Part 3

Luutnantti Launo hymyili. Kyllevi ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka teki hänelle samanlaisen kysymyksen.

— Sitä tottuu kaikkeen, sanoi hän. — Kuten ehkä tiedätte, on ensimmäinen päivä hirressäkin aina pahin.

— Mutta ajatelkaa miten hirveätä, jos sattuisi jokin onnettomuus! sanoi Kyllevi silmät suurina.

— Mitä vielä. Ei niitä niin vain satu.

— Juu-u, intti Kyllevi. — Sanomalehdissä puhutaan ehtimiseen lento-onnettomuuksista. Minusta ei mikään ole niin kauheata kuin ajatella nuoren soman upseerin makaavan ruhjottuna maassa koneensirpaleiden alla.

Kylleviä värisytti. Mutta Veikko-Ilmari naurahti.

— Tiedättekö te, neiti Selin, että kun kaikki ympäri käy, niin kyllä täällä maan päällä on paljon vaarallisempi olla kuin ilmassa. Ainakin minua peloittaa paljon enemmän maata omassa sängyssäni kuin liidellä jossakin yläilmoissa.

— Ohoo?

— Sillä täytynee kai teidän tunnustaa, että kuolee paljon enemmän ihmisiä sängyissä kuin lentokoneonnettomuuksissa. Eikö totta?

Tämän sanottuaan luutnantti Launo lähti kokoushuoneeseen kuuntelemaan keskustelukysymystä.

Kyllevi seisoi hieman nolona ja katseli hänen jälkeensä. Pitääköhän tuo minua narrinaan, ajatteli hän ja suutahti.

Mutta hetkistä myöhemmin hän jo taas kieppui ylinnä klubihuoneessa, missä osakunnan pojat kilvan koettivat saada häntä riehaantumaan.

— Sanoitte että »Kerenski» nykyään on muodissa Peräkulmalassa päin, sanoi Tauno Aavikko. — Ettekö te osaisi mitään muuta hauskaa laulua sieltäpäin?

— Voi jusupätkä, kyllä minä niitä osaan, ja niin vesmoja, että te varmasti kuuntelisitte vaikka viikon syömättä. Esimerkiksi »Luostarin kellot», joka on niin liikuttava että minua aina rupeaa itkettämään, tai »Isontalon Antti» tai »Melperi lähti sotaan».

— Mutta ei noin surullisia. Tahtoisimme kuulla jotakin hauskaa.

— Kyllähän minä hauskojakin osaan. Tästä laulusta minä etenkin kovasti tykkään...

Kyllevi hyppäsi tuolille seisomaan ja aloitti laulunsa kuulijakuntansa suureksi riemuksi:

Sielläpä vasta hauskaa oli Kilu-Kallen häissä, sielläpä vasta hauskaa oli, morsiankin oli päissään...

Kukaan ei ollut huomannut, että keskustelukysymys juuri oli loppunut ja kokous julistettu päättyneeksi. Ovi kokoussaliin oli Kyllevin laulaessa avattu, ja kynnykselle jäivät inspehtori, professori Dahlius, sekä kuraattori ja osakunnan muut pomot hämmästyneinä seisomaan.

Kyllevin laulu katkesi äkkiä kesken. Hän tuijotti inspehtoriin ja inspehtori tuijotti häneen. Mutta vielä enemmän kuin inspehtorin kunnianarvoisa professorinnaama kauhistutti häntä se sanomatonta paheksumista kukkuroillaan oleva katse, jonka Elvi professori Dahliuksen takaa tähtäsi häneen.

Huoneessa oli äkkiä syntynyt haudanhiljaisuus. Kukaan ei puhunut mitään. Kunpa he edes sanoisivat jotakin, toruisivat tai huutaisivat, ajatteli Kyllevi itsekseen. Mutta tämä kammottava vaitiolo!

Kyllevin entiset kuulijat olivat noloina vetäytyneet sivullepäin ja yrittivät näyttää siltä, kuin ei heillä olisi mitään koko asian kanssa tekemistä. Kyllevi huomasi äkkiä seisovansa tuolillaan ihan ypöyksin keskellä huonetta, kaikki hirveän vakavat katseet kohdistettuina itseensä. Hän jähmettyi kauhusta ja silmäili ympärilleen ikäänkuin jotakin apua anoen, mutta kaikkien kasvot ilmaisivat tylyä säälimättömyyttä.

Kyllevin silmät täyttyivät vähitellen kyyneleillä.

Silloin apu äkkiä tuli. Luutnantti Launo tunkeutui hitaasti mutta varmasti esille Elvin ja inspehtorin ohitse ja suuntasi askeleensa Kylleviä kohden. Veikko-Ilmarin kasvot olivat hieman kalpeat, mutta levolliset. Hän tuli suoraan Kyllevin luo ja sanoi rauhallisella äänellä, kuin ei mitään olisi tapahtunut:

— Tahtoisin näyttää teille erään Pekka Halosen talvimaiseman. Se on tässä viereisessä huoneessa.

Hän tarjosi kätensä Kylleville, ja tyttö hyppäsi alas tuoliltaan. He menivät yhdessä kassahuoneeseen, ja Kyllevi oli pelastettu.

