Part 2

Seuraavana päivänä kysyi Abba Lullelta toimistossa, onko hän tavannut Lasse Silfveniä ja oliko hän eilen setä Tujulinilla nimipäivillä. Ja kysyessään koko mies oli niin pirullisen näköinen, jotta Lulle kohta arvasi, kuka se eilinen vehkeilijä oli ollut. Lulle tulistui, hänen kasvonsa muuttivat väriä ja hän karkasi Abbaa kohti. Samassa tuli päätoimittaja. Abba päästi suuren naurun, mutta Lulle istahti takaisin tuoliinsa. Abba kertoi päätoimittajalle koko jutun, miten hän kauppiasklubissa oli kuullut Lullen aikomukset herkutella, miten hän oli mennyt rakennukseen toisella puolella porttia ja pannut telefoonissa äänensä muuttamalla toimeen koko narripelin hauskuudekseen. Päätoimittaja nauroi, jotta oli katketa, mutta Lulle nousi juhlallisesti ja pyysi eroa toimestaan. Ei hän ole koko maailman narri, sanoi hän. Nyt päätoimittaja huomasi asian vakavan puolen ja rupesi lepyttämään Lullea. Ja lopulta asia sovittiin siten, että Lulle antaa Aballe anteeksi, ja Abba sopivassa tilaisuudessa tarjoaa Lullelle pullon sampanjaa.

Saiturin alku.

Säännöllisesti kuin kello, joka vedetään joka aamu kului Antti Kasurin elämä. Hän oli lääninhallituksen reistraattori, siis alimpia nappuloita virkakoneiston suurissa rattaissa. Mutta ei kuvernöörilläkään ollut suurempaa virkavelvollisuuden tuntoa kuin Antti Kasurilla, eikä voinut olla, sillä jos sitä olisi ollut enemmän, olisi se tehnyt miehensä suoraan hulluksi. Pieni oli mies kooltaan, mutta jokainen ruumiin osa ilmaisi tiukkaa luonnetta. Siitä kertoi luja, ohuthuulinen suu, pieni, mutta hiukan ulospäin koukkeneva nenä, tummat silmät ja suuret viikset, mutta ennen kaikkea luinen alaleuka, jossa parran kasvu jo koulun alaluokilla oli havaittavissa. Tämä parran kasvu oli sitte jälestäpäin ihmeteltävän runsas ja toi mieliharmia Antti Kasurille, kun hänen täytyi kulkea niin usein parturissa ja viskata sille rahojaan kuin kaivoon. Säästäväisyys oli ollut aina Antin huomattavimpia puolia ja hänestä vielä tulisi — niin luultiin — voipa herra, jolla on säästöpankissa tuhansia.

Esimerkkinä tästä meidän päivinämme harvinaisesta säästäväisyydestä mainittakoon, että Antti ylioppilaana ollessaan ei kävellyt pääkaupungin katusilla muuta kuin mitä välttämätön tarve vaati, sillä kengät olisivat tarpeettomasti kuluneet. Mutta muutamana iltana hän oli ollut halukas lähtemään vain huvikseen kiertämään Töölön lahden ympäri, vaikka oli syksyinen huono siivo. Sitä ihmeteltiin, mutta jälestäpäin saatiinkin tietää, että Antilla silloin oli lainakengät, asuintoverinsa kengät, kun omat olivat korjauksilla. Koulussa ollessaan hän kerran hullautui ostamaan narikasta viidentoista pennin prenikan, mutta joutui sitte katumapäälle ja kuletti sen takaisin, koska siinä muka oli hometta, vaikka oikeastaan hänen säästäväisyytensä oli syynä makeisen takaisin vientiin.

Ei tarvinnut Antille pikku poikanakaan selittää rahan arvoa. Ja vanhempana oli raha Antin taskussa yhtä varmassa turvassa kuin timantti jonkun juvelikauppiaan kirstussa. Viisi penniäkin on rahaa, selitti hän aina vakuuttavasti, kun joku kiusasi häntä ostamaan papirossia. Itse ei Antti polttanut kuin silloin, kun oli tarjona muiden tupakoita eikä hän eläissään ollut ostanut olutlasiakaan. Useampia vuosia kulki Antti varsin huonoissa vaatteissakin, vaikka hänellä kyllä olisi ollut varoja laitattaa itselleen silkkirinnuksiset nutut. Oli oikein paha nähdä hänen maleksivan likaisissa kaulustoissa, takin samettinen kaulus rikki ja housun lahkeet resusina. Vaatteita hän ei uusinut moneen vuoteen. Ja jos tahtoi innostuttaa Anttia puhelutuulelle, ei tarvinnut muuta kuin mainita Helsingin räätälien ja lääkärien kalleudesta, niin jo mies lämpeni puhumaan. Edellisistä oli yksi ottanut häneltä talvipalttoosta sata markkaa, ja jälkimmäisistä taas eräs kolmekymmentä silmien hoidosta. Heitä ei voinut Antti koskaan unhottaa ja vaikka hän ei juuri mielellään kironnut, ei hän säälinyt singottaa näiden muistolle väkevää kiroussanaa.

