka tähden hän oitis istahti ukon vuoteen viereen. Toivon säde leimahti hänen murheellisessa sielussaan ja sentähden hän vähän vapisevalla äänellä sanoi:

"Ehkä tämä surusanoma onkin vaan turha huhu. Minun mielestäni olisi kirjeen sisällön pitänyt oleman vähän laviamman ja sisältävän edes pari lohduttavaista sanaa, jos se olisi totta!"

"Ei, kyllä tapaus on tosi", vastasi ukko. "Minä tunnen hyvin herrain laivainomistajain lastihuoneen. Eivät he koskaan kirjoita pilapuheita semmoisista asioista, ja mitä lohdutukseen tulee, niin eivät he tiedä muusta lohdutuksesta, kuin rahakirstustaan, jota he, hitto vieköön, kyllä pelkäävät tyhjentää, elleivät tiedä saavansa kaksin verroin jälleen. Merimies ei heidän mielestään ole muuta kuin numero, jonka he helposti pyyhkivät pois ja taasen kirjoittavat sisään, aina miten tuuli puhaltaa onnen merellä. Woogman ei luultavasti enään milloinkaan palaja kotiin; mutta älkää te sentään siitä ruvetko itkemään ja voivottelemaan... tehty, kuin tehty, sanoi entinen matruusi, kun hirtti itsensä mastonuoraan... Ei valittaminen auta... Raitis tuuli purjeisin, ja luja mieli povessa, se on minun sananparteni, kun myrskyt pauhaavat."

"En minä valitakaan", sanoi rouva, "mutta minä en voi olla surematta, sillä minä olen kadottanut elämäni kauniimman onnen."

"Se on luonnollista, hyvä rouva! Mies ansaitsee koko härkätynnyrin kyyneleitä... Itkekää siis, mutta ei niin runsaasti, että rahti menee pahaksi; sillä suolainen vesi tunkee läpi vähemmänkin peitteen ja jättää parantumattomia merkkejä jälkeensä. Rouva on pieni, kaunis koleaasi, joka ei kauan voi taistella myrskyä vastaan... Surkua siis kohtuullisesti, rouvaseni! Perämies, joka on tuolla ylähällä, vie kyllä elomme laivan onnellisesti satamaan, vaikka me emme näe muuta, kuin sumua ja pimeää edessämme."

"Minä laskenkin koko elämäni hänen kätehensä; sillä se on luja toivoni, että Jumala, joka on pannut ristin päälleni, on myös auttava minua kantamaan sitä, vaikka minä itse en ymmärrä, kuinka se on tapahtuva. Yksi ajatus minua sentään huolettaa. Minä pelkään, että kuolema kohtasi miestäni, ennen kuin hän oli valmis toiseen elämään, ja ettei hän siis voinut tulla autuaaksi."

"Sillä pelolla on huono ankkuripohja", vastasi ukko. "Jos ei merimies täysin purjein purjehdi taivaasen, niin ei sinne voi maakrapukaan kömpiä sisälle. Merimies tosin saattaa elää vähän hurjasti maassa ollessaan; mutta kun hän on merellä, ja myrskyt vinkuvat, ukkonen jyrisee ja aallot heittävät laivaa sinne tänne, kuin lastua pientä, silloin hän, siitä saatatte olla vakuutettu, toden todella ajattelee Jumalaa. Hänellä tosin ei ole aikaa lasketella pitkiä rukouksia, mutta ne, jotka lähtevät hänen suustaan, ovat sitä mahdikkaammat. Paitsi sitä en minä luule Herran olevan niin närkkään autuudesta, kuin muutamat pelkurit luulevat. Hän mittaa sydämmet ja tarkastaa niiden pohjaa: jos hän niin näkee, että minä olen elänyt, kuin kristitty, ei hän suinkaan voi sulkea minua pois luotaan sentähden, ettei minulla viimeisessä silmänräpäyksessä ollut tilaisuutta rukoilla niinkuin olisi pitänyt. Itse olen minä kaksi vuorokautta yhtä mittaa maannut lankulla meressä, kunnes englantilainen tuli ja veti minut ylös laivahansa, joka oli saakelin hullusti, sillä minä tunsin selvään itsessäni, että olisin tullut autuaaksi silloin, jos olisin kuollut. Minä luulen melkein, että useimmat merimiehet, jotka hukkuvat mereen, tulevat autuaiksi, sillä heillä on silloin matkapassi paraiten kunnossa. Ei rouvan siis tarvitse olla huolissaan Woogman'in sielun tähden; sillä kyllä hän nyt on oikeassa satamassa. Taivaallinen satamakatteini ei kiellä ankkurisijaa laivurilta, jolla on luvallista tavaraa laivassaan."