Puolisen tuntia myöhemmin hän tanssi shimmyä luutnantti Launon kanssa kokoussalin parketilla ja oli yhtä iloisen ja huolettoman näköinen kuin aina ennenkin. Hän nauroi heleästi ja ääneensä kavaljeerinsa keskustelulle, ja hänen silmänsä loistivat lapsellisen viattomina. Mutta kun Elvi tanssi Kosti Kaipian kanssa heidän ohitseen, painoi hän äkkiä katseensa lattiaan. Hän ei uskaltanut kohdata Elvin katsetta!

7.

Seuraavana päivänä oli Kyllevi Selinillä ja Veikko-Ilmari Launolla kohtaus Ateneumin edustalla. He olivat nimittäin tutkiessaan Halosen talvimaisemaa osakunnassa yht'äkkiä havainneet, että heidän teki mieli katsella enemmän Halosen maisemia ja paljon muitakin kauniita tauluja. Ja Kyllevihän ei ollut koskaan ennen käynyt Ateneumissa...

— Kyllä te olette sentään huissin visu, kun tahdotte minua hiukan sivistää, sanoi Kyllevi porraskäytävää ylösnoustessaan. — Nämä »Haaksirikkoiset» minä kyllä muuten olen jo ennen nähnytkin, niin että katsellaan mieluummin näitä muita. Jos nimittäin teillä sattuisi olemaan vähän niinkuin kiire lentämään...

Veikko-Ilmari vakuutti, ettei hänen tarvinnut tänään lentää ollenkaan. Hän ylipäänsä teki paljon kaikenlaista muutakin kuin lensi.

— No, totta kai, kyllä minä sen ymmärrän. Katsokaa, en minä sentään niin kollo ole kuin päältä näyttää. Jaaha, tässä on sitten ne Ruotsin kuninkaat ja heidän arvoisat prouvansa. Kylläpä ovat totisen näköisiä. Tuokin pitkänaamainen herra tuossa ihan kuin professori Dahlius eilen illalla. Ai niin, oli koko lailla metkaa eilen osakunnassa, eiköstä?

— Metkaa?

— Niin juuri, sitten loppupuolella nimittäin, kun saatiin tanssia. Minä en yhtään uskalla ajatellakaan sitä, mitä aikaisemmin tapahtui. Se oli pöyristyttävää. Mutta minä nyt kerta kaikkiaan olen semmoinen hunsvotti, että minä aina panen maailman kirjat sekaisin. Ja kun ne toiset vielä hassuttivat minua hoilaamaan. Senkin hävyttömät koirankuonolaiset jättivät minut sitten vielä sinne yksin tuolille keskelle lattiaa. Selkäänsä tarvitsisivat, ja oikein isän kädestä. Niin, se vasta oli makkaratemppu, se minkä teitte, kun pelastitte minut kliisteristä. Kiitos ja kunnia teille siitä, luutnantti. Te olette jukulauta ainoa kenslemanni koko sakissa.

Ja Kyllevi puristi lujasti Veikko-Ilmarin kättä.

— Älkää viitsikö turhia, sanoi Veikko-Ilmari ja säilytti Kyllevin kättä omassaan. — Ei suinkaan se asia lopultakaan niin kovasti vaarallinen ollut. Mutta älkää sentään toiste huoliko laulaa sellaisia lauluja seurassa, ettehän? Kättä päälle, eikö niin?

Kyllevi punehtui hieman. Mutta katsoi sitten suoraan Launon sinisiin silmiin ja sanoi:

— Olkoon menneeksi sitten. Koetan ainakin parastani. Taisi se olla vähän pahasti tehty eilen, vaikka en minä tässä suotta viitsi murhettakaan kantaa. Elvi tietysti on raivonnut koko aamupäivän, kun minun piti olla semmoinen tomppeli. Vihdoin julistin hänelle, että nyt minä lähden lavistamaan kaupungille, sillä minulla on treffi teidän kanssanne, ja sitten minä paiskasin oven kiinni hänen nokkansa edestä.

— Kerroitte siis Elville...

— Että minulla oli möötti? No totta kai, ihan viivana. Minua rupesi lopulta harmittamaan, kun hän istui kuin pataässä sen rokokoo-kirjoituspöytänsä ääressä ja vain haukkui. Oli ihan oikein, että hän sai tietää sen, hän kun kuulemma on niin hassun pihkaantunut teihin.

— Mitä?

— Niin Maire ainakin väittää. No, herranpieksut, kannattiko tuosta nyt noin punastua. Vai ehkä tekin olette pihkassa häneen?

— Tämä Rembrandtin vanha munkki on suurenmoisen hieno, eikö teistäkin? sanoi Veikko-Ilmari.

Ja sitten he kulkivat ääneti parin huoneen läpi.

— Taide on sentään huissin intresanttia, julisti Kyllevi viimein. — Paljon mukavampaa kuin juridiikka. Minä rupeankin lukemaan taidehistoriaa ja heitän pellolle koko lain.