Kun Antti oli suorittanut kameraalitutkinnon, kirjoitettiin hän kanslistiksi lääninhallitukseen. Kolme vuotta hän siellä tuhersi palkatta ylimääräisenä, puhtaaksi kirjoitellen uloshakemuspäätöksiä, jotka aina vain vakaannuttivat häntä säästäväisyydessään, kunnes kun reistraattorinvirat perustettiin, hänestä tehtiin sellainen virkamies puolentoista sadan markan kuukauspalkalla. Kyllä se olikin ollut katkeraa tuo palkatta palveleminen, mutta sivutöillä, joita hän teki myöhäisiin öihin asti, oli hän silti pysytellyt velkautumatta. Epätoivoisena oli hän supistanut ravintonsa kahdeksi ateriaksi päivässä ja heittänyt pois kahvin juonnin. Yhtenään oli hänellä ollut kynnet kirjoitusmusteessa, eikä ainoastaan kynnet, vaan myös toinen puoli tukkaa. Hän kun oli sellainen ujo pieni mies, ei hän kohta pullahtanut esiin huomatuksi kuplaksi viraston tyynessä suvannossa, vaan pursuili kuin savisilmäke syrjässä koko maailmalta. Ei hänellä ollut yhtään ystävää eikä yhtään vihamiestä. Molempia itselleen luomaan oli hänen persoonansa liian tehoton.

Mutta itselleen sopivampaa virastoa kuin lääninhallitus ei hän olisi voinut valita, jos hänestä kerran piti tulla virkamies. Sillä mitään kykyä ei tässä virastossa vaadita sellaisilta alemmilta kuin reistraattorit ovat. Ja kykyä ei, taivas paratkoon, Antissa ollut hitustakaan. Työjuhta hän oli, kone, joka kävi, kun pantiin käyntiin, mutta ei mitään muuta.

Hän viihtyi erinomaisen hyvin tuolla suuressa salissa pienen pöytänsä ääressä. Ei hän puhunut kenenkään kanssa muuta kuin mitä välttämätöntä oli, piti mallikelpoisessa järjestyksessä paperinsa, ja nautinnokseen joskus purasi neilikan leveiden hampaidensa välissä. Lopultakin ylemmät virkamiehet huomasivat hänen rehellisen työintonsa ja uskoivat hänelle silloin tällöin pienen luottamustoimen.

Antti oli maalinsa saavuttanut. Hän rakasti persoonallisesti noita ylempiä, ihaili kaukaa lääninsihteerin kultasankaisia rillejä, jotka istuivat aivan nenän nokassa, hiukan hopeaista tukkaa ja tavattoman suurta vatsaa. Kun se istui virastohuoneessaan soittokello nenänsä edessä vihreäverkaisen pöytänsä takana, oli se Antista komea näky, jotta hänellä ääni värähti ja hän punastui korvalehtiin asti, kun hän sille siellä asiansa toimitti.

Toiset kanslistit juttelivat aina lomahetkinään tytöistä, "skruuvin" pelaamisesta, ajoretkistä ja suvisin polkupyörämatkoista. He koettivat loistaa sukkeluuksilla, lähetellen väliin myrkkysanojaan Antillekin vasten naamaa. Mutta kaikki tuo puhe meni Antin yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitäpä hän huoli niistä ja niiden jutuista!

Ja voi sattua niin, että silloin kun paras myrkkynuoli ammuttiin häneen ja koko joukko äänekkäästi nauroi, hän ei sitä yhtään huomannut, kun paraallansa aivan kiintyneenä itseensä laski, miten paljon korkoa hänen säästöönpanonsa sen kuukauden lopussa tekivät. Antilla oli omat intressinsä ja heillä omansa!

Vähitellen alkoivat "toverit" lainata Antilta rahoja. Antti oli siihen kyllä halukas korkoa vastaan, mutta hän vaati velkakirjan ja kaksi takuumiestä. Kanslistien luotto ei ole tässä maailmassa paraimpia, ja siksipä Antin liike kasvoi. Hän otti rahansa pois säästöpankista ja sijoitti ne paremmin tuottaviin lainoihin. Eivätkä "toverit" jättäneetkään maksujaan Antille suorittamatta, sillä edeltäpäin selvitti aina Antti sen ja sen kuukauden maksettaviksi lankeavat lainat lääninrahastonhoitajan kanssa asianomaisten kuukausipalkoista, jos hän nimittäin epäili. "Pankkiirin" arvonimen oli jo Antti hankkinut itselleen ja hän sitä melkein ylpeydellä kantoi, sillä osottihan se, ettei ainakaan hän ollut velassa.

