Part 2

Luutnantti Launo ei viitsinyt asiaa enää ajatellakaan. Hän levitti Iltalehden eteensä ja ryhtyi lukemaan.

Yht'äkkiä jokin kova esine ponnahti sanomalehteä vastaan ja luisui hänen syliinsä. Se oli iso, kaunis, punaposkinen omena.

Veikko-Ilmari katseli äkisti ylös, kun samassa toinen samanlainen omena osui lehteen ja putosi lattialle.

Mitä hittoa, kummitteliko täällä?

Eteisen pimeästä oviaukosta kuului vallatonta naurunkikatusta, ja nuori tyttö hyppäsi riemuiten sisälle saliin.

Mutta Veikko-Ilmarin nähdessään hän äkkiä pysähtyi keskelle lattiaa ja jäi suu auki tuijottamaan häntä. Tytöllä oli päässään märkä ylioppilaslakki, ja hänen päällysvaatteistaan valui vettä salin hienolle turkkilaiselle matolle.

Hänellä oli vielä kolmas omena kädessään, mutta sen hän hämmästyksissään pudotti lattialle, keskelle vesilätäkköä.

— Mitä hittoa! huusi tyttö. — Minä luulin että se oli Nisse!

Veikko-Ilmaria rupesi hymyilyttämään. Tytön ilmeinen hämminki teki hänet sitäpaitsi aika sieväksi. Hänessä on ujoa aito maalaisuutta, ajatteli Veikko-Ilmari ja nousi seisomaan.

— Ei, minä en nähtävästi kylläkään ole Nisse, minun nimeni on Launo. Te olette luultavasti neiti Kyllevi Selin?

Kyllevi ei vieläkään ollut toipunut hämmästyksestään. Hän katseli Veikko-Ilmaria kuin ilmestystä.

— Kiitos omenasta muuten, sanoi Veikko Ilmari. — Se on aika hyvän näköinen.

Häntä rupesi kovasti naurattamaan.

Silloin tyttökin purskahti nauruun. Hän nauroi kauan, makeasti ja heleästi.

— Voi jusupoffi sentään, kun minä luulin teitä Nisseksi! Mutta mitä myrkyn pakanaa teidän piti mennä piiloon sinne sanomalehden taakse. Oma syynne!

— Ei se mitään tee, nauroi Veikko-Ilmari. — Tämähän on hyvin miellyttävä tapa tutustua. Toivottavasti ette aivan kovasti pettynyt, kun sanomalehden takaa ei ilmestynytkään Nisse, vaan ainoastaan minun vähäpätöisyyteni.

— Mitä vielä, sanoi Kyllevi ja puristi hänen kättään. — Te olette nähtävästi visu poika, tekin.

— Toivottavasti, sanoi Veikko-Ilmari ja purskahti uudelleen nauramaan.

— Ei mutta teillähän on oikein univormu! huusi Kyllevi samassa. — Kas kun en heti hoksannutkaan. Luulin teitä vain tavalliseksi siviiliaasiksi.

— Niinkö?

— Taidatte olla korkeakin herra? Antakaas kun syynään.

Tyttö oli tarkasti katselevinaan hänen pukuaan.

— Sanokaa nyt kaikin mokomin, mikä raali te oikein olette.

— Raali? kysyi Veikko-Ilmari.

— Niin, että kenraali vai korpraali vai mikä raali te olette? Minä olen nimittäin niin juupelin intreseerattu sotilashenkilöistä.

— Arvatkaa!

— Ehkäpä vääpeli! tokaisi tyttö.

— Kuinka niin?

— Meillä Peräkulmalassa oli nimittäin korkein saavutus eräs vääpeli. Mutta voi herran pieksut, kyllä sillä pojalla oli sitten kanssa heiloja perässään kuin Vilkkilässä kissoja!

— Te ette siis tunne mitään korkeampaa militääriä kuin vääpelin? kysyi Veikko-Ilmari ihmetellen.

Mutta itsekseen hän ajatteli: ilveileeköhän tyttö kanssani vai mitä?

— Juu, tunnen, sanoi Kyllevi, ja Veikko-Ilmari oli huomaavinaan veitikan hänen silmäkulmassaan.

— Tunnenhan minä sentään yhden majurinkin. Mutta hän on vain sellainen vironsankari...

— Vai vironsankari!

— Niin, sellainen otus, joka oli Virossa muonitusmestarina tai minä lienee ollut. Sellainen rintamantakainen, ymmärrättehän — joka ei yhtään tapellut.

— Vai sillä lailla. Mutta en minäkään sodassa yhtään tapellut, valitettavasti.

— Mikä kumma te sitten oikein olette? kysyi tyttö, ja hänen silmänsä välähtivät taas veitikkamaisesti.

— Minkä te mieluimmin soisitte minun olevan? Ei suinkaan vain majurin?

