Part 3

Monesta syystä rouva Woogman tahtoi ukko Striidiä jäämään luokseen. Ensiksikin häntä suuresti miellytti ukon suora, rehellinen olento ja tapa, millä hän kertoeli juttujaan; toiseksi oli ukko tuntenut hänen miehensä ja olisihan sentähden niin hauskaa saada jonkun kanssa puhella hänestä: kolmanneksi oli hän myövä hänen teoksiaan. — Kaikki tämä yhteensä, mutta erittäinkin se seikka, että ukko oli yksinään ja hyljätty, teki, että leski mielellään tahtoi pitää häntä luonaan, ja tehdä hänen viimeiset päivänsä niin suloisiksi, kuin mahdollista. Ukko ei kumminkaan olisi suostunut tähän, ellei hän olisi luullut voivansa tulla joksikin hyödyksi rouvalle.

Hyyrykontrahti heidän viilillään oli siis nyt tehty molempien mieleen.

Pian oli ukko rakastettu jäsen perheessä, ja hänellä oli hyvä vuode, jossa hän päivän vaivojen jälkeen sai levätä, ilman että häntä "laivarotat ja muut syöpäläiset" kiusasivat.

Päivillä hän enimmästi oli poissa sahaamassa puita, jolla työllään hän jotensakin ansaitsi ruokansa; hän sai myös rouvalta monta maukasta palaista, jotka hänen kaikella mokomin täytyi ottaa vastaan. Iltasin hän tavallisesti istui kertoilemassa merimiesjuttuja, joita hän ei suinkaan jättänyt kaunistamatta, niin paljon kuin mahdollista. Hän oli tästä syystä rouvalle hyvin mieleinen seuranpitäjä ja poikien suurin ihastus. Jos hän jonakuna iltana viipyi tavallista kauemmin poissa, olivat molemmat vanhemmat pojat alinomaa katsomassa Götha-kadun kulmassa, kunnes huomasivat hänen tulevan, jolloin he iloisina juoksivat häntä vastaan, ja taluttivat häntä kotia. Niin rakkaaksi oli hän muutamain päiväin kuluessa tullut heille.

Rouva Woogman haihdutti surunsa rukoilemisella ja tekemällä työtä: kaksi keinoa, jotka ovat parantavaiset, kun niitä oikein käyttää. Hänet oli, kohta kun hänen vanhempansa kuolivat, eräs vanha mamseli, joka oli muotikauppias, ottanut omaksi lapsekseen. Tämän luona hän muun muassa oppi tekemään pahviteoksia, joiden valmistamisessa hän oli saavuttanut melkein taideniekan taidon. Hän teki mitä somimpia neularasioita, ompelulaatikoita ja tähden muotoisia keränpohjia, jotka kaikki hän kaunisti hienoilla helmillä ja muulla korulla, niin että ne kaikkein ostajattarien silmissä olivat erittäin kauniit ja houkuttelevaiset. Näitä ukko sitten joka lauvantaina kävi myömässä kaupungissa, ja ne menivät hyvin kaupaksi. Hän teki aina tarkasti tilin tuosta hänelle uskotusta tavarasta ja hän oli aina saanut suuremman maksun siitä, kuin rouva oli odottanut.

Rouva Woogman piti paljon ukosta, ja sentähden häntä suuresti huoletti se, että ukolla oli vika, jota hän ei millään tavalla voinut hyväksyä. Hän oli näet huomannut että ukko mielellään, kun tilaisuus oli, otti ryyppyjä useampia, kuin sieti. Muutamina iltoina oli hän tullut puolijuovuksissa kotia, jolloin hän oli ollut erinomaisen iloinen ja hullunkurinen, mutta ei sentään vallatoin. Rouva Woogman päätti itsekseen pitää ukolle liikuttavaisen varoituspuheen, jolla varmaan olisi oleva hyvä vaikutus; mutta kuinka olikaan, tuosta aiotusta puheesta ei koskaan tahtonut tulla mitään.

Eräänä iltana, jolloin lunta pyryeli, vanhin poika, joka tavan mukaan oli ulkona katsomassa eikö ukkoa kuuluisi tulevaksi, tuli juosten sisään äitinsä luo kertoen, että vanha Striid makasi sairaana Götha-kadulla, voimatta nousta ylös.

Rouva Woogman kohta arvasi miten asian laita oli. Hän heitti lämpyisen liinan kaulaansa ja seurasi poikaa paikalle.

Kun he tulivat vähän alemmaksi kadun kulmaa, näkivät he ukon vierittelevän itseään luminiedoksessa, ison poika-joukon suureksi riemuksi, jotka nauroivat hänen turhille koetuksilleen päästä jaloilleen.