Muutamana suvena määrättiin Antti virkaatekeväksi lääninrahastonhoitajaksi. Silloin hänen sydämmensä oli paisuksissa ilosta kuin keväällä puroset tulvavedestä. Hänen näppinsä erityisellä lämmöllä käsittelivät setelipakkoja ja kun hän sai suorittaa palkkoja ja muita maksuja lääninrahastosta, teki hän sen oikein viranomaisella komeudella, jäykästi ja välinpitämättömän kylmästi, jotta näytti kuin olisi hän kullan keskellä syntynytkin ja ensimmäisen pukunsa taskut jo olleet seteleitä täynnä. Istuessaan uhkeiden kassakaappien sivulla siellä rahastohuoneessa, tahtoi hän rahanottoluukulle tuleville näyttää, että hän oli mammoonan valtias ja että se maailma se oikeastaan kuului hänelle. Mutta kun virastotunnit olivat loppuneet ja hän pani pois jäännökset käsillä olleista rahoista, piti hän hajamielisenä pitkän aikaa setelejä kämmenellään, sillä niissä oli sellainen verta liikkeelle paneva voima, että ne hurmasivat häntä. Voi jos ne olisivat olleet hänen omiaan!

Ja kotonaan ajatteli hän vain seteleistä — seteleistä! Öisin uneksi hän seteleistä. Hän oli kuleskelevinaan silloin metsässä, jossa puiden lehdet olivat sadan markan seteleitä ja niiden seassa ikäänkuin kukkasina joukossa viiden sadan markan seteleitä. Antti niitä noukki ja noukki, mutta ne muuttuivat hänen kädessään tuhkaksi ja kun hän sitä kummeksi, heräsi hän. Hänen ruumiinsa oli silloin hiestä märkä. Hyi sitä sellaista mielenliikutusta! Nyt rupesi kiusaaja häntä ahdistamaan. Eikö hän mitenkään voisi saada kaapatuksi itselleen jotain vähäistäkään summaa? Se ahdisti häntä yöt päivät. Rahastossa laski hän aina ensi kerralla väärin ja sai useasti toistaa, jos mieli olla antamatta liikoja tai liian vähän. Ruoka ei maistanut eikä unikaan. Mies oli kuin nousevassa kuumeessa.

Hän kävi tilikirjain läpi, eikö hän löytäisi sieltä erehdystä omaksi edukseen. Kylmä hiki valui hänen otsaltaan sitä tehdessään. Mutta viimeinkin löysi hän erehdyksen. Varsinaisella rahastonhoitajalla oli tullut ykkösen erehdys muutamassa suuremmassa yhteenlaskussa tuhansissa ja se oli hänen edukseen. Rahastossa oli tuhat markkaa enemmän kuin mitä laskujen mukaan piti olla.

Antin kädet vapisivat kuin pakkasessa, kun hän siirsi 1,000 markkaa rahastosta taskuunsa. Kun rahasto oli hänen hoidettavakseen uskottu, ei oltu pidetty silloin mitään tarkastusta, koska toimi uskottiin hänelle varsinaisen rahastonhoitajan esityksestä ja vastuulla. Antin siis ei tarvinnut pelätä mitään.

Mutta noita rahoja ottaessaan tuli hän pudottaneeksi kynästään suuren mustetäplän sen summan kohdalle, jossa erehdys oli. Hän veitsellä raappi ja raappi sitä, mutta huononi se jälki vain. Silleen sen lopulta täytyi jättää.

Mutta jos Antilla ollessaan v.t. lääninrahastonhoitajana ennen oli ollut vähän unta ja ruoka maistanut huonosti, niin nyt se vasta vaiva alkoi. Ja päivisin hän oli hajamielinen. Pois panna rahat mietti hän, mutta ei hän tullut sitäkään tehneeksi. Ja niin loppui viransijaisuus, että rahat jäivät Antille.

Antti kärsi omantunnon tuskia, oli virastossa sietämättömän arka ja melkein pelkäsi nähdä varsinaista rahastonhoitajaa. Korvat herillä hän nyt tarkkaan kuunteli, mitä mikin puhui, ja kaduilla hän vältteli poliiseja. Asuntonsa eteisessä jos kuului askeleita, niin hän säikähtyi ja kun hän kuuli jonkun siellä häntä kyselevän, oli hän kauhusta pyörtyä, sillä hän kuvitteli mielessään tulijan komisariukseksi, jolla oli vangitsemiskäsky. Hän kuuli muuten ääniä sielläkin, missä oli haudan hiljaisuus sillä hänen hermonsa olivat menettäneet tasapainonsa.

Pari viikkoa hän hoippui tällä tavalla, mutta sitte tuli hän sanomattoman synkkämieliseksi ja jäi sairauden takia pois virastosta. Mutta nukkua hän ei voinut. Levotonna ja ahdistettuna hän aamusta iltaan ja läpi yönkin taivalti huoneensa lattiaa.

Muutamana iltapäivänä hän pistäysi rautakauppaan ja osti kuusilatinkisen revolverin. Vedet tulivat hänelle silmiin, kun hän sitä taskussaan kantoi. Koko kulunut elämä sukelsi mieleen. Nyt se tuntui ihanaltakin, sillä olihan siellä joitakin muistoja, jotka lämmittivät. Poikasena hän oli aina vienyt jouluruokia köyhälle tädille, rippikoulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut muutamaan sievään tyttöön, kerran nimipäiväksi oli hän ostanut äitivainajalleen hamekankaan. Heidän vanhalla kartanollaan oli ollut suuri raita ja tuomipuita. Suvella juoda niiden juurella teetä auringon laskiessa, kun koko läheinen kangas hohti valon runsaudessa, oli kerrassaan ihanaa. Tai soittaa viulua tuoreella nurmella päivän mailleen mentyä yksinäisen linnun läheisessä metsässä laulellessa!