— Ei toki. Antakaas, kun minä ajattelen. Kapteeneista minä en tykkää, sillä niillä on tavallisesti viikset... Niin, älkää naurako, kuvissa kumminkin kaikilla kapteeneilla on viikset — kyllä minä nyt niin paljon strategiasta tiedän. Siis kapteeni te ette saa olla, ettekä myös vänrikki, sillä kaikki vänrikit ovat vain tavallisia poikanulikoita.

— Kuuluuko sekin strategiaan?

— No, ettekö te sitä tiedä? Minä en ainakaan piittaa vänrikeistä. Mutta luutnanteista! Voi, jos te olisittekin luutnantti!

— Mitä sitten tapahtuisi?

— Silloin minä vissiin — rakastuisin teihin!

— Oho! No hyvä, minä olen todellakin luutnantti!

— Hallelujaa! huusi Kyllevi ja tanssi pari polkkakierrosta salin matolla taputtaen samalla käsiään ihastuksesta.

Veikko-Ilmari nauroi huvitettuna.

— Mutta kuten sanottu olen siinä suhteessa sen vironsankari-majurin kaltainen, etten minäkään koskaan tapellut sodassa.

— Ihmeitäkö te sitten teitte?

— Minä lensin.

— Lensitte?

— Niin. Liitelin ilmassa. Olen ilmailuluutnantti.

Veikko-Ilmari odotti nautinnolla tiedonantonsa aikaansaamaa vaikutusta. Ja se ylitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa.

Kyllevi tuijotti nimittäin häntä ensin vähän aikaa, ja sitten — hyppäsi suoraa päätä hänen kaulaansa!

— Voi nyt Luojan lykky! Minä siis tunnen lentäjäluutnantin!

Samassa ilmestyi hovineuvoksetar eteisen ovelle ja Elvi ruokasalin ovelle. He jäivät kumpikin hämmästyksestä sanattomina katselemaan kuvaelmaa.

Kyllevi ei huomannut mitään, mutta Veikko-Ilmari luonnollisesti punastui korviaan myöten ja koetti irroittaa Kyllevin kädet kaulastaan.

— Heleijaa! sanoi Kyllevi vielä.

Mutta sitten hän äkkiä huomasi.

— Kas täti. Hyvää iltaa, täti, huusi hän kadottamatta mielenmalttiaan ja juoksi syleilemään rouva Lacksonia. — Terveisiä Joutsenlahdesta.

— Hyvää iltaa, lapseni. Hyvä, että löysit tänne. Jaha, herrasväki näkyy jo tehneen tuttavuutta.

Hovineuvoksettaren ääni vaikutti hieman happamelta, ja hän kääntyi jäykästi Veikko-Ilmarin puoleen.

— Suokaa anteeksi, luutnantti Launo, hän on niin lapsi vielä...

— Ei, se ei ole totta, en minä enää mikään kakara ole! Ai jes sentään, olenkohan minä ehkä taas käyttäytynyt sopimattomasti? Isäkin sanoo minua aina silloin lapseksi, kun minä olen käyttäytynyt sopimattomasti.

— Oi, ei mitään, rouva Lackson, minä vakuutan, sanoi Veikko-Ilmari. — Syy oli kokonaan minun puolellani, minä vain yllytin neitiä tässä.

— Ohoo, huusi Kyllevi. — Älkää te yhtään ruvetko uhrilampaaksi! Minä otan kyllä tämänkin syyn päälleni. Täällä niitä on entisiäkin.

Nyt tuli Elvikin esille ruokasalin ovesta.

— Sinä et ole todellakaan yhtään muuttunut, Kyllevi! sanoi hän kuivasti. — Terve tuloa Helsinkiin muuten.

Elvin perästä tuli Maire, joka oli saanut kuivat vaatteet ylleen.

— Kyllevi, hei! sanoi hän. — Missä sinä lapsikulta olet honglannut näin kauan?

— Niin, kysykää sitä, kun ei kukaan ollut asemalla vastassa, sanoi Kyllevi.

— Maire, senkin tomppeli, luonnollisesti myöhästyi. Sanoi tulleensa vain muutaman minuutin junan tulon jälkeen. Sinulla arvatenkaan ei ollut malttia odottaa, sanoi Elvi.

— Hittoako minä siellä sateessa olisin jurottanut. Oli siellä junassa muuten muuan lääketieteen kandidaattikin, joka olisi mielellään tullut minua saattamaan, mutta kun hänen mammansa tai tanttansa, mikä lie ollut, oli häntä asemasillalla vastassa, niin minä sanoin, että menköön vaan, kai minä yksinkin osaan.

— Lääketieteen kandidaatti? kysyi Maire uteliaana. — Tutustuitko sinä häneen junassa? Mikä hänen nimensä oli?

— Jukolauta, sitä minä en yhtään muistanut kysyä, sanoi Kyllevi. — Nätti poju se joka tapauksessa oli, ja minä lupasin mennä sen kanssa leffandeen, jahka seuraavan kerran tavataan.

— Eläviin kuviin vieraan herran kanssa! Ei mutta Kyllevi.

Rouva Lackson oli kauhuissaan.