— Onneksi olkoon, sanoi Veikko-Ilmari. He olivat pysähtyneet Munchin uimakuvan eteen.

— Hyi olkoon, sanoi Kyllevi. — Nuo herrassöötingit tuossa ovat niin apposen alasti, ettei niitä ilkiä katsellakaan.

— Erinomaisen etevä taulu, minun mielestäni, sanoi Veikko-Ilmari. — Mutta taiteen ja siveyden suhteesta en tahdo mennä väittelemään, siinä asiassa voitte ammentaa itsellenne oppia dosentti Kaunosen luennoilla.

Kyllevi lensi kuin perhonen taululta taululle, ihastui välittömästi nähdessään jotakin oikein kaunista ja lausui peittelemättä julki paheksumisensa, jos jokin taideteos ei ollut hänen mieleensä.

Luutnantti Launo ei lopulta saanut paljonkaan aikaa taulujen katselemiseen, hänen täytyi alituisesti seurata katseellaan tuota reipasta ja elämäniloista pientä olentoa, joka kieppui västäräkkinä hänen edessään.

Edelfelt-salin keskellä oli sohva, ja he kävivät siihen istumaan. Vahtimestarit olivat äkkiä kadonneet, ja mitään muuta yleisöä kuin he tuskin galleriassa näin arkipäivänä olikaan.

Luutnantti painautui hyvin likelle tyttöä ja osoitti hänelle seinällä riippuvia naisten muotokuvia.

— Tiedättekö te, että te olette minulle paljon elävämpi kuin kaikki nämä ihanat naiset tässä ympärillä. Teidän punaiset huulenne ovat monta vertaa houkuttelevammat kuin heidän maalattu hymyilynsä. Te olette minusta monta vertaa kallisarvoisempi kuin kaikki nämä kallisarvoiset taideteokset täällä. Teidän silmänne, jotka kimaltelevat kuin elävät tähdet, teidän poskenne, jotka punoittavat kuin hienot omenat, teidän ruskea tukkanne...

Kyllevi katseli häneen suurin, ihmettelevin silmin. Tuolla tavoin ei kukaan mies ollut hänelle vielä puhunut! Tämähän kuulosti ihan kuin runolta, niin kaunista se oli. Ja luutnantin ääni väreili niin pehmeänä ja kiehtovana. Se ääni soi Kyllevin korvaan melkein kuin musiikki.

Mutta sitten luutnantti kietoi kätensä tytön vyötärön ympäri, ja hänen huulensa lähentelivät tytön huulia. Lähentelivät ja lähentelivät, kunnes oli vain pari millimetriä jäljellä.

Silloin Kyllevi äkkiä riuhtaisi itsensä irti.

— Joku varmaan tulee. Kuulin askelia. Veikko-Ilmari heristi korviaan. Ei kuulunut askelia.

Hän tavoitteli uudelleen tyttöä.

— Kyllevi!

Kyllevistä tämä oli niin oudon juhlallista, ettei hän tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Hän päätti nauraa.

— Hahahaa! Mitäs vielä, sanoi puotipoika ja pani taas sokeria suuhunsa!

— Mutta Kyllevi, kuulkaahan toki.

Luutnantin ääni oli rukoileva.

— Kyllevi, tiedättekö te, että parin viikon perästä minä matkustan ja...

— Niinkö? No, jos ikävä tulee, niin paiskatkaa postikortilla.

— Mutta minä lähden...

— Kirjeet vastataan kirjeillä ja valokuvat valokuvilla, jatkoi Kyllevi säälimättömästi.

— Mutta minä lähden lentokoneella, ja siitä voi tulla aika vaarallinen matka.

Kyllevi kävi äkkiä vakavaksi.

— Mitä? Ette suinkaan vain tarkoita, että voi sattua jokin onnettomuus?

— Kuka sen tietää! Täytyy aina olla valmistunut kaikkeen. Ja mitä tavatonta siinä olisi, jos jotakin sattuisikin. Yhden luutnantin henki ei ole niin kovin kallisarvoinen kapine, että sitä kannattaisi surra. Jos joskus syöksyn alas, niinkuin epäilemättä ennemmin tai myöhemmin teenkin, niin tuskin siitä kukaan välittääkään.

Luutnantin ääni oli hyvin, hyvin murheellinen.

— Ei, se ei saa tapahtua, minä en tahdo! Hyi, kuinka te olette häijy, kun puhutte tuollaisia. Minä rupean itkemään.

Kyyneleet kohosivat jo Kyllevin silmiin.

Silloin Veikko-Ilmari hätääntyi.

— Älkää nyt sentään huoliko. Enhän minä sitä tarkoittanut. Naurakaa taas, niin en koskaan enää puhu näin.

— Lupaatteko?

— Lupaan. No, kas noin.

Tyttö hymyili taas veikeästi.

Luutnantti taivutti tytön luokseen, huulet lähenivät taas huulia, pari millimetriä oli taas vain väliä...

Silloin kaikuivat taas askeleet, tällä kertaa todelliset, proosalliset vahtimestarin askeleet.

— Kello on neljä. Galleria suljetaan.

