Part 4

— Muistatko, Veikko-Ilmari, tuota suloista pientä puistoa Montmartressa? Siellä vietimme ihanan kevätillan, muistatko? Kastanjat kukkivat ja läheisestä kahvilasta kuuluivat tangon sävelet. Sinä olit ostanut minulle vanhalta kukkienmyyjättäreltä pienen orvokkikimpun, joka tuoksui lumoavasti...

Kyllevi pani merkille, miten Elvin ja Veikko-Ilmarin katseet kuin muistojen kyllästyttäminä upposivat toisiinsa.

— Ohoo, tokaisi Kyllevi, teillä näkyy olleen yhteinen menneisyys, huomaan minä!

Elvi rypisti otsaansa, mutta Veikko-Ilmari käänsi nauravat kasvonsa Kylleviä kohti.

— Siitäkö tuntuu, pikku Kyllevi-neiti! Mutta ehkä sen sijasta meillä molemmilla, teillä ja minulla, on yhteinen tulevaisuus! Mitä te siitä arvelette?

— Hahahaa! nauroi Kyllevi täyttä kurkkua. — Kylläpä te osaatte!

Kyllevin silmät loistivat. Ja hän rupesi äkkiä innostuneena hoilaamaan:

Hamppari loikki maantien poikki, ja lakki oli kaheliansa, juu!

— Niin meillä Joutsenlahdessa päin lauletaan, selitti hän. — Ja sitten siellä lauletaan yhtä toista kaunista laulua, jota punakaarti aina veisasi, nimittäin että »Köyhä Suomen kansa...» No, mitä te nyt minuun noin tuijotatte niinkuin lehmä uutta navetanovea?

— Ehkä olet ystävällinen ja hieman hillitset itseäsi, pikku Kyllevi, sanoi Elvi. — Kuten ehkä kuulet, soittaa Mia-täti juuri Schumannia salissa, joten vieraittemme mielestä sinun punakaartilaislaulusi varmasti vaikuttaisivat häiritseviltä.

— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi. — Sinä nyt aina olet noin nokka solmussa, kun minä yritän pitää hauskaa.

— Älä huoli kiivastua, sanoi Elvi rauhallisesti. — Tahdoin vain varoittaa sinua, ettet uudelleen tekisi samanlaista skandaalia kuin silloin osakunnassa. Tai kuin toissa päivänä meidän rappukäytävässä.

— Elvi! huusi Kyllevi ja sävähti tulipunaiseksi.

— Niin, ajatteles, Veikko-Ilmari, jatkoi Elvi mitään piittaamatta. — Tulin kotiin päivällisille ja tapasin äkkiarvaamatta paraatirapuissa Kyllevin suutelemassa erästä tuntematonta herraa, jolla oli tyköistuva musta palttoo ja knallihattu. Mikä skandaali! Ennenkuulumatonta!

Nyt se pamahti!

Kyllevi kalpeni äkkiä ja katseli Veikko-Ilmariin. Hän kohtasi Veikko-Ilmarin ällistyneen, surullisen, sinisen katseen. Kyllevistä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi jähmettynyt hänen rinnassaan, kun hän näki tuon katseen. Nyt oli kaikki lopussa!

Kyllevi ei yrittänytkään puhua mitään, ei selitellä. Hän jätti Elvin ja Veikko-Ilmarin vieretysten istumaan empire-sohvalle ja juoksi tiehensä. Hän hiipi läpi salin, missä Mia-täti yhä soitteli Schumannia, ja päätyi lopulta Nissen huoneeseen.

— Mikä sinun on? kysyi Nisse, joka käväisi savukkeita noutamassa. — Mitä varten sinä täällä yksinäsi murjotat?

Kyllevi yritti nauraa.

— Minun rupesi tekemään niin hassusti mieli laulaa sitä laulua. Ja Elvi sanoi, että minä häiritsin. Mutta täällähän ei kukaan kuule.

Ja Kyllevi alkoi:

Köyhä Suomen kansa raappi varpaitansa. Kärsimysten malja jo kukkuroillaan on!

— Eikös ollutkin hauska viisu, vai mitä, Nisse? Ja tämän punakaartilaisten lauluun valkoiset lisäsivät:

Kärsimysten malja on täynnä rapakaljaa!