— Mitä pahaa siinä muka olisi? Ei suinkaan hän minua syö. No niin, nyt hän ainakin meni matkoihinsa sen tantan kanssa, ja kun minä olin siellä asemalla aikani odotellut, otin kapsäkkini toiseen käteen ja omenakorin toiseen ja lähdin luikkimaan... Ai, olin ihan unohtaa, tädille lähetettiin korillinen Joutsenlahden omenia, oikein hyviä, siitä isosta puusta, joka on salin ikkunan alla. Ne ovat korissa tuolla tampuurissa, jassoo, näkyy niitä pari täällä lattiallakin olevan...

— Kiitos, lapsukaiseni, sanoi rouva Lackson, nyt jo ystävällisemmin. — Ja tätä kamalaa koppaako sinä olet kantanut koko kaupungin läpi?

— Luonnollisesti, kun minulla se kerran oli mukana vaunussa, niin että sain eväitä siitä matkalla. Sen lääketieteen kandidaatin kanssa jo söimme aika lailla.

— Sinä siis muistit osoitteemme? kysyi Elvi.

— Mitä vielä! Siinähän se tikki juuri olikin. Niin, minä nimittäin kyllä muistin niin paljon kuin että sen kadun piti olla jonkin upseerin niminen, mutta kun en minä varmasti tietänyt, minkä arvoinen se oli, oliko se Luutnantinkatu vai Kapteeninkatu vai ehkä Majurinkatu. Mutta koska minä tykkään eniten luutnanteista, niin päätin, että se olisi Luutnantinkatu.

— Hm, hm! pani Veikko-Ilmari.

— Varjele, siunaa sitä tyttöä, naurahti rouva Lackson.

Mutta Kyllevi jatkoi rauhallisesti:

— Kysyin siis torille päästyäni yhdeltä hyvin reilunnäköiseltä herrasmieheltä, missä Luutnantinkatu sijaitsee.

— Käännyitkö sinä tuntemattoman herran puoleen? huudahti Elvi. — Lapsi parka!

— No mutta en suinkaan nyt vanhojen muijienkaan! Ei ämmät koskaan tiedä yhtään mitään.

— Olisit nyt edes poliisilta!

— Pyh, pollareista minä viis, kun parempiakin on tarjolla. Ja se oli hyvin kunnianarvoisen näköinen herrasmies, oikein gentlemanni! Sillä oli niin kauniit ruskeat silmät ja pehmeä haaveellinen suu...

— Säästä meitä yksityiskohdista, minä pyydän, sanoi Elvi. — Sinä siis käännyit hänen puoleensa ja...

— Ja kysyin, että voisiko hän neuvoa minulle tien Luutnantinkadulle. Hän hymyili. Olisitte nähneet hänen hymyänsä, hänellä oli niin autuaallisen sielukas hymy... Ihan presiis niinkuin teillä nyt juuri, luutnantti! Aivan sama enkelimäinen väre huulien ympärillä.

Veikko-Ilmari punastui taas.

— Mutta minä pyydän, neiti Selin, sammalsi hän.

— No, no, ei siitä tarvitse punastua. En minä mitään pahaa tarkoittanut.

— Ehkä sinä olisit hyvä ja jatkaisit kertomustasi, sanoi Elvi hieman terävästi. — Sinä siis kysyit siltä tuntemattomalta herralta...

— Että missä Luutnantinkatu on. Ja hän hymyili minulle ihan kuin tuo tuossa äsken, siitä ei päästä mihinkään.

— Ja sitten? Hän kai puhui jotakin myöskin. Vai ilmaisiko hän ajatuksensa pelkillä hymyilyillä?

— Oi, hän puhui paljon. Hän sanoi, ettei sellaista katua ollut olemassakaan. Minä kysyin, oliko Majurinkatua, mutta hän kertoi, ettei ollut sitäkään. Johon minä sanoin, että tämä on huono kaupunki. Hän hymyili taas autuaallista hymyään ja ehdotti Kapteeninkatua. Niin me sitten lähdimme talsimaan Kapteeninkatua kohti, ja hän oli tavattoman kohtelias ja pyysi saada kantaa kapsäkkiäni. Mutta minä annoin hänelle omenakorin, koska kapsäkissä oli kaikki minun mammonani. Ja sitäpaitsi omenakori painoi enemmän. Se taisi muuten painaa hänelle vähän liian paljon, sillä jonkun ajan perästä hän pani sen kadulle ja sanoi että hyvästi nyt, hänellä oli pikkuisen kiire, ja nosti hattuaan ja lähti luikkimaan.

— Mikä roisto! Hyvä että pääsit hänestä niin vähällä, sanoi Maire.

— Ensin hän kyllä kovasti ehdotti, että voisin tulla hänen luoksensa yöksi, kun emme muka löytäisi Kapteeninkatua pimeässä. Hän kehui itsellään olevan yksinäisen poikamiehen asunnon, oli huone ja alkoovi, minä kyllä saisin nukkua alkoovissa hänen sängyssään ja hän menisi sohvalle maata.