Kun rouva lempeällä äänellään ystävällisesti kysyi miten hänen laitansa oli, oli ikäänkuin ukko äkkiä olisi selvinnyt; sillä syynä tuohon hänen vähemmin mukavaan tilaansa oli oikeastaan kelpo humala. Hän kohosi vähitellen seisaalleen ja nojaten rouvan käsivarteen kömpyröi hän hiljaa kiroten itsekseen kotia ja meni kohta levolle.

Kuu hän seuraavana aamuna avasi silmänsä, näki hän rouva Woogman'in makaavan polvillaan hänen vuoteensa vieressä.

"Mitä te, hyvä rouva, tässä teette?" kysyi hän.

"Minä rukoilen teidän puolestanne", vastasi rouva ja katsoi ukkoa kyynelisillä silmillä.

Ukko kääntyi toisaalle; oli kuin jos hän ei olisi voinut sietää tätä näkyä.

"Minä ymmärrän... minä ymmärrän!"... sanoi hän. "Älkää te, rouva kulta, minun tähteni itkekö! Minä en ansaitse mitään kyyneleitä... Minä olen kurja vaivainen... Ajakaa minut matkoihini, ja heittäkää minut Mosebacken'in harjulta mereen... minä en ansaitse...."

Ukko ei voinut jatkaa lausettaan; sillä hän nyt rupesi itkemään kuin lapsi.

Rouva Woogman antoi hänen itkeä tarpeekseen; sitten sanoi hän:

"En minä voi ajaa teitä pois, hyvä ystäväni; sillä minä rakastan teitä kuin omaa isääni. Minä taidan ainoastaan rukoilla teiden puolestanne, ja minä toivon että, jos tekin katuvaisella sydämmellä rukoilette Jumalaa, hän on antava teille voimia voittamaan tuota inhoittavaa juopumusta, joka auttamattomasti vie kadotukseen."

"Minä toivon samoin", sanoi vanhus hetken äänetönnä oltuaan. "Tietäkää, etten minä luonnosta ole mikään juoppo, vaikka minä olen lastannut itseeni paljon juomatavaroita aikanani. Minä en melkein koskaan ole ollut juovuksissa, ennenkuin näinä viimeisinä vuosina, jolloin minä tuolloin tällöin olen juonut itseni humalaan suruni lievitteeksi. Se on sangen huono lohdutus, jolla on karvasta jälessään, jonka tähden minä sen seitsemän kertaa olen luvannut itselleni olla vasta sitä käyttämättä. Se lohdutus on ainoa syy minun kurjuuteeni; sillä jos en minä olisi ryypännyt, niin olisi minulla ollut kylliksi varoja, niin raajarikko kuin olenkin. Minä olen myös havainnut sen seikan, ja, niin kuin sanoin, lukemattomia kertoja päättänyt olla juomatta, voimatta sentään pitää päätöstäni. Nyt minä kumminkin luulen voittavani tuon pahan taipumukseni; sillä minä olen itkenyt hulluuttani, jota en koskaan ennen ole tehnyt... te saatte nähdä, rouva, että minä olen voittava... rakastattehan te minua kuin isäänne?"

"Rakastan!" sanoi rouva ja suuteli vienosti ukon ryppyistä otsaa.

Ukko puristi lämpimästi rouvan pientä, valkoista kättä. Hän koetti sanoa jotakin, mutta se oli aivan mahdotointa, sillä joku kummallinen liikunto prikin kajuutassa, joksi hän nimitti sydäntään, esti häntä saamasta sanaakaan suustaan.

* * * * *

Muutamia päiviä tämän tapauksen jälkeen astui ukko alas kaupunkiin pieni kori käsivarrellaan, jossa oli rouva Woogman'in pahviteoksia, joita hän nyt meni myömään.

Tultuaan eteläisen sulun luo, istahti hän toiselle sillan johteelle ja vaipui syviin ajatuksiin.

"Saakelin ihminen se rouva on!" sanoi hän. "Siinä olennossa on varmaan jotakin itse Jumalan herrautta. Kun hän lempeillä vetisillä kajuutanikkunoillaan katsoi minuun, tunsin minä ensimmäisen kerran, kuinka kurja kadotettu olento minä olon; mutta minä tunsin myös, että minä hänen avullaan ja Jumalan armolla taidan tulla uudestaan ihmiseksi; semmoiseksi, kuin minä olin lapsuudessani Lidingin saarella... Ei hän enään milloinkaan ole näkevä minun olevan päissäni... minä panen sulun kulkkuuni, niin totta kuin olen rehellinen merimies ja nimeni on Jonas Striid... Mutta mitä minä sitä vastaan teen hänelle?... Tämä ei aina voi olla näin... Hän ei ansaitse enempää, kuin viisitoista riksiä kuukauteensa, vaikka hän tekee työtä puoleen yöhön asti. Saakelin kaunis hän on! Mutta kalpeammaksi hän käy päivä päivältä... Voi, jos olisin rikas!... Silloinpa purjehtisin etelään noutamaan herkkuja ja koreuksia hänelle ja hänen pienokaisilleen... saakelin rivakoita poikia... oikeita mastonkiipeejiä... hyviä merimiehiä niistä kerran tulee... Mutta sinä olet köyhä, Jonas Striid... Hei, mieleeni johtuu jotakin... Hurraa, Jonas Striid, lippu maston huippuun... Mikä tuhma aasi olenkin ollut, kun en sitä ennen ole tullut ajatelleeksi."