Ylioppilaaksi tullessaan oli hänkin unelmoinut voivansa jotain tehdä isänmaansa eduksi...

Antti kokosi asunnossaan rahansa ja tovereinsa antamat velkakirjat, sitoi ne yhteen kimppuun, työnsi kimpun toiseen taskuunsa, revolverin toiseen ja lähti matkalle — viimeiselle. Yht'äkkiä tuli hänen sieluunsa kauhea tyhjyys ja vedet kuivuivat silmistä. Tunteiden heruvat hetteet sulkeutuivat ja itsemurhaajan kylmyydellä läheni Antti ulkopuistoa. Siinä olevasta ravintolasta tuikki tulia. Puiston satavuotiset kuuset olivat totiset vienossa kuutamossa ja ulompana kuului syksyisen aallon loiskinta rantaa vasten. Sitä kohti käveli Antti. Hän tuli rannalle, näki merellä sisäsaariston hämärät maat, mutta ei yhtään elävää sielua. Laine vain löi yksitoikkoisesti jääkohmeiseen rantaan ja kuun valo oli surullinen.

Antti istui kivelle, otti esille rahakimppunsa, repi sen pieniksi palasiksi ja huokasi ääneensä:

— Säästäväisyyteni uhrina minä poistun elämästä. Nuoruuteni on ollut vain saiturin hävittömyyttä, pohjatonta kurjuutta. Kun minun olisi pitänyt iloita ystävistä ja tovereista, nylin minä vain heitä. Nuoruutta, tosi nuoruutta ei ole minulla ollut ollenkaan, vaan lapsuudesta astuin suoraan vanhuuteen. Haudassa olen elänyt ja nyt menen vielä pahempaan...

Hän sitoi nenäliinan silmilleen, asettui pitkälleen ruohikolle ja revolverin oikean ohimonsa kohdalle.

Pau — pau — pau —, kuului yhtenään.

Sitte seurasi kuoleman hiljaisuus ja viheriä nurmi oli hulveisillaan verta. Ammunta oli kuulunut ravintolaan. Sieltä tultiin katsomaan ja tavattiin Antti Kasuri kuolleena.

Mielipuolena hänen arveltiin ampuneen itsensä, kun oli siihen viereensä kaikki rahansakin sämpännyt. Ja hän sai kunniallisen hautauksen. Mutta joku Antin virkakumppaleista ajatteli asiaa syvemmältä ja lääninrahastonhoitaja löysi tilikirjoistaan mustan täplän. Ei hän sentään tahtonut häväistä Antin muistoa. Hän korjasi asian hiljaisuudessa.

Vieläkin tuossa virastossa muistelevat ylemmät Antti Kasuria mallikelpoisena kamarivirkamiehen alkuna, jonka liiallinen työ hermostutti ja vei mielipuolena hautaan.

Lokki.

"Lokki" oli höyryalus, jolla oli lupa kuljettaa 99 matkustajaa, paitsi lastia. Omistaja itse oli tehnyt sen piirustukset. Ja kun sen piti olla ikäänkuin näyte hänen taidostaan, piti siitä tullakin kokonainen mestariteos. Yöt päivät oli hän sitä sommitellut ja niissä puuhissaan oli hän saanut ikäänkuin uuden elinvoiman joka soluunsa. Ei hän muistanut syödä, ei juoda, eikä nukkua oikealla ajallaan. Tuo mestariteos hänet ravitsi ja hän kokonaan eli siitä kuin nuori tyttö rakastettunsa hyväilyistä. Jo varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin hän vielä työskenteli konepajan työmiehenä kasvot noessa ja viilajauhoja kurkussa, oli hän kyhännyt pienen purren, joka lyhyen matkaa mennä tuprutti höyrynvoimalla sellaista hoppua kuin aristunut peuran vasa ensi kerran pulkan eteen sidottuna. Senkin nimi oli ollut "Lokki". Yleensä sille oli naurettu, sillä se oli ollut ikäänkuin ivateos höyryn kaikkivaltiaasta majesteetista. Mutta tekijä oli katsonut naurajia vihaisesti silmiin ja hän oli sielunsa sisimmässä miettinyt, että vielä maailmassa hänellä pitää olla sellainenkin omatekemä "Lokki", jolle eivät naura. Ja nyt hänellä oli valmiina toisemmoinen "Lokki".

Siellä se tämä toinen "Lokki" kellui tyynen sisäveden pinnalla, kirkkaassa auringon paisteessa luoden järven kalvoon ihanan kuvan itsestään. Siinä se peilaili itseään valkoiseksi maalattuna kuin puhdasverinen kaunotar aamutuoreudessaan suuren kuvastimen edessä. Kaikki oli niin sileää, kiiltelevää, hohtavaa.