— Eikös ollutkin nerokasta, vai mitä, Nisse? Hahahaa!

— Kyllevi, sinähän olet hullu!

10.

— Meine Damen und Herren, bitte, kommen Sie hierher!

Tohtori Lo Mahra loi hypnoottisen, voimakkaan katseensa kuulijakuntaan, ja siellä täällä rupesi henkilöitä nousemaan mennäkseen lavalle kokeiluvälineiksi.

— Tämä on huiman intresanttia, sanoi Kyllevi. — Mutta en minä sentään uskalla mennä.

— Te olette varmasti erinomainen meediumi, vakuutti Ensio Vaahti. — Tulkaa te mukaan vaan.

— Enkä tule. Olen ihan varma että epäonnistun ja Lo Mahra lähettää minut takaisin paikalleni. Ajatelkaa, miten hirveätä! Silloinhan koko yleisö luulisi, että minä olen idiootti.

— Kuinka niin?

— Ettekö te kuullut, miten Lo Mahra juuri äsken selitti, että kaikki terveet ihmiset ovat hypnotismille alttiit, mutta eivät idiootit ja mielenvikaiset.

— Mitä turhia. Saattaahan epäonnistuminen johtua myöskin tilapäisestä indispositsionista tai jostain muusta sellaisesta. Ei teidän yhtään tarvitse pelätä olevanne idiootti silti. No, lähdemmekö?

— Ei kuulkaa, totta puhuen, minä en tule. Olen ihan varma, että kesken kaikkea purskahdan nauruun ja pilaan kaiken. Ja minä olen mielestäni matkaansaattanut kyllin monta skandaalia viime aikoina.

— Ahaa, teistä on tullut varovainen ja kiltti, huomaan minä, sanoi Ensio ja katseli Kylleviä hymyillen hiukan ivallisesti.

— Minä olen kehittynyt kovasti viime aikoina, sanoi Kyllevi. — Uskokaa pois, se on ihan totta!

— Hm.

— Ellette usko, niin olkaa herran nimessä uskomatta sitten. Eihän se mikään uskonkappale olekaan.

— Hyväinen aika, jos te vakuutatte, niin...

— Minä olen äskettäin saanut kokea vakavia ristiriitoja, sanoi Kyllevi surullisella äänellä. — Ja sieluntuskat kehittävät aina ihmistä.

Ensio silitteli hellästi hänen kättään.

— Pikku Kyllevi, sanokaa, onko ehkä minulla — tuota noin minulla mitään syytä noihin sieluntuskiin.

Kyllevi katseli häntä hieman hämmästyneenä.

— Teillä? Miksi juuri teillä?

— Ajattelin vain...

Silloin Kyllevi äkkiä purskahti nauruun.

— On, onhan sitä syytä teilläkin! Juur' vissist'. Tehän se juuri oikeastaan kaiken alku ja juuri olettekin. Hahahaa! Mitä varten te tulitte noin nolon näköiseksi, sanokaa?

— En oikein ymmärrä... Kun te nauratte noin kovasti.

— Teistä ne ristiriidat kyllä oikeastaan johtuvat, mutta ei sillä tavalla kuin te luulette, ei, ei ollenkaan!

— Millä tavalla minä sitten luulen?

— Että minä... Hahahaa, se on liian hassua, oikein naurattaa, kun sitä ajattelee. Että minä muka olen — olen pihkaantunut teihin! Niin te luulette. Hahahaa! No, ei teidän silti tarvitse olla noin nöyrtyneen näköinen. Erehtyväthän sitä suuremmatkin psykoanalyytikot.

Ensio Vaahti ei sanonut mitään. Istui vain paikallaan ja jurotti.

Tohtori Lo Mahra kokeili lavalla erään harvinaisen elegantin nuoren naisen kanssa. Daami oli hyvin kaunis ja kauneudestaan tietoinen. Hän hymyili hempeästi ja loi suuren kallisarvoisen hattunsa alta keimailevia silmäyksiä katsojiin päin. Hänellä oli hieno kävelypuku, upeat silkkisukat ja kiiltonahkakengät. Tohtori Lo Mahra vaivutti hänet hypnoottiseen uneen ja käski hänen riisua kengän jalastaan. Neitonen teki itsetiedottomasti työtä käskettyä, ja katso, hienossa silkkisukassa oli iso, ammottava reikä!