Rouva Woogman ei laisinkaan hyväksynyt ukon uskonnollisia mielipiteitä; mutta ukon puhe kumminkin saattoi hänen liikutetut tunteensa rauhoittumaan. Hän laskihe levolle ja vaipui uneen, helpommin kuin olisi luullut, suljettuaan itsensä ja omaisensa Jumalan isälliseen liuostaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä ukko, laittaessaan puujalkaansa, kertoi pyynnöstä elämänsä historian, joka lyhykäisyydessä oli tämä:

"Minä olen luultavasti tullut maailmaan, niinkuin muutkin ihmiset, vaikka minä välistä olen sitä vähän epäillyt. Muuta en minä tiedä vanhemmistani, kuin sen, minkä olen saanut tietää eräältä vanhalta akalta. Hän kertoi, että isäni ja äitini olivat veneväkeä, ja että molemmat kuolivat, kun minä vielä olin pieni hylkeenpenikka, joka istui meren rannalla nuoleskelemassa kiviä. Se on kumminkin varma, että muuan vanha akka pienessä mökissä Lidingin saarella kasvatti minua. Tämä akka sanoi olevansa minun isoäitini. Sen minä kyllä uskonkin, sillä hän rakasti minua, kuin silmäteräänsä. Hän opetti minua lukemaan ja työtä tekemään. Me elimme oikeastaan sillä, että kiskoimme metsästä varpuja ja teimme luutia, jotka joka lauvantai veimme kaupunkiin myötäväksi, ja ansaitulla rahalla ostimme sitten ruokaa seuraavaksi viikoksi. Koko haluni ja toivoni oli kumminkin päästä merille. Kun näin komeiden laivain purjehtivan ohitse, tunsin sydämmessäni halun päästä mukaan niin suuren, että tuskin voin sitä hillitä. Minä pyysin akkaa, joka tunsi monta merimiestä, hankkimaan minulle paikkaa jollakin laivalla; mutta kaikki rukoukseni olivat turhat. Hän sanoi minua kiittämättömäksi heittiöksi, kun tahdoin jättää hänet yksilleen, ja siinä oli hän oikeassa, vaikka minä silloin ajattelin aivan toisin. Minä ai'oin monta kertaa lähteä karkuun: mutta, kun piti panna aikomus toteen, ei siitä tullutkaan mitään, sillä minä pidin suuresti tuosta vanhasta lotjasta, vaikka se oli hajallinen ja ruma kuin tarhapöllö. Vihdoin oli Jumala armollinen ja otti akan luokseen. Minä saatoin hänet hautaan ja itkin katkeria kyyneleitä kirstunsa päälle. Ei kukaan ihminen ole rakastanut minua niin hellästi, kuin se akka. Jumala siunatkoon häntä!