He olivat molemmat kavahtaneet pystyyn. Kyllevi katsoi rannekelloaan.

— Juupeli sentään! Noin paljon. Ja minun kun piti puoli neljältä... Nyt minä lähden lavistamaan, ja ihan viivana!

— Odottaakahan nyt, minä tulen saattamaan.

— Kittiä vielä! Minun täytyy lähteä oikein sassiin nyt. Älkää unohtako tädin syntymäpäivää ylihuomenna. Hei!

Kyllevi huristi jo portaita alas. Äkkiä hän kääntyi ja huusi ylöspäin:

— Minulla on nähkääs möötti yhden toisen pojan kanssa nyt. Fazerilla. Moints.

8.

— Oho, olettepa te nyt myrtyneen näköinen, sanoi Kyllevi ja istuutui hieman hengästyneenä marmorilevyisen pöydän ääreen eräässä Fazerin ikkunakomerossa.

Ensio Vaahti puhalsi taiturimaisen savukiehkuran ilmaan.

— Tuskittelen vain sitä, että minun kelloni näkyy ruvenneen käymään niin perhanasti edellä...

— Hyi, kuinka te voitte käyttää noin rumia sanoja naisen läsnäollessa, nuhteli Kyllevi ystävällisesti. — Voin muuten ilmoittaa teille, että olin Ateneumissa, joten minä tuota noin olen taasen tiedoissa ja taidoissa vähän edistynyt, jos niin passaa sanoa. Minä nimittäin aionkin ruveta lukemaan taidehistoriaa.

— Mitä hittoa! sanoi Ensio Vaahti. — Jos kerta muutatte alaa, niin ruvetkaa sitten lukemaan lääketiedettä. Se vasta jotakin on.

— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi.

Mutta Ensio Vaahti innostui.

— Vakuutan teille, että te sopisitte erinomaisesti lääkäriksi. Te olette päättäväinen ja tarmokas, teillä on tarkka huomiokyky ja hyvä supliikki. Ja ajatelkaa, miten mielenkiintoisille aloille lääketiede viime aikoina on ulottanut tutkimuksensa. Psykoanalyysi esimerkiksi on jotakin tavattoman hauskaa. Ja suggestioni-ilmiöt sitten! Suggestioni on tulevaisuuden taidetta, jos niin saa sanoa. Tulkaapas, neiti Selin, ylihuomenna minun kanssani kuuntelemaan tohtori Lo Mahran esitelmää suggestionista ja katselemaan, miten koko Helsinki antautuu hänen kokeiltavakseen. Vakuutan, että se on mielenkiintoisempaa kuin mikään taidenäyttely konsanaan. Tulettehan?

Kyllevi oli Vaahdin kaunopuheisten sanojen aikana hajamielisesti silmäillyt ulos Kluuvikadulle. Näytti siltä, kuin hänen kavaljeerinsa innostunut puhe olisi mennyt kokonaan ohi hänen korviensa. Vähitellen hän irroitti katseensa vastapäätä katua olevan kellokaupan kylttikellosta ja suuntasi hajamielisen haaveilevat silmänsä Vaahtia kohti.

— Sanoitteko te jotakin?

Ensio Vaahti hymyili enkelimäisen kärsivällisesti.

— Kysyin, haluatteko tulla kanssani ylihuomenna tohtori Lo Mahran esitelmää kuuntelemaan.

— Ylihuomenna? sanoi Kyllevi uneksivalla äänellä. — Ei, silloin minä en voi tulla.

— Niinkö? sanoi Vaahti surullisesta, ja hänen kauniit kasvonsa synkkenivät. Hän oli hemmoitellun lapsen näköinen, jolta kielletään namusia.

Syntyi hetken vaitiolo. Kyllevi silmäili taas itsepintaisesti Kluuvikatua. Ja Ensio Vaahti poltti savukettaan maailmantuskainen ilme suupielissään.

Ylä-Fazerin kaikilta pöydiltä kuului kuppien kilinää ja iloisten äänten sorinaa. Mutta eräässä ikkunakomerossa vallitsi haaveellinen hiljaisuus.

Vihdoin Vaahti katkaisi äänettömyyden.

— Tahdotteko te kahvia vai suklaata? kysyi hän.

— Suklaata luonnollisesti, vastasi Kyllevi. — Sen te muuten varsin hyvin tiedätte.

— Minulla on muuten jo vähän kiire, sanoi Ensio. — Pitäisi mennä luennolle.

— Kiire! sanoi Kyllevi halveksivaisesti. — Jumala loi aikaa eikä puhunut kiireestä mitään. On muuten epäkohteliasta, että herroilla on kiire, kun he ovat ulkona naisseurassa.

Kyllevi avasi palttoonsa napit ja pani turkiskauluksensa tuolinselustalle. Sitten hän otti muhvistaan käsilaukun ja käsilaukustaan pienen peilin ja rupesi järjestelemään hatun alta esiinpistäviä kiharoitaan. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut asettautua asumaan Ylä-Fazerille loppupuoleksi päivää.

Ensio katseli häntä silmät onnettoman rukoilevina.

— Mitä varten te ärsytätte minua?