— Hirveätä! huudahti hovineuvoksetar. — Mitä sinä siihen sanoit?

— Minä sanoin, että haetaan Kapteeninkatu ensin, kyllä minä numeron sitten tiedän, kun vain katu löytyy. Mutta itsekseni ajattelin, että voisihan sitä sinne sen herran luoksekin mennä, ellen löytäisi tänne.

— Kauheata! Olisitko sinä uskaltanut? kysyi Maire silmät selällään.

— Hyväinen aika, enhän minä olisi ruvennut kadullekaan nukkumaan. Ja minulla oli vietävän uni, minut herätettiin jo puoli viideltä tänä aamuna.

— Ei mutta lapsi, sinä et tiedä mitä sinä puhut, huokasi hovineuvoksetar.

— Olisiko se sitten ollut niin vaarallista? Kyllä minä nyt aina yhden miehen aisoissa pidän.

— Mutta...

— Nyt siitä kumminkaan ei tullut mitään, sillä minä löysin tänne ja eteisen ovikin oli vielä auki, joten pääsin vallan komiasti sisälle. Minua kai jo vähän odotettiin? Jassoo, Nisse, hyvää iltaa, mitä kuuluu?

Nisse oli tullut kotiin ja tervehti Kylleviä.

— Morjens, Kyllevi. Vanha rauha. Hauskaa että löysit tänne. Sinulla on, näemmä, omenia mukanasi. Jaha, hyviä vaan ovat, niinkuin Joutsenlahden omenat ennenkin.

— Vanha hyvä makunsa niissä on, vakuutti Kyllevi. — Ottakaa tekin, luutnantti. Kas tuossa on oikein hemasevan punainen ja kypsä...

5.

— Kyllä tämä lain lukeminen on sentään vietävän haljua! sanoi Kyllevi ja paiskasi muistiinpanovihkonsa pöydälle. — Oletteko te kahden kotona?

Hän oli juuri tullut yliopistolta luennolta ja tavannut ainoastaan Nissen ja Mairen ruokasalissa kahvipöydän ääressä.

— Äiti on ulkona visiitillä ja Elvi on vetäytynyt huoneeseensa. Hän kirjoittaa esitelmää, sanoi Maire.

— Olet siis jo ehtinyt suuttua juridiikkaan, sanoi Nisse. — Annahan kuppisi, niin kaadan kahvia.

— Kyllä se on vissiin vihoviimeistä. Ja minä kun vielä niin kovalla touhulla tänä aamuna laitoin itseni prosessiopin luennolle. Enkä sitä sitten ymmärtänyt, en viiden pennin edestä. Se oli sitten kuivaa kuin Saharan erämaa! Vähän kermaa vielä, kiitos.

Ja ajatelkaas, Arma Walli, senkin kenokaula västäräkki, vakuutti että laki on hänestä mielenkiintoista ja jännittävää!

— Hm, sanoi Nisse. — Hän ajatteli kai sitä kohtaa lakikirjassa, jossa puhutaan avioliitosta ja avioerosta ja niiden yhteydessä olevista seikoista.

— Onko siinä jotakin jännää sitten? kysyi Kyllevi uteliaasti.

— Varmasti, siellä on semmoisia paikkoja, jotka eivät ainakaan ole sopivia nuorille tytöille.

— Voi juutaksen kanahäkki, silloin minä tahdon lukea sen ihan viivana. Onko sinulla se kirja täällä, Nisse?

— Ei mutta Kyllevi! sanoi nuhtelevasti Maire. Hän oli aina yhtä hyvinkasvatettu.

— Ei minulla sitä ole, mutta kysy Arma Wallilta. Et sinä muuten noin ilman muuta pääse lakikirjoja tenttimään, sinun pitää ensiksi tutkia historiaa ja filosofiaa ja kansantaloutta.

— Pyh pihkaa, mitä minä niillä teen, sanoi Kyllevi ja kaatoi itselleen toisen kupin. — Avioliittolakia minä tahdon lukea.

— Älä huoli ollenkaan ruveta sen juridiikan kanssa, neuvoi Maire. — Lukisit kieliä ja estetiikkaa mieluummin, niinkuin minäkin. Se on niin yleissivistävää.

— Tai menisit keittokouluun saman tien, sanoi Nisse. — Naimisiin sinä kumminkin joudut.

Kyllevi veti kulmakarvansa yhteen ja oli miettiväisen näköinen.

— Voi lapsikullat, jos te tietäisitte, mitä tavattomia ristiriitoja olen saanut kärsiä tämän uranvalitsemisen tähden, niin ette nauraisi. Itse olisin kaikkein mieluimmin tahtonut mennä sirkukseen...

— Sinne sinä kyllä olisit sopinutkin!

— Mutta isä tahtoi, että lukisin agronomiaa, koska minä kuitenkin tulevaisuudessa perin Joutsenlahden, ja silloinhan minun täytyy osata hoitaa sitä.