Koko yleisö remahti raikuvaan nauruun, ja daami herätettiin.

— Voi jusupätkä! En minä vaan nyt tahtoisi olla hänen pöksyissään, sanoi Kyllevi.

— Nyt on vuorossa eräs minun toverini, muuan medisiinari, sanoi Ensio innostuneena. — Saa nähdä, miten hänen käy.

Tohtori Lo Mahra suggeroi medisiinarin uskomaan, että hän oli velkaa tohtorille kaksikymmentä markkaa. Ja medisiinari veti kuuliaisesti lompakon taskustaan ja avasi sen, mutta — hänellä ei ollut kuin kymmenen markkaa! Enempää ei löytynyt, vaikka hän olisi kuinka etsinyt.

— Kyllä minä nyt kuitenkin menen, sanoi Ensio ja riisui palttoonsa. — Tehkää te miten haluatte.

Ensio kiipesi lavalle, jossa useita muita kokeiluihin tarjoutuvia jo istui tohtori Lo Mahran takana pitkässä rivissä. Kyllevi tarkasti heitä lähempää ja huomasi, että Elvikin oli mennyt sinne. Elvi oli istunut Nissen kanssa jossain etupenkillä, vaikk'ei Kyllevi ollut heitä aikaisemmin huomannut.

Tohtori Lo Mahra tunsi Ension vanhastaan hyväksi kokeiluvälineeksi ja valitsi heti hänet joukosta. Hän totteli sokeasti kaikkia tohtori Lo Mahran määräyksiä. Kun tohtori käski häntä palelemaan, niin koko hänen ruumiinsa värisi vilusta ja hän käänsi takinkauluksensa korville. Sitten tohtori määräsi, että hänen tuli olla lämmin, ja Ensio rupesi heti aukomaan takkinsa nappeja ja läähätti kuumuudesta.

Sitten tohtori määräsi:

— Sie sollen einer Dame eine Liebeserklärung machen!

Ensio katseli häntä hieman epätietoisena.

Mutta tohtori Lo Mahra upotti fanaattisen käärmeenlumoojankatseensa Ension katseeseen, hänen tiukasti yhteenpuristetut kapeat huulensa vavahtivat, ja verisuonet paisuivat hänen ohimoissaan.

— Hören Sie nicht was ich sage! Sie sollen eine Liebeserklärung machen! Sie lieben eine Dame hier, und Sie sollen es uns beweisen.

Kyllevin sydän lensi kurkkuun.

— Herran pieksut, nyt hän varmasti taas tulee minua pussaamaan, ajatteli hän. — Nyt tulee taas skandaali. Mitä ihmettä minä nyt teen! Juoksisinkohan minä tieheni? No voi nyt kauhistuksen kanahäkki!

Mutta Ensio ei huomannut Kylleviä. Hänen katseensa liukui hänen ohitseen ja harhaili kuin etsien pitkin lavalla istuvien naisten riviä. Lopulta se pysähtyi Elviin.

Ension kasvot kirkastuivat äkkiä, hän lankesi polvilleen Elvin eteen ja tarttui hänen käteensä suudellakseen sitä.

Silloin tohtori Lo Mahra herätti hänet hänen hypnoottisesta tilastaan, ja Ensio nousi seisomaan. Mutta hän ei pitkään aikaan hellittänyt katsettaan Elvistä. Lopulta hän kääntyi verkalleen ja kävi istumaan paikalleen Kyllevin viereen.

Kokeiden loputtua he tapasivat Elvin ja Nissen vestibyylissä. Kyllevi esitteli Ension, vaikkakin hieman pamppailevin sydämin. Mahtoikohan Elvi tuntea hänet siitä kohtauksesta porraskäytävässä? Onneksi ei, sillä Elvi suhtautui Ensioon varsin ystävällisesti ja rupesi heti vilkkaasti keskustelemaan hänen kanssaan suggestioni-ilmiöistä. Vaara näytti siis menneen ohitse.

No niin, oikeastaanhan Helsingissä oli varsin monta herraa, joilla oli knalli ja tyköistuva musta päällystakki...

Pitkänsillan luona Kyllevi otti Nisseä käsivarresta ja antoi Elvin kavaljeereineen kulkea edellä.

— Noo, pikku Kyllevi, mitä sinä oikein tuumiskelet? kysyi Nisse.