— En minä ärsytä.

— Juu.

— Ei.

Keskustelu päättyi uudelleen. Kyllevi katsoi taas ulos ikkunasta. Hän ei oikein voinut käsittää, miksi hänen ajatuksensa koko ajan kieppuivat sen Ateneumin Edelfelt-salin ympärillä. Hänen silmissään väikkyi koko ajan jotakin sinistä, hän näki edessään sinisen lentäjän-univormun ja uskollisen siniset silmät, jotka anoivat ja pyysivät...

Sitten hän äkkiä havahtui, kun tarjoilijatar asetti suklaakupin hänen eteensä ja leivostenmyyjätär lähestyi kukkuroillaan olevan tarjottimensa kanssa. Ei, hiisi vieköön koko haaveilemisen. Ei nyt ollut sellaiseen aikaa.

Hän katseli Ensiota ja huomasi, että tämäkin oli ruvennut silmäilemään ulos ikkunasta. Silloin hän raivostui. Nuoret tytöt tahtovat kyllä mielellään istua ja katsella unelmoiden ulos ikkunoista. Mutta he suuttuvat vallan kauheasti, jos heidän kavaljeerinsa menettelevät samoin. Ja Ylä-Fazerilla on kavaljeerilla kaikkein vähimmin lupa olla hajamielinen ja haaveksivainen.

Siksi Kyllevi tähtäsi murhaavimman katseensa Ensiota kohti ja sanoi ääni oikeutetusta kiukusta ja ivasta väristen:

— Teille taisi varmaankin jäädä puheenkerä taskuun, herra lääketieteen kandidaatti.

— Mitä varten te olette tänään noin julmettuneen tuppisuu, jos saan luvan kysyä?

Ei vastausta. Ensio Vaahti silmäili vain yhä tarkkaavaisemmin Kluuvikatua.

Silloin Kyllevi löi nyrkkinsä pöytään, niin että lusikat kilahtivat ja kermavaahto läikkyi kupista teevadille.

— Mitä te oikeastaan mulkoilette, häh?

Ensio käänsi hitaasti silmänsä Kylleviä kohti ja katseli levollisesti, joskin samalla hieman hajamielisesti hänen kiukusta punoittavia kasvojaan.

— Seurasin vain neidin taidehistoriallisen katseen viitoittamaa suuntaa. Ja minun täytyy ihmetyksellä tunnustaa, että Kluuvikatu on todellakin satumaisen kaunis juuri tässä valaistuksessa. Nuo ihmeelliset valöörit, nuo valojen ja varjojen vaihtelut...

Nyt Kyllevin kärsivällisyys räjähti kokonaan.

— Suu tukkoon, ja vähän sassiin! Älkää enempi nokkaanne naputtako!

Hän kokosi kuumeisella vimmalla kauluksensa ja muhvinsa ja käsilaukkunsa.

— Nyt minä lähden! Moints!

Ensiolla oli täysi työ saadessaan hänet rauhoittumaan.

— So so, sanoi hän lepyttävällä äänellä. — Älkää nyt huoliko. Leikillänihän minä vain... Istutaan rauhassa ja puhutaan mukavia. Eikös niin? Esimerkiksi siitä uudesta Valentino-filmistä. Mitenkäs olisi, jos menisimme sitä tänä iltana katsomaan. Vai eikö teillä ehkä ole aikaa?

— Valentino! — Kyllevin silmät loistivat ja hän istuutui innoissaan uudelleen paikalleen. — Totta kai me lähdemme katsomaan Valentinoa, ja ihan viivana vielä. Voi jukrapoo, hän on hurmaava! Tiedättekö te, minä suorastaan jumaloin häntä, hän on minun ihant...

Ensio naurahti ja silitteli hellästi Kyllevin kättä. Kyllevi ei ollut mitään huomaavinaankaan, vaan antoi hänen silitellä.

— Te jumaloitte häntä, sanoi Ensio ymmärtäväisesti. — Luonnollisesti te jumaloitte häntä. Mutta voitteko selittää minulle miksi? Voitteko te antaa psykologisen analyysin tunteittenne motiiveista?

— Psykologisen analyysin! Kyllä teidän kanssanne käskee. Mitä varten teidän oikeastaan aina pitää olla niin riivatun psykologinen, sitä en käsitä. Ettekö te tiedä, että me tytöt emme jaksa olla psykologisia?

Ensio hymyili.

— Anteeksi. Unohdin kokonaan. Kun te tytöt ette jaksa olla edes yksinkertaisen loogillisia, niin tietysti ette kykene olemaan psykologisia, mikä on paljon monimutkaisempaa. Mutta antakaahan kun yksinkertaistutun asian. Mikä teitä Valentinossa erikoisesti viehättää?

Kyllevi tuumi hetkisen.

— Ulkonainen...

— Oletteko te todella niin pinnallinen?