Ukon päähän oli nyt lentänyt joku sukkela tuuma, jonka hän tahtoi niin pian kuin mahdollista panna toimeen. Hän hypähti asemaltaan ylös kuin neulan pistämänä ja läksi astumaan kivistä katua niin että raudoitettu puujalkansa säkenöitsi. Hän astui rantaa kohti ja tuli laivasillalle, jossa hän seisahtui suuren talon eteen.

"Tässähän kauppahuone Schwan'illa ja kumpp. on konttorinsa?" kysyi hän ohimenevältä nuorelta herralta.

"Aivan niin", vastasi tämä.

Kun ukko vähän oli ehtinyt hengähtää tuon nopean käyntinsä jälkeen, astui hän portaita ylös ja tuli konttoriin.

"Elätkö sinä vielä, hyvä Striid", sanoi vanhanpuoleinen, arvokas herra, katsoen ystävällisesti kirjoituspöydältään tulijaan.

"Niinpä luulisin, armollinen patruna", vastasi ukko.

"Mikä sinulla nyt on asiana?" kysyi taasen herra, joka muuten ei ollut erittäin puhelijas.

"Asian laita on se", alkoi Striid, "että minä tahtoisin kysyä patrunalta neuvoa yhdessä asiassa. Kelpaavatko nämät paperit mihinkään?"

Hän nyt ojensi herralle muutamia asiakirjoja, jotka olivat jotensakin likaiset.

"Tässähän on teidän virkaerokirjanne ja eläkerahakirjanne."

"Eikö siinä ole luettavana, että minä rehellisesti olen palvellut kuninkaallista majesteettia ja ruunua, ja että minulle siitä on tuleva kymmenen riksiä vuodessa eläkerahaa?"

"Aivan niin!"

"Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että minä en koskaan ole saanut niin paljon kuin äyriäkään."

"Sehän on kummallista!"

"Eipä niinkään, armollinen patruna. Minä en ole koskaan vaatinutkaan mitään."

"No sittenhän se on teidän oma syynne."

"Tosin kyllä, armollinen patruna. Minä sanon, kuinka sen asian laita oikeastaan on: minä olen aina suuresti vihannut sotaa, kuninkaallista inajesteettiä ja ruunua myös, joka luulee kymmenellä niksillä vuoteensa voivansa maksaa merimiehen jalkaa. Minä sentähden en aikonut vaivata heitä vaatimalla heitä maksamaan mitäkään; mutta nyt minä rupean tulemaan vanhaksi ja..."

"Mitä te oikeastaan tällä tahdotte?" puuttui tuo niin kutsuttu patruna puheesen.

"Minä tahtoisin, jos se mitenkään voi käydä laatuni, saada ne rahat ulos; ja kun en tunne yhtäkään rehellisempää herraa, kuin patruna on, niin olen kääntynyt siinä asiassa teihin... Luuleeko patruna asian käyvän laatuun?"

"Tulkaa tänne taasen kahdeksan päivän perästä, niin niinä teille annan tietää mitenkä käy", vastasi patruuna ja antoi merkin ukolle lähtemään ulos, minkä ukko paikalla tekikin.

Ukko Striid eli nyt toivon ja pelon välillä. Hän, joka ei ennen milloinkaan ollut pannut minkäänlaista arvoa rahoihin, ei nyt voinut nukkua paljaasta rahamurheesta.

Määrättynä päivänä hän jälleen oli konttorissa, jossa hän sai odottaa, koska patruna vielä ei ollut tullut.

Kaikellaista väkeä tuli ja meni; kauppoja tahtiin, rahoja vaihdettiin, kassakirstun kantta avattiin ja suljettiin, kirjanpitäjät, lasisilmät nenällä renguttelivat ranskaa ja kirjoittelivat niin ahkeraan, että kynäin kulku paperilla oikein kuului yli huoneen. Mutta ukko Striid ei kuullut eikä nähnyt mitään, niin oli hän vaipunut syviin ajatuksiin tuon oman tärkeän asiansa tähden.