"Näin olin minä nyt vapaa ja päälle päätteeksi kahdentoista vuoden vanha. Minä ohjasin nyt kulkuni laivasillalle ja kävin jokaisen merimiehen kimppuun, kuin sattui eteheni. Vihdoin sain minä kajuuttavahdinpaikan erään vanhan rehellisen katteinin laivalla, joka otti minut armeliaisuudesta. Hänen kanssaan, joka oli erinomaisen kelpo mies, purjehdin minä kuusi vuotta, ja pääsin sillä ajalla ala-perämieheksi. Minä olisin luultavasti seurannut häntä vielä kauemminkin, mutta onnettomuus tuli tiehen. Eräänä pimeänä yönä, näet, eräs englantilainen ajoi ylitsemme Spanian meressä; laiva upposi ja kaikki muut hukkuivat, paitsi minä, joka uimalla pidin itseni ylähällä, kunnes minut huomasivat toisesta laivasta ja vetivät minut sinne. Kaikki omaisuuteni, joka ei ollutkaan niin vähän, minä kadotin: mutta mitä väliä siitä on, ajattelin minä, ja rohkaisin mieleni.

"Sen tapauksen perästä minä purjehdin muutamia vuosia kaikissa tunnetuissa merissä ja kaikellaisten ihmisten kanssa, ja se oli saakelin lystiä se, tietäkää, ehtimiseen kiitäen tuulen kanssa maasta toiseen. Etelässä söin minä appelsiinejä ja join viiniä, pohjolassa söin minä peuranpaistia ja join simaa, tuntematta mitäkään kiristystä kaulassani; sillä minä olin kaikissa ilmanaloissa terve kuin merikotka. Joka haaralla maailmaa minä myös suurella menestyksellä nostin purjeeni tyttöjen eteen. Minä tanssin mustain, Valkosien, ruskeiden ja harmaiden, sinipunaisten ja putelinviheriäisten kanssa, puettujen ja alastomien kanssa, niin että pois tieltä vaan! Mutta minä varoin itseäni hyvin tarttumasta heidän nuottahansa. Vihdoin sentään rakastuin minä erääsen kauniisen veneesen 'Kolmen Pytyn' ravintolassa, joka koko talven oli ollut kiikarissani. Hän oli myötäinen ja minä ajattelin hankkia itselleni oman hökkelin. Monta salakaria oli siinä kulkuväylässä, mutta hyväksi onneksi huomasin minä oikeaan aikaan hyökylaineet. Hän suosi myös erästä pitkää salkoa kaartista, jonka minä eräänä iltana tapasin tytön omassa kojussa. Minä annoin hänelle muutamia iskuja vasten naamaansa, niin että molemmat kajuuttaikkunat olivat vähällä mennä rikki. Siitä hetkestä asti en minä täydellä todella ole vetänyt lippua kenenkään naisen kunniaksi.