— Älkää keskeyttäkö minua. Ulkonainen ja sisäinen olemus yhdistettyinä. Hänen mystillisesti välähtelevät silmänsä, hänen vakava ja hieno hymyilynsä, hänen joustava vartalonsa, hänen ratsastamisensa, hänen tanssinsa ja hänen suutelemisensa. Hänen ritarillisuutensa, hänen kuuma intohimonsa ja hänen romanttinen surumielisyytensä. Tuo sympaattinen koruttomuus ja rehellisyys koko hänen olemuksessaan, missä ulkonainen kuvastaa sisäistä ja missä voi lukea sielun väreilyt kuin avoimesta kirjasta. Tuota aivan erikoista miehekkyyden ja poikamaisuuden yhdistelmää, sitä me tytöt rakastamme. Ymmärrättekö te mitä minä tarkoitan?

— Kiitos. Täydellisesti. Teillähän on kerrassaan loistavat retoriset lahjat! Te olette sitäpaitsi aivan vastustamattoman suloinen, kun te innostutte noin.

Kyllevi katsoi hetkisen kriitillisesti Ensiota.

— Teillä on muuten paljon samoja ominaisuuksia kuin hänellä, sanoi hän kuin ohimennen.

Ension kasvot kirkastuivat.

— Todellako? Tuo sympaattinen koruttomuus ja rehellisyys, sielun väreilyt kuin avoimessa kirjassa, miehekkyyden ja poikamaisuuden yhdistelmä?

— Top tykkänään! Parasta että työnnymme nyt ulos, muuten tulette vielä enemmän itserakkaaksi kuin mitä te jo muutenkin olette.

He painuivat alas Fazerin rappusia, ja Ensio haki päällysvaatteensa naulakosta.

— Hei hellumarei! huudahti Kyllevi. — Teillähän on uusi tyköistuva päällystakki! Ja knalli sitten vielä. No, nytpä te vasta näytätte filminäyttelijältä. Teihin voisi oikein pihkaantua!

Ensio suorastaan säteili. Hän saattoi Kylleviä kotiin Esplanaadia ja Erottajaa pitkin kuin nuori lumoava satuprinssi pientä Tuhkimoansa. Hän jutteli ja nauroi, ja hänen valkeat hampaansa kiilsivät hänen hymyillessään. Hän oli varma siitä, että kaikki tytöt kääntyivät taakseen ja katselivat häntä.

Hän seurasi Kylleviä sisälle porraskäytävään saakka. Siellä hämärässä hän äkkiä kumartui Kyllevin puoleen hymyillen vastustamatonta ja voitonvarmaa hymyilyään.

— Mitä te ajattelette? kuiskasi Kyllevi pelokkaana. — Jokuhan voi koska hyvänsä tulla.

Mutta Ensio kietoi käsivartensa lujasti ja määrätietoisesti hänen vyötäistensä ympäri.

— Kyllevi, äänsi hän hiljaa ja hänen silmänsä välähtivät. — Pikku Kyllevi!

Kyllevi pysyi hiljaa kuin hiiri hänen syleilyssään.

Hänen raikkaat, pyytävät huulensa lähenivät Kyllevin passiivisen epävarmoja huulia, ne lähenivät lähenemistään, kunnes oli vain muutaman millimetrin ero.

Silloin katuovi äkkiä aukesi ja joku tuli sisälle.

Kyllevi huudahti säikähtyneenä ja työnsi Ension luotaan. Sitten hän huomatessaan kuka tulija oli syöksyi vinhaa vauhtia rappusia ylös. Ensio tyköistuvine palttoineen ja knalleineen hävisi jonnekin porraskäytävän hämärään.

Tulija oli Elvi.

9.

Hovineuvoksetar Lacksonin syntymäpäiväkutsuilla oli paljon arvokkaan näköisiä ja kunnioitusta herättäviä tätejä ja setiä, joten Kyllevi pysyi alussa hyvin hiljaisena ja harvasanaisena. Päivällispöydässä Veikko-Ilmari istui häntä vastapäätä Elvin vieressä, mutta hän ei uskaltanut sinne juuri vilkaistakaan. Elvin paljonpuhuva katse oli ollut hänen kauhistuksensa sitten toissapäivän, jolloin tuo onneton porraskäytäväkohtaus sattui.

Kyllevi huomasi kuitenkin, että Elvillä ja Veikko-Ilmarilla oli tavattoman hauskaa keskenään. Elvi rupatteli ja nauroi koko ajan, ja Veikko-Ilmari katseli häneen herkeämättä sivultapäin kauniine sinisine silmineen ja suu hellässä hymyssä, kuten Kyllevistä tuntui. Elvillä oli uusi tummansininen silkkipuku, joka puki häntä erinomaisesti. Hänen paljaat olkapäänsä ja käsivartensa loistivat valkeina ja täyteläisinä, hänen kapeat kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, hänen intelligentit silmänsä täynnä eloa ja vilkkautta.

Hänellä on kypsän naisen kaikki houkutuskeinot, ajatteli Kyllevi katkerasti, vaikka hän kuitenkin varsin hyvin tiesi, ettei Elvi ollut kuin kahdenkymmenenkuuden ikäinen. Mutta kun itse on vasta seitsemäntoista vanha, niin silloin kaksikymmentäkuusi on jo kypsä ikä.