Kyllevi huokasi.

— Ajattelen vain tämän elämän rasvaisuutta, sanoi hän. — Kyllä se minun elämäni ainakin on niinkuin mädäntynyt aidanseiväs, kuten meillä Peräkulmalassa päin sanotaan. Mutta kun odottaa, niin ehkä se vielä lähtee tästä luistamaan, noin himphamppua ja vähän toista trallia. Ja vähän parempaa kuin tähän asti.

— Tarkoitat, että ilmassa luistaa paremmin kuin maalla?

Kyllevi nauroi.

— Piru sen tietää, mutt'ei sekään mitään sano.

11.

Minä meripojast iloisesta laulun tein, hän paljon kulki meriä, hei ja vei, hän Japanissa neitosia rakasti ja Kiinan tytöt tarkallensa tarkasti.

Kyllevi riisui laulaen päällysvaatteet yltään eteisessä ja meni ruokasaliin.

— Vaiti, Kyllevi, vaiti! kuiskasi Maire häntä vastaan. — Sinä et saa hoilottaa noin kovasti.

— Miks'en? kysyi Kyllevi ihmetellen. — Ei suinkaan täällä keskellä päivää kukaan nuku. Ja tämä on aika viaton laulu, ainakin minun mielestäni.

Mutta Maire viittasi salaperäisesti Elvin huoneen ovea kohti.

— Ei saa häiritä Elviä, kuiskasi hän.

— Niinkö? Kirjoittaako hän taas jotain esitelmää osakuntaa varten?

— Ei, mutta hänellä on vieraita!

Kyllevi vihelsi.

— Ahaa! Jotain tärkeätä?

— Hurjan tärkeätä! Ja ajatteles, minä kun en mitään aavistanut.

Kyllevi heristi korviaan.

— Mitä täällä sitten oikein on tekeillä? Eihän kukaan aamulla, kun minä lähdin luennolle, puhunut yhtään mitään.

— Siellä sisällä on _hän_! kuiskasi Maire innostuneesti.

— Jaa että kuka »hän»? Puhu suusi puhtaaksi, senkin aasi!

— Älähän kiivastu, Kyllevi kultaseni. Kohta saat tietää. Ai jes sentään, kuka olisi sitä meidän Elvistä uskonut!

— No mutta puhu sitten, jumalanluoma, äläkä siinä kenkkuile kuin väärä aisa.

Maire istuutui mukavasti nojatuoliin ja aloitti:

— Juu, katsos, Elvi on...

Rouva Lackson tuli samassa sisään. Hän oli hymyilevän ja myhäilevän näköinen ja vilkutti tytöille silmää.

— Täällä te tytöt vain istutte ja lörpöttelette ettekä välitä minun puuhistani mitään. Auttaisitte nyt edes minua koristamaan kahvipöydän oikein sieväksi. Laupias taivas, onko kello jo noin paljon, ja se Ekbergiltä tilattu kaakku ei ole vielä tullut! Pitäisiköhän sinne soittaa ja kiirehtiä...

— Ei äiti huoli olla levoton, kyllä se tuossa paikassa tuodaan, sanoi Maire rauhallisesti.

Rouva Lackson asetti kukkamaljakon pöydälle ja tuli ohimennen taputtamaan Kylleviä poskelle.

— No, pikku Kyllevi, mitä varten sinä olet noin totisen näköinen? Etkö sinä iloitse Elvin onnesta?

— Elvin onnestako?

— Niin, kun Elvi on saanut niin peräti hauskan ja miellyttävän sulhasen. Minun ymmärtääkseni sinäkin, Kyllevi, olit kovasti mieltynyt siihen nuorukaiseen.

Kyllevi kalpeni ja ryntäsi ylös tuoliltaan. Veikko-Ilmari! välähti hänen aivoissaan. Veikko-Ilmari! Se on siis sittenkin totta.

— Mutta Kyllevi, mikä sinun oikein on? Oletko sinä sairas?

Nisse tuli samassa sisälle ruokasaliin.

— Eikö täällä jo kohta saada kihlajaiskahvia? kysyi hän. — Minun pitäisi nimittäin juuri lähteä Santahaminaan. Soitin äsken Veikko-Ilmarille, ja hän lupasi, että mahdollisesti pääsisin lentämään, koska oli sopiva ilma.