"Minä en koskaan ole ollut mikään pelkuri; mutta kuinka olikaan, niin minä tunsin vähän meritautia sen ottelun jälkeen ja häpeä tunnustaakseni olen minä vieläkin vähän pahoillani muistellessa Lottaa. Rakkaus on samaa laatua, kuin tappelussa saatu haava: sitä ei voi koskaan niin parantaa, ettei sen arvet vähän edes kirvelisi ilman muutoksissa. Kaikki suru toki haihtuu pois merellä, ainakin vähäksi aikaa. Minä rupesin Hollantilaisen palvelukseen, joka meni suoraan Bostoniin. Se oli priki ensimmäistä laatua; uhkea kuin sotalaiva ja nopeakäänteinen kuin merisika. Se kulki hyvässä tuulessa kaksikymmentä solmuväliä tunnissa. Matka kävi hyvin, kunnes me tulimme valtamerelle, jossa meidän täytyi risteillä kahdeksan päivää. Eikä aikaakaan, niin syntyi ankara myrsky. Katteini itse piti perää, ja me muut kiiruhdimme vetämään purjeet kokoon. Minä olin juuri purkamassa peräpurjetta, kun katteini, tyhmästi kyllä, käänsi laivan myötätuuleen. Samassa tuli ankara tuulen puuska, joka kaasi prikin kumoon. Katteini ja useimmat väestöstä vierivät mereen, johon he pian katosivat silmistäni. Minä ja eräs matruusi pidimme itsemme kiinni nuorissa, kunnes saimme yhden lankun irti. Nuoran pätkillä me sitten sidoimme itsemme siihen kiinni ja läksimme niin matkalle. Muutamia minuuttia sen jälkeen näin minä sen komean prikin menevän pohjaan kuin ankkurin. Minä ja toverini ajelimme nyt tuolla lankulla kaksi päivää, jotka olivat pisimmät ja ikävimmät, kuin vielä koskaan olen elänyt. Me näimme kyllä monta purjelaivaa, mutta ei yksikään tullut meidän tiehemme. Vihdoin eräs Englantilainen otti meidät puolikuolleina ylös. Tämä oli rohkea veitikka, joka laski täysinpurjein joka tuulessa. Viidentenä päivänäpä se sattuikin salakarille, niin että koko komeus hukkui. Töin tuskin minä ja väestö tulimme pelastetuiksi siten että laivanpirstaleilla jouduimme muutamalle asumattomalle pienelle saarelle. Katteini meni pohjaan juomaan veljenmaljaa ahvenien kanssa. Hän ryyppäsi liiaksi, se mies, ja muutoinpa ei onnettomuus olisikaan tapahtunut. Mutta me saimme nyt elättää itsemme saarella ruohonjuurilla ja muulla eläimen ruualla, kunnes seitsemäntenä päivänä eräs toinen Englantilainen otti meidät laivahansa sekä vei meidät New Yorkiin. Minä nyt purjehdin Amerikkalaisten kanssa kaksi vuotta ja ansaitsin hyvin rahoja. Kun sitten syksypuolella jälleen palasin Tukholmiin, joka, sanokaa mitä tahdotte, on kauniin kaupunki maailmassa, oli minulla kylläksi, mitä minä tarvitsin, ja minä sentähden elin lystiä elämää, kunnes tulin sotaan."

Tuon viimeisen sanan lausuttuaan ukko äkkiä keskeytti puheensa ja huokasi syvään, ikäänkuin jos joku katkera muisto olisi ollut yhdistyksessä tuon lauseen kanssa.

"Te olette kärsinyt paljon, mies parka!" sanoi rouva Woogman.

"Oletteko te ollut sodassakin?" kysyivät pojat, jotka tarkkaan olivat kuunnelleet ukon kertomusta.

"Olenpa niinkin", virkkoi ukko. "Syksyllä 1787 minä tulin Tukholmiin. Talvella puhuttiin paljon sodasta, joka piakkoin oli alkava Venäjän kanssa. Ei kukaan sentään varmuudella tietänyt mitään, sillä Kustaa kolmas oli kuningas, joka ei ennen aikojaan huutanut ulos, mitä hänellä oli torvessaan. Keväällä tuli kumminkin selväksi, mitä hänellä oli mielessään. Hän tahtoi lähteä ulos maitse ja meritse antamaan venäläistä selkään. Hiisi tiesi mikä meidän ruotsalaisten oikein on; mutta luultavasti me äidinmaidon kanssa olemme imeneet itsellemme sammumattoman vihan venäläisiin. En minä milloinkaan ennen olo ajatellutkaan sotaa, mutta nyt. se oli minun ensimmäinen ja viimeinen ajatukseni sekä unelmissani, että valveilla ollessani. Huhu mainitsi että kaikki kauppalaivoissa palvelleet, jotka tahtoivat palvella sotalaivastossa, olivat hyvin tervetulleita. Minä en ollut hidas menemään ilmoittamaan itseäni amiraliteettiin, jossa minut sisäänkirjoitettiin N:o 15 Joonas Striid nimellä. Minut määrättiin toimittamaan virkaani itse amiraali-laivassa, jossa herttua Kaarle piti komentoa. Täysin purjein kiisimme me pois Karlskronasta. Meidän laivastossamme oli 15 linjalaivaa ja 5 rekattia. Siitäkö, tietäkää, merimiehen sielu vähän sai iloita! Kaikki olivat ne suuria laivoja, joidenka vertaisia en ennen enkä myöhemminkään ole nähnyt. Kuin uiva kaupunki tornineen, muurineen, lepäsivät komeat laivat veden pinnalla... Ensimmäinen taistelumme oli muutamana kuumana kesäkuunpäivänä Suursaaren luona. Kahden vuoden aikana olin minä sitten monessa tappelussa ja kaikkialla me taistelimme kunnialla, vaikka onni oli milloin enemmin milloin vähemmin myötäinen. Viimeinen otteluni oli Ruotsinsalmella, jossa me tappelimme kaksi vuorokautta ja saimme täydellisen voiton. Kuinka näiden vuosien taisteluissa, niin yhdellä kuin toisella paikalla kävi, saatatte te lukea kirjoista. Minä en niitä huoli kertoa, sillä minä en suosi sotaa.