Kyllevi huomasi, miten Mia-täti koko ajan paikaltaan pöydän päästä katseli Elviä ja luutnantti Launoa noin erikoisen suojelevasti ja siunaavasti, ymmärtäväinen hymy huulillaan, niinkuin vanhoilla tädeillä usein on tapana katsella nuorta ihmisparia, joka heidän luulonsa mukaan on »löytänyt toisensa». Mia-tädin suopea ja myhäilevä katse raivostutti Kylleviä vielä enemmän. Hän tunsi, miten kiukku ja mustasukkaisuus kasvamistaan kasvoivat hänen povessaan.

Olihan Launo tosin toissapäivänä Ateneumissa yrittänyt suudella häntä, mutta samaahan oli Vaahtikin kohta sen jälkeen yrittänyt tehdä rouva Lacksonin paraatirapuissa. Ja Kyllevin vaisto sanoi hänelle, että nuoret miehet ylipäänsä varsin kernaasti tahtovat suudella pieniä kokemattomia tyttölapsia, tällaisilla suudelmilla kuitenkaan tarkoittamatta mitään erikoisen vakavaa. Ja kun Kylleville itselleen hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli suhteissaan nuoriin herroihin viime aikoina menetellyt hieman häilyväisesti, niin eihän hän saattanut olettaakaan muuta kuin että nuoret herrat tavallisesti maksoivat tytöille samalla mitalla takaisin.

Päivällisen jälkeen, kun muut joivat kahvia salissa, Elvi vei Veikko-Ilmarin omaan huoneeseensa hieman erilleen muista. Kyllevi seurasi tarkasti heidän hommiaan avonaisesta ovesta. He keskustelivat vilkkaasti ja istuutuivat molemmat vieretysten Kyllevin sohvalle.

— Noo, mitä varten pikku Kyllevi on niin miettiväisen näköinen tänään? kysyi Mia-täti hyväntahtoisesti ja istuutui hänen viereensä.

— Minun sydämeni on kovasti ylösmurheellistutettu, sanoi Kyllevi hieman hajamielisesti, irroittamatta katsettaan pariskunnasta Elvin huoneen sohvalla.

— Lapsi parka, sanoi Mia-täti hellästi. Hänen alituinen hellyytensä kiusasi Kylleviä.

— Olen nimittäin tässä jauhanut erinäisiä kysymyksiä, mutta mitäpä minusta mullikasta on niitä asioita selvittelemään.

— Pikku Kyllevi on tainnut opiskella kovin vakavasti viime aikoina, sanoi Mia-täti.

— Kittiä vielä, täti kulta! En minä ole opiskellut yhtään. Olen vain istunut Fazerilla ja leffandessa kaiket päivät. Olen suuttunut koko opiskelemiseen. Se on minusta ihan yhtä turhaa kuin että sialla on sarvet ja torpparin hevosella kaksi häntää.

— Ei mutta Kyllevi, kuinka sinä tuolla tavalla puhut, sanoi Mia-täti moittivasti. — Pitää harrastaa hyödyllisiä ja vakavia asioita.

— Minä harrastan Valentinoa nykyään, sanoi Kyllevi. — Täti menisi vain kerrankin häntä katsomaan, niin täti pihkaantuisi heti paikalla. Tietääkös täti, hänellä on sellainen autuaallinen pususuu, niin että oikein hemasee. Justiinsa niinkuin tuolla luutnantilla tuolla Elvin sohvassa.

— Elvi on niin kovasti iloisen näköinen tänä iltana. Oikein sydäntä lämmittää, kun hänen onneaan katselee, sanoi Mia-täti hempeästi.

— Mitä myrkyn pakanaa täti oikein meinaa? Minusta Elvi on aika retkunsekainen katsella, kirjava kuin kanan kylki.

Ja Kyllevi nousi päättäväisesti seisomaan.

— Nyt minä lähden tästä travaamaan, silmät killillä katselen kaikki mitä talossa hommataan.

Kyllevi lähti hitaasti luovimaan ympäri salia, Elvin huone salaisena päämaalinaan.

Elvi ja Veikko-Ilmari keskustelivat juuri kaikessa rauhassa autosuggestionista, kun Kyllevi lähestyi.

— Tohtori Lo Mahra on nero, kerrassaan nero, sanoi Elvi. — Ihailen häntä aivan tavattomasti. Suren kovasti, etten päässyt hänen esitelmäänsä tänään, mutta seuraavalla kerralla varmasti menen. Varmasti sinäkin innostuisit, Veikko-Ilmari, jos vain tahtoisit.

— Tuskin, sanoi Veikko-Ilmari hajamielisesti.

Hän oli huomannut Kyllevin ovella.

— Tulisit vain kerrankin häntä kuuntelemaan, sanoi Elvi rukoilevasti. — Minua surettaa, että sinä tässä asiassa olet niin välinpitämätön, meillä molemmilla kun aina muuten on ollut niin samanlaiset mielipiteet... Jassoo, Kyllevi. Haetko sinä jotakin.