Kyllevin silmät menivät selkoisen selälleen.

— Mitä hittoa! Eikö hän sitten olekaan täällä?

— Täällä? Mitä hän täällä tekisi?

Kyllevin katse harhaili neuvottomana rouva Lacksonin, Nissen ja Mairen välillä.

— No, mutta kuka sitten...? En ymmärrä...

Kyllevi riensi äkkiä eteiseen. Tosiaankin, siellä ei näkynyt tuttua upseerinpalttoota ja lakkia eikä vyötä. Mutta sen sijasta siellä riippui — voi juutaksen kanahäkki! — knallihattu ja tyköistuva musta palttoo!

— Heleijaa!

Kylleviä rupesi äkkiä aivan tavattomasti naurattamaan.

Maire ja Nisse seurasivat häntä eteiseen.

— Ei mutta Kyllevi, sinähän olet aivan hassahtanut!

Kyllevi rupesi hyppimään yhdellä jalalla pitkin eteistä.

— Hahahaa, nauroi hän. — Kyllä tämä elämä on sentään lystikästä! Ja se maailma on kiperä ja kapera kuin pukinsarvi.

Kyllevi juoksi takaisin ruokasaliin ja kumartui kurkkimaan Elvin huoneen oven avaimenreiästä.

— Mutta Kyllevi! sanoi Maire nuhtelevasti.

Kyllevi nauroi.

— Kittiä vielä, ei sieltä mitään näkynyt. Mutta muiskaus kuului, se on sitten vissi kuin aamen kirkossa. Ja Vaahti osaa kyllä pussata!

— Puhutko sinä ehkä kokemuksesta? kysyi Nisse hymyillen vähän ivallisesti.

— Ei saa sanoa, vastasi Kyllevi.

Hän oli mennyt ikkunan luo ja silmäili miettiväisenä ulos kadulle.

— Kuulehan, Nisse, sanoi hän hetkisen päästä. — Joko sinä kohta lähdet sinne Santahaminaan?

— Noin puolen tunnin päästä täytyy lähteä, jotta ennätän laivalle. Kuinka niin?

Kyllevi kääntyi pois ikkunasta ja tuli Nissen viereen sohvalle, siepaten ohimennen pikkuleivän kahvipöydästä.

— Ajattelin vain vähäisen, että jos minä mahdollisesti olisin tullut mukaan, sanoi hän ja pureksi välinpitämättömän näköisenä pikkuleipäänsä. — Launo lupasi kerran, että minäkin joskus pääsisin lentämään. Ja muuten, niin olisihan hauskaa kerran nähdä tuollainen lentokone vähän lähempääkin. Ei mutta nämä pikkuleiväthän ovat harvinaisen hyviä ja onnistuneita! Kyllä huomaa, ettei Elvillä ole tänään ollut aikaa olla kyökissä söhrimässä.

— Käyhän se päinsä, sanoi Nisse hyväntahtoisesti. — Minäpä soitan Veikko-Ilmarille, niin saadaan nähdä, miten asia järjestyy — Ahaa, sanoi Maire nauraen. — Nyt ymmärränkin yskän. Kun sinä, Kyllevi, olet kadottanut yhden ihailijasi, niin ryhdyt heti tarpeellisiin varokeinoihin, ettei toinenkin menisi.

— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi. — Kyllä niitä minulla piisaa. Niinkuin laulussakin sanotaan, että:

Jos harakat ja varikset ja kuusikkonärhit ne olis minun lintujani, niin linnun lihalla ruokkisin minä kaikkia hilsujani.

Rouva Lackson tuli sisälle ruokasaliin.

— No nyt se kaakku vihdoin tuotiin Ekbergiltä, sanoi hän ja laski komeuden pöydälle. — Uskaltaakohan niitä rakastavaisia häiritä? Kahvi muuten aivan jäähtyy.

Mutta Elvin huoneen ovi aukenikin samassa, ja Elvi itse ilmestyi ovelle käsivarsi kiedottuna Ensio Vaahdin käsivarren ympäri.

— Nyt saamme varmasti kahvia, koska Kyllevikin noin iloisesti hoilaa, sanoi Elvi nauraen. — Noo, pikku Kyllevi, etkö sinä onnittele meitä.

Kyllevi astui juhlallisin askelin heidän luokseen ja paiskasi kättä.