"Kun minä sanon, ett'en minä suosi sotaa, niin älkää te suinkaan luulko, että se on pelosta; sillä, hiisi vieköön, jos ukko Striid vielä koskaan on vavissut taistelussa kuninkaansa ja isänmaansa edestä; ei, aivan toisista syistä sota on minusta inhottava.

"Taistelun kestäessä on suloista olla merikahakassa. Silloin ajattelee vaan, miten parhaiten tähtää kanooniaan, silloin kuulee vaan tykkien jyrinän ja kuulain sähisemisen, silloin näkee vaan punaisia aaltoja ja tulileimauksia, jotka lentävät ristiin savupilvissä; mutta jälkileikki on kauhea ja seuraukset vielä pahemmat. Kun kaikki on loppunut ja kruudinsavu on ehtinyt haihtua pois, saapi vaan nähdä rikkipirstoitettuja laivoja ja raajarikkoja ihmisiä; silloin saapi kuulla vaan valitushuutoja ja hammasten kiristystä, semmoista kuin ainoastaan voi ajatella helvetissä. Kirottu olkoon sentähden se, joka ylpeydestä tahi kevytmielisyydestä matkaansaattaa sotaa; sillä kyllä ihmiset ovat luodut muuksi, kuin kanuunan syötiksi.

"Sellainen oli näky tuon mainehikkaan Ruotsinsalmen tappelun jälkeen. Haavoitetut, joiden joukossa minäkin olin, ko'ottiin yhteen pieneen laivaan. Kaikissa edellisissä otteluissani en minä ollut saanut naarmuakaan. Nyt oli kanunanluoti ottanut pois syrjän toisesta pohkeestani, minkä seikan huomasin vasta jälestäpäin. Minä käärin haavani niin hyvin, kuin taisin, jonka jälkeen minut muitten raajarikkojen kanssa kasattiin laivaan, joka vei meidät Tukholmiin. Jos kertoisin minkälainen oli kurjuus tällä laivalla, te pyörtyisitte kauhistuksesta; tahdon sentähden vaan puhua vähän itsestäni. Minulla oli jalassani hirmuinen kipu, joka ei antanut minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Neljäntenä päivänä me tulimme Tukholmiin, jossa lukematon ihmisjoukko hurrasi ilosta, sentähden että me olimme tulleet rikkiammutuiksi. Minä en siitä päivästä saakka ole suosinut hurraahuutoja. Sotaisella komeudella ja soitolla vietiin me sitten läpi kaupungin lasarettiin. Täällä minä makasin neljätoista vuorokautta, ennen kuin tohtorilla oli tilaisuutta tulla tutkimaan minun jalkaani. Ja kun hän vihdoin tuli, sanoi hän, että minä olin saanut kylmänvihat haavaan ja että ainoa keino oli sahata jalka poikki. Minä tuohon mielelläni suostuin, sillä minä luulin elämäni langan samassa myös katkeavan ja kärsimiseni niin saavan lopun. Mutta asia päättyi niin, että minä kymmenen pitkän kuukauden perästä pääsin ulos lasaretista. Palkaksi ansiostani sain minä puujalan, urhollisuudenmitalin ja kymmenen riksin vuotuisen eläkerahan. Mitalini kannan minä aina taskussani ja eläkerahani olen minä lahjoittanut kuninkaalliselle majesteetille, joka kernaasti pitäköön senkin koiran hinnan. Hiisi vieköön sentään, kuinka paljon kruunu uhraa vanhoille, raajarikoille sotureille!