Vihdoin astui patruna huoneesen ja meni arvokkain askelin oman kirjoituspöytänsä luo. Ohimennessä hän kylmästi nyökäytti päätään milloin vasemmalle milloin oikealle kirjanpitäjilleen, jotka samalla tavalla tervehtivät häntä, nostamatta kynäänsä hetkeksikään ylös paperilta.

Patrunan ulkomuoto oli niin arvoa antava, että ukko Striid, vaikka he olivat vanhat tuttavat, ei uskaltanut avata suutaan, sanoakseen asiaansa, ennenkuin häntä puhuteltiin. Heidän tuttavuutensa ei sentään ollut muunlainen, kuin molemminpuoleinen kunnioitus, minkä kaksi rehellistä henkilöä tavallisesti antavat toisilleen, kun heidän asemansa on niin erilainen, kuin tässä nyt oli laita.

Kun patruna oli tarkastanut muutamia paperia, viittasi hän ukkoa tulemaan luokseen.

"Minä olen nyt ottanut ulos saatavasi, hyvä Striid", sanoi hän; "se nousee 250:een riksiin. Minä koetin myös saada niille nousevan koron, mutta se ei käynyt laatuun... Tässä on rahat."

"Se ei ole mahdollista, hyvä patruna!" huudahti ukko, ja astui pari askelta taaksepäin. "Olihan saatavani vaan kymmenen riksiä vuoteensa."

"Joka tekee yhteensä tämän summan kahdessakymmenessä viidessä vuodessa", lisäsi patruna.

"Saakelin kummallista; mutta hyvät ne on pitää, sanoi kokki silmäkansistaan!"

"No ota sitten rahat, hyvä Striid", kehoitti patruna, joka ei voinut olla hymyilemättä ukon kummastukselle.

"En missään tapauksessa... Sanokaa minulle, hyvä patruna, kuinka kauan nämät rahat kestävät, jos minä saan viisitoista riksiä kuukaudessa?"

"Lähes seitsemäntoista kuukautta; toisin sanoen, sinä saat ainoastaan kymmenen viimeisenä kuukautena."

"Tahtooko patruna antaa minulle viisitoista nyt tänään ja sitten joka kuukausi saman verran... minä en voi säästää, näettekös."

"Sinä siis tahdot, että minä rupean sinun kasööriksesi, mikä lieneekin parasta. Sinä siis saat toistaiseksi kunkin kuun ensimmäisenä päivänä käydä täällä ottamassa viisitoista riksiä, joka jo on merkitty... hyvästi nyt vanha Striid."

Ukko kiitti nöyrimmästi ja läksi pois ilosta loistavilla silmillä.

"Kuiva ja totinen mies hän on, tuo Schwan", sanoi hän itsekseen; "mutta saakelin rehellinen, sen olen havainnut aina siitä asti kuin purjehdin hänen laivallaan... En minä olisi voinut kääntyä paremman puoleen tässä asiassa?"

Tuossa lauseessaan oli ukko aivan oikeassa; sillä tämä niin kutsuttu patruna, tukkukauppias ja ritari, sittemmin valtioneuvos Hanno Niklas Schwan, oli kaikin puolin kunnioitettava ja rehellinen mies, joka mielellään auttoi köyhää neuvolla. Ukko Striid saattoi sentähden täydellä syyllä olla tyytyväinen kassansa hoitajaan, ja niinpä hän olikin: sillä hän tiesi rahainsa olevan hyvissä käsissä.

"Kuinka rikas olisin voinut olla, jos olisin ymmärtänyt säästää aikanani!" sanoi hän astuessaan kotihin päin. "Huonoa on olla tuhlari. En minä koskaan olisi voinut luulla kymmenestä riksistä tulevan niin paljon... sehän on koko melkoinen rahasumma. Mutta kuinka hitolla nyt voin luuvaella perille joutumatta karille? Totta puhuakseni en minä voi saada sitä pientä alusta tottelemaan peräsintä. Minun täytyy hakea joku uusi väylä merikartaltani... Hei nytpä se on käsissäni, sanoi entinen mies kun koetti ottaa auringonsädettä kourahansa?"

Tuon hiljaisen juttelemisensa jälkeen, astui ukko muhkealla tervehdyksellä rouvan luo, joka tuli hymyellen häntä vastaan ja kysyi, mitenkä kauppa oli käynyt.

"Paremmin, kuin olisi voinut aavistaakaan!" vastasi ukko. "Minä olen tehnyt merimatkan, joka on tuottava sata prosenttia voittoa laivanomistajalle?"

"Oikeinhan te saatatte minut hämmästyksiin?"