Ensin oli "Lokissa" pieni etusalonki, johon myös oli sovitettu pieni ravintola. Konehuone oli ahdas, mutta ei silti liiaksi. Sen takana oli kipparin hytti ja varastohuone rinnakkain, sitte seurasi suurempi yhteisperäsalonki, jossa olivat lihankarvaisella plyyssillä verhotut lavitsat ja seinissä tammikatetus. Täällä oli kaikki suurellista. Sen takana oli pari matkustavien hyttiä, toinen herroille toinen naisille. Vielä oli yläkannella erityinen pienempi salonki, joka oli toiseksi puoleksi puuta, toiseksi lasia. Sen ikkunat olivat koristetut silkkiuutimilla ja peräseinällä oli hienopuitteinen trymoo parhaimmasta hiotusta lasista. "Lokissa" oli vielä sähkökellolaitos, telefooni ja oma sähkövalo. Se oli todellakin erinomainen sisävesialus!

Koko pikku kaupunki rakastui "Lokkiin" ja siitä puhuttiin innostuksella niinkuin ainakin jostain yhteisestä suuruudesta, joka on koko kylän ylpeys. Harvat siihen sisälle pääsivät, mutta jotka pääsivät, tunsivat siitä ikäänkuin arvonsa kasvavan, sillä suuri rahvas sai sitä rannalta ihailla. Ja "Lokin" omistaja tunsi nuoruutensa ihanan unelman nyt toteutuneen. Hän voi laivaansa väsymättä katsella tuntikausia. Kuin silmäteräänsä hän sitä huolti. Erityinen vahti piti olla yöt päivät valvomassa, etteivät joutilaat päässeet tallaamaan sen neitseellistä loistoa.

Köyhästä pojasta oli John Tapio, niinkuin hänen nimensä nyt kuului, päässyt konepajan omistajaksi. Ja tuossa omassa pajassaan omien piirustustensa mukaan oli hän "Lokkinsa" rakentanut. Hän oli lähes neljänkymmenen vuotinen mies ja naimaton, sillä kosia ei hänellä vielä ollut aikaa. Lukea hän taisi kangertelevasti, kirjoittaa sen verran, että sai nimensä vekseliin. Kaikkia yleisiä pohjatietoja häneltä puuttui, sillä ei hän ollut päivääkään käynyt koulussa, niinkuin väliin ylpeillen kehuikin. Mutta hän oli terävä mekaanillinen kyky, ja joku häntä puoleksi ivalla nimitti "pikku Edisoniksi". Ei hän suinkaan ollut kaunis mies: kasvot olivat kuivat, laihat ja vähän teirenpilkkuiset. Vartalo oli pitkä, mutta vaatteet silti riippuivat löyhästi hänen päällään kuin lippu tangossaan tuulettomalla säällä, sillä ruumiissa ei ollut ollenkaan ryhtiä.

Juhannuksena — omistajansa nimipäivänä — piti "Lokilla" olla koematka. Silloin tulisivat läheisestä suuremmasta tehdaskaupungista tarkastavat insinöörit ja silloin oli myös määrä juhlia "Lokin" vihkiäisiä vedenneitojen kanssa. Pikku kaupungin hienoin ja parhain yleisö oli koeretkelle kutsuttu. Sen päätyttyä aikoi Tapio pitää suuret illalliset tanssin kerällä kaupungin ulkopuiston sievässä ravintolassa. Siihen tilaisuuteen oli hän tilannut koko asevelvollisuuspataljoonan soittokunnan. Koeretkellä oli mukana vain septetti, sillä enempää ei laivaan muiden vieraiden tähden sopinut. Tapio tahtoi tarjota kerran koko kädellä, kun hänen nuoruutensa ihana unelma nyt oli toteentunut ja noita ensimmäisen "Lokin" naurajia oli vielä monta elossa. Ne tosin kuuluivat toiseen ihmisluokkaan kuin Tapio nykyisin ja katsoivat kunniakseen saada hänelle hattua nostaa. Mutta kaikessa tapauksessa Tapio nautti "Lokistaan" sydämmensä pohjasta, ja sitä nautintoa tahtoi hän muillekin tarjota.

Juhannuspäivä, sydänkesän armas juhla, oli kirkas, täynnä auringon valoa, lintujen laulua, kukkien huumaavaa tuoksua. Jo edeltä puolen päivän kokoontuivat "Lokille", joka oli juhannuskoivuilla koristettu ja perätangossa virui uutukaisena suuri Venäjän lippu, kutsutut vieraat: rouvasihmiset keveässä kesätoaletissa, nuoret neidit värikkäissä suvipuvuissa ja herrat viileässä juhannusasussa. Suuri yleisö oli kokoontunut rannalle katsomaan lähtöä. Niiden joukossa oli ruusuja kauppaava tyttönen. Muuan herroista, kaupungin kaunottaren isä, tupakkatehtailija Löwenstein, kehotti kaikkia mukaan tulevia nuoria naisia koristamaan herrain nuttuin rintapieluksia ruusulla. Hän oli jo ostanut tytöltä sen suuren kopan, maksanut siitä ruhtinaallisen hinnan ja nyt tarjosi ihanan tavarastonsa neitien käytettäväksi. Ne hyökkäsivätkin kilvan vasun kimppuun. Seurasi hetkinen herrain tarkastelu ja sitte kukin löi ritarinsa.