"Minä olin nyt kolmenkymmenen viiden vuoden vanhana raajarikkoinen, mikä seikka minua suuresti suretti. Minä koetin nyt taasen päästä merimiehen ammattiin, mutta ei kukaan tahtonut ottaa vastaan semmoista, jonka aliosa oli niin huono. Jos en olisi ollut siinä kirotussa sodassa, niin olisin nyt varmaan hyvinvoipa katteini omalla laivalla ja muulla, kun nyt olen ja saan aina elämäni loppuun asti olla kurja vaivainen. Raskasta on sitä asiaa ajatella: muita vähän siitä: kaikellahan on loppunsa ja päänsä, ja makkaralla vielä kaksikin."

"Kuinka te olette tullut toimeen siitä ajasta asti?" kysyi rouva Woogman, joka osaaottavaisesti oli kuunnellut ukon kertomusta hänen elämänsä vaiheista. Hän melkein kiitti Jumalaa, että hänen miehensä oli poissa maailmasta, jossa niin monta vaaraa ja kärsimystä voi kohdata ihmistä, ilman että hän on syypää siihen.

Ukko Striid haki vanhan takkinsa joka kulmasta ja koukerosta jotakin, kunnes vihdoin löysi pienen tupakkalehden, minkä hän tarpeellisten valmistusten jälkeen pisti suuhunsa. Kun hän sitten leukojensa avulla oli saanut lehden muodostumaan semmoiseksi, kuin sen piti oleman, ja oli saattanut sen oikealle paikalleen, puuttui hän taasen puheesen ja vastasi rouvan kysymykseen näin:

"Minä, nättekö, rouva, en koskaan ole käynyt alakuloiseksi. Kun minä en enään päässyt merille, rupesin minä seilailemaan laivasillalla, jossa minä olin avullisena kaikenlaisessa työssä. Talvilla taas olen minä sahaellut puita siellä ja täällä. Olenpa välistä ansainnut hyvästikin rahaa; mutta olenpa välistä saanut kokea kovaakin, kun meriliike on tullut myöhään alkuun. Minä olen nyt viimeisinä vuosina, kun voimat jo ovat ruvenneet vähenemään, pääasiallisesti auttanut Yrjö-kalastajaa nuotan vedossa. Kaikkina aikoina minä olen ollut hyödyllisin vesillä; sillä minä olen syntynyt vettä varten, niinkuin varas hirsipuuta varten. Vielä nytkin on suurin iloni istua Mosebacken'illa katselemassa aaltojen leikkiä. Vanhat muistot heräävät rinnassani ja minä tulen kuin lapseksi jälleen... Yksi seikka minua välistä surettaa. Minä olen ollut kurja raukka, näettekö: minä en koskaan ole ymmärtänyt säästää. Minun olisi onneni päivinä pitänyt säästämän vähän; mutta minä en koskaan ole surrut huomispäivää... Se on kyllä tyhmästi, mutta ei se sentään ole sen pahempi... Minä olen jo kuudenkymmenen vuoden vanha, enkä siis enään saata elää niin kauan... Rohkeutta vaan, Joonas Striid! Vaikka meri vähän raivoilee illalla, kyllä sentään vanhus löytää satamaan."

"Kyllähän se on hyvä että ihminen on rohkea", sanoi rouva Woogman; "mutta kyllä sentään teidän on hyvin vaikea, kun olette noin..."