"Niinpä luulisin, hyvä rouva... En itsekään oikein ymmärrä, kuinka kävi; mutta saakelin hyvä onni on minulla ollut tällä matkallani... olisin melkein valmis nostamaan lippuani mastonhuippuun... Nyt ei teidän, hyvä rouvaseni, tarvitse tehdä niin paljon työtä öillä?"

"Mikä on tapahtunut, joka tekee teidän niin iloiseksi", kysyi rouva uteliaasti; sillä hän näki ukon koko käytöksestä, että jotakin erinomaista oli tapahtunut.

"Asian laita on se, rouvaseni", jatkoi ukko, "että minulla on iloinen uutinen kerrottavana. Rouvan teoksilla on erinomainen menekki; sillä ne ovat niin saakelin hienot ja somat, oikein kuin jos olisivat tuodut suorastaan Kiinasta; mutta rouva myö ne liian halpaan. Niin minä koko ajan olen ajatellut ja niin ajatteli eräs kauppias Läntisellä Pitkälläkadulla, joka osti ne minulta kaikki yhtä aikaa tänään. Hän sanoi tämän jälkeen tahtovansa ottaa niin paljon, kuin rouva vaan ehtii valmistaa. Me teimme kohta kauppakontrahdin kaksinkertaiseen hintaan. Hän oli niin innostunut kauppaan, että hän vaati minua ottamaan viisitoista riksiä edeltäkäsin, ja varmuuden vuoksi tahtoo hän joka kuukausi antaa saman verran?"

"Kiitos olkoon Jumalan!" huudahti rouva Woogman ja lensi suorastaan ukon syliin.

Tämä käänsihe toisaalle, ikäänkuin jos ei olisi pitänyt itseään ansiollisena edes tuntemaankaan hänen hengähdystänsä. Hän sentään iloitsi sydämmessään tuosta sukkelasta jutusta, minkä hän oli saanut rouvan uskomaan.

Ukon juttu ei sentään ollutkaan sulaa valetta, niinkuin lukija kenties luulee; sillä ukko oli todella sopinut erään kauppiaan kanssa, joka pani suurta arvoa rouva Woogman'in teoksiin, niin, että tämä tästä lähin oli saava kaikki nämät teokset, mutta tavalliseen hintaan.

Ilo oli nyt suuri tuossa pienessä kodissa. Rouva Woogman pani toimeen oikean kahvikestin, jossa ei puuttunut voita eikä vehnäleipää. Hän kehoitti ukkoa täyttämään lastihuoneensa, minkä tämä tekikin hyvällä omallatunnolla, koska hän tiesi jossakin määrin olevansa syypää tähän iloiseen kestiin.

"Nyt teidän täytyy luvata minulle jotakin, isä kulta", sanoi rouva Woogman Striidille.

"Mielelläni, jos suinkin voin", vastasi tämä liikutettuna, sillä nuo sanat "isä kulta" vaikuttivat niin kummallisesti häneen.

"Te lupasitte minulle ett'ette enään ryyppäisi ja sen lupauksenne olette te pitäneet", jatkoi rouva. "Nyt teidän myös pitää luvata, ett'ette kiroele... rumaa on alinomaa lasketella kirouksia."

"Saattaa olla, hyvä rouva; mutta, hiisi vieköön, semmoista tottumusta ei niin helposti voi heittää pois; se tippuu kiinni kuin terva... Enkä minä luule, että se on niin kauhean suuri synti. Minä en koskaan kiroo pahassa tarkoituksessa, ja silloinpa meidän Herramme olisi erinomaisen kiukullinen, jos hän pitäisi lukua muutamasta turhasta sanasta... Mutta tahdonpa sentään heittää pois tuon saakelin pahan tapani, jos rouva niin tahtoo... teidän tähtenne tahdon tehdä vaikka mitä, mutta varmaan tiedän ett'en tässä asiassa onnistu.

"Kyllä minä luulen teidän onnistuvan... Ja kun nyt saan niin hyvän maksun teoksistani, toivon minä myös kaikkea hyvää tulevaisuudesta... Nyt saa Kustaa" — se oli vanhimman pojan nimi — "ruveta käymään koulua ja todella oppia lukemaan. Toisia saan itse opettaa, sen verran kun ehdin."

"Ja minä toivon, ett'ei rouva tästälähin tee työtä niin ylenmäärin", virkkoi ukko.

* * * * *

Vaikea on sanoa, vaan totuus toki tunnustettava, että molempain toiveet menivät mitättömiin, kumminkin aluksi. Rouva Woogman teki työtä yhtä paljon kuin ennen ja ukko kirosi yhtä hyvin tästälähin kuin tätä ennen, vaikka miten koetti jättää tuota pahaa tapaa.