Neiti Löwenstein, parinkymmenenvuotinen kaupungin ensimmäinen kaunotar, jonka kasvojen hipiä oli puhdas kuin vasta satanut lumi, jonka silmät olivat suuret, tummat ja verhotut, hiukset kiharaiset ja kiiltävät kuin musta sametti, povi korkea ja täyteläinen, huulet ikäänkuin valmiit lahjoittamaan hurmaavan muiskun ja vartalo ylevän eheämuotoinen, tulla sipsutteli puettuna mustaan silkkihameeseen ja vaaleaan röijyyn itsetietoisena koko komeudestaan Tapion luo ja pisti ruusun laivan isännän rintaan.

Veri nousi Tapion poskiin ja herpasevaa kuumuutta uhoi hänen ruumiiseensa kaunottaren läsnäolo hänen kiinnittäessään kukan hänen nuttunsa rintapieleen. Herrat huusivat "bravo" ja taputtivat käsiään. Musiikki alkoi soittaa, "Lokki" vihelsi lähtömerkin heleästi, mutta korkeasti, joka kaukaisena kaikuna kuoli kauvas metsien poveen tyynessä juhannusilmassa ja kuului Tapion korvissa ihanalta soitolta. Rannalla olevat hurrasivat ja puistelivat nenäliinojaan ja lakkejaan. "Lokki" loittoni laiturista Tapio itse ruotelin pyörässä. Hän eli kuin ihanassa unessa. Mikään "seuran mies" ei hän tavallisesti ollut ja näistäkin kutsuvieraista olivat useimmat hänelle vain "hyvän päivän tuttuja," joiden kodeissa ei hän ollut edes koskaan käynyt.

Hetken takaa tuli neiti Löwenstein — sekin hänelle melkein ventovieras, vaikka isän kanssa hän olikin lähempi tuttava — ja pyysi saada ohjata "Lokkia". Vesi olikin väljää selkää siinä, jotta ei ollut vaaraa karille ajautumisesta. Hänen jälessään astui kaupungin pormestari, kädessään kuohuva sampanjalasi, ja muita herroja. Tapiolle tuotiin simalasi, sillä yleensä tunnettiin, ettei hän nauttinut väkijuomia. Pormestari esitti Tapion, siron ja soman "Lokin" isännän ja rakentajan maljan ja koko juhlayleisö huusi yhdeksänkertaisen "eläköön" hänen kunniakseen. Yht'aikaa vedettiin laivan keulapuolessa olevaan mastoon kaupungin naisten lahjoittama kolmikulmainen pitkäkielinen lippu, jossa luettiin "Lokki". Sen lipun piti olla puhuvin myötätuntoisuuden osotus "Lokkia" kohtaan kauniimmalta sukupuolelta. Ei missään osatakaan olla niin juhlallisia kuin pikku kaupungissa, kun kerran sille tuulelle joudutaan, sillä siihen on niin harvoin tilaisuutta.

Neiti Löwenstein jätti taas isännälle laivansa ohjaamisen. Herttaisessa säässä kuljettiin sisä-Hämeen ihanimpia seutuja, ohi synkkien männikköharjujen, savipaltteisten viljavien peltojen, poikki tummien selkien, jylhäkköin salaisten vesien. Laivalla oli elämä nuorekasta. Soitettiin, laulettiin, naurettiin. Silloin tällöin kuului korkean lasin kilinä ja kohteliaisuuksia oli laiva kukkuramitassa perästä keulaan ja keulasta perään. Katseltiin taki tilaan "Lokkia" ja nekin, jotka olivat sen nähneet jo moneen kertaan sisäpuoleltakin, eivät väsyneet sen uudestaan tarkastamisessa. Naiset pehmoisilla käsillään hyväilivät salonkien plyyssejä ja silkkejä ja jokaisen täytyi huomata, että "Lokki" ja sen tekijä olivat voittaneet kaikkien sympatiiat, niinhyvin nuorten kuin vanhainkin.

Sen huomasi kaikista parhaiten Armas Brandt, joka viime ajan oli ollut tämän pienen yhteiskunnan ihailun esine. Mutta nyt oli hänet kokonaan työntänyt syrjään "Lokki" ja sen omistaja. Häntä tuskin nyt huomattiinkaan ja siitä syystä oli hän murheissaan unohtunut istumaan laivan peräkannelle yksinään huulet lujasti kiinni ja leuka kepin kantaa vasten. Hänen korviinsa yhtenään kuului sinne ihastuksen huudahduksia ja ne kaikki annettiin jakamattomasti "Lokille". Ne häntä hermostuttivat ja ärsyttivät. Ruveta nyt järki-ihmisten tuolla tavalla kuollutta kappaletta ylistelemään, jonka oli rakentanut sivistymätön ihmiskäsi!