"Se menee kyllä ohitse, rouva kulta", puuttui ukko puheesen. "Kumminkin, oikein totta puhuakseni, minä vähän pelkään tulevia päiviäni. Ei paljoa puutu, ett'en kärsi kylmää ja nälkää välistä. Yrjö-kalastaja on kunnon ukko; mutta hänen armas puolisonsa on oikea pahuus, jonka minä, jos hän olisi minun, ripustaisin korkeimpaan puuhun. Kesällä, niin kauan kuin minä voin kantaa kotia kaloja ja muutakin hyvää, olen voinut ansaita laivasillalla, on hän hyvä kuin enkeli, mutta kun se on lopussa käy hän alinomaa ä. seksi ja välistä oikeaksi hyenaksi. Minä silloin olen hänen tiellään, jos minä istun tahi seison, ja välistä on hän valmis ajamaan minut ulos keskellä yötä. Hän tahtoo, että minä, niinkuin muutkin vanhat sotamiehet, lähtisin kerjäämään rahoja, jotka tietysti sitten panisin hänen uhriarkkuihinsa. Mutta siksi minä olen liiaksi ylpeä; minä en voi seisoa kadunkulmassa näyttämässä puujalkaani rahan edestä; ei, ennen minä näen vähän nälkää ja teen työtä, kun niin saan. Vielä ovat käsivarteni niin hyvät, että voin sahata puita, ja muutoin löytänen jonkun neuvon... Jos sentään Lotta olisi ollut uskollinen!... Saakelin raskasta on olla ilman yhtäkään ihmistä, johon voisi likemmin liittyä?"

Tuon viimeisen lauseen sanoi ukko huokauksella, joka sai pari isoa kyyneltä tunkeumaan rouva Woogman'in silmistä. Hän tarttui ukon rypistyneihin käsiin, ja lausui suloisella hymyilyllä:

"Äsken luulin minä olevani onnettomimman ihmisen maailmassa, mutta se oli väärin. Minä olen kadottanut armaan puolison, joka oli elämäni suurin onni, mutta minä en sentään ole yksinäni; minulla on kolme lasta, joita minä hellästi rakastan ja jotka myös rakastavat minua. Teillä ei ole ketäkään, jota te rakastaisitte ja jonka edestä eläisitte, ukko raukka; eikä ole ketäkään, joka rakastaisi ja hoitaisi teitä. Minä tahdon tehdä sen teidän loppuikänne ajan, joka luultavasti ei olo oleva pitkä. Te saatte kyllä asua tässä ja tulla isäksi minulle ja minun pienille pojilleni. Minulla ei olo paljoa tarjota teille, mutta sen vähäisen, mikä minulla on, tahdon minä mielelläni jakaa teille; sillä minä toivon että Hän, joka ei antanut öljyn loppua köyhältä leskeltä Raamatussa, myöskin on siunaava sen vähäisen omaisuuden, mikä meillä on, niin että se riittää meille."

"Kiitokset, tuhannet kiitokset, rouva kulta!" sanoi ukko vapisevalla äänellä. "Ne sanat menevät ympäri sydämmeni, kuin hyvä munatoti; mutta en minä voi ainaiseksi laskea tähän ankkuriani, kuinka mielelläni tahtoisinkin. En minä vanhoilla päivilläni taida, kuinka huonosti minun käyneekin, tulla leskein ja orpojen vastukseksi... Rouvalla on kylläksi tekemistä omain pienokaistensa ruokkimisessa."

Rouva Woogman'ista oli tämä muistutus aivan oikea, ja hän ei sentähden koettanutkaan sen enempää houkutella ukkoa.

"Teidän pitää kumminkin jäämän meille muutamaksi päiväksi," sanoi hän, "että minä sillä aikaa saan pestä ja paikata vaatteitanne vähän; sillä tuossa tilassa en millään muotoa voi antaa teidän lähteä."

Ukko suostui mielellään tuohon pyyntöön.