Heidän elämänsä kului muutoin mitä rauhaisammin. Kunkin kuun ensi päivänä toi ukko kotiin kolmekymmentä riksiä, joiden edestä rouva luullaksensa oli tehnyt työtä, ja silloin oli tavallisesti pienet kahvipidot, jotka joka kerralta tulivat iloisemmiksi kun molemmat näkivät että hyvin tulivat toimeen.

Ukko, joka sillä aikaa oli jättänyt ryyppimisen, oli raitistunut, virkistynyt sekä ruumiin että hengen puolesta. Hän oli löytänyt yhden, joka piti hänestä, ja samalla jotakin jonka eteen eli. Hän teki siis työtä kaikin voimin ja auttoi melkoisesti kotoa. Talvella hän käveli puita hakkaamassa, mutta kevään tullen jätti ukko maatoimet ja läksi Yrjö-kalastajalle apumieheksi, sillä vasta vesillä oli hän oikein kuin kotona, niinkuin hän itse sanoi. Kun hän sitte joskus tuli kotiin muutama potkiva kala mukana ja rouva iloisesti puristi hänen karheaa kättään, luuli ukko jo nauttivansa samaa suloa kuin kaikki hyvät saanevat haudan toisella puolen.

Tuulisena huhtikuun iltana tuli ukko kotiin erittäin iloisella ja hyvällä mielellä. Hänellä oli koko kasa kaloja mukana ja vielä pieni koira, joka heti oli vikkelille pojille mieleen.

Se oli pieni laheakarvainen villakoira, mustankiiltävä, vaan käpälät valkoiset. Viisaampaa koiran naamaa ei saata ajatella; halkikuono, hieman pystyssä, vilkkaat, tarkkaat, ymmärtävät, kiiltävän ruskeat silmät. Kaikissa liikkeissään osoitti se notkeutta ja kauneutta ja samalla oikeaa järkevyyttä sekä tottumusta seuraelämään joka jo näkyi hänen tervehtimistavastaan. Poikia hän nuolaisi nenän alta tai yli suun ja huiskutteli hännällään kasvoille, mutta rouvaa hän vaan suuteli kädelle ja istui sitte hiljaa ukon viereen.

"Kenen koira se on?" kysyivät kaikki.

"Minun se on", sanoi ukko. "Luullakseni merilintu se kuin minäkin... hiiden sievä elukka. Katsokaa vaan miten viisaalta ja ymmärtävältä hän näyttää,... onpa siinä pojassa sydäntä. Sallittehan, rouva, että minä pidän tuon elukan... eihän se voi niin paljoa syödä?"

"Syököön vähän tai paljon, niin voitte, vaariseni, minun puolestani mielellänne pitää sen. En tiedä miten voisittekaan epäillä sitä, onhan meillä kaikki yhteistä. Koira on tästä päivästä alkain perheemme jäsen, jota kaikki pidämme hyvänä."

"Niin luulin ja sentähden otin hänet epäilemättä mukaani kotiin. Yrjön akka, tuo vanha marakatti, tahtoi pitää tätä omanaan, mutta siihen minä panin puntin eteen ja läksin matkaani. Akka seurasi minua hyvän matkaa toruen pitkin katua; se akka on, näette rouva, koko julma. Jos Herra hänetkin korjaa, niin ei hän lie paha valikoimaan. Minä en koskaan astuisi yli heidän kynnyksensä, jos en väliin pyrkisi vesille. Tänään kävi, tietäkää, navakka tuuli ja laineet kuin kirkon harjat, ja hiisi tiesi miten tämä veitikka yllä pysyi."

"Onko koira parka sitte ollut veden vaarassa?" kysyi rouva, joka oli utelias saada tietää miten ukko oli saanut tuon aarteensa.

"Oikein sattui, sanoi se, jolta nenä meni murskaksi. Olimme tänään vähän ulkosaaristossa hailia pyytämässä. Verkkoa selvitellessäni kuulin haukkumista laineilta, joka minua vallan hämmästytti. Tähystelin joka haaralle ja huomasin vihdoin idästä pienen mustan pilkun. Laskimme sinnepäin ja saimme useamman kiekauksen perästä tämän pikku koiran veneesen. Hän pitelihe käpälillään kiinni lankussa ja on luultavasti kotosin joltakin hukkuneelta laivalta. Nyt on toki koira minun tai oikeammin meidän, omilla käsillänihän minä olen sen nostanut laineista. Olipa hauskaa nähdä miten kiitollinen hän oli vaivastani. Hän huiskutti häntäänsä ja hyppi minua vastaan, aina väliin ikäänkuin ilovirttä veisaten. Kun sitte pääsimme rantaan niin hän oikein tanssi ilosta. Hän on sitte seurannut minua uskollisesti kuin varjoni, vaikka koetteeksi olen jättänyt häntä erittäin hyväilemättä. Kun Yrjön akka tahtoi hänet ottaa, vetäytyi hän varovasti jalkojeni väliin ja osoitti tyytymättömyytensä äkäisellä ärinällä. Hän vainusi varmaan pahaa ja sen vuoksi pidän hänestä."