— Tulin vain katsomaan tätä sinun mielenkiintoista sohvaasi, Elvi-kultaseni, sanoi Kyllevi hieman pisteliäällä äänellä. Tahtoisin nimittäin niin hiivatin mielelläni tietää, onko se rokokoota vai rousseauta, vai mitä tyyliä se on.

— Se on empireä, sanoi Elvi. — Se sinun varsin hyvin pitäisi tietää, sinä kun olet lukevinasi taidehistoriaa.

— En minä enää lue taidehistoriaa. Se on jo voitettu kanta. Olen päättänyt muuttaa alaa ja lukea lääkäriksi.

— Niinkö? naurahti Elvi. — Kolmannen kerran tänä syksynä! Mitähän sinä, lapsikulta, vielä ennätätkään, ennenkuin lukukausi päättyy!

Myöskin Veikko-Ilmari nauroi.

— Kun yliopiston tiedekunnat loppuvat, niin te kai menette talouskouluun ja käsityökursseille, sanoi hän. — Sitenhän loppuu niin monen siivettären yliopistollinen odysseia.

Kyllevi loi Veikko-Ilmariin vihaisen katseen. Uskaltaakin, senkin mokoma, ajatteli hän itsekseen, mutta ei sanonut mitään. Seisoi vain ovenpieleen nojaten ja tuijotti pariskuntaa sohvalla.

Elvi löi Veikko-Ilmaria kepeän leikillisesti poskelle.

— Herra luutnantille tietysti kelpaisi parhaiten juuri sellainen talouskurssin läpikäynyt rouva, joka osaisi laittaa hyvää ruokaa, vai kuinka? Mutta minäpä näytän, ettemme me naismaisteritkaan niin vallan takapajulla ole, mitä taloudellisiin avuihin tulee. Odotahan, niin käyn hakemassa sinulle kahvia sekä mokkatorttua, jonka todistetusti itse olen valmistanut alusta loppuun saakka.

Elvi loi koketin silmäyksen Veikko-Ilmariin ja lähti saliin.

Kyllevi murjotti yhä ovensuussa. Häntä harmitti, kun Veikko-Ilmari ei puhunut mitään.

— No, mitäs varten te istutte siinä niin tuppisuuna ja killitätte kulmienne alta? kysyi Kyllevi viimein.

— Minäkö? sanoi Veikko-Ilmari ikäänkuin äkisti havahtuen mietelmistään.

— No te juuri, kukas muu. En suinkaan minä tässä seiniltäkään kysellyt.

Kyllevi istuutui hänen viereensä sohvalle.

— Sanokaahan minulle, mitä te pidätte Arma Wallista, kysyi hän hetken kuluttua.

Veikko-Ilmari katsoi häneen hieman ihmetellen.

— Arma Wallista! Kuinka niin?

— Kysyin nyt muuten vain, noin lystikseni.

— Onhan hän aika hauska tyttö, sanoi Veikko-Ilmari.

— Jaaha, sanoi Kyllevi. — Mitä te sitten pidätte Irja Heimosta?

— Kyllä hänkin minusta on noin kokolailla mukava.

— Entä Mairesta?

— Hän on suloinen. Ehdottomasti.

— Jassoo, no hyvä! sanoi Kyllevi ja istui hetkisen totisen näköisenä.

Sitten hän äkkiä kysyi, kuin ohimennen, mutta hieman väreilevällä äänellä:

— Mitä te pidätte Elvistä sitten?

— Elvistä! Tietysti minä hänestä pidän. Kuinkas muuten.

— Niin mutta kenestä tytöstä te pidätte kaikkein eniten? intti Kyllevi.

Veikko-Ilmari hymyili salaperäisesti.

— Kaikkein eniten? Tiedättekö te, sitä minä en todella osaa sanoa. Minä pidän heistä kaikista.

— Pidättekö te kaikista? Herran pieksut sentään, silloinhan te olette oikea don Quixote!

— Don Quixote?

— Niin juuri, ettekö te tiedä. Se espanjalainen setä, josta Mozart on tehnyt oopperan. Kai te hänet tunnette? Minä en tosin ole nähnyt sitä oopperaa, mutta minä luulen, että hän oli kanssa semmoinen joka — joka — joka piti heistä kaikista!

Veikko-Ilmari nauroi täyttä kurkkua.

— Ahaa, te tarkoitatte don Juania! Kiitos kunniasta!

Elvi palasi tuoden kahvia.

— Ole hyvä, Veikko-Ilmari, sanoi hän. — Jos sinäkin tahdot, Kyllevi, niin saat mennä salista noutamaan. En saanut kuin kaksi kuppia kulkemaan.

— Kiitos, Elvi kultaseni, join juuri äsken, kun istuin rakkailemassa Mia-tädin kanssa.

Elvi nauroi.

— Saako luvan kysyä, mistä kantasanasta »rakkailla» johtuu, kysyi hän. — Tuleeko se sanasta rakas vai sanasta rakkari?

— Molempi parempi, sanoi Kyllevi.

Veikko-Ilmari selaili Elvin valokuva-albumia, ja Elvi nojautui tuttavallisesti hänen ylitseen katsellen hänkin Parisin-matkalla ottamiaan kamerakuvia.