— Onneks olkoon ja poikalaps tulkoon! sanoi hän. — Tohtori Lo Mahran suggestionako meidän on tästä liitosta kiittäminen?

— Tavallaan ehkä, mutta ei yksinomaan, sanoi Ensio nauraen. — Minä ainakin rakastuin Elviin jo kun ensimmäisen kerran hänet näin.

— Ohoo, milloinka se sitten oli?

— Silloin yhden kerran porraskäytävässä, kun saatoin Kyllevin kotiin Fazerilta.

Kyllevi punastui hiukan.

— Mitä ihmeitä?

— Ole rauhallinen, Kyllevi, sanoi Elvi hymyillen. — Minä tiedän kaiken. Ensio on tunnustanut. Ja olen antanut anteeksi, sillä silloinhan hän ei vielä tuntenut minua.

Ja Elvi loi rakastuneen katseen ylös Ension kauniisiin kasvoihin.

— Vai niin, onko Kyllevilläkin ollut eroottisia kokemuksia tänä syksynä? kysyi Nisse. — Sitä en olisi aavistanut.

— Kuinkas muuten? sanoi Kyllevi. — Minä olen kokenut paljon tänä ensimmäisenä syyslukukautena Helsingissä. Olen opiskellut kolmessa tiedekunnassa. Ja olen maistellut omenia siitä hyvän ja pahan tiedon puusta, josta Aadam ja Eevakin söivät.

— Oikeinko totta? sanoi Elvi ja taputti häntä ystävällisesti poskelle. — Silloin sinä mahdat tuntea itsesi sangen kylläiseksi tällä haavaa, vai kuinka?

— Huihai, kittiä vielä! vastasi Kyllevi. — Vielä minulla on kaikkein makosin pala siitä omenasta haukkaamatta. Nisse, kuule, emmekö me jo kohta lähde?

12.

— Heleijaa, tämäpä vasta kivaa on! huudahti Kyllevi, kun hänet survottiin lentokoneeseen kiinni, sen jälkeen kuin hän ensiksi oli saanut paksut turkit ylleen ja suuret silmälasit silmilleen.

— Oletteko all right? kysyi Veikko-Ilmari ja kääntyi taakseen katselemaan häntä ohjaajanpaikaltaan.

— Valmis kuin lukkari sotaan, vastasi Kyllevi iloisesti. — Morjens nyt sitten, Nisse, nyt tämä flikk' reissaa!

— Onnea matkalle! huusi Nisse. — Ja koetakin käyttäytyä siivosti, pikku Kyllevi, ettet vielä tipahda alas ja putoa Nikolainkirkon tornin katolle.

— Ole huoleti, minä pidän lujasti kiinni. Ja Launo on sitäpaitsi luvannut, ettei hän tee mitään looping the loop'eja tällä kertaa.

Kone lähti liikkeelle, mutta Kyllevin kummastukseksi se ei heti kohonnutkaan ilmaan, vaan liukui eteenpäin pitkin merenpintaa.

— Mitä ihmeitä, sanoi hän. — Eikö se punkshuneeraa?

— Hieman kärsivällisyyttä vain, sanoi Veikko-Ilmari. — Kohta kohoamme ilmaan.

— Parasta onkin, sanoi Kyllevi hieman nyrpeästi. — Sillä minä tulin todellakin tänne saadakseni lentää enkä uidakseni kuin ankka vesilätäkössä.

Kone nousi hitaasti ylöspäin, kaarteli ja kierteli ilmassa ja kohosi kohoamistaan.

Ja Kyllevi ilmaisi tyytyväisyytensä.

— Aina petraa kuin sika juoksuaan! Nouseeko tämä tämmöinen kapine korkeallekin?

— Breguet-kone saattaa lentää noin kolme- tai neljätuhatta metriä korkealle, vastasi Launo.

— Aijai, ei mennä sentään niin korkealle, eihän? Jos vielä rupeaa pyörryttämään.

— No hyvä, pysytään vähän matalammalla sitten. Pääasia on, että saatte nähdä rakkaan Helsinkimme lintuperspektiivissä, ylhäältä alaspäin.

Ja kohta Kyllevi näki kaupungin kadut ja rakennukset kirjavana karttana allaan.