— Senhän voi sinun tuleva miehesi tehdä.

— Mitä myrkyn pakanaa sinä Nisse aina keskeytät minua! Ellet pidä suutasi vähän soukemmalla niin...

— Tapelkaa sovinnossa, lapset! sanoi Maire.

— Kun tuo Nisse aina mokottaa. No niin, minä tahdoin sirkusratsastajattareksi ja isä tahtoi minua agronomiksi. Renki-Kustaan mielestä taas autonkuljettajalla oli kaikkein mukavin ammatti. Ajattelin siis vähäisen sitäkin, mutta sitten minä tapasin Arma Wallin kesällä laulujuhlilla. Hän pääsi ylioppilaaksi keväällä samalla kertaa kuin minäkin, ja hän ehdotti että rupeaisimme molemmat lukemaan lakia. Se oli muka niin tyylikästä. Ja nyt minä viime viikolla kirjoittauduin lainopilliseen tiedekuntaan. Mutta kyllä se sittenkin oli vähän vajaa, etten minä mennyt sirkukseen. Harmitti monta päivää sitten perästäpäin. Elvi hei! Mitä sinun rauhaasi kuuluu? Olet kuin nukkuvan rukous. Tai kuin kuollut kiinalainen.

Elvi oli tullut huoneestaan silmät sumeina ja tukka epäjärjestyksessä.

— Antakaa minulle vähän kahvia, lapset. Olen kirjoittanut koko päivän, niin että silmiä kirvelee. Illalla on osakunnan kokous, ja silloin minulla pitää olla alustus keskustelukysymykseen valmiina.

— Mistä siellä sitten nyt taas pitäisi plärrättämän?

— Mutta Kyllevi, etkö sinä ollenkaan seuraa aikaasi! Luonnollisesti siitä katalasta seurasta, jonka muutamat alaikäiset pojannulikat yliopistossa ovat perustaneet ja jota vastaan meidän kaikkien akateemisten naisten on yhtenä miehenä noustava.

— Ahaa, sanoi Nisse. — »Naiset pois yliopistosta»! Siitähän tulee juhlallinen keskustelu. Sitä minunkin pitää tulla kuulemaan. Vaikka ei meillä Polyteekissä sellaista seuraa kaivata, meillä kun on niin vähän naisia.

— Minä en käsitä, miksi siitä seurasta viitsitään pitää niin tavatonta melua, sanoi Maire. — Haihtukoon omaan mitättömyyteensä.

Elvi kiihoittui.

— Etkö sinä sitten ymmärrä, että sellaisen seuran pelkkä olemassaolokin on suoranainen loukkaus meitä naisylioppilaita kohtaan. Meidän täytyy nujertaa ne poikaviikarit.

— Mutta kuule, Elvi rakas, älä huoli kirjoittaa sitä esitelmääsi tai alustustasi, mikä se on, aivan kovin pitkäksi, sillä muuten ei jää ollenkaan aikaa tanssiin sitten perästäpäin, sanoi Kyllevi rukoilevalla äänellä.

— Sinä häpäiset itsesi, Kyllevi! huusi Elvi. — Eikö sinulla ole yhtään aatteellisia harrastuksia? Oletko sinä tosiaankin niin tylsä, että sinä tulet osakuntaan vain tanssimaan ja melua pitämään, niinkuin sen pahempi niin monet keimailunhaluiset ja tyhjät helsinkiläiset perhetytöt tekevät? Jos sinä todellakin luulet...

— Mutta enhän minä niin tarkoittanut, sanoi Kyllevi onnettomana. — Minä olisin tahtonut vain pikkuruikkusen...

Mutta Elvin sanatulva ei ollut enää estettävissä.

— Jos sinä todellakin luulet, että osakunnan kokoukset ovat vain tanssimista ja flörttailemista varten, niin silloinhan ne vain saavat vettä myllyynsä, jotka juuri julistavat, että nainen ei sovi yliopistoon. Tiedätkö, en olisi todellakaan uskonut, että sinä olet noin pintapuolinen ja...

— Hyvästi nyt, tyttäret, sanoi Nisse.

— Minä lähden lavistamaan Pölyyn. Minä en kestä tätä enää.

Ja Nisse lähti.

— Säästä puheesi osakuntaa varten, älä sitä nyt jo meille pidä, sanoi Maire. — Vai onko tämä ehkä jonkinmoinen kenraaliharjoitus?

Elvi nousi.

— Nyt minä menen lopettamaan sen alustuksen, ja teen sen niin pitkäksi että keskustelukysymys kestää koko yön, eikä kukaan ihminen ehdi tanssia kierrostakaan, sen takaan.

— No hyvä! julisti Kyllevi. — Silloin minä en tule koko osakuntaan. Menen mieluummin sinfoniakonserttiin, koska minulla on sinne ylioppilaslippukin jo valmiiksi jonotettuna.

— Ole tulematta sitten, sanoi Elvi ovelta. — Ei suinkaan sinua siellä liioin kaivatakaan.