Kuka oli Armas Brandt? Runoilija, Jumalan armosta. Hän oli kaupungin entisen pormestari-vainajan poika ja nuori maisteri. Viime vuonna oli hän julaissut runokokoelman, josta oli paljo puhuttu ja tekijästä suuria ennustettu pääkaupungin sanomalehdissä. Runokokoelmassaan oli hän esiintynyt tunteita kuohuvana romantikkona, laulanut trubaduureista, lemmen käräjistä ritarilinnoissa ja naisen ihailusta. Hänestä luuloteltiin tulevan vallassa olevan kirjallisen maun muuttajan ja ajan harrastusten aatteellisempaan suuntaan ohjailijan. Kaikista maan päällä olevista olennoista uskoi hän itse parhaiten siihen todellakin pystyvänsä. Ja tuo pieni kaupunki, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, oli hänet kohta nostanut hartioilleen ikäänkuin ylpeilläkseen koko maailmalle, että se on meidän kaupungin poika, jolla on sellainen suuri elämän työ.

Tunnustusta oli Armas Brandt saanut erittäinkin kaupungin neideiltä. Ne maleksivat pitkin puistoja ja metsiä hänen runokokoelmansa mukanaan, ja kesäisinä kuutamoöinä itkivät ja haaveilivat, hänen runojaan kuiskaten lempeään yöhön. Ja jokainen heistä lemmen kuumuus povessaan olisi ollut valmis lahjoittamaan sen hehkua Armas Brandtille, jos hän vain olisi tullut pyytämään. Mutta ainoa, joka saavutti nuoren runoilijan suosion, oli neiti Löwenstein. Ja nyt täytyi Armas Brandtin verta vuotavalla sydämmellä nähdä, miten Ada Löwensteinkin unohti kokonaan hänet "Lokkia" ihastellessaan.

Tultiin lopulta perille muutaman suuren talonpoikaistalon laituriin. Siellä oli määrä syödä oikeat maalaispäivälliset viilipiimän kanssa. Ja myös leikkiä siellä oikeaa suomalaista juhannusta.

Täällä oltaessa oli Ada kestien isäntää kohtaan niin huomaavainen — arvatenkin pelkästä kohteliaisuudesta —, jotta Armas Brandtin, jolla oli kultasankaiset rillit ja kellervät suvihansikkaat, ja joka oli tunnustettu hieno kavaljeeri — sellaisenhan tulikin olla ritarikasvatuksen ihailijan — ja komea nuori herra, veri kuohahti mennä antamaan korvalle Tapiota, joka siinä hämillään hikoili tuon hienon joukon keskellä.

Viimein täytyi hänen pakostakin saada vähän pistellä Tapiota. Sopivassa tilaisuudessa kysyi hän juhlan isännältä, jotta sen muutkin kuulivat:

— Mitä aiotte laivallanne tehdä?

— Aivon sen panna kulkemaan tätä sisäreittiä, vastasi Tapio tyynesti.

— Olette rakentanut sen kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten. Paha vain, että tällä reitillä kulkee melkein yksinomaan likaisia talonpoikia, sanoi runoilija nenäkkäästi ja laitteli ivan kure suupielessään rillejään.

Mutta hän kohtasi vain paheksuvia katseita ja muuan joukosta laukasi:

— Kun meillä on kaupungissamme runoilija kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten, niin toki saa heitä varten olla laivakin, jolla kehtaavat tulla tervehtimään nuorta runoilijaamme.

Armas punastui, heitti harmistuneen katseen puhujaan ja näki kaikkein kasvoilla pidätettyä naurua. Hän tunsi itsensä täydellisesti nolatuksi ja oli vaiti.

Läheinen maalaisnuoriso kokoontui syrjästä kurkistelemaan tätä herrasväen pelehtimistä luonnon helmassa. Se kutsuttiin mukaan piiritanssiin ja muihin leikkeihin, sillä eihän se muuten olisi ollut oikean suomalaisen juhannuksen juhlimista, ell'ei siinä olisi ollut mukana tuota aitosuomalaista korutonta ainesta. Ja herrasväki oli sydänjuuriinsa asti ihastunut maalaisviiliin ja talonpoikaisnuorisoon. Illalla kaupungin puistossa oli sitte määrä ottaa kylpy, joka huuhtoi pois metsän liian pihkan. Siellähän olisi ohjelma sitä pikkukaupungin väärentämätöntä, jossa ei suvaittu talonpoikaisia kurkistelijoita.

Kun oli aikansa elämöitty, lähdettiin paluumatkalle. Kotirantaan päästyä antoivat tarkastaja-insinöörit "Lokista" kiittävän arvostelun ja sen täysin hyväksyivät kulkukelpoiseksi.

Rannassa erottiin, mentiin kotiin muuttamaan pukua ja sitte puistoravintolassa tavattaisiin jälleen toisiaan.