— Hei hellumarei! huusi hän. — Miten hassua! Tuossahan on Nikolainkirkko ja Senaatintori! Ja nyt me olemme espiksen yläpuolella. Voi jukulauta, jos kaikki minun tuttavani, jotka liikkuvat tuolla alhaalla murheenlaaksossa kuin pikkuruiset kärpäset, tietäisivät että minä täällä heidän yläpuolellaan lennän! Sepä vasta olisi jukraa, eiköstä? Hei, poika, ettekö te kuule? Vai onko täällä ehkä jonnekin naulattuna sellainen plakaatti, että keskustelu kuljettajan kanssa kielletty, niinkuin ratikassakin?

— Ei, jutelkaa te vain mielin määrin. Vaikka kone kyllä surisee niin hemmetisti, että täällä on vähän vaikea kuulla. Viisainta kyllä olisi säästää puhelu siksi kunnes taas olemme maan päällä.

Kyllevi huokasi.

— Hyvä, ei puhuta sitten enää. — Mutta yhtä asiaa minun kuitenkin vielä täytyy kysyä.

Hän kumartui niin likelle Launoa kuin suinkin pääsi ja huusi hänen korvaansa:

— Veikko-Ilmari, rakastatko sinä minua?

Veikko-Ilmari kääntyi äkkiä taakseen ja hänen siniset silmänsä välähtivät, kun katse hänen silmälasiensa läpi osui Kyllevin silmälaseihin.

— Kyllevi! huudahti hän. — Kyllevi, mitä sinä tarkoitat?

— Tarkoitan, että minä rakastan sinua ihan hurjasti, sanoi Kyllevi.

— Rakas, rakas Kyllevi! Tahdotko todella tulla minun vaimokseni?

— Mitä? huusi Kyllevi. — En oikein kuule. Kone surisee niin hirveästi. Etkö voisi pysäyttää sitä vähäksi aikaa?

— Mitä sinä ajattelet?

— Vain pariksi minuutiksi! Rakas Veikko-Ilmari!

Kyllevi kumartui Launon puoleen ja hänen punaiset huulensa lähestyivät houkuttelevasti luutnantin huulia, lähestyivät lähestymistään.

— Mitä sinä teet, Kyllevi. Ei lentokoneessa saa suudella.

— Yksi ainoa pusu vain!

— Kärsivällisyyttä, lapseni. Oma syysi, miksi kielsit silloin Ateneumissa. Minä puolestani rakastan sinua ihan yhtä paljon, vaikka en ylety suutelemaan.

— Kyllä minä vielä otan vahingonkorvausta, uhkasi Kyllevi. — Jahka pääsemme maan päälle.

— Kohta minut ylennetään kapteeniksi, sanoi Veikko-Ilmari. — Ja silloin kai menemme naimisiin, vai mitä, rakas Kyllevi?

— Kii' veti! sanoi Kyllevi. — Minusta tulee siis kapteenska. Hyvä on. Kun aina arvossa ylenee, niin poliisin rouvana kuolee.

Ja hänen silmänsä vilkuilivat suurten lasien takaa.

Sitten häntä äkkiä puistatti.

— Huh sentään, kun täällä tulee kylmä. Olemme vissiin jo hiivatin korkealla. Helsinkiä tuskin enää näkyykään.

— Palatkaamme alas sitten, sanoi Veikko-Ilmari. — Mikä tässä muu auttaa.

Kone rupesi hitaasti solumaan alemmaksi.

— No, Kylleviseni, mitä sinä mietit?

— Ajattelen vain, että eiköhän sittenkin olisi parasta, jos minä jättäisin yliopiston ja menisin sinne keittokouluun? Niin pääsemme kohta naimisiin.

Veikko-Ilmari hymyili.

— Aivan kuten haluat, pikku Kyllevi.

Kohta oltiin taas aivan Helsingin yläpuolella. Kyllevi pelkäsi jo, että kone ihan hipaisisi Kansallismuseon tornia.

Kyllevi imuroi täyttä kurkkua.

— Hei vaan, tästedes minä tahdon lentää jokaikinen päivä.

Veikko-Ilmari ohjasi konettaan Santahaminaa kohden.

— Niinkö, Kyllevi? Sinusta on siis hauskaa olla lentäjän morsian?

— Se on huissin jännää, huusi Kyllevi. — Hei hellumarei!