Mutta silloin Kyllevi äkkiä muisti jotakin.

— Elvi, kuulehan! huusi hän. — Tuleeko sinne se luutnantti?

— Kuka luutnantti?

— No älä nyt ole olevinasi. Se lentäjä tietysti, jolla oli niin autuaallinen hymyily.

— Vai Veikko-Ilmari! Tulee hän, tulee tietystikin minun puhettani kuulemaan, sanoi Elvi ja meni huoneeseensa.

— Hei hellumarei! huusi Kyllevi. — Kyllä minäkin silloin sinne tulen. Ja ihan viivana vielä!

6.

Kyllevi istui osakunnan kokoussalissa Elvin puhetta kuuntelemassa. Tai oikeastaan hän ei paljoa kuunnellut, istui vain tuolillaan ja väänteli päätään koko ajan. Hän katseli sivulleen ja taakseen ja tähtäsi katseensa ovelle päin joka kerta kun se aukeni ja joku myöhästynyt kansalainen tuli varovaisesti sisään. Mutta hän ei kaikesta päättäen nähnyt sitä henkilöä, jota hän haki, sillä sitä myöten kuin aika kului, kävi hän yhä nyrpeämmän näköiseksi.

Lopulta hänen oli enää mahdotonta hillitä itseään, ja kun Elvi samassa lopetti lennokkaan alustuksensa ja keskustelu rupesi kankeasti ja verkalleen pääsemään käyntiin, nousi Kyllevi varovaisesti tuoliltaan ja hiipi klubihuoneen ovea kohti.

Aivan ovensuussa istui Nisse, ja Kyllevi kuiskasi hänelle ohimennessään:

— Eikö sen luutnantin pitänyt tulla tänne, vai kuinka?

— Piti kyllä, sanoi Nisse. — Mutta hän soitti äsken, ettei hän pääsekään Santahaminasta ihan kokouksen alkuun. Hän lupasi tulla vasta vähän myöhemmin. Mitä sinä hänestä tahtoisit?

— Enpä juuri mitään erikoista, sanoi Kyllevi välinpitämättömästi ja luisui nokkelasti ovenraosta klubihuoneeseen.

Klubihuoneen sohvapöydän ympärillä istuivat Irja Heimo, Arma Walli ja Maire. He olivat ottaneet huolehtiakseen tarjoiluhommista ja pitivät itseään senvuoksi etuoikeutettuina istumaan kokouksen aikana klubihuoneessa rupattelemassa.

— Morjens tytöt! sanoi Kyllevi. — Minun täytyy tulla tänne vähän huokaamaan. Siellä sisällä rupesi jo maistumaan sangen pöpörältä. Mitä te hommaatte?

Kyllevi istuutui sohvalle siten että saattoi nähdä avoimesta ovesta suoraan eteiseen.

— Me perustamme yhdistystä »Miehet pois yliopistosta», sanoi Arma. — Toivottavasti sinäkin liityt jäseneksi.

— No ihan viivana vaan, sanoi Kyllevi.

— Saako sen yhdistyksen kokouksissa tanssia?

— Kyllevi, sinä olet patentti! julisti Maire.

— Totta kai siellä tanssitaan, sanoi Irja Heimo. — Nimittäin jos siihen ylipäänsä liittyy miesjäseniä.

— Muuten minä en vaan piittaa koko yhdistyksestä, sanoi Arma.

Kassahuoneen puoliavoimesta ovesta tunkeutui samassa neitosten sieraimiin sakeata tupakansavua. Osakunnan piintyneimmät vanhatpojat istuivat siellä kuten tavallisesti ja polttelivat piippujaan.

Kuuluipa sieltä hiljaista laulunhyrinääkin:

Kun Jerikon muurit ne valloitettiin, ei naisia tarvittukaan.

— Tuo oli Jukka Jakkulan ääni, julisti Irja Heimo. — Hävytöntä laulaa tuollaisia.

Osakunta kun naisilta valloitettiin, ei suutamme soitettukaan, vaan yksin me nurkassa murjotettiin ja poltimme piippua vaan.

Tytöt katselivat ovelle päin vihasta leimuavin silmin. Vain Kylleviä nauratti. Kertosäkeet tunkeutuivat heidän korviinsa selvinä ja voimallisina:

Hiis vieköhön naiset nyt vaan, hiis vieköhön naiset nyt vaan!

— Ihan sappi kiehuu, kun tuollaista täytyy kuulla, sanoi Arma.

Ja Maire virkkoi levollisesti:

— Halveksikaamme heitä viisi minuuttia.

— Tarvitsisivat selkäänsä joka sorkka ja sormi, julisti Kyllevi.

Samassa ilmestyi Jukka Jakkula klubihuoneeseen jotakin lehteä hakemaan sanomalehtihyllyltä. Hän hymyili ja nyökytti ystävällisesti päätään neitosille, mutta he eivät olleet häntä huomaavinaankaan.