Ja siellä tavattiinkin. Siellä olivat tanssit ja illalliset. Soitto vyöryi aina kaupunkiin asti ja jokainen kaupungin asukas tiesi kertoa toiselle, että siellä "parkissa" Tapion patruuna viettää "Lokkinsa" juhlaa. Etelä-Suomen vienossa juhannusyön hämärässä sytytettiin kokkoja puiston rannoilla palamaan. Illan yleisö oli nyt kursailevammalla, aristokraattisemmalla tuulella. Tapio sydämmestään nautti, että hän oli tämän pauhaavan musiikin, räiskyvien kokkotulien, komeiden illallispöytien, koko tuon hienon yleisön isäntä. Hän oli päivän sankari ja kaikki hänelle hymyilivät, niinhyvin nuoret neidit kuin vanhat herrat.

Neiti Löwensteinkin oli aulis tuon tuostakin lähettämään hänelle herttaisen hymyilyn kiitäessään tanssiin yhden ja toisen kavaljeerin ohjaamana, useimmin Armas Brandtin, joka nyt koetti korvata päivällistä tappiotaan, ja nautti erityisesti siitä, ettei Tapio tanssinut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut.

Mutta Tapio hautoi toisia tuumia. Tänä päivänä oli hänelle auvennut kokonainen uusi maailma: hän oli rakastunut kaupungin ensimäiseen kaunottareen. Ja aina kun Ada Löwenstein häntä lähestyi, läikähti verta hänen teirenpilkkuisille kasvoilleen. Armas Brandt vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan hääri yhtenään Adan kintereillä. Mutta Tapion patruuna oli päättänyt siirtää poikanulikan pois varpailtaan. Tänä päivänä uskalsi hän pelata täydellä panoksella.

— Tupakkatehtailla Löwenstein oli tuonut mukanaan raketteja kenellekään siitä sanaakaan hiiskumatta. Tapion korvaan hän kuiskasi, että tämä tulisi hänen kanssaan raketteja sytyttämään. Hän tahtoi hämmästyttää koko illan yleisön. Hän olikin tuon pikku kaupungin hovimestari.

Tapio lähti Löwensteinin kanssa raketteja sytyttämään. Ensin pyysi hän kuitenkin saada ilmaista vähäisen salaisuuden "veljelle" ja vei hänet kanssaan puistoon muutamalle syrjäiselle penkille.

— Eihän se niin hullua ole. Ethän ole vielä neljänkäänkymmenen mies ja tehtailijoita olemme molemmat. Ja sinullahan on tunnetusti varoja, joita ei minulla niinkään ole. Minä puolestani suostun, jos vain tyttö sen tekee.

Löwenstein sytytti ensimäisen raketin. Se sihisi, kohosi korkeuteen, räjähti ja putosi monivärisinä kielekkeinä alas. Kohta jälkeen sytytti hän toisen. Raketit herättivät ravintolan verannalla olevissa huomiota. Pian tuli yleisö salistakin niitä ihailemaan, jotta soittajat jäivät soittamaan kuumaa valssia tyhjille seinille.

Kolmas raketti paukahti taas ylös ilmaan. Herroja tuli Löwensteinin ja Tapion luo. Löwenstein jätti rakettien sytyttämisen heidän huostaansa ja puikahti pois Tapion kanssa, käyttäen tilaisuutta hyväkseen. Herättämättä ollenkaan huomiota, sillä kaikki olivat niin raketteihin innostuneina, onnistui hänen laittaa Ada-tyttärensä ja Tapio kahden kesken.

Tapio käveli polvet notkahdellen, sillä hänen jaloissaan tuntui sellainen outo puutumus, Adan kanssa, rakettien yhtenään ilmaan hulmutessa, poispäin ravintolasta. He menivät kohti muuatta kokkotulta, ja istahtivat sen valostamaan kioskiin. Ada ymmärsi koko kävelyn vain hetkellisenä vilvotteluna. Mutta tuo Adan myöntyväisyys varmensi Tapiota. Ja hämärä häntä rohkaisi, kesäyön lämmin henki teki hänet melkein tunteelliseksi ja koko päivän menestys oli häntä niin kohottanut, että hän ilmoitti rakkautensa Adalle eheässä, hänestä itsestäänkin hämmästyttävän onnellisessa muodossa.

Veri karkasi Adan aivoihin hämmästyksestä. Ensi silmän räpäyksessä mietti hän sireenin oksalla, jonka hän heidän kioskiin tullessaan oli taittanut, lyödä Tapiota vasten kasvoja ja paeta häntä kuin vuorenluolan peikkoa, joka metsäimpiä luokseen houkuttelee.

Mutta hän kohta tyyntyi, sillä hän muisti "Lokin", jota koko kaupunki ihaili. Ja hän oli kuullut Tapiosta puhuttavan vain hyvää. Hän oli rikas, oli konepajan omistaja, niin harvinaisen siisti elämälleen ja nyt koko illan yleisön, kaupungin parhaimman, hienoimman yleisön isäntä...

Armas Brandt oli varaton, hänen aineellinen toimeentulonsa häilyi vielä taivaan ja maan välillä. Ja "Lokki" tarjosi paljon enemmän hauskuutta kuin Brandtin runokokoelma...