* * * * *

Rouva Woogman ei ensi-katsannolla ollut kaunis siinä merkityksessä, kuin tätä sanaa tavallisesti käytetään; mutta kuta enemmän katseli noita ympyriäisiä kasvoja, sileätä otsaa, kirkkaan-sinisiä silmiä, hyvin muodostunutta suuta sekä pientä, hoikkaa vartaloa, josta kaikissa liikunnoissa pistihe esiin sievä notkeus, sitä kauniimmalta hän näytti. Ei häntä suinkaan olisi voinut luulla noiden kolmen poikain äidiksi, niinkuin hän kumminkin oli, sillä hän oli itse kuin täysikasvuinen lapsi. Luonnoltaankin oli hän aivan kuin lapsi, joka saattoi itkeä ja nauraa melkein samalla kertaa, aina sen mukaan kuin esineet vaihtelivat hänen sielunsa silmäin edessä. Hänessä ei kumminkaan ollut tuota haikeamielisyyttä, joka on niin tavallista tunnokkaissa naisissa. Kaikessa toiminnassaan näytti hän omivansa päättäväisen sydämmen, joka taisi syvään tuntea, syvään rakastaa ja kärsiä sekä myöskin innokkaasti nauttia elämän riemua. Hänen koko olennossaan oli jotakin reipasta ja samalla lempeätä, joka herätti rakkautta ja ihmettelemistä.

Hän otti nyt vanhan Striidin hoitoonsa. Hän pesi ja neuloi, hän keritsi hänen tukkansa ja partansa, sekä otti esiin Woogman'in vanhoja vaatteita, jotka hän puki ukon ylle. Kaikki kävi niin sukkelaan, että ukko istui mykkänä paljaasta hämmästyksestä, ja antoi rouvan menetellä kanssaan kuin lapsen kanssa.

Kun kaikki oli valmiina, voi ukkoa tuskin tuntea. Hän oli nyt repaleukosta muuttunut vanhaksi, arvokkaaksi merimieheksi, joka poikienkin mielestä oli kaunis; nämät nyt ilman pelotta ratsastivat hänen polvillaan ja leikittelivät hänen puujalkansa kanssa.

"Rouva on enkeli, eikä mikään ihminen", sanoi ukko. "Hiisi vieköön, jos minä luulin niin hyvää venettä olevan maailman merellä. Jumala siunatkoon ja varjelkoon teitä, hyvä rouva!"

"Te sanotte, että minä olen enkeli, ja kumminkin te tahdotte jättää minut", sanoi rouva.

"Minun täytyy", huokasi ukko syvään.

"Mutta minä sanon, että te sekä tahdotte että teidän täytyy jäädä tänne", väitti rouva hymyillen.

Ukko katsoi kummastellen rouvaan. Tämä jatkoi sen jälkeen totisemmalla äänellä.

"Minä en ole niin köyhä, kuin te ehkä luulette, sillä meillä on jotenkin runsaasti irtonaista omaisuutta ja sata riksiä rahaa. Tämä tosin ei voi kestää kauan, mutta minä osaan yhden ammatin, ja jos Jumala sallii minun olla terveenä, niin minä voin ansaita ruuan sillä. Minä olen näet aina lapsuudestani asti harjoitellut, itseäni tekemään kaikellaisia pahviteoksia, jotka menevät hyvin kaupaksi, jos ne vaan ovat hyvin tehdyt. Jos minulla nyt olisi joku, joka kävelisi ympäri kaupungissa myömässä näitä, niin olisi..."

"Siihen toimeen minä rupean!" keskeytti ukko iloisella äänellä. "Minä tahdon olla rehellinen kuin laivarotta, joka ei milloinkaan jätä asemaansa, ennenkuin laiva on valmis menemään pohjaan."

"Enkö minä arvannut sitä!" sanoi rouva, ja katseli niin lempeän suloisesti ukkoon, että tämän sydän oikein lämpeni.

Siitä hetkestä saakka ei mikään muu asunto tullut kysymykseenkään.

* * * * *