Näitten tietöin jälkeen, joita koko perhe tarkoin kuunteli, osoitettiin koiralle erinomaista ystävyyttä. Rouva Woogman antoi hänelle viimeisen maitotilkan ja pojat olivat vallan tukehduttaa hänet hyvälemisillään.

"Mikä sen nimi on?" kysyivät pojat monta kertaa saamatta vastausta, sillä ukko ei vielä ollut ennättänyt tuumata sopivaa nimitystä.

"Se on löytölapsi, jolle meidän pitää antaa nimi", sanoi rouva.

Hän otti käteensä muutaman tipan hajuvettä, kaatoi koiran päähän ja lausui juhlallisesti:

"Minä kastan sinut nimelle Friid; sillä minä toivon että sinä tulet rauhana ja siunauksena kotiimme."

"Arnon", huokasi ukko ja lisäsi vähän mietittyään, "hyvin sopiva nimi." — Että elämää kestäisi, on maailmassa tarpeen sekä riitaa että rauhaa [Ruotsin sana, _strid_ merkitsee suomeksi taistelu, riita, _frid_, rauha. Suom. muist.], muutoin kaikki kuolisi turroksiin.

"Se joka ei ole kokenut myrskyä, ei myöskään voi antaa oikeata arvoa tyvenelle. Koko maailma on täynnä taistelua ja rauhaa... koira ja minä olemme kuva maailmasta vähäisyydessä... Saakelin sukkela keksintö."

"Koska tässä on ristiäiset", sanoi rouva leikillisellä hymyilyllä, "niin minä saan kunnian tarjota läsnä olijoille kupillisen teetä."

Pian oli höyryävä teekannu pöydällä. Rouva tarjosi ystävällisellä hymyilyllä vierailleen. Hän ei voinut saada heitä ottamaan vastaan tarpeeksi. Hän jutteli ja puheli ukon kanssa, niin että hän ennen pitkää oli saanut hänet syömään koko puolen tusinaa makeita vehnäleivoksia, jotka olivat hänen omasta kädestä lähteneet, jonka tähden ukko ei millään tavalla voinut kieltää ottamasta niitä vastaan. Rouva ei suinkaan unhoittanut koiraakaan, joka oli saanut oikein kunniasijan sohvan kulmassa, josta se viisailla silmillä katseli ympärillään olevia.

Niin he yhdesss' iloitsivat Aina aamun koittohon... Vähälläkin ilon saapi, Tyytyväinen vaan jos on.

Tuo uusi perheen jäsen, joksi me täydellä syyllä saatamme sanoa Friid koiraa, oli, jos niin sopii sanoa koirasta, yksi noita harvinaisia luonteita, jotka eivät kadota miellyttäväisyyttään, kun heidän kanssaan lähemmin tutustuu. Sen ensimmäinen astunto kotonäyttämöllä herätti jo suuria toiveita, ja nämä vahvistuivat hänen käytöksensä kautta, joka herätti kunnioitusta ja ihmettelemistä, niinkuin lukija kohta saa kuulla.

Ukko ei ollut monta päivää ollut yhdessä Friid-koiran kanssa, ennenkuin hän huomasi koiran olevan erittäin viisaan ja taitavan kaikenlaisissa konsteissa. Se ei ainoastaan taitanut kaikenlaisia vähempiä kensteja, niinkuin hypätä kepin yli, kiittää ruuasta, kumarrella haukottaen j.n.e. se taisi myös hypätä ylös pitkin pisimmänkin miehen selkää ja ottaa lakin hänen päästään, tanssia tuntikaudet takajaloillaan, välistä etujaloillakin, pitäen silloin toiset kaksi jalkaansa korkealla ilmassa, sekä senkin seitsemän muuta temppua. Paitsi tätä kelvollisuuttaan taiteellisella alalla näytti se myöskin olevansa erinomainen käytännöllisessä elämässä. Se -taisi rahat suussa mennä ulos kaupunkiin ostamaan tupakkaa, vehnäleipää ja muuta, jotka asiat hän aina toimitti tyydyttävästi.

Näiden omaisuuksiensa tähden oli Friid rakastettu ja kunniassa pidetty pienessä perheessä, jossa se poikien silmissä oli vähällä pimentää itse ukko Striidinkin. Koira puolestaan piti paljon heistä kaikista, jota se monella tavalla koetti osoittaa, mutta enimmin se kumminkin pysyi ukon vieressä, jonka rakkain seurakumppani se oli niin unissa kuin hereillä.