— Kuinka siellä sisällä on asiat? kysyi Jakkula Tauno Aavikolta, joka juuri tuli kokoushuoneesta.

— Ilmari Kielo par'aikaa pitää suuren puheensa naisylioppilaita vastaan. Mutta Elvi Lackson ja Tellervo Ilokeimo pitävät urhoollisesti puoliansa. Ilma suorastaan väreilee intohimoisesta väittelystä.

— Aijai, tuumi Jakkula joviaalisesti. — Pitäisiköhän sitä Kielon poikaa mennä auttamaan...

Silloin tyttöjen parissa syntyi levottomuutta. Jakkula tunnettiin taitavaksi puhujaksi, jonka ironisia letkauksia kaikki pelkäsivät.

— Jos Jakkula oikein rupeaa myrkyttämään, niin hän saa kaikki naurajat puolelleen, kuiskasi Maire touhukkaana. — Ja kuinkahan Elvin silloin käy?

— Hänet täytyy estää menemästä sisälle, keinolla millä hyvänsä, sanoi Irja.

Jakkula oli juuri menemäisillään kokoushuoneen ovesta sisälle. Tytöt istuivat neuvottomina.

Silloin Kyllevi äkkiä keksi keinon. Hän katseli Jakkulaa mielistelevin silmin ja rupesi laulamaan:

Tule tänne, poika kulta, anna suuta mulle! Ei tuo mamma torune, ja ei tuo synti olle!

— Ei mutta Kyllevi! sanoi Maire kauhistuneena.

Mutta Jakkula kääntyi ovella eikä mennytkään sisälle ottamaan osaa keskusteluun.

— Tahdoin vain osoittaa, että kyllä täälläkin osataan eri viisuja, sanoi Kyllevi Jakkulalle. — Te kun lauloitte niin hemasevan kauniisti tuolla kassahuoneessa äsken.

Irja teki tilaa Jakkulalle viereensä sohvalle.

— Istukaa nyt kiireimmäksi aikaa, kehoitti hän suloisesti hymyillen.

Jakkula vilkuili sivulleen eikä oikein tiennyt mitä tekisi, mutta sitten hän kuitenkin istuutui tavalliseen flegmaattiseen tapaansa.

Tytöt huoahtivat helpotuksesta.

Mutta kassahuoneesta kuului taas piippuapolttavien vanhojenpoikien surunvoittoinen sävel:

Siks tyttöjen turha on aatella meit' ja hurmaten katsella päin.

Jakkula loi kaipaavia silmäyksiä ovelle päin. Hän oli unohtanut piippunsakin sinne pöydälle. Mutta tytöt piirittivät hänet joka taholta.

On syömmemme kylmä kuin jää, on syömmemme kylmä kuin jää, ei hehkumahan sitä voi sytyttää, se kylmä vain on niinkuin jää.

Sanat kuuluivat taas kiusallisen selvinä kassahuoneesta. Ja Jakkulasta rupesi tuntumaan hieman kuin hän olisi kavaltanut vanhat uskolliset veljensä jäädessään tänne neitosten pariin.

— Onko totta, herra Jakkula, kysyi Irja Heimo, — että osakunnan kaikki kaikessa, meidän yhteinen ystävämme Viljo Holm on joutunut sotaväkeen?

— Totta on, kruunun pöksyissä paseerailee poika nykyään. Osakunnassa on jo pantu toimeen rahankeräyskin, jotta hänelle tilattaisiin »Sotahuuto».

— Mainiota! huusi Irja.

— Minäkin avustan viidellä pennillä, jahka tästä rikastun ja köyhtymästä lakkaan, sanoi Kyllevi.

— Hyvä on, sanoi Jakkula. — Pienimmätkin avustukset otetaan kiitollisuudella vastaan. Kestääköhän kovinkin kauan, ennenkuin te täytätte lupauksenne? Tarkoitan vain, että jos se Holmin poika olisi vähän niinkuin päässyt pois armeijasta silloin jo.

— Ei ole tietoa, sanoi Kyllevi. — Kun on niin haljusti käynyt, että Jumala unohti ne markanlantit minun kelkastani. Hei hellumarei, olisipa minulla miljoona markkaa, niin mitäs muuta kuin ostaisin auton, ottaisin äijän ja lähteä huristaisin ulos maailmalle!

Kyllevi oli innoissaan hypännyt pöydälle istumaan. Huoneeseen oli vähitellen kokoontunut useita osakuntalaisia, jotka eivät viitsineet mennä keskustelukysymystä kuuntelemaan, vaan olivat tulleet osakuntaan vain huvitellakseen ja tavatakseen tuttavia. Ja Kyllevi näkyi olevan jokaisen huomion esineenä.

— Vai autoko se teidän päämääränne tässä elämässä on? kysyi Jakkula.

— Niin justiinsa. Hyvässä kunnossa oleva vähänkäytetty auto. Ostettu vanhanpiian huutokaupasta. Mitäs minun on paremmalla väliä, vanhan ryssänlesken. Ja se mieskin voisi sitten samalla olla sofföörinä, eli kuinka sitä hienosti sanotaan, minä nähkääs olen vähän niinkuin maakalaistunut siellä Peräkulmalan puolella.