Ihmeellistä oli katsella, mikä syvä ja hellä ystävyys vallitsi heidän välillään. He taisivat tunnit pitkät puhella keskenään siten nimittäin, että ukko jutteli ja koira hiljakseen haukkua murisi, hypäten pystyyn ja tarttuen ukon tuuheaan partaan.

Jos ukko Striid sattui menemään ulos, niin ettei koira sitä huomannut, raappi se ovea ja vinkui, kunnes laskivat sen ulos, ja silloin se haki ylös isäntänsä, vaikka hän jo olisi ehtinyt kauvas ulos kaupunkiin. Niin oli ukonkin laita, kun koira oli asialla kaupungissa. Hän silloin ehtimiseen katsahti ulos ikkunasta, eikä saanut rauhaa, ennenkuin koira tuli takaisin.

Eräänä aamuna oli ukko lähettänyt Friidin ulos kaksitoista killinkiä käärittynä nenäliinaan muassaan, millä sen piti ostaman vehnäleipää. Ukko odotti kauvan koiraa, joka vastoin tavallisuutta ei kuulunut tulevan kotiin.

"Joku vahinko on varmaankin nyt tullut koiralle", ajatteli ukko, tarttui hattuun ja keppiinsä, jonka jälkeen hän läksi ulos hakemaan kaivattua kumppaniaan.

Göta-kadun kulmassa, tuli koira hänen vastaansa, mutta ilman leipää ja nenäliinaa. Se oli erittäin surullinen, Friid parka! Se ulvoi ja pudisti päätään, juosten alas katua pitkin. Ukko tajusi, mitä koira tarkoitti, ja seurasi perästä.

Kun he tulivat torille, seisahtui koira muutamain torimatamien eteen. Se katseli heitä tarkkaan kotvasen aikaa, jonka jälkeen se syöksi erästä lihavaa punaposkista eukkoa vastaan ja rupesi haukkumaan kaikin voimin. Ukko lähestyi nyt tätä matamia ja lausui vähän vihaisella äänellä:

"Hyvää päivää Yrjön matami! Te olette varmaankin tältä koiralta ottaneet nenäliinan, johon oli vähän rahaa käärittynä."

Yrjön matami rupesi nyt haukkumaan ukkoa sanoilla semmoisilla, ett'emme tahdo niitä tässä mainita.

Kun hän vihdoinkin oli lopettanut pitkät lorunsa, astui eräs toinen vaimo esiin ja sanoi:

"Teidän syytöksenne on oikea, vanha Striid! Koira ostaa aina leipää minulta, joka olen rehellinen. Tänäänkin sai se minulta kahdentoista killingin edestä vehnäistä, jonka minä huolellisesti käärin nenäliinaan ja annoin sille. Kun se sitten oli menossa matkoihinsa, sattui se laskemaan kannettavansa maahan tähän matamin eteen, joka paikalla otti sen ja potkaisi vielä päälle päätteeksi koiraa. Se on sitten pitkän aikaa seisonut tässä haukkuen, elukka raukka."

"Kiitoksia paljon sanoistanne", sanoi Striid. "Minä kyllä arvasin, ett'ei koira olo ostanut siltä marakatilta, sillä se tuntee hyvin, niinkuin minäkin, sen ruudin."

"Tänne pian vehnäset, matami!" — ärjäsi ukko nostaen keppiään valmiiksi lyömään Yrjö-kalastajan vaimoa.

Tähän käskyynsä sai hän matamin hampaattomasta suusta uuden joukon haukkumasanoja, jotka olivat vielä törkeämmät kuin äsköiset.

Ukko tiesi kyllä, ett'ei hän mitenkään olisi voinut puolustaa itseään paljaalla suullaan: sillä harvat ihmiset maailmassa lienevät niin suupalttia, kuin oikeat Tukholmin matamit: hän siis alkoi antaa keppinsä tanssia paksun matamin selkää pitkin.

"Lyökää päälle vaan, niin saamme paistia", huusivat ympärillä seisovat, matamit, jotka mielellään kärsivät selkäsaunaa, kun ei oma selkä ollut kysymyksessä.

Ja ukko löi aika lailla, koira haukkui ja matami kiljui, kunnes kaksi polisia tuli väliin ja teki lopun leikistä.

Pitkän kinan perästä sai ukko saatavansa ja matami sopivan varoituksen, jonka jälkeen riita oli lopussa.

Kun ukko oli tullut kotia, puhui hän kohta rouvalle mitä oli tapahtunut.

"Se oli Yrjö-kalastajan akka", sanoi hän, "joka oli tehnyt koko kiusan ja olipa sentähden oikein hauskaa saada vähän pyykittää sitä vanhaa nahkaa."

"Se oli hyvin pahasti tehty, isä hyvä!... Ettekö te kadu käytöstänne?"