Jakkula nauroi katketakseen.

— Jaaha, hyvä tietää, sanoi hän. — Nykyaikaisen nuoren siivettären korkein toivomus on siis mies ja auto. Luvut jätetään luonnollisesti kesken, kun nämä päämaalit on saavutettu. Varsin havainnollinen esimerkki keskustelukysymystä varten tuolla sisällä.

— Miten mielenkiintoista, neiti Selin! puuttui Tauno Aavikko puheeseen. — Te siis avoimesti tunnustatte tahtovanne niin pian kuin suinkin päästä naimisiin.

— Kyllä vallan, mutta en tietenkään teidän kaltaisenne poikaklopin kanssa. En minä pikkuisista mammanpojuista ja räkänokista piittaa. Ei, minusta ei mies ole mies eikä mikään, ennenkuin se on kolmekymmentä täyttänyt!

Kaikki purskahtivat nauramaan, ja Aavikko lensi tulipunaiseksi.

Mutta Kyllevi tunsi olevansa kuin kotonaan. Hän istui tyytyväisenä pöydällä ja heilutteli jalkojaan ilmassa.

— En minä vaan kenenkä kanssa tahansa naimisiin mene, älkää luulkokaan. Kyllä sillä minun tulevalla miehelläni pitää olla kreivinkruunu ja häntä perässä, muuten minä heitän hänet huuthelkkariin. Ei ränttää rookkia sitä räämiä, kun ei se muutenkaan miltään maistu.

— Rakas Kyllevi, älä viitsi huutaa noin kovasti, kuiskasi Maire hänen takanaan. — Sinun meluamisesi kuuluu varmasti kokoussaliin.

— Älä sinä Maire häiritse minun räkninkini sekoitusta. Minä olen niin pirunmoisen riehaantuneella päällä juuri nyt!

— Se on oikein se, ei saa häiritä häntä, huusi Kosti Kaipiakin. — Tiedättekö te, neiti Selin, te olette suurenmoinen! Lyön vetoa siitä, ettei osakunnalla moniin aikoihin ole ollut niin hauskaa kuin nyt.

Osakunnan pojat piirittivät kilvan Kyllevin. Hän oli täydelleen voittanut heidät.

— Kesyttämätön villivarsa jostain Peräkulmalasta, kuiskasi Kosti Kaipia Jakkulalle. Ihastuttavan alkuperäinen. Kerrassaan hurmaavan maakalainen!

— Hm, hm, sanoi Jukka Jakkula. — Vaarallinen otus. Suuren maatilan ainoa perijä. Saa nähdä kuka meidän osakuntamme pojista hänet sieppaa.

— Kun ei vaan jonkin vieraan osakunnan hurmaaja ehtisi väliin, sanoi Kaipia synkkänä. — Näin jentan tässä yhtenä päivänä Fazerilla sen adonismaisen medisiinari Vaahdin kanssa. Tiedäthän, se pitkäkoipinen, suloisesti hymyilevä nulikka, johon kaikki böönat pihkaantuvat.

— Aijai, sanoi Jakkula ja kävi murheellisen näköiseksi.

Kokoussalista työntyi vähitellen yhä lisää osakuntalaisia. Jakkula rupesi jo pelkäämään että sinne vähitellen ei jäisi keskustelua jatkamaan muita kuin inspehtori ja kuraattori sekä alustaja itse.

Kyllevi oli kaiken keskustana. Hän lausui peittelemättä julki suuttumuksensa sen johdosta, että keskustelukysymyksen pitkittymisen tähden ei saatu tanssia. Hän innostui opettamaan muille erästä tanssia, jonka hän vakuutti olevan tavattomasti muodissa Peräkulmalassa ja jota tanssittiin laulun säestyksellä. Sen nimi oli »Kerenski».

Kerenski se leipoi hapantaikinan, suolaksi hän aikoi köyhän Suomen maan. Ai ai, Kerenski...

Silloin Kyllevi äkkäsi luutnantti Launon, joka hänen huomaamattaan oli tullut sisälle ja jäänyt seisomaan ovensuuhun.

Kyllevi pysähtyi keskelle lattiaa ja huusi yli huoneen:

— Hei hellumarei, luutnantti!

Kyllevi harppasi Launon luokse ja puristi kättä.

— Hyvää ehtoopäivää, pruukataan sanoa.

— Hyvää ehtoota, neiti Selin. — Mitä teille kuuluu?

— Siinähän se minun elämäni roikkuu kuin hantuuki naulassa, sanoi Kyllevi. — Entä mitä teille yläilmoihin kuuluu?

— Vanha rauha! Kaunis ilma ja vähän kärpäsiä.

— Eikös sentään tunnu jukran jännältä liidellä siellä korkealla pilvien yläpuolella? kysyi Kyllevi silmät loistaen vilkasta mielenkiintoa.